Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja

 

Terveiset liikunta- ja urheiluväen suurtapahtumista eli liikuntafoorumista ja järjestöpäiviltä, jotka pidettiin viime vkonloppuna Vierumäellä. Tämä opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikön ja Valo ry:n yhteisesti järjestämä tapahtumakokonaisuus keräsi yhteen lähes kaikki liikunta- ja urheiluelämän vaikuttajat. Liikkumattomien tai vähän liikkuvien ongelma nousi voimakkaasti esiin niin Paavo Arhinmäen, Jan Vapaavuoren kuin Olli-Pekka Heinosenkin puheissa. Ministerit ja valtiosihteeri ymmärsivät asian ”pirullisen” (wicked) luonteen, kuten Heinonen asian kiteytti. Maailmassa on yhä enemmän ongelmia, joiden ratkaiseminen on erittäin vaikeaa. Yhteistyön tarve yli hallinnonala- ja toimialarajojen tunnustettiin useissa puheissa. Haluakin tuntui nyt olevan entistä enemmän joka puolella.

Liikunnan ja urheilun laaja kenttä kaipaa tosin muutakin kehittämistä. Jos kansainvälinen huippu-urheilu menestyy tai erityisliikunta integroi, jos harrasteliikunta vetää nuoria mukaansa ja terveysliikunta lisää toimintakykyä, jos veteraaniurheilu innostaa aikuisia kisailemaan ja arkiliikunta monine muotoineen tuo arkeen lisää liikettä ja hyvinvointia, jos junioriurheiluun tulee joukottain mukaan lapsia ja heidän mukanaan aikuisia ja kuntoliikunta omaehtoisena, luontoliikuntana ja monine ryhmäliikunnan muotoineen vetää ihmisiä liikkumaan, ja jos kansallinen kilpaurheilu elävöittää urheilijan polkua ja paikallista kulttuuria, niin varmasti myös vähän liikkuvien ongelmaa on pystytty osaltaan ratkaisemaan.

Oma vaatimaton panokseni oli panna osallistujat pohtimaan omia liikuntakulttuurin käsitteitään. Tehtävä on vaativa, sillä niin monia eri käsitteitä jopa asiantuntijat käyttävät ja tarvitsevat nykypäivänä. Silti tarvitaan myös yhteisiä käsitteitä, jotta liikunta- ja urheilupolitiikkaa voidaan tehdä. Tarvitaan riittävän konkreettisia tavoitteita, ohjauksen ja yhteistyön välineitä ja työn arviointiin sopivia käsitteitä. Näistä yritin virittää keskustelua, jonka toivon jatkuvan kaikkien kotipesissä. Diasarjaan (TIIHONENJÄRJESTÖPÄIVÄT230920133) olen kerännyt muutamien asiaa käsitelleiden esitysteni materiaalia, jotta vaikea asia tulisi ymmärrettävämmäksi. Liitteenä on myös lehtijuttu, joka ilmestyi Etelä-Suomen Sanomissa 24.9.2013 (240913_ESS).

Mutta nyt sitten itse blogini asiaan eli urheilijan polun tai polkujen kuvaamiseen ja sosiologiseen tulkitsemiseen.

Heinäkuun blogissani aloin matkani ”Urheilijan polulla” (ks. http://www.miksiliikun.fi/?p=526). Tarkoitukseni on käännellä tuota Huippu-urheilun muutosryhmän käsitettä urheilusosiologisin välinein. Urheilijan polkuhan käsittää ”Humu-kielessä” lapsuus-, valinta- ja huippuvaiheen. Viimeksi ehdotin, että lapsuusvaiheen olisi voinut korvata vaikkapa leikkivaiheella, jota seuraisi harjoittelu-/valmentautumisvaihe ja myöhemmin kilpailu- ja menestysvaihe. Toki leikki kuuluu oleellisesti kaikkiin polun osiin, kuten nuo muutkin.

Onkin selvää, että mitkään elämän – saati urheilemisen – vaiheet eivät muutu toiseksi yhtäkkisesti tai niin, ettei siitä aiempaa ja samalla jotakin vasta tulevaa elettäisi saman aikaisesti. Minunkin on todella vaikea joskus ymmärtää omaa ikääni – 53 vuotta – ja etenkin siihen liittyvää ikävaihetta. Jalkapallokentällä kirmaa kronologisesti minua paljon iäkkäämpiä ja paljon nuorempia, mutta pelaaminen on samanlaista kuin junioriaikoina – aikuisten miesten leikkiä poikamaisine juttuineen. Tilanne ja kulttuuri määrittää käyttäytymistämme kentällä paljon enemmän kuin ikä tai ikävaihe oli se sitten keski-ikä, ikääntynyt, seniori tai vanhus… joskus pelissä on mukana myös oikeita junioreja, jotka tulevat isiensä mukana pelailemaan ukkojen kanssa tasaveroisina joukkueen jäseninä.

Oma lapsuusvaiheeni piti sisällään sekä monipuolista leikkiä että askeleita kohti urheilemista ja urheilijan identiteettiä. Urheilulajin valintaakin piti miettiä aika pienenä poikana ensimmäisen kerran, mutta vielä monta kertaa sen jälkeenkin. Ensimmäisen valinnan lapsen urheilulajin suhteen tekeekin usein isä tai äiti tai mahdollisesti isoveli tai –sisko – ehkä paras kaveri tai joku samalta luokalta. Sen lisäksi asuinpaikka ja sen urheilulajikulttuuri on ratkaiseva tekijä tässä ensimmäisessä lajivalinnassa tai –valinnoissa. Omatkin lapseni kokeilivat aika monta lajia lapsuusvaiheessaan. 1960- ja 1970-luvuilla ei maaseudulla ollut yhtä paljon vaihtoehtoja. Itselleni mahdollisia olivat lähinnä hiihto, yleisurheilu ja jalkapallo. Näitä kaikkia harrastinkin 16-17 –vuotiaaksi asti.

Lapsuusvaiheessakin tehdään siis jo melko ratkaisevia valintoja, vaikka ymmärrän kyllä, että Humu-ajattelussa pyritään siihen, ettei sitä lopullista valintaa lajin suhteen tehtäisikään vielä lapsuusvaiheessa. Tästähän kirjoitinkin gradussani ja heinäkuun blogissani (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/URHEILUKOKEMUS.pdf). Tavoitteena Humu-ajattelussa lieneekin monipuolisuuden turvaaminen ja se, että lapsi tai nuori tekisi lajivalintansa mahdollisimman itsenäisesti.

