Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään.

Jos rehellisiä ollaan, niin urhelijoiden ja valmentajienhan on selvitettävä itselleen muutamia peruskysymyksiä lähtiessään tavoittelemaan maailman huippua. 1970-luvulla ei kenelläkään ollut nykyisiä kykyjä arvioida kiellettyjä menetelmiä, koska siihen asti lähes kaikki oli ollut sallittua. Jos koko järjestelmä perustuu sille, että kaikki keinot ovat sallittuja, niin sitä on yksilön tai edes yhden maan edustajien erittäin vaikea pitää kiellettynä.

Pitää muistaa, että ennen kieltoja kyse oli myös hyvin avoimesta kilpailuista kaikin keinoin. Eihän menetelmiä toisille kerrottu, mutta niihin suhtauduttiin kuin nykyään suksien voiteluun tai nykytermein: suksihuoltoon. Onnistunut voitelu on osa kilpailua, vaikka se tekeekin kilpailusta tavallaan epäreilun. Kiellettyä se ei kuitenkaan ole ja muutkin saavat käyttää samoja menetelmiä, jos vain ne keksivät. Näin ajateltiin dopingistakin silloin, kun se ei ollut kiellettyä. Toki monet, jotka olivat siihen kulttuuriin tottuneet, eivät osanneet muuttaa käsitystään senkään jälkeen, kun aina epätäydellisiä kieltoja tuli ja tulee koko ajan lisää.

Minuun kuitenkin iski vahvasti Vainion Martin käry, joka yhdistettiin myös laitokseemme. Jo 1980-luvun aikana tuli sitten ilmi monia muitakin tapauksia. Jonkinlaisena idealistina en voinut olla asiassa itse mukana, vaikka en urheilijoita enkä valmentajia ole koskaan suostunut tuomitsemaankaan. Tiedän, miten vaikeaa ellei mahdotonta on kieltäytyä keinoista, joita tietää kilpakumppanien käyttävän. Tämä pätee kaikilla elämänaloilla tieteestä politiikkaan ja hallinnosta yritysmaailmaan.

Aika usein olen ehtinyt kokea sen, miten epäpätevämpiä valitaan hallintoon, järjestöihin ja yliopistoihin puoluepoliittisin tai muin itse ”kilpailuun” kuulumattomien perusteiden pohjalta. Olen melko varma, että huippu-urheilussa dopingin avulla menestyneet ovat olleet omassa lajissaan ”ilman vippaskonstejakin” paljon parempia kuin nämä muilla elämänaloilla vilpillisin keinoin kilpailussa pärjänneet omilla aloillaan.

Seurasin tietysti median välityksellä kaikki hiihdon MM-kisat. Upeista fiiliksistä voisi nostaa montakin esille. Myllylän Mikan voitto Trondheimin 1997 perinteisen 50 km:llä oli yksi vaikuttavimmista. Mika voitti viimein 1990-luvun hiihtokuninkaan Björn Dählien. Mahtava taistelu rankassa kelissä.

Karpaasien nousu haastamaan vuonomaan miehiä oli herooinen suoritus, jota kesti lähes kymmenen vuotta. Sellainen ryhmä veti muitakin parempiin suorituksiin aivan kuten Marja-Liisa Hämäläinen ja Marjo Matikainen tekivät naisten hiihdolle tai Nykäsen Matti, Ahosen Janne tai Mannisen Hannu ja Lajusen Samppa mäkihypylle ja yhdistetylle.  Myllylän Mika nousi Dählien, Gunde Svanin ja Eero Mäntyrannan rinnalle oman elämäni parhaimpina mieshiihtäjinä.

Täysin rinnoin en kuitenkaan voinut olla mukana huippuhiihdon seuraajanakaan. Ero maaimanhuippujen ja vain hiukan heitä heikommin pärjäävien kesken repesi liian suureksi. Muistan hyvin, miten outo fiilis minulla oli Hakunilassa hiihdettyjen SM-kisojen – olikohan vuosi 1997 – jälkeen, kun näin livenä, miten maajoukkuehiihtäjät olivat ikään kuin eri planeetalta kansallisen tason hiihtäjiiin nähden. Se ei tuntunut normaalilta.

