Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin

Pronssiottelupäivän mietteitä – veikkaamisen paradoksit

Monien mielestä pronssiottelu on turha ottelu, mutta aito jalkapallon rakastaja ottaa ilolla vastaan myös pelin, jossa tulos ei ole ehkä 110% tärkein asia. Ja kyse on kuitenkin Brasilian kunniasta ja hollantilaisten ylpeydestä, joten aivan ilman merkitystä tämäkään ottelu ei ole.

Itse tulin 700 kilometrin matkan pääkaupunkiin ja sen keskeisimmälle paikalle Esplanadin puiston lavalle tanssimaan. Miksikö? Vuoden päästä Helsingin kadut, koulut ja kaikki areenat täyttävät ainakin 15 000 tanssijaa tai voimistelijaa ympäri maailman, kun Gymnaestrada saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Minäkin toivon pääseväni stadionille tai ainakin Soneran tekonurmelle esiintymään – ehkä myös pallon kanssa, vaikkakaan en jalkapallon.

Innostaaksemme ihmisiä osallistumaan juhlaan esiintyjänä, vapaaehtoisena tai katsojana esiinnyimme tänään Kappelin terassin eteen kokoontuneelle innostuneelle yleisölle. Suosittelen, niin hauskaa on ”esteettinen joukkuevoimistelu”. Quut-ryhmämme esityksessä tosin korostunee enemmänkin tekemisen ilo kuin sen kauneus.

Suosittelen myös Aristoteleen kantapäätä (Yle radio1/Yle Areena: Naisvoimistelusta zumbaan, 16.7. 2014)  nyt heinäkuussa, jossa puhun ohjelman mainion vetäjän ”alivaltiosihteeri” Pasi Heikuran kanssa tanssin ja voimistelun muuttuneistä käsitteistä. Pasin peruskysymys minulle oli: ”Mihin perinteinen naisvoimistelu on kadonnut?”

Mutta nyt on siis edessä pronssiottelu ja huomenna finaali, joissa esiintyvät tutut maat. Omassa veikkauspiirissämme aika moni (13/31, 41%)) arvasi Brasilian, Saksan ja Argentiinan olevan neljän parhaan joukossa, vaikka osa epäonnistui pahasti jo veikkauksissaan siitä, ketkä jatkavat alkulohkoista eteenpäin. Vaatiikin suurempaa asiantuntemusta arvata alkulohkosta jatkoon pääsevät maat kuin välieriin selviävät, vaikka se paradoksaaliselta kuulostaisikin.

Hollanti yllätti kaikki positiivisesti ja Espanja vastaavasti negatiivisesti, sillä kukaan ei arvannut kaikkia semifinalisteja oikein. Toisaalta ainoastaan neljä arvasi vain yhden neljästä semifinalistista oikein. Itsehän otin riskin ja odotin Belgian tiputtavan Argentiinan. Näin ei käynyt, eikä välieriin taaskaan päässyt kovin suuria yllättäjiä. Hollantikin kun on viime kisojen hopeajoukkue.

Mutta jos välieräjoukkueet olivat yllätyksettömiä, niin kaksi tärkeintä asiaa eli voittajan ja maalikunkun (pelillisesti ei toki tärkein asia, mutta muuten kyllä) arvaaminen olikin sitten taas hankalaa (varmaan aika monelle muullekin kuin meidän rajatulle porukallemme). Kukaan ei nostanut esiin James Rodriguesin nimeä ja vain viisi 31:sta (16%) veikkasi (tai ehkäpä kannatti?) Saksaa etukäteen.

Oma ajatukseni ennen kisoja oli se, että Etelä-Amerikan kaksi parasta maata ovat Brasilia ja Argentiina, Euroopan Saksa ja Belgia. Lohkokaavio johti siihen, että Argentiina ja Belgia kohtasivat jo puolivälierissä, joten toinen piti valita. Annoin yllätykselle tilaa, petyin ja huomaan, miten tällainen ”veikkaaminen” johtaa ikävään kyynisyyteen, jota olen pyrkinyt pitkän ikäni välttämään jalkapallon ja muunkin urheilun suhteen.

Miten riemullista olisikaan ollut, jos Kolumbia, Algeria, Costa Rica ja Belgia olisivat olleet semifinaaleissa. Ilman veikkaamisen pakottamaa järkiperäista ja omaa asiantuntijuutta korostavaa positiota voisinkin ilahtua näiden joukkueiden otteista. Nyt minun täytyy puolustaa jopa tuota Belgian valintaa niitä vastaan, jotka veikkasivat kyynisesti ennakkoon arvattavia menestyjäjoukkueita. Miten tyhmää… aito jalkapallon rakastaja ei lähde pilaamaan toista kertaa vastaanottavaa sydäntään.

Tylsyydestä ja pelitaktiikasta vähäsen

”Tylsät kisat, kun lähes kuka tahansa tietää etukäteen, ketkä ovat parhaita”. Näinkin voi sanoa, vaikka aika harvassa lajissa maailmanmestareiksi tai mitalisteiksi nousee totaalisia yllättäjiä. Koripallossa ja lentopallossa eli kahdessa muussa suuressa palloilulajissa näkyy sama ilmiö – tietyt maat hallitsevat tietyn ajan eli yleensä jonkun erityisen hyvän sukupolven verran kansainvälisiä turnauksia. Mitalimaat lienee aika helppo ennustaa tulevissa syksyn MM-kisoissakin, joissa Suomikin on mukana.

Yleensä jalkapallo-otteluita pidetään näistä vaikeimpina veikata. Turnauksissa parhaat kuitenkin siivilöityvät esiin jalkapallossakin aika ennustettavasti. Laajasta ja tasaisesta pelaajamateriaalista, taktisesta osaamisesta ja turnauskokemuksesta on pitkässä kisassa hyötyä. Saksan joukkue ei esimerkiksi heikentynyt lainkaan vaihtojen myötä.
Mutta tarkoittaako se sitä, että kisat ovat tylsät, jos etukäteenkin parhaat pärjäävät?

Pelillisesti näin ei tietenkään ollut, vaikka tarkastelisimme vain näitä neljää parasta joukkuetta. Kaikki ovat varmaan sitä mieltä, että Hollanti yllätti sekä tuloksellisesti että pelillisesti, vaikka hollannissa jo pikkupojat opetetaan tiettyyn pelitapaan. Nuoren joukkueen iskukykyyn ei luotettu edes Espanja-voiton jälkeen. Jari Litmanenkin toppuutteli vielä tuossa vaiheessa tekemästä liian suuria pilvilinnoja Hollannin suhteen. Pronssi oli enemmän kuin juuri kukaan ennusti.

Mutta Hollanti ei ollut ainoa yllättäjä, sillä aika monet joukkueet pelasivat eri peleissään erilaisilla taktiikoilla. TV-kommentaattorit korostivat loppupeleissä Saksan pelin systemaattisuutta ja koko turnauksen ajan kestänyttä oman pelitavan merkitystä – eivätkö he katsoneet lainkaan Algeria- tai Ghana-otteluita?

Helppo on tietysti niputtaa lopuksi kaikki samaan kaavaan, kun voitto on taskussa. Näin ei kuitenkaan ollut ja analyytikkojen tulisikin käydä tarkasti läpi Saksan kaikki ottelut nähdäkseen, mitä opittavaa niistä löytyy. Kysehän ei ole siitä, että Saksa olisi pelannut hyvin tai edes kovin ”systemaattisesti” kaikissa matseissa, vaan esimerkiksi noissa kahdessa pelissä vain tuuri tai Saksan henkinen voima ratkaisivat ottelun – ei se, että Saksa olisi pelannut hyvin. Aivan liian usein otteluita ja joukkueita arvioidaankin ottelun tai turnauksen lopputuloksen perusteella eikä aidon empiirisesti ottelu ottelulta.

On tosin mahdollista ja todennäköistäkin, että Saksa pelasi tarkoituksellisesti eri otteluissa eri taktiikoilla. Mutta juuri tästä syystä tarkempi analysointi olisikin tarpeen. Itse nimittäin uskon, että näissä kisoissa mikään maa ei kyennyt pelaamaan samalla tavalla ”omaa peliään” kuin Espanja teki edellisissä arvokisoissa. Brasilia ehkä yritti olla välittämättä välierässä Saksasta ja pelata vain sitä omaa peliään kotiyleisön kannustukseen ja voimakkaaseen itsetuntoonsa luottaen. Tuloshan oli katastrofi.

