Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti

Rion olympialaisten huono menestys on saanut aikaan mielenkiintoisen keskustelun, johon on osallistunut harvinaisesti monien alojen asiantuntijoita eikä vain some-huutelijoita. Fb- tai blogipostaukset, kolumnit ja media-haastattelut eivät tietenkään sisällä kovin syvällisiä analyyseja, mutta arvovaltaisilta tahoilta annettuina niitä on toki luettava vakavasti.

Rion menestymättömyys  on vaivannut mm. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan professori- ja/tai johtajakolmikkoa Kimmo Suomi, Hannu Itkonen ja Kalervo Ilmanen, nuorisotutkija Mikko Salasuota ja emeritusprofessori Matti Rimpelää.

Tässä on mahdotonta arvioida näitä eri maailmoissa syntyneitä kommentteja yhteismitallisesti. Taistelu tulkinnoistahan ei lopu koskaan, jos emme pysty niitä jotenkin kehystämään. Esimerkkinä voi pitää Pressiklubia (Yle TV1, 26.8.2016), jossa Ruben Stillerin johdolla keskusteltiin asiasta, jossa oli oikeastaan vain yksi  fakta eli tasavallan presidentti Sauli Niinistön lausunto transpondereiden käytöstä Itämeren yllä lentävissä koneissa.

Sen jälkeen neljä studiossa ollutta ihmistä oli kaikesta eri mieltä. Ja jokaisen totuus tuntui hänen puhuessaan jotenkin universaalilta, mutta kun joku muista (mukana poliitikko, tutkija ja toimittaja) esitti oman totuutensa, niin ristiriita oli melkoinen.  Omassa kontekstissaan jokaisen mielipide oli varmaankin relevantti, mutta yhteistä näkökulmaa ei löytynyt.

Kun seuraavassa yritän kontekstualisoida joitakin näistä näkökulmista, niin tarkoitukseni on lisätä ymmärrystä siitä, miten meidän kaikkien totuudet syntyvät niissä kehyksissä, joissa itse olemme. Jos olemme sokeita näille taustoille, niin emme voi suodattaa mielipiteistä sellaisia, joista voisi olla hyötyä yhteiskuntamme kehittämisessä. Tässä tapauksessa voisi olettaa, että lähtökohta kaikilla keskustelijoilla olisi huippu-urheilun kehittäminen ellei puheenvuorossa erityisesti mainita syyksi jotakin aivan muuta.

Esitin itse viime blogissani yhden vaatimattoman näkökulman huippu-urheilun kehittämiseksi, jossa oli samankaltaisia piirteitä kuin Pasi Kosken ja Jari Lämsän vuonna 2015 Int. Journal of Sport Policy and Politics julkaistussa  artikkelissa, jossa esitettiin sosiaalihistoriallisia selityksiä Suomen huippu-urheilumenestykseen.

Artikkelissa esitettyä pienen maan syndroomaa en itse pidä kuin (hyvänä) tekosyynä, mutta lajidiversiteetti eli Suomen menestyminen ainakin kohtuullisen hyvin monissa suurelle yleisölle melko tuntemattomissa ei-olympialajeissa on tietysti hyvä selitys. Artikkelissa käytiin läpi hiukan yli sata vuotta historiaa, joten kovin yksiselitteisiä ratkaisuja juuri tähän päivään ei muuten mainiossa artikkelissa kuitenkaan ollut. Tässä tila ja aika ei riitä arvioimaan tieteellistä artikkelia syvemmin, vaikka se en ansaitsisikin.

Kosken & Lämsän tutkimusartikkelin otetta voi kuvata ymmärrystä lisääväksi, vaikka on vaikea sanoa, miten ko. tutkijat esittäisivät mielipiteensä, jos niitä kysyisi toimittaja tai jos he joutuisivat panemaan tutkimuksensa tulokset konkreettisiksi ehdotuksiksi huippu-urheilun kehittämiseksi. Ehkä nekin vielä näemme.

Yksi keskeinen jakolinja Rio-puheenvuoroissa on nimittäin se, että osa keskustelijoista keskittyy siihen, mitä on tehty väärin (kritiikki, jonka voi myös jakaa negatiiviseksi ja sitten vaikeammaksi eli myönteiseksi tai rakentavaksi kritiikiksi), kun joissakin kirjoittajat jo tietävät, mitä pitäisi tehdä, mutta sitä vain ei saada muutettua käytännön toiminnaksi, koska toimijat (tässä yleensä olympiakomitea ja sen huippu-urheiluyksikkö, mutta joissakin tapauksissa koko urheilujärjestelmä) eivät ymmärrä maailmaa samalla tavalla kuin val(a)istunut puheenvuoron käyttäjä.

Tutkimuksenkin  tarkoituksen voi ymmärtää pelkästään olemassaolevan kritiikiksi tai toimintoja kehittäväksi tai näiden yhdistelmäksi. Oli lähtökohta mikä tahansa, niin (isoksi) haasteeksi jää, miten fiksu tutkimus vaikuttaisi käytäntöihin. Lähtökohtana näiden Riosta innoituksensa saaneiden mielipiteiden arvioimisessa pitäisin kuitenkin sitä, että keskusteluun osallistujilla olisi jotakin konkreettista sanottavaa juuri huippu-urheilun kehittämisestä tai heillä olisi ainakin tuore näkökulma asiaan.

Sanottavaa onkin runsaasti  liikuntatieteen professoreilla Kimmo Suomi, Hannu Itkonen & Kalervo Ilmanen TUL-aviisissa ilmestyneessä haastattelussa ”Tutkijakolmikko haluaa tutkimuksellisen näkökulman arvioimaan urheilun tilaa”, joka tässä linkin alla kokonaisuudessaan (http://www.tulaviisi.fi/Jutut/TabId/869/ArtMID/1665/ArticleID/225710/Tutkijakolmikko-haluaa-tutkimuksellisen-nakokulman-arvioimaan-urheilun-tilaa-.aspx#.V774EViI7UU.twitter).

Liikuntakasvatuksen laitoksen johtaja Kalervo ”Ilmanen muistuttaa huippu-urheilun rahoitusta nostetun lähtötilanteesta 150 prosenttia eli noin 35 miljoonaa vuodessa. Ilmasen mukaan neljä vuotta näillä satsauksilla on riittävä aika tekemään Suomen mestarista kansainvälisen tason huipun.”

Hän jatkaa:”Nyt halutaan syyllistää koululiikuntaa. On aivan järkyttävä väittää, että koulun tehtävä muka olisi kasvattaa Suomeen huippu-urheilijoita. Olemme täällä laitoksella tutkineet koululiikuntaa, joka on viimeiset 50 vuotta pysynyt suunnilleen samanlaisena, eikä se aiemmin estänyt Suomen menestymistä. Yksistään TUL:n urheilijat saivat kymmenkertaisesti enemmän mitaleita, kuin Riossa koko olympiajoukkue. Menestymättömyys ei todellakaan ole koululiikunnan vika, vaan se on urheilun oman tekemisen vika”, Ilmanen sanoo.

Me lukijat jäämme nyt odottamaan tutkimuksellisia argumentteja Ilmasen väitteille. Itse en muista yhtään sellaista nähneeni, jossa tuo ensimmäinen väite olisi todistettu, mutta varmaan niitäkin löytyy, koska se tässä tutkimusinstituution johtoportaasta sellaiseksi esitetään.

Koululiikuntaväite jättää vielä hämmentyneemmän kuvan, jonka saattaisin kokea sekä loukkaavana (jos olisin liikunnanopettaja) että oman laitokseni toimintaa halventana. Liikuntakasvatuksen laitoksen yhtenä keskeisenä tehtävänä on kai ollut juuri liikunnanopetuksen kehittäminen ja nyt laitoksen johtaja väittää julkisesti, että mitään muutosta ei puoleen vuosisataan ole tapahtunut.

Ulkopuolisena ihmetyttääkin, miten sekä huippu-urheilun menestymättömyys ja samanaikainen väestön liikunnan väheneminen on nyt täysin koululiikunnasta ja sen tutkimisesta riippumatonta. Liikuntatieteellinen tiedekunta  –  tai ainakin kyseiset professorit – tuntuu asemoivan itsensä jotenkin koko tämän muun yhteiskunnan ulkopuolelle. Professoreiden syvästi loukkaantuneet kommentit OK:n Mika Kojonkosken vaatimuksista liikuntatieteellistä tiedekuntaa kohtaan vielä allekirjoittavat.

Kuvaus Kojonkosken vierailusta tuntuu liioitellulta, mikä sopinee TUL-aviisin retoriikkaan. Aika hyvin urheilujärjestöissä kyllä tiedetään, miten autonominen liikuntatieteellinen tiedekunta on. Eräs haastattelemistani urheilujärjestön toiminnanjohtajista sanoikin kainosti: ”ettei liikuntatieteellisen tiedekunnan ehkä tarvitsisi suhtautua vihamielisesti urheilujärjestöihin”.

Itkonen ja Suomi vaativat samassa haastattelussa urheilujärjestöjen ulkopuolista arviointitutkimusta huippu-urheilusta. ”Kun mukana on tutkimuksellinen näkökulma, olisi tämän jälkeen kykyä sanoa mitä pitää muuttaa”, Itkonen sanoo ja Suomi komppaa:” Humun ihmiset tulivat urheilun sisältä mutta nyt olisi oltava rohkeita ja tehdä urheilun ulkopuolinen arvio ja tehdä johtopäätökset.”  Rivien välistä on luettavissa pääviesti: arviointitutkimuksen  maksaa valtion liikuntaneuvosto ja tekee liikuntatieteellinen tiedekunta.

Satunnainen matkailijakin ehkä ihmettelee, ettei tiedekunnassa ole oma-aloitteisesti tehty tällaista pitkäjänteistä tutkimusta. Tutkimuskokemusta omaava saattaa ymmärtää, että kuvatun kaltaisen kunnollisen arvioinnin tekemiseenkin menee olympiadin verran aikaa. Jaksaakohan Suomen kansa odottaa menestystä, jos aikajänne taitaa sitten lopulta venyä jopa Kojonkosken prosesseja pidemmäksi?

(Nuoriso)tutkija Mikko Salasuo esittää myös konkreettista kritiikkiä. Hänen kohteenaan on koko urheilujärjestelmämme. ”Hän on sitä mieltä, että koko urheilujärjestelmämme, jota olympiakomitea hallinnoi, ei perustu yhtikäs mihinkään; ei tutkittuun tietoon, ei toisten maiden hyviin kokemuksiin eikä toimintamalleihin.” (http://www.kaleva.fi/urheilu/tutkija-mikko-salasuo-urheilujarjestelmamme-ei-perustu-mihinkaan/736315/ ).

Tässä suhteessa Salasuo onkin Ilmasen kanssa samaa mieltä eli jos tutkittu tieto ei vaikuta koululiikuntaan,niin ei se vaikuta muuhunkaan urheilujärjestelmään. Voi tässä olla ristiriitakin, sillä Salasuohan sanoo rivien välissä aika suoraan, ettei liikuntatieteellisestä tutkimuksestakaan ole mihinkään.

Ero nuorisotutkimukseen onkin suuri, sillä nuorisotutkijat ”bunkkaavat” nuorisojärjestöjen kanssa ja niillä kummallakin on oikein läheinen yhteys myös valtion (OKM; nuoriso-osasto) kanssa. Kun siis liikuntatieteellinen pitää kiinni kynsin hampain autonomiastaan, niin nuorisotutkijat ovat ottaneet aivan toisen lähestymistavan niin järjestöihin, valtioon kuin kuntiinkin. Kuntien nuorisotyöhän tekee myös läheistä yhteistyötä tutkijoiden kanssa.

Nuorisopuolella ei tosin järjestetä olympialaisia, jotta nuorisotutkijoiden ja –järjestöjen toiminnan tehokkuutta voitaisiin mitata samalla tavalla kuin urheilua. Toki sillä kentällä dopingia vastaa puoluepoliittisesti värittynyt ja vääristynyt järjestörahoitus ja liikkumattomuutta voi hyvin verrata nuorison lisääntyneeseen passivoitumiseen ja syrjäytymiseen (joku pitäisi kai tätä jälkimmäistä paljon huolestuttavampana ilmiönä).

Ja jos nuorisojärjestelmää (pitäisikö tällaista käsitettä sitten käyttää) tarkasteltaisiin, niin voitaisiin tulla samaan tulokseen Salasuon kanssa: ei sekään lopulta perustu tutkittuun tietoon eikä toisten maiden kokemuksiin tai toimintamalleihin. Kyllä nuorisojärjestöt – varsinkin kun ovat laajasti aatteellisia – ihan autonomisesti toimintaansa ohjaavat ja toteuttavat. Kuntien nuorisotyön sisälläkin on monenlaista käytäntöä, joista vain osa pohjautuu tutkittuun tietoon.

Siitä kuitenkin olen samaa mieltä – kun nyt vähän tunnen nuorisopuoltakin – että tutkijoiden ja käytännön toimijoiden vuorovaikutus on huomattavan paljon parempaa kuin liikunta- ja urheilupuolella.

Konteksti liikuntapuolella on kaiken lisäksi erilainen kuin nuorisopuolella tai edes Salasuon mainitsemassa kansainvälisessä  esimerkissä: ”Lähes kaikki muut länsimaat ovat Salasuon mukaan luoneet itselleen järjestelmän, jota johdetaan poliittiselta tasolta, joka perustuu erittäin vahvasti tutkimustietoon ja jossa koko urheilun kenttä toimii mukana. Islanti on tästä malliesimerkki.”

Meillähän ”urheilujärjestelmä” on vain osa liikuntapoliittista kokonaisuutta ja nuorisotutkimusta vastaava lähinnä psykologinen, kulttuurinen ja sosiologinen liikuntatutkimus on vain pisara meressä liikuntabiologisen ja –pedagogisen tutkimuksen valtavirrassa. Tutkimus, joka kyllä tunnetaan erinomaisesti urheilujärjestöissä ja olympiakomiteassa onkin liikuntafysiologiaa, biomekaniikkaa  ja muuta biologispohjaista tietämystä. Eikä Suomi tässä suhteessa poikkea muista maista – liikuntatieteissä valtavirta on ehdottomasti tällä suunnalla.

Salasuo ei myöskään tunnista ongelman poliittista ulottuvuutta, joka Suomessa taas on hiukan erilainen kuin monissa muissa maissa. Teijo Pyykkönen kiteyttää (HS, 27.8.2016) hyvin tämän liikunta- ja urheilupoliittisen dilemman taisteluksi terveysliikunnan ja huippu-urheilun välille, josta selittyy se, ettei kumpaakaan hoideta järkevästi tai edes kunnolla.

Itse olen käsitellyt tätä kokonaisuutta käsitetutkimuksessani (http://www.liikuntaneuvosto.fi/files/314/Liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat_vln_2014_6.pdf, 191-198), jossa konkretisoin myös päättäjille sen, miten meidän tulisi ainakin tunnistaa erilaiset liikunnat (arki-, kunto- , harraste-, terveys- ja erityisliikunta)  ja urheilut (juniori-, kilpa-, huippu- ja aikuisurheilu), jotta voisimme resurssoida niitä kohdallisemmin. Jos näitä erilaisia liikunnan ja urheilun toimintoja ei tunnisteta, niin ei poliittisin ja taloudellisin välinein myöskään löydetä niitä ihmisiä, jotka näiden toimintojen taakse kätkeytyvät.

Lisäksi toki tarvitaan erityistoimintaa sekä vähän liikkuvien ja eri tavoin syrjäytymisuhassa olevien tukemiseksi (sektorien välistä yhteistoimintaa, ks. http://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/)  ja huippu-urheilussa (erityisesti talouselämän ja yksityisten toimijoiden panos, ks. http://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/).

Tähän kohtaan onkin hyvä ottaa vielä sosiaali- ja terveyssektori mukaan. Emeritusprofessori Matti Rimpelääkin Rion menestymättömyys ja sen syyt kiinnostivat. Facebook –päivityksessään  22.8.2016, 15.26, Matti Rimpelä kirjoittaa:

”HUMU vastaan LASU 100 – 0. On hyvä tunnistaa kirkkaasti yhteiskunnalliset tärkeysjärjestykset.

Lähes samaan aikaan huippu-urheilun muutosryhmän (HUMU) työskentelimme lastensuojelun selvitysryhmässä (LASU). Istuimme toistakymmentä kokousta, kuuntelimme asiantuntijoita, haastateelimme ja selvitimme. Mitään palkkioita ei maklsettu kokouksista yms. Kaksi sihteeria oman työnsä ohella. Loppuraportissa 81 sivua ja 54 esitystä. Laatua ei ole juurikaan kritisoitu. Esityksiä toimeenpantu hitaasti, nyt odottelemme hallituksen kärkihankkeiden etenemistä.

Selvitysryhmämme työn seurasin myös HUMU:n työstä julkaistuja tietoja ja erityisesti siiihen osoitettuja resursseja (esim. pääjohtaja tason palkkoja ja tonneja haastatteluista, joita ei edes tallennettu analysoinnista puhumattakaan). Olin kyllä vihreä kateudesta. Tuolloin jopa hieman luonnostelin kolumnia otsikolla “HUMU vastaan LASU 6-0”

Kun edelliseen lisätään tuoreet selvitykset Olympiakomitean rahanakäytöstä ja RIOn menestys, tulevat yhteiskunnalliset tärkeysjärjestykset entistäkin selvemmiksi. Huippu-urheilu on Suomessa monin verroin tärkeämpää kuin lasten, nuorten ja lapsiperheiden hyvinvointi. Jos muuta väitätätte, pohtikaa olisiko realismia, että lastensuojeluun asetettaisiin selvitysryhmä, jossa olisi viisi pääjohtajatason palkoilla rekrytoitua jäsentä ja haastatteluista ilman tallennusta ja analyysiä maksettuisiin 1000 euroa/haastatelta. Menisimme kv. konkressiin ja varaisimme varmuuden vuoksi lähes koko hotellin!

6 – 0 ei riitä, kyllä se on kirkkaasti jo 100 – 0 kun katselen kokonaisuutena 2010-lukua.”