Nimeämällä urheilijan polun alkutaival lapsuus- ja valintavaiheeksi kerrotaan tärkeimmistä painopisteistä, joiden ”alla” tapahtuu tietysti muutakin. Lapsuusvaiheen aikana urheilun ja urheilemisen vaatimukset pitää tasapainottaa lapsuuden ja ihmisenä kasvamisen vaatimusten kanssa. Haaste on usein varsin vaativa eikä koske ainoastaan urheiluelämää.

Helsingin Sanomien (14.9.2013) kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kirjoittaa esseessään ”Kriisi uhkaa musiikin ihmemaata. Klassista musiikkia opiskelee yhtä moni kuin ennenkin, mutta tylsyykö terävin kärki?”, kuinka mm. kapellimestareiden Hannu Linnun ja Jukka-Pekka Sarasteen esittämää kritiikkiä suomalaisten orkesterimuusikkojen tasoa kohtaan pitäisi tulkita. Siren nostaa esiin perheet, joissa pikkulapset ennen pakotettiin harjoittelemaan tuntikausia soittimensa kanssa. Jutun mukaan Saraste itse osasi jo lapsena vastustaa isäänsä, joka oli ihastunut vapaaseen kasvatukseen. Onneksi pikku J-P:n soitonopettaja oli ”vanhan liiton” miehiä ja Saraste saattoi aikuisena yhdistää työn ja harrastuksen, kun riittävä taito oli lapsena hankittu. Tämä keskustelu on varsin tuttu urheilustakin. Kiista ”kaikki pelaa tai nuori suomi –hengen” rappeuttavasta vaikutuksesta on varmasti tullut tutuksi urheiluihmisille viimeisten 15 vuoden aikana.    

Sirén ja urheilujärjestelmäkriitikot, kuten jalkapallokommentaattori Erkka V. Lehtola, kiinnittävät kuitenkin perheitä – ja sitä kautta koko kulttuuria – suuremman huomion järjestelmiin eli musiikkiopistoihin, ammattikorkeakouluihin ja Sibelius- Akatemiaan tai vastaavasti urheiluseuroihin, lajiliittoihin ja urheilun kattojärjestöihin. Sama trendi on tuttu liikuntakulttuurinkin puolelta. Liikunta & tiede –lehden (4/2013) pääkirjoituksessa Pasi Koski siteeraa jotakuta urheilun lajiliiton herrasmiestä, joka oli kuulemma sanonut ennen kuin Pasi oli ehtinyt aloittaakaan puhettaan Jyväskylän yliopiston silloisena tutkijana, että ”Jyväskylän yliopisto on tuhonnut suomalaisen urheilun”. Kummallakin puolella musiikissa ja urheilussa siis osataan leimata syylliset. Vika on aina järjestelmissä tai kasvatushengessä – onkohan pelkästään niin?

Ennen kuin jatkan en kuitenkaan malta olla puuttumatta Sirénin tai oikeastaan Hannu Linnun esittämään kritiikkiin siitä, että Sibelius-Akatemia kasvattaa huonoja konserttimuusikoita, jotka eivät osaa soittaa klassisia teoksia riittävästi. Kummatkaan eivät kiistä suomalaisten teknisiä kykyjä, mutta moittivat heidän heikkoa monipuolisuuttaan ja musiikillista sivistystään. Sinfoniaorkesterissa ja muissakin orkestereissa täytyy tuntea ja osata laajasti ”musiikkikirjallisuutta” eli täytyy osata soittaa ja tulkita laajasti erilaista (klassista) musiikkia.

Joissakin asiaa kommentoinneissa radio-ohjelmissa viitattiin löyhästi Suomen koripallomaajoukkueeseen, kun kulttuuri-ihmiset puhuivat asiasta. Viittaus onkin aika osuva. Suomessahan urheilumedia nostaa jatkuvasti esiin sen, että Suomessa ei ole riittävän hyviä palloilulajien yksilöitä. Se selittäisi sen, ettei Suomi näiden kriitikoiden mielestä pärjää riittävän hyvin joukkuelajeissa (toinen selitys tälle ”selitykselle” toki on se, että nämä ihmiset nyt vain pitävät ”yksilötähdistä” ja ”tähtikultista”). Näille toimittajille tekisi varmasti hyvää olla ”vaihdossa” esimerkiksi Venäjän mediassa surkeasti menneiden lätkä- tai koriskisojen jälkeen. Voi olla, että siellä alettaisiinkin haikailla ”kaikki pelaa – ajattelua” tai ainakin jonkinlaista tasa-arvoa esimerkiksi pelaajien peluuttamiseen, kun maailman parhaat yksilöt kyntävät joukkueena hedelmätöntä peltoa. 

Musiikissa kritiikki kohdistuu siis liian solistista eli yksilötaitoja korostavaa koulutusta kohti eli suunta on yllättäen päinvastainen kuin suomalaisessa urheilussa. Vertaus ”Susijengiin”, ”Leijoniin” tai ”Huuhkajiin” toimiikin aika hyvin, koska ainakin koripallossa, jääkiekossa ja lentopallossa Suomen maajoukkueet ovat pärjänneet viime aikoina paremmin kuin mihin pelaajamateriaali antaisi aihetta – kovin suuria tähtiähän ei meillä näissä lajeissa ole. Urheilussa  tuntuukin olevan parempia ”konserttimuusikoita” kuin musiikissa. Jotain on siis tehty oikeinkin.

Kiitos kuuluu tietysti Henrik Dettmanille, Erkka Westerlundille, Jukka Jaloselle, Mauro Berrutolle ja ehkä Mixu Paatelaisellekin, vaikka he ovat tietysti vain jäävuoren huippuja koko urheilijoiden valmennukseen vaikuttavalla polulla. Heidän merkityksensä perustuu tietysti siihen, että he ovat osanneet laatia pelitapoja ja –taktiikoita, jotka perustuvat ”yhteissointiin” eikä yksilötähtiin. ”Anna pallo aina vapaalle pelaajalle”, oli toimittaja Saska Saarikosken mukaan Dettmanin yksinkertainen neuvo pelaajilleen. Se ohje, jos mikä korostaa, joukkueen kaikkien pelaajien merkitystä.