TV-kommentaattorit osoittivat klippeineen hienosti, miten alkeellisesti ja lähes amatöörimäisesti Brasilia puolusti maalin edessä Saksan luomia tilanteita. Olisi kuitenkin ollut reilua kertoa katsojille, että Brasilia ei tietenkään odottanut, että saksalaiset edes pääsisivät sellaisiin tilanteisiin, vaan heidän tarkoituksensahan oli riistää pallo pois jo paljon ennen kuin Saksa pääsi päätyyn antamaan ”kuolettavia” keskityksiä. Samoin kävi Espanjalle Hollantia vastaan, vaikka hollantilaisten ”lääke” olikin toinen kuin Saksalla.

Saksalaiset ja hollantilaiset olivatkin opiskelleet tarkasti Espanjan ja Brasilian joukkueiden heikkoudet tai oikeastaan taktiikan heikkoudet etukäteen. Paraskaan joukkue ei kykene puolustautumaan vastustajan kaikkia mahdollisia pelikuvioita vastaan, koska koko joukkueen on nykyään osallistuttava puolustamiseen. Myös Algeria horjutti pahasti Saksan puolustusta, joka näytti välillä hitaiden toppariparkojen seisovalta joukkiolta ennemmin kuin siltä rautaiselta toisiaan tukevalta ryhmältä, jollaisena se näyttäytyi Ranskaa, Brasiliaa ja Argentiinaa vastaan. Kummallista, että muut maat eivät käyttäneet samaa taktiikkaa Saksaa vastaan myöhemmin.

Yhtenä selityksenä on tietysti se, että hyvät joukkueet tai hyviä yksilöitä omaavat joukkueet ”joutuvat” pelaamaan jäykemmin etukäteissuunnitelman mukaisesti kuin huonommat joukkueet. Paitsi siis Saksa, jonka joukkueessa ei ollut Neymarin tai Messin kaltaisia tähtiä, joiden pelityylin mukaan muidenkin on pelattava. Thomas Mûller on loistava esimerkki saksalaisten vahvuudesta – Müllerhän pelaa valmentajan toiveiden mukaisesti melkein missä roolissa vaan. Sama koskee suurinta osaa Saksan joukkueesta. Saksan voitto olikin joukkueen voitto yksilöistä.

Tarkemmin ilmaistuna kyse ei tietenkään ole pelkästään yksilöistä, vaan siitä, että esimerkiksi Argentiina, jonka toivoin voittavan finaalin, oli liian kiinni Messi-keskeisessä taktiikassaan. Ja nyt olen vähän epäreilu, koska Higuanin ja Palacioksen epäonnistuneet maalilaukaukset olisivat onnistuessaan voineet kääntää ottelun Argentiinalle. Ehkä pitäisi kritisoida enemmän sitä, miten Messi joukkueen kapteenina pelasi.

Ymmärrän hyvin, että Messi tai Fred, sitoivat pelkällä olemassaolollaan vastustajan puolustajia, mutta sitä en ymmärrä, että Messi oli finaalissa niin valtavan passiivinen. Tarkoitan tällä varsinkin puolustussuuntaan pelaamista, sillä Messi ei tehnyt useimmiten elettäkään osallistuakseen yhteiseen savottaan. Myös hänen elekielensä oli varsin itsekeskeinen esimerkiksi silloin, kun hän valmistautui viimeiseen vapariin, jonka sitten veti katsomoon. Kapteenin tulisi mielestäni taistella joukkueen puolesta kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä Messi sen vielä oppii… Oppihan Teemu Selännekin.

Mutta yleisellä tasolla tilanne on kuitenkin se, ettei Espanja eikä Brasilia – eli edelliset isojen turnausten voittajat – kyennyt pelaamaan ”omaa peliään” eli pakottamaan vastustajaa omaan pelitapaansa. Muista joukkueista suurin osa lähtikin kisoihin joustavasti eli vaihtelemalla taktiikkojaan eri vastustajia vastaan pelatessaan ja eri pelitilanteissa. Varsinkin Saksa ja Hollanti olivat tässä erinomaisia.

Parhaimmillaanhan Espanjan ja Brasilian peli on (ollut) upeaa katseltavaa, mutta kun konsepti rikkoontuu, niin tuloksena voivat olla rumat lukemat. FC Barcelonan viime vuoden romahdus Bayernia vastaan oli ensimmäinen merkki siitä, mitä voi tapahtua, kun oma pelisysteemi ei toimikaan. Tässä on myös todettava, että ei ole mitenkään helppoa opettaa tai kasvattaa joukkuetta, joka osaisi pelata useammalla pelitaktiikalla ja vaihtamaan niitä kesken pelin.

Finaalipäivän kaksi matsia

Reilu kuukausi on odotettu MM-kisojen finaalia. Jotenkin kisaväsymys on päässyt yllättämään. Riemullisimmat hetket koettiin alkulohkossa ja ensimmäisellä pudotuspelikierroksella. Sykähdyttäviä hetkiä on tosin nähty myöhemminkin. Ehkä todellisien ”tuhkimotarinoiden” puute on kuitenkin vaivannut näitä viimeisiä kierroksia. Jos Kolumbia tai Costa Rica olisi astellut Saksaa ja Argentiinaa vastaan välierässä, niin tunnelma olisi ollut varmasti erilainen.

Finaalipäivään osui myös Porvoon Futuran ja FC Lahti Akatemian 2-divarin matsi. Etukäteen luvassa oli tasainen vääntö, sillä Porvoo johti pisteellä Akatemiaa, mutta niin tehdyt kuin päästetyt maalitkin olivat joukkueilla samat. Jens (Tanskanen) kuitenkin kehotti tulemaan ajoissa, jotta ehdin näkemään kaikki maalit.

Pari minuuttia myöhästyin, mutta näin kyllä helteessä pelatun ensimmäisen puoliskon päättyvän 0-0, vaikka Akatemialla ja Jensillä oli muutama loistava maalipaikka. Ensin Akatemia pyöritti varmaan parikymmentä syöttöä pelaajalta pelaajalle ensin oikealta puolelta, sitten keskeltä, sitten vielä vasemmalta ja lopulta keskeltä läpisyöttöön päätyen.
Jens siirsi yhdellä kosketuksella pallon kuudentoista sisälle hiukan maalin vasemmalla puolen ja laukaisi mainiosti kovan vedon taka-alanurkkaan, mutta maalivahti oli hienosti mukana ja torjui laukauksen. Hetkeä myöhemmin Akatemian oikea pakki nousi upeasti päätyyn ja keskitti takaviistoon pilkun tienoille Jensille, mutta viimeistely epäonnistui. Kerran Jens myös nousi kulmassa korkeimmalle, mutta ehkä hiukan liian aikaisin, joten pusku jäi heikoksi.

Toiselle jaksolle paahtava aurinko meni pilveen, mikä paransi peliä huomattavasti. Tai ainakin Akatemian peliä, sillä välillä ottelu oli kuin Saksan ja Brasilian matsi. Akatemian tilanteet vyöryivät Futuran maalille kerta toisensa jälkeen. Läpijuoksuja tuli 3-4 kappaletta ja muita vapaita paikkoja oli saman verran lisää.

Jens onnistui maalaamaan kahdesti, mutta hyviä tilanteita oli ainakin kolme näiden lisäksi. Kolme kertaa Jens ohitti puolustuksen ovelalla siirrolla toiselle, vapaalle jalalle, mutta vedot oikealla ja kahdesti vasemmalla menivät muutaman kymmenen sentin verran ohi ala- ja yläkulmista. Lopputulos 3-0 Akatemialle, Jensin saldona kaksi maalia ja parhaan pelaajan palkinto.

Akatemian peli oli kokonaisuudessaan erinomaista myös ensimmäisellä jaksolla. Peli oli hallinnassa ja syöttömyllyt jauhoivat nautittavasti. Hurjan iso matka alkukauden haparoinnista on tultu tähän päivään. Suurin tekijä on varmaan se, että pelaajat tulevat nyt auttamaan kaveria ja heille pystyy pelaamaan. Myös puolustussuuntaan joukkue pelaa yhteen kokonaisuutena. Nuoret pelaajat ovat saaneet itseluottamusta 1-1 –tilanteisiin, mikä on tietysti tärkeää.

Hyökkäyspelissä on nyt vaihtoehtoina joko pitkän ja/tai korkean pallon peluu, kun Jens pystyy voittamaan ison osan näistä ykköspalloista. Kakkospalloihin meno on vielä hiukan hakusessa, mutta pelin painopiste saadaan kuitenkin nyt tarvittaessa nopeasti vastustajan kenttäpuoliskolle, vaikka normaali tapa onkin pelata se lyhyemmillä syötöillä keskikentän yli.