Rimpelä siis perustaa väitteensä siihen, että lastensuojelua kehittänyt työryhmä teki työnsä vapaaehtoisesti ja sai 81 sivun loppuraportin ja 54 esitystä. Laatua ei kuulemma ole kritisoitu, mutta esityksiä on toimeenpantu hitaasti. Rimpelä mainitsee perusteluissaan mm. sen, että HuMu-ryhmä sai pääjohtajatason palkkoja, OK:n rahankäytössä on epäselvyyksiä ja Rion menestyskin oli huono. Erityisesti Rimpelää ihmetytti haastatteluista maksetut 1000 euron palkkiot. Huippu-urheilu on näin ajatellen Rimpelän mielestä monin verroin tärkeämpää kuin lasten ja nuorten hyvinvointi.

Professori on oikeassa siinä, että HuMu-ryhmän työ ei ansaitse prosessina kiitosta. Tunnen asiaa sen verran, että hain työryhmään jäseneksi. Ehdotin puolipäivähommaa, josta ajattelin saavani korkeintaan 2500 € kuukaudessa. Myöhemmin vielä tarjosin osaamistani juuri näiden kyseisten haastattelujen tulkintaan. Olenhan ohjannut valmennukseenkin liittyviä väitöskirjoja ja minua pidetään liikuntasosiologian ja kvalitatiivisten menetelmien asiantuntijana. Asiantuntemustani ei tarvittu.

Huippu-urheilun lisäksi tunnen myös sosiaali- terveysjärjestöjen toimintaa ja lastensuojeluakin ihan henkilökohtaisesti. Silti en voi täysin yhtyä Matti Rimpelän käsitykseen enkä edes haluaisi asettaa yhteiskunnan eri toimintoja mustavalkoisesti vastakkain. Tiedän myös lastensuojelutapauksia, joille (huippu)urheilu on ollut paljon tärkeämpi tekijä selviytymisessä kuin mikään varsinainen lastensuojelutoimenpide. Toivottavasti niissä 54 esityksessä muuten oli lastensuojelulasten urheilu- ja muiden harrastusten erinomaisen tärkeän merkityksen huomioiminen!

Vertaan kuitenkin seuraavassa lastensuojelua ja huippu-urheilua toisiinsa ajatellen juuri tuota yhteiskunnallista merkitystä.

Aloitetaan resursseista. Matti Rimpelän toisaalla tehtyjen arvioiden mukaan lasten ja nuorten hyvinvointiin käytetään Suomessa 10 miljardia euroa. Liikuntaan kaikkineen on laskettu käytettävän 3-4 miljardia vuodessa – kumpikin summa lienee kuitenkin lähinnä hyvä arvaus.

Pääosin liikunnan ja urheilun saama julkinen satsaus menee kuntien kautta liikuntapaikkoihin, kun valtio tukee järjestöjä reilulla 60 miljoonalla ja liikuntapaikkarakentamista, koko väestön liikuttamista ja osaamista kaikkia noin 30 miljoonalla eurolla (yhteensä noin 150m€). Huippu-urheiluun mennee yhteensä noin 15 miljoonaa. Ylivoimaisesti suurin osa urheiluseurojen ja lajiliittojenkin toiminnasta menee muuhun kuin huippu-urheiluun, vaikka voihan sitä ajatella, että kaikki seuroissa pyörivät ovat potentiaalisia huippu-urheilijoita.

Liikuntalaissa vastuut on määritelty niin, että valtion ja kuntien tehtävä on luoda materiaaliset resurssit (osa erityisliikunnasta) ja toiminta on seurojen ja järjestöjen vastuulla. Suurelta osin siis vapaaehtoisten ja/tai yleishyödyllisen yhdistystoiminnan avulla ja kautta. Toki mukana on jo kaupallisia ja ammattimaisia urheiluseuroja, mutta julkinen tuki niille on kuitenkin yleensä pistemäistä ja tilannekohtaista.

Lastensuojeluun käytetään suoranaisesti 600-700 miljoonaa euroa ja lastensuojelun keskeisiä asiakkaita eli kodin ulkopuolelle sijoitettuja on 15000-20000. Lastensuojelu on pääosin kuntien toimintaa ja lakisääteistä, mutta alueella on myös voimakkaita järjestötoimijoita, kuten Lastensuojelun keskusliitto, Pelastakaa lapset ry., Sos-lapsikylä, Mannerheimin lastensuojeluliitto ja Perhehoitoliitto. Lisäksi alueella on runsaasti laitoksia (lastenkoteja, ammatillisia perhekoteja ja koulukoteja).

Lastensuojelulaki uudistettiin muutama vuosi sitten ja nyt näköjään tehdään siihen jälleen uudistuksia. Kunnissa on ollut käynnissä erilaisia toimintatapoja ja järjestöt tuottavat tutkimus- ja kehitystyöllään uusia hyviä käytäntöjä mm. RAY:n tuella.

Vastuu ennen sote-uudistusta on ennen kaikkea kunnilla, joiden olisi toteutettava lastensuojelulain tavoitteet lain turvin ja uhallakin. Huippu-urheilulla ei ole samanlaista poliittista, yhteiskunnallista ja lainsäädännöllistä tukirankaa, vaan huippu-urheilun tuki neuvotellaan ikään kuin kolmikannassa järjestöjen (lähinnä olympiakomitea ja merkittävät lajiliitot), OKM:n liikuntahallinnon (urheiluministeri) ja valtion liikuntaneuvoston (VLN) kanssa vuosittain. Toki nämä ratkaistaan osin myös hallitusohjelmissa ja tietyissä komiteapapereissa pidemmäksikin aikaa. Huippu-urheilua tutkitaan KiHussa eli huippu-urheilun tuke-laitoksessa ja OKM tukee myös suoraan joitakin kehityshankkeita alueelle.

Poliittisjuridisesta näkökulmasta katsottuna lastensuojelu näyttäisi olevan yhteiskunnalle tärkeämpi alue kuin huippu-urheilu. Näin toki pitääkin olla. Rimpelä perusteli huippu-urheilun merkitystä mm. sillä, ettei huono menestys olympialaisissakaan ole resurssoinnille ongelma. Lastensuojelusta voi sanoa samaa: monet kunnat rikkovat vuosittain lakia mm. lopettamalla huostaanotot, koska raha kunnan kassasta on loppu.

Eniten Rimpelää harmitti HuMu-ryhmän saamat isot korvaukset. Ne tosiaan olivat poikkeuksia myös liikunta- ja urheilupuolella – ikinä en ole saanut kummoisia korvauksia useista vaativista asiantuntijatehtävistäni. Kerran tulin toki palkituksi liikunnan tasa-arvotyön eteen tekemästäni työstä.

Käsitykseni mukaan sosiaali- ja terveyspuolen järjestöjohtajilla on ainakin yhtä hyvät elleivät paremmatkin palkat kuin liikuntajärjestöissä. Ja osataan sielläkin törsätä, mutta jos urheilujournalistit ovat hampaattomia, niin ei sote-järjestöjä juuri mikään taho tarkkaile yhtä lailla.

Nuorisoasuntosäätiön kaltaisia ongelmiakin oletan olevan muissakin järjestöissä, joista monet ovat (puolue)poliittisesti värittyneitä. Tarvitaanko lastensuojeluunkaan noin monta päällekkäistä järjestöä tai mielenterveyteen, vanhusasioihin? Urheilujärjestöjä on viime vuosina yhdistetty/yhdistynyt melko runsaasti, joten siellä on ainakin yritetty säästää.

HuMu-ryhmän (yli)suurta resurssointia voisi toki hiukan puolustaakin Rimpelän esimerkkiä hyväksi käyttäen. Kun lastensuojeluryhmä teki 54 esitystä, niin sehän ei ole vaikeaa. Minäkin teen päivässä parikymmentä hyvää esitystä sekä lastensuojeluun että huippu-urheiluun, jos ei ole vaatimusta, että ne voitaisiin myös toteuttaa. Rimpeläkin kertoi, että niitä otetaan käyttöön hitaasti, jos ollenkaan.

HuMu-ryhmän alkuperäistavoitteena oli myös toimintatapojen muutosprosessin aloittaminen, mikä on paljon vaikeampaa. Nyt voi sanoa, että siinä ryhmä ei onnistunut niin hyvin kuin resurssien käyttämisessä, mutta ei myöskään voi sanoa, etteikö ryhmän työ olisi saanut aikaiseksi muutoksia organisaatioissa. Ne muutokset eivät toki ole näkyneet vielä huippu-urheilumenestyksen paranemisena ainakaan kesäolympialaisissa. Jonkinlainen muutosprosessi on kuitenkin ollut käynnissä, vaikka HuMu-ryhmän tärkeintä resurssitavoitetta ei olekaan toteutettu eli urheiluakatemioille ei ole annettu toivottua lisärahoitusta.

Olisin siis taipuvainen ajattelemaan, ettei vertailujen tekeminen eri asioiden kesken ole kovin helppoa. Kun syytetään huippu-urheilua liikuntatieteen, nuorisotutkimuksen tai lastensuojelun näkökulmista käyttäen vertailuja, niin olisi hyvä tunnistaa myös oma kotipesä ja sen mahdollisuudet ja vastuut omassa kontekstissaan.

Minulla ei ole mitään tarvetta puolustaa olympiakomiteaa tai HuMu-ryhmän työtä – päinvastoin minulla olisi em. keskustelijoista varmasti eniten syytä kritisoida ja itse asiassa kanttiakin se tehdä –  mutta en kuitenkaan pidä järkevänä kritiikkiä, jossa yksinkertaistetaan monimutkaista maailmaa tavalla, joka ei varsinkaan näinä kahtiajakautumispuheiden aikana anna kovin rationaalista ja suhteellisuudentajuista kuvaa edes suomalaisista tiedemiehistä. Osa heistä on siihen myös itse syyllisiä.

Lopuksi siteeraan vielä Matti Rimpelän siteerausta, koska se sopii tähän kontekstiin kapulakielisyydestään huolimatta mainiosti. FB-sivullaan 25.8.2016, 12.39 Matti Rimpelä kirjoittaa:

Pajukoski (2001) totesi, että projekti- ja ohjelmatyöskentelyn räjähdysmäinen kasvu kaikilla julkishallinnon alueilla oli muuttanut rahoitusrakenteita projekti- ja ohjelmaperusteisiksi. Eriytyvät projekti- ja ohjelmarakenteet kuormittivat väheneviä resursseja, mutta eivät automaattisesti tuoneet lisäresursseja niiden toteuttamiseen. Pajukosken mukaan uuden kehittäminen ja omaksuminen vaativat kärsivällisyyttä ja yleensä enemmän aikaa kuin hankkeille varataan. Kaksi vuotta ei ole riittävän pitkä aika toimintojen tai rakenteiden muuttamiseen. Parhaimmillaan siinä ajassa voidaan muodostaa käsitys mukana olijoiden asiantuntemuksesta ja päästä prosessin alkuun.”

 Tämä viilentäköön hiukan kuumimpien keskustelijoiden päätä. Vaikka meistä ”paremmin tietäjistä” joku olisikin oikeassa tilannearviossaan, niin se tieto ei muuta kovin nopeasti maailmaa. Hitaammaksi se tuostakin muuttuu, jos vaaditaan ensin rakenteiden, resurssien ja ihmisten vaihtamista, toiseksi laajoja arviointitutkimuksia ja kolmannessa vaiheessa päästäisiin sitten itse toimintaan käsiksi, jos oltaisiin vielä puheväleissä.

Suhteellisuudentajuista ehkä olisi, että meistä itse kukin esittäisi, mitä me konkreettisesti osaisimme ja voisimme tehdä huippu-urheilun hyväksi (ja sitten toisaalla, miten saisimme väestön liikkumaan enemmän). Huippu-urheiluväeltä voisi nyt myös vaatia sen, että he olisivat itse aktiivisia etsimään osaajia, joista voisi olla heille hyötyä. Onhan aivan naurettavaa, että me emme tällaiseen Suomessa pysty…

Tai sitten on pakko alistua siihen, että ”hyvä arvokeskustelu” on nykyään Juha-Pekka Raesteen (HS, 28.8.2016: Vihdoin hyvää arvokeskustelua) ylistämää toisten keskustelijoiden leimaamista ja tahallista väärin ymmärtämistä. Sellaiseen ei kai kellään oikeasti ole halua, sillä sanoma muuttuu hurjasti, jos nimeämme puhujat ennakkoluuloisesti. TUL-Aviisi esimerkiksi nimesi haastateltavansa ”tutkijakolmikoksi”, toimittaja Juha Kanerva fb-sivullaan ”humanistisiiveksi”, mutta joku kolmas voisi leimata heidät ”liikuntatieteen vasemmistoblokiksi”, jos käyttäisi Raesteen kriteereja hyvän arvokeskustelun tunnusmerkeistä – nehän olivat:”Tällaista liki akateemista, mutta kielikuvin kärjistävää keskustelua siitä, mitä vaadimme itseltämme ja toisiltamme, tarvitaan lisää!” Kysyn vaan:Ihanko totta tarvitsemme artikkelissa esitettyjä käsittämättömän yksisilmäisiä leimoja, joita muille keskustelijoille annettiin.

Jos nyt joku ehdottomasti haluaa leimata minut tässä keskustelussa (varmasti moni on jo mielessään sen tehnytkin), niin annan vähän taustatietoa tästä kontekstista eli urheilun maailmasta. Olen punavalkoinen (Mikkelin Pallo-Kissat, HePuLi, TUK/TUL), sinivalkoinen (Mikkelin Hiihtäjät, SVUL  ja  JyP-77, SPL), mutta myös keltamusta (Mikkelin Kilpa-Veikot, SVUL ja Puijon Pallo, SPL) ja keltavihreä (Puotinkylän Valtti, TUL). Kaikki nämä ja muutamat muutkin urheiluyhteisöt ovat varmasti vaikuttaneet ajatteluuni ja näkemyksiini. Revi siitä leimoja…

 

 

 

 

 

 

Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut

Koko Suomen kansa odottaa nyt hyviä selityksiä historian heikoimmalle kesäolympiamenestykselle.  Historiasta voi toki oppia, mutta ehkä on hyvä tutustua tarkemmin nykypäivään. Parhaiten se onnistuu vertailemalla Suomea sellaisiin maihin, joita meitä voi ja kannattaa kulttuurisesti, historiallisesti, yhteiskunnallisesti, maantieteellisesti ja asukasluvultaan vertailla toisiinsa. Pohjoismaat, mutta myös Baltian maat, ovat parhaimmat vertailukohdat. Venäjä tuo tähän ensimmäiseen vertailuun syvyyttä. Taulukot pdf:nä: RionTaulukot_23082016

Taulukko 1. Suomen ja vertailumaiden mitalit ja sijoitus Rion kisoissa.

Vertailumaat 1 Rion 2016 mitalit Sijoitus
Suomi 1 78
Ruotsi 11 29
Tanska 15 28
Norja 4 74
Islanti 0  
Viro 1 78
Latvia 0  
Liettua 4 64
Venäjä 56 4

Muualta maailmasta kannattaisi katsella Slovenian, Bosnia Hertzegovinan, Albanian, Kosovon, ja Slovakiankin suuntaan, jos haluaa väkimäärävertailua. Kulttuurisesti lähempänä lienevät Irlanti, Itävalta, Kroatia, Sveitsi, Belgia ja Portugali. Uusi Seelanti on usein esitetty vertailukappaleeksi.  Esikuvia hiukan isommista maista voisivat olla myös Hollanti, Unkari, Kanada ja Australia. Periaatteessa vertailu voisi myös kohdistua Nigeriaan ja Intiaan, koskapa olemme  mitalitilastossa Afrikan väkirikkaimman maan kanssa tasoissa ja yli miljardin asukkaan Intiakin on vaivaisen yhden mitalin edellä. Ovatkohan noiden yhtä hyvin menestyneiden maiden kojonkosket ja niemiset vielä palleillaan?

Taulukko 2. Muiden mahdollisten vertailumaiden mitalit ja sijoitus Rion kisoissa.

Vertailumaat 2 Rion 2016 mitalit Sijoitus
Australia 29 10
Hollanti 19 11
Unkari 15 12
Kroatia 10 17
Kanada 22 20
Sveitsi 7 24
Slovakia 4 37
Slovenia 4 45
Itävalta 1 78
Uusi Seelanti 18 19
Bosnia Hertzegovina 0  
Albania 0  
Kosovo 1 54
Irlanti 2 62
Portugali 1 78
Nigeria 1 78
Intia 2 67

 

No, omaa surkeutta ei voi selittää toisten epäonnistumisella. Ruotsi, Venäjä, Norja ja Tanska ovat tietenkin ne keskeiset maat, joihin meitä pitää historiallisesti ja kulttuurisesti verrata. Menestymättömyyttämme on selitetty liikuntakulttuurin muutoksella, joka on johtanut siihen, että joukkuepelejä harrastetaan yhä enemmän yksilölajien kustannuksella. Vertailumaista Tanska voitti miesten käsipallon olympiakultaa, Ruotsi oli naisten jalkapallossa toinen ja Islanti pääsi puolivälieriin jalkapallon EM-kisoissa. Lähinaapureistamme Liettua on kova koripallomaa ja Venäjä huippu kaikissa joukkuepalloilulajeissa sekä naisissa että miehissä.

Onko johtopäätöksemme siis se, että meillä satsataan nyt joukkuepallopeleihin,mutta ei pärjätä niissäkään? Julkisuuden kautta katsottuna siltä tuntuisikin. Katsotaanpa kuitenkin maailman ranking-listoja suurimpien palloilulajien jalka-, kori-, lentopallon osalta sekä Suomen mahtilajien jääkiekon ja salibandyn osalta ja verrataan meitä Pohjoismaisiin kumppaneihimme.  Minkälainen mahtaa olla sinun veikkauksesi Suomen sijoittumisesta vertailumaiden joukossa?

Taulukko 3.Suomen miesten sijoitus maailman rankingissa (netistä kv-liiton viimeisimmät tiedot), sijoitus Pohjoismiaden joukossa, parhaan Pohjoismaan ja parhaan Baltian maan sijoitus.

Miehet Maailma Pohjoismaat Paras Pohjoismaa Paras Baltian maa
Jalkapallo 61 5 Islanti (23) Latvia (110)
Jääkiekko 3 1 Suomi (3) Latvia (12)
Lentopallo 15 1 Suomi (15) Viro (39)
Koripallo 32 1 Suomi (32) Liettua (3)
Salibandy 2 2 Ruotsi (1) Latvia (5)

 

Suomi on siis yllättäen  Pohjoismaiden paras palloilumaa, jos käsipallo ja jääpallo jätetään pois laskuista. Varmaan moni ajattelee, ettei tämä voi olla totta. Katsotaanpa vielä sijoitukset tarkemmin.