Silti uskoin, että Lahden MM-kisat vuonna 2001 tulisivat olemaan siihen astisista kisoista kaikkein parhaimmat.  No, niin ei käynyt.

Lahden 2001 kisojen kanssa on toivottavasti voimassa ”16 vuoden sääntö”, jonka joskus lanseerasin. Se on aika, joka kestää jonkin uuden ajatuksen esittämisestä sen juurtumiseksi käytäntöön. Huomasin esimerkiksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, että  esimerkiksi Erkka Westerlund ja Mika Kojonkoski alkoivat puhua lähes täysin samaa kieltä kuin mitä me liikuntasosiologian ja –filosofian tutkijat käytimme 1990-luvulla.

Lahden 2001 suhteen siis toivoisin, että aika olisi tehnyt tehtävänsä ja tapahtumat olisi osattu asettaa konteksteihinsa. Rohkeus puhua totta kuuluu tähän suhteellisuudentajuisuuteen. Pekka Vähäsöyringin tunnustus  juuri ennen Lahden 2017 kisoja koskien epohormonin käyttöä hiihdossa on askel, jonka toivoin hänen ottavan jo pian 2001 kisojen jälkeen.

Avoimuus ja rehellisyys puhdistaa, unohtaminen ei. Silti ymmärrän, että joissakin asioissa vain aika antaa riittävän etäisyyden kohdata kipeät asiat. Oma ”avoimuuteni”, jonka julkaisin heti 2001 kisojen jälkeen, puhdisti itseäni, mutta oli selvästi liikaa monille tahoille. Osa meistä ei halua ymmärtää lainkaan ”väärintekijöitä”, osa taas ei kestä sitä, että heidän eli meidän kaikkien osuutta tapahtumiin analysoidaan

(Tästä linkistä 15NIINHYVIÄ 15NIINHYVIÄ vuonna 2001 tekemääni tulkintaan. Totuuden esille saamisen vaikeutta kuvannee se, että vieläkään ei ole kovin montaa faktaa saatu valaehtoisestikaan todistamalla esille kyseisestä asiasta. Tieteellä ja oikeudella on sama ongelma eli jos asiasta tietävät valehtelevat tai vaikenevat, totuutta on vaikea saada esille.  Siksi kaiketi kuolemansyyntutkijoista kertovat dekkarisarjat ovat niin kiinnostavia: dna-näytteet yms. saavat totuuden esille, vaikka rikolliset vaikenisivat).

Pitäisikö omasta mielestään puhtaiden ja syyttömien sitten vain siirtyä seuraamaan kuvataidetta (ai niin, siellähän paljastui hurja väärennösjuttu juuri), teatteria (jumalan teatteriakaan ei ole vielä unohdettu, harmi) tai musiikkia (Voice of Finland saattaa sisältää myös arkaluontoisia kuvia). Politiikasta en sano mitään…

Kaikkia totuuksia suomalaisesta hiihdosta tai edes Lahden 2001 tapahtumista ei ehkä koskaan saada esille. Pyöräilystä saatujen valaehtoisten totuuksien avulla voi kuitenkin arvella, että myös muissa kestävyyslajeissa meno oli lähes samankaltaista. Siksikään ei ole syytä leimata vain joitakin kiinnijääneitä huippuhiihtäjiä tai valmentajia.

Minä antaisin anteeksi kaikille, jotka suostuvat kertomaan rehellisesti oman totuutensa. Uskon, että niin antaisi suurin osa suomalaisista. Anteeksiantamattomille voi tosiaan suositella muita harrastuksia kuin huippuhiihdon seuraamista.

Se kuusitoistavuotta on pitkä, mutta myös aika lyhyt aika. Nykyhiihtäjien toive siitä, ettei heidän tarvitsisi kantaa enää edellisten sukupolvien taakkaa, on todella oikeutettu.

