Filosofista futista

Jalkapallo kiinnostaa nykyään myös intellektuelleja. Näin ei ole aina ollut ainakaan Suomessa. Suuri muutos on tapahtunut vasta 2000-luvulla, jolloin futisfaneja on tullut esiin ”kaapeista” toden teolla. Myös mediassa jalkapallokeskustelu on kehittynyt verrattuna viime vuosisataan. Nämä kisat lienevät futiskiinnostuksen huippupiste, niin paljon kisat ovat keskusteluttaneet myös meitä suomalaisia.

MM-kisoissa Ylen TV-kommentaattoreina esiintyy kuitenkin 90-prosenttisesti joko pelaajia tai valmentajia, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Huonoja vaihtoehtoja eivät olisi esimerkiksi nuorehkot filosofit, jotka ovat kirjoittaneet tekstikokoelman Sokrateen syöksypusku – jalkapallon filosofiaa (Docendo, 2014), toimittajina ja myös kirjoittajina Jussi Antti Saarinen ja Mikael Melan.

Huimasta suosiostaan huolimatta jalkapallotutkimusta ei kuitenkaan ole tehty niin paljon kuin voisi kuvitella (vrt. Itkonen & Nevala 2007). Filosofienkaan kirjan lähteistä ei löydy juuri lainkaan jalkapallon filosofian tai sosiologian alan kirjallisuutta, vaikka niitä on varmaankin etsitty. Tämä ei tee kirjaa huonommaksi, mutta kertoo siitä, että alueella olisi suomalaisillekin yrittäjille tilaa.

Entinen ammattijalkapalloilija Heikki Haara kirjoittaakin otsikolla Jalkapallo ja tila juuri erilaisista ”tiloista” jalkapallon yhteydessä. Tilassa pelaaminen ja tilalla pelaaminen ovat keskeisiä käsitteitä jalkapallossakin. Filosofien anti onkin erityisesti siinä, että he esittelevät uusia ja avaavat tuttuja käsitteitä lukijoiden pureksittavaksi.

Haara pohtii osin ansiokkaasti tilakäsitteen eri aspekteja artikkelissaan. Mainio oivallus on esimerkiksi seuraava huomio: ”Jatkuvasti muuttuvien tila- ja aika-aspektien käsittely vaatii jalkapalloilijalta enemmän retoriikan kuin logiikan taitoja”. Sehän tarkoittaa mm. sitä, että hyvä pelaaja käyttää pelitilanteiden avaamat mahdollisuudet nopeammin hyväkseen kuin huonompi pelaaja.

Samaa seikkaa pohtii myös Jani Hakkarainen artikkelissaan ”Voittiko Messi vai voittiko Barcelona?” Hänen yksi huomionsa on, että lyhytsyöttöpeli mahdollistaa korkean pelinopeuden, millä taas on yhteys pelien voittamiseen.

Haaran retoriikka voitaisiin suomentaa myös huijaamisen tai harhauttamisen taidoksi ja logiikka järjen tai rationaalisuuden termein. Hyvä taktiikka ja pelaaja yhdistää tietysti retoriikan eli taidon esittää vastustajalle jotain muuta kuin oikeasti yrittää ja logiikan eli sen, että oman joukkueen jäsenten tulisi nähdä tuon retoriikan läpi ja tietää tarkasti, mitä pelaaja aikoo tehdä, jotta kanssapelaajat osaisivat liikkua juuri oikeaan paikkaan (tilaan) oikeaan aikaan. Samalla, kun vastapuolen pelaajat on retorisesti harhautettu liikkumaan johonkin toiseen tilaan.

Yksilön ja joukkueen ensisijaisuuden kannalta Haaran ja Hakkaraisen artikkelit ovat jossakin määrin ristiriitaisia tai ainakin toisiaan täydentäviä. Haaralla on itse asiassa kaksi erilaista näkökantaa asiaan. Hän on toisaalta sitä mieltä, että nykyään ylivoimaiseksi luonnehdittava aluepuolustus (suhteessa miesvartiointiin) on kollektiivista tilan puolustamista ja korostaa siten yhteisöllisyyttä ohi yksilöllisyyden.