MM-kisoissa käytetyt puolipitkät kovat ja matalat syötöt vastaantuleville hyökkääjille on nekin otettu repertuaariin. Jos niistä osattaisiin pelata pallo nopeasti takaisin ja sitten vastustajan linjan taakse, niin hyvä tulisi. Niitäkin tosin nähtiin jonkin verran Futura-pelissä – ja heti aukesi muutamia läpijuoksutilanteita. Itse asiassa muutamat maalintekotilanteiden rakentelut voisi hyvin ottaa jalkapallon oppikirjamateriaaliksi.

MM-kisojen finaalia lienee turha kerrata. Mieleen jäivät erityisesti Higuainin, Palacioksen ja Messin epäonnistumiset maalintekotilanteissa. Ainakin Higuain muistanee ikuisesti sutaisunsa varmasta paikasta ohi maalin. Lohdutin Jensiä hänen omien epäonnistumisiensa kanssa sillä, että hänen laukauksensa sentään olivat sinänsä onnistuneita ja hyviä eivätkä samanlaisia räpiköintejä kuin maailmantähdillä. Hyvä hyökkääjä ja maalintekijähän elää hyvistä maalintekopaikoista.

Suomalaisen jalkapallokulttuurin ohuutta kuvastanee se, miten katsojat suhtautuvat hyökkääjien epäonnistumisiin tai esimerkiksi paitsioihin. Porvoossakin kuulin kommentteja, joissa näitä Jensin ja muiden lahtelaisten epäonnistumisia mollattiin tai ainakin ihmeteltiin myös porvoolaisten toimesta. Ikään kuin he olisivat olleet tyytyväisiä siitä, etteivät omat pojat sentään epäonnistuneet maalintekopaikoissaan. Joita siis ei ollut lainkaan.

Oikea futisasiantuntija ja –fani olisi ihaillut joukkueen kykyä luoda hyviä maalintekopaikkoja ja olisi ollut todella huolissaan oman joukkueensa kyvyttömyydestä rakentaa maalitilanteita. Toisaalta: ei futiskatsojan pidä ollakaan asiantuntija, vaan riittää, että on jokin syy tulla kentälle kannustamaan omaa joukkuettaan.

Silti katsomossa harmittaa usein se, että katsojat eivät kannusta pelaajien ja joukkueiden rohkeita ratkaisuja, vaan ilmaisevat mieluummin negatiivisia tunteita, joiden taustalta löytynee oma samaistuminen epäonnistuneen pelaajan kanssa. ”Ei kannata yrittää, koska jos epäonnistuu, niin vanhemmat, opettajat, valmentajat tai viimeistään yleisö rankaisee tai ilkkuu”. Mutta joukossa on toki upeita kannattajiakin.

Tutustuinkin pelissä lähemmin varsinaiseen Akatemia-faniin, joka oli tänäkin vuonna käynyt katsomassa joukkueen kaikki pelit kahta lukuun ottamatta. Luulin aiemmin, että hän asuu Lahdessa ja käy sieltä käsin seuraamassa joukkueen pelejä yhdessä legendaarisen Kuusysivahti Ismo, Ispi, Korhosen kanssa. Nyt kuitenkin selvisi, että hän asuukin Helsingissä, mutta entisenä Kuusysin juniorina kannustaa edelleen kotikaupunkinsa seuraa. Aivan mahtavaa, että joukkueella on noin uskollisia faneja!

Joskus uskolliset fanit myös palkitaan, sillä kyllä Futuran ja FC Lahti Akatemian ottelu oli pelinä paljon viihdyttävämpi kuin MM-kisojen loppuottelu. Lisäksi näimme hienoja pelisommitelmia, upeita tilanteita ja kauniita maaleja. Ja ilmakin oli upea.

MMM-kisojen jatkot

MM-kisat on nyt käyty. Mitä, miten, miksi – MMM-kisat (ks. aiemmat blogikirjoitukseni aiheesta) – jatkuvat vielä jonkin aikaa. Bloggaamiseni aikataulut ja resurssit muuttuivat jonkin verran siitä, kun toukokuun lopulla aloitin urakkani. Aikaa oli taas vähemmän kuin kuvittelin ja mielenkiinnon kohteet veivät kirjoituksiani vähän eri suuntiin kuin alussa ajattelin.

Juttuaihioita on vielä varastossa jonkin verran ja lupaamiani futiskirjojen läpilukujakin on vielä tekemättä. Nyt on kuitenkin marja-aika päällä ja heinäkuun loma-aikakin vie miestä vierailuille ympäri Suomea. Oma liikkuminenkin on tapahtunut lähinnä neljällä pyörällä tai sitten mökkihommissa. Yksi hieno melontareissu, tanssikeikka ja arkipyöräily laskettaneen kuntoilun piikkiin. Ruumis kaipaa kuitenkin vahvempaa liikkumista. Toisaalta on ollut hyvä antaa stressaantuneen miehen vetää vähän henkeäkin.

Jos ja kun ajatukset vielä palaavat futiksen pariin, niin jatkoa seuraa. Elokuussa olisi kuitenkin tarkoitus jo vaihtaa aihetta ja jatkaa Miksi liikun –sarjaa. Varmaan kirjoitan myös liikuntakulttuurin käsitteistä ja ajankohtaisista aiheista, mitä ne sitten ovatkin. Nyt pulahdan Puruveden raikkaaseen veteen…

Tärkeä huomio MM-kisoissa käytetyistä taktiikoista

Kisojen jälkeen on näköjään kommentoitu kovasti Messin valintaa kisojen parhaaksi pelaajaksi. Tällä arvonimellähän ei oikeastaan ole välttämättä mitään tekemistä itse kisojen kanssa. Myöhemmin muistetaan voittajajoukkue, finaali, mieleen painuneet ottelut, poikkeuksellisen hyvin pelanneet joukkueet ja pelaajat riippumatta maiden sijoituksesta, maalikuninkaat ja ehkä jotakin muuta merkityksellistä. Itse en osaa nimetä yhtään kisojen parhaaksi pelaajaksi valittua varmuudella – arvata toki voin. Miksi antaisimmekaan jonkun direktoraatin määritellä parhaan pelaajan, eikö se ole jokaisen katsojan oikeus?

Kaikkia urheilulajeja markkinoidaan tähtipelaajien avulla – siksi tarvitaan erilaisia rankinglistoja sen lisäksi, että urheilussa nyt aika hyvin on mahdollisuuksia voittaa kilpailujakin. Tenniksessä ja golfissa rankinglistoista on tullut melkein kilpailuja tärkeämpiä asioita, joita jotkut seuraavat silmä kovana. Miltä kuulostaisi jalkapallon rankinglista, joka olisi tehty eri pelipaikkojen pelaajille? No, varmaan tällaisiakin on jo olemassa.

Jalkapallon pelianalyysista aioinkin vielä sanoa tähän väliin yhden huomion. Lähtökohtahan näissä kisoissa oli siis se, että Espanja ja sen pelityyli, -taktiikka tai –tapa – mitä termiä nyt käytetäänkin – oli hallitseva doktriini. Samalla se oli oiva esimerkki ajatusmallista, jonka mukaan joukkueella pitää olla oma pelitapa, jota se noudattaa vaikka silmät ummessa.

Kisoihin lähdettäessä vain Espanja saattoi tai joutui lähteä ajatuksesta, että jos pelaamme kyllin hyvin ”omaa peliämme”, niin pärjäämme. Luulen, että Brasilia lähti kisoihin myös lähes tällä ajatuksella. Ranska saattoi jossain määrin hakea tällaista lähtökohtaa, ja Englanti on historiansa vanki niin, että se pelaa ”omaa peliään”, vaikka sillä ei olisi siihen resurssejakaan. Argentiinakin voitaneen laskea tähän joukkoon.

Näillä mailla saattoi myös olla ajatuksena se, että ne kykenevät pakottamaan vastustajan pelaamaan haluamallaan tavalla. Kyse ei siis ollut siitä, haluaako joukkue hallita ja pitää palloa enemmän kuin vastustaja, vaan siitä, että se pystyy määrittämään sen, miten peliä pelataan.

Kisojen lopputulemana ei ole, että tällainen ajattelutapa on kokonaan väärä. Sen sijaan voisi sanoa, että erittäin vaikeaksi oman pelitavan noudattaminen pelistä toiseen nykyään on. Jos katsotaan tarkemmin Saksan, Argentiinan, Brasilian ja Hollannin otteluita, niin näemme hyvin, että Saksa pelasi hyvin eri tavoin eri otteluissa. Valmentajat ja pelaajat olivat opetelleet tarkasti vastustajien pelitavat ja Saksa kykenikin pelaamaan Portugalia, Ranskaa, Brasiliaa ja Argentiinaa vastaan erittäin kontrolloidusti etukäteen suunnitellusti, mutta ei missään nimessä ”omaa peliään”.