Mutta palataanpa itse asiaan eli urheilijan polun alkupäähän, sillä kiistely yksilö vs. joukkue on hedelmätön, jos emme ymmärrä niitä prosesseja, joiden vallitessa sillä urheilijan polulla kuljetaan. Se on paljon monimutkaisempi kuin kauempaa katsoen ja järjestelmiä ja niiden filosofioita pohtien voisi kuvitella. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö filosofiat, valmennusideologiat, kasvatusperiaatteet tai (ala)kulttuurit vaikuttaisi urheileviin yksilöihin ja ryhmiin. Gradussani kuvasin ja pohdin 1970- ja 1980-lukujen kulttuurisessa ja urheilullisessa kontekstissa omaa juniori- tai ikäkausiurheilijan polkuani. Seuraavassa tarinassa olen mennyt mukaan urheilumaailmaan rakentamaan urheilijan identiteettiäni.  (URHEILULLISTUMISENPROSESSI)

Tarinassa lapsuus muuttuu nuoruudeksi ja leikki urheiluksi maailmassa, jota ei enää sellaisenaan ole olemassa. Tärkeää onkin, että ymmärrämme, miten maailma urheilun tai musiikin ulkopuolella muuttuu ja miten tähän muutokseen pitäisi suhtautua ja miten siihen voisi vaikuttaa? Kuvaamassani 1970-luvun alun kulttuurisessa tilanteessa urheilulla oli erittäin suuri merkitys – elettiinhän yleisurheilussa ja osin muissakin yksilölajeissa jonkinlaista menestyshuumaa. Joukkuelajit kuitenkin valtasivat jo alaa, joten urheilun imu oli hyvä. Se näkyy omassakin tarinassani. Minua olisi pitänytkin jonkun hillitä harjoittelemasta ja kilpailemasta pikemminkin kuin innostaa siihen.

Nyt tilanne on toinen. Urheilu on lapselle ja nuorelle yksi hyvä valinta monien mahdollisten hyvien valintojen joukossa. Tosin se valinta on nykyään usein taloudellisesti järkevämpi esimerkiksi jääkiekossa kuin 1970-luvulla. Monessa muussa lajissa riskit ovat nykynuorelle entistä paljon suuremmat. Ei voi heittäytyä urheilemaan ja jättää koulutusta minimiin eikä voi odottaa arvostusta ”piirikunnallisille” tähdille, kuten ennen. Pitäisi päästä huipulle ennen kuin urheilemisella olisi yleisempää merkitystä. Poikaani, joka pelasi Suomen parhaassa tai toiseksi parhaassa jalkapallojoukkueessa 15-vuotiaana, toki arvostettiin pienissä piireissä, mutta itse samassa asemassa olleena olin jo pikkukaupungissa hyvinkin tunnettu ja arvostettu kaveri urheilupiirien ulkopuolellakin. Paikkakunnan lehdessä seurattiin juniorijoukkueita ja –pelaajiakin tarkasti. Liitteenä olevasta jalkapallomuistelusta (JALKAPALLOMUISTELU) saa vähän kuvaa siitä, miten arvostettuja junioriurheilijatkin 1970-luvulla saattoivat olla. Mainittakoon, että Mikkelin Pallo-Kissat oli ensimmäinen suomalainen joukkue, joka ilmoitti vuonna 1974 pyrkivänsä täysammattilaisuuteen ja pelaajat olivatkin muutaman vuoden ainakin puoliammattilaisia. Ainut Englannin Valioliigassa pelaava suomalainen eli Jussi Jääskeläinen on tuon seuran perinteen jatkajan Mikkelin Kissojen kasvatti ja tietysti futislegenda Shefki Kuqi.

Humu-ryhmän rakentama kuva kolmivaiheisesta urheilijan polusta on tarkoitettu jäsentämään ja kuvaamaan lyhyesti tuota elämänvaihetta, joka saattaa kestää parhaimmillaan 40 vuotta – ja toivon mukaan saa jatkua huippuvaiheen jälkeenkin. Jo alkuvaiheessa polut ovat rinnakkaisia. Lapsuusvaiheen aikanakin tehdään monenlaisia valintoja, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Itse valintavaiheessa valitaan se oikea laji, mutta valitaan toivottavasti myös polku, jonka tulisi johtaa huippuvaiheeseen. Omassa gradussani toin esille seikkoja, jotka vaikuttivat elämääni ja valintoihini, vaikka minulle oli aika selvää, että yritän huipulle. Erilaiset vastoinkäymiset sairastumisina, loukkaantumisina, lajivalintoina ja valmennuksen heikkouksina vaikuttavat usein vahvasti silloinkin, kun nuorelle – kuten minulle – oli selvää, että valinnaksi tulee se urheilijan polku. (SUORITUSTERVEYSRUUMIILLISUUS)

Humu-työssä kuvattiin käsittääkseni jonkinlainen ideaalitila, jossa urheilijan on hyvä kehittyä huipulle. Se voi olla toimiva strategia, vaikka siinäkin on vaaransa. Itse mietinkin, odottavatko nuoret urheilijat, heidän vanhempansa ja seuraihmiset, että tukijärjestelmät toimivat oikeasti niin hyvin kuin mallissa ajatellaan?  Jos odotetaan ”kuuta taivaalta”, niin oma toimijuus kärsii. Yksilön ja hänen lähiyhteisönsä se tärkein työ on kuitenkin lopulta tehtävä, vaikka järjestelmän tuki olisi kuinka hyvää. Sekin olisi hyvä muistaa. Maailmasta kannattaa tehdä parempi paikka, mutta esimerkiksi loukkaantumisia, kiusaamista tai muita vastoinkäymisiä ei voi maailmasta kokonaan poistaa. Kannattaa siis myös vahvistaa, voimaannuttaa ja rohkaista yksilöitä, perheitä ja vaikkapa urheiluseuroja toimimaan itse aktiivisesti tavoitteiden saavuttamiseksi. Aina ei voi eikä kannata odottaa, että järjestelmä hoitaa asiat – ja minä vain urheilen.

Urheiluvaikuttajatkin ovat usein toistaneet tätä mantraa, jonka mukaan urheilijan tehtävä on vain urheilla. Kuitenkin tämän päivän paraatilajeissamme urheilijat tekevät paljon itsekin – ajatellaanpa vaikka lumilautailijoita, purjehtijoita, moottoriurheilijoita tai vaikkapa naisurheilijoita, jotka lähes lajista riippumatta joutuvat/saavat tehdä paljon muutakin kuin vain urheilla. Aivan ehdottomalla huipulla voi olla mahdollista keskittyä vain urheilemiseen, vaikka tähdethän ne vasta joutuvatkin kiertämään erilaisissa mainos- ym. tilaisuuksissa. Yhteiskuntatieteissä puhutaan paljon sekä sosiaalisesta pääomasta että toimijuudesta. Yhdessä tekeminen on monin tavoin hyödyllistä ja merkityksellistä. Toimimalla itse aktivisesti ihminen oppii vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan niitä.