Taulukko 4. Pohjoismaiden ja Venäjän miesten sijoitukset maailman rankingissa palloilulajeissa.

Miehet Ruotsi Tanska Norja Islanti Venäjä Suomi
Jalkapallo 40 44 50 23 38 61
Jääkiekko 5 11 13 35 2 3
Lentopallo 77 118 95 118 3 15
Koripallo 61 100 100 84 7 32
Salibandy 1 12 6   11 2
Keskiarvo 37 57 53 65 12 23

 

Olemme siis näin laskien todellakin Pohjoismaiden paras palloilumaa. Jos PM-kisoja tai vaikkapa yhteisiä kisoja Baltian maiden kanssa vielä järjestettäisiin, meillä olisi paljon ilakoitavaa. Eivätkä Suomen naisetkaan niin huonoja ole.

Taulukko 5. Suomen naisten sijoitus maailman rankingissa (netistä kv-liiton viimeisimmät tiedot, koripallon tiedot puuttuvat), sijoitus Pohjoismiaden joukossa, parhaan Pohjoismaan ja parhaan Baltian maan sijoitus.

Naiset Maailma Pohjoismaat Paras Pohjoismaa Paras Baltian maa
Jalkapallo 28 4 Ruotsi (6) Viro (83)
Jääkiekko 3 1 Suomi (3) Latvia (15)
Lentopallo 79 1 Suomi (79) Viro (45)
Koripallo       Latvia (17)
Salibandy 2 2 Ruotsi (1) Latvia (5)

 

Taulukko 6. Pohjoismaiden ja Venäjän naisten sijoitukset maailman rankingissa palloilulajeissa.

Naiset Ruotsi Tanska Norja Islanti Venäjä Suomi
Jalkapallo 6 20 11 16 22 28
Jääkiekko 5 10 13 30 4 3
Lentopallo 117 97 117 97 4 79
Koripallo 37       6  
Salibandy 1 10 8   11 2
Keskiarvo 33 34 37 48 9 28

 

Jalkapallo on meidän murheenkryynimme tässä vertailussa, vaikka eivät Suomen sijoitukset futiksessakaan ole aivan toivottomia. Venäjä on esimerkiksi miehissä 38. ja naisissa 22., kun piskuinen Suomi on 60. ja 28. lajissa, jossa kilpailu on oikeasti kovaa.

Suomalaisten urheilumenestyksen voisikin ajatella kuvaavan oikein hyvin sitä, mihin me (huippu)urheilussa olemme 2000-luvulla keskittyneetkin. Vertailumaiden joukossa olemme parhaita.

Tämä tulkinta ei tietysti riitä sen enempää kriitikoille kuin huippu-urheilusta vastaavillekaan. Mitalit arvokisoissa tai edes niihin pääsy on tärkeintä. Näin varmaan ajattelee Suomen kansakin. Vaikea sanoa, onko se opetettu näin ajattelemaan vai onko tämä universaali tapa arvottaa urheilumenestystä.

Rion olympialaiset olivat ennen kaikkea yksilölajien kisat, vaikka toki joukkuepalloiluissakin arvostetaan olympialaisia korkealle miesten jalkapalloa lukuun ottamatta. Taso MM-kisoissa on tosin useimmiten kovempi. Näin on toki yksilölajeissakin.

Suomen huippu-urheilun suurimmat ongelmat voi kuitenkin kohdentaa perinteikkäisiin yksilölajeihin, kuten yleisurheiluun, kamppailulajeihin, ammuntaan, purjehdukseen, voimisteluun ja moneen muuhun olympialajiin pöytätenniksestä sulkapalloon tai tennikseen. Talvilajeista mäkihyppy, yhdistetty ja ampumahiihto ovat tällä hetkellä ”huonossa hapessa”, mutta lumilautalajit ja jääkiekko menestyvät.  Rehellisesti on kai myönnettävä, että ”urheilijan polku” joissakin lajeissa tökkii ja pahasti.

Muutama idea urheilijan polkujen parantamiseksi

Perusteellinen analyysi urheilujärjestelmämme ongelmista on tehtävä, sillä syytä ei voi tämänkään pienen tarkastelun jälkeen sysätä nuoriin tai länsimaiseen hyvinvointiin. Riittää, kun sanoo Ruotsi, Tanska, Norja, Uusi Seelanti, Hollanti tai vaikkap Unkari. Kulttuurimme ei poikkea noista paremmin pärjäävistä verrokkimaista niin paljon, että siitä löytyisi selitys huonommalle menestyksellemme.

Parempi selitys on, että nuorten urheilijoiden maailma ei kohtaa suomalaisen huippu-urheilun maailmaa. Huippu-urheilulla ei näytä olevan nuorille riittävästi merkitystä, jotta he rohkenisivat kokeilla suorituskykynsä rajoja.

Rion urheilijahaastatteluja kuunnellessakin tuntui muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sille, että urheilija oli tyytyväinen tulokseensa ja oli nauttinut olympialaisten hengestä, vaikka suoritus oli ollut huonompi kuin oli odotettavissakaan. Mira Potkonen ja Petra Olli olivat sitten toisessa ääripäässä eli olivat erittäin pettyneitä suoritukseensa.

Olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen ja huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski ovat puhuneet jo monta vuotta siitä, miten huippu-urheilupiireissä on niin hyvä yhteishenki ja tekemisen meininki. Kyllä minusta on oikein vaatia, että hyvä meininki tulee siitä, että tekee  edes kauden parhaan suorituksensa olympialaisissa. Olisin myös odottanut, että hyvä joukkuehenki edesauttaisi parhaan suorituksen saamista. Näin ei selvästikään ollut.

Mitaleihin riittävät tulokset eivät kuitenkaan synny vain olympiajoukkueen hyvällä hengellä. Kun olympiajoukkueelle ei asetettu mitalitavoitteita, niin se henkii ehkä myös muusta tavoitteettomuudesta huippu-urheilussa. Ja kuitenkin: utooppisia tavoitteita ja realistisia välitavoitteita täytyisi jokaisen urheilijan ja myös urheilujärjestelmän uskaltaa asettaa itselleen.

Miksi näin ei tapahdu? Pelkään, että olympiakomitea ei asettanut mitalitavoitteita, koska se ei halunnut joutua itse syytetyksi, vaikka asia käännettiin niin, ettei urheilijoita haluta painostaa. ”Vanhoina hyvinä aikoinahan” olympiakomitean valmennuspäälliköt asettivat tavoitteet ja haukkuivat urheilijat, jos he eivät niihin päässeet. Onhan tämä nykyinen malli toki parempi kuin se.

Ilman tavoitteita ei kuitenkaan voi edetä. Onhan urheiluväki asettanut tavoitteen, jonka mukaan Suomen tulisi olla Pohjoismaiden paras urheilumaa vuonna 2020 (toki kriteerit siinäkin oli esitetty hiukan hämärästi).

Esitän muutaman ajatusleikin tavoitteista ja urheilijan polun parantamisesta.

Realistiset välitavoitteet ovat monissa lajeissa puhtaasti tuloksia. Kilpailuissa ei voi menestyä elleivät tulokset ennen kisoja ole hyvin konkreettisesti esitettävällä tasolla. Lähes jokaiseen lajiin voi tällaisen tuloksen esittää. Joissakin se on sekunti, jossakin toisessa esimerkiksi yksilön ranking-sijoitus. Mitali ei tule vahingossa, eikä edes pistesija.

Tulostavoitteiden saavuttaminenkaan ei ole riittävä tae menestykselle. Todennäköisyyttä menestymiseen parantaa huomattavasti se, että Suomessa on useampi tuon tulostavoitteen saavuttaneita urheilijoita. Ryhmä tukee ja kilpailu kehittää, mutta se lisää myös asiantuntijoiden ja tukijoiden osaamista ja kiinnostusta asiaan. Tästä on paljon esimerkkejä Suomestakin . Keihäsyhteisö toimii näin, mutta ennen samanlaisia ”talleja” tai ”saleja” oli niin kestävyysjuoksussa ja hiihdossa kuin esimerkiksi painissa, uinnissa ja painonnostossa. (ks. http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

Itse kuvittelisin, että yleisurheiluun tällaisia talleja saisi helposti aikaan naisten 100 metrin aitoihin ja seiväshyppyyn, mahdollisesti keihääseen, 3-loikkaan ja pituuteen, ehkä myös estejuoksuun. Miesten puolella keihäs, pituus, moukari, kävely ja mahdollisesti 400 metrin aidat voisivat olla tällaisia lähitulevaisuuden (1-5 vuotta) menestyslajeja.

Onhan esimerkiksi aika oletettavaa, että Suomi saa finaalipaikan miesten pituushypyssä, jos 2-3 kaveria hyppää säännöllisesti yli kahdeksan metriä. Naisten 100 metrin aidoissa sama menestys saavutettaneen, jos 2-3 naista pinkoo alle 12,90. Mitaliin tarvitaan vielä vähän enemmän, mutta ensin on päästävä pienellä ryhmällä riittävän lähelle. Kummatkaan tavoitteet eivät ole mahdottomia, sillä potentiaalisia urheilijoita näissä lajeissa on juuri nyt.

Ei kannata odotella muutosprosesseja, joiden aikajänne on Mika Kojonkosken jossain haastattelussa esittämä 30 tai 15 vuotta, kun hän kertoi Tanskan tai Norjan järjestelmämuutoksista. Logiikka vain ei toiminut, sillä kummatkin maat pärjäsivät siinä välissäkin kohtuullisesti. Ja pitäisikö nykyurheilijoille sanoa, että koettakaa pärjäillä me satsaamme sukupolveen, joka ei ole vielä syntynytkään?  Ehkä urheilijat kokevatkin järjestelmäpuheen juuri noin latistavasti?

Järjestelmäkeskeiset ratkaisut eivät toimi muillakaan yhteiskunnan sektoreilla ja jos jokin asia on nähtävissä huippu-urheilussa niin se on se, että lajista riippumatta syntyy ”kultaisia sukupolvia”, jotka menestyvät aikansa kunnes on aika seuraavan sukupolven. Edes huippumaiden ei ole helppo tuottaa jatkuvasti loistavia yksilöitä tai joukkueita, vaan melkein aina huippumenestystä seuraa notkahdus.

Yksilölajeissa, mutta muutettavat muuttaen myös joukkuelajeissa ei pitäisikään rakentaa lisää pysyviä valtion tukeen perustuvia organisaatiota ja järjestelmiä, vaan pikemminkin peli- ja it-maailmasta tuttujen ”sijoittajamessujen” kautta tulisi valita potentiaaliset menestyjäyksilöt ja –ryhmät.

Näillä messuille yritysmesenaatit, mutta myös me piensijoittajat voisimme joukkorahoittaa urheilijaryhmiä, jotka esittäisivät start up –yrityksensä menestysstrategiat julkisesti. Selväähän on, että valtion tuki tai urheilujärjestöjen kautta kerättävä sponsorirahoitus eivät riitä.

Ne ovat sitä paitsi suunnattu aina järjestelmien rahoitukseen, eivätkä itse urheilemisen tukemiseen. Näin tietysti tulee ollakin, kun puhutaan julkisen vallan rahoittamasta toiminnasta. Urheilija ei kuitenkaan ole valtion virkamies, vaan rock-stara tai ainakin ”Pula-ahon veljekset”. Tai taloustermein ilmaistuna yksityisyrittäjä huomiotaloudessa, jossa riskit ovat suuret, mutta menestys on kiinni immateriaalisista tekijöistä.

Miltä muuten tuntuisi sijoittaa materiaalisia ja immateriaalisia voimavaroja huippu-urheilutiimiin? Minä ainakin voisin antaa vaikka ilmaiseksi osaamistani, jos joku siitä hyötyisi. Ja vaikka pienen kuukausipanoksen nähdäkseni, miten sijoitukseni tuottaa. Olisihan se suoraa ”veikkaus- tai vedonlyöntitoimintaa” ilman valtion sotkeutumista asiaan.

Ideani ei ole uusi, sillä tällaistahan toiminta jo on esimerkiksi lumilautailussa, skettailussa, osin purjehduksessa ja muutamissa muissakin uusissa lajeissa. Näissä eivät järjestelmät ole kyenneet vakiinnuttamaan toimintaansa, mutta menestystä on silti tai siksi tullut. Erään lajin huiput kieltäytyivät tekemästä selkoa valtion liikuntahallinnolle tekemisistään ja sanoivat mieluummin tulevansa toimeen ilman valtion tukea.

Nuoret urheilijat, jotka ottavat vastuuta omasta elämästään ja toimeentulostaan eli ovat ns. elämäntapaurheilijoita, myös pärjäävät. Järjestelmien tulisi tukea tällaista oman vastuun ja toimijuuden kasvua, sillä se edesauttaa myös urheilun jälkeista elämää.

Ehkä jotakin pitäisi tehdä rakenteillekin. Urheilijan näkökulmasta Suomessa on kaksi ongelmaa eli 1) urasuunnittelu ja toteutus ovat liian epävarmoissa käsissä ja 2) urheilun ja opiskelun/työn yhdistäminen ei onnistu lukioiän jälkeen kunnolla.

Meillä pitäisi olla solidaarisuutta sen verran, että voisimme yhdistää ”urheiluagenttiosaamisemme” hyödyttämään joukkuepalloilutalenttejamme lajista riippumatta.  Keskeisin tekijä palloilijalle on oikeiden seura- ja joukkuevalintojen tekeminen, koska se vaatii lähes aina rohkeutta lähteä kansainvälisille kentille. Entiset pelaajat voisivat toimia mentoreina.

Suomessa polut juniorista Suomen kärkijoukkueisiin ovat myös heikosti viitoitettuja, sillä huipulle pyrkivän pelaajan pitäisi päästä porras portaalta vastuullisimpiin tehtäviin joukkueissaan. Löytyisiköhän Suomesta solidaarisuutta tässäkin niin, että laji-ihmiset eli liittojen pelaajakehittäjät ja seuraihmiset rakentaisivat yhdessä esimerkiksi juniorimaajoukkueiden jäsenille mahdollisia reittejä huipulle. Pelaajahan ei kehity, jos hän ei pääse pelaamaan, muttei myöskään, jos harjoittelu ei ole  riittävän laadukasta.

Yksilölajeista meillä puuttuvat urheiluyliopistot, joissa urheilijat saisivat kehittyä reilusti yli 20-vuotiaiksi. Lukioikäisille opiskelun ja urheilun yhdistäminen onnistuu, mutta sen jälkeen on pelkkää tyhjää ellei sitten hakeudu jenkkeihin, missä toki monen muunkin maan huiput opiskelevat ja urheilevat.

Voisikohan meille kehittää ”virtuaalisen urheilijayliopiston tai collegen”, jossa huippu-urheilutietämys ja huippu-urheilijoiden koulutus yhdistyisivät? Jyväskylän liikunta ei selvästikään ole sellaiseksi halunnut ja se on muutenkin huonossa paikassa. Minusta toiminta pitäisikin keskittää pääkaupunkiseudulle, koska täällä ovat lajiliitot, suurimmat seurat, täällä on myös urheiluakatemioita ja kattavin koulutustarjonta. Toinen keskittymä syntyisi luonnollisesti Lahteen Vierumäen ja Pajulahden loistavien, mutta heikosti hyödynnettyjen resurssien yhteyteen.

Urheilun suurten lajiliittojen toiminnanjohtajienkin mielestä hajasijoitus valmennuskeskusten ja urheilututkimuksen suhteen on ollut valitettavasti 1900-luvun projekti, joka on osoittanut tehottomuutensa huippu-urheilun tarpeisiin. Ehkä myös väestön liikuttamisen suhteen, kun Suomi on kuitenkin monin tavoin urbanisoitunut maa. En oikein usko, että nykynuoriso lähtisi Kalervo Kummolan toiveen mukaisesti asumaan korvessa sijaitseviin valmennuskeskuksiin.

Mahtavintahan olisi, jos urheilija saisi urheiluyhteisön, itselleen sopivan koulutuspaikan ja jopa räätälöidyn oman ”oppisopimuspaikan”, jossa koulutusohjelma räätälöitäisiin yksilö- tai ainakin ryhmätasolla. Nykyäänhän opitaan työssä, joten miksei huippu-urheilijakin voisi oppia omassa työssään?

Varmasti löytyisi urheilusta innostuneita proffia, dosentteja ja muitakin oppineita, jotka voisivat antaa panoksensa tällaiseen huippuohjelmaan. Tämä toteutettaisiin tietysti myös verkkoymäristössä. Tärkeää on kuitenkin aito yhteisö ja se, että opiskelu ja urheilu voidaan suorittaa arjen ympäristöissä. Paljon halvempaa tällaisen toteuttaminen on siihen nähden, että puretaan vanhat valmennuskeskukset ja rakennetaan uudet sinne, missä ihmiset asuvat.

Historian painolastit on nyt vaan karistettava ja on tehtävä rohkeita päätöksiä

Metsäteollisuus, Nokia, Pisa-tulokset, hyvinvointivaltio, huippu-urheilumaa, Venäjä-suhteet ovat olleet suomalaisten menestykseen liitettyjä käsitteitä. Niitä ei voitu kehittää vain puolustamalla, vaan olisi tarvittu pelirohkeutta eli tehdä se, mikä niillä resursseilla oli mahdollista tehdä. Varmistelu ei riitä nykypäivänä – jos on koskaan riittänyt.

Tuossa edellä esitin pienen analyysin Suomen urheilumenestyksestä, joka lepää nyt eri jaloilla kuin suuri yleisö on kuvitellut sen lepäävän. Suomi on Pohjoismaiden paras palloilumaa, vaikka sitä ei mitalitilastoista käsin voisi uskoakaan.

Ehdotin sukupolvipohjaista ajattelua ja urheilijoille aivan uuden tyyppistä tukea, urheilijan polun parantamista ja oppisopimuskoulutusta, jolla vastattaisiin huippu-urheiluyliopistoihin, joita maailmalla on paljon. Samalla huippu-urheilututkimus, valmennusosaaminen ja kehitystyö pitäisi tuoda lähelle ihmisiä, urheilijoita ja monipuolista osaamista innovatiivisilla ratkaisuilla. Mitkään noista ehdotuksistani eivät ole kovin kalliita, mutta jäykät järjestelmät,  toimintatavat ja vanhojen etujen puolustaminen torpedoivat ne toki tehokkaasti.