Haara kuitenkin jopa irvailee TV-studioiden kommentaattoreille, jotka väittävät, että lähes kaikki pelitilanteet ovat etukäteen harjoiteltuja. Hän korostaa vastustajan merkitystä, joka vaikeuttaa pahasti harjoiteltua ”omaa peliä”. Ehkä Haara kuitenkin menee liian pitkälle väittäessään, että yksittäisten pelitilanteiden ratkaisut riippuvat ainoastaan pelaajien henkilökohtaisista tulkinnoista. Yhteisharjoittelun yksi tärkeä tavoitehan on oppia kanssapelaajien toistuvia käyttäytymismalleja, jotta niitä voisi ennakoida j aniiden suhteen voisi liikkua oikeaan tilaan/paikkaan.

Tärkeää on toki se, että hän tuo hyvin esille pelaajan oman kokemuksen kentällä, jossa aikaa ja tilaa on vähän, joten taistelu väsymystä, vastustajien häirintää jne. vastaan johtaa usein tilanteisiin, joissa ratkaisut eivät ole kovin mietittyjä, vaan ovat ikään kuin lihallisia eli ruumiin muistista tulevia nopeita reaktioita. Yksi tutkimuksen kohde voisi olla se, miten joukkueiden pelitaktiikat muuttuvat pelin edetessä ja väsymyksen lisääntyessä ja miten pelaajat pystyvät/eivät pysty noudattamaan sovittua taktiikkaa väsymyksen lisääntyessä.

Jotenkin tuntuu oman kokemuksenkin perusteella, että pelien lopussa ottelut muuttuvat enemmän yksittäisten pelaajien väliseksi taistoksi kun pelien alut pelataan suunnitelman mukaisesti. Halveksuttavat ”hätärit” löytyvät jopa brassien repertuaarista, kun tilanne menee oikein tiukalle eikä väsymykseltä enää kyetä luottamaan itseen sen enempää kuin pelikaveriinkaan. Mutta onko siis niin, että parempi joukkue kykenee noudattamaan taktiikkaa väsyneenäkin ja miten paljon valmennuksessa pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että taktiikkaa kyetään noudattamaan myös väsymyksen tilassa?

Haaran kiteytymänä yksilön ja joukkueen väliseen suhteeseen lienee hyvä seuraava hänen esittämänsä muotoilu: ”Paras pelaaja on se, joka auttaa pelaamisellaan omia joukkuetovereitaan pelaamaan hyvin ja siten voittamaan ottelun”. Valmentajien tulisikin opettaa miten kentän tilaa tulisi lukea ja käyttää yhteispelin avulla hyväksi. Onkohan tähän riittävästi kykyä valmentajien kouluttajilla vai pitäisikö kysyä filosofien apua?

Jalkapallon tilat ovat monitasoisia ja ehkä Haara hamuaa yhteen artikkeliin liikaakin eri tasoja. Varsinkin yhteiskunnallis-kulttuurisen tilan tarkastelu jää tästä syystä aika ohueksi ja kliseiseksikin. Myös Hannah Arendtin sinänsä tärkeä käsitejako olisi kaivannut parempaa analyysia. Silti toiminnan korostaminen työn ja valmistamisen sijasta tärkeimpänä inhimillisenä ”tilana” on hyvä huomio.

Toiminta – harrastaminen, vapaaehtoistoiminta, kulttuuri tai jalkapallo – onkin osoitettu entistä tärkeämmäksi ihmisille ja hyvinvoinnillemme (ks. ). Haaran kritiikki käyttäytymisen käsitettä kohtaan on myös mainio – itse olen mm. vierastanut käsitettä ”käyttäytymistieteellinen tutkimus”. Missä on toiminnan vapaus ja ihmisten intentiot, jos tutkitaan vain käyttäytymistä eri tieteenalojen avulla? Sama asia kuin että tutkitaan jalkapalloa vain empiiristen tilastojen kautta näkemättä yksilöiden, pienryhmien ja joukkueiden/seurojen asettamia (osa)tavoitteita sarjalle, ottelulle tai pelitilanteelle (ks blogi: http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/).

Arendtin toiminnan käsitteen innoittamana Haara muotoileekin mainiosti vastauksen jalkapallon suosiolle: ”Ehkäpä pelin suosiota voi selittää sillä, että kentällä pelaajat voivat kohdata toisensa ja toimia yhdessä vapaina ja tasavertaisina, sosiaaliekonomisista rakenteista riippumattomina subjekteina. Yhteisestä toiminnasta ja kamppailusta nouseva autenttinen pelin tila mahdollistaa pelin ei-hegemonisen ulottuvuuden ja pelaajien kohtaamisen tasavertaisina yksilöinä”.

