Liikuttavan ikämiehen vuosikymmenkatsaus 2010-2019

Yksi kuva pitää sisällään tuhansia liikuttuja kilometrejä!

2010-2019 Tunti Kilometri Hiihto Pyöräily Kävely-juoksu Palloilu Lihaskunto
Yhteensä 4509 24444 6707 11365 6260 546 1150

Kuvissa (taulukoissa) on hurjasti dataa moniin erilaisiin tulkintoihin. Numerot kertokoot!

2010-luku kävely-juoksu hiihto pyöräily km/vuosi
2010 423 1074 1537 3075
2011 414 446 1157 2040
2012 600 600 1000 2337
2013 904 1165 1591 3666
2014 791 255 1205 2230
2015 740 326 852 1932
2016 592 680 1345 2626
2017 550 600 1000 2000
2018 392 795 860 2080
2019 854 766 818 2458
keskiarvo 626 670,7 1136,5 2444,4
yhteensä 6260 6707 11365 24444

Jatketaan laadullisemmalla datalla ja nostetaan esille vuosikymmenen tärkeimmät liikkumiseeni vaikuttaneet toiminnat/tapahtumat ja kokemukset.

Vuosikymmenen liikunnalliset toiminnat ja kokemukset

Vuosi Toiminta Kokemus
2010 tanssi elämys-osallisuus
2011 kivunsieto identiteetti-toimijuus
2012 kuntoutus toimijuus-identiteetti
2013 hiihto identiteetti-elämys
2014 voimistelu osallisuus-elämys
2015 jalkapallo identiteetti-osallisuus
2016 seikkailu toimijuus-osallisuus
2017 opiskelu identiteetti-osallisuus
2018 juoksu elämys-identiteetti
2019 retki toimijuus-osallisuus

”Yhdessä” tanssiproduktio ja 50-vuotisjuhlat tulevat mieleen vuodesta 2010 – voimakkaita tunteita ja uusia kokemuksia. Seuraava vuosi 2011 menikin kivun kanssa taiteillessa, mikä oli erittäin opettavaista sekin. Erittäin opettavaista oli myös kuntoutumiseni lonkkaproteesileikkauksesta seuraavana vuonna. Vuoden 2013 muistan taas mahtavana hiihtovuotena. Voimisteluesitykset tulevat päällimmäisenä mieleen vuodesta 2014. Sehän oli Gymnaestrada-vuosi, jolloin esiinnyimme mahtavissa paikoissa isoille yleisöille. Vuosi 2015 taas oli ”hullu jalkapallovuosi” helteisine ikämieskisoineen.

Tanssi-, yleisurheilu-, voimistelu- ja jalkapalloseikkailuni edellisinä vuosina johtivat seikkailukasvatuksen pariin vuonna 2016. Sata vuotta itsenäisyyttä tarkoitti olkapääleikkausta ja lisäopintoja. Vuoden 2018 liikkumiskokemus oli yllättäen juoksu, joka tosin loppui lyhyeen. Kaksi vuotta menikin 2-jakoisesti: keväät hyvää liikkumista, syksyt toipumista.  Vuosikymmenen viimeistä vuotta kuvaisin liikunnalliseksi ja osin elämäntavalliseksi retkeksi. Aikamoinen retki oli koko vuosikymmenkin!

Tuo retki oli monin tavoin kokemuksellisestikin merkityksellinen. Taulukko kertonee päällimmäiset merkitykset.

Liikuttavia tulkintoja

Viime vuosikymmen jää mieliin monesta eri syystä. Itsekin tulkitsin maailmaa ja sen muutosta laskujeni mukaan 258:ssa eri kirjoituksessa. Aika monessa käsittelin liikkumista ja urheilemista, kuntoutumista ja toimintakykyä. Kun muualla keskityttiin siihen, miten liikunta vaikuttaa terveyteen tai miten liikutaan tehokkaasti ja riittävästi, minä keskityin analysoimaan sitä, miksi ihmiset (oikeasti) liikkuvat eli minkälaisia kokemuksia liikkumisesta osaa löytää ja minkälaisia merkityksiä se etsijälle silloin antaa?

Tähän ei enää taulukko riitäkään, vaikka saat toki minulta itsearviointitaulukon, jonka avulla voit analysoida oman liikkumisesi kokemuksellisia merkityksiä. Kun tiedät, miksi liikut, niin todennäköisesti liikut enemmän. Ja ainakin se on silloin mielekkäämpää.

Tähän alle olen poiminut tekstejä, joissa pohdin monesta eri näkökulmasta liikkumisen kokemuksia ja merkityksiä sekä yksilölle, yhteisöille, yhteiskunnalle kuin kulttuurillemmekin. Liikkuminen ja urheileminenhan on kulttuuria – ja kulttuuri on sitä, mikä on meille merkityksellistä.

Erinomaisen liikunnallista vuosikymmentä 2020-2029!

(Teksti pdf: Tiihonen_Vuosikymmenkatsaus)

Tiihonen  A. 2019. Black Friday – mahtavat säästöt juuri sinulle Suomi ja maailma! (https://www.miksiliikun.fi/2019/11/29/black-friday-mahtavat-saastot-juuri-sinulle-suomi-ja-maailma/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 1.10.2019.

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

 Tiihonen A. 2018. Parempien liikkumiskokemusten avulla enemmän liikettä yrittäjän arkeen (https://www.yrittajat.fi/helsingin-yrittajat/hymy/a/blogit/parempien-liikkumiskokemusten-avulla-enemman-liiketta-yrittajan-arkeen). Blogi sivulla (www.yrittajat.fi/helsingin-yrittajat/), 2.11.2018.

 Tiihonen  A. 2019. Hiihtelijän kirja 2: Hiihtäminen liikuntasosiologin mukaan (https://www.miksiliikun.fi/2019/03/08/hiihtelijan-kirja-2-hiihtaminen-liikuntasosiologin-mukaan/), Digiteos, julkaistu sivulla  www.miksiliikun.fi, 8.3.2019.

Tiihonen A. 2018. Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa… (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Rajakylä – liikkujan paratiisi (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/27/rajakyla-liikkujan-paratiisi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 30.4.2018.

Tiihonen A. 2018. Vuoden 2017 ihmiskoe: aktiivisuus ja sen mittaamisen paradoksit. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/16/vuoden-2017-ihmiskoe-aktiivisuus-ja-sen-mittaamisen-paradoksit/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.1.2018.

Tiihonen A. 2018. Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2018.

Tiihonen A. 2017. Asiakashan on aina oikeassa… tykkäämiskulttuurin aukipurkua. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/asiakashan-on-aina-oikeassa-dot-dot-dot-tykkaamiskulttuurin-aukipurkua).  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 2.10. 2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2017. Liikkuvan ihmisen ikäkokemus – ikä on vain sana (https://www.miksiliikun.fi/2017/07/05/liikkuvan-ihmisen-ikakokemus-ika-on-vain-sana/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  5.7. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  13.4. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Miksi mies käy ryhmäliikunnassa? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-mies-kay-ryhmaliikunnassa)  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2017 Ei niin kaunista, mutta tuntuu hyvältä – liikkumisvuoteni 2016. (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/22/ei-niin-kaunista-mutta-tuntuu-hyvalta-liikkumisvuoteni-2016/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.2. 2017.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016.  Miksi liikun – minkälainen kuntosali sopii minulle? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-liikun-minkalainen-kuntosali-sopii-minulle). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 9.3. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2016. Toimijuuskokemukset tärkeitä toisten tukemisessa. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/toimijuuskokemukset-tarkeita-toisten-tukemisessa). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 3.2. 2016.

Tiihonen A. 2016.  Upeita liikkumisinnovaatioita. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/23/upeita-liikkumisinnovaatioita/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.1. 2016.

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen A. 2015. Onko jalkapallo suositeltavaa ikämiehelle? Liikaa kilpailua ja kipua vai merkityksellisempää ja toimintakykyisempää elämää? (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Onko-jalkapallo-suositeltavaa-ik%C3%A4miehelle.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikkumaan ihan joka iässä. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Jokai%C3%A4n_liikett%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle? (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Liikkeen_lis%C3%A4%C3%A4mist%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Hei, olen aina osa (jotakin) ryhmää – osallisuuskokemusten merkitys. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/hei-olen-aina-osa-jotakin-ryhmaa-osallisuuskokemusten-merkitys).  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 17.9. 2015.

Tiihonen A. 2015. Voimistelemaan Gymnaestradan viitoittamalla tiellä. (https://www.miksiliikun.fi/2015/07/24/voimistelemaan-gymnaestradan-viitoittamalla-tiella/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.7.2015.

Tiihonen A. 2015. Identiteettikokemukset liikunnassa ja urheilussa – rakentamista ja jälleenrakentamista. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/identiteettikokemukset-liikunnassa-ja-urheilussa-rakentamista-ja-jalleenrakentamista). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 24.4. 2015.

Tiihonen A. 2015. Miksi liikut? (https://www.miksiliikun.fi/2015/03/28/miksi-liikut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.3. 2015.

Tiihonen A. 2015. Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan).   Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 18.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Urheilulajit liikuntana. (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/09/urheilulajit-liikuntana/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Miten liikut, siten olet – vai oletko? (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/06/miten-liikut-siten-olet-vai-oletko/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/15/liikkumisvuoteni-2014-kuvin-sanoin-ja-kuvioin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.1.2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuttamisen ja liikuttumisen vuosikatsaus 2014. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/03/liikuttamisen-ja-liikuttumisen-vuosikatsaus-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.1. 2015.

Tiihonen A. 2014. Liikuttaako – tohtori tulkitsee. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/liikuttaako-tohtori-tulkitsee). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 12.12.2014.

Tiihonen A. 2014. Miksi liikun – miten liikutan. (https://www.miksiliikun.fi/2014/11/19/miksi-liikun-miten-liikutan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.11.2014.

Tiihonen A. 2014. Liikuntakausi alkaa – tee tavoitteistasi merkityksellisiä  (https://www.miksiliikun.fi/2014/09/05/liikuntakausi-alkaa-tee-tavoitteista-merkityksellisia/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.9.2014.

Tiihonen A. 2014. Liikunnallista ikäpolvitoimintaa (https://www.miksiliikun.fi/2014/05/09/liikunnallista-ikapolvitoimintaa/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.5.2014.

Tiihonen A. 2014. Kokemuksellinen toimintakyky – mitä, miksi, milloin? (https://www.miksiliikun.fi/2014/03/13/kokemuksellinen-toimintakyky-mita-miksi-milloin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2014.

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. (http://www.ikainstituutti.fi/content/uploads/2016/08/Oraita_1-2014-pdf.pdf)

Tiihonen A. 2014. Liikuntagaala(ni) 2014 (https://www.miksiliikun.fi/2014/01/14/liikuntagaalani-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.1.2014.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).   Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi, 3.3.2013.

Tiihonen, Arto (2013) Kokemuksellinen toimintakyky ja merkityksellinen toiminnallisuus. Kokemuksellinen toimintakyky Ikäinstituutin Laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimus- kehitysprosessissa (2007-2012) esimerkkinä tutkimuksellisten käsitteiden ja käytännön sovellutusten kehittämisestä, yhteensovittamisesta, juurruttamisesta ja jatkokehittämisestä. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1KOKEMUSJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Tiihonen  A. 2013. Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/?m=201311), 21.11.2013.

Tiihonen  A. 2013. Liikutelkaa toisianne – liikuntakulttuurin pysty- ja vaakasuuntaista kehittämistä (http://www.svu.fi/?x254132=343705). Julkaistu Suomen Veteraaniurheiluliiton sivulla www.svu.fi,  12.11.2013.

Tiihonen  A. 2013. Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. (https://www.miksiliikun.fi/2013/09/10/miksi-liikun-suorituksia-terveytta-kokemuksia/). Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi,  10.9.2013.

Tiihonen  A. 2013. Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/08/) 18.8.2013.

Tiihonen  A. 2013. Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/07/) 29.7.2013.

Tiihonen  A. 2013. Monenlaisia remppoja. Blogi sivulla  (https://www.miksiliikun.fi/2013/07/04/monenlaisia-remppoja/), www.miksiliikun.fi,  4.7.2013.

Tiihonen  A. 2013. Kesäkuun liikutuksia. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/06/) 21.6.2013.

Tiihonen  A. 2013. Hiihtokausi päätökseen Lapissa. Blogi sivulla  (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/) 2.4.2013.

Tiihonen  A. 2013. Miten liikkua – pohdintoja. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/01/04/miten-liikkua-pohdintoja/) 4.1.2013.

Schneider-Lehto, Tarja & Tiihonen, Arto (2012) Miehet jumppaamaan – ikuisuusprojekti vai täyttä totta? Voimistelu (3) 4, 40-41.

Tiihonen, Arto (2012) Kokemuksia, suorituksia, terveyttä – aktiivisen ikämiehen liikunnalla on monta moottoria. Liikunta & tiede 49 (5) 74-78.

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)

Kleemola, A., Laurila, P., Harmokivi-Saloranta, P. & Tiihonen, A. (2012) Kimppakyytejä ja vertaisohjaajia – ikääntyneiden terveysliikkujaunelmilla kehitetään Padasjoen syrjäkylien liikuntapalveluita.Teoksessa Harmokivi-Saloranta, P. (toim.) Terveysliikkujien tarinoita. Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu, Sarja C: 95, 75-80, Tampere. (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/c-artikkelikokoelmia-raportteja-muita-ajankohtaisia/Documents/lamk-julkaisu-csarja-2012-terveysliikkujien-tarinoita.pdf)

Markkanen, A., Markkanen, E. & Tiihonen, A. (2012) Liikuntaseteleitä, liikuntavastaava ja ikääntyville oma teemapuisto. Teoksessa Harmokivi-Saloranta, P. (toim.) Terveysliikkujien tarinoita. Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu, Sarja C: 95, 65-69, Tampere. (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/c-artikkelikokoelmia-raportteja-muita-ajankohtaisia/Documents/lamk-julkaisu-csarja-2012-terveysliikkujien-tarinoita.pdf)

Tiihonen A. 2012. Miten liikun – liikuntapäiväkirjan kertomaa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/12/17/miten-liikun/) 17.12.2012.

Tiihonen A. 2012. Katsaus liikkumiseeni 2006-2011 Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/). 12.1.2012.

Tiihonen A. 2012. Yhden vuoden liikunta-analyysi ja –tulkinta. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/) 12.1.2012.

Tiihonen A. 2012. Yhteenvetoja kuntoutumisestani 2. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/08/08/yhteenvetoja-kuntoutumisestani-2/) 8.8.2012.

Tiihonen A. 2012. Kuntoutumiseni yhteenvetoja. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/24/kuntoutumiseni-yhteenvetoja/) 24.7.2012.

Tiihonen  A. 2012. Kokemuksellista liikuntaa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/)  12.1.2012.

Tiihonen  A. 2012. Esimerkki: Liikuntakokemusten erilaisia merkityksiä. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/)  12.1.2012.

Tiihonen  A. 2012. Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/)  12.1.2012.

Tiihonen  A. 2012. Reinolle: lisää merkitystä liikuntaan Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/)  12.1.2012.

Tiihonen Arto (2011) Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/2011, 21-22.

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Tiihonen  A. 2011. Kokemuksellista liikuntaa. Blogit sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/24/173/) 24.11.2011.

Tiihonen  A. 2011. Liikkuminen ja urheileminen on kokemuksellista toimintaa – katsaus tutkimushistoriaani. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/24/173/) 24.11.2011.

Tiihonen  A. 2011. Ymmärryksestä sovelluksiin: miten ihmiset saataisiin liikkumaan? . Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/24/173/) 24.11.2011.

Tiihonen  A. 2011. Pelkkiä hyviä elämyksiäkö vain – liiku identiteettiäsi rakentaen osallistuvaksi toimijaksi. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/24/173/) 24.11.2011.

Tiihonen  A. 2011. Miten minusta tulisi (seniori)tanssija? . Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/24/173/) 24.11.2011.

Tiihonen A. 2011. Oma laji, paras laji – mutta ei pidä väheksyä muitakaan liikuntamuotoja. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2011/11/) 24.11.2011.

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen A (2010) ’Loppukäyttäjät’ kolmannen sektorin hyvinvointipalveluissa. Teoksessa Kolmannella lähteellä. Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta (Toim. Koivisto, Lehikoinen, Pasanen-Willberg, Ruusuvirta, Saukkonen, Tolvanen, Veikkolainen). Helsinki, Kokos julkaisuja 1, 213-223. (https://www.innokyla.fi/documents/859508/64e4a5b6-376d-4b20-8925-57b2604db6bd).

Tiihonen Arto (2010) Merkityksellisille poluille Reino! Liikunta & tiede, 47 (4) 50-52.

Black Friday – mahtavat säästöt juuri sinulle Suomi ja maailma!

Omatunto alkoi kolkuttaa. Tänään pitäisi tarjota kanssaihmisille jotakin hyödyllistä ja halvalla. Löytyykö mitään, joka olisi aivan muuta kuin peiteltyä kulutusjuhlaa? Sen pitäisi olla jotakin, joka aidosti säästäisi ihmistä, yhteiskuntaa, luontoa ja maailmaa? Tässä 17 valikoitua tuotetta, joista yhdenkin ”ostaminen” saattaa säästää satoja miljoonia euroja. Ota ja toteuta!

  1. Tästä halvalla kaksi asiaa: ilmastonmuutos ja liikunnanmuutos. Lue tämä, niin tiedät, miten ilmastonmuutokseen on havahduttu ja opit ehkä senkin, miten liikunnan väheneminen pysäytetään ja käännetään nousuun. Kaksi mahtavan isoa asiaa ratkaistu yhdellä lukemisella. Tekemistä vaille valmis!

Tiihonen  A. 2019. Liikunnanmuutos1.0. (https://www.miksiliikun.fi/2019/10/01/liikunnanmuutos1-0/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 1.10.2019.

  1. Nyt lähtee edullisesti ymmärrys siitä, miten liikuntapolitiikkaa ei kannata tehdä, vaikka tavoite onkin jalo. Tyhjää puhetta kannattaisi säästää, jos aikomuksena ei ole edes toteuttaa tavoitteitaan.

Tiihonen  A. 2019. Liikuntapoliittinen selvänteko, osa 1: lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa (https://www.miksiliikun.fi/2019/04/11/liikuntapoliittinen-selvanteko-osa-1-lisaa-rahaa-vaeston-liikuttamiseen-urheiluseuroissa/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 11.4.2019.

  1. Tässä nyt lyhyestä virsi kaunis eli muistutus siitä, mitä tässä maassa pitäisi tehdä, jotta saataisiin hyvinvointia ja demokratiaa edullisesti ja eettisesti. Mutta kun on niitä ”edunsaajia”.

Tiihonen  A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

  1. Tämän halvemmalla et pysty harrastamaan liikuntaa – lähdet vain kotiovelta liikkumaan. Aivan varmasti sinäkin pystyt samaan kuin me kaikki täällä Suomessa.

Tiihonen A. 2018. Rajakylä – liikkujan paratiisi (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/27/rajakyla-liikkujan-paratiisi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 30.4.2018.

  1. Ja nyt tulee taas paketti, jolla säästetään satoja miljoonia ellei miljardeja. Syrjäytymistä vastaan iso nippu toimivia ratkaisuja.

Tiihonen A. 2018. Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2018.

  1. Moni varmaan haluaa säästää rahapeliriippuvaisia: tästä hyvät keinot siihen. Eikö olekin reilumpaa, että hyväosaiset maksavat enemmän urheilun tukemisesta? Säästät myös omaatuntoasi!

Tiihonen A. 2018. Kansa tukemaan huippu-urheilua (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.1.2018.

  1. Tänään moni varmaan haluaisi säästää myös tulevia valtion ohjauksesta vastaavia ministereitä. Miksi meillä on näitä valtion yhtiöitä, joita erilaiset ”edunsaajat” eivät saa kuriin? Helpompaa ja huomattavasti eettisempää olisi säätää tiukat lait, joilla näitä yhtiöitä säädellään. Valtion avustuksiakaan ei saa ”jyvittää” joidenkin epämääräisten tulojen perusteella, vaan sen mukaan, miten arvokkaana jotakin asiaa pidetään kansan valitsemassa eduskunnassa.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

  1. Järkevään kuluttamiseen ei päästä ellei kritiikki suhtaudu myös kuluttajaan. Kuluttajavalistusta liikkujalle, joka haluaa vastinetta rahoilleen.

Tiihonen A. 2017. Asiakashan on aina oikeassa… tykkäämiskulttuurin aukipurkua. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/asiakashan-on-aina-oikeassa-dot-dot-dot-tykkaamiskulttuurin-aukipurkua).  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 2.10. 2017.

  1. Liikkuminenko kallista, höpöpuhetta! Edes liikuntavälineet eivät ole kalliita, kun laskee, mitä niillä saa. Juuri sinä voit valita, miten kallista liikkumisesi on.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  13.4. 2017.

  1. En muistanutkaan, miten älyttömästi tässä esitetty rakenteellinen ja toiminnallinen muutos säästäisi rahaa. Sote-uudistus ei nimittäin onnistu ellei tässä esitettyjä toimenpiteitä toteuteta.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

  1. Kuntosalikortista voi maksaa liian paljon, mutta myös liian vähän ellei tiedä, minkälainen kuntosali sopii juuri minulle. Ihmiset säästäisivät paljon rahaa ja vaivaakin, jos tietäisivät, mitä haluavat ja tarvitsevat. Tästä vinkkejä halvalla.

Tiihonen A. 2016.  Miksi liikun – minkälainen kuntosali sopii minulle? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-liikun-minkalainen-kuntosali-sopii-minulle). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 9.3. 2016.

  1. Kallista on ottaa vastaan maahanmuuttajia, jos heille ei osata tarjota koulutuspolkuja työelämään. Vielä kalliimpaa on se, ettei osata rakentaa ”kotouttamispolkua” vähän liikkuville, jotta he löytäisivät liikuntakulttuurin elämäänsä. Tästä edullinen ohje toimijoille.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

  1. Moni pitää kehitysyhteistyötä rahan hukkaamisena, mutta tästä löytyy vinkki siihen, miten me suomalaiset voisimme tehdä kehitysyhteistyöstäkin tuloksellista. Eihän se helppoa ole, mutta ei Suomestakaan nopeasti tehty hyvinvointiyhteiskuntaa.

Tiihonen A. 2015. Liikettä kehitykseen – kehitystä liikkeeseen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Liikett%C3%A4kehitykseen_blogi1b.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

  1. Oletteko miettineet, miten paljon säästäisimme rahaa, jos eri-ikäiset toimisivat enemmän yhdessä ja tukisivat toisiaan? Minä olen, mutta en toki tiedä summaa. Tästä kuitenkin hyviä vinkkejä tähän kaikille hyvää mieltä tekevään säästämiseen.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/document/1/1517/7a62bf2/Neljan_Polven_Treffit_Ikapolvitoiminnan_Opas.pdf)

  1. Ja sitten taas konkreettiin rahan säästämiseen. Lonkkaproteesileikkaus maksaa 10 000 -15 000 euroa ja niitä tehdään noin 10 000 kappaletta vuodessa. Kunnollinen kuntoutuminen säästää hurjasti rahaa ja lisää valtavasti hyvinvointia. Tästä ohjeet ensimmäisen vuoden kuntoutukseen.

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).   Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi, 3.3.2013.

  1. Tämän tekstin säästövaikutus on niin suunnattoman suuri, etten sitä osaa mitenkään rahallisesti arvioida. Ehkä sitä ei pitäisikään rahalla mitata.

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

  1. Hurjathan ovat tämänkin oppaan säästövaikutukset, jos ajatellaan, että näin päästäisiin eroon ihmisten hyväksikäytöstä ja kiusaamisesta. Yhdenkin ihmisen säästäminen näiltä nöyryytyksiltä on valtava voitto.

Tiihonen, Arto & Koivisto, Nelli (2002, toim.) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tästä siis halvalla tai oikeastaan ilmaiseksi miljardisäästöt yksilöille, yhteisöille ja suomalaiselle yhteiskunnalle – vähän myös koko maailmalle. Ota, mitä haluat Black Friday-tarjouksena, joka tosin jatkuu niin kauan kuin digitaalinen maailma pystyssä pysyy.

Terveisin www.miksiliikun.fi

2010-luvun jalkapallo – MM-/EM-kisojen kautta koettuna ja tulkittuna

Etusivu uusiks…

Suomen miesten jalkapallon A-maajoukkue, Huuhkajat, selvitti tiensä ensimmäistä kertaa EM-kisoihin tultuaan toiseksi omassa karsintalohkossaan. Tämä uutinen on mullistanut suomalaisten mielenmaisemat tavalla, jota on aivan liian aikaista tulkita. Omista tuntemuksistani olkoon esimerkkinä vaikka tämä facebook-postaukseni kaksi päivää ”Sen” jälkeen (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2178889622416031).

Tänään (19.11.2019) neljä päivää kisapaikan varmistaneen ottelun jälkeen Huuhkajille järjestetään kansanjuhla, minkä jälkeen moni varmaan kokee tyhjyyden tunteen. Mitä nyt on odotettavissa, kun tällaista ei ole ennen koettu?

Odottavan aika on pitkä, sanotaan. Se on varmasti totta, jos ajatellaan, että itsekin olen tietoisesti odottanut tätä hetkeä ainakin vuoden 1966 MM-kisoista lähtien – joitakin mielikuvia minulla on tosin jo vuoden 1964 EM-kisoista. Moni muu on odottanut vielä paljon pidempään.

Ei pidä kuitenkaan aliarvioida keski-ikäisten, nuorten tai vaikkapa lasten odotuksen tuskia, sillä kaikille tämä on se ensimmäinen suuren odotuksen täyttymys. Onhan mahdollista, että vanhemmat sukupolvet kykenevät elämään paremmin tuon aiemmin täyttymättömältä jo tuntuneen toiveen kanssa. Nuoret eivät vielä olleet tulleet tutuksi tuon tunteen kanssa. Ja hyvä niin.

Nyt on alle seitsemän kuukautta siihen, kun kisat alkavat. Vielä ei tiedetä, mihin lohkoon Huuhkajat pääsi tai joutui. Lohkojaon jälkeen odotus saa konkreettisen kohteen; joku yrittää saada lippuja, joku toinen etsii kaiken mahdollisen tiedon vastustajista ja jotkut valmistautuvat omilla eriskummallisilla tavoillaan ottamaan vastaan roolin, jossa suomalainen ei ole koskaan ollut, kun oma joukkue on kerrankin mukana kisoissa. Miltä se mahtaa tuntua?

Itsekään en osaa juurikaan ennakoida, miten suhtaudun Huuhkajiin kisoissa, joissa aina ennen olen voinut (joutunut olemaan) olla jossakin määrin tarkkailijan roolissa. ”Jossakin määrin” on toki tarkoittanut hurmaantumista itse pelistä, pelaajista, joukkueista, valmentajista tai kaikesta, mikä näihin aina unohtumattomilta tuntuviin kisakokemuksiin liittyy. Jalkapallon MM- ja EM-kisathan ovat olleet aina erityisiä monelle meistä. Nykyään myös naisten kisat ovat sellaisia kulttuurisesti latautuneita tapahtumia. Vain jalkapallo kykenee tähän.

Valehtelisin – vai tulkitsisinko vain toisin? – että olisin osannut ennakoida Suomen pääsevän EM- tai MM-kisoihin, kun aloitin systemaattisesti kirjoittaa blogeja jalkapallon isoista kisoista vuonna 2012. Yhtä hyvä tulkinta olisi se, että olin jo luopunut toivosta ja siksi aloin kirjata ylös tulkintojani kisoista, joihin Suomi ei koskaan pääse.

Sen sijaan sen muistan, että kun vuonna 2018 kokosin tämän teoksen, niin minulla oli jo oletus siitä, että Markku Kanervan Huuhkajat voisi tehdä tämän ihmeen. Tästä ”nousujohteisuudesta” nimittäin kirjoitin jo vuonna 2017 (https://www.miksiliikun.fi/2017/11/19/nousujohteinen-jalkapallokautemme-2017/?fbclid=IwAR0nHf27Z6JWwLxdNUxBwVDWz5zqdLO9lZsGJvjMnJnxymmUbpCPx854e5E).

Mutta ”oikeassa oleminen” ei ole mitenkään tärkeää tässä juttukokoelmassani, vaikka monesti yritänkin näyttää lukijalle toisen mahdollisen tulkinnan jostakin kisoissa esiinnousseesta teemasta. Tekstini aukeavat niin moneen suuntaan, etten itsekään osaa sanoa, mikä niissä olisi tärkeintä. Jalkapallo?

Jos sinustakin tuntuu, että jalkapallo on sinulle tärkeää ja että haluat täyttää odotusaikasi palaamalla tunnelmiin ja tulkintoihini viimeisistä neljästä EM- tai MM-kisasta, niin ole hyvä vaan! Onhan tämä upeaa…

Teoksen voi lukea joko tästä blogisivulta ja avaamalla linkit tai menemällä suoraan loppuun, jossa linkit suoraan eri teksteihin.

Esipuhe: 2010-luvun jalkapallo – MM-/EM-kisojen kautta koettuna ja tulkittuna

Jalkapallon isot kisat kääntävät koko maailman katseet joukkueisiin, pelaajiin, valmentajiin ja otteluihin, joita myöhemmin muistellaan vuosikymmenien jälkeenkin. Joka toinen vuosi tehdään historiaa, mikä on koettu erittäin voimakkaasti myös Suomessa, vaikka emme ole vielä koskaan selvittäneet tietämme näihin suurkisoihin. Jalkapallo on lumoavaa globaalia kulttuuria, joka yhdistää ihmismieliä monin eri tavoin.

Suomalaiset voivat olla monista asioista hyvinkin erimielisiä keskenään, mutta todella monet meistä jaksavat odottaa sitä hetkeä, jolloin mekin pääsisimme jännittämään oman joukkueemme puolesta MM- tai edes EM-kisoissa. Suurista epäilyksistä huolimatta tämänkin vuoden 2018 MM-kisat Venäjällä saivat ihmiset joka puolella maailmaa suuntaamaan katseensa yllätyksellisiin ja pelillisesti mielenkiintoisiin kisoihin. Suomalaiset eivät tehneet poikkeusta – mekin osallistuimme jalkapallojuhliin koko sydämellämme.

Juhlan jälkeen koettaa tietysti arki ja ne raastavat karsinnat seuraaviin kisoihin. Tällöin herääkin kysymys, pitäisikö näistä MM- ja EM-kisoista oppia jotakin suomalaisessa jalkapallossa ja jalkapallokulttuurissa? Isojen kisojen aikaanhan monenmoiset kommentaattorit ja asiantuntijat esittävät tarkkanäköisiä havaintojaan pelaajista, valmentajista, taktiikoista ja myös eri maiden jalkapallokulttuureista. Unohtuvatko ne heti kisojen jälkeen vai eikö niitä kuitenkaan viedä käytäntöön soveltaen oppeja Suomen olosuhteisiin?

Tässä uudentyyppisessä digiajan teoksessa jalkapallon MM- ja EM-kisoja ja niiden synnyttämiä kokemuksia ja tulkintoja voi käydä uudelleen läpi melko näkymättömän jalkapallobloggarin, nimimerkin MiksiLiikun, monitasoisten tekstien avulla. Hän on futiskirjoittamisen N’golo Kante, joka puolustaa jalkapallon kestäviä arvoja itseään säästämättä ja joukkuetovereitaan auttaen etsimällä uusia ratkaisuja oman pelin kehittämiseen, kuten Antoine Griessman.

Bloggari tai blogisti kirjoittaa tekstinsä asioista, jotka hän itse kokee läheisiksi jalkapallokisojen aikaan. Yksityinen kokemus voi parhaimmillaan olla yleistettävissä jopa globaaliksi pohdinnaksi ”jalkapallon oikeudenmukaisuudesta”. Yhtä hyvin sen ”äänilaji voi olla liian korkealentoinen”, koska blogistia ei pidättele sen enempää toimitussihteeri kuin mikään organisaatiokaan. Kummassakin tapauksessa tämän jalkapallobloggarin tekstit lienevät ainutlaatuisia – tällaisia ei voitu tehdä ennen 2010-lukua eikä näitä olisi voitu julkaista muissa medioissa.

Yllättävää on sekin, että yleisesti ottaen ajatellaan jalkapallon olevan epäoikeudenmukainen peli, jossa melkein aina väärä joukkue voittaa. Venäjän MM-kisat olivat tässä suhteessa erilaiset kisat, kun kaikki välieräjoukkueet tuntuivat ansainneen paikkansa erittäin laajastikin ajateltuna oikeudenmukaisesti. Vain lukemalla nämä tekstit voi ymmärtää, että ehkä jalkapallo on muutenkin oikeudenmukaisuudentajuamme kehittävä peli.

Sekin voi hämmästyttää, että bloggarimme mielestä television ja median jalkapallokommentaattoreiden kieli on se liian korkealentoinen kieli ja siksi blogistimme yrittääkin kääntää tätä ”futisjargonia” jalkapalloa vähemmän seuraavienkin iloksi.  Jalkapallo- ja yleensäkin ”urheilukieli” vaatisi oman sananselityskirjansa, jota blogistimme on toki jo kirjoittanutkin.

Blogisti ei osoita epäkohtia pelkästä kritiikin ilosta. Suomalaisessa jalkapallossahan ei kritisoitavaa ole puuttunut. Päinvastoin tämä bloggarimme esittää ratkaisuja mitä erilaisimpiin jalkapallovalmennukseen tai –kulttuuriin liittyviin kysymyksiin, jotka vaativat parantamista. Vuoden 2018 kisoissa blogistimme mm. kiinnitti huomionsa VARin (video assistant referee) aiheuttamiin arveluttaviin näyttelemis- ja torikokousongelmiin esittämällä myös konkreetit ehdotukset VARin käytöstä ja jalkapallosääntöjen muuttamisesta.

”Jotain on tehty oikein” toistui usein television jalkapallokommentaattoreiden puheessa. Harmittavan usein analyysi jäi tähän lauseeseen, kun viitattiin vaikkapa Islannin, Kroatian, Belgian ja Englannin menestykseen. Jos jossain on tehty asioita oikein, niin väistämättä kuulijalle herää ajatus, että Suomessa jotain on sitten tehty väärin tai ainakin eri tavoin. Blogistimme selvittää, mitä Suomessa ja muualla on tehty ja miksi väittämättä, että jalkapalloa voisi kehittää paremmaksi vain yhdellä oikealla tavalla.