Jonkun pitäisi tehdä asiasta myös päätöksiä, mutta paradoksi onkin, kuka tai mikä elin on lopulta vastuussa huippu-urheilun kehittämisestä. Tutkija Kati Lehtonen (http://www.hs.fi/mielipide/a1471835303618?jako=444ec4a110f1083c7787a9b888ec83c2&ref=fb-share)  korosti valtion eli opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen merkitystä tässä kokonaisuudessa. Lehtonen on oikeassa siltä osin, että OKM:n virkamiehet ja OKM:n tuloskriteerit ovat olleet hyvin keskeisiä ohjaajia järjestöjen toimintaan nähden.

HuMu-ryhmä esimerkiksi ehdotti merkittävää lisätukea urheiluakatemioille, mutta tätä ei ole toteutettu (tarkempi arvio HuMu-raportista löytyy täältä: http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news).

Hyvän perustan kehittämistyölle  valmennustutkimuksen näkökulmasta saa myös tästä raportista (http://www.sport.fi/system/resources/W1siZiIsIjIwMTYvMDMvMTgvMDdfMzFfNDNfNTUwX0h1aXBwdXZhaWhlZW5fYXNpYW50dW50aWphdHlfMjAxNl93d3cucGRmIl1d/Huippuvaiheen%20asiantuntijaty%C3%B6%202016_www.pdf). Ongelma vain on, että tämä tietous ei tunnu siirtyvän päätöksiin.

Toisaalta ihmetyttää se, että esimerkiksi Kilpaurheilun tutkimuskeskuksen (KIHU)  johtaja Sami Kalaja ja OK:n huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski esiintyvät usein  julkisuudessa ikään kuin urheilusosiologian asiantuntijoina selittäessään, miten suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta ei tue huippu-urheilua.

Tosiasiassa Suomessa tehdään todella vähän huippu-urheilun sosiologista ja käytäntöä hyödyttävää tutkimus- ja kehitystyötä. Urheilusosiologien pitäisi ollakin aivan samoin kuin psykologien tai fysioterapeuttienkin tai vaikkapa kisapappien mukana urheilijoiden valmennusyhteisöissä tekemässä jatkuvaa ja pitkäjänteistä tuke-työtä. Sosiologithan ovat urheilussa syntyvien kokemusten kulttuuristen merkitysten tulkkeja.

Edeltävä kappaleet ovat muuten hyvä esimerkki siitä, miksi mikään ei kehity. Minäkin aloin ajamaan omaa etuani, vaikka olisi pitänyt ajatella huippu-urheilun etua pyyteettömästi… Palataan aiheeseen siis (aihetta sivuavia juttujani löytyy runsaasti alta).

Lähtökohtana täytyy pitää sitä, että uusia resursseja ei voi huippu-urheilukaan näinä aikoina vaatia, vaan ainoastaan nykyisten resurssien uusjako on mahdollista. Itse olen sitä mieltä, että urheilijan ja (vähän) liikkuvan polut olisi konkretisoitava pikimmiten ja olisi päätettävä, miten konkreettisesti edetään kummankin suhteen. Tulen esittämään tällä sivulla erikseen tuon liikkujan polun ratkaisut. Tässä on siis ollut aineksia vain urheilijan polun kehittämiseen.

Suomalaisessa järjestelmässä me suomalaiset äänestämme jaloillamme eli harrastamme sitä, mitä haluamme. Siksi painopisteet myös huippu-urheilussa ovat pikku hiljaa siirtyneet pois perinteisiltä olympialajeilta sekä palloiluihin että uudempiin menestyslajeihin. Avoin, länsimainen yhteiskunta, toimii alhaalta ylös –periaatteella.

Kyse ei kuitenkaan ole suorasta demokratiasta, vaan ainakin osin edustuksellisesta demokratiasta. Liikunta- ja urheilupolitiikassa päättöksentekojärjestelmä on kuitenkin jopa valtion hallintoa monimutkaisempi. Suomen hallitus ei esitä eduskunnalle huippu-urheilun toimintasuunnitelmaa eikä budjettia, vaan päätökset on delegoitu alemmalle tasolle. Kyse on niin pienistä summista, ettei se Suomen hallitusta tai eduskuntaa kiinnosta. Kaiken lisäksi koko homma hoituu ilman verovaroja.

Valta liikunta- ja urheilubudjetin valmistelusta onkin perinteisesti kuulunut opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikölle (nyk. vastuualue), jonka esityksiin valtion liikuntaneuvosto (parlamentaarinen kumileimasin) on sanonut vähäiset sanansa ja joskus joku aktiivinen ”urheiluministerikin” on halunnut painaa sormenjälkensä tähän esitykseen, joka on kuitenkin tehty ikään kuin yhdessä hyväksyttyjen tavoitteiden pohjalta.

Ongelma ei ole pelkästään OKM:n liikuntayksikössä, sillä sen olisi saatava poliittinen mandaatti perusteelliseen remonttiin joko eduskunnalta tai hallitukselta tai sitten liikunta- ja urheiluelämältä itseltään. Mieluiten molemmilta. Nythän OKM on sitonut kätensä erilaisten organisaatioiden ja rakenteiden rahoittamiseen, jotka kyllä osaavat pitää puolensa tässä korporatistisessa järjestelmässämme. Tämä on tuttua muiltakin yhteiskuntaelämän sektoreilta.

Itse olen ehdottanut liikunta- ja urheilupolitiikan ja toimenpiteiden selkeää jakamista tutkimuksessani, joka käsitteli liikuntakulttuurin käsitteitä ja niiden käytännöllistämistä. Tulevassa tutkimuksessani käsittelen urheiluseuroja ja urheilun lajiliittoja. Siitä saa hyviä ja käytännöllisiä ohjeita seura- ja liittotason toiminnan kehittämiseksi sekä valtionapukriteeristön parantamiseksi.

Jos siis oletetaan, että ainut tapa saavuttaa kansakunnalle riittävää huippu-urheilumenestystä on, keskittyminen harvempiin kohteisiin, niin itse en lähtisi priorisoimaan lajeja, vaan hakisin menestyspotentiaalia omaavia ryhmiä, joukkueita ja yksilöitä eri lajeista. Tällaistahan ei tietysti voi ohjata poliittisin tai hallinnollisin keinoin, koska resurssit on turvallisinta jakaa organisaatioille, joissa on riittävän hyvä hallinto.

Taiteen ja kulttuurin kentillä on pyritty eroon laitosten tukemisesta, mikä on johtanut innovatiiviseen toimintaan, jossa kulttuuritalot ovat avanneet toimintaansa kentille ja ns. vapaille ryhmillekin on annettu enemmän tukea. Laitoksiin on myös rakennettu ”vapaita ryhmiä”. Tällä on pyritty siihen, että tuki menee juuri taiteelliseen työhön, mutta samalla on huomioitu se, että kulttuurin pitää myös avautua suurille yleisöille.

Huippu-urheilussa pitäisi kehittää muutettavat muuttaen malleja, joissa päästäisiin lähelle intohimon ja eksellensin tavoittelua, vaikka ”esityksillä” ei olisi suuria yleisöjäkään kuin ehkä kerran neljässä vuodessa. Suomalaisessa järjestelmässä oletan, että vastuu tällaisesta on kuitenkin ennen kaikkea olympiakomitean hallituksella. Sen on oltava aloitteellinen ja sen on otettava vastuu ja sen on kannettava riski seuraavan olympiadin ajalta. Jos OKM:n liikuntahallinto ja valtion liikuntaneuvosto sekä sitä kautta Suomen hallitus ja eduskunta hyväksyvät tehdyt linjaukset, niin olemme koko kansa tukemassa huippu-urheiluamme.

Olympiakomitealla pitäisi olla riittävästi asiantuntemusta sekä omassa piirissään että lajiliitoissa linjausten tekemiseksi. Ja ainahan voi pyytää apua Suomen kansalta. Meitä hyviä ohjeiden antajiahan löytyy avoimessa yhteiskunnassa…

Niihin voi tutustua mm. näiden linkkien takaa:

http://yle.fi/urheilu/3-9110090

http://yle.fi/urheilu/3-9109973

http://yle.fi/urheilu/3-9110320

http://yle.fi/urheilu/3-9110439

https://www.linkedin.com/pulse/suomalaisella-urheilulla-peiliin-katsomisen-paikka-jani-lakanen

http://nyt.fi/a1471835961766

http://yle.fi/urheilu/3-9112671

http://yle.fi/urheilu/3-9112922

http://saramo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221611-urheilujarjestoihin-suursiivous

http://www.aamulehti.fi/kotimaa/junnuvalmentaja-akateemiset-aidit-ovat-saaneet-suomalaisen-huippu-urheilun-alennustilaan/

Rehellisyyden nimissä on kai myönnettävä, että tuo edellä esittämäni ratkaisu ei tietenkään yksin tee mitalisteja, sillä niin moni tekijä  vaikuttaa asiaan. Itse en olekaan vain mitalien perään, vaan näen urheilemisen merkityksellisenä tekemisenä sinänsä. ”Sinänsä” tarkoittaa tässä todella monenlaisia asioita, joiden perusteella urheilijat ja urheilun seuraajat merkityksellistävät tekemisensä. Taide tai tiede ”an sich” on yhtä tyhjä merkityksistä ellei kokija pysty sitä paremmin perustelemaan. ”Pyhän” tai ”ylevän” kokeminen on mahdollista missä tahansa. Jos haluamme sitä urheilusta, jos emme, niin se on valintamme. Alla tekstejä, joissa olen katsonut urheilua eri näkökulmista. Ehkä joku löytää niistä itselleen jonkin uuden merkityksen…

Blogeja aiheesta:

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt.  (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8..2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää. (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8..2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Valmentajapaneli (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Valmentajapaneli_23012015Vieru.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuntakulttuurin käsitepuu. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/2Liikuntakult_k%C3%A4sitepuu1.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 13.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Urheilu ja liikunta toimijakentässä. (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/12/urheilu-ja-liikunta-toimijakentassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.2. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.2.2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.2..2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.2.2014.

Tiihonen  A. 2013. Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/?m=201311), 21.11.2013.

Tiihonen  A. 2013. Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2013/09/) 26.9.2013.

Tiihonen  A. 2013. Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2013/08/) 18.8.2013.

Tiihonen  A. 2013. Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2013/07/) 29.7.2013.

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi , 15.8.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Artikkeleita aiheesta:

Pohjolainen Pertti & Tiihonen Arto (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Nuoren miehen miehisyysvalinnat – Mahdollisuuksien ja odotusten mies. Teoksessa Martikainen, Liisa (toim., 2015) Mitä se sulle kuuluu? – Nuoren elämän valinnat puntarissa. Tallinna: United Press Global,145-165.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvitoimintaa yleisurheilukentille. Ikiliikkuja 3/2014, 14-16.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvikäsitteitä ja yleisurheilijoiden ikäpolvikokemusten tulkintaa. Ikiliikkuja 1/2014, 18-20.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Respekti lisääntyy – asennepäivitysten aika. Helsingin Sanomat, 4.2.2014.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2013) Liikuntakulttuurin käsitteet muutoksessa. Liikunta & Tiede 50 (4) 60-65.

Tiihonen A. 2013. Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. Blogiartikkeli sivulla. (http://www.miksiliikun.fi/2013/09/10/miksi-liikun-suorituksia-terveytta-kokemuksia/). 10.9.2013.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2012) Kokemuksia, suorituksia, terveyttä – aktiivisen ikämiehen liikunnalla on monta moottoria. Liikunta & tiede 49 (5) 74-78.

Tiihonen, Arto (2012) Vahvistavia kokemuksia ja pelirohkeutta. Vammaisurheilu & liikunta, 3/2012, 18.

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Tiihonen Arto (2011) Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. Kirja-arviointi teoksesta Karisto, A & Laaksonen P: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. Liikunta & tiede, 48, (6), 94-96.

Tiihonen Arto (2011) Vapaaehtoistoiminta kansalaisvelvollisuudeksi. Vanhustyö 6/2011, 24.

Tiihonen Arto (2011) Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/2011, 21-22.

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Karisto Antti, Kuhalampi Anja, Tiihonen Arto, Willman Terhi (2011) Identity Work with Creative Methods – Older Adults as Graphic and Personal Novelists. In Acculturating Age. Approaches to Cultural Gerontology (Edited B. J. Worsfold). Edicions i Publicacions de la Universitat de Lleida.

Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

Tiihonen, Arto (2007) Saisiko olla: ”Todella upeeta”, ”Suuria seikkailuja”, ”EVVK:ta” vai kenties ”Ambivalentti, tasa-arvoinen identiteetti ja vastavuoroisuuteen perustuvaa tekemistä pienellä kertomuksella”? Ryhmätyö-lehti 3 (2-8), 36, 2007.

Tiihonen, Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210-225.

Tiihonen, Arto (2005): Exploring the reasons for doping use: the case of Lahti 2001. In Bouroncle & Rauhamäki (edt): Sport and substance use in the Nordic countries. NAD.

Tiihonen, Arto (2004): Lahtelaisia Urheiluseuratarinoita. Liikuntakulttuurin muutos, sosiaalinen pääoma urheiluvalmennuksessa ja tutkimuksen aluevaikuttavuus. Teoksessa Liljander, Juha-Pekka & Mäkelä, Eija (toim.): Aluevaikuttavaa innovaatiotoimintaa – tutkimustoiminnan käynnistyminen Lahden ammattikorkeakoulussa. Lamk-julkaisu C9, Lahti, 99-113.

Tiihonen, Arto (2004): Miten huippu-urheilua tulisi kehittää? Liikunnan ja urheilun maailma (SLU:n verkkolehti), 17/04, 18.11.2004.

Tiihonen, Arto (2003): Reikäpalloa isältä pojalle. Salibandy 5/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Body Talks – I Write. In Denison, Jim & Markula, Pirkko (eds.): Moving Writing: Crafting Movement in Sport Research. NY, Peter Lang.

Tiihonen, Arto (2003): Mistä urheilun moraali versoo? Teoksessa Pesonen, Mia & Westermarck, Harri (toim.) Mikä on oikein? Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta, Studia Generalia -kevät 2003, 109-124.

Tiihonen, Arto (2003): Mikä ihmeen jääkiekkoihme. Liikunta & tiede, 3/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Mustia aukkoja ja harmaita alueita kartoittamassa. Liikuntakulttuurin puhetavoista ja käsitteistä. Promo, 1/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Tiede kohtaa käytännön jääkiekon MM-kisaseminaarissa. Liikunta & tiede, 1/2003.

Tiihonen, Arto (2002) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tiihonen, Arto (2002) Ei ihan tavallisia tarinoita isistä ja pojista ja urheilusta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 217-252.

Tiihonen, Arto (2002) ”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 365-422.

Tiihonen, Arto (2001) SuVaa valmennukseen. Sukupuoli ja urheiluvalmennus. SLU-julkaisu 7/01.

Tiihonen, Arto (1999) Asthma – the Construction of the Masculine Body. Teoksessa Ervo, Sören & Johansson, Thomas (toim.): Moulding Masculinities vol 2. Aldershot, Ashgate.

Tiihonen, Arto (1999) Making the Market Power of Sports – A Competitive Force. Motion, Sport in Finland 2/1999, 8-11.

Tiihonen, Arto (1999) Oikeita miehiä – ja urheilijoita. Urheilun miestutkimusta. Teoksessa Jokinen, Arto (1999, toim.). Mies ja muutos. Tampereen yliopisto.

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija.

”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto.

Myös kirjan kuvitus on riemastuttavaa kertoessaan ajankohdan hius- ja pukeutumistyyleistä, jotka nyt ovat tuttuja lähinnä retrotuotteiden kautta. Mutta ihmiset vaatteiden sisälläkin olivat erilaisia. Harri juoksi ja hiihti, ei bodannut, aerobicannut tai skeitannut – se näkyy hänen ruumiillisesta habituksestaankin.

Palaan myöhemmin sekä hiihtotekniikka- että ruumiin harjoittamisen kysymyksiin tarkemmin, mutta tämän blogin lukijan on myös hyvä miettiä juuri tätä meidän aikaamme ja sen erityispiirteitä. Kohta sekin on historiaa ja se, mitä pidämme ainoana mahdollisena ratkaisuna osoittautuu ehkä nopeastikin vain yhdeksi mahdollisuudeksi. Katsokaa vaikkapa sprintterityyppien muuttumista vuosien varrella.

Silloisten lehtien tapa kirjoittaa hiihtokilpailuista ja yleensä urheilusta on jo museotavaraa, mutta monille  tuon ajan eläneille vieläkin elävää historiaa. Kirjaa lukiessa sitä huomaa kaipaavansa.

Tänään samoista asioista eli vaikkapa 50 kilometrin hiihdon erittäin pitkästä väliaikoja ja tuntemuksia sisältäneestä reportaasista ei saa lukea kuin iskevän otsikon, lyhyen tulosliuskan ja ehkä videoklipin, jossa voittaja ei kerro mitään kilpailusta. Monille aikalaisilleni riittää toki pelkkien väliaikojen lukeminen; niiden avulla pystymme kuvittelemaan koko kisan.

Ero on valtaisa nykypäivään. Viime vuodelta mieleeni jäi Iivo Niskasen mainoskuvakohut eli muutama ”kielletty” kuva ja videoklippi, vaikka olisin halunnut kuulla Iivon ja hänen valmentajansa kertovan, miksi suksi ei luistanut odotetulla tavalla tai miten joku hiihto eteni kilometri kilometriltä. Tällaisia artikkeleita lehdissä oli ennen pilvin pimein – lukekaa vaikka tämä kirja. Jokaisesta kilpailusta löytyvät tarkat raportit niin lehtimiesten kuin yleensä Kirvesniemen itsensäkin raportoimana.

Yksi pieni esimerkki kuvannee paljon: Harri Kirvesniemi kuvaa jokaista hiihtoaan eri kilometrimäärien, mutta myös maastokohtien suhteen. Hän kertoo, jos on aloittanut liian lujaa tai jos jokin maastokohta, vaikkapa jyrkkä nousu, ei luonnistu riittävän hyvin. Hän myös vertailee omia ominaisuuksiaan ja jaksamistaan toisten hiihtäjien vastaaviin. Tämähän on erittäin kiinnostavaa.