Luulen, että otteluissa Ghanaa, USA:ta ja varsinkin Algeriaa vastaan Saksa pelasi enemmän ”omaa peliään” kuin etukäteen vaarallisempia maita vastaan. Näissä otteluissa näimmekin haavoittuvaisen Saksan, joka joutui maistamaan omaa lääkettään, kun erittäin nöyrästi – yhtä hyvin voisi sanoa rohkeasti – pelanneet algerialaiset, jenkit ja osin ghanalaisetkin pistivät Saksan heikot kohdat nitisemään liitoksissaan.

Sen sijaan ”ylpeämmät” jalkapallokansakunnat joutuivat tuntemaan saksalaisten nöyryyden karvaasti. Brasiliahan ei millään voinut alentua kotikisoissaan siihen, että joku muu maa määrittelisi sen tavan pelata, vaikka lähtökohta välierään olikin Neymarin ja Silvan poissaolon takia ratkaisevasti huonompi kuin aiemmin. Mutta kyse ei ole vain muutaman pelaajan poissaolosta, sillä aivan samoin kaatui Espanja, joka ei ollut lainkaan varautunut Hollantiin, vaan yritti vain härkäpäisesti pelata omaa peliään.

Kisojen parhaat pelit nähtiin, kun etukäteen toinen joukkue ajatteli pelaavansa sitä omaa peliään ja kun toinen joukkue oli opetellut sen hyökäten ja puolustaen yllätyksellisesti. Saksan lisäksi ”nöyriä” joukkueita olivat ainakin Algeria, Chile, Kolumbia, Meksiko, Costa Rica, Kreikka, USA, Hollanti ja Argentiina – ”ylpeitä” taas Brasilia, Uruguay, Portugali ja Englanti. Listasta näkee, että rankinglista ei selitä nöyrien ja ylpeiden jakaumaa, vaan kyse on monimutkaisemmasta asiasta.

Saksan osalta asia voitaneen selittää osin sillä, että joukkueessa ei ollut ylivoimaista tähteä tai tähtiä ja edellisestä mestaruudesta oli kulunut jo liian pitkä aika. Argentiina oli myös kohtuullisen nöyrä, vaikka joukkueessa olikin Leo Messi. Onkin huomattava, että Argentiina selvitti jatkopelit erittäin hyvän puolustuspelin ansiosta eikä Messin ja muiden huippuhyökkääjien tekemien maalien ansiosta. Diego Maradonan arvio Javier Mascheranon tärkeydestä joukkueelle on helppo hyväksyä, mutta muutkin tekivät osansa.

Sen sijaan on vaikea ymmärtää ”kuningas” Litmasen YLEn verkkosivuilla muuten ansiokasta kirjoitusta, jossa hän argumentoi vahvasti Messin parhaan pelaajan palkinnon puolesta väittäen, että ilman Messiä Argentiina ei olisi päässyt loppuotteluun. Tosiasiassa meillä ei ole mitään mahdollisuutta todistaa Litmasen väitettä (epä)todeksi, mutta jos puolustus ei päästä jatkopeleissä ennen loppuottelua yhtään maalia ja hyökkääjät tekevät vain tarvittavat maalit, niin vaakakuppi normaalisti kallistuu johonkin muuhun selitykseen kuin muutoin maailman parhaaseen maalintekijään.

Palatakseni väitteeseeni siitä, että menestyäkseen pelaajamateriaaliltaan parhaimpienkin on pelattava ennen kaikkea joukkueena ja vieläpä ottaen huomioon vastustajan vahvuudet ja heikkoudet, niin yhtä hyvin mestaruuden olisi voinut voittaa Argentiinakin. Vaikka se ei ollut aivan niin ”nöyrä” kuin Saksa, niin riittävän nöyrä kuitenkin. Argentiina oli opiskellut erinomaisesti Hollannin vahvuudet eikä muutoin lähes mahdoton pideltävä Arjen Robben olisikaan ollut näkymätön mies välierässä. Argentiina tylsytti Hollannin niin kuin se olit tehnyt myös Belgialle ja Sveitsille, joilla kaikilla oli pelottavat hyökkäyskalustot.

Oma tulkintani onkin, että Ranska ja Belgia eivät oikein tienneet pitäisikö luottaa omaan pelitapaan vai pitäisikö rakentaa jokaiseen peliin omanlaisensa taktiikka, jossa olisi otettu todella tarkasti huomioon vastustajan pelilliset vahvuudet ja heikkoudet. Kyse on myös siitä, että nuori tai kokematon joukkue ei välttämättä osaa pelata taktisesti monipuolisesti eikä sillä ehkä riitä siihen kärsivällisyyttä tai samanlaista nöyryyttä kuin vaikkapa Miroslav Klosella, Thomas Müllerillä tai Bastian Schweinsteigerilla oli. Saksan vaihtopelaajista siis puhumattakaan.

Ehkä Belgian, Ranskan ja Hollannin joukkueet kykenevät taktisesti vielä kypsempään peliin seuraavissa MM-kisoissa. Nostin nämä joukkueet sen vuoksi esille, että niillä on sekä riittävän tasokkaita ja nyt yhden MM-kisakokemuksen kypsempiä tulevaisuuden pelaajia että mahdollisuus saada loistava valmentaja tai valmennustiimi taustalleen. Saksan esimerkki ei myöskään jää huomaamatta.

Toinen syy noiden joukkueiden valintaan on se, että seuraavat meitä lähellä olevat kisat ovat EM-kisat, johon Suomikin yrittää. Nyt tulisikin kai riisua ”joulukuusi” tai ainakin Mixun esikuntineen pitäisi ottaa opiksi Saksalta ja muilta menestyneiltä mailta se, että pelaajien ja joukkueen pitää kyetä muuntamaan taktiikkaansa yhä enemmän vastustajan mukaan. Tämähän ei todellakaan tarkoita pelkkää puolustamista, vaan yhtä hyvin yllättäviä hyökkäyskuvioita, erikoistilanteita ja taktiikan muuttamista kesken ottelun…

Aiempia kirjoituksia aiheesta:

http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/           http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/ http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/  http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/ http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/

Filosofista futista

Jalkapallo kiinnostaa nykyään myös intellektuelleja. Näin ei ole aina ollut ainakaan Suomessa. Suuri muutos on tapahtunut vasta 2000-luvulla, jolloin futisfaneja on tullut esiin ”kaapeista” toden teolla. Myös mediassa jalkapallokeskustelu on kehittynyt verrattuna viime vuosisataan. Nämä kisat lienevät futiskiinnostuksen huippupiste, niin paljon kisat ovat keskusteluttaneet myös meitä suomalaisia.

MM-kisoissa Ylen TV-kommentaattoreina esiintyy kuitenkin 90-prosenttisesti joko pelaajia tai valmentajia, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Huonoja vaihtoehtoja eivät olisi esimerkiksi nuorehkot filosofit, jotka ovat kirjoittaneet tekstikokoelman Sokrateen syöksypusku – jalkapallon filosofiaa (Docendo, 2014), toimittajina ja myös kirjoittajina Jussi Antti Saarinen ja Mikael Melan.

Huimasta suosiostaan huolimatta jalkapallotutkimusta ei kuitenkaan ole tehty niin paljon kuin voisi kuvitella (vrt. Itkonen & Nevala 2007). Filosofienkaan kirjan lähteistä ei löydy juuri lainkaan jalkapallon filosofian tai sosiologian alan kirjallisuutta, vaikka niitä on varmaankin etsitty. Tämä ei tee kirjaa huonommaksi, mutta kertoo siitä, että alueella olisi suomalaisillekin yrittäjille tilaa.

Entinen ammattijalkapalloilija Heikki Haara kirjoittaakin otsikolla Jalkapallo ja tila juuri erilaisista ”tiloista” jalkapallon yhteydessä. Tilassa pelaaminen ja tilalla pelaaminen ovat keskeisiä käsitteitä jalkapallossakin. Filosofien anti onkin erityisesti siinä, että he esittelevät uusia ja avaavat tuttuja käsitteitä lukijoiden pureksittavaksi.

Haara pohtii osin ansiokkaasti tilakäsitteen eri aspekteja artikkelissaan. Mainio oivallus on esimerkiksi seuraava huomio: ”Jatkuvasti muuttuvien tila- ja aika-aspektien käsittely vaatii jalkapalloilijalta enemmän retoriikan kuin logiikan taitoja”. Sehän tarkoittaa mm. sitä, että hyvä pelaaja käyttää pelitilanteiden avaamat mahdollisuudet nopeammin hyväkseen kuin huonompi pelaaja.