Vuoden 2014 MM-kisojen jälkeen bloggarimme huokaisi, että ”jalkapallo on vihdoin taktinen peli”. Mitä jalkapallotaktiikoissa on tapahtunut, kun tällaiseen johtopäätökseen voi tulla kirjoittaja, joka opiskeli yliopistossa jalkapallovalmennusta 1980-luvun alussa ja kirjoitti graduunsa artikkelin ennen vuotta 1990 pidettyjen MM-kisojen jalkapallotaktiikoista. Tämä jalkapallon taktiikkojen kehitys on yksi teoksen neljästä pääjuonteesta, jota analysoidaan ja tulkitaan 2012 ja 2016 EM-kisojen ja 2014 ja 2018 MM-kisojen aikana kirjoitetuissa blogeissa.

Lukuvinkkejä

Ihmisten lukutottumukset ovat muuttuneet digitaalisten laitteiden ja sovellusten myötä. Tämä ”teos” ei myöskään ole tavallinen kirja, mutta ei myöskään yksittäisten ja irrallisten blogikirjoitusten kokonaisuus. Digitaalisuus mahdollistaa senkin, että näiden blogien lisäksi teksteistä on runsaasti linkkejä muihin teksteihin ja digitaalisiin aineistoihin. Tällaisen teoksen lukemistavoista emme tiedä vielä paljon mitään.

Lue yksi juttu, joka sinua otsikon perusteella saattaisi kiinnostaa. Jokainen teksti on nimittäin oma kokonaisuutensa, josta lähtee haaroja muihin aihetta sivuaviin kirjoituksiin. Otsikon lisäksi olen tehnyt jokaisesta jutusta ”noston”, joka saattaa herättää lukijan kiinnostuksen kyseiseen kirjoitukseen. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että nostot eivät välttämättä anna tarinasta oikeaa kuvaa. Ne on luettava. Valitettavasti.

Tai lue teema/luku, josta haluat tietää enemmän. En osaa sanoa, kannattaako tekstit lukea vanhimmasta uusimpaan vai päinvastoin – tai jollakin muulla tavoin. Jotkut teeman sisälle kootut tekstit keskustelevat keskenään, toiset liittyvät aiheeseen löyhemmin. Joku teksti olisi sopinut useampaankin teemaan, vaikka se on nyt sijoitettu vain yhteen.

Ehkä lukijan kannattaakin editoida oma teoksensa, sillä tämä sisältöehdotus on sekin yksi vain neljästä, joita kilpailutin mielessäni keskenään.

Voit myös lukea tekstit MM- ja EM-kisojen perusteella ja palauttaa näin mieleesi, mitä itse ajattelit ko. kisojen aikaan ja mikä sinua puhututti juuri niissä kisoissa. Joissakin kisoissa seurasin tarkemmin itse otteluja, toisissa olin kiinnostunut enemmän kisojen esiin nostamista ilmiöistä. Näin varmaan ovat tehneet lukijanikin.

Itseäni kiehtoisi lukea tekstit vanhimmasta uusimpaan, jotta näkisin, miten oma ajatteluni on muuttunut vuosien myötä. Kehittymistä en usko tapahtuneen, sillä lukiessani yli 30 vuotta vanhoja kirjoituksiani ihmettelen usein, kuka on voinut olla noin viisas ja varma asiastaan – en kai minä nyt sentään?

Tästä seuraakin vahva suositus: kirjoita tästä lähtien itse omat MM- ja EM-kisajuttusi vaikka et niitä julkaisisikaan. Tai kirjoita omista futiskokemuksistasi, ota niistä kuvia ja videoita. Rakenna jalkapallokokemustesi, tulkintojesi ja tarinoittesi avulla suomalaista jalkapallokulttuuria. Sitähän me kaikki teemme. Digiaika on tehnyt sen helpommaksi.

Digiaika ei ole kuitenkaan tehnyt jalkapalloa helpommaksi eikä välttämättä sen ymmärtämistäkään yksinkertaisemmaksi. Pikemminkin tuntuu siltä, että jalkapallon MM-kisoja katsovankin tulisi tietää jalkapallosta, mitä ihmeellisimpiä asioita. Futisstudioissa keskitytään yleensä vain jalkapallon taktiikkaan, mutta siitäkin saa aikaan kymmeniä tunteja ohjelmaa.

Entä jos jalkapalloa seurattaisiin kokemuksellisesti ja sosiologisesti myös kisastudioissa? Miltäs sellaiset kisat näyttäisivät tai tuntuisivat? Ehkä näiden kirjoitusten avulla pääset maistamaan kokemuksia, joita jalkapallokisat voivat nostaa esiin, kun kokijana on jalkapalloa potkinut, vähän valmentanut, jonkin verran seurannut, himpun verran tutkinut ja aika paljon siitä kirjoittanut ihminen.

Tehdään yhdessä parempaa suomalaista jalkapallokulttuuria vaikkapa niin, että myytte teosta pdf-versiona joukkueesi/seurasi kulujen kattamiseksi. Saatte määritellä teokselle hintanne, jos käytätte tulot kaikkien pelaajien yhteisiin kuluihin. Minulle voitte halutessanne tilittää yhden euron jokaisesta myydystä teoksesta. Jalkapalloon sopiva hinnoittelu  voisi olla 10 + 1 euroa.  

Sisältö

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli …                                                   7

Jotain on tehty oikein …                                                                            11

Futiksen äänilaji voi olla liian korkealentoinen …                                  19

Jalkapallo on vihdoin taktinen peli …                                                              24

 Julkaisut aika- ja kisajärjestyksessä…                                                     28

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol2

”Paras tunne on kuitenkin ehdottomasti silloin, kun kumpikin joukkue on antanut kaikkensa – ja toinen on jostakin syystä voittanut. Tällaisen pelin jälkeen voittaminen ja häviäminen jää taka-alalle ja itse peli nousee kirkkaaseen valoon. Usein molempien joukkueiden pelaajatkin ymmärtävät, että tässä ollaan jalkapallon ytimessä. Nämä kohtaamiset jalkapallon MM-kisoissakin ovat minusta kaikkein hienoimpia. Voittaneen ja hävinneen joukkueen pelaajien halailut lohdutuksineen ja onnen toivotuksineen ovat parasta kisoissa.” (Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol2 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/10/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.7.2018.)

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol1

”Parasta tietysti on, kun MM-kisat voittaa joukkue, joka sen voiton pelillisesti ansaitsee, mutta joka tuntuu myös muuten oikeudenmukaiselta ja eettiseltä. Jalkapalloa pidetään epäoikeudenmukaisena pelinä, jossa voittaja on usein sellainen joukkue, mikä ei sitä edes pelillisesti ansaitse. Tällaisenahan on yleisesti pidetty mm. Kreikan EM-kisavoittoa vuonna 2004. Silti suomalaistenkin kannalta oli hienoa nähdä, että keskivertojoukkue saattaa edetä mestariksi asti onnistuneella taktiikalla ja kovalla yrityksellä. Ehkä se toimi mallina myös Islannille ja muillekin pikkumaille. Jälkikäteenkin siis voi vielä arvioida voittojen oikeudenmukaisuutta ja merkitystä.” (Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018).

I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

”Hyvässä tarinassa epätodennäköinen kuitenkin kääntyy todeksi sankarin ylitettyä itsensä. Romelu Lukaku teki toiveestaan totta, mutta vantaalaismiehen tarinasta olen lukevinani alistumista ja syyn vierittämistä ”yhteiskunnalle”. Ja vaikka syy onkin yhteiskunnassa tai maailmassa, niin se tuskin ehtii 55-vuotiasta enää auttamaan viisailla päätöksillään. Tämän siis ymmärsin tänä aamuna ja se auttoi minua hyväksymään sen, että maailman ja jalkapallon epäreiluudesta huolimatta aina tulee uusia ”otteluita”, joissa nyt hävinnytkin voi onnistua. Romelu Lukaku kiteyttikin tarvittavan asenteen oivallisesti: ”Älä lyö vetoa nälkäisen pojan kanssa!” (Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.)

Jalkapalloelämää

”Vain voittajat muistetaan” –väite ei sovikaan jalkapalloon. Kukapa ei ihailisi Hollannin 1970-luvun maajoukkuetta tai Tanskan 1980-luvun tähtisikermän uskomattomia maali-iloitteluja tai jopa Englannin 1990-luvun maajoukkueen joitakin hienoja esityksiä? Rosendahl muuten muistuttaa Suomessa vähälle huomiolle jääneestä seikasta Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista, joissa Tanska saksalaisen valmentajansa Sepp Piontekin alaisuudessa peluutti tähtipelaajiaan vähemmän merkityksellisessä ottelussa sillä seurauksella, että Länsi-Saksa tiputti juutit jatkosta. Mutta tästäkin huolimatta me muistamme tanskalaiset taiturit tuolta ajalta sakemanneja paremmin. Ei voittamista pidä toki väheksyä – ainakaan silloin, kun se tulee yllätyksellisesti. Kyllä Tanskan vuoden 1992 tai Kreikan 2004 EM-kullat muistetaan yhtä lailla kuin Ranskan upeiden joukkueiden EM-kullat vuosilta 1984 ja 2000. Yllätys ja tyyli matsaavat futikseen paremmin kuin todennäköisyys ja tylsyys, vaikka kummallakin tavalla päästään mestaruuksiin.” Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa

”… tekijä, joka määrittää kisojen seuraamistani, koskee omaa pelaamistani ja muuta jalkapallohistoriaani. Tiedän, että kisat saavat minut nostalgiseksi tai hienommin sanottuna refleksiiviseksi – pohdiskelen sekä aiempaa pelaamistani että nykyistä ikämiesfutistani. Jalkapallon merkityksen ymmärtää kuka tahansa isojen kisojen aikaan, mutta kuinka moni ymmärtää juniorien, aladivareiden tai veteraanien futista – onko kyse edes samasta lajista?  Saako juniori samaistua Zlataniin ja Hazardiin tai voiko ikämiesfutari tuntea kuuluvansa samaan jalkapalloperheeseen Atikin tai Arto Tolsan kanssa, Litistä tai Pasista puhumattakaan? … mikä tahansa asia tai tunnetila saattaa herättää kiinnostukseni kisojen aikana. Jalkapallohuligaanien tappelut vetävät tunnelmaa alaspäin, sille ei voi mitään. Miksi hienon lajin kannattajilta puuttuu tilannetaju? Herkässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ei futisihmisten pitäisi toimia tyhmästi. Koko lajiperhe kärsii tällaisesta hölmöydestä. Toinen asia lienee se, että tämä porukka tai porukat eivät taida tuohon perheeseen kuuluakaan. Kentillä odotan näkeväni joitakin eleitä, jotka kohottavat tunnelmaa olemalla moraalisesti arvokkaita. Eri maiden pelaajien välinen ystävyys on yksi sellainen asia, joka tuntuu aina hyvältä.  Jalkapallo on tärkeää, mutta ystävyys tärkeämpää…” Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön…

”Monet meistä veikkaavat joko tosissaan tai leikillään MM-kisojen voittajaa, mitalisteja ja maalikuninkaita. Joillakin on fanisuhde, jonka kautta he näkevät koko kisat. Toiset – kuten minä – ovat avoimempia kisojen suhteen. Minulla on todella monia suosikkijoukkueita ja hyvin monista eri syistäkin. Joitakin pelaajia arvostan, joistakin en pidä, mutta aika monelle annan mahdollisuuden osoittaa hyvyytensä. Tunnen iloa siitä, että joku joukkue tai pelaaja ylittää tasonsa ja saattaa häpeään omat aliarvostavat käsitykseni. Ja olen aidosti pettynyt, jos odotukseni eivät toteudu… Brasiliassa mikään joukkue ei ole paperilla ylivertainen, joten joukkueen yhteishenki ja itseluottamus ovat ratkaisevia. Odotan, että joku joukkue pääsee ”lentoon”, mutta voi olla, että voittajaksi selviytyy se, jonka peli kehittyy kisojen aikana ”voittavaksi” tai ainakin häviötä välttäväksi. Vähän niin kuin Suomen lätkämaajoukkue Minskissä.” Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku

”Jalkapallo, jalis, futis on pelien kuningas, mutta ei vain Brasiliassa käytävien MM-kisojen takia. Olen itse tavallinen, keski-ikäinen mies globaalisti ajatellen jalkapalloperiferiasta. Lauantain mestareiden liigan loppuottelua odotan innostuneesti, kuten meistä monet muutkin. MM-kisoja varten suunnittelen jo monenmoista – kavereiden kanssa veikkausta ja finaali-illan juhlaa.  Sekin on nykyään ihan normaalia. Futis voi täällä Suomessakin merkitä enemmän – olla osa elävää kulttuuria. Tänään (23.5.) nimittäin jännitän kovasti poikani comebackia parin vuoden tauon jälkeen, kun hän pelaa kakkosdivarin ottelussa. En uskalla mennä katsomaan, mutta mietin sitä herkeämättä. Huomenna astelen itse kentälle surunauha olkavarressani ystäväni ja pelitoverini muisto-ottelussa. Hiljainen hetki, taputukset ja sitten on jalkapallon vuoro. Pelaamalla kunnioitamme hänen muistoaan parhaiten. Soitan pojalleni ja vertailemme pelejämme. Illalla katsomme Atleticon ja Realin matsin, muistelemme vanhoja pelejämme ja arvioimme MM-kisojen joukkueet.”

Nimimerkki Yksi keski-ikäinen junioritähti

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti

”Jalkapallo on sosiologisena ilmiönä valtavan laaja aihe – joskus on sanottu, että se on elämää suurempi asia. Eikä ehkä syyttä, minäkin tunnen/tunsin muutamia pelaajia, joille jalkapallo todennäköisesti merkitsi enemmän kuin muu elämä yhteensä. Ja kyseessä ei kuitenkaan ole olleet mitkään maailmanluokan tähdet, mutta omassa maailmassaan hyvät pelaajat. Eivät kuitenkaan riittävän hyvät, sillä heille ei käynyt hyvin sen enempää jalkapallossa kuin muussakaan elämässä. (vrt. Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)…Onneksi tunnen paljon, paljon enemmän niitä pelaajia, joille jalkapallo on ja on ollut henki ja elämä, mutta he ovat silti osanneet elää sen muunkin elämän ainakin kohtuudella. Useat jopa hyvin tai erinomaisesti. Nykypelaajat osaavat onneksi tasapainottaa pelaamisen ja oman arkielämänsä aika hyvin, mitä todisti tutkimukseni erään Veikkaus-liigajoukkueen pelaajien tulevaisuussuunnitelmista muutaman vuoden takaa (Tiihonen Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007)…” Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Jotain on tehty oikein

Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen?

”…Näyttäisi näiden MM-kisoissa nähtyjen otteluiden perusteella siltä, että VAR edesauttaa kaaosten syntymistä. Osin kyse on siitä, että VARia ei osata vielä käyttää ja eri otteluissa tuomarit tulkitsevat VARia eri tavoin, mikä aiheuttaa oikeutettua tuohtumista. Intensiivisen pelin tuoksinassa vähintä olisi, että kaikki tietäisivät, miten uusia sääntöjä saa ja voi tulkita. Kyse on kuitenkin MM-kisoista. FIFAn tiedotus ei ole tavoittanut edes kaikkia osallisia, saati sohvapelaajia… Paidasta repimiseen ehdotan yksinkertaista keinoa: annetaan repijälle varoitus, vaikka siitä ei annettaisikaan rankkaria tai vaparia. Varoituksen voi antaa tilanteen jälkeen aivan samoin kuin varoituksen suunsoitosta tai epäurheilijamaisesta pelistä – sitähän se onkin. Maalinestävästä repimisestä edelleenkin siis rankkari ja varoitus. Jatkuva repiminen kyllä loppuu aika pian, kun ulosajo uhkaa repijää…Toinen sääntömuutokseni on radikaalimpi: 16-raja tulee poistaa ja sen tilalle tulee pienempi alue – vaikkapa 11 metrin alue, jonka sisällä maalivahti saa pelata palloa käsin. Rangaistuspotku voidaan kuitenkin tuomita aina, kun estetään väärin ottein todennäköisen maalin synty riippumatta siitä, missä rike tapahtuu.” Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

”Katkeruuden – toiselta nimeltään näyttämisen halun – merkitystä ei olekaan täysin ymmärretty. Jos kaikki on liian helppoa ja jos aina on opittu syyttämään toisia siitä, ettei itse pärjää, niin positiivista katkeruutta ei Romelu- tai Zlatan-pojan tavoin synny… ”Minä näytän teille vielä” –mentaliteettia tarvitaan varsinkin yhteiskunnallisten murrosten kausina. Ideaalitilanteessa yhteiskunta uudistuisikin niin, että katkeruutta joutuisivat kokemaan koulutetut ja hyväosaiset, joilla olisi resursseja rakentaa jotakin todella uutta. Ja ovathan Nokian insinöörit ja irtisanotut toimittajatkin kehittäneet jo vaikka mitä… Lukakua eivät auttanee koulukuraattorit tai –psykologit eikä asiasta puhuminen kavereiden kanssa tai julkisuudessa. Suomessa Romelu olisi todennäköisesti saatu luopumaan järjettömästä lupauksestaan, koska se aiheutti hänelle selvästi psyykkisiä ongelmia… Kaikkein karmeinta meidän nykysuomalaisten onkin kestää se, että katkeruus pitäisi kätkeä sisään, jotta se Romelu Lukakun tavoin johtaisi tavoitteen asettamiseen ja äärettömän ahkeraan työhön tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Vain näin katkeruus kanavoituu positiivisesti.” Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Jalkapallopäiväkirjoja

Tein myös EM-kisaveikkauksen, joka tyylilleni uskollisesti meni mukavasti pieleen. Antoine Griezmann tosin voittanee maalikuninkuuden. Omat semifinaalijoukkueet olivat Puola, Englanti, Belgia ja Ranska, voittajana Belgia, joka olisi lyönyt Englannin. Hirveän tyytyväinen kuitenkin olen siitä, että minun – ja aika monen muunkin ns. asiantuntijan – veikkaukset menivät pieleen. Islanti, Wales ja Italia yllättivät iloisesti sekä onnistuneilla pelitaktiikoillaan että pelirohkeilla pelaajillaan – kannustajista puhumattakaan… Pelaajien on oltava yhä kyvykkäämpiä pelaamaan eri otteluissa erilaisilla rooleilla ja tavoilla – esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Toisaalta pelaajien on myös uskallettava noudattaa yhdessä sovittuja kuvioita, vaikka ne eivät aina onnistuisikaan. Luulen, että ranskalaiset eivät voineet uskoa, että Saksa kykenee kyykyttämään heitä lähes totaalisesti kenttäpelissä semifinaalin ensimmäisellä puoliajalla. Heidän puolustuspelinsä ei kuitenkaan mennyt aivan sekaisin. Ja puoliajalla he olivatkin jo löytäneet joitakin lääkkeitä ”saksa-ahdistukseen”. Hyökkäyspelissä ranskalaiset onnistuivat kuitenkin lähes yhtä hyvin saksalaisten kanssa, jos onnistumisina pidetään luotuja maalintekopaikkoja… EM-jalkapallossa toiveeni toteutui, ja hienon draaman kautta. Ronaldon kasvaminen joukkuepelaajaksi tosiaan noudatti klassista sankarikaavaa. Tällaista jalkapallo siis voi tarjota. Tässä riittää tulkittavaa vuosiksi. Otan esille vain yhden pikku jutun, jonka huomioin Ranskan pelissä TV:n välityksellä eli hyvin satunnaisen ohjaajan päähänpiston kautta. Pogba ripitti TV-kuvassa jotakin joukkuetoveriaan hyvin arrogantilla tavalla. Tämä itse asiassa tallentui kuvaan jossain aiemmassakin pelissä. Luulen, että TV-ohjaaja oli myös sensitiivisesti tilanteen hermolla ja näytti, miten toimii joukkue, jossa ei ole täydellinen yhteishenki. Ero ”uudestisyntyneen” Christiano Ronaldon ”apuvalmentajatoimintaan” (onkohan se muuten edes sallittua?) oli suuri. Tällaiset asiat ratkaisevat, vaikka ovatkin niitä kuuluisia henkimaailman juttuja. Tästä samasta kirjoitin myös viime vuonna ikämiesten SM-kisojen tapahtumien pohjalta enemmänkin. Jalkapallon etiikastahan tässä on kysymys…” Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea?

”…kovin loogisesti eri palloilulajien liigajoukkuekartat eivät noudata ikään kuin talouden reaaliteetteja. Voi ainoastaan ihmetellä, miten Tampere kykenee tuottamaan viiteen eri lajiin seitsemän liigajoukkuetta, kun lähes kolme kertaa suurempi Helsinki ei pääse samaan. Myös Kuopion ja Kouvolan talousalueet ovat tehokkaita, koska ne pystyvät ylläpitämään kolmea joukkuetta, joista yksi on jääkiekko, joka vaatii eniten taloudellisia resursseja. Vaasa, kuten myös Kuopio ja Lahti, ylläpitää kahden kalleimman lajin joukkuetta ja pieni Seinäjoki peräti kolmea, joissa tosin ei ole jääkiekkoa…  Usein kuitenkin kuulee heitettävän väitteen, jonka mukaan jollakin alueella ei ole taloudellisia edellytyksiä liigajoukkueeseen. Ajatuksen taustalla on urbanisoitumisteoreema, jonka mukaan joukkuepalloilut vaativat riittävän suuren kaupungin ja asukasmäärän, jotta alue voisi tuottaa riittävästi sekä pelaajia että katsojia, taloudellisia tukijoita (yrityksiä) ja ehkä myös ”pöhinää” ja traditioita.  Palloiluliigajoukkueet eivät tue teoreemaa juuri lainkaan. Joukkueita on nimittäin peräti 38 eri paikkakunnalla. Kaiken lisäksi enemmän kuin yksi liigajoukkue on peräti 17 eri kaupungissa. Isoja kaupunkeja Suomessa on kuitenkin vain kuusi…Liigajoukkueiden ylläpito ei näytäkään olevan vain materiaalista toimintaa, vaan erittäin paljon elinvoimasta selittyy immateriaalisilla tekijöillä, jotka itse asiassa ovatkin myös urbanisoitumiskeskustelun keskiössä. Kun siinä kuitenkin korostetaan riittävän suurten ihmismassojen kohtaamisia, jotta ”pöhinää” ja palveluita syntyisi, niin ainakin huippu-urheilupalveluiden suhteen väite ei tunnu oikein toimivan. Liigajoukkueet tarvinnevat ”kriittisen massan”, mutta se ei näytä löytyvän millään suhdeluvulla, jonka voisi estimoida kaupungin tai talousalueen asukasmääristä. Pienemmällä paikkakunnalla seura voi mobilisoida suhteessa suuremman osan potentiaalisesta väestä että resursseista kuin suurella paikkakunnalla urheiluseuratoimintaan. Yhteisöllisyys rakentuu helpommin… Yhteisöllisyydessä kyse on myös merkityksistä, joista yksi tärkeimmistä syntyy ”rakkaista vastustajista” eli vertaisista, joiden kanssa halutaan kilpailla. HJK-HIFK –otteluista on syntynyt aito paikallis-derby jalkapalloon Jokerit-HIFK –lätkäkamppailujen tavoin… Kyse on kuitenkin monimutkaisesta kokonaisuudesta, johon vaikuttaa osaltaan myös kunkin kauden urheilullinen menestys – jopa yksittäisen pelaajan tai valmentajan vaikutus, kuten olemme tänä vuonna nähneet maailman suurimmassakin liigassa Leicesterin ansiosta. Vai oliko sielläkin kysymys yhteisöstä, jossa kaikki osatekijät pelasivat samaan maaliin uskoen mahdottomaan suhteella 1 vastaan 5000?” Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014?

”…Yhä uudelleen kuitenkin toistuu tarina, jossa idean uudesta taktiikasta kehittää valmentaja, joka saa johdettavakseen kehityskelpoisen joukkueen, joka on valmis tekemään useita vuosia töitä omaksuakseen tuon idean niin hyvin, että pystyy sen kollektiivina toteuttamaan. Wilsonin kirja on kirjoitettu vuonna 2008, joten hän ei kyennyt ottamaan siihen Barcelonan juniorikoulua Masiaa ja sen seurauksena syntynyttä Barcaa ja Espanjan maajoukkuetta, joissa hänen historiallisiin lähteisiin eri puolilta maapalloa kiteytynyt huomionsa olisi saanut viimeisimmät ja hienoimmat perustelunsa… Mutta kyse ei tietenkään ole joko tai –asetelmasta, vaikka aika monessa kirjassa asiat esitetäänkin tällaisten asetelmien kautta, joissa kauneus ja tehokkuus, yksilöllisyys ja kollektiivisuus, puolustus ja hyökkäys, sattumanvaraisuus ja taktisuus (ennustettavuus), taito ja voima/kunto jne. asetetaan vastakkain. Wilsonin kanta on selvä, vaikka hän ihannoikin taktisia ja kollektiivisia innovaatioita. Hän rakastaa elämää suurempia otteluita, tilanteita, pelaajia ja valmentajia enemmän kuin voittavaa joukkuetta, vaikka se olisi rakentanut kuinka hienon taktiikan tahansa. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten hän tulkitsisi Barcaa ja Espanjaa niiden huippuvuosina. Ja miten hän kuitenkin iloitsisi Hollannin murtaessa tuon taktiikan… Tällaisessa bloggaamisprosessissa oppii paljon. Tällä kertaa mm. sen, miten monipuolisesti jalkapalloa voi analysoida ja tulkita eri näkökulmista. Ja silti niin filosofit kuin tilastotieteilijätkin kirjoittavat selvästikin samasta aiheesta, joihin heillä on kullakin ollut jonkinlainen kokemuksellinen suhde, vaikka eri tieteenalat, kysymyksenasettelut ja näkökulmat poikkeavatkin toisistaan. Samasta ilmiöstä on kysymys eikä kukaan omista ”oikeaa tietoa” jalkapallosta. Jos näin olisi, niin se ei varmaankaan kiinnostaisi niin laajasti ihmisiä. Jokaisen pitää kokea olevansa asiantuntija suhteessaan jalkapalloon.” Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin

”… TV-kommentaattorit osoittivat klippeineen hienosti, miten alkeellisesti ja lähes amatöörimäisesti Brasilia puolusti maalin edessä Saksan luomia tilanteita. Olisi kuitenkin ollut reilua kertoa katsojille, että Brasilia ei tietenkään odottanut, että saksalaiset edes pääsisivät sellaisiin tilanteisiin, vaan heidän tarkoituksensahan oli riistää pallo pois jo paljon ennen kuin Saksa pääsi päätyyn antamaan ”kuolettavia” keskityksiä. Samoin kävi Espanjalle Hollantia vastaan, vaikka hollantilaisten ”lääke” olikin toinen kuin Saksalla… Ymmärrän hyvin, että Messi tai Fred, sitoivat pelkällä olemassaolollaan vastustajan puolustajia, mutta sitä en ymmärrä, että Messi oli finaalissa niin valtavan passiivinen. Tarkoitan tällä varsinkin puolustussuuntaan pelaamista, sillä Messi ei tehnyt useimmiten elettäkään osallistuakseen yhteiseen savottaan. Myös hänen elekielensä oli varsin itsekeskeinen esimerkiksi silloin, kun hän valmistautui viimeiseen vapariin, jonka sitten veti katsomoon. Kapteenin tulisi mielestäni taistella joukkueen puolesta kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä Messi sen vielä oppii… Oppihan Teemu Selännekin…. Mutta yleisellä tasolla tilanne on kuitenkin se, ettei Espanja eikä Brasilia – eli edelliset isojen turnausten voittajat – kyennyt pelaamaan ”omaa peliään” eli pakottamaan vastustajaa omaan pelitapaansa. Muista joukkueista suurin osa lähtikin kisoihin joustavasti eli vaihtelemalla taktiikkojaan eri vastustajia vastaan pelatessaan ja eri pelitilanteissa. Varsinkin Saksa ja Hollanti olivat tässä erinomaisia. Parhaimmillaanhan Espanjan ja Brasilian peli on (ollut) upeaa katseltavaa, mutta kun konsepti rikkoontuu, niin tuloksena voivat olla rumat lukemat. FC Barcelonan viime vuoden romahdus Bayernia vastaan oli ensimmäinen merkki siitä, mitä voi tapahtua, kun oma pelisysteemi ei toimikaan. Tässä on myös todettava, että ei ole mitenkään helppoa opettaa tai kasvattaa joukkuetta, joka osaisi pelata useammalla pelitaktiikalla ja vaihtamaan niitä kesken pelin… Joskus uskolliset fanit myös palkitaan, sillä kyllä Futuran ja FC Lahti Akatemian ottelu oli pelinä paljon viihdyttävämpi kuin MM-kisojen loppuottelu. Lisäksi näimme hienoja pelisommitelmia, upeita tilanteita ja kauniita maaleja. Ja ilmakin oli upea. Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Filosofista futista

”Jalkapallo kiinnostaa nykyään myös intellektuelleja. Näin ei ole aina ollut ainakaan Suomessa. Suuri muutos on tapahtunut vasta 2000-luvulla, jolloin futisfaneja on tullut esiin ”kaapeista” toden teolla. Myös mediassa jalkapallokeskustelu on kehittynyt verrattuna viime vuosisataan. Nämä kisat lienevät futiskiinnostuksen huippupiste, niin paljon kisat ovat keskusteluttaneet myös meitä suomalaisia… Haaran retoriikka voitaisiin suomentaa myös huijaamisen tai harhauttamisen taidoksi ja logiikka järjen tai rationaalisuuden termein. Hyvä taktiikka ja pelaaja yhdistää tietysti retoriikan eli taidon esittää vastustajalle jotain muuta kuin oikeasti yrittää ja logiikan eli sen, että oman joukkueen jäsenten tulisi nähdä tuon retoriikan läpi ja tietää tarkasti, mitä pelaaja aikoo tehdä, jotta kanssapelaajat osaisivat liikkua juuri oikeaan paikkaan (tilaan) oikeaan aikaan. Samalla, kun vastapuolen pelaajat on retorisesti harhautettu liikkumaan johonkin toiseen tilaan… Filosofien käsitteet sopivat oikein hyvin myös jalkapallon analysoimiseen ja tulkitsemiseen – palaan myöhemmin kirjan muihin teemoihin, joita ovat mm. leikki, evoluutio, uskonto, runous ja taide. Suomalaisen jalkapallokulttuurin kehittämiseen kannattaisi ehdottomasti rekrytoida myös filosofeja, sillä heidän käsitteensä ovat yllättävän käytännöllisiä. Tarvitaan tietysti myös ”tulkkeja”, jotka liikkuvat ”rajatiloissa” eli filosofian ja jalkapallon välisessä tilassa, joka ei käsittääkseni ole kuitenkaan ”paitsio”, vaan pikemminkin ”tasku”. Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(https://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin…

”…PS Kemi Kingsin ja Tornion TP-47:n ottelussa oli sen sijaan vahva jännite alusta lähtien. Vastakkain paikallisderbyssä olivat sarjaa johtava kemiläisjoukkue ja Tornion alakastissa majaileva joukkue, jonka riveissä oli ainakin puolitusinaa kemiläispelaajaa… Minä seurasin nykytekniikan avulla samanaikaisesti pelattua KuFun (Kuopio) ja FC Lahti Akatemian välistä 2-divarin itälohkon matsia. Lähes reaaliaikainen palvelu kertoikin, että Jens teki 0-1 –osuman pelin 12. minuutilla ja toisen 44. minuutilla. Näillä maaleilla Akatemia ottelun voittikin…Robben sukeltaa ja Sneijder laukoo tolppaan. Litmasen tulkinta on oiva: joku automaattinen käyttäytymiskaava on niin vahva, että sitä kaatuu, vaikka pääsisi läpi, jos pysyisi pystyssä…Van Persie sutii ohi pallosta täysin avoimessa paikassa. Hollanti hakee nyt voittoa, vaikka ottelua on vain lisäaika jäljellä. Tässä tilanteessa van Persie ei yritä kalastaa rankkaria, vaikka siihen pieni mahdollisuus olisikin. Huh, pallo ylärimaan! Tässä pelissä Hollanti on pelannut hienosti ja rohkeasti, mutta varsinainen peliaika päätyy tasapeliin…Brasilian ja Kolumbian ottelussa oli draamaa ja kaunis loppukin, kun David Luis lohdutti itkevää James Rodriquesia. Näytti aidosti siltä, että pelin ratkaissut Luis ymmärsi hienosti, miltä Jamesista – ottelun parhaasta pelaajasta – tuntui… Argentiina, Hollanti, PS Kemi Kings ja FC Lahti Akatemia olivat tämän jalkapallopäivän voittajia. Harvoin tulee tällaista futispäivää minullekaan. Ehkä neljän vuoden päästä uudelleen. Katsotaan kuitenkin nämä kisat loppuun vielä. Ja pohditaan edelleen kiihkeästi sitä, mikä tekee jalkapallosta niin merkityksellisen asian jopa meille suomalaisille.” Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana

”Jalkapallon MM-kisat keräävät yhteen koko jalkapalloilevan maailman. Sen eri kansakuntien parhaimmat potkijat ja kikkailijat. Normaalisti näemme nämä maailman tähdet muukalaislegiooniksi muuttuneiden seurajoukkueiden paidoissa. Itseäni lämmittää nykyjalkapallossa erityisesti se ystävyys ja toveruus, joka pelaajia yhdistää. Vastakkain asettuvien pelaajien ystävälliset tervehdykset ennen peliä tuntuvat antavan vihjeen, että tässä tullaan nyt yhdessä hyvien kavereiden kanssa tekemään jotakin erityislaatuista. Pelin jälkeiset rehdit onnittelut voitosta ja varsinkin lämpimät lohdutuksen osoitukset saavat minut melkein itkemään. On se vaan hienoa tuo jalkapallo!… Hannu, Rautavuori, Tihinen on toiminut Palloliiton pelaajakehityspäällikkönä vuoden 2014 alusta lähtien. Aika haastava tehtävä kenelle tahansa. Hesarin haastattelussa (1.6.2014, Tapio Keskitalo) Tihi nosti esiin kaksi teemaa: koulun ja seurojen (opiskelun ja urheilun) välisen yhteistyön sekä maahanmuuttajien hyödyntämisen suomalaisessa futiksessa. Vuodet Belgiassa avasivat Tihisen silmät aivan samoin kuin niiden, jotka ovat seuranneet kansainvälistä jalkapalloa ja nuorten, monikulttuuristen belgialaisten esiinmarssia suurten joukkueiden avauskokoonpanoissa. .. Zlatan Ibrahimovic ja Shefki Kuqi ovatkin kertoneet, miten pohjoismaisen keskiluokkaisen kulttuurin ymmärtämättömyys heitä kohtaan on ollut sekä jonkinlainen este että erittäin suuri motiivi omalle uralle. Zlatania juniorijoukkueen ruotsalaisvanhempien hänen erottamistaan vaatinut kirje jaksoi ja jaksanee edelleenkin motivoida. Hän halusi näyttää noille ymmärtämättömille ja suvaitsemattomille svenskeille, mistä hän on tehty. Kuqin kokemat vaikeudet eivät ehkä menneet yhtä pitkälle, mutta vaikuttava tekijä sekin on ollut…  En tarkoita sitä, että maahanmuuttajiin tulisi satsata vain sen vuoksi, että heillä eivät odotukset elämältä ja sen materiaaliselta puolelta ole yhtä korkealla kuin suomalaisilla. Enkä tietenkään kehota syrjimään ” tavallisia suomalaisia”, mutta ottaisin keskusteltavaksi jalkapalloilun merkityksellisyyden kaikkien nuorten pelaajien kohdalla. Jokaista voi tukea hänen tarvitsemallaan tavalla: suomalaisnuorelle tulisi korostaa jalkapallon kulttuurista merkitystä, kun maahanmuuttajanuoren mahdollisuuksia harjoitella ja päästä urallaan eteenpäin tulisi tukea. Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3.