Järjestelmän vaikutusta todellisuuteen ruohonjuuritasolla ei pitäisi liioitella. Vaikka Suomessa puretaan nyt monenlaisia vanhoja rakenteita niin taloudessa, hallinnossa kuin järjestömaailmassakin, niin uudet rakenteetkaan eivät nekään välttämättä ratkaise olennaisimpia kysymyksiä. Urheilijan polulle kaivataan toki uusia rakenteellisiakin ratkaisuja, joita mm. urheiluakatemiat voivat tulevaisuudessa tarjota. Silti tärkein tuki löytyy jatkossakin nuoren urheilijan lähipiiristä. Hirveän tärkeää olisikin keskustella siitä, miten vanhemmat, perhe, suku ja muut läheiset voisivat tukea nuoria – eikä vain urheilevia nuoria.

Kirjoituksen alussa vertailin musiikin ja urheilun maailmoja toisiinsa. Peruskysymys on kummassakin sama eli ”vaatia ja rakastaa”. Korostan, että kysymys ei ole vaatia vai rakastaa, kuten usein ajatellaan. Vanhemmat ja valmentajat tai opettajat saavat – ja heidän pitää – vaatia, jos myös rakastavat. Tämä ei ole helppo tehtävä varsinkaan urheilevien tai muiden vaativien harrastusten parissa puurtavien perheiden keskuudessa. Vanhemmat saattavat vaatia liikaa, mutta myös liian vähän. Rakastamisen tai rakastamattomuuden kanssa asialla ei tarvitse olla mitään tekemistä. Ehkä olemme herkistyneet tulkitsemaan asian yksiulotteisesti niin, että vaativa vanhempi rakastaa vähemmän tai ei ainakaan osaa ilmaista rakkauttaan oikein. Tälle on toki paljon historiallista ja kokemuksellista taustaakin sekä Suomesta että muualta maailmasta.

1990-luvun puolivälin tienoilla tutkimme Isät, pojat ja urheilu –projektissamme näitä isien ja poikien välisiä suhteita urheilussa. Toimitimme kirjan Härkätaistelija kentän reunalla ja kirjoitimme jonkin verran artikkeleita. Itse pohdin mm. entisten urheilijoiden ja heidän urheilevien poikiensa erilaisia suhteita median kautta katsottuna (8ISÄNKULLAT). Keräsin myös lukioikäisten poikien ja tyttöjen tarinoita isistään urheilun kentillä (10EITAVAL). Näistä aineistoista rakentui kuva hyvin erilaisista isä-lapsi –suhteista, joita urheilun maailmassa voi rakentua.

Tässä en halua kerrata osin jo ehkä vanhentuneitakin kuvauksia ja huomioitani, jotka kyllä kannattaa lukea yo. artikkeleista. Olennaistahan on se, että ymmärrämme, miten sensitiivisestä asiasta on kysymys. Yhtä toimivaa ohjetta ei voi antaa, vaan jokainen tapaus on erilainen. Jossain vaiheessa vanhempien vaikutusta lasten ja nuorten urheiluun haluttiin jopa rajoittaa, koska heidän pelättiin vaativan liikaa tai ainakin painottavan vääriä asioita. Nykyään ymmärretään vanhempien merkitys, mutta varmasti urheilujärjestelmän ja vanhempien välisessä yhteistyössä on toivomisen varaa. Vierumäen järjestöpäivilläkin puhuimme yhdessä työryhmässä tämän valmentajien ja vanhempien vuorovaikutuksen tärkeydestä.

Sosiaalinen media voisi esimerkiksi toimia urheilevien lasten vanhempien vertaistukena urheiluun ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Lapset ja nuoretkin voisivat ymmärtää paremmin vanhempiaan, jos he tulisivat tietoisiksi erilaisten vanhempi-lapsi –suhteiden olemassaolosta. Tieto ja ymmärtäminen auttaa suhteuttamaan asioita paremmin. Kasvatusasioissahan olemme usein laput silmillä emmekä näe – saati ymmärrä – miten naapurissa asiat tehdään. Äiti tai isä voi käyttäytyä lapsen mielestä omituisesti kentän laidalla, mutta ehkä jotkut muutkin vanhemmat ovat melkein samanlaisia. Urheilu herättää monenlaisia tunteita, joita ei voi tukahduttaa. Niiden ilmaisemistapoja voi kuitenkin opetella ja vanhemmatkin voivat oppia vaatimaan ja rakastamaan yhtä aikaa.        

Urheilijan polun lapsuusvaihe ja valintavaiheen alkupuoli on siis täynnä elämää, isoja tunteita ja voimakkaita kokemuksia. On hyvä, että olympiakomitealla ja muilla urheilun toimijoilla on jokin runko, jossa kuvataan urheilijan uraa ja sen kehittämiseen tarvittavia ja tarjottavia keinoja. Tarvitaan kuitenkin runsaasti keskustelua siitä, minkälaisia rooleja eri toimijoilla konkreettisessa maailmassa on. Urheilijan polkuhan kuvaa ennen kaikkea urheilujärjestelmän mahdollisuuksia urheilijan tukemiseen. Vanhemmat, perheet, yksittäiset valmentajat ja urheiluseuratoimijat jäävät pakostakin tällaisessa mallissa vähäiseen rooliin, vaikka todellisessa elämässä heidän merkityksensä onkin suurin.

Nyt tarvitaankin lihaa luiden ympärille ja monipuolisia näkemyksiä siitä, miten urheilijan polkuja käytännössä edetään. Vertaistukea erilaisina kertomuksina, kokemuksina ja tulkintoina voi onneksi tänä päivänä jakaa lähes reaaliaikaisesti ympäri maan ja maapallon. Jonkun pitäisikin perustaa foorumi, jossa keskustelulle, tiedolle ja kehittämistyölle olisi paikkansa. Olisikohan senkin paikka olympiakomiteassa vai ehtiikö joku muu taho ensin? Järjestöjen nettisivuillahan on toki monenlaisia tiedonlähteitä, mutta vertaistukea ja –tietoa sekä vuorovaikutusta näissä on vielä vähän.

Järjestöpäivillä puhuimmekin omassa ryhmässämme mm. siitä, miten kotien ja seurojen (vanhempien ja valmentajien) yhteistyötä voisi kehittää esim. kouluissa käytetyn Wilma-järjestelmän tavoin. Jyväskylän Kasva urheilijaksi –hankkeen alla tällaista on jo kehiteltykin. Ja monet seurat ja joukkueet ovat kehittäneet omia vuorovaikutuksen tapojaan. Sähköinen vuorovaikutus ei aina sekään ole yksin se oikea ratkaisu. Ja hyvä kysymys on sekin, kannattaako tässä kehittää yhtä ainoaa järjestelmää jossakin hankkeessa, kun tarve on akuutti ja teknisiä työkaluja on pilvin pimein. Kannattaisiko hankkeiden sijasta alkaa toimia, vaikka sitten vähän riskillä? Tätähän O-P Heinonen myös urheiluväeltä odotti. Otetaan koppi, mutta ei vain haudota palloa, vaan heitetään se eteenpäin…

jk. järjestöpäivillä ehdin käväistä lenkilläkin. Oli mahtavaa juosta ex-maajoukkuejuoksijoiden kanssa pikku lenkki, vaikka se vähän kipeää tekikin. Yhtä hienoa oli vetää 70-luvun koreografialla pari biisiä tanssilattialla. Syntyipä siinä ajatus myös ”miehen tanssin vuosikymmenistä”, jonka aiomme myös toteuttaa ensi vuonna. Nyt kuitenkin pyörän päälle ja palaveriin, vaikka ilma kylmenikin äkisti. Sen ei pidä antaa vaikuttaa, muuten liikunta vähenee syksyisin radikaalisti. Vaatetta päälle vaan!