Samaa seikkaa pohtii myös Jani Hakkarainen artikkelissaan ”Voittiko Messi vai voittiko Barcelona?” Hänen yksi huomionsa on, että lyhytsyöttöpeli mahdollistaa korkean pelinopeuden, millä taas on yhteys pelien voittamiseen.

Haaran retoriikka voitaisiin suomentaa myös huijaamisen tai harhauttamisen taidoksi ja logiikka järjen tai rationaalisuuden termein. Hyvä taktiikka ja pelaaja yhdistää tietysti retoriikan eli taidon esittää vastustajalle jotain muuta kuin oikeasti yrittää ja logiikan eli sen, että oman joukkueen jäsenten tulisi nähdä tuon retoriikan läpi ja tietää tarkasti, mitä pelaaja aikoo tehdä, jotta kanssapelaajat osaisivat liikkua juuri oikeaan paikkaan (tilaan) oikeaan aikaan. Samalla, kun vastapuolen pelaajat on retorisesti harhautettu liikkumaan johonkin toiseen tilaan.

Yksilön ja joukkueen ensisijaisuuden kannalta Haaran ja Hakkaraisen artikkelit ovat jossakin määrin ristiriitaisia tai ainakin toisiaan täydentäviä. Haaralla on itse asiassa kaksi erilaista näkökantaa asiaan. Hän on toisaalta sitä mieltä, että nykyään ylivoimaiseksi luonnehdittava aluepuolustus (suhteessa miesvartiointiin) on kollektiivista tilan puolustamista ja korostaa siten yhteisöllisyyttä ohi yksilöllisyyden.

Haara kuitenkin jopa irvailee TV-studioiden kommentaattoreille, jotka väittävät, että lähes kaikki pelitilanteet ovat etukäteen harjoiteltuja. Hän korostaa vastustajan merkitystä, joka vaikeuttaa pahasti harjoiteltua ”omaa peliä”. Ehkä Haara kuitenkin menee liian pitkälle väittäessään, että yksittäisten pelitilanteiden ratkaisut riippuvat ainoastaan pelaajien henkilökohtaisista tulkinnoista. Yhteisharjoittelun yksi tärkeä tavoitehan on oppia kanssapelaajien toistuvia käyttäytymismalleja, jotta niitä voisi ennakoida j aniiden suhteen voisi liikkua oikeaan tilaan/paikkaan.

Tärkeää on toki se, että hän tuo hyvin esille pelaajan oman kokemuksen kentällä, jossa aikaa ja tilaa on vähän, joten taistelu väsymystä, vastustajien häirintää jne. vastaan johtaa usein tilanteisiin, joissa ratkaisut eivät ole kovin mietittyjä, vaan ovat ikään kuin lihallisia eli ruumiin muistista tulevia nopeita reaktioita. Yksi tutkimuksen kohde voisi olla se, miten joukkueiden pelitaktiikat muuttuvat pelin edetessä ja väsymyksen lisääntyessä ja miten pelaajat pystyvät/eivät pysty noudattamaan sovittua taktiikkaa väsymyksen lisääntyessä.

Jotenkin tuntuu oman kokemuksenkin perusteella, että pelien lopussa ottelut muuttuvat enemmän yksittäisten pelaajien väliseksi taistoksi kun pelien alut pelataan suunnitelman mukaisesti. Halveksuttavat ”hätärit” löytyvät jopa brassien repertuaarista, kun tilanne menee oikein tiukalle eikä väsymykseltä enää kyetä luottamaan itseen sen enempää kuin pelikaveriinkaan. Mutta onko siis niin, että parempi joukkue kykenee noudattamaan taktiikkaa väsyneenäkin ja miten paljon valmennuksessa pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että taktiikkaa kyetään noudattamaan myös väsymyksen tilassa?

Haaran kiteytymänä yksilön ja joukkueen väliseen suhteeseen lienee hyvä seuraava hänen esittämänsä muotoilu: ”Paras pelaaja on se, joka auttaa pelaamisellaan omia joukkuetovereitaan pelaamaan hyvin ja siten voittamaan ottelun”. Valmentajien tulisikin opettaa miten kentän tilaa tulisi lukea ja käyttää yhteispelin avulla hyväksi. Onkohan tähän riittävästi kykyä valmentajien kouluttajilla vai pitäisikö kysyä filosofien apua?

Jalkapallon tilat ovat monitasoisia ja ehkä Haara hamuaa yhteen artikkeliin liikaakin eri tasoja. Varsinkin yhteiskunnallis-kulttuurisen tilan tarkastelu jää tästä syystä aika ohueksi ja kliseiseksikin. Myös Hannah Arendtin sinänsä tärkeä käsitejako olisi kaivannut parempaa analyysia. Silti toiminnan korostaminen työn ja valmistamisen sijasta tärkeimpänä inhimillisenä ”tilana” on hyvä huomio.

Toiminta – harrastaminen, vapaaehtoistoiminta, kulttuuri tai jalkapallo – onkin osoitettu entistä tärkeämmäksi ihmisille ja hyvinvoinnillemme (ks. ). Haaran kritiikki käyttäytymisen käsitettä kohtaan on myös mainio – itse olen mm. vierastanut käsitettä ”käyttäytymistieteellinen tutkimus”. Missä on toiminnan vapaus ja ihmisten intentiot, jos tutkitaan vain käyttäytymistä eri tieteenalojen avulla? Sama asia kuin että tutkitaan jalkapalloa vain empiiristen tilastojen kautta näkemättä yksilöiden, pienryhmien ja joukkueiden/seurojen asettamia (osa)tavoitteita sarjalle, ottelulle tai pelitilanteelle (ks blogi: http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/).

Arendtin toiminnan käsitteen innoittamana Haara muotoileekin mainiosti vastauksen jalkapallon suosiolle: ”Ehkäpä pelin suosiota voi selittää sillä, että kentällä pelaajat voivat kohdata toisensa ja toimia yhdessä vapaina ja tasavertaisina, sosiaaliekonomisista rakenteista riippumattomina subjekteina. Yhteisestä toiminnasta ja kamppailusta nouseva autenttinen pelin tila mahdollistaa pelin ei-hegemonisen ulottuvuuden ja pelaajien kohtaamisen tasavertaisina yksilöinä”.

”Gijonin ihmekin” (Espanja-Suomi: 1-1) on mahdollinen juuri tästä syystä. Suomalaiset ”jalkapallokerjäläiset” voivat haastaa miljonäärit ja huikean jalkapallokulttuurin, koska jalkapallo luo tilan, jossa tämä on mahdollista.

Jani Hakkarainen pohtiikin sitten yhden miljonäärin ja pallojonglöörin suhdetta koko joukkueen menestykseen. Hän mm. kysyy pelaako Messi vai pelaako Barcelona tai miksi Barcelona voittaa, mutta Argentiina ei? Hakkarainen liputtaa kollektivismin puolesta, koska jalkapallo on monin eri tavoin joukkuepeliä, ryhmäilmiöitä, yhteisöllisyyttä, joukkuepelitaktiikkaa jne. Siksi Kreikka oli enemmän kuin pelaajiensa summa vuoden 2004 EM-kisoissa.

Konkreettisesti kiintoisinta oli hänen huomionsa pelinopeudesta, joka syntyy vain pelaajien sujuvasta yhteispelistä. Yksittäinen pelaaja voi olla taitava ja nopea, mutta pelinopeus vaatii erittäin hyvää yhteistyötä, joka itse asiassa näkyy Suomessa parhaiten lentopallomaajoukkueessa. Sehän pystyy käyttämään sekä ”retoriikkaa” eli huijaamaan vastustajaa että salamannopeaa ja oikea-aikaista logiikkaa eli käyttämään sujuvaa yhteistyötä. Pallonnosto, syöttö, harhautukset ja iskulyönti muodostavat rasvatun kokonaisuuden, jolla voidaan voittaa myös fyysisesti paremmat vastustajat, jotka joko ovat väärässä paikassa tai liian myöhään torjunnassa.

Yksilön ja yhteisön tai individualismin ja kollektivismin välinen suhde on jossakin määrin hassu, kun puhutaan joukkuepelistä. Silti tosiaan mediassa ja esimerkiksi suomalaisen huippu-urheilun filosofiassa korostetaan vahvasti ”urheilija ensin” –ajattelua. Tätä dilemmaa Hakkarainenkaan ei ratkaise, vaikka jalkapallo hänen artikkelinsa perusteella onkin selvästi kollektivismin aluetta.