Mutta palataan vuosien 1982 ja 2001 väliseen aikaan takaisin. Hiihto oli elämässäni satunnaista. Hiihdin tai hiihdimme, jos oli hyvä keli. 1990-luvun puolivälin tienoilla oli muistaakseni muutama oikein hyvä lumitalvi täällä etelässäkin, joten kilometrejä saattoi kertyä sellaiset 500-700 talvessa. Useimmiten varmaan vähemmän.

Lapsia yritin opettaa hiihtämään, mutta ihan hirveän innostuneita he eivät olleet, vaikka vein heidät pari kertaa lasten kisoihinkin. Pääkaupunkiseudulla ei ollut samanlaista lapsuuteni hiihtokulttuuria enkä sitä paljon etsinytkään. Pojan leirikoulussa huomasin, että luokassa oli vain kolme 12-vuotiasta, jotka osasivat hiihtää. Eihän sellainen saa innostusta aikaiseksi. Ero omaan lapsuuteeni oli valtaisa.

Lapseni tunsivat huonommin Mika Myllylän, Jari Isometsän tai Harri Kirvesniemen kuin minä Heimo Himasen, Veini Puttosen tai Arto Tiaisen. Vaikka Karpaasit olivat paljon julkisuudessa, niin julkisuudessa oli niin paljon muutakin, että hiihtostarat hävisivät suureen joukkoon erilaisia ”julkkiksia”. Onneksi sentään on ”iivoniskasia” siellä Savon sydänmailla, jossa hiihtoa vielä kunnioitetaan vaikkapa ”Iivon Sanomilla”.  Ehkä joku poika ja tyttö innostuvat siitä riittävästi aloittaakseen polun hiihdon huipulle.

Omassa elämässäni pärjäsin loistavasti ilman huippuhiihtoa vuosien 1982-2001 välisen ajan. Jälkikäteen ajatellen olen ollut ehkä vähän onnekaskin etten ollut mukana huippu-urheilussa, vaikka  teinkin tutkimusta, jossa huippu-urheilun ilmiöitäkin käsiteltiin. Myönteisen kriittisesti eli ymmärtävällä otteella ja ratkaisuja etsien.

Paljon hyvää onkin tapahtunut mm. siinä, miten urheilijat – miehet ja naiset – ymmärretään ja miten heitä tuetaan urheilussa tänä päivänä verrattuna menneisiin vuosikymmeniin.

”Itku tuli pitkästä ilosta” vuonna 2001. Suomalaisten hiihtäjien ja valmentajien kohtalo tuntui kovalta, sillä vaikka en hyväksynytkään heidän tekoaan, niin ymmärsin heitä erittäin hyvin. Huippu-urheilussa elettiin niin Suomessa kuin muuallakin tietynlaista hybristä, jossa kaikki tuntui olevan mahdollista. Tarvittiin romahdus,  jotta ”totuus ei unohtuisi”. Talouselämässäkin ylikuumenemista seuraa usein paluu maan pinnalle.

MM-kisani 1, 2, 4 ja 3 – elämää hiihdon kautta katsottuna

Pikkuruinen blogisarjani hiihdon MM-kisoista koostui neljästä erillisestä, mutta kronologisesti vuodesta 1962 vuoteen 2017 asti kattavasta neljästä jutusta. Jokaisessa oli omat teemansa, jotka liittyivät lapsuuteeni, nuoruuteeni ja keski-iän eri vaiheisiini. Nostin esiin asioita, jotka ovat olleet juuri minulle tärkeitä ja jotka ovat jääneet muistiini merkityksellisinä asioina. Osa niistä on yhteisiä meistä monille – osa vain minun ikiomia muistojani ja tulkintojani.

Omat MM-hiihtokokemukseni ovat sukupolvisidonnaisia monellakin tapaa. Ensimmäisessä muistelussani muistelin hiihtäjiä, jotka olivat syntyneet 1930- ja varsinkin 1940-luvulla. Oman isäni kautta opin tuntemaan jopa 1920-luvulla syntyneitä 1950-luvun hiihtotähtiä, vaikken heitä enää MM-kisoista muistakaan (http://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/).