”Jalkapallo ei ole koko elämä minullekaan, ei ole ollutkaan kuin muutaman vuoden nuoruudessani. No, ei ihan koko elämä silloinkaan. Erittäin tärkeä osa kuitenkin. Yksi lukioikäisen nuoren miehen identiteetin rakennuspuistahan se tietenkin oli. Piti tietää, missä olisi hyvä, millä voisi maailmassa päteä. Piti myöskin olla osa jotakin joukkiota, jolla oli merkitystä, johon kuuluminen toi itsellekin lisäarvoa. Ei sitä kuitenkaan noin osannut ajatella, kaikki tapahtui kuin selkäytimestä. Silti kaikki tuo on myös totta, vaikka se olisi itselle tiedostamatontakin. Sosiologille tuo itselle tiedostamaton on kuitenkin todellista, sosiokulttuurisiin odotuksiin vastaamista…. Edellisen viikon Hesari-haastattelusta, josta kirjoitin viime postauksessani, ilmestyi artikkeli (http://www.hs.fi/digilehti/sunnuntai/Gooooooooool+Maaaaaaaaaali/a1340260168359), jossa painopiste oli lopulta hieman erilainen kuin haastattelua antaessani kuvittelin. Vertailu muihin maihin oli artikkelissa vahvempi kuin itse ajattelin. Meidän tutkijoiden onkin joskus vaikea ymmärtää, että mediassa elää erilainen ’tarina’ todellisuudesta kuin oman alan tutkijoilla. Kaikki lehdessä kirjoitettu täytyy suhteuttaa ennalta yleisesti tiedettyyn eikä mihinkään kovin spesifiin oman alan erityistietoon… Ensimmäisessä taulukossa olen arvioinut 13 eri muuttujaa, jotka vaikuttavat A-maajoukkueen menestykseen. En väitä, että siinä olisivat kaikki, mutta luulen, että siinä ovat tärkeimmät niistä, joihin voi vaikuttaa. Arviointi on toteutettu siten, että vertaan kutakin ominaisuutta viiteen eri ”jalkapallojärjestelmään”, jotka edellä nimesin tietyn maan mukaan Espanjaksi, Saksaksi, Kreikaksi, Afrikaksi ja vielä Ruotsiksi, jonka nostin tähän sen vuoksi, että se on monin tavoin lähinnä Suomea, joka tietenkin on tässä taulukossa mukana. Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.

Futiksen äänilaji voi olla liian korkealentoinen

Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit!

”Harmitukseni kohde on se, että YLEn sinänsä mainioista jalkapallokommentaattoreista on tulossa epäpäteviä ja –selviä uusien ja edelleenkin erittäin ongelmallisten futistilastoanalyysien tulkitsijoita. Heidän osaamisensa on olla kokemusasiantuntijoita, joiden kommentteja pelin hengestä, joukkueen tunnetiloista, erilaisten tilanteiden vaikutuksista pelaajiin ja valmentajiin katsojat haluaisivat kuulla eivät jälkikäteisselityksiä siitä, miten syöttömäärät, ”pakkaukset” jne. vaikuttivat jo käytyyn otteluun… Tieteellisyys tai tässä tapauksessa vain ”kvasitieteellisyys” on vallannut liikaa sijaa kommentaattoreiden puheessa, koska jalkapallotilastot ovat pääosin täysin soveltavaa tutkimusta, joilla kaiken lisäksi tehdään rutkasti rahaa, vaikka todisteita niiden hyödyllisyydestä on vaikea osoittaa. Valtava määrä tätä oheisporukkaa joukkueilla kuitenkin on mukanaan. Epäilen silti vahvasti, että Englannin valmentajaa Gareth Southgateakin auttoi paljon enemmän hänen oma epäonnistumiskokemuksensa arvokisojen rankkareissa kuin valtava määrä tilastotietoa siitä, miten pelaajat ovat toimineet rankkareissa aiemmin. Ainakin minä toimisin toisin kuin aiemmin – niin näytti Harry Kanekin tekevän. Kertoivatko tilastot sen vai samaistuminen pelaajan kokemuksiin ja ajatuksiin? Ehkä tämän voisi esittää vaatimuksenakin: jos YLE käyttää kommentaattoreina kokemusasiantuntijoita, niin odotan, että he myös käyttävät tätä osaamistaan enemmän ja rohkeammin. Jos taas halutaan tilastoasiantuntijoita, niin haetaan ne yliopistoilta kommentaattoreiksi.” Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen

”Ensi kertaa olen katsonut pelejä tabletilta myös automatkoilla ja muun elämän ohessa. Kuva on parempi kuin mökin pikkutelkkarista katsottuna ja uutta on, että pelejä voi katsoa mihin aikaan vain ja missä vain. Tämä on siis uutta vain minulle; monethan ovat jo kokonaan tai ainakin osittain siirtyneet ”jälkitelevisiolliseen” aikaan. Minä aion tehdä siirtymän hitaasti, sillä en halua tehdä arjestani oman yksilöllisen ”valinnanvapauteni” johdettavissa olevaa jatkuvien valintojen brutalisoimaa todellisuutta. Haluan, että meillä on yhteisiä aikatauluja, yhteisiä rutiineja ja yhteisesti sovittuja riittejä, joiden mukaan arkemme jäsentyy. Haluan myös, että asiantuntijat auttavat minua tekemään päätöksiä siitä, mitä minun kannattaisi kuunnella tai katsoa. Siksi kuuntelen Yle Radio Ykköstä, koska siellä suurin osa toimittajista on oman alansa asiantuntijoita, jotka vievät minut sellaisiin kuuntelemisen maailmoihin, joihin en itse millään omine valintoineni osaisi mennä… Minusta on hienoa, että jalkapallon MM-kisat pidetään vain joka neljäs vuosi kompaktina pakettina. Se luo yhteisen kokemus- ja merkitysmaailman, jonka ääressä koko maailma voi tuntea monenlaista yhteisyyttä.” Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Jalkapallopäiväkirjoja

”EM-kisaväläys, futiskohtaamisten merkitys, Urskin 100 vuotta, Mikkelin legendat ja kultit sekä jalkapallon tulevaisuus Mikkelissä

… Viime blogissani kirjoitin jalkapallopuheesta. Analysoin kisastudioita ja pohdiskelin, miksi jalkapallopuhetta pidetään kielenä, jonka kaikki ymmärtävät. Silti jotkut puhetavat dominoivat julkisessa keskustelussa jalkapallosta. Itsekin siihen usein syyllistyn, vaikka ehdotinkin tuon puhunnan laajentamista myös YLEn jalkapallostudioissa.  Jalkapallokieli siis koostuu todella monista elementeistä, joten yhtä yhteistä selittäjää ei ole olemassakaan, vaikka jalkapallo itsessään on se yhteinen nimittäjä… Tärkeää tässä on huomata, että jalkapallokokemuksemme tosiaan luovat kehyksen, jossa voimme ymmärtää erilaisia tulkintoja pelistä ja pelaajista – ja maailmasta. Jalkapallosta puhuessamme kerromme nimittäin aina itsestämme ja suhteestamme muihin ihmisiin ja maailmaan tai ainakin erilaisiin asioihin… Turhaan en kuitenkaan lähde viettämään päivää linjurissa läpi Suomen. Sain nimittäin kutsun 100-vuotisjuhliin enkä mihin tahansa tapahtumaan, vaan yhden Suomen vanhimman ja uskallan sanoa kauneimman urheilukentän juhlintaan. Kyseessä ovat Mikkelin Urheilupuiston – nyt uudistetun – 100-vuotisbileet, jonka yhteydessä järjestetään myös ”legendojen” ottelu eli Mikkelin Pallo-Kissojen ja Mikkelin Palloilijoiden 1970-luvun joukkueiden kohtaaminen.” Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Jalkapallopuhetta

”… Yksi jalkapallokeskustelujen keskeinen piirre on, että melkein kaikki puhujat omaavat ainakin yhden, usein montakin ns. varmaa mielipidettä jalkapallosta – se voi olla pelaajia, valmentajia, taktiikoita, koko (suomalaista) jalkapallojärjestelmää tai –kulttuuria koskeva vakaa mielipide, jonka pohjalta keskusteluihin osallistutaan. Tämä herättää monia kysymyksiä: miten on mahdollista, että erittäin koulutettujen ihmisen maassakin lähes kuka tahansa kuvittelee olevansa asiantuntija jalkapallossa tuntematta pistoa sydämessään tai pikemminkin aivoissaan? Toisaalta parempi kysymys lienee: mikä tekee jalkapallosta sellaisen keskustelun kohteen, että se houkuttaa tai pakottaa seuraajansa esittämään siitä varmoja ja omasta mielestään oikeita mielipiteitä?… Olisikin hienoa, jos jalkapallokulttuurista ja –politiikasta kuultaisiin alueen asiantuntijoita, koska pelaajat ja valmentajat nyt eivät millään voi olla kaikkien alojen asiantuntijoita. Suomessakin on runsaasti jalkapallosta kiinnostuneita – ja jopa jalkapalloa pelaavia – eri alojen asiantuntijoita… Haaste on tietysti siinä, onko futisstudio jokin A-studio? Varmasti monet älähtäisivät, jos futiksesta puhuisikin joku muu kuin meritoitunut pelaaja tai valmentaja. Olettaisin kuitenkin, että nykyinen futisstudio on itse asiassa aika usein jalkapalloa käsittelevä A-studio, jonka kapea-alainen asiantuntijapuhe ei kosketa läheskään kaikkia katsojaryhmiä. Kiinnostavampaa ja viihdyttävämpää futisstudiota voisi rakentaa toisenlaisenkin asiantuntijuuden pohjalta… TV on kuitenkin konservatiivinen väline, jossa muutos on aina hankalampi toteuttaa kuin jatkaa samaa totuttua rataa. Uusi puhetapa pitää ajaa sisään pitkäjänteisesti – aivan kuten uusi pelitaktiikka. Siinäpä haaste YLEn ”managereille” ja ”ananaspäille”, jotka voisivat nostaa Suomen kisastudiot isojen kisojen vaatimalle tasolle, vaikka Huuhkajat ei sinne pääsisikään.” Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin. 

”Mutta Hollanti ei ollut ainoa yllättäjä, sillä aika monet joukkueet pelasivat eri peleissään erilaisilla taktiikoilla. TV-kommentaattorit korostivat loppupeleissä Saksan pelin systemaattisuutta ja koko turnauksen ajan kestänyttä oman pelitavan merkitystä – eivätkö he katsoneet lainkaan Algeria- tai Ghana-otteluita? Helppo on tietysti niputtaa lopuksi kaikki samaan kaavaan, kun voitto on taskussa. Näin ei kuitenkaan ollut ja analyytikkojen tulisikin käydä tarkasti läpi Saksan kaikki ottelut nähdäkseen, mitä opittavaa niistä löytyy. Kysehän ei ole siitä, että Saksa olisi pelannut hyvin tai edes kovin ”systemaattisesti” kaikissa matseissa, vaan esimerkiksi noissa kahdessa pelissä vain tuuri tai Saksan henkinen voima ratkaisivat ottelun – ei se, että Saksa olisi pelannut hyvin. Aivan liian usein otteluita ja joukkueita arvioidaankin ottelun tai turnauksen lopputuloksen perusteella eikä aidon empiirisesti ottelu ottelulta. On tosin mahdollista ja todennäköistäkin, että Saksa pelasi tarkoituksellisesti eri otteluissa eri taktiikoilla. Mutta juuri tästä syystä tarkempi analysointi olisikin tarpeen. Itse nimittäin uskon, että näissä kisoissa mikään maa ei kyennyt pelaamaan samalla tavalla ”omaa peliään” kuin Espanja teki edellisissä arvokisoissa. Brasilia ehkä yritti olla välittämättä välierässä Saksasta ja pelata vain sitä omaa peliään kotiyleisön kannustukseen ja voimakkaaseen itsetuntoonsa luottaen. Tuloshan oli katastrofi.” Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin…

”Robben sukeltaa ja Sneijder laukoo tolppaan. Litmasen tulkinta on oiva: joku automaattinen käyttäytymiskaava on niin vahva, että sitä kaatuu, vaikka pääsisi läpi, jos pysyisi pystyssä. Aika erikoista on se, että suomalaiset tuomitsevat niin vahvasti filmaamisen, vaikka ovatkin hyökkääviä pelaajia. Useinhan on kuitenkin kyse tilanteesta, jossa hyökkääjää kuitenkin jonkin verran rikotaan. Erittäin harvoin tilanne on täysin vailla rikettä tai kontaktia. Meidän mentaliteettimme ei taivu näyttelyyn, vaikka peleissä on aina kyse myös roolien ottamisesta, jossa näytellään erilaisia ottelussa eteen tulevia kohtauksia. Niihin kuulunevat myös taitavat kaatumiset… Käsittämätöntä, miten paljon ja kovaa Robben jaksaa juosta, kun van Persie jaksaa enää nilkuttaa paitsioon. ”Sukeltajan” lihakset taitavat kestää hapettomia olosuhteita. Väliin Costa Ricakin hyökkää vaarallisesti, vaikka oranssipaitojen maalintekopaikkoja taitaakin olla lähes kymmenkertainen määrä… ja nyt maali oli jo todella lähellä väliamerikkalaisille. Ja heti perään Robben ajaa rankkarialueelle. Huhhuh! Ja nyt Sneijder vetää ylärimaan… Loppu on yhtä pingpongia ja valmentaja van Gaalilta raju veto: maalivahti vaihtoon ennen rankkarikisaa.” Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2

”Ovatko suomalaiset oikeita futishulluja?

EM-jalkapallo kiinnostaa ihmisiä laidasta laitaan. Myös Helsingin Sanomien toimittajaa kiinnosti tietää, minkälainen Suomi ja suomalaiset olisivat, jos olisimme jalkapallohulluja. Oletin, että kysymyksen reunaehtona oli se, että futishulluinakin olisimme suomalaisia kulttuuriltamme ja mentaliteetiltamme. Mutta aluksi pohdin sitä, olemmeko jo nyt jonkin verran futishulluja? Vastaukseni oli, että ehkä olemmekin ainakin vähän. Suomalaisethan kannustavat aika hyvin suomalaisia urheilijoita, kun he menestyvät. Jääkiekko on tietysti jalkapalloa paljon edellä liigaotteluiden katsojamäärissä, mutta Huuhkajat ovat viime aikoina saaneet stadionin täyteen, kun vähänkin merkittävämpi maaottelu on ollut kyseessä. Ja stadionille sopii noin 20 000 ihmistä enemmän kuin jääkiekkoareenoille. Mutta mietipä tätä: seuraisivatko suomalaiset jääkiekon MM-kisoja, jos Suomi ei olisi lainkaan mukana? Epäilen suuresti. Sen sijaan yhä suurempi osa suomalaisista seuraa sekä näitä EM-kisoja että esimerkiksi Mestareiden liigaa TV:stä ja myös ravintoloissa on usein futisiltoja. Monilla työpaikoilla järjestetään nytkin epävirallisia EM-kisaveikkauksia. Suomessa on myös monia ulkomaisten seurojen kannattajayhdistyksiä ja kansainväliset futistähdet ovat yhä tutumpia niillekin, jotka eivät jalkapalloa aktiivisesti seuraile. EM-kisojen aikaan huomaa, miten intohimoisesti monet yllättävätkin ihmiset suhtautuvat sekä jalkapalloilijoihin että joukkueisiin, joita he joko kannattavat tai inhoavat. Zlatanin tuntevat kaikki, vaikka monet eivät tiedäkään, miten vakuuttavat tilastot varsinkin mestaruuksien voittajana tuolla suulaalla ja suurella ruotsalaisella onkaan. Kirjallisuutta seuraavat ovat myös bonganneet hänen bestselleriksi nousseen elämäkertansa. Ja jalkapallohan onkin juuri kirjailijoiden suosima laji myös Suomessa; on FC Kynä ja Mukkulan kirjailijakokouksen traditionaalinen Suomi vs. Muu maailma futisottelu.” Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.

Jalkapallo on vihdoin taktinen peli

Klassikkojan kanssa futaamassa

”FC Barcelona 2010, Saksa 2014 ja MM-futis 2018? Toteutuuko eliaslainen jalkapallo  täysimääräisesti futiksen MM-kisoissa 2018? Entä kesyyntyvätkö jalkapalloilijat foucaultilaisessa hengessä? Arto Tolsa & Atik Ismail vs. Shefki Kuqi & Aki Riihilahti Riihilahti kykeni merkityksellistämään alistumisen ja työnteon luovilla tavoilla niin, ettei hänestä tullut aivotonta drillien toistajaa, vaan hän kykeni näkemään ne osana isompaa kokonaisuutta… Seriffi Kuqi lienee koko porukan huonoin sopeutuja; häntä ei ole pystynyt kesyttämään kukaan sen enempää kentillä kuin kabineteissakaan…Isossa kuvassa voinee ajatella, että kummatkin tunnistivat hyvin sen, mitä yhteiskunnissa tapahtui siirryttäessä teolliseen ja moderniin aikakauteen. Jalkapallollakin on oma roolinsa tuossa muutoksessa, koska se on muuttunut villistä kansanpelistä, jossa taisteltiin alueista eikä niinkään maaleista, kohti huippumodernia yksilön ja joukkueen keskinäistä taitavaa, luovaa ja taktista yhteispeliä, joka liikuttaa koko maailmaa. Tällaista peliä eivät voi pelata sen enempää panopticonilla alistetut pelaajat kuin nekään, jotka eivät osaa nähdä mielekkäänä sitä ameebamaisesti ja yhtenä kokonaisuutena puolustavaa ja hyökkäävää joukkuetta, jollaista tämän päivän peli vaatii.”Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Jalkapallopäiväkirjoja

”Meidän kommentaattoreiden on vaikea nähdä ”pelejä peleinä”, sillä ennakkokäsityksemme sotkevat suuresti arvioitamme. Kun Saksa ja Ranska pelaavat, niin ennakko-oletukset ovat aivan erilaisia kuin ottelussa Wales-Portugali tai jos Saksa olisi pelannut vaikkapa Slovakiaa vastaan. Ranska oli niin pahasti alakynnessä ensimmäisellä puoliajalla, että jonkun toisen joukkueen kyseessä ollessa minäkin olisin pitänyt peliä täysin yksipuolisena näytöksenä, jossa toisella joukkueella ei todennäköisesti ole mitään mahdollisuutta voittaa peliä… Tärkeää tässä on huomata, että jalkapallokokemuksemme tosiaan luovat kehyksen, jossa voimme ymmärtää erilaisia tulkintoja pelistä ja pelaajista – ja maailmasta. Jalkapallosta puhuessamme kerromme nimittäin aina itsestämme ja suhteestamme muihin ihmisiin ja maailmaan tai ainakin erilaisiin asioihin. Tämä huomio on sinänsä ok, mutta aika usein emme osaa arvostaa ennakkoon heikompien joukkueiden otteluja emmekä arvioi niitä samoilla kriteereillä kuin ”moraalisten loppuottelijoiden” matseja. Oliko Saksa-Ranska –ottelu parempi kuin Portugali-Wales? Millä perusteilla minäkin ajattelin ja koin, että jättiläisten ottelu oli intensiivisempi ja laadultaan parempi kuin Portugalin ja Walesin? Entä jos joukkueet pelaisivat anonyymeinä etten tietäisi mitkä joukkueet siellä pelaavat ja keitä pelaajia kentällä on? Ottelutilastothan yrittävät kertoa meillä ”objektiivisen” kuvan matsista, mutta eivät nekään välitä mitään ”oikeaa” kuvaa. Pallonhallintaprosentti ei esimerkiksi kertonut juuri mitään Saksan ja Ranskan matsista. Tässä onkin pohdittavaa tulevaisuuteen…” Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014?

”Yhä uudelleen kuitenkin toistuu tarina, jossa idean uudesta taktiikasta kehittää valmentaja, joka saa johdettavakseen kehityskelpoisen joukkueen, joka on valmis tekemään useita vuosia töitä omaksuakseen tuon idean niin hyvin, että pystyy sen kollektiivina toteuttamaan… kyse ei tietenkään ole joko tai –asetelmasta, vaikka aika monessa kirjassa asiat esitetäänkin tällaisten asetelmien kautta, joissa kauneus ja tehokkuus, yksilöllisyys ja kollektiivisuus, puolustus ja hyökkäys, sattumanvaraisuus ja taktisuus (ennustettavuus), taito ja voima/kunto jne. asetetaan vastakkain… Tällaisessa bloggaamisprosessissa oppii paljon. Tällä kertaa mm. sen, miten monipuolisesti jalkapalloa voi analysoida ja tulkita eri näkökulmista. Ja silti niin filosofit kuin tilastotieteilijätkin kirjoittavat selvästikin samasta aiheesta, joihin heillä on kullakin ollut jonkinlainen kokemuksellinen suhde, vaikka eri tieteenalat, kysymyksenasettelut ja näkökulmat poikkeavatkin toisistaan. Samasta ilmiöstä on kysymys eikä kukaan omista ”oikeaa tietoa” jalkapallosta. Jos näin olisi, niin se ei varmaankaan kiinnostaisi niin laajasti ihmisiä. Jokaisen pitää kokea olevansa asiantuntija suhteessaan jalkapalloon.”Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

MM-välihuutoja – Belgia vai Messi?

”Mielenkiintoisempaa ehkä onkin tarkastella sitä, miten nyt pelataan, koska Espanjan lanseeraama pelityyli ja –taktiikka on selvästi kumoutumassa jollakin uudella. Tämä on siksikin tärkeää, että jopa Saksa pelasi todella yllättävällä taktiikalla Algeriaa vastaan. Erikoinen oli myös Belgian taktiikka USA:ta vastaan. Hollantikin vaihtoi taktiikkaa kesken pelin eikä Argentiinankaan peliryhmitys oikein selvinnyt. Häviöasemassa niin Kreikka, Sveitsi kuin USA Algeriasta puhumattakaan kehittivät huikeita hyökkäyksiä. MM-kisastudion kommentaattorit Aki Riihilahti ja Erkka V. Lehtola olivat aivan puulla päähän lyötyjä mm. Saksa-Algeria –ottelussa, joka lieneekin paras esimerkki tästä ”uudesta taktisesta aallosta”, jossa etsitään aika yllätyksellisiä ratkaisuja pelien voittamiseksi. Olennaista Algerian taktiikassa oli Riihilahdenkin huomaama ”vastustajan kohtaamisen alue” (ks. JALKAPALLOPELIANALYYSI) eli se alue, jossa joukkue yrittää riistää vastustajalta pallon. Eri otteluissa se oli Algerialla eri paikassa – ja pelikin oli todella toisenlaista. Alkusarjan ottelu Belgiaa vastaan oli esimerkiksi aivan toisenlainen kuin puolivälierä Saksaa vastaan… hyökkäysvoittoisemmat taktiikat perustunevat siihen, että Espanjan pelitavan jälkeen tilanne on avoin uusille innovaatioille ja että kaikkien – jopa Saksan tai Hollannin – on keksittävä jotain uutta ja rohkeaa. Ehkä tämä avoimempi trendi näkyy siinäkin, että maalikeskiarvo on näissä kisoissa huomattavasti suurempi kuin 2010 eli 2,8/ottelu (2,3 edellisissä). Tämä uusien innovaatioiden – tai joskus vanhojen kierrättäminen – näyttäisi tehneen kisoista monen kommentaattorin mielestä kaikkien aikojen kisat.”Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus

”Tilastot MM-kisoissakin ovat usein ”tilastollisesti” (tilastotieteellisesti) aika kestämättömiä. Ensinnäkin aineistot ovat varsin pieniä – parhaimmillaan maajoukkueet ovat voineet pelata vastakkain joitakin kymmeniä kertoja kymmenien vuosien aikana. Tilastotieteilijä kaipaisi suurempaa otosta eikä kovin kestävää ole sekään, että verrataan keskenään eri joukkueita, jotka vain ovat pelanneet tietyn lipun alla. Parempaa aineistoa saadaan, jos verrataan näitä nykyisiä joukkueita keskenään, mutta ne ovat pelanneet keskenään todella vähän otteluita, vaikka olisivat olleet samassa karsintalohkossakin, joten tilastollisesti ne ovat lähes sattuman arvoisia. Tämä on siis aivan eri asia kuin kokemus, muisto tai miksi tätä subjektiivista puolta kutsutaankaan ja sen merkitystä en halua kiistää. Mutta tilastotiedettä se ei ole, jos niiden perusteella lasketaan ennustuksia tai todennäköisyyksiä… Empiirisen tilastotieteen yleinen ongelma onkin se, että maailma nähdään yksittäisten tapahtumien riittävän suurten toistojen kautta nähtyinä tilastollisina totuuksina eikä etukäteisintentioita, kuten jalkapallotaktiikkaa tai muita peliin kuuluvia tavoitteita, voida ottaa kovin hyvin huomioon.” Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön…

”Suhtautumistani voi kuvata käsityksilläni Fernando Torresista. Olin totaalisen eri mieltä Martti Kuuselan – ja varmasti monen muun – kanssa siitä, että Torres olisi paras pelaaja maailmassa vuoden 2008 EM-kisojen jälkeen. Minusta Torres osasi juosta ihailtavan oikea-aikaisesti loistavasti tarjoillut syötöt sisään, mutta muilta ominaisuuksiltaan hän oli tuolloinkin melko keskinkertainen. Espanjan Jonatan Johansson, jota ei voine verrata Jari Litmaseen, vaikka arvostan kummassakin läpijuoksijassa sitä, että he pystyivät käyttämään hyväkseen omat kykynsä täysimääräisesti ja jopa sen yli. Jos muut suomalaiset oppisivat ”Tintin” tavoin tämän, niin todella paljon olisi voitettu… ”Katse voi tappaa” futiksessakin. Puolustaja pelkää pelaajaa, joka näkee kentän ja näyttää näkevänsä sen. Näkevä pelaaja viestii, että hänellä on vaihtoehtoja. Puolustaja hyökkää sen kimppuun, jolla on vain yksi vaihtoehto – ja yleensä myös voittaa sen kamppailun. Hyvä puolustaja ei kuitenkaan mene huijattavaksi. Näkevä ja katsova pelaaja saa näin itselleen aikaa, peli rauhoittuu nopeutuakseen taas, kun syöttö lähtee pelaajalle, jolla on ”jalka” vapaana.”Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4.

”EM-kisat ovat nyt ohi. Espanja voitti, niin kuin suurin osa meistä odottikin. Espanja myös näytti finaalissa suuruutensa ja jyräsi Italian pelaamalla peliä, johon minäkin viimeistään viime EM-kisoissa rakastuin. Loppuottelussa pallo pelattiin hienosti vastustajan puolustuslinjan taakse monen monta kertaa. Vaikea sanoa, miksi Espanja ei aiemmin onnistunut – halunnut tai sen ei tarvinnut? – aiemmissa peleissä näin kovin usein tekemään. Tuollaista peliä vastaan on todella vaikea pelata – sääliksi kävi Italiaa. Varmasti yhtenä syynä oli se, että Espanjan kaiken voittaneiden tähtien oli motivoiduttava loppuotteluun muita otteluita paremmin. Muissa otteluissa Espanjalla nimittäin oli vain hävittävää, finaalissa oli myös voitettavana jotain uutta ja historialliseksi luokiteltavaa. Se voi vaikuttaa kokeneidenkin pelaajien psyykkeen niin, ettei haluta ottaa riskejä, vaan pelataan varman päälle. Loppuottelussa kuitenkin saattoi antaa mennä täysillä, koska jo pääsy finaaliin todisti Espanjan olevan riittävän kova joukkue. Yhdessä ottelussa voi aina käydä miten vain… Muista EM-kisojen tähdistä nostan muutamia itseäni miellyttäneitä pelaajia esille. Mario Balotellista pidän siksikin, ettei hän voisi Suomen kaltaisessa maassa koskaan päästä pinnalle. Hänet olisi tiputettu viimeistään 15-vuotiaana ainakin poikien maajoukkueesta – jos olisi sinne päässyt – mutta todennäköisesti seurajoukkueestaankin pois huonon käytöksen vuoksi. Luultavasti Balotelli ja Zlatan potkisivat Suomessa palloa vain MaMu-joukkueiden vuotuisessa turnauksessa. Jalkapallo ja jalkapalloihmiset ovat varmasti auttaneet näitä suuressa syrjäytymisvaarassa olleita poikia valtavasti vain siksi, että he ovat sietäneet heidän hankalia persooniaan paremmin kuin muut instituutiot ja yhteisöt.”Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.

Julkaisut aika- ja kisajärjestyksessä

MM-kisat 2018, Venäjä

Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol2  (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/10/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol-2/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.7.2018.

Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018.

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

EM-kisat 2016, Ranska

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

MM-kisat 2014, Brasilia

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(https://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (https://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

EM-kisat 2012, Puola & Ukraina

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Huuhkajat ja jalkapallon pelitaktiikkojen kehityksen lyhyt historia

Huuhkajat eli Suomen miesten A-maajoukkue pelaa ensi perjantaina 15.11.2019 historiansa tärkeimmän ottelun Liechtensteinia vastaan. Koko Suomi – minä mukaan lukien – ei juuri pysty hengittämäänkään, koska jännitys on lähes sietämätön. Toteutuuko melkein 60 vuotta odottamani jo täyttymättömäksi tuomittu toiveeni tosiaan tämän syksyisen harmaan viikon lopuksi?

En pysty uskomaan asiaa ennen kuin sen oikeasti näen. Olen kieltäytynyt pitämästä asiaa varmana ulkomaisille ystävillenikin, vaikka he jo haluaisivat nähdä asian varmana ja onnittelevat etukäteen.

Toinen asia, johon en yleensä pysty, on ottelun tai edes karsintalohkon ennustaminen. Nyt pari päivää ennen ottelua minun on kuitenkin pakko suunnata ajatukseni jalkapalloon, ei kuitenkaan vain tuohon elintärkeään karsintaotteluun tai –lohkoon, vaan yleisemmin jalkapallon taktiikkojen ja muutenkin jalkapallon kehittymiseen. Huuhkajia käytän toki esimerkkinä tilanteen niin salliessa.

Aluksi siis todella lyhyt yhteenveto jalkapallotaktiikkojen kehittymisestä viimeisten noin 30 vuoden ajalta. Aiemmista kehitysvaiheista olen tehnyt yhteenvedon ja tulkinnan liitteenä olevassa artikkelissani (Tiihonen 1992) ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen tehty analyysi löytyy toisesta liitteestä (Tiihonen 2012). Tässä lyhyen lyhyessä historiassa tukeudun myöhempiin kirjoituksiini (Tiihonen 2014; 2015 ja 2018).

Lyhyen lyhyt pelitaktiikkojen historia

1900-luvun viimeisellä vuosikymmenellä pelissä alkoi tapahtua muutoksia, joiden yhtenä syynä oli pelaajien parempi suojeleminen väkivallalta, pelin nopeuttaminen ja pelin hyökkäysvoittoisuuden painottaminen. Kansainvälinen jalkapalloliitto (FIFA) on tehnyt näihin liittyen sääntömuutoksiakin tähän aika konservatiiviseen peliin. Tämä kehitys jatkuu hitaasti edelleen, kun maalipotkun saa nyt antaa rankkarialueen sisälle.

2000-luvun alun jälkeen alkoi Espanjan maajoukkueen ja FC Barcelonan valtakausi, jossa keskeistä oli ja on pallonhallinta. Se mullisti taktisen ajattelun, mikä näkyi myös suoraan tuloksissa. Kesti aikansa ennen kuin muut joukkueet oppivat pelaamaan tätä taktiikkaa vastaan. Samaan aikaan pelaajien tekninen taso parani ja eri maiden tai maanosien pelaajatyypit alkoivat muistuttaa enemmän toisiaan, mikä johtui jalkapalloakatemioista, joissa suurseurat koulivat joka puolelta maailmaa hankkimiaan lahjakkuuksia.

2010-luvulla on sitten nähty uusi taktinen vallankumous, jota itse kuvasin jopa otsikolla: ”Jalkapallosta vihdoin taktinen peli!” Tämä siis vuoden 2014 MM-kisojen jälkeen. Siellähän Espanjan tiki-taka murrettiin täydellisesti ja tilalle tuotiin – varsinkin mestari Saksa – monipuolisia ja eri otteluissa erilaisia taktisia vaihtoehtoja edustanut malli. Tästä enemmän (Tiihonen 2014; 2015).