Kun Henrik Dettmann puhuu siitä, miten koripallo on pelaajien peli ja heidän vastuullaan, niin hän käsittääkseni uskaltaa luottaa siihen, että nykypelaajat osaavat ilman autoritaarista käskyttämistä tehdä oikeita ”kollektiivisia” tai yhteisöllisiä ratkaisuja. Kun joukkuepeliä ja erilaisten pienryhmien yhteistyötä harjoitellaan päivästä toiseen, niin on selvää, että taktiikkaa ei tarvitse huutamalla tai ”pään kautta” enää pelitilanteessa ajaa pelaajien käsiin ja jalkoihin. Koripallossa on toki valmiita kuvioita, jotka toteutetaan aika orjallisesti suhteessa jalkapalloon, jossa tällaisia ”kuvioita” on huomattavan vähän.

Ei siis voi ottaa aivan tosissaan sitä, mitä Dettmann tai Erkka Westerlund puhuvat, kun he painottavat ”urheilija ensin” –ajattelua. Hakkaraisenkin artikkeli näkee kollektivismin vaaran, jota ehkä olisi parempi kutsuakin totalitarismiksi, josta hän ottaa esimerkiksi Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ”punakoneen”, joka oli maailman paras, vaikka pelaajien vapaus oli lähes kokonaan riistetty. Useinhan esitetäänkin, että jalkapallossa totalitaariset maat tai valmennussysteemit eivät ole tuottaneet tulosta ja siksikin futis on kuningaspeli.

Messi vai Barcelona onkin ehkä hiukan väärä kysymys, koska vastaus on ilmiselvä. Sen sijaan voisi kysyä, mikä on kaikkien yksittäisten pelaajien suhde joukkueeseen tai pelaajaryhmien (esimerkiksi hyökkääjien tai yhteispeliin kykenevien vaikkapa samassa seurassa pelaavien) merkitys kokonaisuuteen. Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen tai Bayernin ja Saksan maajoukkueen suhde olisi mielenkiintoinen kysymys.

Tätä kirjoittaessa Jari Litmanen naureskelee Bayernin ”sukelluskoululle”, kun Bayernin pelaajat kaatuilevat kentällä ottelussa Ranskaa vastaan. Samalla kuitenkin nähdään, että Bayernin pelaajat osaavat myös pelata yhteen. Vaikka heidän pelinsä ei ole loistokasta, niin Ranskan hyökkäyspeliä he pystyvät tehokkaasti häiritsemään. Se vaatiikin sitä sujuvaa yhteistyötä ja kykyä ryhmien muodostamiseen aluepuolustuksen keinoin. Tässä Saksan ja Ranskan ottelussa Bayernin Frank Riberysta olisi voinut olla hyötyä, vaikka yleisesti kommentaattorit ovatkin olleet sitä mieltä, että hänen poissaolonsa on tehnyt hyvää Ranskan joukkueelle…

Filosofien käsitteet sopivat oikein hyvin myös jalkapallon analysoimiseen ja tulkitsemiseen – palaan myöhemmin kirjan muihin teemoihin, joita ovat mm. leikki, evoluutio, uskonto, runous ja taide. Suomalaisen jalkapallokulttuurin kehittämiseen kannattaisi ehdottomasti rekrytoida myös filosofeja, sillä heidän käsitteensä ovat yllättävän käytännöllisiä. Tarvitaan tietysti myös ”tulkkeja”, jotka liikkuvat ”rajatiloissa” eli filosofian ja jalkapallon välisessä tilassa, joka ei käsittääkseni ole kuitenkaan ”paitsio”, vaan pikemminkin ”tasku”.

Lähteitä:

Itkonen Hannu. & Nevala Arto (2007) Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus.

Saarinen, Jussi Antti & Melan, Mikael (2014, toim.) Sokrateen syöksypusku – jalkapallon filosofiaa. Docendo, Jyväskylä.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Aiempia kirjoituksia aiheesta:

http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/           http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/ http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/  http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/

 

 

Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin…

Jalkapallopäivä. Ei vain kahta puolivälieräpeliä telkkarista, vaan myös yksi 2-divarimatsi paikan päällä ja toinen virtuaalisesti Palloverkon kautta seurattuna. Hollannin ja Costa Rican ottelu on juuri alkanut. Hollanti näyttää pitävän palloa, Costa Rica on passiivisempi. Pallon saatuaan joukkue kuitenkin hyökkää vahvasti kohti maalia monen miehen voimalla.

Alkuillasta pelattu Belgian ja Argentiinan ottelu oli pettymys. Ei vain siksi, että voittajaksi veikkaamani Belgia putosi jatkosta, vaan myös pelillisen ja emotionaalisen annin vuoksi. Pelin jännite ja kiihkeys ei noussut loppuminuuteillakaan kovin korkeaksi.

PS Kemi Kingsin ja Tornion TP-47:n ottelussa oli sen sijaan vahva jännite alusta lähtien. Vastakkain paikallisderbyssä olivat sarjaa johtava kemiläisjoukkue ja Tornion alakastissa majaileva joukkue, jonka riveissä oli ainakin puolitusinaa kemiläispelaajaa. Kansainvälistä tunnelmaa lisäsivät Kemin ulkomaalaiset pelaajat ja kummankin joukkueen ulkomaiset valmentajat… van Persieltä yllättävän huono laukaus vapaasta paikasta 22 minuutilla. Sen sijaan PS Kemin laukaukset onnistuivat erinomaisesti – pallo upposi viisi kertaa torniolaisten verkkoon.

”Käyt pystyyn” huutaa Tapio Suominen, mutta van Persie on nyt paitsiossa. PS Kemi oli vahvempi ja kokeneempi joukkue, joka painoi pelin nuorempien torniolaisten puolelle ja teki maaleja tasaiseen tahtiin. Silti kamppailu ratkesi henkisesti vasta parikymmentä minuuttia ennen loppua, sillä torniolaiset yrittivät yksilöinä näyttää osaamisensa kotikonnuillaan, vaikka peli oli jo menetetty. Sellainen tekee ottelulle aina hyvää.

Pinnan alla poreili monenlaisia jännitteitä, joka purkaantui pieneksi rähinäksikin. Tuli mieleen ”vanhat hyvät ajat” Mikkelissä 1970-luvulla, kun kaksi joukkuetta pelasi SM-sarjassa ja kaupunki oli vahvasti jakautunut näiden taakse (ks. JALKAPALLOKULTTUURI).

Minä seurasin nykytekniikan avulla samanaikaisesti pelattua KuFun (Kuopio) ja FC Lahti Akatemian välistä 2-divarin itälohkon matsia. Lähes reaaliaikainen palvelu kertoikin, että Jens teki 0-1 –osuman pelin 12. minuutilla ja toisen 44. minuutilla. Näillä maaleilla Akatemia ottelun voittikin. Pelin jälkeen kuulin, että hattutemppukin oli lähellä, kun viime minuutilla pallo oli kolahtanut tolppaan hänen jalastaan. Akatemian kuntopuntari näyttää hyvältä: viimeisistä kuudesta matsista viisi voittoa ja tasapeli (Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti ottelusta seuraavasti: IMG-20140706-WA0000Puoliaika 0-0 MM-kisoissa eli tänään jalkapallon viehätys ja jännitys on ollut ainakin omalla kohdallani vankasti kotimaassa ja sen 2-divarissa. Olisi hienoa, että mökkimaakuntani joukkue nousisi 1-divariin ja jos poikani kausi jatkuisi nousujohteisena tästä eteenpäinkin. Veikkaaminen ei välttämättä ole lajini, mutta parhaimmillaan PS Kemi selvittää sarjan ja nousukarsinnan, ja Jens voi päätyä pelaamaan ylemmälle sarjatasolle vaikka jo tänä vuonna. Jännitettävää siis riittää senkin jälkeen, kun MM-kisat loppuvat viikon päästä.

Hollanti ja Costa Rica pelaavat aika tylsää peliä. Valitettavasti kaikki puolivälierät ovat olleet jonkinmoisia pettymyksiä. Alkusarjassa ja ensimmäisellä pudotuspelikierroksella nähtiin sekä taktisesti, pelillisesti että emotionaalisesti vaikuttavia otteluita. Odotin, että taso vain nousee puolivälierävaiheessa, kun joukkueiden tuli pistää kaiken peliin jatkoon päästäkseen ja kun jotain on jo saavutettukin.

Ensimmäinen pudotuspelikierroshan on henkisesti hankala, kun häviäjälle ei jää käteen oikeastaan mitään. Olin kuitenkin väärässä, sillä Brasilia-Kolumbia, Ranska-Saksa, Belgia-Argentiina ja nyt käynnissä oleva Hollanti-Costa Rica ovat olleet varovaisen ja taktisesti mielikuvituksettoman pelaamisen näyteikkunoita.