Viime vuosina vaikkapa yhteislähtökilpailu on edennyt niin, ettei juuri muilla kuin Petter Northugilla ole ollut mahdollisuuksia voittoon, koska hänen ominaisuutensa ovat ylivertaiset loppukiriin. Mikä voisi olla tylsempää. Jos joku moittii 50 kilometrin väliaikalähtökilpailua tylsäksi tämän kirjan lukemisen jälkeen, niin…

Kaksi lukutapaa: Urheilijan polku ja omat polkumme  

Tällaisen kirjan arvioiminen on minulle erityisen haastava ja mieluisa tehtävä monestakin syystä. Vaikka en korostaisikaan oman polkuni risteämistä Harrin (ks. http://www.miksiliikun.fi/2015/02/24/falunin-1974-legendat-ja-totuudet/) ja myös Jorman (https://www.facebook.com/miksi.liikun, 11.6.2016) polkujen kanssa, niin se ei voisi olla vaikuttamatta arviointiini.

Siksi on järkevää, että luen kirjaa ensin tästä päivästä käsin arvioiden sitä suhteessa siihen puheeseen, jota tänä päivänä valmennuksesta ja urheilijan polusta käydään. Nostan esiin muutamia tämän päivän teemoja ja katson, miten niihin aiemmin vastattiin. Voiko näin oppia jotakin?

Toinen lukutapani onkin sitten puhtaan henkilökohtainen. Sen tarkoituksena on avata kirjan kuvaamaa aikakautta omasta – Harrin kanssa melko likeisestä – perspektiivistäni käsin. Vien tarinaa myös pidemmälle, jotta urheilijan polun jälkeinenkin aika avautuisi lukijalle ainakin kahden aluksi samanlaisen ja myöhemmin erilaisen polun kautta.

Avaan myös joitakin omia tulkintojani tuon ajan urheilemisesta, joita analysoin vuonna 1990 valmistuneessa liikuntasosiologian pro gradussani Urheilu kertomuksena ja useissa artikkeleissani myös myöhemmin. Mannisen Jorman kuvaus täydentää mainiosti tuota omaa jo lähes 30 vuotta sitten kerrottua tarinaani, sillä se tuo siihen valmentajan ja tietysti muutenkin erityyppisen ihmisen näkökulman.

Minua ei tietysti voi urheilijana verrata mitenkään Kirvesniemen Harriin, mutta olin kuitenkin yksi niistä tuhansista innokkaista junioriurheilijoista, jotka haaveilivat huippu-urheilijan urasta. Gradussanikin yritin kertoa, minkälaisia valintoja minä ja monet muut kanssani teimme sen ajan yhteiskunnassa.

Yhteistä taivaltamme tuntemattomalle lukijalle vihjeeksi, että vuonna 1974 Harri voitti 16-vuotiaana hiihdon piirinmestaruuden, oli Hopeasompafinaalissa 20., voitti viestin ja hän oli neljäs sekä maastojuoksun että 1500 metrin SM-kisoissa. Myös minä voitin hiihdon piirinmestaruuden, olin Hopeasommassa 14-vuotiaana 40., voitin viestin, kuten Harrikin, samassa seurassa, eri sarjassa tosin. Kesällä juoksin sekä pika- että kestävyysmatkoja jonkin verran, mutta sen lisäksi voitin SM-hopeaa jalkapallossa ja tulin valituksi kisojen All Stars –joukkueen oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Myöhemmin opiskelimme liikuntatieteellisessä tiedekunnassa valmennuslinjalla, mutta kovin läheisiä me emme kuitenkaan ole olleet – vai olemmeko sittenkin? Harri – ja koko mikkeliläinen urheiluperhe – vaikutti meihin kumpaankin varmasti voimakkaasti. Jo isämme hiihtivät samassa legendaarisessa maineessa olleessa maakuntaviestijoukkueessa, joka voitti ennen Harrin aikakautta edelliset maakuntaviestit Mikkelin maalaiskunnan joukkueessa 1950-luvun vaihteessa.

Hengitimme samaa urheilun täyteistä ilmaa niin kodeissamme kuin sen ajan Mikkelissäkin.

Miten tullaan huippu-urheilijaksi?  

Jorma Manninen kertaa Harrin uran alkuvaiheet kahdella tasolla erittäinkin tarkasti. Ensimmäinen on Harrin tulosten tai oikeastaan suorittamisen kehittyminen. Valmentaja ja urheilija kirjaavat tarkasti harjoitusohjelmat ja varsinkin niiden toteutumisen sekä kilpailulliset tulokset ja molempien osalta Harrin omat tuntemukset.

Tuohon aikaan vasta kehiteltiin fyysisiä ”laboratoriotestejä”, joten varsinkin juoksuaikojen kirjaamiset olivat tärkeitä mittareita, joita täydennettiin omilla havainnoilla kunnosta, väsymyksestä ja muista harjoitteluun ja kilpailuun liittyneistä asioista.

Näissä asioissa olisi nykyisilläkin huipuilla varmaan opittavaa, sillä kaiken valmentautumisen tarkoitushan on lisätä urheilijan itsetuntemusta. Nykyään tuntuu, että varsinkin hiihtäjät osaavat kyllä kertoa testituloksistaan, mutta omasta hiihtämisestään he eivät osaa kertoa lähellekään niin tarkasti kuin Harri ja aikalaisensa, joilla ei ollut ”laboratoriomiehiä” kertomassa maitohappojen jne. määristä.

Kirjaa lukiessa tuntuukin, että isännästä on tullut renki testien koko ajan kehittyessä. Harrin uran alkuvaiheissa testejä vasta otettiin käyttöön. Hiihtoliiton valmennusjohto eli Heikki Kantola ja Immo Kuutsa suhtautuivat erittäinkin myönteisesti tieteen hyväksi käyttöön valmennuksessa, kun vanhan liiton miehet Juha Mietoon asti eivät niistä paljon perustaneet.

Kirjan perusteella saa kuvan, jonka mukaan Kirvesniemi liikuntabiologian opiskelijanakin odotti tieteeltä ja testeiltä paljon, mutta Manninen oli maltillisempi ja pitäytyi konkreettisemmissa mittareissa eli juoksu- ja hiihtovauhdin (nopeuden ja kestävyyden) sekä urheilijan tuntemusten analysoinnissa.

Manninen ja Kirvesniemi –parivaljakko asetettiin aikoinaan uuden aallon harjalle, koska he sovelsivat monien mielestä tieteellistä metodia valmennuksessaan. Manninen kuitenkin korostaa, että kyse ei ollut (liikunta)biologisen tietämyksen hyväksikäytöstä, vaan paremminkin johtamisen tai projektien ohjaamisen menetelmistä. Manninenhan on koulutukseltaan ekonomi ja hänen erityisosaamistaan oli harjoitusten suunnittelu, mutta myös ohjelmien soveltaminen tilanteiden vaihtuessa.

Valmentajan tuli myös opettaa urheilijaa tuntemaan itseään ja harjoitusten vaikutuksia. Ero ”itseoppineisiin” vanhoihin mestareihin tuli tässä – Jorma oli oikeastaan nykytermein ilmaistuna Harrin mentori, jonka kanssa hän saattoi peilata omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan.

Toinen kirjassa tarkkaan seurattu asia on Harrin ura lehdistön ja paikallisen yhteisöllisyyden kautta katsottuna. Harri oli Mikkelin – tai oikeastaan Mikkelin maalaiskunnan – oma poika. Kuntajako on mainittava, koska tuohon aikaan kunnat kilpailivat keskenään hiihdossa tavalla, jota tänä päivänä ei enää juuri ymmärretä.

Etelä- tai oikeastaan Suur-Savossa maakuntaviestit hiihdettiin kuntajoukkueilla, vaikka lähes kaikki alueen hiihtäjät hiihtivätkin Mikkelin Hiihtäjissä. Mikkelin Hiihtäjät oli Suomen ylivoimaisesti paras seura viestihiihdossa, mutta maalaiskunta yleensä voitti maakuntaviestin, ei tosin ainoastaan Harrin ansiosta.

Tätä kautta rakentuu kuva Harrista, joka oli omille yhteisöilleen eli Mikkelin seudulle ja suomalaiselle hiihtourheilulle varsinainen kultakimpale noustessaan uuden aallon ”akateemisena” hiihtäjänä haastamaan Juha Miedon ja muiden ”vanhan liiton” miesten mahdin melkoisella ryminällä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

Harri sopeutui kuitenkin äärimmäisen hyvin myös vanhan kaartin miesten joukkoon, sillä hän oli jo nuoresta asti mukana mm. ”Paavon (Repo) tallissa”, jota voi pitää erittäin merkittävänä tekijänä Mikkelin seudun hiihdon nousemisessa Suomen ja maailmankin huipulle siitä alhosta, jossa alueen hiihto oli Arto Tiaisen ja kumppaneiden lopetettua 1960-luvun lopulla.

Jorma Manninen siteeraa ehkä joskus liiankin uskollisesti kopioiden aikakauden lehtiä, joissa kerrottiin sekä Harrin hiihdoista, harjoittelusta että tulevaisuuden suunnitelmista nykypäivään verrattuna erittäinkin tarkasti, mutta toisaalta tiettyä intiimiyttä välttäen.

Puhunta lehdissä oli sekin ajalle tyyppistä rationaalisuuteen ja syy-seuraus –suhteisiin tähtäävää – sokkiotsikoita saati –juttuja vältettiin. Toimittajatkin yrittivät ymmärtää hiihtäjän valmentautumisen perusteita eivätkä kirjoittaneet sensaatioita tai tunne-elämyksiä janoaville lukijoille – ehkä Hymy-lehteä lukuun ottamatta.

Hauska anekdootti lienee se, että Hymy uutisoi Harrin ja Marja-Liisan (Hämäläinen) suhteesta vasta pari kuukautta myöhemmin kuin itse satuin todistamaan tämän suhteen alkua Tornimäen laduilla ennen vuoden 1980 SM-hiihtoja.

Manninen kuvaa pikkutarkasti perheen, lähiyhteisön ja valmennustiimien suuren merkityksen, mutta itse luin liikuntasosiologina myös vähän laajemman kuvan.

Urheilemisen – varsinkin hiihdon – kulttuurinen merkitys ei ollut silloin vain median luomaa, vaan laskujeni mukaan Mikkelin Hiihtäjissä oli kirjan kattamien vuosien – 1973-1982 – aikana parisenkymmentä SM-viestimitalistia, kun mukaan lasketaan Hopeasompamestarit, nuoret ja aikuiset. Mestareitakin oli ainakin 15 kappaletta. Miesten 2-joukkuekin oli usein kymmenen parhaan joukossa ja maakuntaviesteissä kummallakin kunnalla oli kaksi laadukasta 10-henkistä joukkuetta, joihin oli valtava kilpailu. Näistä potentiaalisista huipuista vain Harrista tuli kansainvälinen huippu, mutta kansallisen tason – saati paikallisen tason – tähtiä oli pilvin pimein.

Mannisen mainion Harri-kuvauksen rinnalla pitäisi oikeastaan lukea Raution Vesan, Hämäläisen Veijon, Hokkasen Jarmon, Mustosen Osmon, Tiaisen Hannun, Taskisen Timon ja Kurunmäen Saaran (myös Jorman valmennettava) tai Ollikaisen Eevan tarinat, sillä vaikka Harri erottautuikin jo varsin nuorena erityistapaukseksi, niin nämä suurin piirtein saman ikäiset hiihtäjät olivat 16- ja jopa 18-vuotiaina lähes yhtä hyviä kuin Harri. Näistä suurin osa myös satsasi tosissaan hiihtoon ainakin muutamien vuosien ajan.

SM-viestimestaruuksia saivat Harria vähän vanhemmat kansalliset huiput, kuten Pentti Vahvaselkä, Kalevi Ollikainen ja Markku Sairanen. Erikseen on vielä mainittava, että Mikkelissä oli tuohon aikaan hiukan vanhempia supermiehiä, kuten Kuvan Tauno ja Tiihosen Pekka, jotka olivat voittaneet nuorten mestaruuksia, lopettaneet hiihtämisen eri syistä ja aloittineet myöhemmin uudestaan jatkaen uraansa ikämiessarjoihin asti hyvällä kansallisella tasolla. Harrin lisäksi suuri osa hiihtäjistä oli myös melko hyviä kestävyysjuoksijoita. Mikkelissä oli samaan aikaan myös joukko lupaavia hiihtäjiä, jotka valitsivat lajikseen lopulta jalkapallon, koska olivat siinäkin Suomen parhaimmistoa.

Sosiologisesti tämä on erittäin kiinnostavaa, sillä ”hiihdettiin sitä muuallakin”. Miksi Mikkelissä oli  ”talentteja” valtavasti, mutta silti vain yhdestä tuli hiihdon ”ikoni”? Kirja ei anna tähän kysymykseen vastausta, vaikka yhden urheilijan polun Manninen kuvaakin erinomaisesti.

Sen voi ehkä sanoa jo tässä, että harjoittelun määrä – vaikkapa tuo paljon mainostettu 10 000 tuntia – tuskin on käypä selitys, sillä muutkin harjoittelivat tuolloin määrällisesti todella paljon. Ja toisaalta: Harri nousi maailman huipulle jo ennen kuin tuo 10 000 tuntia tuli hänellä täyteen.

Totta tietysti on, että (lähes) kaikki huippu-urheilijat ovat harjoitelleet tuon 10 000 tuntia päästäkseen huipulle. Samalla totta on, että 10 000 tuntia harjoitelleita urheilijoita on pilvin pimein ja silti vain murto-osasta tulee todellisia huippuja. Parempia selityksiä kaivataan.

Mannisen kirja valottaakin tuota Harrin urheilijan polkua mainiosti eikä hän unohda keskinäisen kilpailun ja samalla keskinäisen tuen suurta merkitystä. Harrin ei tarvinnut harrastaa kovin paljon eksistentiaalista pohdintaa kysymyksestä: miksi hiihdän/urheilen, kun oli selvää, että jos Harri ei lähtenyt jonakin iltana treenaamaan, niin naapurin pojat ja tytöt siellä ladulla kuitenkin olivat.

Esimerkiksi kirjassa monesti mainittu Urpolan valolatu oli joskus kuin pyssyllä ammuttu, kun Mikkelin ja lähiseudunkin huiput, laaja nuorisokaarti, mutta myös virkistyshiihtäjät kuluttivat töyssyille tämän 2,5 kilometrin lenkin höylätessään sitä niin kauan kuin Mikkelin kaupunki piti valoja päällä. Joskus vielä sen jälkeenkin jatkettiin.

Kun hiihdon ja yleisurheilun tai vaikkapa painin harrastaja- ja kilpailijamäärät ovat pudonneet noista vuosista ja lajien merkitys julkisuudessakin on pienentynyt, niin samanlaista ”boostia” eivät nykynuoret voi kokea eivätkä ymmärtää eivätkä sitä, mitä hiihtomenestys merkitsi tuohon aikaan.

Tämä olisi tietysti myös meidän vanhempien ja päättäjien ymmärrettävä paremmin – urheilemisen merkityksen rakentamiseen tarvitaan nykyään paljon enemmän työtä kuin aiemmin. Mannisen kirjasta tämän faktan voi lukea, vaikka Jorma ei sitä alleviivaakaan, sillä se oli sitä ilmaa, jota silloin hengitettiin.

Menneestä oppiminen täytyy tehdäkin taiten. Jos Harrille olisi sanottu, että ota oppia 1930- tai 1940-luvun huippuhiihtäjistä, niin se olisi tuntunut tosi kornilta. Jo 1960-luvun huiput ”dissattiin” kymmenen vuotta myöhemmin ”vanhan kaartin” miehinä.

Miksi näin ja miksi nyt pitäisi kuunnella Harrin ja Jorman tarinaa – eikö maailma ja valmentautuminen ole muuttunut aivan valtavasti näinä kuluneina 30-40 vuotena? Maailma on toki muuttunut, mutta ei ehkä urheilijan näkökulmasta kuitenkaan niin paljon kuin kuvittelisi. Toki kulttuurin muutoksia täytyy osata lukea.

Katsoin telkkarista nopeasti tämän päivän suomalaisten hiihtäjien kesätapahtumaa, jossa he kilpailivat rullasuksihiihdossa ja maastojuoksussa kesäkuun lopulla. Jorma Manninen ehdotti kirjassaan myös syksyisin järjestettäviä maastojuoksun SM-kisoja, joissa juoksijat, hiihtäjät ja suunnistajat voisivat ottaa yhteen toisiaan sparraten. Harrihan kävi kiusaamassa huippujuoksijoita lähes joka kevät maastojuoksun SM-kisoissa.

Tuo mainittu kesätapahtuma, joita norjalaiset paljon järjestävät, ovat niitä Mannisenkin usein peräänkuuluttamia välitavoitteita, joissa urheilija voi testata konkreetisti itseään toisia vastaan. Se on ”Jorkun” mielestä tarkempi testi kuin tunnetut laboratoriotestit, joissa ”samoilla milleillä (millilitroilla/kg) voi juosta tai hiihtää aivan eri vauhtia”. Siksi Matti Heikkisen voitto norjalaisten kesärullasuksihiihdoissa on henkisesti, ei ehkä fyysisesti, hyvin tärkeä asia urheilijalle.

Toinen syy, miksi Harrin tarina kannattaa lukea on ainakin yhtä tärkeä. Kun esimerkiksi kestävyysjuoksutulokset paranivat valtavasti 1940- tai 1950-luvulta lähtien 1970-lukuun verrattuna, niin valmennustietouden lisääntyessä eksponentiaalisesti 1970-luvulta lähtien tähän päivään, ovat juoksutulokset kuitenkin heikentyneet absoluuttisesti Harrin nuoruusvuosista.

Harrin ikätoveri pika-aituri Arto Bryggare sanoi jossain haastattelussa, että jos hän olisi osannut harjoitella niin kuin nykynuoret, niin tulokset olisivat olleet paljon parempia. Ihmetellä täytyykin, miksi nykyaiturit eivät silti pääse lähellekään ”Artsin” aikoja, eivätkä nykykestävyysjuoksijat pärjäisi ”Hartsalle”. Jotakin tehtiin varmaan ennen paremmin?