Pelitaktiikkojen nykytila ja Huuhkajat

Kehitys on kuitenkin jatkunut edelleen. On nähty huippujoukkueiden otteluita ja ottelupareja, joissa jompikumpi on onnistunut täydellisesti yllättämään ja/tai ”nöyryyttämään” vastustajansa. ”Pelataan omaa peliä ja katsotaan, mihin se riittää”, ei enää todellakaan riitä. Tänä päivänä täytyy tietää tai ainakin varautua siihen, mitä se toinen joukkue mahdollisesti ottelussa tekee.

Vaikka Huuhkajat ei ole paras mahdollinen esimerkki siitä, mihin huippujoukkueet nykyään pystyvät, niin kaksi ottelua voi hyvin nostaa esille esimerkkeinä tästäkin aiheesta. Ensimmäinen on kaikilla katkerasti muistissa, kun Bosnia-Hertsegovina nöyryytti Huuhkajia syksyn vieraspelissä, vaikka oli itse ollut täydellinen altavastaaja Suomen kotiottelussa. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä kotiedusta, mikä muutenkin on vähemmän merkityksellinen tekijä kuin joskus aiemmin, vaan taktiikan muuttamisesta, mihin tietysti liittyy vahvasti se, miten taktiikka pystytään toteuttamaan.

Toinen esimerkki löytyy nimittäin samoilta seuduilta vuodelta 2017, kun Huuhkajat pelasi MM-karsinnassa tasapelin tulevaa MM-hopeamitalisti Kroatiaa vastaan. Suomen taktiikka onnistui tuossa pelissä täydellisesti, vaikka Kroatian pelaajamateriaali oli ylivoimainen ja jopa lohkotilanne oli Suomelle epäedullinen. Toki ottelun lopputulosta on selitetty Kroatian liiton ongelmilla, mutta sitä on varmasti liioiteltu. Kroatia tai mikään muukaan tuon alueen maa ei lähde koskaan häviämään ainakaan kotiotteluaan.

On siis kaksi jonkin verran eri asiaa se, mitä taktiikkoja käytetään ja mitä taktiikkoja pystytään käyttämään. Surullisen kuuluisa episodihan oli Mixu Paatelaisen yritys pelata ”pallonhallintapeliä”, vaikka Suomen pelaajien taso ei siihen millään riittänyt etukäteen parempia maita vastaan. Jokaisella joukkueella tuleekin olla useita erilaisia variaatioita pelitaktiikassaan ja voisi kai sanoa, että pitää olla useita tilannekohtaisia pelitaktiikoita.

Tilannekohtaisilla tarkoitan sitä, että joukkueen pitää osata lukea kollektiivisesti mahdollisuudet pelata ”pallonhallintapeli(osuus)” silloin kun siihen tuntuu aukeavan tilaisuus. Kyse on sekä aidosta tilanteesta kentällä, mutta myös psyko-sosiaalisesta ja jopa emotionaalisesta tilanteen luvusta. Jokainen joukkue voi herpaantua ja menettää tarvittavan intensiteetin peliin. Näitä tilanteita tulee hyödyntää.

Toisaalta on osattava lukea tilanne, jossa omalta joukkueelta tämä intensiteetti alenee, jolloin kannattaa keskittyä vain olennaiseen eli oman maalin puolustamiseen. On itse asiassa huomattavasti helpompi tunnistaa pelitilanteet, joissa oma ”henki” on vahvempi kuin vastustajan, mutta oman intensiteetin alenemista on vaikeampi tunnistaa. Sitähän yrittää koko ajan pitää korkealla tasolla vaikka väkisin. Se ei kuitenkaan ole viisasta, sillä se voi olla juuri sitä ”pään puskemista seinään”, jota kannattaa välttää.

Seurauksena edellisestä saattaa olla kaksi fataalia seurausta: toinen joukkue eli se hengen päälle saanut vastustaja käyttää hyväksi ”katteettoman riskinoton”, jonka joku tai jotkut pelaajat ottavat yrittäessään tsempata liikaa ja pelaavat ikään kuin omalla joukkueella olisi se henki päällä. He siis yrittävät pelata sovitun taktiikan mukaisesti, vaikka intensiteetti ei siihen riitäkään. Tämä muuten selittää sen, että todelliset huippujoukkueetkin konttaavat suurinumeroisesti. Heidän huippupelaajiensahan on todella vaikea uskoa, ettei mikään tunnu onnistuvan, vaikka kuinka yrittäisi.

Toinen ongelma on se, että silloinkin, kun omalla joukkueella on hyvä henki ja toisella se on yhtä aikaa, niin pelaajistoltaan parempi joukkue yleensä hyötyy siitä. Huuhkajien historiassakin on tästä oikein hyviä esimerkkejä. Suomi on usein pelannut loistavasti, mutta vastustaja on kuitenkin tehnyt ainakin tasapeliin oikeuttavat maalit. Muurisen-Litmasen aikaan näimme näitä otteluita liiankin kanssa.

Kanervan aikana Huuhkajat on ollutkin monessa suhteessa erinomainen esimerkki nykyjalkapallon taktisesta kehityksestä. Huuhkajathan on onnistunut pelaamaan ”omalla tasollaan”, mitä termiä saa vihata, mutta joka aika hyvin kuvaa Kanervan Huuhkajia. Edellä mainittu Bosnia-matsi oli oikeastaan pitkään aikaan ensimmäinen, jossa ”meiningit löivät yli maininkien” eli pelaajat eivät kyenneet sopeutumaan tilanteeseen, jossa oli paljon pelissä ja jossa vastustaja pelasi niin tyystin erilaisella tavalla ja intensiteetillä kuin vielä hyvässä muistissa olleessa edellisessä kohtaamisessa.

Oikeasti Huuhkajat on kuitenkin onnistunut pelaamaan jopa selvästi yli ”oman tasonsa”, vaikka se tässä huumassa tahtoo unohtua. Pelaajistommehan ei ole mitään parasta A-luokkaa edelleenkään. Se on myös Huuhkajien vahvuus ja taktiselta kannalta suuri onni olikin, että joukkueen tähti Roman Eremenko joutui jäämään joukkueesta pois eikä haittaa ollut siitäkään, että Perparim Hetemaj ja Niklas Moisander lopettivat maajoukkueuransa.

Yksilöt, jotka pelaavat ”omalla tasollaan” eli eivät tee tyhmiä juttuja, vaan keskittyvät joukkuetaktiikan toteuttamiseen, voivat muodostaa Huuhkajat, joka pelaa koko ajan vähän yli oman tasonsa. Tätä on vaikea monien ”futisniilojen” sulattaa, koska tähtikultti kuuluu niin oleellisesti urheilufaniuteen. Sehän näkyy nytkin hyvin, kun Huuhkajista halutaan mediassa väkisin tehdä Teemu Pukin joukkuetta. Se on aika tyhmää, minkä Teme itsekin hyvin tietää.

Yksilökeskeisyydestä on huippujoukkueissakin ollut pakko siirtyä joukkuekeskeisyyteen. Suomen A-maajoukkueessa ei kannata haikailla Litmasen aikaan ellei sitten ota ”kuninkaan” sijasta esikuvaksi Hannu Tihistä tai Mika Nurmelaa. Jälkimmäisen kohdalla muistan huokailleeni, että ”miten maajoukkueessa voi olla noin perushuono pelaaja?”. Aika pian kuitenkin huomasin, että Nurmela pelasi aina äärettömän fiksusti eli teki juuri sen, minkä osasi eikä yrittänyt mitään ylimääräistä. Sellaisia ”nurmeloita” Kanerva on nyt käyttänyt kentällä melkoisen tukun – ja erittäin hyvällä menestyksellä.

Hyvän pelaajan mallin on siis täytynyt muuttua, ja näin on käynyt myös huippujoukkueissa. Viime vuoden MM-kisoista nostan esiin vain kaksi loistavaa joukkuepelaajaa eli Kroatian Ivan Perisicin ja Ranskan Paul Pogban.

Perisic oli pelaaja, jota vastaan ei varmaan kukaan maailmassa halunnut pelata – hän puolusti ja hyökkäsi itseään säästämättä ottelusta toiseen. Paul Pogba taas oli loistava esimerkki pelaajasta, joka oppi. Aiemmissa kisoissahan Pogba diivaili ja pelasi omaan pussiinsa, mutta Venäjän kisoissa hänkin taisteli jopa näkymättömästi maajoukkueensa puolesta. Kuten kaikki muutkin siinä joukkueessa. Seurauksena MM-kultaa.

Eväitä Huuhkajien lohkovaiheen otteluiden seurantaan

Huuhkajille on jäljellä kaksi ottelua eli kotimatsi Liechtensteinia vastaan 15.11. ja vierasottelu Kreikassa 18.11. Itse orientoidun siihen, että pääsy EM-kisoihin ratkeaa varmasti vasta ensi tiistain jälkeen.

Suomi, Bosnia ja Armenia pelaavat jokaisen pelin joukkueita vastaan, joille peleillä ei ole mitään merkitystä jatkoonpääsyn kannalta. Silti niin Liechtenstein kuin Kreikkakin halunnevat pelata hyvät pelit Suomea vastaan. Bosnia-Hertsegovina ja Armenia voivat hyvinkin saalistaa vielä täydet kuusi pistettä otteluistaan. Suomen tulisi siis saada kaksi pistettä varmistaakseen paikkansa EM-lopputurnauksessa.

Voiko Huuhkajille tai ottelun katsojille antaa tämän perusteella jonkin toimivan vinkin? Valmennuksen täytyy pystyä pitämään joukkueen keskittyminen koko ajan itse pelissä ja vastustajassa – ei sen mahdollisessa tuloksessa. Tämä on erittäin vaativa tehtävä, koska odotukset ovat niin huikeita (sallin tämän sanan käytön itselleni vain tämän kerran). Jokaisella pelaajalla on sama tehtävä joka ikisen sekunnin sadasojan ajan.

Pelitaktiikka ei todennäköisesti ratkaise Suomi-Liechtenstein –ottelua ellei Suomi yritä ratkaista ottelua heti alussa, jolloin vastustaja voisi saada tilaisuuden tehdä avausmaalin. Urheilu ei olisi urheilua ellei sellainen olisi mahdollista sattumaltakin. Valmennuksen ja pelaajien on siis valmistauduttava henkisesti erittäin hyvin myös siihen tilanteeseen, että joudutaan tappiolle. Myös katsomossa tähän täytyy varautua.

Monia kommentaattoreita kiinnostaa se, millä taktiikalla Kanerva Huuhkajat peliin laittaa. Nykyään tärkeämpää on kuitenkin se, miten joukkue kykenee sovitun taktiikan toteuttamaan. Yksikään valmentaja tuskin laatii taktiikkaa, jolla joukkue varmasti häviää ja toisaalta vastustajat keskittyvät omassa taktiikassaan varsinkin ennalta paremman joukkueen taktiikan murtamiseen. Kanervan Huuhkajat on onnistunut tähän mennessä kummassakin eli taktiikat ovat olleet toimivia ja ne on kyetty kohtuullisen hyvin myös toteuttamaan.

Liechtenstein on vastustajana hankala, koska heillä ei todennäköisesti ole vahvaa ajatusta omasta taktiikasta, mutta sitäkin paremmin he ovat tutustuneet Suomen taktiikkaan. Huuhkajien täytyy siis olla aloitteellinen, rohkea ja yllätyksellinenkin, mutta silti hyvin kärsivällinen ja pelata peliä niin, ettei Liechtenstein saa päälle mitään ”Talvisodan henkeä” tai ”Daavid vastaan Goljat –spiritiä”.

Itse lähtisin peliin hyvällä intensiteetillä, mutta niin, että tarvittaessa ruuvia voi kiristää paljonkin. Kärsivällisesti, mutta samalla rohkeasti. Maalia ei kannata yrittää väkisin, vaan tärkeintä on pitää pelin ote itsellä. Vastustajalle ei pidä antaa tilanteita eikä kasvattaa heidän itseluottamustaan. Turhautumista täytyy välttää ja turhia rikkeitä. Taktiikan noudattaminen vaatii nykyään yhä enemmän tunnekontrollia. Yksittäisten epäonnistumisten jälkeen ei saa menettää otetta peliin, mutta onnistumisten jälkeen ei myöskään voi alkaa ”leijua”.

Voi kuulostaa tylsältä, mutta jos osaa tulkita pelaajien tunnemyrskyjä ja samaistua niihin, niin peliin pääsee kotisohvaltakin hyvin mukaan. Eilinen (12.11.2019) naisten A-maajoukkueen, Helmareiden, ottelu Portugalia vastaan oli myös tällainen kärsivällisyyttä vaatinut kamppailu niin kotikatsomossa kuin kentälläkin. Pelillisesti se ei hienouksia tarjonnut, mutta intensiteetin saattoi silti aistia täällä Suomessakin. Ja sitten loppujen lopuksi Suomi onnistui vääntämään sen maalin, kun vastustajan ote hiukkasen herpaantui.

Tällaiseen on syytä valmistautua Liechtenstein-ottelussakin, vaikka myönnettävä on, että toivoisin Suomen tekevän aika varhaisessa vaiheessa kaksi maalia, minkä jälkeen peli alkaisi rullaamaan omalla itseluottamusta säteilevällä voimallaan.

Toisella puoliajalla vain itkisin ja nauraisin tunteiden myllertäessä ja Huuhkajien tehdessä vielä ehkä 1-2 maalia. Juhlisin pelaajien, valmentajien ja kaikkien katsojien kanssa enkä saisi unta ennen kuin olisin selvittänyt itselleni, mitä tämä oikein merkitsee… Torille en silti lähtisi.

Lähteitä ja aiempia kirjoituksiani aiheesta

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki. JALKAPALLOPELIANALYYSI

Tiihonen A. 2012. Jalkapalloanalyyseja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen jälkeen. (https://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/). Tiihonen_Jalkapalloanalyyseja_2010

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (https://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

 

 

 

Liikuntakulttuurin Piikkarit -tasa-arvogaala

Näin unta, että olin liikuntakulttuurin tasa-arvogaalassa täydessä Hartwall-areenassa. YLE välitti lähetyksen suorana ja Veikkaus sponsoroi vahvasti. Pari miljoonaa suomalaista katsoi telkkarista ja gaalaväki oli maksanut ainakin parisataa euroa lipuista, joiden tuotto meni 60-prosenttisesti liikuntakulttuurin tasa-arvon edistämiseen ja loput rahapeliongelmaisten tukemiseen.

Uni jatkui palkitsemisilla. Vuoden urheilijan, eri lajien parhaiden ja erilaisten esikuvahenkilöiden ja –tekojen lisäksi gaalassa, joka siis oli yhteinen urheilugaalan kanssa, jaettiin palkinnot myös sukupuolten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämisen sarjoissa.

Unessa en nähnyt riittävän tarkasti, ketkä olivat voittajia, mutta olihan se huikea nähdä, kun onnelliset palkitut, joista useimmat olivat tehneet todella pitkän ja raastavankin uran tasa-arvokilvoittelun saralla, saivat tunnustuksensa. Senkin huomasin, että erinomaisia ehdokkaita oli runsaasti ja he jännittivät omasta ja muiden puolesta.

Unessa tunteet nousevat asioita enemmän näkyviin, siksi aistin muutamien emootiot voimakkaasti.

Eräskin oli tehnyt mittavan, jopa kansainvälisesti arvostetun työuran ja oli saanut palkinnoksi työnantajaltaan siirtokehotuksen toiseen seuraan. Oikeus ja kohtuus oli, että arvovaltainen raati, joka oli muuten laajempi kuin urheilutoimittajien liiton jäsenkunta, oli tiukassa äänestyksessä valinnut juuri hänet tasa-arvon roolimallivoittajaksi.

Itku tuli silmään sillekin erittäin pitkän urheilu-uran tehneelle ankaran lajin monipuoliselle ammattilaiselle, joka sai eniten ääniä sarjassa, jossa järjestettiin kansanäänestys tasa-arvoisesta esikuvaurheilijasta. Melkein kaikki olivat sitä mieltä, että nyt palkitseminen osui oikeaan henkilöön.

Kaukana ei ollut äänen särkyminen sillä huippuvalmentajalla, joka oli tuntenut itsensä luopioksi esittäessään tasa-arvoa tukevia mielipiteitään julkisuudessa. Mieltä toki lämmitti, että palkinnon hänelle antoivat valmentajakollegat.

Urheilijoiden oma äänestys kohdistui esikuvalliseen, tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta edistäneeseen kollegaan. Ehdokkaita olikin melkoinen, hyvin tasaväkinen joukko, josta oli vaikea ennustaa voittajaa. Tällä kertaa palkinto meni konkarille, jonka esikuvallisen teon merkitys on osoittautunut merkittävämmäksi kuin ehkä luultiinkaan.

Unessani sukupuolten tasa-arvo ei ollut vielä toteutunut liikuntajärjestöissä eikä hallinnossakaan, vaikka naisia työskentelee siellä melkein yhtä paljon kuin puolueiden johtotehtävissä ja ministeriöissä. Ongelmiahan löytyy kaikkialla, missä jollakin sukupuolella on liian iso edustus päätöksenteossa tai valmistelussa. Tasa-arvo on myös siitä hankala arvostelulaji, ettei määrällinenkään tasa-arvo takaa tasavertaisuuden toteutumista käytännössä.

Siksi olikin hienoa nähdä palkittuna ihminen, joka ei ole paistatellut julkisuudessa, vaan on tehnyt sitä kuuluisaa kovaa vääntöä kaikessa hiljaisuudessa ja organisaatiossa, jossa edustaa vähemmistöä.

Sitten havahduin, kissa varmaan liikahti jaloissani.

Sain kuitenkin unenpäästä uudelleen kiinni, ja joskus käy niin, että sama uni jatkuu ja jatkuu. Uudessa unessani tasa-arvogaala lähti jo vähän lapasesta. Gaalassa nimittäin palkittiin toimittajia, tutkijoita, kannattajia, ja jopa somevaikuttajia. Tuntui, ettei mikään riittäisi, niin vailla myötähäpeän tunnetta uneni eteni.

Lopuksi nimittäin Suomen Piikkarit-komitea oli antamassa kansainvälistä tasa-arvopalkintoa liikuntakulttuurin ja urheilun saralla eniten sukupuolten tasa-arvoasiaa edistäneelle ihmiselle koko maailmassa vuonna 2019.

Sitten se uni jotenkin hajosi ja tuntui, että siinä valinnassa tai siinä komiteassa oli tapahtunut jotakin häikkää – palkintoa ei saatu jaettuakaan. Ehkä uneni sekoitti Ruotsin akatemian Piikkarit-komiteaan. Se jäi mysteeriksi. Niin unissa usein käy…

Ja sitten kissakin jo paukutti komeroiden ovia. Oli aika nousta oikeaan aamuun.

Piikkarit-roolimallipalkinnot (liikuntakulttuurin sukupuolten tasa-arvon eteen tehdystä työstä) jaetaan tiistaina 12. marraskuuta.

 

 

 

Liikunnanmuutos1.0

Ilmasto lämpenee uhkaavasti. Puhutaan ilmastonmuutoksesta. Liikkuminenkin vähenee joidenkin mielestä vaarallisesti. Liikunnanmuutoksesta ei kuitenkaan puhuta. Ainakaan vielä. Ilmastoaktivisti Greta Thunbergia mukaillen minäkin sanon, etten tiedä tarpeeksi siitä, voiko liikunnanmuutoksesta edes puhua tai mitä sille pitäisi tehdä.

Tarkoitukseni on kuitenkin ottaa asiasta selvää. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessani pohdin asiaa vertaamalla ilmastonmuutoskeskustelun historiaa liikunnanmuutoskeskusteluun. Keskeinen käsitteeni on ”havahtuminen”.

Myönnän, että kiipeän puuhun ikään kuin oksien kautta enkä tarkastele tässä ensin juuristoa eli sitä, onko liikkumisen väheneminen tutkijayhteisön näkökulmasta absoluuttisesti totta. Palaan juurille myöhemmin, sillä joskus on hyvä katsoa laajemmin ympärilleen niihin muihin puihin ja niiden kasvuprosesseihin ennen kuin kaivelee perustuksia tarkemmin.

Ymmärrän senkin, että tutkijatkin ovat huolissaan erittäin monista asioista eikä liikkuminen ole välttämättä maailman tärkein asia poliitikkojen tai kansalaisten mielestä. Ilmaston lämpeneminenkään ei ole aina ollut se kaikkein tärkein asia. Miksi se on sitä nyt ja voisiko liikkumisen suhteen tapahtua jotain samankaltaista? Tätä nyt vähän raapaisen tässä blogiartikkelissani.

Havahtuminen liikunnanmuutokseen esimerkkinä ilmastonmuutos

Ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen, ”Ollikaisen Markku”, lienee Bengt Holmströmin, Anu Kantolan, Esko Valtaojan ja Liisa Keltinkankaan kanssa yksi tunnetuimmista suomalaisista tieteilijöistä ellei tällä hetkellä tunnetuin.

Markkuun ei voi olla törmäämättä silloin, kun puhutaan ilmastonmuutoksesta ja varsinkin ilmaston lämpenemisen estämisestä. Hän oli myös liikuntatieteiden päivillä puhumassa aiheesta. Juttelimme Jyväskylässä Markun kanssa parisen tuntia ilmastonmuutoksen ja ”liikunnanmuutoksen” mahdollisista yhteyksistä ja eroista.

Minua kiinnostaa erityisesti ilmastonmuutoksen poliittinen tai sosiologinen puoli, sillä yhteinen huomiomme siitä, että suuri ”havahtuminen” ilmastoasioissa tapahtui vuosien 2017-2018 aikana, on erittäin kiinnostava niin sosiologisesti kuin poliittisestikin. (ks. esim. https://www.ym.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Tiedotteet_2019/Ilmastobarometri_2019_Suomalaiset_haluav(49670)

Liikkumisen vähenemisestähän on myös puhuttu kauan, ainakin 1990-luvulta lähtien, mutta politiikkatasolla tai ihmisten arkielämässä havahtumista ei ole tapahtunut lainkaan samassa mittakaavassa ilmastonmuutoksen kanssa.

Tässä artikkelissa pohdimme Markun kanssa, miksi ilmastonmuutosteemassa näin tapahtui ja miksi liikunnanmuutosteema ei ole vielä aiheuttanut samanlaista havahtumista. Kirjoitan Markusta näin tuttavallisesti, koska pelasimme aladivarijalkapalloa samassa jengissä 1980-luvun lopulla, jolloin olin itsekin aika aktiivinen ympäristöasioissa.

Havahtumishistoriaa ja käytäntöjä

Markku Ollikainen on toiminut IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change, https://www.ipcc.ch/) Suomen paneelin puheenjohtajana. IPCC on siis hallitusten välinen paneeli, johon kuitenkin kuuluu erittäin paljon ilmastotutkijoita. Se pyrkii konseksukseen siitä, mitä erittäin monitieteisen tutkimuksen perusteella ilmastonmuutoksesta voi sanoa eli miksi ilmasto lämpenee ja mikä on eri tekijöiden painoarvo kokonaisuudessa.

IPCC myös tekee ennusteita tulevaisuuteen sekä lähivuosiin että pidemmille aikajaksoille, kuten vaikkapa vuoteen 2100. Nämä skenaariothan ovat tulleet jo lähes kaikille tutuiksi. Osa niistä on tainnut synnyttää jo uuden ilmiönkin eli ilmastoahdistuksen.

Tällaista IPCC:tä ei ole liikuntatutkijoiden kesken, vaikka erilaisia kansainvälisiä liikuntatieteellisiä yhteisöjä tietysti onkin. Tässä on siis merkittävä ero, joka saattaa estää liikunnanmuutoksen tieteellisen perustan monitieteisen rakentamisen. Toki Suomessakin on kerätty runsaasti tutkimustietoa, jolla on perusteltu mm. liikunnan yhteiskunnallista merkittävyyttä. Siinä ei kuitenkaan ole samanlaista poliittiskäytännöllistä fokusta tai kärkeä, joka ilmastonmuutoksella on. Kaukana ollaan ”hallitusten välisestä” tasosta, vaikka uudessa tavoitteiltaan radikaalissa hallitusohjelmassa liikunnan väheneminen, tai ainakin sen vähäinen määrä, mainitaankin seuraavasti.

”Liikunnallinen elämäntapa ja arki on tärkeää omaksua jo lapsena. Vain viidesosa suomalaisista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi, mikä aiheuttaa merkittävät yhteiskunnalliset kustannukset. Valtaosalla nuorista menee hyvin, mutta arviolta 10–15 prosenttia nuorista voi huonosti. Esimerkiksi poikien syrjäytyminen, tyttöjen mielenterveysongelmat ja vähemmistöihin kohdistuva syrjintä aiheuttavat inhimillistä kärsimystä ja yhteiskunnallisia kustannuksia.” (https://valtioneuvosto.fi/rinteen-hallitus/hallitusohjelma/kulttuuri-nuoriso-ja-liikunta-asiat)

Liikunta-asioissa tavoitteeksi esitetään myöskin tämä: ”Liikunnallinen kokonaisaktiivisuus nousee kaikissa ryhmissä” ja hallitusohjelmassa luvataan, ettäLiikkumisohjelma ja sen arviointiyksikkö luodaan ensisijaisesti valtioneuvoston kansliaan. Perustetaan samalla liikuntapoliittisen selonteon mukainen liikuntapoliittinen koordinointielin, jonka valtioneuvosto nimittää.”

Voisi siis ajatella, että tässä lähestytään sekä asiaan havahtumista ja menetelmällisesti hyväksi havaittua ilmastonmuutosstrategiaa laajentamalla liikuntapoliittisia sisäpiirejä ja kohottamalla työn statusta ministeriötasolta valtioneuvostotasolle.

Ensimmäisiä tehtäviä siis olisi synnyttää jonkinlainen kansallinen paneeli (ks. https://ilmatieteenlaitos.fi/suomen-ipcc-tyoryhma) tai koordinointielin, joka kokoaisi monitieteellisesti ja -hallinnollisesti tutkijoita ja asiantuntijoita ja jonka pitäisi tulla konsensukseen ainakin siitä, onko liikunnanmuutos (liikkumisen huolestuttava väheneminen) tutkimusten mukaan totta, mistä se johtuu ja miten huolissaan siitä pitäisi olla. Aika näyttää, syntyykö hallitusohjelmassa mainittu koordinaatioelin, minkälainen sen kokoonpano on, ja miten vakavasti se ottaa liikunnanmuutoksen.

”Havahtumisen” taustalla on myös toimivat käsitteet. Ilmastonmuutosta edelsivät mm. ”kasvun rajat”, ”kestävä kehitys”, ”ilmaston lämpeneminen”, mutta poliittisesti ja kulttuurisesti ilmastonmuutos näyttää olevan parempi, koska se viittaa trendiin, johon eri toimijat voivat tarttua monin eri tavoin. Yksilöillä on omat tehtävänsä, valtioilla omansa ja EU:lla tai kansainvälisillä ilmastosopimuksilla omansa.

Palataan siis ilmastonmuutoshavahduksen syiden kaivamiseen. Markku Ollikainen nostaa historiasta muutaman tärkeän tekijän. Julkisuudessahan usein nostetaan esiin Kioton ilmastokokous ja pöytäkirja vuodelta 1997, joka oli ikään kuin alku nykyiselle kehitykselle. Kehittyneet maat tulivat silloin mukaan ”talkoisiin”. Pariisin vuoden 2015 ilmastosopimus taas veti mukaansa lähes kaikki maat, vaikka USA jäikin sen ulkopuolelle. Tosin sielläkin osavaltiotasolla toimitaan jopa radikaalimmin kuin IPCC suosittaa.

Ilmastokokousten taustalla on kuitenkin tapahtunut paljon kiinnostavaa, jota Markku valotti kiinnostavasti. Hänen mielestään erityisen tärkeää oli, että brittitiedemiehet saivat aikaan sen, että Iso-Britannian poliittinen johto silloisen pääministeri Tony Blairin hallituksen aikana havahtui asiaan. Ollikaisen mukaan englantilaiset poliitikot kokivat ”syyllisyyden tunteen” ensimmäisenä länsimaana ja tulevan globaalin katastrofin aiheuttajana. Englantilaiset saivatkin aika pian mukaan Saksan ja Ranskan, minkä jälkeen Euroopan Unioni oli seuraava poliittinen yhteisö, joka asiaan havahtui. Kyse oli tietysti myös taloudesta eli ajateltiin, että EU on edelläkävijä ja saa siitä taloudellista etua. Ollikaisen mukaan Euroopan komissio olikin ideaali toimija ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä.

Lähtökohta oli siis kuitenkin joukossa tiedemiehiä, jotka saivat aikaan havahtumisen kansallisella tasolla. Liikkumisenmuutoksen kohdalla tällaista tieteilijöiden joukkoa ei ole vielä havaittu ainakaan Suomessa, vaikka esimerkiksi UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari on Suomessa yrittänytkin tuoda esiin liikkumisen vähenemisen suuria kustannuksia sosiaali- ja terveystoimelle ja koko kansantaloudelle.

Seuraava iso asia oli Ollikaisen mukaan Saksan ”Energiewände” 2000-luvulla, kun Saksa päätti luopua fossiilisista polttoaineista ja ydinvoimasta energiantuotannossaan tietyn siirtymäajan jälkeen.

Mietimme yhdessä politiikan voimaa, koska tuo poliittinen päätöshän oli ”järjetön” eli mahdoton toteuttaa. Mieleen tuli keskustelu polttomoottoriautojen kulutuksesta ja päästöistä 2000-luvun vaihteessa, kun autotehtaat väittivät, ettei ole mahdollista valmistaa vähänkuluttavia ja vähäpäästöisiä autoja. Aika pian niitä kuitenkin tuli, kun esim. Kaliforniassa asetettiin tiukat ehdot päästöille ja kulutukselle.

Saksan poliittiset tavoitteethan eivät tule toteutumaan, mutta silti se on saanut aikaan valtavia muutoksia niin teknologian kehittämisessä, yritysten toiminnassa kuin myös kansalaisten käyttäytymisessä. Samaa kaiketi toivoo Suomen nykyinen hallituskin. Ja sitä Suomessa nyt kipuillaankin. Jos Saksasta siis voisi ottaa oppia, niin voisi sanoa, että kovat tavoitteet johtavat positiivisiin muutoksiin, vaikka niihin ei sovitussa ajassa päästäisikään.

Kansallisvaltioiden lisäksi mukaan on tullut liike-elämää ja etenkin puhtaan teknologian edustajia. Niiden merkitystä ei voi mitenkään väheksyä, vaikka tutkimus ja politiikka edellä tässä on mentykin. Ollikaisen puheissa painottuukin usein se, miten tärkeää yhteiskunnan eri sektoreiden mukaan saaminen tässä prosessissa on ollut. Kun tutkijat ja poliittiset päättäjät ovat tehneet osuutensa, niin mukaan on saatava ja on saatukin yksityinen ja julkinen sektori sekä kotitaloudet ja kuluttajat.

Yhtälöstä puuttuvat vielä kansalaisjärjestöt, jotka ovat tietysti voimakkaastikin vaikuttaneet ilmastotietoisuuden syntymisessä. Järjestöt ovatkin vaikuttaneet voimakkaasti sekä IPCC:n ja ilmastokokousten agendoihin ja tietysti ihmisten asenteisiin. Julkisen sektorin toiminnan merkitys näkyy vaikka siinä, että kouluissa ympäristökasvatus on parantunut huimasti vaikkapa 1980-luvulle verrattaessa, kierrätys on tehty mahdolliseksi ja Suomessakin on runsaasti kuntia, jotka pyrkivät hiilineutraaliuteen.

Ollikainen nostaa esiin median vaikutuksesta kiinnostavan seikan: ilmastoasiat saatiin vaalikoneisiin vasta vuoden 2017 kuntavaaleissa niiden vaatimalla painoarvolla. Yleisesti on kaiketi ajateltu, että media on ollut hyvin perillä ilmastoasioista, mutta näin ei ehkä ole ollutkaan.

Yhteenvetona voi sanoa, että ilmastonmuutokseen havahtuminen tapahtui kunnolla yli 40 vuotta siitä, kun kuuluisa Kasvun rajat –raportti julkaistiin. Sisällöltään nykyinen tietämys on toki hyvinkin toisenlainen kuin tuo 1970-luvun skenaario, mutta 1990-luvulta lähtien tietämyksessä ei ole perustaltaan tapahtunut suuria muutoksia, vaikka mittaustekniikat ja kyky tehdä monimutkaisia ennusteita ovat parantuneet huomattavasti. Periaatteessa havahtuminen politiikassa tai ihmisten käyttäytymisessä olisi voinut tapahtua myös 1990-luvulla tai ainakin siitä lähtien. Edellinen ei tarkoita sitä, etteivätkö yksittäiset valtiot, kunnat, järjestöt, yritykset, kotitaloudet ja yksilöt olisi havahtuneet asiaan jo 1980-luvulta lähtien ja ehkä jopa aiemmin.

Professori Ollikainen korostikin vahvasti sitä, että kaikkien toimijoiden tulisi päästä mukaan ilmastonmuutostalkoisiin ”omilla vahvuuksillaan”, kuten urheilukielessä osuvan kliseisesti aina korostetaan. Itse asiassa Pariisin ilmastosopimuksen idea on sama eli siinä kansallisvaltiot itse määrittävät omat tavoitteensa, jonka jälkeen näistä rakennetaan velvoitteita. Velvoite ei Pariisin sopimuksessakaan merkitse sanktioita ellei sellaiseksi lasketa negatiivista julkisuutta, joka seuraa, jos ei pääse itse määrittämiin tavoitteisiinsa. Tämähän olisi fiksua aivan yksilötasollekin sovellettuna.

Tulevaisuusskenaarioiden lyhyt tulevaisuus

Kysymys seuraavassa on, mitä kannattaa tästä ilmastonmuutoshistoriasta ottaa huomioon suunniteltaessa liikunnanmuutosprosessin tulevaisuutta. Ensin kannattaa kuitenkin verrata ilmastonmuutosta ja liikunnanmuutosta toisiinsa eli mitä yhteistä ja mitä eroa niillä on?