Toisessa muistelussani laduille  tuli jo oman sukupolveni hiihtäjiä, jotka jatkoivat 1980- ja pieni osa vielä 1990-luvulle asti. Naisten hiihtäjäsukupolvi oli oman ikäisissäni miehiä vahvempi kansainvälisesti.  Karpaasit taas olivat jo seuraavaa sukupolvea, jossa miehet olivat naisia parempia. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli taas naisten kymmenluku, kun tämä toinen on ollut aika tasa-arvoinen.

Huippu-urheilussa sukupolvet ovat tyypillisiä, koska keskinäinen kilpailu ja kannustus – vertaistuki – vetää muita mukanaan, jos joukossa on yksikin todellinen tähti. Haaste on se, että jatkuvuutta on vaikea organisoida, jos yhden sukupolven huiput lopettavat lähes samanaikaisesti ja jos jossain hetkessä ei olekaan yhtään kansainvälistä huippua omassa joukkueessa.

Thomas Wassberg, Gunde Svan, Björn Dählie, Petter Northug  tai Helena Takalo, Marja-Liisa Kirvesniemi, Jelena Välbe, Virpi Kuitunen  ja Marit Björgen ovat vetäneet muunkin joukkueen korkeammalle  tasolle.  Se taas on kirittänyt heitä edelleen eteenpäin. Näin ovat tehneet toisilleen myös Matti Heikkinen, Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen.

Oma hiihtoharrastukseni oli lapsena hyvin yhteisöllistä, sillä sain syntymässäni jäsenyyden ”hiihtoperheeseen” ja lapsuudessani hiihdimme joka paikkaan – kouluun, naapuriin, kauppaan. Laskimme mäkeä aina kun oli mahdollista. Ensimmäisen pitkän hiihtoretken tein 8-vuotissyntymäpäiväni tietämissä. Kolmenkympin lenkki raskaassa kelissä. Kilpailut alkoivat heti koulun aloitettuani. Opettelin tervaamaan ja voitelemaan suksia pienestä pitäen.

Aika hienoa on se, että viimeisen viidentoista vuoden hiihtokokemukseni ovat olleet vähän samanlaisia kuin lapsena. Olemme koonneet ystäväporukan perheineen viikoksi Lappiin hiihtämään. Siellä olen saanut opettaa lapsia hiihtämään ja olen saanut huoltaa suksia, kuten lapsena ja nuorena. Olemme retkeilleet ja laskeneet mäkeä. Moni pääkaupunkiseudun lapsi on oppinut hiihtämään ja pitämään hiihdosta.

Oma suhtautumiseni hiihtoon on myös muuttunut. Hiihtäminen on minulle nyt paljon tärkeämpää kuin ”syvässä keski-iässä”. Harjoittelen sekä luistelu- että perinteisen tekniikkaa aika suurella pieteetillä. Jos olisi kelejä hiihtäisin paljon. Vieläkään en lähde etsimään lunta auton kanssa kuin poikkeustapauksissa. Nyt viikonloppuna tosin kävin Ahmahiihdossa Kolin maisemissa, koska lunta on ollut niin vähän etten ole päässyt Sipoonkorpeen hiihtämään.

Hiihto on minulle sillä tavoin luontoliikkumista ja osa arkea, kuten lapsena, kun sukset napattiin jalkaan kotimökin seinustalta. Sitten koitti vapaus mennä minne itse huvittaa…

Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4.

Päävalmentaja Reijo Jylhän repeäminen nimensä mukaisesta rauhallisesta ilmeestä Matti Heikkisen 50 kilometrin pronssimitakin jälkeen jäi muisti- ja mielikuvaksi, joka kertoo sen, minkä kertoivat myös tuhannet palstamillimetrit ja iloiset kuvat Lahdesta 2017.

Olin todella iloinen suomalaisen hiihtourheilun positiivisista uutisista, joita kisat pitivät runsaasti sisällään. Upeaa!