Ehkä siksi onkin parempi nykynuoria kohtaan, että otan vain yhden esimerkin siitä, miksi juuri Harrin valmentautumisesta kannattaisi nykynuorten ottaa oppia. Harri juoksi vuonna 1980 vain pari ratakilpailua eikä enää harjoitellut juuri lainkaan juoksua – 5000 metriä taittui silti aikaan 14.14,8 (ennätys huikea 13.54,4), joka tuohon aikaan tuntui lähes tavanomaiselta elettiinhän vielä Virénin, Vainion ja Maaningan huippuvuosia.

Viime vuonna (2015) Harri muuten olisi Kalevan kisoissa sijoittunut omilla ennätyksillään seuraavasti eri matkoilla (mukana myös voittajan aika): 1500 metriä: Harri 3.55,3 (1)/ 3,56,4; 5000m 13.54,4 (1) /14.35; 10 000m: 29.55(3)/ 29.46.

Onkin mahdollista, että Harrin valmentautumisesta voisivat hyötyä juoksijat ja muut kestävyysurheilijat jopa enemmän kuin hiihtäjät, koska luistelutekniikka, välineet ja vartalon eri lihasten merkitys on muuttanut melko ratkaisevasti hiihtovalmennusta. Mutta jos ”kakkoslajin” harjoittelulla voittaisi nykyhuiput mennen tullen juoksussa, joka ei ole muuttunut miksikään, niin kyllähän voisi ajatella, että Harrin harjoitusmääristä ja –menetelmistä olisi edelleen suurta hyötyä.

Yllätyinkin myönteisesti, kun näin miten kevyesti Iivo Niskanen juoksi voittoon tuossa televisioidussa juoksutapahtumassa. Ehkä historiasta tai Norjasta on jotain jo opittukin?

Huippu-urheilijaksi kasvaminen vaatii yleensä suotuisan kulttuurisen kasvualustan. Sellainen Harrilla oli perheessään ja lähiympäristössään 1970-luvun erittäin urheilullisessa Mikkelissä. Myös hiihtourheilun merkitys oli kansallisesti ja kansainvälisestikin erittäin korkea.

Jos tilanne ei ole niin suotuisa kuin Harrilla, niin jokin minimitaso urheilemisen kulttuuriselle merkitykselle täytyy kuitenkin löytyä, jotta urheilija kokisi harjoittelun mielekkäänä. Jos niitä merkityksiä ei luontaisesti löydy, niin urheiluihmisten pitää niitä tietoisesti rakentaa.

Hyvä esimerkki on aiemmassa blogissani  (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/) kuvaamani ”legendojen ottelu” Mikkelin Urheilupuiston 100-vuotisjuhlassa, jossa palasimme mikkeliläisen jalkapallon suuruuden aikoihin 1970-luvulle.

Sellaiset tilaisuudet tulisi kuitenkin hyödyntää myös tätä ja tulevaa aikaa ajatellen. Myös nuori urheilija voi ymmärtää harjoittelunsa tärkeyden, kun näkee, miten vanhoja staroja kunnioitetaan. Kaikista ei tule ”hiihdon ikoneja”, mutta paikallinen kuuluisuuskaan ei ole huono tavoite puhumattakaan siitä, että oma identiteetti kasvaa tavoitteellisessa toiminnassa.

Laadukas valmennus on toinen erittäin tärkeä tekijä, jonka ansiosta huipulle voi nousta. Jorma Manninen kuvaa tätä puolta ansiokkaasti ja tavalla, joka pistää varmasti monet nykypolven valmentajat ajattelemaan asioita uudelleen ja ottamaan oppia Jorman ja Harrin menetelmistä. Tai ainakin toivoisi, että tällaista pohdintaa syntyisi.

Edellisestä huolimatta huomasin ihmetteleväni muutamia seikkoja Harrin harjoittelussa ja tuloksissa. Harrihan nousi aivan kansainväliselle huipulle varsin nuorena. Harri ei kuitenkaan ollut ainut nuori hiihtäjä, joka tuolloin löi itsensä läpi ja iäkkäätkin pärjäsivät ”vanhentuneilla” metodeillaan yllättävän hyvin.

En olekaan varma, olivatko Harrin harjoitusmenetelmät kuitenkaan kovin poikkeavia muihin huippuhiihtäjiin verrattuina. Leireilläkin oltiin paljon yhdessä eikä Harrin menetelmissä näin kirjan luettuanikaan mitään supermullistavaa ollut.

Toinen tulkinta on se, että hyvinkin erilaisilla menetelmillä voi päästä huipulle. ”Totuus” lienee jossain noiden ääripäiden välissä eli valmennuksen perusteet ovat varmaan aina jossain määrin samanlaisia ainakin maajoukkuehiihtäjillä, jotka leireilevät ja kilpailevat tiiviissä porukassa. Yksilöllisten erojen huomioiminen on se vaativa tehtävä, sillä esimerkiksi Harrin aluksi kehittämistä vaatineiden ylävartalon lihasten vahvistaminen ei ollut joillekin muille hiihtäjille lainkaan niin tärkeää.

Toisaalta olisi voinut kuvitella, että Harri olisi erinomaisen alun jälkeen jopa dominoinut kansainvälistä hiihtoa vuoden 1982 jälkeen, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Systemaattinen ja kumuloitunut harjoittelu ei vienyt Harria odotusten mukaisesti sitä pientä askelta ylöspäin, joka olisi tarvittu pronssilta tai pistesijoilta kultaan.

Tämä voi johtua joistakin Harrin lähtökohtaisista ominaisuuksista, joita ei laadukkaalla valmennuksellakaan kyetty ratkaisemaan aivan täydellisesti. Melkein aina löytyi myös joku tai joitakuita, jotka olivat ”täydellisempiä” hiihtäjinä – mainittakoon Harrin uralta vaikkapa Gunde Svan, Björn Daehlie tai Mika Myllylä.

Yksi selittävä tekijä on hiihdon kehittyminen perinteisestä vuorohiihdosta, puoliluistelun kautta kahdeksi eri lajiksi. Harri oli kuitenkin oppinut nuorena vain perinteisen tyylin, joten nuoremmat sukupolvet olivat teknisesti ja motorisesti lähtökohtaisesti parempia luistelijoita – aivan kuten Toni Nieminen oli parempi V-tyylin hyppääjä opittuaan lajin alunperin tällä tyylillä.

Ehkä oli myös niin, että Harrin sinänsä loistava perinteisen tekniikka olisi ollut tappavan tehokas ellei luistelumaisuus olisi tullut sotkemaan peliä yhä enemmän juuri vuoden 1982 jälkeen ennen kuin lajit lopullisesti eriytyivät toisistaan.

Mielenkiintoista olisikin lukea, miten Harri ja Jorma yrittivät ratkaista tämän tekniikkahaasteen, sillä vuoteen 1982 mennessä siihen ei juuri puututtu muuten kuin ylävartaloa kehittämällä. Luisteluhiihtohan on kuitenkin mullistanut hiihtäjien ruumiillisen habituksenkin tekemällä heistä lihaksistoltaan enemmän luistelijoiden kaltaisia – toki nykyään vaaditaan taas enemmän ylävartalon voimaa tasatyönnön muodostuttua nopeimmaksi etenemistavaksi.

Vanhoja urheilulähetyksiä ja –kuvia katsomalla huomaa myös, miten alppinistit ovat aivan erilaisia kuin Ingemar Stenmarkin aikaan tai kuinka pikajuoksijoiden habitus on muuuttunut vain reilun kymmenen vuoden aikana. Kehitys on näissä lajeissa ollut päinvastainen: ”hernekepeistä” on tullut bodareita ja päinvastoin. Näin lajien pieniltä vaikuttavat muutokset – kuten vaikkapa taipuvat kepit slalom-lajeissa – vaikuttavat urheilijatyyppeihin ja tietysti vahvasti harjoitteluun.

Jorma Mannisen ja Harri Kirvesniemen yksi tärkeimmistä pointeista liittyy juuri edelliseen asiaan eli siihen, miten hiihtäjä pystyy tai osaa hiihtää riittävän kovaa ja samalla taloudellisesti. Pystyminen liittyy osaltaan aerobisen ja anaerobisen energiantuoton yhteensovittamiseen niin, että kapasiteetti riittää erilaisten maastokohtien ja esimerkiksi yhteislähtökisoissa ja viesteissä erilaisten vauhdinjakojen mukaisen vaihtelun vaatiessa käyttämään kulloisessakin tilanteessa optimaalista vauhtia.

Osaaminen taas pitää sisällään taidon hiihtää ainakin yhtä kovaa maksimivauhtia kuin kilpatoverit. ”Millit” eivät auta, jos kaveri osaa kuljettaa sukseaan nopeammin ja taloudellisemmin.

Harrin alkupään uran kilpailuraportteja lukiessa huomasi usein, että Harri pystyi hiihtämään kovempaa kuin kilpakumppaninsa, mutta (nopeus)kestävyys ei ollut vielä riittävän hyvällä tasolla 15 kilometrinkään ”paahtamiseen” täysillä alusta loppuun. Se on ihmetyttänyt minua jo noista ajoista lähtien, sillä useinhan ajateltiin, että Harrin nopeus ei riittäisi kovaan menoon. Tämähän oli yksi syy valita hiihto juoksun sijastakin.

Muistan Harrin vitsailleen tuolloin niin tärkeänä pidetyn lihassoluanalyysin jälkeen omaavansa 70 prosenttia hitaita lihassoluja ja 30% ”vielä hitaampia”. Tämä ristiriitaisuus lienee yksi asia, jota Harri ja Jorma eivät aivan täydellisesti kyenneet ratkaisemaan Harrin uran aikana. Eikä se arvoitus kirjankaan pohjalta minulle avautunut.

Urheilu ei olisi urheilua, jos kaikki menestymiseen liittyvät tekijät pystyisi analysoimaan ja ratkaisemaan. Juha Mietoa pidettiin suurkilpailujen epäonnistujana, mutta sellainen oli pitkään myös Oddvar Brå. Kummatkin olivat Harrin tavoin tasaisen vahvoja suorittajia ja ”välikisojen” voittajia, mutta suuret voitot kiersivät heitä pitkään. Thomas Wassberg, Svan ja Daehlie taas voittivat jopa liikaa suhteessa yleiseen, toki loistavaan, tasoonsa, kun taas monet saivat, mitä ansaitsivatkin. Lisäksi urheilussa on aina yllättäjiä.

Harri Kirvesniemen kohdalla menestyksen arvioiminen on kirjan perusteella monitahoinen tehtävä. Koko ajan valmentaja ja hiihtäjä kehittävät itseään ja suuretkin koitokset ovat ikään kuin valmistautumista tulevaan. Nuorena hiihtäjänä Harrikin odotti olevansa ehdottomalla huipulla 1980-luvun puolivälissä 25-30 –vuotiaana. Ilman sairastelua Harri olisi kuitenkin voinut ottaa kultaiset mitalit jo vuonna 1982, mutta se ainut MM-kulta tulikin vuonna 1989 ja viimeinen suurkilpailu Lahdessa 2001 toi vielä 4. sijan 15 kilometrillä.

Väistämättä sitä ajattelee, miten pienestä on täytynyt olla kiinni lähes vuosittain reilun 20 vuoden ajan etteikö Harri olisi voinut voittaa paljon nykyistä enemmänkin.

Tylsin vastaus on: kilpailun ääretön kovuus, jossa kovimmat voittavat. Toinen salamyhkäisempi selitys on tietysti epäreilujen menetelmien käyttö laajasti kansainvälisessä hiihdossa. Itse olisin kirjan luettuani valmis kallistumaan kolmanteen tulkintaan, vaikka teos toki kuvaakin vain kilpauran alkuaikoja.

Se on, että Harrille hiihtäminen ja urheileminen oli ennen kaikkea elämäntapa, johon hän suhtautui ammattimiehen tavoin. Menestys ei ehkä ole sellaiselle ihmisille kuitenkaan kaikki kaikessa. Hän rakastaa sitä mitä tekee.

Kirjassa kiinnittää huomionsa siihenkin, että Harrin ei juurikaan tarvinnut huolehtia taloudestaan edes nuorena poikana. Todennäköisesti vanhemmat tukivatkin häntä aluksi, mutta aika pian hiihdosta tuli Harrin ammatti. Vaikka asiaa ei enemmälti avata kirjassa, niin kyllähän sen ajan hiihtäjät aivan yleisesti olivat täysammattilaisia, joita suksitallit tukivat ainakin riittävästi.

Kyse ei toki ole vain rahasta, vaan suhtautumistavasta, jonka Harri varmaan oppi myös isältään. Kaikki hiihtämiseen liittyvät asiat tehdään ammattimaisesti ja pieteetillä, mutta silti jollakin tavoin savolaisella leppoisuudella.

Oletan, että myöhemminkin perheen kasvettua ja monenlaisten erilaisten tehtävien – mm. kahden huippuhiihtäjän harjoittelun ja kilpailujen – yhteensovittaminen vaatii suhtautumistavan, josta Mannisen kirja oivallisesti kertookin. Se on tulevaisuuteen suuntaavan suunnitelmallisen ihmisen jatkuvan monipuolisen kehittymisen tie. Se joko tuo olympiakultaa tai sitten ei. Tärkeintä on kuitenkin kulkea tuo tie. Oletan, että Jorman ja Harrin näkemykset olivat tässä suhteessa hyvin samanlaiset.

Yksilölajien harrastaminen vaatineekin tiettyyn rajaan asti tuollaista rationaalista suhtautumistapaa. Kannattaisi kuitenkin lukea tätä kirjaa rinnan Harrin siskontyttären, aitajuoksija, Manuela Boscon omaelämäkerrallisen teoksen (Ylitys, 2012, Teos) kanssa.

Siitähän ei tunteita ja osin aika lyhytjänteistä suhtautumistapaakaan puutu. Tuntui, ettei Manuela oikein löytänyt itselleen sopivaa valmentajaa tai mentoria ja ehkä siksi hänen uransa ei yltänytkään enon uran mittoihin. Valmentajan ja valmennettavan suhde onkin hyvin herkkä suhde – Mannisen kirjasta olisi mieluusti lukenut enemmänkin tästä Harrin ja Jorman välisestä siteestä myös Harrin näkökulmasta.

Ehkä nuorelle urheilijalle neuvoksi voisi kuitenkin antaa sen, että urheilemisesta pitää tulla luonteva osa arkea. Tämä Harrin nuoruusvuosia käsittelevä osa ei valitettavasti kerro perheellisen huippu-urheilijan arjesta, josta olisi todella tärkeää saada lisätietoa. Monella nuorellahan on sellainen käsitys, ettei huipulle voi päästä ellei panosta siihen itsekkäästi aivan kaikkea. Voidaanhan tietysti spekuloida silläkin, että entä jos Harri olisikin pysytellyt sinkkuna ja satsannut kaiken vain omaan uraansa, niin…

Itse kuitenkin uskon – ja esimerkkejäkin on paljon – että parisuhde, perhe ja muu elämä ovat useimmille urheilijoille myös urheilu-uraa tukevia asioita. Ja Harrin tapauksessa se myös selittää osaltaan uran järjettömän pituuden. Uran, joka on jatkunut hiihtämisen kehittämisen merkeissä kilpahiihdon lopettamisen jälkeenkin.

Mannisen Jorman kertomus Harri Kirvesniemen tiestä huippu-urheilijaksi keskittyy uran alkuvuosiin, vaikka loppupuolella muistutetaan Harrin koko uran saavutuksista, tuloksista ja jopa valmennuskäsityksistä. Kirja melkein huutaa jatko-osaa, jossa valmentaja kertoisi – ehkä jopa valmennettavansa kanssa – myös loputkin tästä kaikkia kiinnostavasta saagasta. En tiedä, voiko sanoa, että Harri ja Jorma ovat ikään kuin velkaakin sen meille urheilun ja hiihdon ystäville.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen siltä tuntuu vahvasti, sillä niin voimakkaasti tässä kirjassa on annettu ymmärtää narratiivin voima myös valmennuksessa. Tarinasta eli eletystä, mutta vielä elämättömästähän on kyse myös urheilijan polku –metaforassa. Nyt tuo aloitettu polku jää ikävästi kesken vähän kuin Hollywood-elokuvissa, jossa nuoruuden haasteista selvinnyt sankari sitten ”elää onnellisena elämänsä loppuun asti”.

Ymmärrän Jorman valinnan ja tällaisenakin kirja on ehdottomasti tärkeä aikalaisdokumentti, joka on edelleen monilta osiltaan ajankohtainen. Harrin tarina ei kuitenkaan noudattanut tuota Hollywood-mallia, kuten kaikki tiedämme.

Ehkä minä luen tästä kirjasta vielä yhden nyanssin, jolla on merkitystä valmennuksen kehittämisessä. Urheilussa ja valmennuksessa erityisesti on ollut ja on edelleen faktatieteistä ja ehkä osin myös puhumattomuudesta johtuva pakkomielle ”totuuksiin”. Manninenkin kritisoi tai ainakin ihmettelee tätä useassakin kohtaa kirjaa kuunnellessaan hiihtoliiton valmennuspomoja tai ”hiihtobiologian” laitoksen professoreita, joiden maailmassa eletään organisaatiolähtöisesti eikä ”urheilija ensin”, kuten nyt pitäisi vallitsevan doktriininkin mukaisesti edetä.

Se nyanssi on, että kertoessaan yhden urheilijatarinan kunnolla, tulee kertoneeksi monesta muustakin tarinasta oleellisia asioita. Se ei ole yksi ainut totuus, mutta antaa eväitä ymmärtää muita mahdollisia polkuja ja totuuksia.

Mannisen Jorkku on tehnyt merkittävän työn kootessaan yksiin kansiin Kirvesniemen Harrin ja oman tarinansa – ja samalla ainakin osan meidän mikkeliläisten ja suomalaisten aikalaisten – elettyä elämää.

Omat mahdolliset polkumme

Lähtökohtamme Harrin kanssa olivat siis hyvin samanlaiset. Urheileva perhe, kannustava urheiluyhteisö, riittävästi menestystä nuorena ja halu kehittyä yhä paremmaksi. Aluksi ajattelin, että meidän eromme liittyy pitkäjänteisyyteen tai siihen, että itse en ole niin kärsivällinen luonne kuin Harri oli ja ehkä on vieläkin. Varmaan se selittää osin lajivalintaamme, vaikka rakastan hiihtämistä edelleenkin yhtä lailla kuin jalkapalloa.