Yhtäläisyys löytyy helposti: ilmastonmuutos ja liikunnanmuutos koetaan hyvin henkilökohtaisesti. Jos et tee itse mitään, koet helposti syyllisyyttä, mutta jos teet, niin saat siitä myös positiivisen kokemuksellisen palautteen. Yksilötasolla tuo edellä mainittu omien lähtökohtien ja mahdollisuuksien tunnistaminen on tärkeää, jotta osaisi määritellä itselleen realistiset ja kannustavat tavoitteet.

Toinen yhtäläisyys on siinä, että ne voi nähdä hyvin ns. länsimaisen elämäntavan yhtenä ilmentymänä, jossa teknistyminen ja kulutusorientaatio ovat johtaneet sekä energian ja raaka-aineiden kulutukseen, mutta myös fyysisesti passiivisempaan elämäntapaan. Yhteinen ratkaisukin on ilmeinen: kävele, pyöräile tai liiku muuten omaa energiaasi käyttäen niin et käytä fossiilisia polttoaineita. Liikkuminen ei tietysti yksin ratkaise ilmastonmuutosta, mutta laajemmin ottaen ihmisten hyvä toimintakyky ja terveys vähentävät yhteiskuntien menoja terveydenhoitokuluihin, joten sitäkin myötä säästetään resursseja myös ilmastonmuutoksen vastustamiseen ja ihmiset jaksavat työskennellä tehokkaammin.

Erojakin on eli poliittinen prosessi on ollut hyvin erilainen, vaikka tutkimusten pohjalta voitaisiinkin väittää, että jo 1990-luvulta lähtien liikkumisen väheneminen ja vaikkapa ylipainoisuus on alkanut huolestuttavasti lisääntymään niin Suomessa, länsimaissa kuin myös kehitysmaissa (liikkuminen ehkä ei, mutta ylipaino kyllä). Mitään kovin näkyvää ja fokusoitunutta kansallista tai kansainvälistä tutkijayhteistyötä ei kuitenkaan ole näkynyt, vaikka vuonna 2014 toki lyhyen aikaa toimi kansallinen verkosto vähäisen liikkumisen estämiseksi. Tutkijayhteistyön lisäksihän IPCC on rakentanut konsensusta siitä, mikä on muutoksen syy ja mitä pitäisi tehdä. Tätä ei ole nähty liikunnan kentillä.

Suurin ero lienee siinä, ettei ainakaan Suomessa ole saatu poliitikkoja, puolueita eikä hallintoa laajasti kiinnostumaan liikkumisen vähäisyydestä ja siitä aiheutuvista suurista haitoista. Demokratian ongelma Suomessa kietoutuu siihen, ettei hallitus eikä eduskunta päätä aidosti liikkumisen resursseista ikävän Veikkaus-kytkennän vuoksi. Sehän tarkoittaa sitä, ettei liikkumisen edistäminen koskaan nouse vakavan, merkityksellisen politiikan agendalle eikä myöskään julkiseen keskusteluun.

”Siiloissa” asiaa yritetään edistää ja monet kunnat ovat tehneet oikein hyvää työtäkin, mutta suurta ”havahdusta” ei ole näköpiirissä eikä siitä löydy ituja edistykselliseksi mainitusta nykyisen hallituksen ohjelmastakaan, vaikka siinä olisikin ollut erinomainen mahdollisuus ottaa tämä liikkumisen vähäisyys tai liikkumisenmuutos ilmiöpohjaisesti käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi.

Ei tietenkään ole välttämätöntä, että liikkumisenmuutoksessa tarvittaisiin samanlaista prosessia kuin ilmastonmuutoksessa. Jotakin kannattaa tietysti oppia prosessista, jossa on paljon samoja piirteitä niin sisällöllisesti kuin poliittisestikin.

Yhteistyötä kannattaisi ainakin tehdä teemoissa, joissa meillä on yhteisiä tavoitteita ja yhteisiä keinoja. Valitettavan yksimielisiä olimme siitä, ettei kummallakaan kentällä ole liikaa ihmisiä, jotka ymmärtävät monitieteistä tutkimusta ja vielä vähemmän niitä, jotka edellisen lisäksi ymmärtävät, miten politiikka toimii. Markun siteeraama ”Humen giljotiinihan” tämän kertookin: faktat (oleminen) ei kerro sitä, miten asioiden pitäisi olla.

Tarvitaan siis rohkeita visionäärejä, jotka näkevät tulevaisuuteen, osaavat lukea tutkimusta ja pystyvät rakentamaan mahdollisia skenaarioita tulevaisuudelle. Ilmastonmuutoshavahtuminenkin perustuu paljolti skenaarioihin, joita on alettu pitää lähes faktoina. Niiden pohjalta me joudumme tekemään valintamme niin yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskuntien kuin kansainvälisten toimijoidenkin tasolla.

”Rohkeuden ja näkemyksen puute tarttua luoviin ja haastaviin ratkaisuihin”, on Ollikaisen Markun mukaan Suomen suurin ongelma ilmastonmuutoksen vastustamisessa. Tämä ei voisi olla enempää totta myös liikkumisenmuutoksen vastustamisessa.

Lisätietoa

Professori Markku Ollikainen (https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/markku-ollikainen)

Ilmastobarometri 2019: Suomalaiset haluavat ilmastokriisin ratkaisut politiikan ytimeen  https://www.ym.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Tiedotteet_2019/Ilmastobarometri_2019_Suomalaiset_haluav(49670)

Marja Järvelä (2019) Ilmastonmuutos sai aikaan kulttuurishokin – ilmastobarometrin tuloksissa näkyy hämmennys (https://www.ilmastopaneeli.fi/2019/ilmastonmuutos-sai-aikaan-kulttuurishokin-ilmastobarometrin-tuloksissa-nakyy-hammennys/)

Valtonen, Anitta (2013) PALLONEUVOTTELIJOILLA. Suomi kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa 1988 – 2012 Julkaisija: Ympäristöministeriö. (https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/160251/Pallo_neuvottelijoilla_1988_2012.pdf?sequence=1&isAllowed=y)

Suomen IPCC-työryhmä (https://ilmatieteenlaitos.fi/suomen-ipcc-tyoryhma)

Mikko Simulan esitys liikuntatieteen päivillä 28.8.2019: Ympäristöhallinnan kehittäminen liikuntaorganisaatioissa (https://www.lts.fi/media/lts_tapahtumat/ltp19/materiaalisalkku/ilmastonmuutos/diat-pdf/simula_liikuntatieteen-paivat2019_jyvaskyla.pdf)

Liikkumattomuuden lasku kasvaa. Tommi Vasankari ja Päivi Kolu (https://www.slideshare.net/UKK-instituutti/liikkumattomuuden-lasku-kasvaa-tommi-vasankari-ja-pivi-kolu).

Pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelman (https://valtioneuvosto.fi/rinteen-hallitus/hallitusohjelma)  liikuntaa koskevat tavoitteet :

Tavoite 6

Liikunnallinen kokonaisaktiivisuus nousee kaikissa ryhmissä

Keinot

Liikkumisohjelma ja sen arviointiyksikkö luodaan ensisijaisesti valtioneuvoston kansliaan. Perustetaan samalla liikuntapoliittisen selonteon mukainen liikuntapoliittinen koordinointielin, jonka valtioneuvosto nimittää.

Tehdään Liikkuva Suomi -ohjelma ja kehitetään arviointitoimintaa. Laajennetaan Liikkuva koulu -ohjelmaa eri elämänvaiheisiin.

Tavoite 7

Ulkoilun ja arkiliikkumisen edellytykset paranevat

Keinot

Tuetaan liikuntapaikkojen rakentamista, pienennetään korjausvelkaa ja parannetaan energiatehokkuutta. Lisätään ja perusparannetaan lähiliikuntapaikkoja ja ulkoilureitistöjä. Lisätään lasten, iäkkäiden ja erityisryhmien liikkumisen kannalta keskeisiä arjen lähiympäristöjä, kuten puistoja ja viheralueita. Luodaan kansallinen virkistyskäyttöstrategia.

 

 

 

 

 

Liikuttavia ajatuksia – kesä 2019

Jumppaa hampaat, kanna veet – liikuntapolitiikkaankin vaikutuksen teet

Enpä olisi lapsena, nuorena tai edes keski-ikäisenä osannut ajatella, että kesän merkittävin teko olisi irtautuminen sosiaalisesta mediasta ja televisiosta. Tähän on kuitenkin tultu. Radiota – YLEn ykköstä – toki kuuntelen sisällä ollessani ja mediaa – Hesarin, YLEn ja Iltiksen nettisivuja – olen kyllä seuraillut vaihtelevasti. Telkkarin olen aukaissut yleensä yhdeksältä katsoakseni 1-2 osaa Rillit Huurussa –sarjasta. Nekin olen yleensä nähnyt jo aiemmin, joten samaan aikaan olen voinut keskittyä myös iltajumppaani.

Tuntuu, että tästä (dis)informaation blokkaamisyrityksestäni huolimatta tietoa maailman menosta on silti tunkenut liikaa tietoisuuteeni. Tämä tunne lienee aika yleinen nykyihmiselle – saati sitten liikuttavalle ikämiehelle. Liikuttavahan tarkoittaa tässä yhteydessä myös sitä, että tuollainen ihminen on asioista ”ihan pihalla”. Sellainen minä kesällä olinkin, kirjaimellisesti. Liikuttava ikämies nimittäin ”tappoi aikaa niin pihalla kuin puutarhassakin”, vanhaa mainosta mukaillen.

Nuorena muuten kuluikin paljon aikaa sen ”tappamiseen”, kun silloin ”ei koskaan tapahtunut mitään”. Ainakaan Mikkelissä. No, ei paljon muuallakaan, jos on uskomista Miljoonasateen Salon Hessuun, joka kertoi radiossa nuoruudestaan Lapualla. Toisaalta nuoruuden ihanuuteen kuului se, että ainahan me kuitenkin odotettiin, että joskus tapahtuisi se jokin tai edes jotakin…

Mutta palataanpa tähän kesään ja ”Villa Lanttoon” eli kesäkotiimme Iin Kuivaniemellä. Nuorempana en jaksanut tehdä siellä paljon mitään, mikä johtui kaiketi siitä, että appiukkoni heräsi puuhastelemaan 4-5 maissa aamulla eikä lopettanut ennen iltaa. Oma osuuteni oli aina olla jonkinlainen tahdoton apumies, jossa roolissa olen muuten ihan hyvä, joka ei saanut kokonaiskuvaa siitä, miksi mitäkin asiaa oikein piti tehdä.

”Isäntänä” näkee maailman toisin – aivan kuin siinä Veikkauksen mainiossa mainoksessa, jossa maailmaa katsotaan ”vakioveikkaajan silmin”. Nyt ”isännän saappaissa” toimin samoin kuin appiukkoni eli työtä riittää aamusta iltaan eikä aika koskaan riitä kaikkeen mahdolliseen, mitä haluaisi tehdä.

On muuten vähän väärin sanoa, että tällaisen ”maatyöläisen” kädenjälki näkyy, kun kuitenkin on niin, että suurin osa näistä töistä on väliaikaista, kun syksy ja lopulta talvi kuitenkin pyyhkii kaiken sen näkymättömiin, mitä kesällä tulee tehtyä. Mansikat ja herukat poimitaan, kasvimaan sipulit, punajuuret, perunat jne. kerätään talteen, kukat kuihtuvat ja nurmikko villiintyy. Puut poltetaan ja niityt kasvavat umpeen. Myönnän, että tämä on vähän kuin surutyötä, sillä kesähän oli taas ihana ja voimaannuttava juuri edellä mainituista syistä. Syytäkin olla surullinen.

”Jälkisuru” kesästä johtuukin siitä, että se oli niin täydellinen. Vaatimattomassa mökissä elely on jo sinällään täynnä ”pieniä seikkailuja” ja kokemuksellisesti tärkeitä hetkiä. Vedet on kannettava, puut tehtävä, sauna lämmitettävä, nurmet leikattava, kasvimaa kitkettävä, kukat huollettava, kauppaan on pyöräiltävä, niityt niitettävä, marjat poimittava, vessaan on käveltävä jne. Erikseen mainitsen, että hampaiden pesustakin on tehtävä liikuntaa!

Anna-Stina Nykänen nimittäin kirjoitti keväällä (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005620948.html), että liikunnasta on tehtävä samanlainen rutiini kuin hampaiden pesusta. Kirjoituksessa oli mainiosti verrattu liikuntaa hampaidenpesuun, josta on tehty velvollisuus, jota tuetaan monin eri tavoin – lääkäreiden, hygienistien, mainosten jne. avulla. Jutussa ei toki mainittu sitä, että meidän ikäluokallemme tämä ei ollut pikkulapsena arkea, sillä ainakin minun vanhemmillani oli tekohampaat jo minun lapsuudessani.

”Anstin” jutusta puuttui oikeastaan vain se, että itse hampaidenpesu eli melko tarkalleen kaksi minuuttia 2-3 kertaa päivässä kannattaa ehdottomasti käyttää jumppaamiseen. Itsehän teen erilaisia jumppaliikkeitä varsinkin kesäisin, kun tilaa on runsaasti hampaidenpesun aikana. Tylsästä jutusta saa halutessaan aikaan monimutkaisen koordinaatiota ja kaiketi aivojakin kehittävän liikesarjaharjoituksen, joka lisäksi ilahduttaa katsojia. Toki voi tyytyä vain yksinkertaiseen toistuvaan liikkeeseen, jonka hyödyt ovat nekin suuret. Aika harva taitaa tehdä jalkakyykkyjä kaksi tuntia kuukaudessa? Miksei tekisi, kun se neljä minuuttia pitää kuitenkin jotenkin kuluttaa hammasharja suussa päivittäin. Sain ”tiimiini” myös Albertan yliopiston liikuntasosiologian professorin, Jim Denisonin, joka alkoi vierailunsa aikana aikansa naurettuaan matkimaan jumppaliikkeitäni.

Alla kerron tarkemmin sekä kesän että alkuvuoden liikkumisestani/ liikkumattomuudestanikin, mutta mainittava on sekin ”kulttuurivaihto”, että Jim oli vienyt Mölkyn onnistuneesti Amerikan mantereelle oman sukunsa ja sitä kautta isommankin yhteisön riemuksi. Sillä juuri Mölkyn aiheuttamat yhteisölliset naurut saivat naapuritkin kiinnostumaan tästä mainiosta suomalaisesta keksinnöstä. Muistakin keksinnöistä keskustelimme kolmen kesäpäivän ajan urheiluvalmennukseen liittyen. Keskeisin ongelmahan on se, miten urheilija merkityksellistää urheilunsa ja harjoittelunsa ja nousee oman elämänsä tekijäksi. No, tästä voisi kirjoittaa muutamankin kirjan…

Liitän tähän kuitenkin vain Etelä-Saimaan artikkelin, jossa kerrotaan urheilemisen lopettamisen vaikeudesta, mutta samalla myös urheilemisen merkityksistä. ETSA_B_20190725_18

Kulttuurien välistä siltaa rakensin myös viemällä vaimon katsomaan ykkössarjan pesäpallo-ottelua Simoon. Siellä oli hirveän kylmä ilma, mutta tarjoilut olivat erinomaiset vohveleineen ja pikkuruisine maustemakkaroineen, joiden oheen sai runsaasti kurkkusalaattia. Vaimo yllättyi pelin jännittävyydestä ja taktisuudesta, vaikka ei yhtään pitänyt siitä, että lukkari kiusasi lyöjiä hämäyksillään… Hän myös vaikuttui ”Keisarin tiestä”, jota pitkin pyöräilimme kentälle. Sieltähän löytyi mm. kuva vuoden 1952 olympialaisten soihtuviestistä.

En muuten ollut ihan rehellinen, sillä tulihan sitä telkkaria katsottua, sillä seurasimmehan (naisten) jalkapallon MM-kisat. Aivan mahtavia pelejä, tunnelmia ja oikeanlaista urheilupolitiikkaakin… Tästä myöhemmin enemmän, sillä sain Opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueelta kutsun osallistua Piikkarit (esikuva)palkinnosta päättävään raatiin. Jos muuten sinulla, mahdollinen lukijani, on hyvä ehdokas, niin ilmoita siitä tänne päin ja kerro perustelusi.

Ihan ilman ”maailmanmuuttamispyrkimyksiä” kesä ei mennyt, sillä osallistuin seikkailukasvatuksen pariin työryhmään, joista toisessa sovimme mm. blogisarjan kirjoittamisesta opettajille ja kouluille. Aiheena siis se, miten seikkailukasvatusta ja kokemuksellista oppimista voi hyödyntää koulussa ja opettamisessa. Toisessa ryhmässä kehitimme seikkailukasvatusta ja ilmastonmuutosta edistävää tutkimushanketta. Näistäkin infoan myöhemmin enemmän.

Oma kontribuutioni liikkumisen vähenemisen ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen on vaatimattomampaa luokkaa, mutta olen toki kirjoittanut tekstiä, jossa pohdin aika paljonkin niitä eroja ja yhtäläisyyksiä, mitä ilmaston- ja ”liikunnanmuutoksella” on ja mitä opittavaa meillä olisi toinen toisiltamme. Ja onhan meillä jännittävä hanke meneillään, jossa kehitämme ”liikuttamispeliä” Vantaalle.

Nuo kaikki ovat vielä toteutumatonta tulevaisuutta, tulevaisuutta, josta joko emme tiedä vielä tarpeeksi tai joka on liian vaikea vastaanotettavaksi. Ilmastonmuutoskin tuntui vielä loppukeväästä havahduttaneen suomalaisia, mutta kylmähkö kesä sai ison joukon työntämään sen tietoisuudestaan ja ostamaan lomamatkan kaukomaille. En syyllistä, ihmettelen kylläkin.

Sen sijaan en yhtään ihmettele, että Veikkauksen toiminnasta on syntynyt ”kohu”. Nykyajalle tyypillisesti tästä kohusta tuskin syntyy mitään ”viherpesua” suurempaa muutosta nykytilanteeseen. Hallitusohjelmassa luvataan arpajaislain muutosta, mutta suurempaa remonttia tähän demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa rapauttavaan sekä esimerkiksi tiedettä, kulttuuria ja liikuntaa väheksyvään rahoitusjärjestelmään tuskin on tulossa.

Hyvässä yhteiskunnassa valtion (ja päättäjien eli puolueiden) ei tulisi toimia kaksoisrooleissa, joissa he eivät rakenteellisten syiden takia voi toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti eivätkä muutenkaan eettisesti oikein. Valtion tulisi kerätä veroilla tai veroluonteisesti tulonsa, mutta päätöksenteon ja rahojen kohdentumisen tulisi olla täysin  riippumatonta siitä, mistä nämä tulot on saatu. Kansalaisyhteiskunnan eli järjestöjen ei pitäisi myöskään olla riippuvaisia rahapelituotoista eikä valtion tätä kautta rakentuvasta liian ohjaavasta otteesta niiden toimintaan. (ks. https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html).

Olisin muuten erinomainen jäsen Veikkaus Oy:n eettiseen valiokuntaan, mutta epäilen, ettei Veikkauksella ole varaa ostaa asiantuntijuuttani, sillä 30 000 euroa vuodessahan on lähtöhinta siitä, että pesisin toimitusjohtajan ja koko järjestelmän ”likavesiä” kymmenien vuosien ajalta 2020-luvulle sopiviksi. Rehelliseen yritystoimintaan ei mielestäni sovi sekään, että käytetään intressiryhmistä koottuja hallintoneuvostoja, valiokuntia tai muita ryhmiä, joille ei makseta avoimesti heidän tekemästään työstä, jos he työtä tekevät (jonkin tahon edustamisesta ei mitään palkkaa tule maksaakaan). Tässä vähän lisäargumentteja Veikkaus-keskusteluun: (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/) ja (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/).

Näitä aivan liian suuria ajatuksia muuten syntyy, kun haravoi, lapioi, kerää marjoja tai tekee jotain muuta ruumiillista, joka ei kuitenkaan vie kaikkea huomiota. Palataan siis ”pieniin seikkailuihin” ja liikkumisen(i) arkisiin haasteisiin.

Kesän liikahduksia – Eigaa ja hermolihasjärjestelmän parantamisprosesseja

Kesä on usein liikkumisen kannalta hankala aika. Rutiinit murtuvat omien ja harjoituslomien vuoksi. Huonoja – vaikkakin tärkeitä vaihtoehtoja – on paljon tarjolla. Hyvää ruokaa, monenlaista juomaa, laiskottelua ja matkustusta on paljon tarjolla. Eihän niistä voi, eikä saa, kieltäytyä. Itse olen yrittänyt ratkaista yhtälön liikkumalla enemmän.

No, aika se ei onnistu, vaikka ennen kesää suunnittelenkin kaikenlaista. Olisin voinut meloa, soutaa, pyöräillä ja jopa rullahiihtää. Kaikkiin näihin varauduinkin ja näin mielikuvissani itseni näitä tekemässä. Tosiasiassa soudin kahdesti, meloin kerran, pyöräilin alle 10 kertaa enkä hiihtänyt kertaakaan. Kerran pelasin myös tennistä.

Ei tämä silti ollut mikään huono kesä. Kannoin vesiä, tein puita, ajoin nurmikoita, niitin, tein kasvimaahommia eli istutin ja muokkasin maata. Ja jumppasin paljon eli aamulla tein ”hampaanpesujumpan” sekä oman ”Eiga-ohjelmani”, johon kuuluu ylösvenytys, taakse- ja eteenvenytys, ”flamingot” ja ”perseet”.

Sen lisäksi kehitin kaksi vaativaa selkäjumppaa, joista toinen tehdään käärityn viltin päällä ja toinen on pitkäkestoinen ”alastulo” jalat niskan takana –asennosta. Viltin tai pyöreän jumppavälineen päällä tein selkäliikkeitä nikamille ja erittäin hidas jalkojen laskeminen, nikama nikamalta, alas on vaativa pienten lihasten harjoitus.

Tämän lisäksi hieroin itseäni ”kovalla kädellä” kipeistä paikoista, joista ei siis ollut pulaa. Lähtökohdaksi on selvitettävä, että olen kärsinyt pitkään ja erityisesti viime kesästä lähtien kovista hermosäryistä ja lihaskivuista tai niiden jäykistymisestä sekä oikeassa jalassa, alaselässä että vasemmassa kädessä ja yläselässä. Menemättä kovin syvälle lääketieteeseen kerron, että syy näihin kipuihin ja ongelmiin ei ole minulle täysin selvinnyt, mutta kyse lienee vartalon epätasapainosta, joka johtuu sekä eripituisista jaloista, lievästä skolioosista, vanhasta leikkausarvesta ja näistä tai muista, myös vammoista johtuvista, pitkään vaivanneista lihasjännityksistä. Ikääntyessä nämä pahenevat, kun lihakset eivät enää pysty palautumaan niin hyvin kuin aiemmin.

Ymmärsin kuitenkin juuri tämän kesän aikana, että vasemman käteni kivut eivät johtuneet lihaksista eivätkä jänteistä, vaan juuri hermotuksen ongelmista. Sain käden kivut häviämään, kun olin ensin painellut selkärangan viertä kovalla pallolla ja saanut krampin laukeamaan. Tehostin toimintaa hieromalla kylkiä, niskaa ja rintakehän lihaksia sekä vanhaa leikkausarpea.

Pari päivää meni hyvin, mutta sitten jymähti oikea jalka ja alaselkä aivan samoin kuin vuosi aiemminkin. Hermot meinasi mennä, mutta ymmärsin, että nämä kaksi asiaa vaikuttivat toisiinsa eli kyse oli sittenkin juuri selkärangan ja hermotuksen ongelmista. Sitten aloitin tuon aika rankan ohjelmani, joka alkoi tuottaa tulosta noin viikon jälkeen. Jalan krampit alkoivat ”sulaa” ja sain niitä myös hierottua pehmeiksi. Tuntui, että jalka oli jälleen ”omani” vuosien jännitysten jälkeen.

Seurauksena oli – yllätys, yllätys – vasemman käden kipujen palautuminen ja yläselän jäykkyys. No, eipä mitään. Kovempaa jumppaa tai siis useammin ja palloja käyttäen. Pallot ovat hyviä laukaisemaan jännityksiä, joita ei edes hieromalla saa rentoutumaan. Rentoutuminen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan jumppaa, joka lisää liikkuvuutta, vahvistaa lihaksia ja parantaa hermotusta. Veri alkaa kiertämään ja hermot pääsevät pinteistään. Kun selkärangan nivelten välit vahvistuvat, niin ne eivät ”makaa” toistensa päällä, välilevyt siis.

Aika jännää muuten, että vasta aivan viime vuosina selkävaivoja on alettu hoitaa taaksetaivutusten avulla, kun sitä ennen ne olivat lähes ”kiellettyjä” liikkeitä. Taivutusten lisäksi tärkeää lienee juuri tuo, mitä teen eli vahvistan niitä ja lisään liikkuvuutta tietoisesti. Toki ne taivutuksetkin samoja asioista edistävät. Taas on toki sanottava, että en suosittele näitä selkäjumppiani ellei sinulla ole aika vahvoja lihaksia ja kykyä kontrolloida liikkeitäsi. Aloita ainakin pehmeällä ja matalalla viltillä tai tee vain vatsallasi taaksetaivutuksia hitaasti. Aika nopeasti selän lihakset ja vahvistuvat ja hermotus paranee.

Itse yritän tehdä näitä jumppiani, vaikka kivut lähtisivätkin. Tavoitteenani on nyt saada koko ukko tasapainoon, mikä tarkoittaa vähintään puolen vuoden harjoittelua näillä ”uusilla lihaksilla” ja paremmalla hermotuksella. Uusilla lihaksilla tarkoitan sitä, että monet lihakseni ovat olleet lähes poissa pelistä, kun ne ovat olleet niin jäykkiä siitä syystä, että niiden on pitänyt pitää väärää tasapainoa kehon eri osien kesken pystyssä. Helpostihan en palautuvat tilaan, jos en jatkuvasti ja säännöllisesti rentouta ja vahvista niitä.

On myönnettävä, että tämä edellä mainittu on ollut aika rankkaa, sillä kivut haittasivat todella paljon nukkumista, mutta myös työn tekoa, kun vasen käsi oli välillä melkein toivottoman kipeä päivälläkin. Ja sitten kun tuo jalka jymähti, niin meinasin ruveta itkemään. Muistettava on, että viime heinäkuussa kävi samoin ja linkutin vielä tammikuussakin, kun en pystynyt edes kävelemään ilman kipuja.

Viime syksyhän oli vuodesta 2005 lähtien ensimmäinen, kun en edes pitänyt liikuntapäiväkirjaa. Se olisi ollut liian turhauttavaa, kun olin niin kyvytön liikkumaan. Ja se oli paljon, sillä pidin liikuntapäiväkirjaa ennen lonkkaproteesileikkausta ja heti sen jälkeen, vaikka kivut olivat silloin sietämättömät kuten myös ennen ja jälkeen olkanivelleikkauksen. Niiden kohdalla kuitenkin tiesin, että niistä voi parantua – viime syksynä en enää ollut varma siitäkään. Onneksi aloitin Eiga-jumppani ja pallo- ja syvähieronnat joulun jälkeen ja pääsin hiihtämään.

Melkein muuten kiljuin riemusta, kun kävin nyt elokuussa Lehtisen Ismon kanssa pyöräilemässä ja jaksoin lähes kivutta painaa 40 kilsaa aika kovilla sykkeillä – parhaimmillaan 161 ja pitkään yli 150, vaikka en ollut tehnyt mitään sykettä nostavaa reiluun pariin kuukauteen.

Alkuvuosi 2019 – uusi alku liikkumiseen (jälleen kerran)

Edellä jo sanoinkin, että noin vuosi sitten turhauduin mystiseen jalka-selkäkipuuni sen verran, että lopetin liikkumispäiväkirjan pitämisen loppuvuodeksi, koska en halunnut turhauttaa itseäni enkä asettaa itselleni mitään tavoitteita, joita en olisi todennäköisesti voinut saavuttaa. Tähän vaikutti varmaan eniten se, että olin niin onnellinen ja toiveikas vielä heinäkuussa 2018. Näytti siltä, että olisin pystynyt juoksemaan pitkästä aikaa hyvin ja nauttimaan siitä. No, niin ei käynyt.

Tämän vuoden kuitenkin aloitin uudelleen liikkumisen kirjaamisen, vaikka alkuvuodesta en vielä tiennyt, pystyisinkö edes kävelemään kunnolla. Päätin kuitenkin yrittää – ja se kannatti. Voi olla, että tauostakin oli hyötyä ainakin henkisesti. Pieni paussi saattoi tehdä hyvääkin, vaikka ihmisille noin yleensä on varmasti vaikeampaa liikkua, vaikka se olisi vaikeaa ja kivuliasta. Taukojen pitäminen on tavalliselle ihmiselle helpompaa, monet ovat pitäneet elämänsä aikana enemmän taukoa kuin ovat liikkuneet.

Asiaan: Eigasin ja hiihdin itseni kuntoon. Näin voi kiteyttää alkuvuoteni. Hiihdin enimmäkseen pertsaa, koska ajattelin sen olevan jalalleni/selälleni parempaa kuin luistelu. Yhteensä 710 kilometriä ja aiemmasta poiketen hiukan lyhyempiä lenkkejä ja joitakin kovalla sykkeellä vedettyjä jaksoja. Ne tekivät hyvää,sillä anaerobiset treenit lisäävät mukavasti myös aerobista tehoa. On ikään kuin resurssia mennä kovempaa, vaikka se ehkä vähän on myös henkistä kanttia, joka siinä kasvaa.

Kevään aikana kesäkuun loppuun mennessä ehdin pyöräillä 455 kilometriä ja kävelin 359 kilsaa. Yhteensä kilometrejä tuli 1544 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana. Sen lisäksi pelasin sulkista 23 tuntia ja jumppasin 31 tuntia. Tunteja sain kasaan yhteensä 268. Päiväkohtaiset keskiarvot näyttävät 89 minuuttia ja 9 kilometriä. Ei huono! Varsinkaan kun ottaa huomioon, että aluksi liikkumista haittasi kipeä jalka/selkä ja lopuksi kipeä käsi/selkä.

Parasta tässä alkuvuodessa on kuitenkin ollut se, että olen taas oppinut jotain uutta itsestäni. Olen ymmärtänyt miten tärkeää on pitää selkä kunnossa ja miten oleellista on hermo-lihasjärjestelmän toimivuus. Tämä on varmaankin ikääntymiseen liittyvää, kun nuorempana lihakset jaksoivat palautua paremmin ja vastustaa väärien asentojen aiheuttamia jännityksiä. Enhän toki saa itseäni tasapainoon, mutta voin edistää palautumista jumppaamalla ja muilla keinoilla.

Olisko tässä yksi ohje muillekin: liikkuminen kannattaa senkin vuoksi, että se opettaa itsetuntemusta. Yleensähän se taas tarkoittaa oman rajallisuutensa tunnistamista ja sen jonkinasteista hyväksymistä. Ei kuitenkaan alistumista, vaan uusien ja itselle paremmin sopivien tavoitteiden asettamista.

Eipä sitten kuin liikkumaan tavoitteita kohti!

 

 

 

Liikuntapoliittinen selvänteko, osa 1: lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa

Lähtökohtia

Tämän blogisarjan alkupiste lienee uutisessa, joka ilmoitti Sipilän hallituksen valmistelevan liikuntapoliittista selontekoa eduskunnalle. Se innoitti minua kirjoittamaan aiheesta monia vielä julkaisemattomia artikkeleita/blogeja. Jossain vaiheessa yritin hakeutua ja minua vähän pyydettiinkin valmistelemaan itse selontekoakin. Lopulta kuitenkin paremmat tekijät valittiin asiantuntijoiksi.

Reilua siis oli, että pidättäydyin kommentoimasta keskeneräistä työtä. Valmiin selonteon ja siitä käytävän keskustelun kommentointi on kuitenkin fiksua kansalaiskeskustelua, koska politiikassa on aika helppo tehdä lupauksia tai selonteoissakin linjauksia, joita ei koskaan toteuteta. Yksi syy on riittävän kansalaiskeskustelun puute. Ja kukapa sitä kävisi, kun virkamiehillä, tutkijoilla, järjestöihmisillä ja toimittajilla on tärkeämpiäkin askareita tehtävänään, kuten oman toimintansa tuloksellisuuden raportointia.

Kirjoitin Hesariin (HS-mielipide, 20.3.2019) otsikolla ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa” (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), joka ei käsittääkseni ole johtanut mihinkään laajempaan kansalaiskeskusteluun. Eri medioissa on kuitenkin nostettu aika näyttävästikin esiin Veikkauksen rahapelitoiminnan haittavaikutukset. Hesarissa oli mm. tämä ”Elämä pelissä” (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065047.html) –juttu, jossa rahapeliriippuvaiset läheisineen saivat äänensä kuuluville.

Omassa jutussanihan pääpointteina olivat kansalaisjärjestötoiminnan valtavat hyödyt pohjoismaisille yhteiskunnille ja niiden hyvinvoinnille. Jutussani muuten kirjoitin siitäkin, miten politiikassa unohdetaan tyystin, miten tärkeä merkitys ”kolmannella sektorilla” on pohjoismaiselle hyvinvoinnille. Tästä hyvä esimerkki on taloustieteen emeritusprofessori Matti Pohjolan vieraskynäkirjoitus ”Julkinen sektori lisää hyvinvointia” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006064648.html), jossa elävästä kansalaisyhteiskunnasta ei puhuta mitään. Talouden näkökulmastahan näin voinee tulkitakin osin senkin vuoksi, että kolmannen sektorin toimijat tilastoidaan taloudessa osaksi yksityistä sektoria. Historiallisesti ajatelleen on kuitenkin niin, että vapaa ja aktiivinen kansalaistoiminta edelsi vahvaa julkista sektoria ja mahdollisti näin hyvinvointivaltionkin rakentumisen.