Vihdoinkin on päästy irti Lahden 2001 ikeestä ja kurssi on saatu nostettua koko suomalaisessa huippu-urheilussa. Näinhän ovat sanoneet sekä Jylhä että olympiakomitean uusi puheenjohtaja Timo Ritakallio.

Tältä minustakin tuntui – unohdetaan menneet ja lähdetään kohti ääretöntä ja sen yli, kuten suosikkielokuvassani Toy Storyssa niin hienosti kuvataan se kiva pöhinä, jota tarvitaan murheen alhosta nousemiseen.

Ajattelin, että olisi helppo löytää myös faktaa tuon voimakkaan ilon tunteen taustaksi. Yksinkertaisinta olisi verrata suomalaisten menestystä pohjoismaisten hiihtolajien MM-kilpailuissa vuoden 2001 jälkeen tähän päivään.

Täytyihän tämän kollektiivisen tunteen näkyä Suomen mitalisaaliissa, koska meitä pidetään kuitenkin aika menestysorientoituneena kansana. Nämä kisat menivät lähes kaikkien mielestä hyvin, mutta mihin verrattuna? Se osoittautuikin kiinnostavaksi kysymykseksi.

Alla taulukko /kuvio (kaikki artikkelin kuviot pdf-muodossa tästä linkistä: Mielikuvia_taulukot_2017) Suomen (kulta)mitaleista vuoden 2001-2017 MM-kisoista.

2017 2015 2013 2011 2009 2007 2005 2003 2001
Suomi/mitalit 5 1 1 4 8 8 5 4 10
Suomi/kulta 1 0 0 1 3 5 1 1 2

Mielikuvani ei kumma kyllä vastannut tuota kuviota. Muistiin ei voi näköjään luottaa: Suomihan oli todella hyvä esimerkiksi vuosina 2007 ja 2009 ja vuoden 2001 katastrofikisoissa saimme näköjään  koko tarkasteluajanjakson aikana eniten mitaleita.

Minulle  oli kuitenkin syötetty tarinaa, jossa olemme nyt nousseet kuopasta, johon jouduimme heti 2001 jälkeen ja johon havahduimme 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla.

Se taas johti mm. huippu-urheilun muutosprosessiin juuri tuossa vaiheessa. ”Vaihtoehtoinen totuus”, jota hiihtoihmiset, olympiakomitea ja media ovat minulle syöttäneet, näyttää toimineen loistavasti.

Oikeammalta tulkinnalta näyttää se, että 2010-luvun heikoimmista esityksistä on menty ainakin vähän eteenpäin, mutta kovin kaukaa haetulta näyttää se tulkinta, jonka mukaan Lahden 2001 tapahtumat olisivat johtaneet tähän romahdukseen. Onko tälle väärälle tai ainakin vinolle tulkinnalle olemassa jokin ymmärrettävä selitys?

Ainahan sellainen löytyy. Kun Reijo Jylhää haastatellaan, niin hän tietysti puhuu vain maastohiihdosta ja joskus vielä erikseen miesten ja naisten hiihdosta. Tämä ”Lahden suuri kertomushan” koskee vain miesten hiihtoa, ei naisia eikä mäkihyppääjiä eikä yhdistetyn miehiä.

Naisten hiihto ei romahtanut oikeastaan ollenkaan Lahden 2001 jälkeen, vaan vasta Virpi Kuitunen (Sarasvuo) lopettamisen jälkeen. Hän ei tietysti ole syypää siihen, että seuraava naishiihtäjäsukupolvi ei ole noussut korvaamaan häntä ja parhaassa vireessään ollut Aino-Kaisa Saarista.

Mäkihyppyyn ja yhdistettyyn Lahden 2001 tapahtumilla ei todennäköisesti ole ollut suoranaista vaikutusta ellei sellaiseksi lasketa Hiihtoliiton vaikeuksia, mutta nekin näyttäisivät tulleen aika pitkällä viipeellä. Samppa Lajunen ja Hannu Manninen jatkoivat voittamistaan Lahden jälkeenkin, eikä se paljon vaikuttanut Matti Hautamäkeen tai Janne Ahoseenkaan. Eikä siis suomalaisten menestykseenkään hiihdon MM-kisoissa.