Kiinnostavaa ei huippu-urheilun näkökulmasta ole se, miten minä pärjäsin urheilijana, mutta kiinnostavaa on pohtia niitä valintoja, joita jokainen urheilijasukupolvi tekee nuoruudessaan. Tärkeää on silloin tietää, mitä eri valinnat saattavat tarkoittaa myöhemmässä elämässä. Vaikka nykyään käytetäänkin ”duaalimallia” eli opiskelun ja urheilun yhdistämistä, niin liikaa tietoa näiden valintojen merkityksistä ei kuitenkaan ole.

Keskityn tässä vain yhteen pointtiin eli siihen, miten oma vaatimatonkin urheilu-ura voitaisiin kokea  merkityksellisenä. Jos nimittäin on niin, että vain huippumenestystä pidetään tärkeänä, niin yhä useampi luopuu tavoittelemasta sitä sen epätodennäköisyyden vuoksi. Luulen, että tämä on erittäin usein syynä suomalaisten nuorten urheilijoiden lopettamispäätöksissä. Saattaa myös olla, että varsinkin perinteisissä lajeissa tätä taakkaa koetaan enemmän kuin uudemmissa. Miten siis kokea mielekkäänä urheileminen kansallisella tai jopa piirisarjatasolla?

Meidän nuoruudessamme tällaisia urheilijoita oli paljon eikä ole syytä käydä läpi, miksi näin oli, koska kulttuurimme on toinen. Yksilötasolla tarvitaan kykyä merkityksellistää omat tavoitteensa, saavutuksensa ja jopa yksittäiset harjoitteet, kuten esimerkiksi Juoksijan harjoitusoppaassa (Anttila et al 2016) kehotetaan. Aivan tyhjiössä voivat vain poikkeusyksilöt löytää mieltä asioista, joissa muiden mielestä ei ole kovin paljon järkeä.

Kyseinen opaskaan ei kiinnitä asiaan paljonkaan huomiota, vaikka se aloitetaankin luvulla ”Juoksu on elämäntapa”. Siitä, miten juoksusta – tai mistä tahansa tekemisestä – tulee elämäntapa, on kuitenkin ensimmäisenä ja tärkeimpänä asiana kysymys. Siitä oppaassa ei sanota sitten enempää.

Harrin tarinassa ei myöskään valoteta tätä valintavaihetta muutoin kuin valintana hiihdon ja juoksun kesken. Nuoruusiässä kuitenkin valitaan myös se, millainen ihminen minusta tulee. Jos valitset hiihdon, oletko erilainen kuin valitessasi jalkapallon – tämä esimerkiksi oli minun eksistentiaalinen valintani. Myöhemmin valintana oli mm. se, opiskelenko liikuntabiologiaa tai –sosiologiaa, jatkanko futisuraani vai en, alanko valmentajaksi vai en? Ne ovat tuttuja vaihtoehtoja monelle urheilua harrastavalle nuorelle.

Itse valintakaan ei ole sinänsä kiinnostava kysymys, sillä suurin osa nuorista kuitenkin valitsee ennen pitkää urheilun lopettamisen. Siksi on kysyttävä miksi eli millä perusteilla teemme päätöksemme puoleen tai toiseen. Erityisen tärkeäksi tällaisen keskustelun tekee se, että urheilijoiksi tulisi valikoitua myös sellaisten nuorten, joilla perhe tai muu lähiympäristö ei tue urheilemisen valitsemista. Potentiaalisia huippuja voi kuitenkin löytyä perheistä ja suvuista, joissa ei ole juurikaan urheiltu. Myös ”urheilusuvuilla” on rasitteensa, jotka eivät aina kannusta nuoria urheilemaan tosissaan.

Usein kuulee kauhutarinoita perheistä, joissa lapsia kannustetaan paljon ja heiltä vaaditaan liikaa jo lapsina. Ongelma on varmasti olemassa, vaikka paljon suurempi ongelma sekä urheilun että liikunnan harrastamisen suhteen on, ettei lapsia, nuoria eikä aikuisia kannusteta liikkumaan oikeilla tavoilla tai ei ollenkaan. Huipulle tähtäävän urheilijan tapauksessa merkitysten pohtiminen on erityisen tärkeää. Merkitykset eivät kuitenkaan ole abstrakteja kuvitelmia, vaan myös erittäin konkreettisia ja ruumiillisiakin kokemuksia, joita tulkitsemme joko tietoisesti tai tiedostamattamme.

Harrin urasta voi olla vaikea löytää tällaisia asioita, koska ne ovat ikään kuin piilossa Jorman kertomassa tarinassa. Tiedän – Harri on tästä myös julkisudessa kertonut – että jotkut (epä)onnistumiset kuitenkin vaikuttivat suuresti hänen uravalintoihinsa. Hän ei kuitenkaan antanut yksittäisten kokemusten suuntaan tai toiseen vaikuttaa suureen linjaan. Tässä Mannisen Jorman vaikutus oli varmaan erityisen suuri, sillä hän jaksoi luottaa harjoittelun voimaan ja pitkäjänteiseen työhön, jonka Harri kiitettävästi toki itsekin sisäisti.

Itse olisin kuitenkin tarvinnut vaikkapa sitä voittoa tai hyvää sijoitusta, joka minulle ja Harrille olisi kuulunut vuoden 1974 Hopeasompakisojen yksilömatkoilla ilman totaalista voitelun epäonnistumista. Ei se olisi minusta huippuhiihtäjää tehnyt, mutta se olisi voinut vaikuttaa valintoihini ja myös nuoren urheilijan identiteettiini. Tällaiset, mutta myös paljon pienemmätkin kokemukset, saattavat olla merkittäviä nuorelle, joka tänä päivänä tekee valintojaan vielä paljon kompleksisemmassa kulttuurissa kuin me aikanaan.

Minullekin nuo merkitykset olivat lähes näkymättömiä ennen kuin aloin tutkia niitä ja aloin ymmärtää, miltä perusteilta olin nuorena tehnyt päätöksiäni. Gradussani tein sen hetkisen hiukan alle kolmekymppisen ymmärrykseni ja sosiologisen tietämykseni avulla tulkintoja nuoruuden urheilu-urastani. Ne ovat edelleen pääosin valideja, vaikka toki olen oppinut senkin jälkeen yhtä ja toista. Teemmekin elämästämme jatkuvasti jonkinlaista evaluaatiota. Jos joudumme kohtaamaan kriisejä tai koemme mahtavia kokemuksia, ne vaikuttavat elämänvalintoihimme.

Nuoruuden teksteissäni huokuu kuitenkin eletty elämä aivan eri tavoin kuin miten nyt voisin kuvitella tavoittavani lapsuuteni leikit tai nuoren urheilijan voitot ja tappiot. Keskeistä on kuitenkin prosessoida elettyä elämää ja kokemusten merkityksiä. Ja vaikka samanlaista analyysia ei voi suositella kaikille urheilijoille tai valmentajille, niin hirmuisen tärkeää on, että jotkut dokumentoivat ja pohtivat toistenkin puolesta yhdessä elettyä ja koettua.Niiden kautta voi peilata omia kokemuksiaan ja valintojaan.

Nuorena suhtaudumme valintoihimme melko mustavalkoisesti ja luulemme, että on olemassa se “oikea valinta”. Harri ja minä valitsimme eri tavoin lähes samoista lähtökohdista. Kliseistä olisi sanoa, että me valitsimme kumpikin oikein omalle kohdallemme. Totuudellisempaa on sanoa, että emme voi tietää, mitä toinen valinta olisi meille merkinnyt.

Kun tavoitteeni on löytää merkityksiä nykynuorten urheilijan polulle, niin en ala tässä kertomaan siitä, miten hienon valinnan tein lopettaessani urheilemisen. Tänä päivänä on paljon tärkeämpää miettiä sitä, miksi valitsisin urheilijan uran, jos olisin nykynuori. Patrik Laineelle, Sebastian Aholle ja Jesse Puljujärvelle kysymys ei ole kovin tärkeä, mutta nuorelle hiihtäjälle, juoksijalle, painijalle ja jopa jalkapalloilijalle se on se oleellisin kysymys.

Jälkisanoja

En malta olla kommentoimatta Esa Liljan kirjoitusta Kannattiko kaikki? Minä voitin olympiakultaa (HS, kuukausiliite 8/2016, 15-31), jossa hän mainiosti kuvaa painija Jouko Salomäen uraa ja elämää. Tavoite kirjoituksessa on ratkaista yhden tarinan perusteella juuri tuo olennainen kysymys huippu-urheilun ja jopa sen tärkeimmän voiton mielekkyydestä.

Tarina perustuu nostalgiselle idealle, joka tunnetaan kiteytyksessä ”toista oli ennen, kun me hiihdettiin kouluun kesättalvet kymmenen kilometriä suuntaansa”. Tuota urheilijan ”kovaa elämää” ryyditettiin tarinassa myös oudoilla oletuksilla siitä, että nykypäivänä huippupainijoita arvostettaisiin ja palkittaisiin paremmin kuin 1980-luvulla. Tällaisen kuvanhan jutusta sai.

Jorma Mannisen kirjasta ei voi lukea samankaltaista tulkintaa, vaikka varmasti Harri ja aikalaisensa harjoittelivat kovaa. Näitä kovaa harjoittelijoita vain oli hiihtäjissä, juoksijoissa ja painijoissa roppakaupalla enemmän – joistakin tuli sitten olympiavoittajiakin. Ja ihan puppuahan on, että nykyhuiput noissa lajeissa kylpisivät rahassa. Päinvastoin 1980-luvulla sekä hiihtäjät että painijat olivat sekä palvottuja tähtiä että nykypäivään nähden erittäin hyvin palkittuja urheilijoita. Ja entisille urheilijoille löytyi mukavasti töitäkin uran jälkeen.

On väärin antaa nykyurheilijoille väärää kuvaa menneisyydestä, jossa kaikki muka oli huonommin. Suomessahan 1980-luvulla huonommin kuin nyt meni oikeastaan vain jääkiekossa, salibandyssä ja lumilautailussa, joista kahta jälkimmäistä lajia ei vielä oltu edes nostettu huippu-urheiluksi.

Työn tekemisen merkitystä ei urheilussa voi liikaa korostaa, mutta tuon Jouko Salomäestä kerrotun vetävän tarinan lisäksi kannattaa kyllä lukea myös tämä Kirvesniemen Harrin tarina Mannisen Jorman kertomana. Harrihan vaikuttaa siinä jälkiteollisen ajan tietotyöläiseltä – ehkä jopa luovan luokan jäseneltä, joka suhtautuu työhönsä ja itseensä varsin nykypäivään sopivalla tavalla.

Manninen vastaan Lilja –ottelu päättyykin ylivoimaiseen pistevoittoon edellisen hyväksi, jos kilpailulajina on nykynuorten urheilijan polkujen kehittäminen.

Liitän tähän vielä joitakin oman graduni lukuja, joissa käsittelen tuota samaa aikakautta omasta ja sosiologisesta näkökulmasta. Tavoite kirjallisilla tuotoksillammehan on jossakin määrin sama eli yritys ymmärtää urheilijan elämää ja valintoja.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

PROLOGI

URHEILUKOKEMUS 

LEIKINAIKA

URHEILULLISTUMISENPROSESSI

JALKAPALLOMUISTELU

SUORITUSTERVEYSRUUMIILLISUUS

JALKAPALLOMUISTELU2

JALKAPALLOKULTTUURI

 

Jalkapalloelämää

Erik Rosendahl on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, joka kertoo jalkapallosta suomalaisesti hyvin epätyypillisesti (Rosendahl, Erik. 2015, Jalkapalloelämää, Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 50).

Jalkapallo on ollut hänen elämässään niin keskeistä, että sellaista intohimoa ja merkityksellisyyttä löytää yleensä vain brittein saarilta ja muista todellisista ”jalkapallokulttuureista”. On siis erittäin harvinaista ja ilahduttavaa, että Suomestakin löytyy edes yksi oikea jalkapalloihminen, joka on ”hengittänyt” jalkapallokulttuuria lähes koko ikänsä. Tommy Dochertylta lainattu motto kertookin mainiosti kirjan näkökulman:”I talk a lot. On any subject. Which is always football.”

Korostan tässä kulttuuria, koska Rosendahlin lähestymiskulma on ”kulttuurinen”. Se alkaa jalkapallokorteista, Veikkaus-Lotto –lehdestä, TV2:n liigaotteluista jatkuen toki lyhyen omakohtaisen harrastuksenkin kautta kansainvälisiin jalkapallolehtiin, kirjoihin ja melkein kaikkeen kirjalliseen materiaaliin, kuten eri seurojen otteluohjelmiin. Rosendahl on keräilijä, järjestelijä, mutta myös pohtija, joka assosioi kirjassaan hyvin luovasti monenmoisia jalkapalloelämän kehityskulkuja toisiinsa, vaikka kirja noudattaakin tiukan kronologista kaavaa eli joka ikinen vuosi käydään läpi vuodesta 1974 vuoteen 2014 – neljä vuosikymmentä siis.

Kirja muistuttaa englantilaisia jalkapallokirjoja, joista Jonathan Wilsonin jalkapallokirjan (Pelien peli) ehdin pari vuotta sitten arvioidakin (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/). Myös Simon Kuperin kirjat ovat suomalaisille tuttuja (Soccernomics 2015; Matka pallon ympäri 2000. Jälkimmäiseen kirjaan sain myös olla Kuperin haastateltavana.).

Näille ulkomaisille vertauskuville Rosendahlin Jalkapalloelämää ei häviä ainakaan detaljien määrän suhteen – niitä riittää, mutta ne on onneksi mainiosti kirjoitettu sisään tähän omaelämäkerralliseen ja osin päiväkirjamaiseen teokseen. Luetteloita ei näy, vaikka kuvittelen niitä Rosendahlilla itsellään olevan runsaasti lehtileikkeiden ja muun valtavan materiaalin lisäksi tai sitten hän on kirjoittanut kirjaa jo tuon 40 vuoden ajan. Muuten on vaikea uskoa yksityiskohtien olevan kenenkään muistissa. No, ehkä sekin on mahdollista…
Itse asiassa ei olisi ollut hassumpaa tehdä teoksesta perinteistä tietokirjaakin – nythän se on ikään kuin puolivälin teos eli faktiivinen kirja. Liittämällä lähdeluettelot ja muu sekalainen materiaali, joista vain osa lienee netissä, lukijoille tiedoksi, olisi tehty ainakin jonkinlainen tietokirjallisuusteko. Mieleen tulee Antti Kariston Satumaa, jossa hän käytti monenmoista materiaalia kuvatessaan suomalaiseläkeläisten elämää aurinkorannikolla. Toki Rosendahl on huomattavasti henkilökohtaisempi kuin Karisto.

Rosendahlin tietomäärä erilaisista jalkapallopersoonista ja tämän upean pelin kehityskuluista on valtaisa. Tässä mielessä kirja on sekä tietoteos että yleissivistystä lisäävä kirja. Minulle, joka en ole ollut lähellekään yhtä kiinnostunut kaikesta jalkapallosta kirjoitetusta, riittävän suuri osa tarinoista, henkilöistä ja tapahtumista oli joko hyvin tuttuja tai jonkin verran tuttuja, vaikka kyllä niitäkin pelaajia ja valmentajia riitti, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Hyvä kirja rakentuukin tutuista, vähemmän tutuista ja tuntemattomista aineksista. Saattaa tosin olla, että ei niin hyvin jalkapalloa tuntevalle tämä kirja ei aukene yhtä hyvin, sillä ainakin huippupelaajien ja seurojen tunteminen lienee välttämätöntä, jotta kirjasta voisi täysin rinnoin nauttia. Toisaalta kirjaa voi lukea myös Rosendahlin Erikin oman jalkapallotäyteisen elämänkin kautta.

Toinen suositeltava lukutapa onkin se, ettei fokusoikaan jalkapalloon, vaan henkilöön Erik Rosendahl tai hänen kaltaisiinsa poikiin, nuoriin ja myöhemmin tietysti aikuisiin miehiin. Itsekin mietin kuinkahan paljon meillä Suomessa on tällaisia ”erikejä”, jotka ovat koko ikänsä seuranneet tiiviisti jalkapalloa, vaikka eivät itse ole peliä juurikaan pelanneet. Kyllä heitä on, vaikkakaan ei niin paljon kuin vaikkapa Brittein saarilla tai Ruotsissa. Englannissa näitä ”futisniiloja” on myös naisihmisissä, kuten kirjasta opimme. Erik ei kuitenkaan ole varsinainen ”niilo”, koska hän ei esiinny besserwisserinä, vaan kohtuullisen suvaitsevaisena erilaisia jalkapallon alakulttuureja kohtaan, vaikka kyllä kirjoittajan mieltymyksetkin tulevat mukavasti esille. Hän ei kuitenkaan ole yhtä lukkiutunut kauniin ja tehokkaan pelin vastakkainasetteluun, kuten monet jalkapallosta kirjoittavat toimittajat ovat.

Erikin jalkapalloharrastus on vienyt hänet ympäri Eurooppaa, joista Englannin lisäksi varsinkin Hollanti ja Ruotsi ovat hänelle tärkeitä jalkapallokulttuureja. Rosendahl ei kuitenkaan kahlitse itseään näihinkään futiskulttuureihin, vaan hän kykenee löytämään hienouksia varsinkin seuroista ja maajoukkueista, jotka ovat nousseet aladivisioonista huipulle tai ovat menestyneet altavastaaja-asemasta MM- tai EM-kisoissa. Ehkä se on jotenkin suomalaista, mutta samalla universaalia tuntea sympatiaa alkuperin huonompia kohtaan. Harmi, ettei Rosendahl päässyt kirjaamaan tämän vuoden EM-kisoja kirjaansa, sillä niistä hän olisi varmasti riemastunut.

”Jalkapalloelämä” ei kuitenkaan ole neljänkymmenen vuoden pituudenkaan vuoksi otollinen ajatukselle, että kirjoittaja voisi pitää kiinni jostain omasta totuudestaan ”hyvästä jalkapallosta”. Tunnetustihan hollantilaisia pidettiin pitkään kauniin ja mielikuvituksellisen pelin ystävinä jopa niin, että tuloksista voitiin tinkiä. Nykyään näin ei tietenkään ole, eikä ”tylsä Saksa” ole lainkaan mielikuvitukseton joukkue. Rosendahl analysoi monien muidenkin maajoukkueiden taktiikkojen ja pelitapojen muutosta tuon 40 vuoden ajanjakson aikana. Monet huomiot ovat teräviä ja niiden viehätystä lisää se, ettei Rosendahl pitäydy argumentoinnissaan pelkän jalkapallon piirissä, vaan vetää mukaan muun historian ja politiikan. Jalkapallomenestyksen tai –menestymättömyyden taustalla hän näkee aina aiemmat kokemukset ja niiden tulkinnat eli sen kulttuurisen tarinan, jonka jokainen kansakunta omasta jalkapallojoukkueestaan kirjoittaa. Sehän tietysti perustuu sekä faktaan että fiktioon.