Kun olympiakomitea ehdotti 5000 urheiluseuratoimijan palkkaamista, niin tartuin koukkuun kiinni ja päätin aloittaa tämän blogisarjani facebook-postauksilla tähän ajankohtaiseen aiheeseen liittyen. Ensimmäinen osani tätä sarjaa onkin nimetty tuon ”houkuttavan madon” mukaan. Yritän tässä käännellä olympiakomitean ehdotusta monesta näkökulmasta, jotta sen edut ja mahdolliset ongelmat tulisivat läpivalaituiksi. Ehdotan tapani mukaan myös ratkaisuja, joilla liikuntaa voitaisiin lisätä ja urheilutoimintaa kehittää. Blogini etenee aikajärjestyksessä fb-postausten mukaisesti.

Osa 1: Lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa ja urheilemiseenkin

28.3.2019

Olympiakomitea yllätti ehdottamalla 5000 seuratyöntekijän palkkaamista valtion budjettivarojen avulla. (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006050236.html?share=27c70d72c453dff7ec179903f31aa522&fbclid=IwAR0zVkGh5GWfaQNn_GDEsL0Y2IPKn3hdpZIac22TCo27yrZJd80Z5qwV0BA).

Onko ehdotus vain yksi niistä, joita eri organisaatiot tekevät näin ennen eduskuntavaaleja nostaakseen omaa häntäänsä vai onko ehdotuksessa järkeäkin ja toteutumisen mahdollisuus? Kysymys on asiakokonaisuudesta, jonka voisi alustavasti otsikoida näin:”Voiko urheiluseura liikuttaa myös vähän liikkuvia?”

Koska olen pohtinut liikuntapolitiikkaa melko laajasti viime aikoina, niin pyörittelen tätä keskeistä kysymystä myös tulevissa fb-postauksissani monelta eri kantilta. Myöhemmin julkaisen myös ”liikuntapoliittisen selväntekoni”. Mutta aloitetaan asian kääntely.

Urheiluseura on valtavan hyvä keksintö, joka pitäisi keksiä ellei sitä olisi jo tehty. Ne ovat myös onnistuneet keskeisessä tehtävässään paljon paremmin kuin 1900-luvun lopulla kukaan olisi uskonut. Pääasiassa urheilulajipohjainen ja kilpailuperusteinen harrastaminen onnistuu vetämään lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan mukaan mielekkääseen harrastamiseen ja vapaaehtoistoimintaan suurin joukoin.

Isossa kuvassa suomalainen liikuntapolitiikka on kuitenkin epäonnistunut, sillä 40 vuotta ensimmäisen liikuntalain säätämisen jälkeen väestön ja etenkin tiettyjen ryhmien liikkuminen on vähentynyt, vaikka urheiluseurat ovat koko ajan olleet päävastuussa myös väestön liikuttamisesta. Liikuntapolitiikkaa tuntemattomille voi kuitenkin sanoa, etteivät urheiluseurat ole tätä itse päättäneet, vaan tuo toimintavastuu on niille annettu ylhäältä päin.

Olympiakomitean ehdotus pitää sisällään sinällään erinomaisen idean siitä, että nuo palkatut olisivat vaikkapa lähihoitajia, nuorisotyöntekijöitä, sosionomeja, liikunnanohjaajia. Kannatan lämpimästi ehdotusta, sillä vuosikausia varsinkin liikunnanohjaajia opettaneena olen huomannut, että kentällä tarvittaisiin monialaisia osaajia ja sosionomi-nuoriso-liikunnanohjaajatutkintokin olisi perusteltu. Opiskelu lienee menossakin vähän tähän suuntaan ja mehän myös koulutamme Outward Boundissa juuri tällaiseen voimaannuttavaan ja kokemukselliseen ohjaamiseen ammattilaisia ja vapaaehtoisia.

Olympiakomitea voisikin kilauttaa OBF:ään ja aloittaa tämän uudentyyppisen seuraosaajien koulutuksen. Vähintään 100 miljoonan euron verovarojen käyttö liikkumisen lisäämiseen saisi näin konkreettisemman sävyn, jolle skeptikotkin voisivat antaa tukensa. Urheiluseuroissakin varmasti hyödyttäisiin jo nyt kokemuksellisen oppimisen ja seikkailukasvatuksen menetelmistä ja osaamisesta. Yhteistyötä odottaen… (https://www.facebook.com/OutwardBoundFinland/photos/a.193460034004713/2655161804501178/?type=3&theater) ja (https://www.outwardbound.fi/ammattilaiskursseja/kohti-kokonaisvaltaista-ohjaajuutta/?fbclid=IwAR2ZV0KroBwOE8ZmrJvLvxw_DPSOSyKYLtHb7uay9JyRRwagIdKimBua7f0).

28.3.2019

Urheiluseurasta liikuttajia –kysymystä käsittelin hetki sitten osaamisnäkökulmasta, nyt kansalaisyhteiskuntanäkökulmasta. Olympiakomitean ehdotushan on kannatettava siksi, että se vahvistaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja tekee sen vieläpä demokratian pelisääntöjä noudattaen eikä tukeudu Veikkauksen rakenteellista korruptiota edesauttavaan systeemiin. Näistä urheiluseuratyöntekijöistähän (taloudellisista resursseista) päättäisivät aidosti kansanedustajat, joille vähäisen liikkumisen ongelman ratkaisemisen pitäisikin olla jatkuvan päänsäryn aihe. Nykysysteemissähän se on delegoitu liikuntapoliittisille sisäpiireille, joita ei valvo sen enempää kansanedustuslaitos kuin mediakaan.

Ongelmakin tässä ehdotuksessa on: urheiluseura on autonominen toimija, joka saa päättää itsenäisesti, mikä sen toiminnan tarkoitus on. Ja näin avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa tulee ollakin. Kysymys nyt onkin, muuttuuko urheiluseura liikuttajaseuraksi ylhäältä päin määräten? Tähän asti tulokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia, vaikka meillä on ollut Nuori Suomi –organisaatio suurine resursseineen ja monenmoista hanketta on vuosien mittaan käytetty urheiluseurojen muuttamiseksi liikuntaseuroiksi. Pahimmillaan tulokseksi on saatu se, että urheiluseuroja on syyllistetty asioista, jotka eivät niille ole edes kuuluneet niiden omien sääntöjen mukaan.

Muuttaisiko tuleva valtion tuki asian? Tästäkin on ristiriitaista tietoa, sillä valtiohan on jo pitkään tukenut urheiluseuroja tässä tarkoituksessa. Käsittääkseni ne seurat, joissa on onnistuttu lisäämään vapaaehtoisten toiminnan määrää ja laatua, ovat hyötyneet ammattilaisten palkkaamisesta. Turhan usein ammattilaisen palkkaaminen on vaikuttanut negatiivisesti seuran toimintaan, kun kaikki hommat on kaadettu palkatulle henkilölle. Vapaaehtoistoiminnan organisaatioiden täytyykin olla hyvin tietoisia oman toimintansa vahvuuksista ja toimintamuotojensa sopivuudesta juuri kolmannelle sektorille.

Toinen ongelma on kilpailuasetelma yksityisen sektorin kanssa. Pahimmillaan valtion tuki urheiluseuroille voitaisiin tulkita epäreilun kilpailuedun perusteella loukkaukseksi yksityisiä liikuntapalveluyrityksiä kohtaan. Ei myöskään ole järkevää tuottaa liikuntapalveluita urheiluseurojen kautta niille, jotka voivat hankkia palvelunsa yksityisiltä markkinoilta. Tämä ei varmaan ole ehdotuksen tarkoituskaan, mutta kyllähän jo nyt liikkuvista saisi helpoiten asiakkaita myös urheiluseuroihin. Liikkumattomuusongelmaan se ei toimisi.

En väitä, että ratkaisu on helppo, mutta yksi vaihtoehto toki olisivat varta vasten perustetut liikuntaseurat, joiden tarkoituskin olisi liikuttaa juuri vähän liikkuvia ryhmiä tai jopa erityisesti jotain kohderyhmää.

Olympiakomitean ajatuksena lienee ollut ennen kaikkea ammattimaisesti jo nyt toimivien isojen urheiluseurojen toiminnan laajentaminen vähän liikkuvien ryhmiin. Näistähän on aika hyviä tuloksiakin mm. voimistelu- ja yleisurheiluseuroissa ja urheiluseurathan toki vetävät lapsena mukaan paljon harrastajia, joita voisi olla vielä enemmänkin. Ongelmanahan on ollut näiden harrastajien pitäminen mukana seuratoiminnassa. Helsinki liikkuu –seuraillassa pohdin itse sellaistakin mahdollisuutta, että jos ne 15-vuotiaana nyt lopettavat nuoret innostettasiin perustamaan oma ”kevyturheiluseura”, niin saisiko se heitä jatkamaan urheiluharrastustaan tai alkamaan aktiiviksi vapaaehtoistoimijaksi – hyvinvointihyödythän ovat merkittäviä kummastakin toiminnasta?

Olen aiemmin myös ehdottanut ”LiHy-uudistusta”, jossa urheiluseurat olisivatkin osa kolmannen sektorin ”poolia”, joka yhdessä lähtisi esim. maakuntatasolla ratkomaan näitä moninaisia syrjäytymisongelmia, joihin tarvitaan osaajien lisäksi myös kontaktipintoja väestön eri ryhmittymiin. Urheiluseurahan on jo imagoltaan sellainen, ettei sinne helposti löydä tietään sellainen, joka liikkuu vähän. Entä jos meillä olisikin nuoriso-, mielenterveys-, päihde-, sote-järjestöjen ym. yhteistyöpooli, joka tavoittaisi hyvin tukea tarvitsevat ja ohjaisi ihmiset heille sopivan toiminnan piiriin. Sellainen OK:nkin hahmottama toiminta olisi jo nyt mahdollista, jos eri kolmannen sektorin toimijat toimisivat kimpassa, joita mm. Kolmas lähde –hankkeessa muutamia vuosia sitten onnistuneesti kehitettiin.

Valitettavasti vain kehitettiin, sillä esimerkiksi Valo ry., joka silloin oli yksi hankkeen pääorganisaatioista, oli kovin passiivinen osallistumaan edes ohjausryhmän kokouksiin. Pekka Nikulainen ei tainnut käydä kertaakaan, tiesiköhän Teemu Japisson koko suuresta hankkeesta? Hyvä kuitenkin, että ideat ovat nyt kypsyneet ehdotukseksi. Toivottavasti emme  tule  pettymään tämän asian suhteen. Tyhjiä vaalitempauksia tässä vähiten tarvitaan liikkumattomuusongelman ratkaisuksi.

Itse olisinkin ehkä nähnyt mieluummin järjestöjen yhteisen ehdotuksen, jossa olisi jo valmiina noita erilaisia osaamisia ja kontaktipintoja vähän liikkuviin ryhmiin. Ja vaikka maakuntamalli ei välttämättä tule sote-uudistuksen pohjaksi, niin maakunta voisi olla kuitenkin suuressa osaa maata hyvä alue tällaisille kolmannen sektorin pooleille, joissa erilaiset yhdistykset ja yleishyödylliset, voittoatavoittelemattomat yritykset voisivat yhteistoimintaa kehittämällä ratkaista varsinkin ihmisten passiivisuudesta, addiktioista ja yksinäisyydestä johtuvia ongelmia huomattavasti nykyistä laadukkaammin, laajemmin ja taloudellisimmin. Samalla ratkeaisi liikunta- ja urheilupolitiikan sisäinen kiista siitä, mihin niitä alueellisia liikuntaorganisaatioita oikein tarvitaan – niistä voisi tulla tämän poolin aktiivinen jäsen, joka sitoisi urheiluseurat kunnolla mukaan väestön hyvinvoinnin edistämiseen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen.

Tällainen toiminta olisi myös erinomaista pohjoismaisen kansalaisyhteiskunnan päivittämistä jälkiteollisen, digitoituneen ja monenlaisia uusia ongelmia jatkuvasti luovan maailmamme tarpeisiin. Olympiakomiteassa on varmaan nyt kova tohina päällä, kun tuota resurssiehdotusta muokataan myös käytännössä toimivaksi malliksi. Tsemppiä sinnekin ja ennen kaikkea niille, jotka odottavat, että liikuntapolitiikka vastaa heidänkin hiljaiseen huutoonsa!

28.3.2019

Tässä muuten linkki Kolmas lähde –hankkeen erinomaisiin materiaaleihin, joihin urheiluseuroissa kannattaisi nyt tutustua. Jos vaikka Olympiakomitean ehdotus toteutuisi. Siellähän rakennettiin ”hyvinvointiseuraa tai –yhdistystä”, jossa urheilu(liikunta)-, sosiaali- ja kultturialan yhdistykset tekisivät myös yhteistyötä keskenään (https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507/materiaalit).

28.3.2019

Ja tässä linkki kirjoitukseeni, jossa hahmottelin sitä kolmannen sektorin järjestöjen yhteistyötä eräänlaisen ”poolin” muodossa. Samantapaisia ajatuksia ovat toki esittäneet muutkin.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

11.4.2019

Tässä linkki tekemäämme urheiluseuratutkimukseen, josta saa hyviä perusteita urheiluseuran monenlaisista merkityksistä (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4).

Tässä linkki samasta aiheesta tekemääni blogikirjoitukseen, jossa pohditaan tutkimuksen soveltamistakin (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/).

Ja tässä vielä linkki kirjoitukseeni, jossa ehdotan ”liikuntaseuran” perustamista eli vähän sama ajatus kuin tuossa olympiakomitean uudessa ehdotuksessa (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/).

11.4.2019

Olympiakomitean ehdotus 5000 urheiluseuratoimijasta valtion 100 miljoonan euron satsaukselle piti sisällään ajatuksen siitä, että puolet summasta tulisi jostain muualta. Vuosikustannus 40 000 euroahan tarkoittaisi 200 miljoonaa euroa. Mistä tällaiset rahat, kun nykyinen valtion liikuntabudjetti on vain noin 150 miljoonaa euroa vuodessa? Seuraavassa pyörittelen rahoituksen eri vaihtoehtoja tälle erinomaiselle ehdotukselle.

Valtion budjetin meno-osioon on tunnetusti vaikea saada lisärahaa ellei asia ole a) äärimmäisen tärkeä tai jos sille keksitään joku b) rahoitusmalli tai c) löytyy sopiva leikkauskohta tai säästökohde  muualta budjetista. A-kohta on mielestäni vaiheessa tärkeä – liikunta- ja urheiluelämän vaikuttajien, poliitikkojen, puolueiden, kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten ihmisten tulisi vakuuttaa valtiovarainministeriön virkamiehet siitä, että tämä on äärimmäisen tärkeä. Itse oletan, että ensimmäinen askel on vilkas ja avoin keskustelu asiasta. Toinen lienee se, että hallitus ja eduskunta aidosti ottavat liikkumisen lisäämisen agendalleen. Periaatteessa liikuntapoliittinen selonteko antaisi tähän pohjan, mutta nyt sitten järjestöjen, liikuntahallinnon, valtion liikuntaneuvoston ja yksittäisten kansalaisten tulisi lyödä löylyä kiukaalle, jotta hallitusohjelmaan saadaan sitovat tavoitteet, rahoitus ja aikataulu muutoksille.

B-kohta eli rahoitusmalli on siis Olympiakomitean mallissa budjettirahoitus Veikkaus-rahoituksen sijasta. Budjettirahoitus ei kuitenkaan ole kaivo, josta vettä nostetaan tarpeen mukaan. Siksihän järjestöt ovat tyytyneet Veikkauksen tuottoihin, vaikka ne eivät ole riittäviä tarpeeseen nähden. Budjettirahoitus on tietysti demokraattisempi ja eettisempi muoto kuin rahapelirahoitus. B-kohtaa voi perustella liikkumattomuuden suurilla kustannuksilla, vaikka se ei ole paljon poliitikkoja aiemmin hetkauttanutkaan. Oletetaan, että tällainen Olympiakomitean terhakoituminen kuitenkin tekee sen. Mistä sitten se toinen, ”omarahoituspuoli”, tulee?

Varmaankin sieltä, mistä urheiluseurojen muukin rahoitus tulee  eli jäsenmaksuista, tapahtumatuotoista, harjoittelu-  ja kilpailumaksuista. Ongelma tosin on, että vähän liikkuvien kyky maksaa suuria jäsenmaksuja on rajallinen ja tarkoitus kai olisi, että muutenkin omakustannusosuus olisi kohtuullinen. Itsekään en suosittele täysin ilmaisia palveluja. Sen sijaan tällainen toiminta sopisi mainiosti talkoo- ja vapaaehtoistoimin, joukkorahoituksen ja eettisen ulkopuolisen rahoituksen kohteeksi. Tällä hetkelläkin esimerkiksi yritykset tukevat seuroja mieluiten juuri tällaiseen eettisesti korkeatasoiseen toimintaan liittyen. Kyse on kuitenkin suuresta summasta – noin 100 miljoonasta eurosta. Kaatuuko OK:n periaatteessa hyvä idea tämän omarahoitusosuuspuolen täydelliseen unohtamiseen tuossa esityksessä? Hopihopi rakentamaan uskottava malli…

En malta olla tässä viittaamatta myös Veikkauksen nykyisen rahoituksen ongelmaan, joka liittyy siihen, että rahapelejä pelaavat yhteiskunnan huono-osaiset suuresti yliedustettuina. Tämähän johtuu osaltaan siitä, että valtion monopoliyhtiönä Veikkaus on häivyttänyt esimerkiksi urheilujärjestöjen luonnollisen suhteen omaan kannattajakuntaansa, jonka olettaisi tukevan juuri omaa lajiaan ja omaa seuraansa. Muistutuksena, että näinhän aluksi oli sekä Veikkauksen että Raha-automaattiyhdistyksen suhteen, koska ne olivat järjestöjen omia rahankeruumuotoja. Oletan, että koulutettu ja hyvin toimeentuleva ihminen ei juuri ole rahapeleistä kiinnostunut niiden nykyisissä muodoissa. Jos kuitenkin hän tai me tietäisimme, että tukiraha menisi itselle rakkaan harrastuksen tai toimintamuodon tukemiseen lyhentämättömänä, niin meidänkin kukkaronnyörimme saattaisivat aueta paremmin. Tarkoitan meillä ennen kaikkea sitä joukkoa urheilua seuraavia, joilla ei ole omia lapsia urheiluseuroissa – heidän maksujensa ja vapaaehtoistyönsä avullahan seurat nytkin toimivat. Julkinen rahoitus on lajiliitto-organisaatioissakin yleensä vain 10 prosentin luokkaa, urheiluseuroissa paljon vähemmän. Erilaisia joukkorahoitusmalleja käyttää osa hyvää tekevistä organisaatioista tälläkin hetkellä aika menestyksellisesti.

Urheiluelämä kuitenkin luottaa monopoliyhtiö Veikkaukseen, vaikka se kuluttaa runsaasti järjestöille kuuluvaa rahaa markkinointiin ja lobbaukseen minkä lisäksi valtion virkamiehet päättävät viisaudessaan, mihin kohteisiin ne rahat annetaan. Minä ainakin haluaisin tuen suoraan oman seurani, järjestöni ja lajini käyttöön kierrättämättä sitä yhtiön kautta, jolla ei ole kilpailijaa ja antamatta pienen sisäpiiriporukan päättää, kenelle tuet kuuluvat. Mielelläni antaisin Olympiakomiteallekin suoraan sen satasen, minkä välittäjiksi he ovat luoneet Unelma-arpasysteemin, joka vienee siitä suuren osan oman organisaationsa ylläpitämiseen. Turha krääsä on myös ikävä motivointikeino tuen antajalle. Tuntuu niin vanhanaikaiselta että…

(Liikunta)poliitikotkin ovat varsin lyhytnäköisiä tai vain sopeutuneet tilanteeseen, etteivät näe muita vaihtoehtoja mahdollisinakaan. Kuuntelin muutaman poliitikon haastattelua OK:n podcasteista (vaalien läheisyyden takia en mainitse nimiä), joista yksi ennusti, että valtion budjettivaroista voisi saada noin 50 miljoonaa euroa lisää liikuttamisen edistämiseen. Sama edustaja kertoi myös, että suomalaisen huippu-urheilun rahoitus tarvitsee ainakin nykymäärän valtion tukea, koska täällä on erilainen tilanne muihin Pohjoismaihin nähden: yksityistä rahaa ei ole yhtä paljon käytettävissä. Jotenkin ymmärrän, että poliitikko yrittää antaa realistisen kuvan valtion budjettirahoituksesta, vaikka voisi kuvitella, että liikuntapoliitikko osaisi perustella huomattavasti suuremman tuen tarpeen tuosta vaan varsinkin,  kun Veikkauksen tuottokehitys tullee laskemaan ja saattaahan olla, että koko rahoitusmalli joutuu – monestakin syystä – kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sen sijaan en ymmärrä lainkaan, että poliitikko pitää ikään kuin annettuna tilannetta, jonka on aiheuttanut olympiakomitean ja lajiliittojen suorastaan surkea ”kumppanuustoiminta” yksityisten tukijoiden kanssa. Miten on mahdollista, että muissa Pohjoismaissa sama toiminta saa erittäin paljon enemmän tukea kuin meillä? Ja miten on mahdollista, että tuon onnettoman toiminnan maksumiehiksi halutaan veronmaksajiakin?

Laskeskelin kerran, miten esimerkiksi urheiluihmiset pystyisivät todella kohtuullisilla panoksilla rahoittamaan vaikkapa tämän urheiluseuratoimijoiden palkkaamisen (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Esimerkkinäni oli (progressiivinen) YLE-vero, jossa siis hyvätuloisten on laskettu antavan vapaaehtoisesti enemmän tähän hyvään pottiin kuin huonotuloisten. Urheiluahan seurataan hurjasti, joten potentiaalia tällaiselle tuelle on todella paljon. Sen rahoituksen hyvä puoli on sekin, että silloin järjestöt joutuisivat myös keskittymään toiminnan laatuun, kun ”aidot markkinat” ratkaisisiva t suuren osan rahoituksestakin.

Liikunnan lisämäärärahojen perustelemisen lisäksi olisi hyvä olla selkeä säästökohde tai vastaavasti leikkauskohde. Leikkauskohtien keksiminen on sinänsä helppoa, jos ottaa koko valtion budjetin käsittelyyn – yritystukien lisäksi budjetissa on runsaasti tukia hyväosaisille, jotka eivät tukea tarvitse tai pärjäisivät vähemmälläkin tuella. Entisenä opiskelija-aktiivina uskallan jopa ihmetellä, että Hesari antaa opiskelijoille ohjeita siitä, miten halpakorkoinen ja valtion takaama opintolaina kannattaa sijoittaa tuottavasti. Kyllä se varmasti huonompiosaisia ottaa aiheestakin päähän.

Puolueille  näyttää kuitenkin olevan vaikeaa löytää mitään leikattavaa näin ennen vaaleja. Ilmiselvä säästökohde on Veikkauksen aiheuttamien rahapelihaittojen minimointi ja Veikkauksen aggressiivisesta markkinoinnista leikkaaminen. Minähän en kannata Veikkaus oy:n lakkauttamista, vaan rahapelitoiminnan huomattavasti tiukempaa sääntelyä myös mahdollisia muita toimijoita koskien. Kannatan myös Veikkauksen voittojen tuloutusta suoraan budjettiin ilman minkäänlaisia korvamerkintöjä. Oletukseni on, että Veikkauksen tuotot laskevat tulevina vuosina jonnekin 700-800  miljoonan tienoille, mutta oletan myös, että muu budjettirahoitus ja järjestöjen aktiivisempi rahanhankintatoiminta korvaa kyllä tuon alenemisen korkoineen. Kun liikunta-asiasta tulee oikeasti koko kansan sydämen asia, niin aivan varmasti me saamme hyville asioille nykyistä paljon suuremman rahoituksen eri väyliä pitkin. Pitää muistaa, että tällä hetkellä liikuntaa ei ole edes kovin uskottavasti edistetty valtion varoin, koska ylivoimaisesti suurin osa tuesta on palvellut urheilutoimintaa.

Kantani takana ovat varmasti kaikkien järjestöjen luottamushenkilöt ja palkatut työntekijät, vaikka eivät sitä uskalla julkisesti ilmoittaakaan (hyvä esimerkki tästä: https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html). Hehän uskovat tai ainakin heidän pitäisi uskoa, että tämä ihmisten ja yhteiskunnan kannalta erinomaisen tärkeä kansalaisjärjestötoiminta ansaitsee nykyistä paljon paremman tuen niin valtiolta kuin kansalaisilta itseltäänkin. Ja ajatelkaa olympiakomiteaa, joka on kenties maailman tunnetuin brändi tai jalkapalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa muista sadoista harrastus- ja toimintamuodoista puhumattakaan – miksi niiden rahallinen arvo on annettu ulosmitattavaksi Veikkauksen kaltaisen yrityksen yksinoikeudella, joka kohdistaa tuotteensa ja markkinointinsa haavoittuviin ihmisryhmiin ja jättää hyväosaiset rauhaan. (ks. THL: Rahapelien markkinointia pitäisi ehkä säädellä yhtä tarkasti kuin tupakan ja alkoholin mainontaa https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065268.html). Miksei Veikkauksella/järjestöillä ole edes joukkorahoitusmuotoa, johon voi antaa rahaa ilman pelivelvoitetta?

Koukuttava ”pelikulttuuri” (mielenkiintoista muuten, että tämä termi on jo hyväksytty kuvaamaan tietokoneilla tai muilla digitaalisia sovelluksia käyttävillä laitteilla pelattavia pelejä, vaikka itse sana kuvaisi kaikkia pelikulttuureja – OMG!) tullee olemaan muutaman vuoden kuluttua aihe, josta tiedämme huomattavasti enemmän kuin nyt. En vastusta älylaitteilla (tämäkin älytön käsite) pelaamista sinällään, mutta kyllähän liiallisen pelaamisen haitat näkyvät jo nyt erinomaisen hyvin, vaikka tutkimustieto on vähäistä. Veikkauksen tuotoista menee jo nyt aivan liikaa sekä sen oman rahapelitoiminnan että muun samalla logiikalla toimivan pelikulttuurin luomien ongelmien korjaamiseen.

Nopeasti saatavat palautteet, ”elämät” tai ”voitot”, iskevät yhteiskunnan heikoimpiin jäseniin kovemmalla voimalla kuin vaikkapa urheilussa pitkäjänteiseen valmentautumiseen tottuneisiin hyväosaisiin. Ja silti moni tietää, että (raha)pelaaminen on yleistä myös urheilupiireissä. Jos Eurheilusta tulee virallista urheilua ja se tulee julkisten tukien piiriin, joudutaan muutamien selvitysten perusteella myös hurjiin eettisiin ongelmiin, koska kiusaaminen, häirintä ja muut eettiset ongelmat näyttävät ikään kuin kuuluvan pelikulttuuriin. SUEK:sta (Suomen urheilun eettinen keskus) tullee kohta Veikkauksen rahan suurin kohdejärjestö. Ja nyt en siis puutu edes siihen, miten suuri vaikutus tietokonepelaamisella on jo ollut fyysisen aktiivisuuden vähenemiseen tai pitkäjänteisen tekemisen arvostuksen laskuun eli vaikkapa tällaisten pidempien tekstien lukemisaktiivisuuden voimakkaaseen laskuun myös aikuisväestön keskuudessa.

Mikä on pointtini: liikuntaväen tulisi kaikessa toiminnassaan eli myös rahan hankinnassaan kannustaa ihmisiä (fyysiseen) aktiivisuuteen ja eettisyyteen. Rahapelibisnes ja tietokonepelaaminen hoitavat kyllä oman rootelinsa ilman liikunta- ja urheiluväen apuakin. Valtion ja lainsäätäjien tehtävänä on tehdä poliittiset linjaukset rahapelaamisen suhteen erillään siitä, mikä niiden keinotekoisesti rakennettu merkitys liikunnalle ja urheilulle, kulttuurille, nuorisotyölle ja sote-järjestöille nyt on. Rahapelihaittoihin menevät rahathan ovat nyt pois liikunnalta ja urheilulta sekä muilta hyvää tekeviltä järjestöiltä. Tulevaisuudessa järjestöt tullevat kohtaamaan myös suuret mainehaitat tästä epäeettisestä kytköksestä.

Itse näen tilanteen sekä liikkumisen edistämisen että urheilun kehittämisen näkökulmasta kriittisenä – juuri nyt on toimittava liikkumattomuuden aivan kuten ilmastonmuutoksenkin estämisessä. Huomenna voi olla liian myöhäistä. Jäätiköt sulavat ja ihmiset istuvat aivan liikaa.

Toinen pointtini on: ihmiset kykenevät yksilöinä ja ryhminä uskomattomiin tekoihin ilman että poliitikot, valtio tai kunnat tekevät mitään. Urheiluseurat voivat aivan hyvin aloittaa olympiakomitean idean mukaisen toiminnan, vaikka valtiolta ei tulisi koskaan yhtään senttiä. Itsekin lupaan antaa asiantuntemukseni kyseisen toiminnan kehittämiseen aika edullisesti, jopa ilmaiseksi. Ensi viikolla aloitammekin yhden seuran kanssa kyseisen kaltaisen liikuntatoiminnan suunnittelun, myöhemmin ehkä useammankin. Outward Boundin koulutukset sopivat myös mainiosti seuratoimijoille, jotka tarvitsevat kokemuksellisen oppimisen osaamista.

Eräs tässä nimeltä mainitsematon opetus- ja kulttuuriministeriön liikunta-asioista vastaava virkahenkilö on manannut pariinkin otteeseen sitä, ettei olympiakomitea tee mitään ellei valtio anna sille ensin rahaa. Toivon sydämestäni, ettei tämä Pekka Nikulaisen kasvot saanut ehdotus ole yksi niistä. Odotteluun ei liene aikaa, joten eiköhän Pekan ja kumppaneiden ole aika kääriä hihat ylös ja alkaa tehdä töitä asian eteen. Tekijöitä, asiantuntijoita ja halukkaita seuroja varmasti löytyy.

Näin vaalien alla sitä tällainen tavallinen kansalainen pelkää, että puolueet ja muut järjestöt esittävät katteettomia lupauksia, joita ei ole tarkoituskaan lunastaa vaalien jälkeen. Oletan, että olympiakomitea on jo nimennyt ryhmän, joka julkaisee pikaisesti toimintaohjelman, jonka avulla asiaa aletaan konreettisesti edistää. Siinä tietysti esitetään keinot sen omarahoituksenkin keräämiseksi. Oma oletukseni on, että näin erinomaiseen ehdotukseen löytyy nopeasti miljoonien eurojen tuki niin yrityksiltä kuin yksityisiltä henkilöiltäkin. Ensin olympiakomitean täytyy tietysti osoittaa niille, että se on tosissaan tämän ehdotuksensa kanssa. Pelkkä julkilausuma ja yksi Hesarin juttu ei siihen valitettavasti riitä. Kansa muistaa ne  ”maailman liikkuvin urheilukansa 2020”, ”pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa 2020” tai huippu-urheilun muutosryhmän monet lupaukset. Toivottavasti tästä ei tule yhtä samanmoista tyhjää lupausta.

Omatuntoni pakotti minut auttamaan olympiakomiteaa sen esitettyä periaatteessa kannatettavan ehdotuksensa urheiluseurojen tekemisestä myös kansan liikuttajia. Ehdotukseen olisi voinut erittäin perustellusti ottaa jyrkän kielteisen kannankin. Miten urheiluseurat onnistuisivat tehtävässä, jota niiden on oletettu hoitavan liikuntalain säätämisestä (1980) lähtien? Urheiluseuratoimintaa on myös tutkittu ja kehitetty todella pitkään ja monissa projekteissa ja siltikään ne eivät ole onnistuneet palvelemaan vähän liikkuvia kansalaisia. Mutta miksi olla aina negatiivinen, sillä urheiluseurat ovat hoitaneet omien tavoitteidensa mukaisen toiminnan erinomaisesti. Nuo liikuttamistehtäväthän on asetettu urheiluseurojen ulkopuolelta niiltä kysymättä. Autonomisia yhdistyksiä ei myöskään voi ohjata eikä määrätä ulkopuolelta.

Jos olympiakomitea ottaa tehtävänsä tosissaan ja tekee oman työnsä kunnolla, niin urheiluseurat ovat kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa ne luontevimmat kansan liikuttajatkin, vaikka yhteistoimintaa ja erilaisia koalitioita varmasti tarvitaankin tavoitteen saavuttamiseksi.

Palaan asiaan myöhemminkin, vaikka tuosta altakin löytyy aika paljon tietoa aiheesta noin niin kuin aluksi…

Lähteitä

Tiensuu, T. 2019. Veikkaukselta tulee vaatia vastuullisempaa toimintaa. Eikö järjestöissä todellakaan ymmärretä, minkälaisia haittoja ja inhimillisiä tragedioita veikkausvoittovarojen takana on? (https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html), HS-mielipide, 7.4.2019.

Tiihonen  A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2018. Kansa tukemaan huippu-urheilua (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.1.2018.

Tiihonen A. 2018. Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2018.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  13.4. 2017.

Tiihonen, Arto; Keskinen, Lauri (2016) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Suomen hiihdon tulevaisuus

Lähtökohtia analyysille

Suomen hiihtomenestys Seefeldin MM-kisoissa oli selvästi heikompi kuin osattiin odottaa. Kärki on erittäin kapea eli mitalitoivoja oli ennakkoon joukkueessa vain Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski, miesten sprintti-/viestijoukkue maastohiihdossa ja yhdistetyssä. Edellisten lisäksi siis Risto-Matti Hakola, Matti Heikkinen ja Perttu Hyvärinen sekä Ilkka Herola ja Eero Hirvonen saattoivat onnistuessaan saada mitalin kisoista. Yhteensä mitalitasoisia yksilöurheilijoita on nyt 2 ja joukkueissa lisäksi puoli tusinaa.

Vertailumaat Suomelle ovat edelleenkin samat vanhat eli Norja, Ruotsi ja Venäjä, vaikka toki voisimme ottaa vertailumaiksi mm. Saksan, Ranskan, USAn, Japanin, Kanadan, Viron, Sveitsin, Itävallan tai Slovenian – vai voisimmeko, velvoittaako menneisyys enemmän kuin tosiasiat?