  

 

 

    

   

Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia

 

Miksi liikun? Luku- ja tulkintavinkkejä

Tällä miksiliikun.fi –sivullani olen yrittänyt syventää ja monipuolistaa käsityksiämme liikunnan/liikkumisen ja urheilun/urheilemisen merkityksistä yksilöille, yhteisöille, yhteiskunnalle ja koko kulttuurillemme. Yksinkertaista vastausta ei löydy, vaikka kohdistaisimme kysymyksen yhdelle ainoalle ihmiselle. Väite voi tuntua oudolta, koska niin monella meistä on vankka käsitys siitä, miksi liikkuu tai miksi ei liiku. Urheilemiseen suhtaudutaan vieläkin mustavalkoisemmin. Hyvät ja huonot kokemukset ja niihin liittyneet vahvat tunteet selittävät osaltaan tätä kyvyttömyyttämme analysoida, jäsennellä ja ymmärtää edes omia suhtautumistapojamme.

Tiedän tämän itsekin erittäin hyvin. Tein liikuntasosiologian pro gradu –työni 1980-luvun lopulla omista lapsuuteni ja nuoruuteni liikunta- ja urheilukokemuksistani. Ajallinen etäisyys ja teoreettiskäsitteellinen opiskelu auttoi minua ymmärtämään paremmin kokemuksiani, joista osa oli valtavan upeita ja osa hirveitä pettymyksiä.  Suurin osa kokemuksista asemoitui tietysti jonnekin noiden ääripäiden väliin. Ilman ”muistelutyötä”, jonka avulla kirjoitin kokemukset tarinoiksi, en olisi voinut saada tunnepohjaisiin kokemuksiini minkäänlaista analyyttista otetta. Kokemuksistani kirjoittamiani tarinoita saatoin kuitenkin tulkita ja ymmärtää ne osana sen ajan liikunta- ja urheilukulttuuria sekä nuoren miehen elämää 1970- ja 1980-lukujen maailmassa.

Näissä blogeissani olen harjoittanut vähän samanlaista omaelämäkerrallista kirjoittamista kuin millä tavoin tein graduani. Nyt vain reaaliaikaisesti. Toinenkin ero löytyy: nyt näen vieläkin paremmin, miten eri tavoin nuo kokemukseni voi tulkita. Olen myös yrittänyt kehittää menetelmiä, joilla meistä jokainen voisi analysoida liikkumistamme ja urheilemistamme yksinkertaisemmin ja silti syvällisesti ja monipuolisesti. Mikään ei tietysti voita kokemustemme kirjoittamista tai niistä puhumista. Omien kokemusten sanoittaminen ja käsitteellistäminen on edelleenkin erittäin tärkeää.

Muistelemisen ja kirjoittamisen prosessi on kuitenkin varsin raskas tapa – ja monille eri syistä myös vaikeaa. Olen liittänyt joitakin graduni lukuja ja tarinoita jo aiempiin blogeihini (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/LEIKINAIKA.pdf; http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/URHEILUKOKEMUS.pdf). Niissä on pyritty muistelemisen – ”muistelutyön” – avulla kuvaamaan lapsuuden ja nuoruuden tärkeitä ja mieleenpainuneita kokemuksia sellaisina kuin ne juuri silloin tapahtumahetkellä on koettu. Täydellinen palaaminen menneisyyteen ei tietysti ole mahdollista, mutta menetelmän avulla saattoi kuitenkin ymmärtää kokemuksia sen menneen aikakauden kontekstissa ja kulttuurissa. Lapsena, nuorena tai edes aikuisena ei ole helppo ymmärtää omia tai muiden tekoja niiden tapahtumahetkellä – aika ja käsitteellisen ymmärryksen lisääntyminen antavat kuitenkin uutta perspektiiviä omiin kokemuksiinkin. Siihen pyrin myös gradussani.  

Viime vuosina olen kehittänyt menetelmää eteenpäin, koska tiedon keruu muistelutyön menetelmällä tai pitkillä syvähaastatteluilla on sekä vaivalloista että monessa muussakin suhteessa ongelmallista. Yksi tärkeä tekijä on se, että minusta ”tutkittavan” täytyy myös itse saada jotain itselleen, jos häntä tutkitaan. Perinteisestihän me tutkijat keräämme tietoa eri menetelmin, mutta pyrimme jopa salaamaan tutkittavilta sen, miten me analysoimme ja tulkitsemme heidän vastauksiaan. Emme esimerkiksi kerro käyttämistämme käsitteistä, koska haluamme ”puhtaita” aineistoja, joihin tutkija ei ole päässyt vaikuttamaan.

Ymmärrän, mutta en oikeastaan enää edes hyväksy tuota pointtia. Suomalaiset ovat korkeasti koulutettua väkeä, joten melkein kaikilla tutkittavilla on joka tapauksessa jonkinlaisia käsityksiä siitä, miten vaikkapa psykologi, kasvatustieteilijä tai sosiologi aineistojaan tulkitsee. Käsitteellisesti ”puhdasta” tilannetta ei voi edes rakentaa kuin täysin kouluttamattomille ihmisille.

Eettisesti korkeatasoisempaa onkin mielestäni tilanne, jossa tutkija avaa ainakin osittain käsitteensä myös tutkittavien käytettäväksi. Kun tutkittava ymmärtää tutkijan ja hänen käyttämiensä käsitteiden kautta rakentuvan ”maailman”, hän voi sijoittaa siihen omat kokemuksensa paremmin kuin silloin, kun hän ”sokkona” vastailee tutkijan kysymyksiin tai kertoo tarinaansa tietämättä lainkaan, miten sitä tullaan tulkitsemaan. Toki voidaan kinastella siitä, onko tutkija näin vaikuttanut tutkittavan vastauksiin, vaikka vastaus on tietenkin selvä: on. Mutta vastaus on sama myös silloin, kun tutkija kysyy tai vaikka kuuntelee tutkittavan tarinoita muka avoimesti. Tutkijahan joutuu joka tapauksessa kertomaan tutkimuksestaan jotain tutkittaville ja hän ohjaa tutkittavia usein tietämättäänkin hyvin paljon. Pelkkä kysymyksen sanamuoto, sanojen järjestys, synonyymien käyttö ym. muuttaa kysymyksen merkitystä usein merkittävästi. Mutta tämä tästä.