Taktiikkaa on toki nähty, mutta puolustamistaktiikat ovat vieneet voiton hyökkäystaktiikoista. Jossakin määrin kysymys on varmaan siitäkin, että turnausten edetessä vastus kovenee, jolloin koko joukkueen tai sen ison osaryhmän yhteisten hyökkäyskuvioiden onnistuminen on vaikeampaa. Myös pelaajien väsyminen, otteluiden jännittävyys ja häviön pelko voi johtaa siihen, että kovin rohkeisiin hyökkäyskuvioihin ei uskalleta heittäytyä sen enempää ennen ottelua taktiikkapalavereissa kuin sen kuluessakaan mies miestä vastaan taisteltaessa.

Hyvä puolustaminen on myös helpompaa kuin hyvä hyökkääminen. Silti odotukset eivät ole toteutuneet, mikä johtuu osittain aiempien otteluiden tarjoamista jännitysmomenteista ja taktisista oivalluksista. Saksan peli Ranskaa vastaan kiteytti olennaisen. Saksan keskikenttä ei ole loistanut näissä kisoissa missään vaiheessa, mutta Ranskan pelinrakentelun se kykeni erittäin tehokkaasti eliminoimaan. Mielenkiintoista on nähdä, miten Brasilian hyökkäyssuuntaan vielä huonompi keskikenttä pystyy pelaamaan Saksaa vastaan.

Robben sukeltaa ja Sneijder laukoo tolppaan. Litmasen tulkinta on oiva: joku automaattinen käyttäytymiskaava on niin vahva, että sitä kaatuu, vaikka pääsisi läpi, jos pysyisi pystyssä. Aika erikoista on se, että suomalaiset tuomitsevat niin vahvasti filmaamisen, vaikka ovatkin hyökkääviä pelaajia. Useinhan on kuitenkin kyse tilanteesta, jossa hyökkääjää kuitenkin jonkin verran rikotaan. Erittäin harvoin tilanne on täysin vailla rikettä tai kontaktia.

Meidän mentaliteettimme ei taivu näyttelyyn, vaikka peleissä on aina kyse myös roolien ottamisesta, jossa näytellään erilaisia ottelussa eteen tulevia kohtauksia. Niihin kuulunevat myös taitavat kaatumiset…

Van Persie sutii ohi pallosta täysin avoimessa paikassa. Hollanti hakee nyt voittoa, vaikka ottelua on vain lisäaika jäljellä. Tässä tilanteessa van Persie ei yritä kalastaa rankkaria, vaikka siihen pieni mahdollisuus olisikin. Huh, pallo ylärimaan! Tässä pelissä Hollanti on pelannut hienosti ja rohkeasti, mutta varsinainen peliaika päätyy tasapeliin.

Tavallaan olisi toivonut, että muutkin puolivälierät olisivat menneet jatkoajalle. Jatkoaika pakottaa joukkueet ja pelaajat tilanteisiin, joissa jo väsymys tekee sen, että dramatiikka lisääntyy väkisinkin. Toki Brasilian ja Kolumbian ottelussa oli draamaa ja kaunis loppukin, kun David Luis lohdutti itkevää James Rodriquesia. Näytti aidosti siltä, että pelin ratkaissut Luis ymmärsi hienosti, miltä Jamesista – ottelun parhaasta pelaajasta – tuntui.

Muut puolivälieräottelut eivät muodostuneet klassikoiksi oikein millään asteikolla. Ranska hyytyi Saksan systemaattisen puolustamisen edessä eikä Belgia kyennyt painostamaan Argentiinaa, vaikka lopulta hyökkäyspäässä näytti olevan vahva pituusylivoimakin. Keskitykset olivat kuitenkin huonoja ja maalintekoyritykset ponnettomia.

Käsittämätöntä, miten paljon ja kovaa Robben jaksaa juosta, kun van Persie jaksaa enää nilkuttaa paitsioon. ”Sukeltajan” lihakset taitavat kestää hapettomia olosuhteita. Väliin Costa Ricakin hyökkää vaarallisesti, vaikka oranssipaitojen maalintekopaikkoja taitaakin olla lähes kymmenkertainen määrä… ja nyt maali oli jo todella lähellä väliamerikkalaisille. Ja heti perään Robben ajaa rankkarialueelle. Huhhuh! Ja nyt Sneijder vetää ylärimaan… Loppu on yhtä pingpongia ja valmentaja van Gaalilta raju veto: maalivahti vaihtoon ennen rankkarikisaa.

Hollannilla on onneton historia rankkarikisoissa, kun taas Costa Rica onnistui loistavasti Kreikkaa vastaan. Van Gaal otti kuitenkin aloitteen omiin käsiinsä vaihtamalla molarin, joka varmasti aiheuttaa hämmennystä vastustajan joukoissa. Ja niin aiheuttaakin: Krul nappaa kaksi rankkaria ja vie Hollannin välieriin. Tai kyllähän pinnat on tästä annettava (maalivahti)valmentajalle, joka kylmän viileästi otti ison riskin ja sekoitti Costa Rican pasmat vielä rankkarikisassakin.

Joukkuepeli on parhaimmillaan, kun näkee, miten ”syrjäytetty” maalivahti iloitsee varamiehensä onnistumisesta, joka takasi tietysti hänelle itselleenkin voiton. Costa Ricakin voi olla tyytyväinen suoritukseensa näissä kisoissa ja Hollanti oli kuitenkin selvästi parempi tässä pelissä.

Argentiina, Hollanti, PS Kemi Kings ja FC Lahti Akatemia olivat tämän jalkapallopäivän voittajia. Harvoin tulee tällaista futispäivää minullekaan. Ehkä neljän vuoden päästä uudelleen. Katsotaan kuitenkin nämä kisat loppuun vielä. Ja pohditaan edelleen kiihkeästi sitä, mikä tekee jalkapallosta niin merkityksellisen asian jopa meille suomalaisille.

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/           http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/ http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/ 

 

MM-välihuutoja – Belgia vai Messi?

MM-kisojen puolivälierissä pelaavat Brasilia-Kolumbia, Ranska-Saksa, Hollanti-Costa Rica ja Belgia-Argentiina. Etukäteen veikkasin oikein kaksi otteluparia ja Brasilian. Kolumbia, Hollanti ja Costa Rica yllättivät minut. Espanja, Englanti ja Uruguay taas pettivät. Yllättävän hyvin kuitenkin arvasin jatkoon pääsijät myös ensimmäisen pudotuspelikierroksen jälkeen, vaikka ottelut tarjosivatkin runsaasti jännitettävää.

Kaikki matseja en nähnyt hääjuhlien ja matkustuksen vuoksi, osaa seurasin väliin nukahdellen. Muutamia yleisiä huomioita voi jo nyt nostaa esiin. Moni ottelu olisi voinut päättyä toisinkin, niin jännittäviksi melkein jokainen ottelu loppuvaiheissaan kääntyi. Toisaalta ennakkosuosikit voittivat oikeastaan jokaisen ottelun, mikä kertonee aiemman menestyskokemuksen voimasta. Tai sitten vain siitä, että tällä hetkellä parempi joukkue voitti.

Jalkapallon viehätys perustuu suurelta osin kuitenkin siihen, että vaikka onnistuin veikkaamaan joidenkin otteluiden voittajat, niin olisin ottelun jälkeen toivonut tuloksen olevan toinen. En nähnyt Brasilia-Chile –matsia, mutta monet olivat sitä mieltä, että Chile oli parempi. Mikään suuri vääryys ei olisi ollut, jos Nigeria olisi voittanut Ranskan, Meksiko Hollannin, Kreikka Costa Rican tai Algeria Saksan. Sen sijaan Sveitsi tai USA ei ehkä olisi ansainnut jatkopaikkaa, vaikka molemmissa otteluissa riitti jännitystä loppuun saakka. Kolumbia kai oli selvästi parempi kuin Uruguay.

Tekisi mieli selittää suurten jalkapallomaiden yksittäisten pelien voittajakin tietyllä voittamisen traditiolla, mutta silloin toki vähättelisi sitä, että näissä maissa tosiaankin tehdään koko ajan hyvää työtä. Joukkueet ovat melkein aina hyviä. Ja ovathan Espanja ja Italia jo nyt ulkona, kuten ovat olleet vuorollaan melkein kaikki huippumaat. Mielenkiintoisempaa ehkä onkin tarkastella sitä, miten nyt pelataan, koska Espanjan lanseeraama pelityyli ja –taktiikka on selvästi kumoutumassa jollakin uudella.