Vertailujen tekeminen on mielekästä seuraavassa rajata vain maastohiihtoon, sillä esim. Ruotsilla ei ole lainkaan mäkihyppääjiä tai yhdistetyn urheilijoita, kun taas vaikkapa Saksa ja Itävalta ovat erittäin vahvoja juuri mäessä ja yhdistetyssä. Hiihtovalmennus on Suomessakin aika lailla eriytynyttä mäkilajeihin verrattuna.

Miksi Suomi on nyt ongelmissa myös maastohiihdossa, vaikka viime vuoden olympialaisissa ja kahden vuoden takaisissa MM-kisoissa näytti vähän paremmalta? Suomella ei edelleenkään ole enempää mitalitoivoja eikä Pärmäkoski ole niin hyvässä kunnossa kuin vuosi sitten tai sitten kilpasiskot ovat menneet edelle. Iivo Niskasen taso on korkealla toki edelleen.

Iso kuva näyttää kuitenkin siltä, että monissa maissa kasvaa uusi, selvästi vahvempi hiihtäjäsukupolvi. Ruotsilla on kova kaarti nuoria naisia ihan huipulla tai huipun tuntumassa. Venäjälläkin on useita nuorehkoja mies- ja naishiihtäjiä, joita on toki Norjallakin, vaikka taso on niin kova, ettei Johannes Hösflot Kläbon lisäksi kovin moni nuori ole päässyt aivan suoraan huipulle. Ruotsin mieshiihto on taantunut, sillä heidän tasainen kärkensä sijoittuu nyt 10-20 väliin. Sieltä voi kuitenkin nousta kärkeen lyhyessäkin ajassa.

Tämä on siis lähtötilanne, kun aloitan artikkelini pohtimalla Jorma Mannisen  (ja Harri Kirvesniemen) näkemyksiä ”Suomen maastohiihdon kilpailukyvystä”, jonka merkittävimmäksi tulokseksi Manninen nostaa tilastofaktan, jonka mukaan maastohiihdossa menestyjien tulisi olla valmiita urheilijoita jo nuorten sarja-vaiheessa.  Viimeisin esimerkki 2018 olympialaisista osoitti, että 80 prosenttia mitalisteista ja 75 prosenttia kymmenen parhaan joukossa olleista oli saavuttanut vähintään mitalin nuorten MM-kisoista. Se onkin aika vastaansanomaton todiste väitteelle.

Toinen tärkeä pointti pamfletissa oli se, että nuorten 16-19 –vuotiaiden tulisi harjoitella huomattavasti vauhdikkaammin, jotta he oppisivat nopean hiihdon tekniikan, mutta se olisi myös muiden hiihdossa tarvittavien ominaisuuksien kehittämisen kannalta tehokkaampaa kuin suomalaisten suosima hitaahko peruskestävyysharjoittelu.

Kirvesniemen ja Mannisen kanssa on helppo olla samaa mieltä pelkästään näitä tämän vuoden MM-hiihtoja seuraamalla. Kärkipää vilisee nuorten MM-mitalisteja ja suomalaisten maksimihiihtovauhti ei riitä millään hiihtomatkalla.

Muistan jutelleeni tästä samasta asiasta jo 1990-luvun lopulla  silloisen hiihdon päävalmentajan Antti Leppävuoren kanssa. Teknisen osaamisen puute tiedostettiin jo silloin,mutta asialle ei ole osattu tehdä  juuri mitään. Harrin ja Jorman toimintaa läheltä seuranneena 1970-luvulla tiedän, että mikkeliläisten hiihtäjien harjoittelu oli kovatehoista ja monipuolista nuoresta lähtien.

Mistä mahtaa johtua, että Mannisen ja Kirvesniemen ajatuksilla ei tunnu olevan kannatusta Suomen hiihtopiireissä? Kirjasessaankin he esittävät melko vakuuttavia todisteita näkemyksilleen, mutta eivät silti uskalla väittää mitään ihan varmasti. Mitä pelättävää heillä on?  Tai minkälaisesta suomalaisen huippu-urheilun keskustelukulttuurista kertoo se, että (täysin) ulkopuolistenkin pitää pelätä perusteltujen mielipiteidensä esittämistä?

Pelko pois, tulevaisuus ei ole parempi ilman rohkeita ja perusteltuja muutosesityksiä! Joskus muuten tulee mieleen, että urheilu- ja liikuntakeskustelussa pitäisi soveltaa muusikkovalinnasta tuttua anonymiteettiä eli soittamista verhon takaa. Tällöin puhujaa/kirjoittajaa ei voisi tunnistaa eikä leimata ja itse asiaa voitaisiin käsitellä puhtaasti sen sisällön perusteella.

Parempi ratkaisu toki olisi se, että vastuulliset päättäjät tarttuisivat itse kynään ja esittäisivät selkeästi ja julkisesti näkemyksiään vaikkapa nyt tästä hiihtovalmennuksesta. Eipä nyt tule mieleen yhtään 2000-luvun urheilujohtajaa tai liikuntapoliitikkoa, joka olisi altistanut ajatuksiaan jullkisen keskustelun kohteeksi. Poikkeuksena Henrik Dettmann, jonka mainioita kolumneja vaihtelevista aiheista olemme saaneet lukea YLEn sivuilta (esim. https://yle.fi/urheilu/3-10651809).

Olisko niin, että sisäpiiriläiset eivät uskalla avata ajatuksiaan elleivät ole Dettmannin tasoisia tunnustettuja huippuja ja ulkopuolisilla taas ei ole sitä sisäpiiritietoa, jota pitäisi olla kunnollisen keskustelun käymiseen? Seurauksena on pattitilanne, pistetään siis pillit pussiin ja mennään muualle soittelemaan…

Hiihtotutkimus ja huippuhiihdon kehittäminen – tapahtuuko mitään?

Suomessa on tapana perustaa toiminta tutkimukseen. Liikunta-alalla usko tieteellisyyteen on erityisen vahva. Sen tausta lienee siinä, että nuoren tieteenalan suomalaisille huippututkijoille ei 1900-luvulla  löytynyt matalakoulutusalalta minkäänlaisia vastaväittäjiä. Kokemustiedosta tuli käyttökelvotonta, kun opittiin hormonien, hapenkuljetuksen ja biomenkaniikan salat.

Liikuntahallinto ja osa urheiluorganisaatioistakin uskoo edelleenkin vahvasti ”tieteellä ja tutkimuksella johtamiseen”, vaikka se ei ole tuottanut toivottuja tuloksia, kun väestö liikkuu entistä vähemmän ja huippu-urheilukaan ei saavuta asetettuja tavoitteitaan. Ensi vuonna pitäisi olla paras Pohjoismaa kummallakin saralla – ongelmia on siis muuallakin kuin maastohiihdossa.

Huippuhiihdon osalta tärkeä selittäjä on se, että tunnetut liikuntabiologiprofessorit  Paavo Komi ja Heikki Rusko loivat tutkimuksillaan ja tiedoillaan osan 1900-luvun lopun suomalaisesta hiihtomenestyksestä.

Peruskestävyyttä kehittävä matalatehoinen aerobinen harjoittelu onkin tärkeää kuntoliikkujalle, joita tutkimusten perusjoukot yleensä ovat. Hapenoton maksimiarvoillakin on suuri merkitys silloin,  kun itse suoritus on kilpailijoilla vakioitavissa. Jos toinen osaa hiihtää taloudellisemmin, saa kovemman maksimivauhdin tai palautuu ”hapoilta” paremmin, on maksimihapenotosta vähemmän hyötyä.

Oletan, että jonkin verran hyötyä oli myös hiihdon biomekaniikan tutkimuksista silloiselle perinteisen hiihtotekniikalle. Tällä vuosisadalla suomalaiset ovat kuitenkin hävinneet juuri maksiminopeudessa parhaimmille kilpailijamaiden hiihtäjille oikeastaan aina. Suomesta ei ole löytynyt yhtään kunnollista sprinttihiihtäjää koko lajin olemassaolon aikana.

Johannes Hösflot Kläbo ja Stina Nilsson ovat tällä hetkellä niin taitavia suksen kuljettajia, että kovimmankaan kestävyysurheilijan ei ole heitä helppo voittaa. Sen sijaan Therese Johaug on mielestäni haavoittuvaisempi kuin esimerkiksi Marit Björgen, koska Johaugin huippunopeus ei tahdo riittää sprinteissä edes alkuerästä jatkoon.

Suomalaiset asiantuntijat tosin väittävät, että hiihto on edelleenkin kestävyyslaji. Sekin on tietysti totta, sillä työhevonen Martin Johnsrud Sundbykin voitti viimein MM-kullan. Paljon helpompaa on tosin nopean hankkia kestävyyttä kuin hitaan hankkia tarvittavaa nopeutta. Tämä on Kirvesniemen ja Mannisen teesi.

Moni muuten saattaa tässä ihmetellä asiaa, sillä muistoissa voi olla Harri Kirvesniemen oma hitaus. Muistan itsekin Harrin vitsin, kun häneltä kysyttiin 1980-luvun alussa muodissa olleen nopea vs. hidas lihaskeskustelun aikana, että minkälainen suhde hänellä on? Harri vastasi, että 70% hitaita ja 30% erittäin hitaita. Tämä lihassolukeskustelukin on muuten hyvä esimerkki ”tieteellisyyden” ongelmallisuudesta ja rajoituksista. Geneettinen lahjakkuus/lahjattomuus ei ole onneksi estänyt suomalaisia suuntautumasta myös sprinttijuoksuihin ja nopeuslajeihin. Sopivan harjoittelun avulla vahvuuksia/heikkouksia voi parantaa riippumatta lähtökohtaisista rajoituksista.

Nuorena Harrikin oli suhteellisen nopea ja usein kävi niin, että hän johti kv-kisojakin alkumatkasta, mutta väsähti jonkin verran loppukilometreillä. Ikääntyminen ja Harrin tapauksessa myös hiihtotyylien ja –tekniikkojen jatkuva kehittyminen asettivat Harrin hiihtonopeuden kehittämiselle suuria haasteita. Nuoret oppivat helpommin uudet luistelutekniikat, mikä nähtiin myös makihypyn V-tyylissä. Kläbon tekniikan oppivat nuoret tulevat panemaan hänet tiukoille, vaikka hänellä nyt onkin Toni Niemisen aikanaan hankkima ”epäreilu” kilpailuetu.

Mutta palataan tutkimuksen merkitykseen.  Edellä mainittuja perustutkimuksen löydöksiä parempi argumentti tutkimuksen merkityksestä on mielestäni se, että 1900-luvun huippuvalmentajat Pekka Vähä-Söyrinki, Antti Leppävuori ja Kari-Pekka Kyrö tekivät itsekin jonkin verran tutkimustyötä ja ainakin tutkimuksen ja käytännön yhteensovittaminen oli heille hyvin tuttua – valitettavasti myös siellä ”harmaalla alueella”.

En osaa sanoa, katkesiko tuo tutkimuksen ja käytännön yhteys Lahden 2001 jälkeen, mutta aika vähän on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana puhuttu tieteen ja tutkimuksen vaikutuksista suomalaisessa hiihdossa. Se on jäänyt oikeastaan rutiininomaisiin hiihtomattotesteihin ja verianalyyseihin KIHUssa. Tunteeko kukaan hiihtotutkimuksen uusia innovaatioita tai edes hiihtotutkijoita, vaikka meillä on nyt KIHU ja vaikka me aikoinaan ristimmekin liikuntabiologian laitoksen hiihtobiologian laitokseksi?

Suomessa vaikuttaa myös useampi suuri sykemittarivalmistaja, joiden sovelluksia käytetään globaalisti. Silti puhutaan edelleenkin vain ”hapoille menemisestä” eivätkä valmentajat tai hiihtäjät kykene näiden koko ajan kehittyneempien apuvälineiden avullakaan tunnistamaan edes ylirasitustiloja riittävän tarkasti. Miten se on mahdollista? Kirvesniemihän kykeni erittäin tarkkoihin oman hiihtonsa ja omien tuntemustensa analyyseihin perinteisellä päiväkirjatekniikalla. Suosittelisin sitä nykyhiihtäjillekin. Siinä oppii sekä reflektointikykyä että kausaliteettien hahmottamista ja kaiken lisäksi: ottaa hiihtonsa oikeasti omaksi asiakseen eikä ole muiden vietävissä.

Mannista ja Kirvesniemeä lukiessa tuntuu pahasti siltä, että hiihtotutkimus ei ole kyennyt vastaamaan mihinkään oleelliseen kysymykseen, joita he esittävät lähes joka sivulla kirjastaan. Tässä en tosiaan voi referoida kaikkia kysymyksiä ja ideoita, joita lyhyeenkin kirjaseen mahtuu runsaasti. Lukekaa, niin tiedätte! Juha Hurmetta hiukan siistitysti siteeraten.

Tasapuolisuuden nimissä on tietysti sanottava, ettei suomalainen hiihtovalmennus ole täysin epäonnistunutta. Olli Ohtonen on valmentanut Iivo Niskasesta maailman parhaan perinteisen hiihtäjän ja Iivon luistelutekniikkakin on parantunut viime vuodesta selvästi. Matti Haavisto teki Krista Pärmäkoskesta huippuhiihtäjän, vaikka Krista ei välttämättä ole tyyppinä aivan täydellinen. Toni Roponen on myös tehnyt hienoa työtä Matti Heikkisen ja Riitta-Liisa Roposen kanssa. Monia muitakin voisin mainita, mutta silti tuo tutkimuksen ja käytännön sovellusten välisen yhteyden puute  jää vaivaamaan.

Olisiko yksi ongelma sekin, ettei liikuntabiologian saralla voi tuottaa uusia innovaatioita ottamatta huomioon urheilijaa yksilönä. Lääketieteessä tehdään yhä enemmän tutkimusta, jossa eri hoitomuotoja kokeillaan yksittäistapauksiin, koska luonnontieteellisiä tutkimusasetelmia on vaikea tai mahdoton järjestää ja ihmisorganismi reagoi hoitoihin ja lääkkeisiin varsin yksilöllisesti. Huippu-urheilijan kanssa pitäisi kai toimia samoin. Jollekin sopii paremmin aerobinen harjoittelu, jollekin toiselle anaerobisempi painotus ja uran eri vaiheissa nämäkin vaihtelevat. Tuskin kenenkään hiihtäjän polku on tässä suhteessa samanlainen.

Kaiken lisäksi huippuhiihtäjien on pakko kokeilla jotain sellaista, mitä muut eivät ole koskaan kokeilleet saadakseen tarvittavaa kilpailuetua. Itse asiassa tieteellinen tutkimus perinteisin tavoin tehtynä ei siis sovellu juuri lainkaan huippu-urheiluun.

Huippu-urheilijan pitäisi siis olla rohkea, mutta juuri rohkeuden puute on kuvannut viime vuosina suomalaista hiihtoa ja myös asiantuntijoiden puhetta. Miten ihmeessä Frida Karlsson tiesi jaksavansa mitaleille aikuisten kisoissa, vaikka hänellä ei ollut lainkaan kokemuksia huippuvauhdeista? Ei hän tiennytkään, mutta uskalsi silti ottaa riskin.

Eveliina Piippo yllätti  itsensä alkutalven viesteissä, mutta Seefeldissä hän hiihteli tasapaksusti väsähtämistä vältellen. Joni Mäen piti selitellä 50 kilometrin kisan jälkeen ”tyhmää” temppuaan – ”Joni Mäki lähti höntyilemään kärkeen” – mennä kisan kärkeen itseään väsyttämään…

Jonon hännillä ei kasva voittajaksi, vaikka kuinka moni kommentaattori sitä viisaana pitäisikin. Aleksander Bolsunov lienee tästä paras esimerkki. Järjettömän tyhmä hiihtäjä, joka ottaa itsestään aina kaiken irti hiihtämällä kärjessä. Minusta juuri hän edustaa parhaiten sisukasta suomalaisuutta, joka ei säästele itseään. Bolsu myös kehittyy koko ajan, vaikka suomalaiset tietysti jälkiviisaina kommentoisivat, että jos nyt olisi malttanut peesata, niin…

Mutta ei mennä yksittäistapauksiin, vaan suoraan lopputulemaan: huippu-urheilun tutkimuksen tulisi perustua huippuyksilöiden kanssa mietittyihin ja heidän kokemuksiinsa ja oivalluksiinsa perustuvien innovaatioiden systemaattiseen seuraamiseen ja niiden kautta melko nopeasti tehtyjen johtopäätösten tekemisiin. Tutkimuksen pitäisi myös olla monitieteistä ja –käytännöllistä. Urheilijoiden pitäisi muuttua oman tekemisensä todellisiksi asiantuntijoiksi ja heidän ajatuksiaan tulisi kuunnella tarkasti tutkijoiden ja kehittäjien suunnalla.

Kannattaisiko muuten romuttaa Olympiakomitean asiantuntijajako, jossa esimerkiksi Olli-Pekka Kärkkäinen vastaa kestävyysvalmennuksesta ja –lajeista. Onkohan se enää tätä päivää, kun esimerkiksi maastohiihto on voima-, nopeus- ja varsinkin tekniikkalaji? Tämä lienee Olympiakomitean, lajiliittojen ja KIHUn tehtäviä… Ihmettelin myös suuresti O-P:n tulkintaa maastohiihdon ”heikohkosta kaudesta” (Iivo Niskasen tulkinta Äänekosken SM-kisoissa), jossa hän sanoi, että ennen joulua näytti siltä, että tästä kaudesta tulee paras kausi ikinä. Tunteeko Kärkkäinen lainkaan urheilijoitaan tai heidän kilpailijoitaan muissa maissa?

Yksilöinä vai joukkueena? Kuka siitä edes päättää?

Kansainvälisestä hiihdosta voi tämän kauden perusteella sanoa, että norjalaisten lisäksi Ruotsin naiset ja Venäjän miehet ja naisetkin näyttävät muodostavan keskenään harjoittelevan ja kilpailevan ryhmän, joka kirittää toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Liikuntasosiologina olen tästä joukkuetyyppisen harjoittelun eduista tainnut puhua neljännesvuosisadan verran. Suomalaisessa yksilöurheilussa on kuitenkin edetty pitkälti yksi urheilija – yksi valmentaja –periaatteella.

Kun talven aikana on kuunnellut asiasta päättäviä tahoja (heitäkin on näköjään moneen junaan ainakin SHL:ssä, OK:ssa ja Ampumahiihtoliitossa on esitetty näkemyksiä kovin kummallisista positioista), niin argumentteja ei tunnu olevan lainkaan, sillä kaikki ikään kuin päätetään kauden jälkeen pidettävissä ”pyykinpesijäisissä”. Luulisi, että tämä asia on sellainen, jota olisi pohdittu ainakin 40 vuotta (itse asiassa lähes sata) ja eri vaihtoehtojen puolesta ja vastaan olisi runsaasti oikeita perusteluja, seurantaa Suomesta ja ulkomailta. Jonkun olisi pitänyt laskea myös kustannukset ja nyt pitäisi olla suunnitelmia valmiina eri vaihtoehtojen varalta. Ehkä tämä asia kuitenkin päätetään jonkun pohjoisen kisan jälkeen savusaunassa, kun eri osapuolia on ensin pehmitelty kauden loppukisakiertueella?

Pointtini on ensinnäkin se, että jos Hiihtoliitto ja Ampumahiihtoliitto ja Olympiakomitea nyt tekevät yhteistyötä, niin joku linjahan se täytyy osata valita ja sitä täytyy sitten myös resurssoida kunnolla ja pitkäjänteisesti. Jos on tehty virhe, niin kuin nyt on tehty myös tämän asian suhteen, niin on tietysti osattava muuttaa suuntaa, mutta kuitenkin fiksusti. Puolivillaiset ratkaisut eivät kelpaa – näin ymmärsin Iivonkin puheita Äänekosken kisojen jälkeen.

Asia ei tietysti ole mustavalkoinen, sillä hiihtäjä tarvitsee sekä yksilövalmentajan ja hyvin yksilöllistä valmennusta, mutta myös joukkueen (vertais)tukea. Nythän näyttää juuri siltä, että urheilijat eivät osaa tai uskalla vaatia itseltään tarpeeksi. Eveliina Piippokin ihmetteli, miten Frida Karlsson saattoi olla niin valmis hiihtäjä niin nuorena. Syy on tietenkin se, että toinen on harjoitellut paljon paremmin ja kai Suomessa täytyy uskaltaa sanoa, että kovemmin. Meillähän on patologinen pelko ylirasittumisen vaaroista. Parempi hiihdellä mukavuusalueella sijoilla 20-40 kuin ottaa riski ja mennä hetkeksi ylikuntoon, vaikka sen seurauksena saattaisi kehittyäkin.

Isossa joukkueessa kriittinen massa pakottaa ottamaan riskejä – tähänhän norjalaisten ylivoima osittain perustuu. Kun 6-10 urheilijaa kilpailee edustuspaikoista, niin osa voi ottaa joka vuosi uusia riskejä harjoittelussaan, koska muuten paikkaa joukkueessa ei ole tulossakaan. Iivon ja Kristan ylikunto on tietysti valtava riski koko Suomen hiihdolle.

Nyt on kuitenkin pakko ottaa isompi joukkue kasaan ja nostaa harjoittelun tasoa yhdessä. Se on selvää, että muutaman huipun valmennus saattaa tästä kärsiä, kuten Kaisa Mäkäräinen antoi ymmärtääkin. Liittojen ja OK:n on kuitenkin ajateltava tulevaisuutta ja otettava seuraavat olympialaiset tähtäimeen. Uusia hiihtäjiä on saatava huipulle tai huipun tuntumaan tai sitten maastohiihdostakin tulee ”kaisamäkäräislaji”. Sekin on toki mahdollista, että Suomessa panostettaisiin vain joihinkin erikoisyksilöihin ja kerättäisiin heille hulppeat resurssit. Tämä valinta on kuitenkin liitoissa tehtävä ja sen mukaan jotenkin toimittava. Kaisa, Iivo ja Krista toki voivat jatkaa vaikka ilman liiton panostuksiakin, jos managerit ovat maailmanluokkaa. Huipulle nousu vaatiikin sitten jo uskomushoitoihin liittyviä taitoja myös managereilta, kun pitää myydä optioita tulevasta Iivosta etc.

Joukkueharjoittelu ei tietysti ole mikään ihmeitä tekevä asia. Pitää toki tietää, mitä kunkin urheilijan pitää ja kannattaa kehittää myös pitkäjänteisesti ja mitä sitten treenataan koko joukkueena. On selvää, että jokaisen suomalaisen hiihtäjän maksiminopeudessa on runsaasti kehittämistä. Tämä koskee erityisesti luistelua, mutta myös perinteistä.

Koko joukkueen nopeuden kehittäminen onnistuu tekniikkaa hiomalla, mutta tietysti siihen tarvitaan myös voimaa. Voimanpuutetta on Kristaa lukuun ottamatta kaikilla naishiihtäjillä vielä aivan liikaa. Kerttu Niskanen oli saanut vähän lisävoimaa, mutta se ei vielä riitä. Miesten puolella Perttu Hyvärinen kaipaisi eniten voimaa maajoukkuehiihtäjistä, joita minun listallani onkin nyt vain Rise Hakola Iivon lisäksi. Risto-Matin hyvä alkutalvi suli jonkinlaiseen tasapaksuun jumiin, josta ei tuntunut irtoavan tehoja riittävästi kv-vauhtiin. On toki mahdollista, että harjoittelun vaikutukset näkyvät seuraavina vuosina. Hiihdossahan ei kannata tuijottaa vain yhden talven tuloksia, koska tarvittavia ominaisuuksia täytyy kehittää pitkäjänteisesti. Ikävää olisi, jos Rise olisi jo saavuttanut potentiaalinsa. Perttuhan ei ole vielä lähelläkään.

Nuorten hiihtäjien potentiaaleista emme vielä tiedä, mutta jos on Kirvesniemeä ja Mannista uskominen, niin kannattaisi ehkä kokeilla sellaista ”nopeaa tietä” ennemmin kuin liian hidasta. Ongelma, josta ei kovin usein uskalleta puhua on nimittäin sekin, että maajoukkueeseen pääsee urheilijoita, joilla ei lopulta ole potentiaalia ihan maailman huipulle. He ovat kuitenkin niin hyviä, että pystyvät estämään nuorten kykyjen nousun parempien harjoittelu-, kilpailu- ja suksihuoltopalvelujen joukkoon. Nopea tiehän voisi toimia niin, että esimerkiksi Anita Korva, Eveliina Piippo, Petteri Koivisto ja Miska Poikkimäki – tai jotkut muut potentiaalisiksi arvellut – otettaisiin 2-3 vuoden tehotuen piiriin, jolloin nähtäisiin melko nopeasti ja taloudellisesti tehokkaasti, onko heistä todelliselle huipulle.

Asetelma saattaa tuntua julmalta, mutta onko parempi, ettei nuori edes saa mahdollisuutta kokeilla potentiaaliaan? Kyse on tietysti myös hiihdon taloudellisista resursseista, joita ei Suomessa ole liikaa. En puutu siihen, miten niitä saataisiin lisää lajiin, joka kuitenkin on edelleen erittäin suosittu kansalaisten mediaseurannan näkökulmasta. Mannisen ja Kirvesniemen teesien perusteella näin kuitenkin pitäisi toimia. Jos nuori hiihtäjä pärjää maailman huipuille hiihtovauhdissa muutaman kerran vuodessa, niin on todennäköistä, että hän joskus pystyy siellä pysymään vakituisestikin. Mutta jos taso jää vuosiksi parinkympin tienoille, niin hyppäys ylös harjoitteluvuosien myötä on epätodennäköisempi, joskaan ei aivan mahdoton.

Mutta entä vastaus kysymykseen harjoitellaanko joukkueena vai yksilöinä? Sosiologi siis näkee joukkueena harjoittelun edut vertaistukena ja keskinäisenä kilpailuna, jossa ylitetään sopivasti – ei liikaa – omia rajoja ja voidaan tukeutua vanhempien ja kokeneempien tukeen. Mikä onkaan nuorelle urheilijalle hienompaa kuin voittaa seniori muutaman kerran vuodessa yhteisellä lenkillä? Ainahan parhaimmillakin on heikkoja päiviä ja saattavathan he joskus ihan kasvatusmielessäkin antaa nuorempien voittaa, mutta saattavat toki karaistakin nuorisoa sopivasti näyttämällä ”kaapin paikan”. Kummatkin ovat hyviä asioita.

Joukkueessa saattaa toki syntyä myös henki toimia ”mukavuusalueella”, jolloin vertaistuesta tulee miinusmerkkistä. Ryhmä estääkin kehittymisen. Jos joukkueessa on kuitenkin Iivon ja Kristan kaltaisia erittäin tavoitteellisia urheilijoita, niin tästä ei liene niin suurta vaaraa. Valmentajien tehtävä on sitä paitsi pitää tavoitetaso riittävän korkeana. Vaarana on tietysti se, ettei Iivolle ja Kristalle ole riittävää vastusta suomalaisista kilpakumppaneista. Parhaimpien täytyykin testata itseään muiden maiden kumppaneiden kanssa kilpailujen lisäksi myös harjoittelemalla heidän kanssaan yhdessä, jos se vain on mahdollista.

Lopultahan kansainvälinen hiihtoperhe kilpailee muita urheilulajeja vastaan, tai oman näkyvyytensä puolesta, eikä keskenään. Siksikin on tärkeää, että suomalaiset täydentävät liian ”norjalaista” lajia huipuillaan. Nythän näyttää siltä, että Norja, Venäjä ja Ruotsi nousevat liian vahvoiksi suhteessa muihin maihin, joilla ei ole tällä hetkellä paljonkaan huippuja eikä ehkä resursseja kunnolliseen maajoukkuetoimintaan. Pitäisikö suomalaisten lyöttäytyä yhteen joidenkin pienempien hiihtomaiden kanssa muodostaen kansainvälisen hiihtotiimin, joka harjoittelee yhdessä?

Joukkueharjoittelu ei tietenkään tee yksilöiden valmentajista hyödyttömiä, mutta tasapainoiluahan se vaatii ja nostanee urheilijan itsensä toiminnan ja valmentautumisensa keskiöön. Hiihtäjä saa väistämättä monenlaista palautetta itsestään harjoitellessaan ryhmässä ja maajoukkuevalmentajien ohjauksessa ja sitten toisaalta oman valmentajansa kanssa. Itse en pidä tätä ongelmana, vaan ajattelen, että urheilija lopulta hyötyy tästä itsekin. Ei maailmassa pärjää, jos kuuntelee vain yhtä auktoriteettia eikä opi suhteuttamaan mahdollisesti ristiriitaista tietoa keskenään itselleen sopivaksi yhdistelmäksi.

No, ehkä suomalaisessa urheiluelämässä pärjää auktoriteettiuskoinen, avointa ja julkista keskustelua välttelevä, sisäpiirien kanssa liittoutuva ja parastaan yrittämätön henkilökin, mutta eihän se näytä juuri kansainvälistä menestystä tuottavan, vaikka omat pallit pysyvätkin koskemattomina.

Kova harjoittelu ei olekaan kovaa!

Lopuksi vielä asia, joka Kirvesniemen ja Mannisen kirjasessa ilahdutti minua eniten, sillä se selitti yhden minua pitkään vaivanneen valmennuskysymyksen. Minähän intuitiivisesti ihmettelin jo nuorena hiihdon ja jalkapallon harrastajana, miksi hiihtäjien piti tehdä niin pitkiä ja hitaita lenkkejä. Liikunnalla minulle se selitettiinkin mm. ääreisverenkierron ja muidenkin kestävyysominaisuuksien rakentamisella, joiden pohjalta vasta voisi harjoitella tehokkaasti, koville sykkeillä ja maitohappojen huuhtoutumista treenaten. Näin käsittääkseni uskotaan Suomessa edelleen.

Harri Kirvesniemi kuitenkin antoi kokemukseensa perustuen aivan toisenlaisen tulkinnan mm. sille, miten nämä nuoret hiihtäjät voivat olla niin hyviä kuin ovat. Meitähän on ihmetyttänyt se, miten hiihtäjien lisäksi esim. Ingebritsenin juoksijaveljekset saattavat olla niin nuorina loistavia kestävyysurheilijoita. Tuskin 17-vuotias on 10-vuotiaasta asti vetänyt pitkää ja hidasta lenkkiä ja jos olisikin, niin missä vaiheessa hän olisi ehtinyt kehittää myös anaerobista kestävyyttään maailman huipulle?

Harrilla oli järkeenkäypä selitys: nuorena – sanotaan vaikka 16-20 –vuotiaana – hän itse ja tietysti siis muutkin pystyvät tekemään paljon enemmän kovia anaerobisia treenejä kuin aikuisena. Tämä taas johtuu siitä, että nuorena ei pysty väsyttämään itseään niin paljon kuin vanhempana. Harrikin oli tehnyt 4-5 kertaa viikossa kovia treenejä, joita hän pystyi aikuisena tekemään ehkä vain yhden viikossa. Pointtihan on tässä, että kovalla sykkeellä tehty treeni kehittää näitä ominaisuuksia tehokkaasti, vaikka niissä tuleekin väsy nopeasti. Niistä kuitenkin palautuu juuri sen vuoksi nopeasti ja voi taas tehdä niitä uudelleen. Kun voimaa ja kestävyyttä on paljon, kova treeni on kovempi eikä siitä palaudu helposti.

Tämä huomio oikeastaan kääntää päälaelleen koko aiemman ajattelun. Nuorena pitäisi treenata kovilla sykkeillä, koska silloin pystyy kehittämään niitä ominaisuuksia parhaiten. Myöhemmin niitä onkin vaikeampi kehittää. Toisaalta Kirvesniemi toi esiin sen, että pitkät lenkit eivät itse asiassa rakennakaan kestävyyttä parhaalla mahdollisella tavalla, vaan ne myös väsyttävät urheilijaa turhaan. Lihaksista häviää kimmoisuus, tekniikka ei hioudu oikeanlaiseksi ja henkisestikin ne saattavat olla rasittavia. Tuntuu, että on treenannut kovaa, vaikka on vain treenannut ajallisesti paljon.

Suomessa suositaan kuitenkin edelleen ominaisuuksien rauhallista kehittämistä, jossa mennään kestävyys edellä. Oletankin, että Suomen hiihtäjät eivät häviä maailman huipuille kestävyysominaisuuksissa, mutta kun viidenkympin hiihtokin sujautetaan alle kahden tunnin, niin perinteisistä kestävyysominaisuuksista ei ole enää samanlaista hyötyä kuin aiemmin. Sen sijaan jokainen hiihtoa seuraava voi nähdä, että suomalaiset häviävät nopeudessa ja voimassa kanssakilpailijoilleen. Joiltakin puuttuu ylävartalovoimaa, toisilla puute on jaloissa, kolmansilla keskivartalossa. Ja aika harva osaa kuljettaa suksia parhaiden tapaan. Tai siis ei kukaan.

Kesäksi on siis luvassa mukavasti harjoiteltavaa. Mutta kellään ei onneksi ole mitään hävittävää. Kovaakin saa harjoitella.

Hiihtoajatuksin kevään hangilta

Kauden 2018-2019 hiihtäminen ja sen seuraaminen alkaa olla lopuillaan. Oma hiihtämiseni oli taas antoisaa, mutta myös tervehdyttävää. Viime kesänä satutin itseäni niin, että ”nilkutin” jalkaani vielä tammikuun alussa. Syksyllä en paljon pystynyt treenaamaan. Hiihtokausi paransi tänä vuonna jalan ja selän, kuten se teki edellisenä vuonna olkapäälle ja muutamia vuosia sitten leikatun lonkan. Olisipa ihanaa, jos voisi hiihtää koko vuoden! Hiihtoterapia sopii ainakin minulle.

Kilometreinä mitaten taitaa mennä yli 700, joista poikkeuksellisesti hiihdin viitisensataa perinteisellä tyylillä. Vaihdoin sauvat nykymitoituksen mukaisiksi eli paljon lyhyemmiksi kuin aiemmin. Se muutti myös hiihtoasentoni lapsuuden ja nuoruuden aikaiseksi – sen oikein tunsi hiihtäessään ja muistotkin tulivat mieleeni. Opettelin myös Iivo Niskasen tekniikkaa, joka sekin tuntui palkitsevalta. Kläbon luistelutekniikan opettelu on vielä pahasti kesken – lienen jo menetettyä sukupolvea.