Toinen seikka on, että haluan antaa tutkittaville välineitä tai työkaluja ymmärtää omia kokemuksiaan ja mahdollisuuden tehdä niistä myös omia tulkintojaan. Minä tutkijana tulkitsen niitä tietysti oman taustani ja omien vaihtelevien intressieni mukaisesti – niin saa minusta tutkittavakin tehdä. Ei meidän tulkintamme tarvitse olla sama; eikä se sitä koskaan voi ollakaan. Tässä miksi liikun –blogiartikkelisarjassa näytän, miten omat tulkintani omista kokemuksistani vaihtelevat erittäinkin suuresti riippuen siitä, mitä käsitteitä käyttäen kokemuksiani tulkitsen. Tieteellisesti ne ovat kaikki päteviä, mutta jokin tulkinta tai jokin tulkinnan osa saattaa sopia johonkin tilanteeseen, jollekin ihmiselle tai ihmisryhmälle muita paremmin.

Tekemällä riittävän määrän tällaisia (itse)arviointeja voimme väittää, että koko väestössä tai jossakin väestönosassa tietyt tulkinnat ovat yleisempiä kuin toiset. Se on tärkeää tietoa, mutta tärkeää tieto on myös yksittäiselle ihmiselle, joka oppii ymmärtämään omaa liikkumistaan tai liikkumattomuuttaan paremmin. Tieto on tärkeää myös opettajalle, ohjaajalle tai valmentajalle, joka ymmärtää paremmin ohjattavan ryhmän liikunta- ja urheilukokemuksia ja niiden merkitystä.

Tutkijalle, joka on kiinnostunut sekä yleisistä kulttuurisista merkityksistä, yhteisöllisistä ja yksilöllisistä merkityksistä, kaikki tieto on kiinnostavaa. Yksilöiden liikkumisprofiili voi sinällään kertoa erittäin merkityksellisiä asioita (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-18112011ARTIKKELI.pdf tai  http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-21112011ARTIKKELI.pdf, tai http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/29122011LIIKUNTAKATSAUS1V.pdf, tietyn ryhmän merkitysten yhtäläisyydet ja ymmärrettävät poikkeavuudet ovat nekin erittäin kiinnostavaa tietoa (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-26112011VETURHMIES.pdf tai IKÄMIESLIIKKUUYVETO2013).  

Lukuohjeena tulevaan siis lyhyesti: lue tekstejä avoimin mielin ja pyri soveltamaan niitä itseesi, ystäviisi, ohjattaviisi, ryhmääsi, sukulaisiisi jne. En pyri osoittamaan, että jokin teoria tai tietyt käsitteet olisivat toisia parempia, sillä kaikkien avulla voi oppia tärkeitä asioita liikkumisesta ja urheilemisesta. Johonkin elämäntilanteeseen sopii toisenlainen tulkinta kuin toiseen, harrastetut liikuntamuodot ja urheilulajit vaikuttavat nekin suuresti ja jokaisen yksilöllinen kokemusmaailma ja kulttuurinen merkitysmaailma antavat voimakkaan leimansa tulkintoihin. Yksilöiden välillä on joissakin suhteissa aina eroja, mutta myös hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä.

Oma tavoitteeni on antaa lukijalle aineksia oman liikkumisensa ja urheilemisensa ymmärtämiseen ja sitä kautta myös eväitä vaikuttaa liikkumisen määrään ja laatuun. Toivon, että mahdollisimman moni löytää lisää syitä liikkua ja ymmärtää liikkumisen ja urheilemisen monipuoliset merkitykset. Lukemisiin ja liikkumisiin!  

Haetko liikunnasta suoritusta, terveyttä vai kokemuksellisuutta?

Henning Eichberg  on saksalaistanskalainen liikuntatutkija, joka on tullut tutuksi myös Suomessa. Hän jakaa liikuntakulttuurin motiivipohjat kolmeen luokkaan eli suoritusurheiluun (kilpaileminen ja sen harjoittelu), terveysliikuntaan (liikunta terveysmotiivilla) ja kokemusliikuntaan eli liikuntaan, jossa kokemuksellisuus on ensisijaista. Tätä on usein tulkittu, että meillä jokaisella on joku perussuhde tai –motiivi liikkumiseen. Usein näin onkin, mutta on myös niin, että eri liikkumismuodot ja urheilulajit vaativat erilaista suhtautumista liikkumiseen. Siksi onkin hyvä tehdä ensin analyysi ja sitten vasta tulkinta omasta perusliikuntamotiivistaan tai –motiiveistaan. Seuraavassa analysoin omia liikuntaharrastukseni (liikuntalajit kuvaavat liikkumistani muutama vuosi sitten – nyt se  on hieman toisenlainen) Eichbergin käsitteiden avulla.

Tein itsearviointini ajatellen omia motiivejani eli yksinkertaisesti sitä, miksi jotakin lajia harrastan. Kyse on siis kokemuksista, mutta myös niistä perusteista, joiden vuoksi ko. lajia harrastan.  

Taulukko: Itsearviointi suoritus-terveys-kokemus –akselilla. Arviointi: 1= ei mitään tai hyvin vähän merkitystä… 5=erittäin paljon merkitystä.