Olisiko siis mahdollista, että syy 2010-luvun notkahdukseen johtuu jostakin aivan muusta kuin Lahden 2001 dopingskandaalista? En kiellä, etteikö tuollaisella skandaalilla olisi vaikutuksia pitkälle tulevaisuuteen, mutta onkohan sen merkitystä kuitenkin liioiteltu?

Tuntuu, että hiihtäjien, muutaman valmentajan ja lääkärin niskaan on kaadettu paljon huonoa johtamista tai asioita, jotka eivät millään tavalla selitä itse asiaa eli hiihtolajien matalasuhdannetta 2010-luvulla tai perinteisten yksilölajien välttävää menestystä esim. Rion olympialaisissa. Samaan aikaanhan monet muut urheilukulttuurin muodot ja -lajit ovat menestyneet paremmin kuin koskaan ennen.

Miten tämän väärän mielikuvan syntymisen voisi todistaa muuten kuin katsomalla sitä kuuluisaa  ”isompaa kuvaa”, mutta rajoittumalla kuitenkin vain pohjoismaisiin hiihtolajeihin? Millaiselta mahtaa näyttää naapurimaidemme Ruotsin ja Venäjän menestys tuona samana ajanjaksona?

Mitalit

2001-2017

2017 2015 2013 2011 2009 2007 2005 2003 2001
Suomi 5 1 1 4 8 8 5 4 10
Ruotsi 4 9 7 5 3 2 3 6 4
Venäjä 6 2 5 4 3 4 7 5 10

Lahdessa 2017 olimme naapurimaidemme kanssa lähes tasavertaisia, mutta 16 viime vuoden aikana jokainen hiihtomaa on kokenut melkoista turbulenssia tai ainakin voi sanoa, että jokaisessa maassa menestys on noudatellut kaavaa, jonka taustalla täytyy olla sukupolviselityksiä, mutta myös satsaamisselityksiä.

Hiihtolajeissa kaikissa lajeissa vaihtuvat menestyssukupolvet omien logiikkojensa mukaisesti eli miesten hiihdossa pätevät eri lait kuin mäkihypyssä tai yhdistetyssä. Eri maissa sukupolvet vaihtuvat myös omien aika erikoistenkin logiikkojensa mukaisesti, joilla saattaa olla pitkätkin juuret.

Tätä logiikkaa voidaan toki muuttaa satsaamalla armottomasti ja varoja säälimättä kotikisoihin. Näin tehdään Suomessa, mutta myös muissa urheilumaissa. Joskus, mutta ei aina, tällaisten satsausten vaikutukset jatkuvat myös seuraavina vuosina.

Suhteellisuusdentajuisuuden säilyttämiseksi kannattanee siis katsoa vielä isompaa kuvaa eli sitä, miten mitalit ovat jakautuneet koko tarkastelujakson aikana Suomen tärkeimpien kilpailijamaiden välillä.

 Maat Mitalit 2017 Mitalit 2015 Mitalit 2013 Mitalit 2011 Mitalit 2009 Mitalit 2007 Mitalit 2005 Mitalit 2003 Mitalit 2001
Suomi 5 1 1 4 8 8 5 4 10
Norja 18 20 19 20 12 16 19 16 10
Ruotsi 4 9 7 5 3 2 3 6 4
Venäjä 6 2 5 4 3 4 7 5 10
Saksa 11 8 5 8 9 9 7 8 8
Muut 19 23 26 22 25 15 16 15 12
Yhteensä 63 63 63 63 60 54 57 54 54

Yllätys, yllätys: Suomi, Ruotsi ja Venäjä ovat lähes tasoissa! Norja on ylivoimainen ja Saksa menee naapureidemme edelle, kun muut maat voittavat yhdessä hädin tuskin Norjan. Niiden sisällä vasta turbulenssia onkin ollut.