Talven aikana kokosin vanhoista ja uusimmistakin hiihtokirjoituksistani pari ”Hiihtelijän kirjaa”, joissa käsittelen hiihtämistä aika monenlaisista näkökulmista. Niissä yritän ymmärtää omaa ja muiden hiihtämistä, mutta myös hiihtoa kokemuksellisena, sosiologisena, valmennuksellisena ja eri tavoin merkityksellisenä ilmiönä.

Erityisen mukavaa muuten olisi, jos joskus löytäisin keskustelukumppanin näille jorinoilleni. Mielelläni lukisin muidenkin kokemuksista ja tulkinnoista nykyistä enemmän. Urheilutoimittajat ja asiantuntijat tuottavat toki mukavia ja kiinnostavia ohjelmia, joissa Musti kertoo kivoja tarinoita. Urheilutoimittajille muuten suosittelisin kesäksi terapiaopintoja, koska niitä taitoja tarvittaisiin suomalaisia haastatellessa.

”Jotakinhan täytyy muuttaa”, kuten Iivo Niskanen totesi. Samaa mieltä.

jk. Huuhtelin hapot pois hiihtämällä Jerikseltä Mäntyrovan kautta Pallakselle, josta Mustavaaran kautta takaisin Jeriksen savusaunaan eli noin 30 kilometriä Oloksen aamuisen maisemalenkin päälle. Pääsin 59-vuotiaan laskennalliseen maksimisykkeeseen ja muutoinkin rasitus oli hyvää tasoa. Mukavaltahan se vauhti tuntui ja ruumiskin puhdistui kuonasta. Savusauna ja avanto täydellistivät hiihtelijän paratiisipäivän. Pari päivää myöhemmin tartuin pertsahaasteeseen ja läksin Olokselta kohti Särkitunturia ja päivän päätteeksi päädyin Jerikselle 59 kilometriä pertsaa takana.

Se oli kuin elämän metafora tuo retki: ensin parikymmentä kilometriä ylivauhtia kivuten Särkitunturin jyrkät ja pitkät ylämäet ”suorilla”. Ikämiehen syke ei nouse enää kuten nuorella, joten lihas vei vähän miestä. Sitten kilometrit 20-35 olivat vähän kuin elämäkin noina vuosina – välillä meni upeasti, mutta tunturin huipun lähestyessä meinasi usko vähän loppua. ”Hiihto on tahtolaji” –ajatus kuitenkin auttoi. Lohileipä ja pieni tauko hulppean laskun jälkeen Särkijärven majalla tekivät terää. Kilometrit 35-50 tuntuivat helpoilta ja tekniikka taloudelliselta. Väsymys auttaa löytämään tekniikan, sanoi ystäväni isäkin. Totta puhui. Viimeisen kympin alkaessa kaikki oli hienosti, mutta sitten vastatuuli ja tuiskalumi pitkillä jänkhillä Mäntyrovan ja Jeriksen välillä pakottivat taas sen ”tahdon”, mutta myös järjen, esille. Vaikka matka eteni hitaasti, niin rytmi piti säilyttää nihkeässä lumessakin. Aika moneen paikkaan runnellussa ruumiissa jo sattuikin. Energiatkin olivat vähissä. Tuulensuojaan päästyäni loppukilometrit olivat taas melkein juhlaa. Lopulta matka ei oikeastaan edes väsyttänyt, vaikka olikin sellainen ”työmiehen keli”, jossa koko ajan piti tehdä töitä. Aktiivisuusmittari näytti 770% päivätavoitteestani, sykekeskiarvokin oli 129, vaikka mittari oli lepohetkilläkin päällä. Tähän on hyvä lopettaa tältä talvelta.(Tässä videoklippi lenkin jälkeen: https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/2026145501023778/).

Aurinkoiset tunturimaisemat jäävät taas vuodeksi mielen syvyyksiin…

dav

dav

Lähteitä:

Manninen, Jorma  2018. Suomen maastohiihdon kilpailukyky. Mikkelin Primosport ky.

Tiihonen  A. 2019. Hiihtelijän kirja 2: Hiihtäminen liikuntasosiologin mukaan (https://www.miksiliikun.fi/2019/03/08/hiihtelijan-kirja-2-hiihtaminen-liikuntasosiologin-mukaan/), Digiteos, julkaistu sivulla  www.miksiliikun.fi, 8.3.2019.

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

Tiihonen A. 2018. Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa… (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.2.2018.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Hiihtelijän kirja 2: Hiihtäminen liikuntasosiologin mukaan

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu kirjoitti 1980-luvun puolivälissä tekstejä, joista koottiin Suomessa kirja Sosiologian kysymyksiä. Yksi teksteistä käsitteli urheilua.

Bourdieun kirjasta jäi mieleeni, että hän ikään kuin asetti silmilleen ”sosiologin silmälasit”, joiden läpi katsoi maailmaa. Ja ”voila” – se tosiaan näytti aivan toisenlaiselta. Sama efekti toimi mainiossa Veikkauksen mainoksessa ”maailma vakioveikkaajan silmin”.

Kumpikin tekijöistä saattoi olla velkaa John Irvingin kirjalle ”The World  According to Garp”, joka on käännetty suomeksi Garpin maailma, vaikka parempi käännös olisi tietysti ollut Maailma Garpin mukaan.

Bourdieulta siis opin, että suomalaisesta urheilusta ja liikuntakulttuuristakin oli luvallista ajatella eri tavoin kuin aiemminn oli totuttu ajattelemaan. Garpin silmin nähtynä tavanomainen maailmakin näytti kiehtovammalta kuin olisi voinut uskoa.

Kummatkin teokset olivat minulle jatkoa Aleksander Soltzenitsynin Ivan Denisovitsin päivästä, jonka erittäin niukat ja symboliset vihjaukset siitä, että näkyvä teksti piti tulkita aivan toisin kuin tavanomainen lukija – esimerkiksi kommunistinen sensori – sen luki ja ymmärsi. Pinnan alla oli toinen maailma, jonka näkeminen vaati sosiologista mielikuvitusta, kuten C. Wright Mills on sen oivallisesti tiivistänyt.

Hiihtelijän kirjan ykkösosassa (https://www.miksiliikun.fi/2019/02/21/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa-2/) kirjoitin lähinnä omista hiihtokokemuksistani ja tulkinnoistani. Tässä toisessa kokoelmassa pääpaino on ”hiihtoilmiöiden” sosiologisoimisessa.

Miten selittää hiihtomenestys, hiihtäjien (epä)onnistuminen tai sortuminen dopingin käyttöön?  Entä miten urheilija initioituu elämän uusiin vaiheisiin tai miten mediassa arvotetaan erilaisia miehisyyksiä?  Näitä jälleen ajankohtaisia aiheita pohdin jo viime vuosisadalla ja Lahden 2001 kisojen jälkeen. Jotkut selitykset eivät vanhene.

Ärsyttääkö sinuakin se, miten tylsästi hiihtäjät tai urheilijat yleensä vastaavat toimittajien kysymyksiin. Varmasti on niin, että toimittajat eivät osaa tehdä tarpeeksi fiksuja kysymyksiä. Mutta voisiko olla niinkin, että me katselijat/kuuntelijat emme ymmärrä urheilijoiden vastauksia?  Jos yrittäisimme astua urheilijan kokemuksiin, niin miten nuo itsestäänselvyydet tulisi tulkita?

Hiihtäminen on ennen kaikkea kokemuksia ja niiden merkityksiä. Tässäkin ”kirjassa” on pakko tulkita myös omia hiihto- ja urheilukokemuksia. Astma yhdistetään vahvasti hiihtoon, minkä ymmärsin jo yli 40 vuotta sitten. Jotta ymmärtäisimme  nykyhiihtäjiä on hyvä palauttaa mieleen, miltä tuntui saada rasitusastma nuorena hiihtäjänä.

Yhtä tärkeää on sekin, miten tämän ”perinnelajin” harrastamisen perustelee itselleen nyt 2010-luvulla, kun se joutuu kilpailemaan satojen muiden valintojen ja merkitysmaailmojen kesken. On hyvä tietää, miksi hiihtää?

Hiihto ei jouda vielä museoon eikä pelkäksi perinnelajiksi. Se on tätä päivää ja tulevaisuutta. Ilman hiihtopuhetta ja –tulkintoja se ei kuitenkaan tapahdu. Hiihdä, puhu ja kirjoita hiihdosta. Omasta, toisten ja meidän kaikkien.

Sisältö

Kirjan luvut voi klikata auki joko tästä alta linkeistä tai voi ensin tutustua tekstien alkuihin ja jos tuntuu kiinnostavalta, niin linkki löytyy sieltäkin (pdf:t tosin vain tässä).

 Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/).

Olympiajoukkueen sosiologina (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/).

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/).

Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/

Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/). 

Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/). 

“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/).

“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”  (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/25/kylla-sielta-mitalia-lahdetaan-hakemaan/).

Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. 6URHSANKARI

Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. 11KILPMASK

Astma 1ASTMA

”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta.15NIINHYVIÄ

Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/).

Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4.

Päävalmentaja Reijo Jylhän repeäminen nimensä mukaisesta rauhallisesta ilmeestä Matti Heikkisen 50 kilometrin pronssimitakin jälkeen jäi muisti- ja mielikuvaksi, joka kertoo sen, minkä kertoivat myös tuhannet palstamillimetrit ja iloiset kuvat Lahdesta 2017.

Olin todella iloinen suomalaisen hiihtourheilun positiivisista uutisista, joita kisat pitivät runsaasti sisällään. Upeaa!

Vihdoinkin on päästy irti Lahden 2001 ikeestä ja kurssi on saatu nostettua koko suomalaisessa huippu-urheilussa. Näinhän ovat sanoneet sekä Jylhä että olympiakomitean uusi puheenjohtaja Timo Ritakallio.

Tältä minustakin tuntui – unohdetaan menneet ja lähdetään kohti ääretöntä ja sen yli, kuten suosikkielokuvassani Toy Storyssa niin hienosti kuvataan se kiva pöhinä, jota tarvitaan murheen alhosta nousemiseen.

Ajattelin, että olisi helppo löytää myös faktaa tuon voimakkaan ilon tunteen taustaksi. Yksinkertaisinta olisi verrata suomalaisten menestystä pohjoismaisten hiihtolajien MM-kilpailuissa vuoden 2001 jälkeen tähän päivään.

Täytyihän tämän kollektiivisen tunteen näkyä Suomen mitalisaaliissa, koska meitä pidetään kuitenkin aika menestysorientoituneena kansana. Nämä kisat menivät lähes kaikkien mielestä hyvin, mutta mihin verrattuna? Se osoittautuikin kiinnostavaksi kysymykseksi…

Tiihonen A. 2017.  Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.3.2017.

Olympiajoukkueen sosiologina

Suomen olympiajoukkueessa on ensi kertaa mukana psykologi. Pappi – sielunhoitaja – on ties monettako kertaa. Urhelijan sielun lisäksi siis henkinen puolikin tarvitsee tukijaa. Kun kuuntelee kisapappi Leena Huovista tai kisapsykologi Hannaleena Ronkaista, saa kuvan vierellä kulkijasta, jonka luo kenen tahansa on helppo tulla. Kovin ihmeellisiä metodeja kummallakaan ei ainakaan radiohaastattelujen perusteella ole tehtäväänsä. Huovisella on jo pitkä kokemus, joten hän tuntee sekä urheilijoita, taustahenkilökuntaa että kisailmapiiriä ennestään. Myös Ronkaiselle kisailmapiiri on tuttu, samoin kuin freestyle lajina miehensä Janne Ronkaisen kautta.

Sääliksi kävi sekä psykologia että pappia eilen miesten freestylekarsintaa katsoessani. Suomalaisista minulle ennestään tuntemattomista laskijoista kolme epäonnistui ensimmäisessä laskussaan ja neljäs kaatui niin pahasti, että jäi mäkeen makaamaan pitkäksi aikaa. Valmentaja Sami Mustosen ilme ei olisi voinut olla synkempi. Kontrasti kanadalaisten ilonpitoon oli valtava. Kun on tottunut siihen ”ennirukajärvimäiseen” iloitteluun näissä lumilajeissa, niin näiden nuorten poikien tuskaiset tunteet tuntuivat tulevan ihan eri kanavalta ja erilajimaailmasta. Jotkut epäonnistuneet mäkimiehet viime vuosilta vilahtivat mielessäni. Oletan, että psykologilla oli illalla kovasti töitä paikatessaan nuorten miesten itsetuntoa epäonnistumisten jälkeen – kisapapinkin lienee syytä käydä juttelemassa valmentajan kanssa.

Muiden maiden edustajat tuulettivat ja tuntuivat ottavan rennommin tämänkin lajin, jossa monet muutkin toki epäonnistuivat. Joukkueena suomalaisten epäonnistumiset tuntuivat kasaantuvan, vaikka kai tässä on aina mukana kotikatsomon pettymysefektiäkin. Mistä tässä sosiologin mielestä voisi olla kysymys? Laajennan kysymyksen koskemaan koko kisajoukkuetta, vaikka otinkin freestylen tässä esimerkiksi…

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.2.2014.

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus?

Hyvä suoritus ja hyvä menestys eivät ole synonyymeja. Mutta mitä kaikkea hyvän suorituksen takana on, kun katsotaan asiaa sosiologin silmälasein. Katsojia puhuttaa kisojen jälkeen paljon mm. se, mitä aiemmat kokemukset vaikuttavat suoritukseen. Voittaako Ruotsi meidän aina ja miten kokemukset pitäisi tulkita, jotta niistä olisi jatkossa hyötyä?

Edellisessä blogissani aloin pohtimaan (huomaa notkea ja norminmukainen kielenkäyttö) sitä, miten sosiologi tukisi olympiajoukkuetta. Keskityin siihen, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, kun ajatellaan koko joukkuetta yhtenä ryhmänä. Näin olympiajoukkueen merkityksen yksilölle tai jonkun yksittäisen lajin joukkueelle kahtalaisena; toisten hyvät suoritukset nostavat fiilistä ja huonot vastaavasti laskevat sitä. Selvää kuitenkin on, että muun joukkueen menestyminen/menestymättömyys ei selitä kuin pienen osan kunkin yksittäisen urheilijan tai joukkueen menestyksestä. Tosin muutama prosenttikin suuntaan tai toiseen suorituksessa saattaa vaikuttaa yllättävän paljon menestykseen eli sijoituksiin tasaisessa kilpailussa.

Suomi on viime vuosina menestynyt ainakin suuren yleisön mielestä olympialaisissa ennakko-odotuksia huonommin.  Aiemmin olympiakomitean valmennuksen johto asetti joukkueelle mitalitavoitteet, joihin suorituksia saattoi jossakin määrin peilata. Nykyään erilaisia tavoitteita asettavat sekä asiantuntijat että maallikot yhtä lailla – sen sijaan olympiakomitea ei enää aseta virallisia mitalitavoitteita. Tämä on ymmärrettävää, sillä olympiakomiteahan on tietysti suurelta osalta myös vastuussa siitä, jos menestystä ei tule. Urheilijoille ei haluta antaa paineita, mutta samalla vältytään myös omaan toimintaan kohdistuvalta kritiikiltä. Jonkun kuitenkin pitäisi nykypäivänä kyetä asettamaan olympiajoukkueellekin tavoitteet, joihin sen pitäisi resursseillaan pystyä. Miksi huippu-urheilu olisi muuten niin hyvin tavoitteellisena toiminnan muotona jokin poikkeus yleisestä säännöstä?…

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.2.2014.

Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä.

Helmikuun 19. päivä muistetaan suomalaisessa hiihtourheilussa toivottavasti yhtä pitkään kuin ne ikävät Lahden 2001 päivät. Harvoin on nähty niin onnellisia suomalaisurheilijoita kuin nähtiin tänään Sotshissa, kun  Aikku Saarinen, Kepa ja Iivo Niskanen ja Musti Jauhojärvi riemuitsivat olympiamitaleistaan. Myös katsojalla oli riemun päivä.

Tein oikean valinnan, kun en lähtenyt Lapin aurinkoisille hangille hiihtämään, vaikka sekin on tänä vuonna ollut harvinaista herkkua. Kävin tosin aamulla pikku lenkillä ja illalla aion mennä vielä toiselle kierrokselle viilentämään kuumenneita tunteitani. Juuri nyt on menossa Suomi-Venäjä lätkämatsin kolmas erä tilanteessa 3-1.

Jännitys on noussut huippuunsa; välillä en ole muistanut hengittääkään. Olen soitellut ja viesteillyt perheen jäsenille eri suuntiin tilanteista pariviestissä ja matsissa. Yleisiin keskusteluihin en ole osallistunut. Kukkonen joutui juuri jäähylle aivan mitättömästä rikkeestä, jos se nyt edes rike olikaan. Huhhuh…

Mutta mitä sosiologi näki pariviestissä? Neljä kovakuntoista suomalaista. Kyllä, mutta myös neljä harvinaisen itseensä luottavaa urheilijaa. Aikusta huokui raju usko omiin kykyihin, Kerttu oli varovaisempi, mutta silti varmanoloinen. Iivosta suorastaan huokui itseluottamus eikä Samikaan vähätellyt joukkueen mahdollisuuksia. Vain mitalista taistellaan, ”se o viimene mahollisuus ny”, hän sanoi. Ja lähti keskittymään…

Tiihonen  A. 2014. Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.2.2014.

Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille

Ärsyttääkö sinuakin se, että urheilijat vastaavat aina samalla – lattealla – tavalla urheilutoimittajien kysymyksiin, joissa he tiedustelevat ennen kisoja:”Mitkä ovat odotuksesi olympialaisista, kyseisestä kilpailusta tai ottelusta?” ja kilpailun/ottelun jälkeen:”Miltä nyt tuntuu?”

Koko koreografia on vaivaannuttava toistuessaan rituaalinomaisesti kisoista ja kisapäivästä toiseen. Miksi ihmeessä urheilutoimittajat toistavat kysymykset, joihin vain harva urheilija antaa piristävästi poikkeuksellisen vastauksen?

Moni meistä lieneekin valmis tuomitsemaan urheilutoimittajat mielikuvituksettomiksi sanojen käyttäjiksi tai jopa urheilijoiden kiusaajiksi. Urheilijatkin vaikuttavat vähän yksinkertaisilta sieluilta, jotka eivät juurikaan osaa analysoida kokemuksiaan ja tunteitaan tai eivät ainakaan tunnu löytävän oikeita sanoja tunteilleen.

Silti tämä rituaali tullaan näkemään kerta toisensa jälkeen sekä livenä että kirjoitettuna tekstinä tulevien Pyeongchangin talviolympialaistenkin aikana. Tälle täytyy olla jokin syy…

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä!

Urheilun seuraajat todennäköisesti inhoavat eniten tätä “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –vastausta. Siinähän urheilija ei penkkiurheilijan mielestä sano mitään tai sanoo sen, mikä on itsestään selvyys.

Totta kai (aika ikävä ilmaisu muuten sekin usein kuultuna) jokainen urheilija menee olympialaisiin tekemään parhaansa! Ja kyllähän katsoja voi vaatia urheilijalta vähän parempaa tietoa omista mahdollisuuksistaan kuin mitä kotisohvalta käsinkin voisi sanoa. Haloo, onko ketään kotona?

Urheilukieltä tuntemattomalle ja sen nyansseja opettelemattomalle tuo vastaus kuulostaa siis vieläkin latteammalta ja todella neutraalilta eli tunteita pakoilevalta vastausyritelmältä kuin ”Mennään nauttimaan”…

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

Urheilukieli-suomi –sanaselityskirjan leikkimielinen tekeminen on herkistänyt kuuntelemaan urheilijoiden kommentteja aiempaa tarkemmin. Kahdessa aiemmassa luvussa analysoin ”mennään nauttimaan” ja ”teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –lausumien perusteluja.

Nyt tarkoituksenani on paneutua myös hyvin tuttuun sanontaan eli “yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”, mutta sitä ennen muutama havainto suomalaisten urheilijoiden kertomista ennakko-odotuksista, mutta nyt myös vähän siitä, miten urheilijat tulkitsevat omia suorituksiaan kisan jälkeen. Näillähän on tietysti jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tästä muuten lisää tässä 4 vuotta vanhassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/).

Yhdistetyn nuori maajoukkue sai ensimmäisestä kisastaan sijat 6. ja 8. Eero Hirvosen ja Ilkka Herolan voimin. Sijoitukset olivat heidän parhaansa olympialaisissa enkä oikein usko, että suuri yleisö olisi heiltä juuri enempää odottanutkaan. Hiukan yllättävää olikin, että sekä Hirvonen että Herola, mutta myös heidän valmentajansa Petter Kukkonen olivat hyvin pettyneitä nuorten miesten suorituksiin. Joukkue oli lähtenyt hakemaan mitalia vielä mäkihyppykisan jälkeenkin…

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

Neljäs – urheilua seuraavien mielestä varmaan aika harvoin suomalaisilta kuultu – vastaus ennakko-odotustiedusteluihin on eri versioineen tuo “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”.

Krista Pärmäkoski taisi olla ainut suomalaisurheilija näissä olympialaisissa  joka uskalsi etukäteen sanoa, että jokaiselta matkalta voi odottaa mitalia. Risto-Matti Hakola taas ilmaisi ehkä hiukan epärealistisen mitalitavoitteensa oikein reippaasti ja Iivo Niskasen kultamitalitavoitteesta 50 km:n hiihdossa on julkisuudessa tiedetty jo vuosia…

Tiihonen A. 2018. “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”  (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/25/kylla-sielta-mitalia-lahdetaan-hakemaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 25.2.2018.

”URHEILIJAKSI, SANKARIKSI, MIEHEKSI? URHEILUN INITIAATIOT JA MIEHEKSI KASVAMISEN ERILAISET KONTEKSTIT”

Näin taloudellisen laman aikana ovat harvat ilahduttavat uutiset tulleet urheilun parista. Teemu Selänne, formula- ja rallikuskit, Jari Litmanen, vain muutamia mainitakseni, saavat suomalaisten mielen läikähtämään ainakin hetkeksi leipäjonoista iloisempiin tunnelmiin.

Vaikka pikkupojilla onkin urheilusankarinsa ja isommat pojat käyvät “miesten koulunsa”, niin jotkut väittävät, että pojat eivät löydä “kunnon mieheksi” kasvamiseen tarvittavia miehisiä malleja päiväkodeista, kouluista eivätkä kotoa (Sinkkonen 1990).  Olen samaa mieltä siitä, että pikkupoikien psyykkiset ongelmat ovat vakavasti otettavia. Sen sijaan on vähintäänkin kyseenalaista syyllistää naisvaltaisia ammattikuntia ja yksinhuoltajaäitejä siitä, etteivät pojat saa “toteuttaa itseään” ja oletettua miehisyyttään päiväkodeissa ja kouluissa. Todennäköisempää nimittäin on se, että osa pojista ja miehistä ajautuu ongelmaisiksi ja syrjäytyneiksi pikemminkin hegemonisen mieskulttuurin marginalisoivien voimien kuin naiskulttuurin vuoksi (Connell 1987). Miten muuten on selitettävissä keski-ikäisten ja ikääntyneiden miesten syrjäytyminen, sairastuminen ja ennenaikainen kuolleisuus. Heiltähän ei puuttunut tosimiehen malleja – ei ollut päiväkoteja, niin naisvaltaista koulua tai rikkoutuneita perheitä. Sen sijaan sotasankareita, huippu-urheilijoita, työteliäitä jälleenrakentajia ja etäisiä, mutta läsnäolevia isiä oli tarjolla.[i]

Miesmallipuheessa ajaudutaan helposti pattitilanteeseen, jossa ainut järkevä johtopäätös on se, että tietyillä miehillä ja pojilla menee huonosti oli heillä sitten kunnollisia tai kunnottomia miesmalleja. Syyt onnistumisiin ja epäonnistumisiin löytyvät jostakin muualta tai ainakin ne ovat monimutkaisempia prosesseja…

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

”URHEILUSSA KILPAILEVAT MASKULIINISUUDET”

Urheilu on hypermaskuliininen elämänalue. Selvimmin se näkyy huippuvalmennuksen organisoitumisessa. Naisellisuus tai epämiehekkyys ei kuulu urheilukentille eikä urheilun suureen kertomukseen, jonka löydämme urheilujournalismista. Oikea miehisyys on yhtä kuin oikea urheilullisuus. Urheilun periaatteet vastaavat hegemonisen maskuliinisuuden periaatteita. Tuttuja väitteitä, mutta myös karua todellisuutta. Onko urheilun ja miehisyyden rikkumattomalta näyttävässä yhteisyydessä olemassa murtumakohtia, tehdäänkö valmennuksessa toisin, esitetäänkö moninaisia urheilijakuvia, ovatko urheilun periaatteet muuttumattomia?

Ihmisten lisäksi myös yhteisöt ja instituutiot voivat olla maskuliinisia tai feminiinisiä.[ii] Ensimmäisessä esimerkissäni tarkastelen erilaisten valmennusorganisaatioiden työtapoja, työnjakoja ja niiden suhdetta maskuliinisuuteen. Ottaako nykyaikainen huippu‑urheiluvalmennus paremmin huomioon erilaiset miehet ja miehisyydet kuin perinteinen verta, hikeä, kyyneleitä ‑metodi? Millä ehdoilla urheiluvalmennus ja sitä kautta miehisyys valmennusorganisaatioissa rakentuu ja rakennetaan?

Hegemoninen maskuliinisuus tuotetaan nykyisin parhaiten julkisessa sanassa ja erilaisissa tiedotusvälineissä.[iii]  Urheilusivuja selatessa voi tuntua siltä, että mikään ei ole muuttunut ‑ parhaat nostetaan tähdiksi, häviäjät katoavat historian hämäriin. Vaikka näin onkin, niin muutosta on toki tapahtunut voittajatyyppien sisällä ja miehinen ranking‑lista on pikkuhiljaa kokenut mullistuksia. Toinen esimerkkini porautuu urheilujournalismin maskuliinisuushierarkioihin. Miten urheilutähteys tuotetaan mediassa ja miten erilaisia maskuliinisuuksia edustavat mediaurheilijatyypit sijoittuvat tämän päivän maskuliinisuushierarkiassa? Ketkä ovat voittajia, ketkä häviäjiä eilen, tänään ja huomenna…

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Astma

Jalat pettävät ja silmissä sumenee – suunnistan kohti WC:­tä. Ettei vain kukaan huomaisi, varsinkaan valmentaja. Lavuaarin ääreen ja vasta nyt köhäisy. Ei mikään köhäisy, vaan raapiva yskä, joka lohkaisee pelipaidal­le vih­reän ysköksen. Säikähdän. Keuhkoja repivä yskä vain jatkuu. Minun on nojattava lavu­aariin pysyäkse­ni pystyssä. Olen pyörtyä…

Kun yskänpuuskat vihdoin hellittä­vät, paitani on vihreän liman peitossa ja rintaani koskee. Olen ihmeissäni. Sitkeä yskä oli vaivannut minua jo monta viikkoa, mutta en uskonut sitä näin valtaisaksi. Pel­kään, mutta en uskalla näyttää sitä. Enkä kerro vaivoistani valmen­tajille.

Paikka on Vierumäen urheiluopisto, jalkapallon maa­jouk­kue-ehdokkaitten leiri vuonna 1975. Olin juuri lopettanut “liigatestin”, joka koostuu vatsa- ja selkäli­hasliik­keistä, hypyistä, punner­ruksista ja intervallijuoksus­ta. Testi kestää tavallisesti kolmesta ja puolesta minuutista neljään minuuttiin, tekijän kun­nosta riippuen. Tällä kertaa minulla meni melkein neljä, vaikka luulin olleeni hyvässä kunnossa, ja vielä tämä kohtaus … pi­täisikö mennä ker­tomaan?

En mene, vaikka tiedän että pitäisi. Myös peli kulkee alavireisesti. En uskalla juosta täysillä, koska pelkään uutta yskänkoh­tausta. Uskon silti pääseväni jatkoon, vaikka valmentaja tulikin kysele­mään hiihtoharrastuksestani jotenkin inhottavasti. Kadun jo ylpeää vastaustani jatkaa hiihtämistä niin kauan kuin huvittaa. Valmentaja kai odotti, että jalkapallo voittaisi…

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

”NIIN HYVIÄ KOKEMUKSIA”. LAHDEN DOPINGKÄRYN YMMÄRRETTÄVÄ TULKINTA

Oma dopingtarinani[iv]

Hopea ei ole häpeä

Lauantaiaamuisin kymmenestä yhteentoista vedin poikani jalkapallojoukkueelle harjoitukset. Niin tein myös 17. helmikuuta 2001. Säntäsimme heti harkkojen jälkeen kotiin; edessä oli pitkä matka läpi Suomen hiihtoloman viettoon. Toinenkin syy kiireeseeni oli – halusin nähdä juuri alkaneiden Lahden MM-hiihtojen miesten takaa-ajohiihdon ensimmäisen osan ennen lähtöämme.

Pakkasimme auton täyteen talviurheilutavaroita samalla kun yritin seurata TV:sta hiihdon etenemistä. Ehdin nähdä Mika Myllylän haastattelun ennen kuin starttasin auton nokan pohjoista kohti. Mäntsälän tienoilla purin hiljaisen pohdintani sanoiksi: ”Mika ei hiihdä toista osaa”. Perustin arveluni omiin tuntemuksiini; olin sairastunut kaksi viikkoa aiemmin A-virukseen, luulin kerran jo parantuneeni, menin hiihtolenkille ja sain keuhkoputken tulehduksen. Astmaatikkona päättelin Mikan äänestä, että nyt ei kannattaisi hiihtää, vaikka hän johdossa olikin. Pitäisi ajatella vähän pidemmälle.

Lahden tienoilla kuulin sitten Mikan tulleen samaan johtopäätökseen. Mietin samalla kuumeisesti ehtisimmekö näkemään takaa-ajon loppuhetket. Päättelin, että jos ajan vähän ylinopeutta, niin saatamme ehtiä Hartolaan oikeaan aikaan. Saavuimmekin erään huoltoaseman baariin viisi minuuttia ennen kisan loppua. ”Elofssonhan hiihtää kuin Wassbergin ja Mogrenin yhdistelmä, kevyesti ja teknisesti – paljon enemmän jaloilla ja keskivartalolla kuin suomalaiset tai norjalaiset”, ajattelin. Tajusin näkeväni mieshiihdon tulevaisuuden. Jari Isometsän tekniikka tökki ja voimat olivat lopussa, mutta mitali tuli. ”Hopea ei ole häpeä”, tuumasi Hartolan väkikin.

”Ongelmia dopingnäytteessä”

Näin jälkeen päin ajatellen se on dramaturgisesti hieno ilmaus. Se sai minutkin varpailleen. Tiedotustilaisuus, jossa Jari Isometsä oli vaimonsa kanssa (luulin häntä ensin tulkiksi), Paavo M. Petäjän, Antti Leppävuoren, Jorma Hyytiän ja Kari-Pekka Kyrön kanssa, herätti minussa suurta ihmetystä. Jari ei ottanut ruumiillisesti tai tunteellisesti syytä niskoilleen, vaikka sanat puhuivat toista. Kari-Pekka valehteli, sen aistin selvästi, mutta Antti sen sijaan näytti maansa myyneeltä. Paavo tuntui olevan ihan pihalla asioista.

”Jokin tässä mättää pahasti”, mietin pystymättä tarttumaan töihinkään, joita olin ottanut lomalle mukaan. Onneksi sain luettua pojan uutta Harry Potteria, jossa myöskin kerrotaan kahdesta rinnakkaisesta, mutta täysin erillisestä maailmasta. Aavistin, että jotain tällaista tämän hiihtosirkuksenkin takana on. Asia vaivasi minua rankasti – niin kuin varmasti suurta osaa suomalaisista. En ollut saanut kuulla uskottavaa tarinaa…

Tiihonen, Arto (2002) ”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 365-422. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/06/15NIINHYVIÄ.pdf)

Miksi hiihdän?

Nykyihminen – homo sapiens siis – on olento, jonka mielikuvitus on rakentanut tämän ihmeellisen maailman, jossa elämme. Elossa selviytymiseen tarvittavien ”eläimellisten” taitojen ulko- tai yläpuolella kaikki on fiktiota – niin työ, raha, menestys kuin tuottavuus, materia tai vaikkapa luokka- ja etniset erot. Näitä kaikkia ihminen nimittäin kykenee muuttamaan tai ainakin suhtautumistaan niihin.

Saattaa olla, että jo muutaman vuosikymmenen päästä homo sapiensin korvaa ainakin alkeellinen homo deus, joka on algoritmeillä ohjautuva organismi, mutta sellainen, jonka algoritmit eivät tule pelkästään geeneistä ja oppimistamme asioista, vaan osittain ihmisen ulkopuolella olevasta ”datasta”. Joku voi sanoa, että olemme jo tällaisia ”jumalihmisiä”, joista Yuval Noah Harari kirjoittaa kirjassaan Homo Deus.

Miten tämä liittyy otsikkooni Miksi hiihdän? No siksi, että jo nykyihminen on kehitysvaiheessa, jossa sen tulee pystyä perustelemaan yhä paremmin tekemisensä sekä itselleen että muille – nykyään myös eläimille ja koko maapallolle  eikä ainoastaan kanssaihmisille.

Valinnanvapaus on niin suurta, että suomalaisistakin todella iso osa valitsee liikkumattomuuden, vaikka heillä on käytössään erittäin paljon perusteita liikkumisen puolesta. Tarvitaan siis vielä parempia perusteita…

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

Julkaisupaikat

Tiihonen A. 2017.  Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.3.2017.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.2.2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.2.2014.

Tiihonen  A. 2014. Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.2.2014.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

Tiihonen A. 2018. “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”  (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/25/kylla-sielta-mitalia-lahdetaan-hakemaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 25.2.2018.

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

Tiihonen, Arto (2002) ”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 365-422. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/06/15NIINHYVIÄ.pdf)

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.