Tämä on siksikin tärkeää, että jopa Saksa pelasi todella yllättävällä taktiikalla Algeriaa vastaan. Erikoinen oli myös Belgian taktiikka USA:ta vastaan. Hollantikin vaihtoi taktiikkaa kesken pelin eikä Argentiinankaan peliryhmitys oikein selvinnyt. Häviöasemassa niin Kreikka, Sveitsi kuin USA Algeriasta puhumattakaan kehittivät huikeita hyökkäyksiä.
MM-kisastudion kommentaattorit Aki Riihilahti ja Erkka V. Lehtola olivat aivan puulla päähän lyötyjä mm. Saksa-Algeria –ottelussa, joka lieneekin paras esimerkki tästä ”uudesta taktisesta aallosta”, jossa etsitään aika yllätyksellisiä ratkaisuja pelien voittamiseksi.

Saksa pelasi käsittämättömän rohkeasti maalivahti Neuerin valppauteen luottavalla taktiikalla, jossa puolustuslinja pelasi varsin ylhäällä, vaikka tiedettiin, että se koostuu ”hitaista, mutta kankeista” toppareista. Seurauksena oli tukku läheltä piti –tilanteita, joista Algeria olisi voinut rankaista ratkaisevalla maalilla. Jotenkin tuntuu, että Joachim Löw ei odottanut, että peli olisi tuon näköistä – vai odottiko? Eihän hän kuitenkaan reagoinut tilanteeseen kovinkaan aktiivisesti.

Eniten Riihilahtea ja Lehtolaa ihmetytti se, että Algeria pelasi eri ottelut eri taktiikalla ja osin eri miehistölläkin. ”Huikeaa tai käsittämätöntä” vilahtelivat jatkuvasti pelin edetessä, kun miehet kuvailivat Algerian taktiikkaa. Mutta oliko se oikeasti?

Ajattelisin, että Algeria lähti kisoihin haastajana, joka tiesi pärjäävänsä vain onnistuneella joukkuepelitaktiikalla, joka yllättäisi vastustajat. Kyse ei kuitenkaan ollut Kreikan kaltaisesta joukkueesta, joka sekin toki pelasi taas taktisesti loistavasti ja hyökkäsi rohkeasti. Algerialla oli nimittäin monipuolisia pelaajia, joilla oli kokemusta kovista seurajoukkuepeleistä. Silti sen joukkueessa oli varmaan tarvittavaa nöyryyttä siihen, että penkkikomennus saattoi odottaa lähes ketä tahansa.

Olennaista Algerian taktiikassa oli Riihilahdenkin huomaama ”vastustajan kohtaamisen alue” (ks. JALKAPALLOPELIANALYYSI) eli se alue, jossa joukkue yrittää riistää vastustajalta pallon. Eri otteluissa se oli Algerialla eri paikassa – ja pelikin oli todella toisenlaista. Alkusarjan ottelu Belgiaa vastaan oli esimerkiksi aivan toisenlainen kuin puolivälierä Saksaa vastaan.

Voidaan tietysti kysyä, valitsiko Algeria täysin itsenäisesti tuon taktiikkansa vai pakottivatko vastustajat ja pelitilanteet noihin muutoksiin? Uskon, että perustaktiikkoja oli ainakin kaksi, ehkä kolmekin. Näiden sisällä sitten varioitiin pelin ja pelitilanteen mukaisesti. Keskeistä pelissä on taktiikan lisäksi se, että oma peli pysyy aktiivisena silloinkin kun puolustetaan alhaalta eli annetaan vastustajan tulla reilusti omalle puoliskolle ennen kuin isketään kiinni. Useinhan se vaatii henkistä joustavuutta, jossa ensin annetaan periksi ja peitetään syöttösuuntia kunnes juuri oikea-aikaisesti ja kollektiivisesti isketään kiinni ja aloitetaan nopea hyökkäys.

Mutta entä Belgia sitten? Jopa johtoasemassa se jatkoi samaa taktiikkaa, jossa puolustuksessa oli vain kolme pelaajaa joskus USA:n 5-6 pelaajaa vastassa. Erkka V. meinasi repiä pelihousunsa nähdessään tämän. Ei sen puoleen kyllä sitä itsekin kovasti ihmettelin. ”Hyökkäys on paras puolustus” tuli usein mieleeni, koska Belgia selvästi yritti tehdä lisämaaleja, vaikka järki sanoikin, että nyt kannattaisi puolustaa johtoa henkeen ja vereen.

Belgian ja Saksan taktiikoissa oli itse asiassa paljon samaa. Puolustus jätettiin tarkoituksella heikoksi tai luotettiin todella vahvasti sekä loistaviin maalivahteihin että keskuspuolustajiin. Tai sitten, ja mikä on todennäköisempää, luotettiin siihen, että hyökkäys ja keskikenttä ohjaa vastustajan pelin ja varsinkin pitkät pallot keskuspuolustuksen tai maalivahdin haltuun – ja näinhän itse asiassa kävikin, vaikka joitakin hasarditilanteita syntyikin.

Yllätys varmaan oli, että Algeria kykeni niin hyvin pelaamaan peliä myös keskikentällä eteenpäin. Tai oikeastaan eteen-taakse-eteenpäin eli usein annettiin pallo vastaantulevalle hyökkääjälle, joka antoi yhdellä taakse ja taas usein yhdellä annettiin pallo eteenpäin jollekin kovalla vauhdilla etenevälle pelaajalle. Tämä näyttäisi muuten olevan yksi monen joukkueen käyttämä oiva keino, jota nyt käytetään paljon keskialueen ylittämiseen.

Saksan ja Belgian taktiikkaan kuuluu toki sekin, että tämä sallii jättää osan pelaajista ikään kuin valmiiksi ”ylös” eikä kaikkien tarvitse juosta ”pallon alle”. Usein peli aaltoilikin aika vilkkaasti päästä päähän, koska pelaajia oli valmiina lähes hyökkäysalueella. Eli riskejä otettiin puolustuksessa, jotta hyökkäykseen jäisi voimaa. Aika oletettava kehitys sen jälkeen, minkä Espanjan pallonhallintaan ja kokonaisvaltaiseen puolustamiseen perustuva taktiikka jätti perinnöksi. Tarkoitan tällä myös sitä, että voittoon tähtäävien joukkueiden tuli ottaa aina huomioon se, että Espanja tulee jossakin vaiheessa vastustajaksi. Tämä taktiikka on tehty, jotta murrettaisiin se, kuten Hollanti tekikin jo alkusarjassa.

Toisaalta nämä hyökkäysvoittoisemmat taktiikat perustunevat siihen, että Espanjan pelitavan jälkeen tilanne on avoin uusille innovaatioille ja että kaikkien – jopa Saksan tai Hollannin – on keksittävä jotain uutta ja rohkeaa. Ehkä tämä avoimempi trendi näkyy siinäkin, että maalikeskiarvo on näissä kisoissa huomattavasti suurempi kuin 2010 eli 2,8/ottelu (2,3 edellisissä). Tämä uusien innovaatioiden – tai joskus vanhojen kierrättäminen – näyttäisi tehneen kisoista monen kommentaattorin mielestä kaikkien aikojen kisat.

Käykö niin, on vielä arvoitus. Silti jo tämä ensimmäinen pudotuspelikierros oli menestys, vaikka siinä joukkueilla on usein vain hävittävää, joka saattaisi johtaa varovaiseen peliin. Näin ei kuitenkaan käynyt.Toivoa siis sopii, että kisat jatkuvat ainakin yhtä jännittävinä ja kiinnostavina.

Miksi otsikoin juttuni Belgia vai Messi? Omassa veikkauksessani arvasin voittajaksi Belgiaa ja maalikuninkaaksi Messiä. Nämä kuitenkin kohtaavat toisensa puolivälierässä – minun pitäisi kannattaa kumpaakin…

Voi sanoa, että ennustin todella tyhmästi, koska näin tämän ristiriidan jo ennen kisoja. Oletukseni kuitenkin oli, että Messi paukuttelisi maaleja alkusarjassa ja ensimmäisellä kierroksella riittävästi maalikuninkuuteen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Siksi tämä ristiriita. Oikeasti siis toivon, että Belgia voittaa Argentiinan 5-4 ja Messi tekee kaikki Argentiinan maalit.

Toinen – todennäköisempi – vaihtoehto on, että minun on hyvästeltävä voitto tässä arvauskisassa, jossa olen nyt jaetulla toisella sijalla. Ennakkosuosikki voittajaksi on muuten Doora W –niminen koira, joka on tasoissa kanssani, mutta on veikannut Brasiliaa ja Neymaria voittajiksi…

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/           http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/