Itävalta, USA, Ranska, Tsekki, Italia, Sveitsi, Kanada, Puola, Japani ja muutama muu maa ovat onnistuneet joissakin kisoissa aika hyvinkin, mutta kärjen kapeus on kuitenkin tehnyt niistä kuitenkin selvästi huonompia verrattuna Suomeen ja  naapurimaihimme eli perinteisiin hiihtomaihin.

Tämä näkyy taulukossa/kuviossa, jossa on laskettu yhteen naapurimaidemme  ja muiden maiden mitalit.

Maat Mitalit 2017 Mitalit 2015 Mitalit 2013 Mitalit 2011 Mitalit 2009 Mitalit 2007 Mitalit 2005 Mitalit 2003 Mitalit 2001
Naapurimaat 33 32 32 33 26 30 34 31 34
Muut maat 30 31 31 30 34 24 23 23 20

Pidemmät trendit osoittavat siis monet mutu-päätelmät lopultakin aika kestämättömiksi. Ainakaan ei voi sanoa, että Suomi olisi jotenkin poikkeuksellinen maa, mitä tulee MM-kisoissa menestymiseen. Norja on poikkeus säännöstä, muissa maissa nousuja ja laskuja tapahtuu enemmän tai vähemmän samalla tavoin kuin Suomessa.

Sukupolvet eri lajiryhmien sisällä vaihtuvat ja nivelkohdissa tulee notkahdus, joka yleensä korjaantuu joidenkin vuosien kuluessa. Joskus se huippusukupolvi on myös niin hyvä, että menestystä tulee vuosikausia peräkkäin.

Hiihtourheilulle on ehdottomasti hyväksi, että Puola ja Slovenia ovat nousseet mäkihypyn kärkeen kilvoittelemaan Saksan, Itävallan ja Norjan kanssa, mutta huonoa on se, että Norja hallitsee liikaa naisten hiihtoa ja Saksa yhdistettyä. Miesten hiihdossa tilanne on tällä hetkellä ”tervein”, kun suomalaiset, venäläiset sekä kanadalainen ja britti haastavat norjalaiset.

Yhtä totuutta ei olekaan…

Olen kuunnellut Kari Enqvistin puhetta maailman synnystä ja fysiikan laeista. Hän on pohtinut teorioita, joista ei ole tai ehkä voi koskaan saadakaan mitään faktatietoa. Hän toivoisi, että saisimme mitattua vaikkapa sen, onko maailmankaikkeus kaksi-, kolmi-, neli- tai viisiulotteinen – tai yhtä aikaa useampia niistä? Saattaahan olla, että maailmankaikkeus on oikeastikin eri pisteistä katsottuna erilainen…

Ihmisen lyhyt historia –kirjassa Yuval Noah Harari taas ihmettelee ja ihaileekin oikeastaan läpi koko kirjan homo sapiensin poikkeuksellista kykyä uskoa asioihin, joita ei oikeasti ole olemassakaan. Uskonnot, talous, tiede  jne. jne. ovat asioita, joita ei ole muilla eläinlajeilla.

Tieteisusko ja usko edistykseen saa häneltä yhtä kovaa kritiikkiä kuin uskonnotkin tai talous, koska ne ovat kaikki asioita, jotka perustuvat siihen, että muutkin ihmiset uskovat niihin. Tiede esimerkiksi perustuu ajatukseen siitä, että emme (koskaan) tiedä kaikkea – ja siksi kehitämme menetelmiä ja teorioita, jotta tietäisimme  enemmän.

En minäkään väitä, etteikö olisi mahdollista – ja varmaankin hyödyllistä – uskoa urheilujohtajien ja valtamedian käsityksiin Lahden MM-kisojen menestyksestä. Minäkin haluan uskoa niihin suuren yleisön ja toivottavasti myös urheilun yhteistyökumppaneiden kanssa. Eniten toivon, että itse urheilijat uskovat siihen, että Lahden 2001 haamut on nyt karistettu olkapäiltä ja he saavat uskoa tekemiseensä, josta me muut olemme niin kiinnostuneita edelleen.