Liikuntamuodot

Suoritusurheilu

Terveysliikunta

Kokemusliikunta

Keskiarvo

Hiihto

4

3

5

4,0

Pyöräily

3

4

4

3,7

(Sauva)kävely

2

5

3

3,3

Juoksu

2

3

4

3,0

Melonta

1

4

4

3,0

Rullaluistelu

3

2

3

2,7

Sulkapallo

4

2

4

3,3

Jalkapallo

4

2

5

3,7

Lentopallo

3

2

3

2,7

Kuntosali

3

4

3

3,3

Kotijumppa

1

5

2

2,7

Pihatyöt

1

4

3

2,7

Tanssi

2

2

5

3,0

Pikajuoksu + pituus

5

1

3

3,0

Keskiarvo

2,7

3,1

3,6

3,1

Itsearvointini osoittaa, että olen keskiarvoisesti eniten kokemusliikkuja (keskiarvo 3,6), mutta sekä terveysliikunta (3,1)  että suoritusurheilu (2,7) ovat minulle tärkeitä motivointitekijöitä. Harjoitan eri lajeja hyvin eri motiivein. Hiihtäminen esimerkiksi on minulle monesta eri syystä tärkeää (ka 4,0), kun esimerkiksi kotijumppa on vain terveyssyistä erittäin tärkeää tai että rullaluistelussa mikään yksittäinen motiivi ei nouse erityisen korkealle (ka 2,7). Tanssi ja pikajuoksu ovat lähes toistensa vastakohdat mitä tulee niiden harrastusmotiiveihin – tanssissa viehättää kokemuksellisuus, yleisurheilussa suorittaminen ja kilpailut. Pallopelit, hiihto ja yleisurheilu saavat minusta esiin urheilijan ja kilpailijan, kun taas pyöräilyä, (sauva)kävelyä, melontaa, kotijumppaa, pihatöitä ja kuntosalityöskentelyä harrastan selkeästi terveysmotiivein. Kokemuksellisuus on minulle läpäisevästi tärkeintä, mutta ei kuitenkaan koskaan se ainut motiivini. Kokemuksellisesti tärkeimpiä liikuntamuotojani ovat hiihto, jalkapallo ja tanssi.

Taulukkoon merkitsin punaisella sellaiset arvioinnit, jotka nousevat esiin ja joihin kannattaa kiinnittää huomiota erikseen. Hiihto, pyöräily ja jalkapallo ovat Eicbergin tulkintaa käyttäen itselleni merkityksellisimmät liikuntamuodot. Sulkapallo, (sauva)kävely ja kuntosalityöskentely ovat seuraavina. Ei olekaan ihme, että nuo liikuntamuodot ovat myös määrällisesti minulle tärkeimmät. Voinee siis sanoa, että teoria toimii omalla kohdallani.

Käsitteiden aukipurkua ja selittämistä

Eichbergin teorian ”konfigurationaalisuus” näkyy siinä, että eri liikunta- ja urheilumuotoja harjoitetaan erilaisissa konteksteissa, eri säännöillä ja eri alakulttuureissa, joissa merkityksetkin ovat erilaisia. Merkityksen käsitteen kautta onkin järkevää avata tätä kolmijakoa vähän tarkemmin. Suoritushan viittaa johonkin mitattavaan tai vertailtavaan suoritukseen, kuten aikaan, painoon, pituuteen – Eichberg puhuukin gramma, sekunti, sentti –urheilusta. Vertailu ulottuu tietysti myös terveysliikuntaan, jossa tavoitteena on yleensä aina parempi kunto, laihempi vartalo ja terveempi yksilö. Jos suoritusurheilussa verrataan yleensä muihin ja muiden tekemiin tuloksiin, niin terveysliikunnassa vertailu kohdistuu itseen – mitä olin ennen, mitä olen nyt, mitä mahdollisesti tulevaisuudessa. Vaikka kyse ei ole kilpailusta, niin vertailusta kuitenkin. Terveysliikunnan ”lempeys” tai ”pehmeys” ja kaikille sopivuus pitää myös sisällään ajatuksen siitä, että huonompi kuntoinenkin yksilö jaksaa liikkua niin paljon, että siitä on hyötyä terveydelle ja hyvinvoinnille.

Kokemusliikunnan merkitys ei sekään ole tyhjä vertailusta – onhan jo aluksikin selvää, että on hyviä ja huonoja liikunta- ja urheilukokemuksia. Eivätkä merkitykselliset kokemukset ole vain niitä hyviä kokemuksia, vaan merkitykselliset liikuntakokemukset ovat voineet olla tekohetkellä hyvin rankkoja fyysisiä tai psyykkisiä selviytymiskokemuksia, katkeria tappioita ja loukkaantumisia tai sairastumisia, joiden jälkeen on voinut ymmärtää itsestään ja muista enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikki – tietysti myös ne ihanat virtauksen tunteet, ruumiilliset hyvät olotilat ja onni täydellisestä lyönnistä, potkusta tai liikkeestä – kokemuksemme vertautuvat joihinkin jo ennestään tuttuihin kulttuurisiin tarinoihin tai käsityksiin siitä, mikä tuntuu hyvältä, mikä on merkityksellistä ja mikä taas ei. Tässä Eichbergin jaottelussa kokemusliikunta on kaikkea tätä.

Sosiologisesti ajatellen Eichbergin käsitemaailma sopii edelleenkin hyvin tähän jälkiteolliseen aikaamme. 1980-luvulla suoritusperiaate saattoi olla hallitsevampi kuin nykyään. Ennen vertailimme suorituksiamme toisten suorituksiin ja tuloksiin, nyt suorittamisessa korostuu vertailu omiin tuloksiimme – painoon, kilometreihin, kaloreihin, askeleisiin, sykkeisiin jne.  Terveyttä edistävän liikunnan tai terveysliikunnan kausi on käsitteellisesti alkanut oikeastaan vasta 1990-luvulla – 2000-luvulla käsite on tarkentunut, on annettu suosituksia ja käytännötkin ovat konkretisoituneet niin, että jotkut lajit ovat leimautuneet terveysliikuntamuodoiksi. Tämä itsearviointikin osoitti eri lajien olevan ”herkempiä” terveysliikuntamääritelmille kuin jotkut toiset. Tämän perusteella en kuitenkaan tulkitsisi asiaa niin, että jotkut lajit ovat terveysliikuntalajeja ja toiset eivät. Jättäisin tulkinnan liikkujalle itselleen – eri lajeja voi nimittäin harrastaa eri tavoin ja eri motiivein. Joku hiihtää kilpaa, joku retkeilee ja kolmas ajattelee terveyttään.   

Myös kokemuksellisuus ja varsinkin elämysten merkitys lienee korostunut viime vuosina. Lapsuudessani ja nuoruudessani 1960- ja 1970-luvuilla leikittiin ja urheiltiin, mutta ei juuri puhuttu kokemus- tai terveysliikunnasta. Epämääräisesti viitattiin urheilemisen mahdollisiin – silloin vielä tutkimattomiin – terveysvaikutuksiin. Sairastuttuani astmaan vain yksi lääkäri antoi minulle luvan jatkaa kilpaurheilua. Urheilussa saimme monenlaisia kokemuksia, mutta ei niitä ensisijaisesti haettu – ne tulivat harjoittelun ja kilpailun ohessa. Nyt huippu-urheilijatkin menevät olympialaisiin ensisijaisesti ”nauttimaan”. Muutos on kulttuurisesti aika merkittävä. Joku voi kysyä, olisiko Suomi voittanut sen kaivatun lätkämitalin jo 1970-luvulla, jos pelaajat olisivat osanneet myös nauttia pelaamisesta MM-kisoissa pelkän jäykistävän menestys- ja suoritustavoitteen lisäksi? Joku toinen voi pohtia yhtä hyvin sitä, miten tämän päivän Suomi-Ruotsi –yleisurheilumaaottelun urheilijat voivat nauttia tuloksista, jotka olisivat olleet muutama vuosikymmen sitten lähinnä koomisia.