Suomi ei ole Rosendahlille mikään ehdoton jalkapallon isänmaa, sillä niin sujuvasti hän omaksuu brittiläisen, hollantilaisen, ruotsalaisen ja monen muunkin maan jalkapallokulttuurin ”omakseen” tai ainakin rakkaakseen. Inhokkejakin toki löytyy. Esimerkkinä mainittakoon FC Hollywood (Bayern München) inhokkina ja vaihtoehtojoukkue St. Pauli suosikkina. Managerit, jotka ovat tehneet ”halvasta” joukkueesta menestyjän, saavat Rosendahlista vankkumattoman ihailijan. Brian Cloughin tai Rinus Michelsin ja Johan Cruijffin kaltaiset legendaariset hahmot ja heidän vaikutuksensa jalkapallon kehitykseen ovat kirjan sankareita ja sankaritarinoiden innoittajia. Pelaajista nousevat esille monenkirjavat pelaajat, joiden kesken ei välttämättä löydy yhtä yhteistä nimittäjää. ”Pikku-Erik” onkin fanittanut pelaajia ainakin jossain määrin eri syistä kuin nuori tai keski-ikäinen Erik. Näin ”jalkapalloelämä” on myös kasvattanut miehen arviointikykyä.

Humanistin kynänjälki näkyy vahvana siinä, että erilaiset persoonat ja tarinat ovat kirjan keskiössä. Ne limittyvät Erikin omaan kasvutarinaan, josta kerrotaan pidättyvästi, mutta kuitenkin omaelämäkerralliseen kirjaan juuri riittävästi. Itse en olisi pitänyt pahana, että kirjassa olisi ollut enemmänkin omaelämäkerrallista puolta ja omien kasvukokemusten reflektointia. Moni nimittäin miettinee, miten aikuinen mies perustelee itselleen ja läheisilleen intohimoisen suhteensa jalkapalloon. Hiukan hämäräksi se jää minullekin ainakin siltä osin, mikä omassa elämässäni sijoittuu aikaan, kun olin lopettanut aktiivipelaamisen, keskityin työ- ja perhe-elämään. Lapsuus ja nuoruus olivatkin tuttuja, vaikka en juuri jalkapallokortteja keräillytkään. Sen sijaan olen nähnyt ja pelannutkin satoja suomalaisia otteluja kirjoittajaa enemmän. Huomasin myös yhtäläisyyden viime vuosiin, kun minullakin on nyt enemmän aikaa jalkapallon seuraamiseen ja siitä kirjoittamiseenkin. Meitä kuitenkin erottaa se, että minulle jalkapallo on keskeisesti oman pelaajakokemuksen kautta avautuva maailma – Rosendahlille kiinnittymäpiste on jalkapallon kulttuurinen tarina ja (jalkapallo)maailman seuraajan näkökulma. Usein ne katsovat kansainvälistä jalkapalloa samastakin kiintopisteestä, mutta erojakin on.

Itse toivoin aiemmassa blogissani (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/), että YLEn jalkapallostudioissa kuultaisiin enemmän ”rosendahlilaisia” tulkintoja jalkapallosta ja vähemmän pelaaja- ja valmentajaperspektiivistä tehtyjä pelin tulkintoja, koska jalkapallo avautuu erilaisille katsojille eri näkökulmista. Toki monet YLEn toimittajat lähestyvät Rosendahlin näkökulmia suhtautuessaan jalkapalloon kulttuurisena ilmiönäkin, vaikka pääosa keskusteluista keskittyykin jalkapallotaktiikoiden puimiseen.

Kyllä Rosendahlkin jalkapallotaktiikoista kirjoittaa, sillä koko jalkapallon historiahan perustuu voittamisen mysteerin ympärille. Yhdentoista pelaajan henkisen vireen, sosiaalisen koheesion, tahtotilan tai miksi tätä voittamisen kykyä sanotaankin virittäminen voittavaksi on tämänkin kirjan luettuamme edelleen selvittämättä, sillä se palauttaa mukavasti mieleen senkin, ettei Saksakaan aina voita. Voittamisen kokemukset ja historia edesauttavat pärjäämistä, mutta jalkapallon maailma on sen verran kova, että aina löytyy myös yllättäjiä, kuten tämän vuoden EM-kisatkin upeasti osoittivat. Humanistina Rosendahl kertoo jalkapallon historiasta ja taktiikoistakin valmentajien ja pelaajien persoonien kautta eikä niinkään itse taktiikkoja ruotien. Aika yllättävää onkin, että tämä ihmisten kautta nähty jalkapalloelämä päättyy sitaattiin neuvostoliittolaiselta pelaajalta Juri Gavrilovilta, joka sanoi: ”On toimittava kuin yksi nyrkki eikä viisi sormea.”

Hassua, että tuo sitaatti häiritsee – ehkä sen on tarkoituskin – niin paljon itseäni. Kirjahan kertoo tarinaa, jossa valmentajien (taktiikkojen), pelaajien (tekniikkojen) ja johtajien (talous- ym. osaamisen) sekä jalkapallokeskustelun (yleisöjen mielipiteet) yhteisvaikutukset rakentavat kokonaisuuden, jossa seurat ja maajoukkueet joko menestyvät tai eivät menesty. Jos oletetaan, että pitkissä sarjoissa ja turnauksissa yksittäisten pelien sattumanvaraisuus pienenee niin, että parhaimmat joukkueet voittavat ainakin useammin näitä kilpailuja, niin mikä silloin on yksittäisen pelaajan merkitys? Voidaanko se kiteyttää vaikkapa Antoine Griezmannin ja Christiano Ronaldon väliseksi henkien taisteluksi EM-kullasta? Tällöin ymmärretään se, että pelin voi voittaa kentän ulkopuoleltakin, kun on oikeaa joukkuehenkeä. Yksittäinen pelaaja voi myös olla sekä voittava että häviävä. Zlatan on kansallisten liigojen ylivoimainen voittaja, mutta mestareiden liiga tai maajoukkue eivät tuo hänelle suuria pystejä, mikä pätee muutettavat muuttaen myös Messiin, jolla on sentään huippumaajoukkuekin tukenaan. Zidane taas on suuri voittaja ja häviäjä, kuten moni muukin tähti.

Kyse lienee siitä, miten pelaajista – huipuista ja vähän vähemmän huipuista – kasvaa joukkue tilanne- tai turnauskohtaisesti. Suomalaiset lätkäjoukkueet ovat käsittääkseni hyvin ymmärtäneet sen, miten turnauksissa pitää rakentaa voittava tarina, joka usein menee vaikeuksien kautta voittoon –kuviolla. Portugali esimerkiksi pelasi jo alkulohkossa paremmin kuin mitä tulokset osoittivat. Se kykeni luomaan maalitilanteita ja puolusti hyvin omaa maaliaan. Silti joukkueelle jäi tunne siitä, että tästä pitää vielä parantaa – otteluista ei tullut liiallista hyvänolon tunnetta, muttei myöskään fiilistä siitä, ettei mikään toimi. Kisahistoriathan ovat myös täynnä joukkueita, jotka ovat aloittaneet kisat loistavasti, mutta niiden lento on kuitenkin katkennut ennen aikojaan. Rosendahl lainaakin ”game seven” –ajatusta lätkäkaukaloista. Oikeat ottelut on voitettava, vaikka legendoja syntyykin upeista otteluista ja unohtumattomista maaleista.

”Vain voittajat muistetaan” –väite ei sovikaan jalkapalloon. Kukapa ei ihailisi Hollannin 1970-luvun maajoukkuetta tai Tanskan 1980-luvun tähtisikermän uskomattomia maali-iloitteluja tai jopa Englannin 1990-luvun maajoukkueen joitakin hienoja esityksiä? Rosendahl muuten muistuttaa Suomessa vähälle huomiolle jääneestä seikasta Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista, joissa Tanska saksalaisen valmentajansa Sepp Piontekin alaisuudessa peluutti tähtipelaajiaan vähemmän merkityksellisessä ottelussa sillä seurauksella, että Länsi-Saksa tiputti juutit jatkosta. Mutta tästäkin huolimatta me muistamme tanskalaiset taiturit tuolta ajalta sakemanneja paremmin. Ei voittamista pidä toki väheksyä – ainakaan silloin, kun se tulee yllätyksellisesti. Kyllä Tanskan vuoden 1992 tai Kreikan 2004 EM-kullat muistetaan yhtä lailla kuin Ranskan upeiden joukkueiden EM-kullat vuosilta 1984 ja 2000. Yllätys ja tyyli matsaavat futikseen paremmin kuin todennäköisyys ja tylsyys, vaikka kummallakin tavalla päästään mestaruuksiin.

Voittamisen mysteeri ei ratkea edelliseenkään analyysiin, vaan kyse on myös ”sukupolvista”, sillä futiksen historiassa toistuvat voittavat joukkueet, joiden valtakausi kestää enimmillään puolenkymmentä vuotta. Aika harvoin mahtiseuratkaan kykenevät rakentamaan jatkuvasti voittavaa joukkuetta, kun pelaajasukupolvet kuitenkin vaihtuvat. Tarvitaan myös taktiikka, joka yllättää ainakin jossakin määrin vastustajat, mutta myös pelaajisto, joka tuntee toisensa ja on hitsautunut – tai hitsautuu – yhteen joko turnauksen tai sarjan kuluessa. Näinhän kävi Portugalille ja Leicesterille tällä kaudella. Hiukan nihilistisesti tulkiten sekä huippumaajoukkueissa että valioliigan kärkijoukkueissa oli menossa jonkinlainen peruspermanentin sukupolven vaihdos, jolloin tila jäi vapaaksi ”Ketuille” ja Lusitaaneille, jotka kykenivät käyttämään tuon ”momentumin” hyväkseen.

En tiedä, tarkoittiko Rosendahl ”nyrkillä” juuri tätä. Kollektiivisen futiksen idea Ajaxin ja FC Barcelonan tavoin ei nimittäin tavoita metaforaa, joka jalkapallosta puheen ollen vaatisi myös kahta nyrkkiä. Futiksen historiakin todistaa vääjäämättä, että hyvinkin erilaisilla taktiikoilla voi menestyä eikä yhtä menestyssabluunaa ole olemassa. Vuoden 2014 MM-kisoissa ihailin Saksan kykyä muuntaa taktiikkaansa lähes jokaiseen peliin. Näissä kisoissa kuitenkin menestyivät muutamat joukkueet, jotka käyttivät hyvinkin tarkkaan harkittua ja opeteltua taktiikkaa pelistä peliin. Islanti ja Wales parhaimpina esimerkkeinä joukkueista, joissa siis ”viidestä sormesta tehtiin yksi nyrkki”. Tällainen taktiikka sopiikin joukkueille, joissa sormista ei voida metaforaa mukaillen muokata kuin lyöntiin sopiva nyrkki. Jos sormilla voi soittaa, piirtää, kirjoittaa, nikkaroida tms., niin miksi puristaa se nyrkkiin?

Ehkä onkin niin, että vain muutama maa saa kokoon joukkueen, jolla peliä voi soittaa, taktiikkoja voi vaihdella jopa kesken turnauksen ja pelaajille voi antaa soolo-osuuksia? Sekään ei takaa menestystä – siinä jalkapallon yksi viehätys.

Palataan Rosendahlin kirjaan takaisin, vaikka kuvittelenkin, että tämän kirjan kirjoittamisen yksi tarkoitus onkin saada lukijoita kirjoittamaan tai pohtimaan omia kokemuksiaan ja tulkintojaan jalkapallon ihmeellisestä maailmasta. Rosendahl seuraa kyllä muutakin urheilua ja varsinkin suomalaisten menestys niin yleisurheilussa, hiihdossa kuin muissakin palloilulajeissa tulee huomatuksi, vaikkei edes jääkiekko saa alkuperin porilaista poikaa kiinnostumaan suomalaisten ykköslajista. Rosendahl on kosmopoliitti tai kasvaa maailman kansalaiseksi juuri jalkapallon myötä, koska se vie pikkupojan heti alusta asti Englantiin, sitten Ruotsiin, Hollantiin ja moniin, moniin muihin maihin. Ensin virtuaalisesti, myöhemmin ihan konkreettisestikin. Jalkapallofani ei nykypäivänä voikaan olla kovin suvaitsematon, sillä niin maajoukkueet kuin kaikkien maiden seurajoukkueetkin ovat täynnään ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia. Rosendahlin kirja muistuttaa tästäkin, koska näin eivät asiat olleet vielä 1970-luvulla, vaikka ”jalkapallosiirtolaisia” on toki ollut iät ja ajat. Kuvaavaa toki on, että Saksan maajoukkueen lempinimi voisi nykyään olla ”(inter)national mannschaft” puhumattakaan Ranskan ”muukalaislegioonasta”.

Rosendahlin kirjaa voi lukea myös kuvauksena Suomen ja maailman muuttumisesta 40 viime vuoden aikana. Kukin löytänee oman tapansa palata menneisyyteen. Luulen, että Rosendahlillekin on ollut tärkeää rakentaa elämästään narratiivia jopa ilman jalkapalloakin. Tai ehkei nyt kokonaan ilman, mutta jalkapallon kautta oma elämä ja maailman muuttuminen tullee kirjoittajalle ymmärrettävämmäksi. Sitä paitsi tällaista ”muistelutyötä” tekemällä vahvistuu nykyään niin useasti kadoksissa oleva suhteellisuudentaju.

Yksinkertainen esimerkki olkoon se, miten arvioimme menneisyyden pelaajia suhteessa nykypelaajiin. Joku väittää tosissaan, että nykypelaajat ovat kaikin tavoin paljon parempia, kun toinen ei usko väitettä lainkaan. Argumentit vain ovat aika heppoisia puoleen jos toiseen. Tosiasia on, että joissakin fyysisissä ominaisuuksissa 1970- ja 1980-luvun pelaajat olivat keskimäärin parempia kuin nykypelaajat. Tukea voi hakea myös yleisurheilutuloksista, joissa taso on tällä hetkellä monissa lajeissa paljon huonompi kuin 40 vuotta sitten, vaikka ihan maailman kärki onkin hiukan mennyt eteenpäin. Todennäköistä kuitenkin on, että nykypelaajat harjoittavat ominaisuuksiaan paremmin jalkapalloa palvelevasti. Yhteis- ja syöttöpeli on varmasti kehittynyt aiemmasta ja pelitaktiikat ovat monipuolistuneet.

Mutta silti me kykenemme arvostamaan huippuotteluja, -pelaajia ja –suorituksia, jotka on tehty vaikkapa 1960-luvulla, jonne oma muistini yltää. Ja onko Christiano Ronaldo parempi kuin  Ronaldo tai Gerd Müller? Entä ketkä ovat nykypäivän Littejä, Cruijffeja tai Beckenbauereita Platinista, Pelestä tai Maradonasta puhumattakaan? Tällainen vertailu kuuluu jalkapallopuheeseen, vaikka mitään objektiivista mittaria emme pelien tai pelaajien välille voikaan kehittää. Jalkapallo on tanssi, jossa partneri pelaa sinua vastaan, mutta rakentaa näin figuraation, joka ei ole kopioitavissa eikä toistettavissa. Silti me voimme oppia tuota tanssia vain muistelemalla, puhumalla ja pohtimalla näkemäämme ja kokemaamme.

Tuon ”tanssin” oppimiseen Erik Rosendahlin Jalkapalloelämää on oiva teos. Joku meistä oppii enemmän, joku vähemmän tuosta ihmeellisestä pelistä. Itsestämme saatamme siinä sivussa oppia paljon enemmän kuin jalkapallosta. Kummatkin hyviä syitä tutustua tähän kirjaan.

***

Itselleni Rosendahlin kirja avasi kaksi ”muistolähdettä” eli 1980-luvulla tekemäni Gradutyön Urheilu kertomuksena, jossa sosiologisoin omia urheilu- ja etenkin jalkapallokokemuksiani. Rosendahlin seuraajanäkökulman yhdistäminen omaan pelaajanäkökulmaani syvensi myös omaa tulkintaani tuosta ajasta. Sähköinen julkaiseminen antaa mahdollisuuden liittää tähän joitakin lukuja tuosta gradustani, jonka pohjalta myös julkaistiin useita artikkeleita kirjoissa ja muissa julkaisuissa.

Tiihonen, Arto (1997) Katsojat. Teoksessa Pakkanen, Jukka & Lahtinen, Esko S. (toim.): 11 ja pallo. Suomen Palloliiton juhlakirja.
Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.
Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.
Tiihonen, Arto (1992) Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.
Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.
Tiihonen, Arto (1992) Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.
Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.
Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.
Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Toinen vielä osin ammentamaton ”lähde” liittyy viime vuosina uudelleen virinneeseen jalkapallokirjoittamiseeni blogien muodossa. Siinäkin on kyse henkilökohtaisen kokemuksen yhdistämisestä havaintoihin ja teorioihin jalkapallosta. Tavallaan on sääli, että Rosendahlin kirja on vain perinteisessä kirjan muodossa, vaikka juuri siihen formaattiin se sopiikin. Aika moni nykyään kuitenkin klikkailee itsensä tietolähteille. Kyse ei kuitenkaan ole vain digitalisoidusta muodosta, vaan myös vertaisasiantuntijuudesta. Olisi todella mukavaa, jos aika ärhäkkäästi käyttäytyvä futiskommentoijien joukko lukisi tämän Rosendahlin teoksen ja siirtäisi painopisteen ”yhden ainoan totuuden” väittämisestä siihen, että he opettelisivat ymmärtämään sen oman totuutensa rakentumista omien elämän- ja jalkapallokokemustensa kautta. Suomalainen jalkapallokeskusteluhan saattaisi tulevaisuudessa olla maailman luokkaa, vaikka Huuhkajat eivät ikinä pääsisikään MM- tai EM-kisoihin. Aika hyvä tavoite sekin…

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta

Jalkapallopäiväkirjoja

Jalkapallopuhetta

 

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.
Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.
Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.
Tiihonen A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.