Silti toivon, että tämäkin vaatimaton tarkastelu auttaa meitä näkemään, että Suomen menestys pohjoismaisissa hiihtolajeissa on ollut a) suurin piirtein yhtä hyvää kuin naapurimaissamme Ruotsissa ja Venäjällä, b) kisamenestykseen vaikuttavia tekijöitä on useita ja ne ovat erilaisia hiihdossa (naiset/miehet), yhdistetyssä ja mäkihypyssä olettaen, että  järjestelmä on jotakuinkin kunnossa, c) laskut ja nousut kuuluvat huippu-urheiluun kaikkialla, jopa Norjalla on ollut vaikeita aikoja MM-hiihtojen historiassa.

Lahden kisoissa 1978 Norja sai yhden ainoan pronssin – Suomi kolme kutakin mitalia. Vuonna 1982 Norja saikin omissa kisoissaan Oslossa  jo 14 mitalia eli muutosten vauhti voi olla myös huima.

Ymmärrän, että edellisillä toiveillani ei juuri ole merkitystä siihen, miten ihmiset asiat kokevat ja mitä he pitävät tärkeinä itselleen. Joku voi sanoa, ettei Ruotsin menestystä voi verrata Suomeen, koska siellä ei juuri harrasteta mäkihyppyä tai yhdistettyä. Venäjään ei moni nyt edes haluaisi luottaa, mutta pitääkö Sergei Ustjugovin kärsiä maansa ja kärynneiden puolesta? Tai eikö olisi kohtuullista, että Martin Johnsrud Sundby voittaisi myös arvokisoissa? Ja ei kai Iivo Niskasta oikeasti kannata kritisoida siitä, että hän ihaili pikkupoikana Mika Myllylää?

Aika moni kuitenkin näkee urheilussa juuri sen, minkä siinä haluaakin nähdä. Suomalaisessa urheilussa ja aika laajasti myös mediassa halutaan nyt nähdä uuden nousun siemenet näissä Lahden 2017 MM-kisoissa. Minustakin tuntuu siltä.

Sitä ehkä kuitenkin kannattaisi miettiä, miksi niin kauan haluttiin uskoa siihen, että vuoden 2001 Lahden MM-kisojen ikävät tapahtumat vaikuttivat niin pitkään ja niin laajasti suomalaiseen urheiluun? Tuntuisi tämänkin tarkastelun kautta siltä, että suomalaista huippu-urheilua arvioidaan ja tulkitaan aivan liikaa miesten maastohiihdon kovin kapeasta näkökulmasta käsin.

En tiedä, onko tällä paineella ollut vaikutusta myös suomalaisiin mieshiihtäjiin. Harvoin on nimittäin kuultu niin fiksuja kommentteja, joita antoivat niin Matti Heikkinen, Lari Lehtonen, Perttu Hyvärinen kuin Kusti Kittiläkin viidenkympin kilpailun jälkeen. Huippu-urheilu ja sen liialliset paineetkin ovat saattaneet kasvattaa näistä nuorista miehistä Iivo Niskanen mukaan lukien aika kypsiä ihmisiä.

Vaikeuksista selviytyminen olisikin nostettava keskeiseksi tavoitteeksi, jota huippu-urheilu voi nuorille opettaa. Ja eihän se sitä tee ellei ole mahdollista sekin, että siinä epäonnistuu.

Siksi kai urheilijoiden haastatteluissa on niin paljon tunteita pelissä. Ja tämä on meille ”tavisseuraajillekin” tärkeää, että näemme, miten jotkut kuitenkin uskaltavat ottaa riskejä elämässään.

Meillekin tekisi hyvää kypsyä ja yrittää selviytyä pettymyksistä, joita koemme kotisohvallamme. Siihen auttaa kunnon hiihtolenkki…

Artikkeli pdf-muodossa tästä: Mielikuvia_MM-kisoista_2000-luvulla