Eri-ikäiset ovatkin eläneet erilaisissa merkitysmaailmoissa, joten lasten ja nuorten liikuttaminen tai kasvattaminen huippu-urheilijaksi ei ole samanlainen tehtävä kuin joskus aiemmin. Olisi ymmärrettävä paremmin, mikä motivoi lasta ja nuorta. Eichbergin käsitteiden avulla voikin päästä hyvään alkuun ymmärryksen lisäämisessä. Keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ovat ehtineet elää jo monenlaisia ”liikuntakulttuureja” elämänsä aikana, joten heidän motiivinsa ovat ”kerrostuneempia” tai niitä voi selittää yhtä hyvin lapsuuden, nuoruuden, keski-iän kuin ikäihmisenkin hyvä tai huono liikuntakokemus tai niille annettu merkitys.

Miten käytännössä?

Oman itsearviointini ja muutaman tutkimuksen perusteella uskallan ehdottaa, että Eichbergin käsitteiden ja tekemäni yksinkertaisen lajianalyysin avulla voi arvioida aika hyvin liikkumisen yleistä motivaatiopohjaa ja eri lajien motiiveja. Todennäköiseltä tuntuu, että monipuolinen motiivipohja johtaa vakiintuneempaan harrastamiseen kuin yksipuolinen motiiviperusta. Vahva yksittäinenkin motiivi vaikuttaa eli voi kompensoida muiden motiivien puutetta. Aina on tosin huomattava, että jokin liikuntamuoto voi(si) olla hyvin motivoiva, mutta sen harrastamiseen ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia. Toisaalta joku liikuntamuoto ei ehkä ole kaikkein motivoivinta, mutta harjoittaminen on helppoa. Kun vahva motiivipohja ja mahdollisuudet kohtaavat, niin oletuksena on pitkäjänteinen harrastaminen itseä motivoivan lajin parissa.  

Yksisilmäisyys voi olla rajoittavaa liikunnassakin. Jos minulla olisi esimerkiksi vain terveysmotiivi liikkumiseen, niin pallopelit ja yleisurheilu jäisivät varmaan pois harrastusvalikoimastani jopa terveyttä uhkaavina. Mutta myös hiihtoa, pyöräilyä ja kuntosalilla käyntiäni motivoi ja vahvistaa se, että niissä on kokemuksellisia ja suorituksellisia elementtejä mukana. Todennäköisesti en jaksaisi olla tarpeeksi kiinnostunut omasta terveydestäni ja ulkonäöstäni, että vain niistä syistä harrastaisin näitä lajeja.

Kuvio: Liikkumisen jakautuminen suoritusurheilun, terveys- ja kokemusliikunnan kesken.

 

Tästä kuviosta näkee erityisen hyvin sen, miten Eichbergin teoria onnistuu erottelemaan eri liikuntamuodot toisistaan eli vastaamaan kysymykseen, miten nämä kolme eri motiivia suhteutuvat harrastamiini liikuntamuotoihin. Pylväitä katsomalla voi todeta, että kokemuksellisuus ”reagoi” tasaisesti melkein kaikkiin liikuntamuotoihin, kun suoritus- ja terveysmotiivit jakautuvat selvemmin eri liikuntamuotojen kesken. Kun ihmiset usein kuvaavat itseään ”kuntoliikkujaksi” tai ”liikkuvat terveytensä vuoksi”, niin tällainen itsearviointi tarkentaa kuvaa huomattavasti. Itsekin olisin määritellyt itseni todennäköisesti ”kokemusliikkujaksi”, mutta olisin tällöin tehnyt vääryyttä todellisuutta kohtaan, jossa myös suorittamisella ja terveydellä on erittäinkin suuri merkitys varsinkin tietyissä liikuntamuodoissa.

Kuvio: Eri liikuntamuotojen sisältämät liikuntamotiivit.

Tässä näkyykin erityisen hyvin se, miten jotkut lajit motivoivat minua monella tapaa, kun toisissa vain yksi tai kaksi motiivia hallitsee. Yhteenvetona voin nyt perustellusti sanoa omasta liikkumisestani seuraavaa: liikkumiselleni on tärkeää se, että liikuntamuoto motivoi minua kaikilla Eichbergin motiiviperustoilla. Se takaa säännöllisyyden. Vaikka kokemuksellisuus on tärkeintä, niin terveys- ja suoritusmotiiveja ei kannata missään nimessä väheksyä. Vähemmän harrastetuissa liikuntamuodoissa näyttäisi riittävän se, että joku yksittäinen motiivi on riittävän voimakas harrastamisen ylläpitämiseen.

Olen samanlainen poikkeustapaus kuin me kaikki muutkin omalla tavallamme. Monilla liikuntamuotojen kirjo voi olla pieni ja yksipuolinen, jolloin kannattaisi harkita uusien liikuntamuotojen kokeilua. Voihan olla, ettei mikään nykyisistä liikuntamuodoista ole motivoiva, mutta jokin uusi laji antaa uusia kokemuksia, motivoi suorittamaan tai pitämään huolta terveydestä. Nykypäivänä korostetaan erityisen paljon liikunnan – toki kaiken muunkin – yhteydessä tehokkuutta. Pitää saada tuloksia; kunto nousuun ja paino alenemaan. Ja pian, joskus jopa vähällä vaivalla. Ehkä kannattaisikin kääntää katse Eichbergin tarjoamiin motiiveihin ja jos haluaa ”mitata motiivikuntoaan”, niin tekee ensin alkutestin ja muutaman kuukauden päästä uuden testin. Jos liikunnan merkitykset ovat vahvistuneet ja liikunta on lisääntynyt, niin asia on kunnossa, vaikka laihtumista tai valtavaa kunnon nousua ei olisi tapahtunutkaan. Mielekäs tekeminen tuottaa tulosta ennemmin tai myöhemmin – ja on sitä paitsi tulos sinänsä!  

Lähteitä:

Eichberg, Henning (1987) Liikuntaa harjoittavat ruumiit. Jyväskylä, Vastapaino.

Eichberg, Henning (1994) The Narrative, the Situational, the Biographical. Scandinavian Sociology of Body Culture Trying Third Ways. International Review for the Sociology of Sport 29:1, 99-116.

Tiihonen, Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä – veteraaniyleisurheilijoiden liikkumisen jaurheilemisen merkitykset. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen (toim.) Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.)  Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press.