”Gijonin ihmekin” (Espanja-Suomi: 1-1) on mahdollinen juuri tästä syystä. Suomalaiset ”jalkapallokerjäläiset” voivat haastaa miljonäärit ja huikean jalkapallokulttuurin, koska jalkapallo luo tilan, jossa tämä on mahdollista.

Jani Hakkarainen pohtiikin sitten yhden miljonäärin ja pallojonglöörin suhdetta koko joukkueen menestykseen. Hän mm. kysyy pelaako Messi vai pelaako Barcelona tai miksi Barcelona voittaa, mutta Argentiina ei? Hakkarainen liputtaa kollektivismin puolesta, koska jalkapallo on monin eri tavoin joukkuepeliä, ryhmäilmiöitä, yhteisöllisyyttä, joukkuepelitaktiikkaa jne. Siksi Kreikka oli enemmän kuin pelaajiensa summa vuoden 2004 EM-kisoissa.

Konkreettisesti kiintoisinta oli hänen huomionsa pelinopeudesta, joka syntyy vain pelaajien sujuvasta yhteispelistä. Yksittäinen pelaaja voi olla taitava ja nopea, mutta pelinopeus vaatii erittäin hyvää yhteistyötä, joka itse asiassa näkyy Suomessa parhaiten lentopallomaajoukkueessa. Sehän pystyy käyttämään sekä ”retoriikkaa” eli huijaamaan vastustajaa että salamannopeaa ja oikea-aikaista logiikkaa eli käyttämään sujuvaa yhteistyötä. Pallonnosto, syöttö, harhautukset ja iskulyönti muodostavat rasvatun kokonaisuuden, jolla voidaan voittaa myös fyysisesti paremmat vastustajat, jotka joko ovat väärässä paikassa tai liian myöhään torjunnassa.

Yksilön ja yhteisön tai individualismin ja kollektivismin välinen suhde on jossakin määrin hassu, kun puhutaan joukkuepelistä. Silti tosiaan mediassa ja esimerkiksi suomalaisen huippu-urheilun filosofiassa korostetaan vahvasti ”urheilija ensin” –ajattelua. Tätä dilemmaa Hakkarainenkaan ei ratkaise, vaikka jalkapallo hänen artikkelinsa perusteella onkin selvästi kollektivismin aluetta.

Kun Henrik Dettmann puhuu siitä, miten koripallo on pelaajien peli ja heidän vastuullaan, niin hän käsittääkseni uskaltaa luottaa siihen, että nykypelaajat osaavat ilman autoritaarista käskyttämistä tehdä oikeita ”kollektiivisia” tai yhteisöllisiä ratkaisuja. Kun joukkuepeliä ja erilaisten pienryhmien yhteistyötä harjoitellaan päivästä toiseen, niin on selvää, että taktiikkaa ei tarvitse huutamalla tai ”pään kautta” enää pelitilanteessa ajaa pelaajien käsiin ja jalkoihin. Koripallossa on toki valmiita kuvioita, jotka toteutetaan aika orjallisesti suhteessa jalkapalloon, jossa tällaisia ”kuvioita” on huomattavan vähän.

Ei siis voi ottaa aivan tosissaan sitä, mitä Dettmann tai Erkka Westerlund puhuvat, kun he painottavat ”urheilija ensin” –ajattelua. Hakkaraisenkin artikkeli näkee kollektivismin vaaran, jota ehkä olisi parempi kutsuakin totalitarismiksi, josta hän ottaa esimerkiksi Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ”punakoneen”, joka oli maailman paras, vaikka pelaajien vapaus oli lähes kokonaan riistetty. Useinhan esitetäänkin, että jalkapallossa totalitaariset maat tai valmennussysteemit eivät ole tuottaneet tulosta ja siksikin futis on kuningaspeli.

Messi vai Barcelona onkin ehkä hiukan väärä kysymys, koska vastaus on ilmiselvä. Sen sijaan voisi kysyä, mikä on kaikkien yksittäisten pelaajien suhde joukkueeseen tai pelaajaryhmien (esimerkiksi hyökkääjien tai yhteispeliin kykenevien vaikkapa samassa seurassa pelaavien) merkitys kokonaisuuteen. Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen tai Bayernin ja Saksan maajoukkueen suhde olisi mielenkiintoinen kysymys.

Tätä kirjoittaessa Jari Litmanen naureskelee Bayernin ”sukelluskoululle”, kun Bayernin pelaajat kaatuilevat kentällä ottelussa Ranskaa vastaan. Samalla kuitenkin nähdään, että Bayernin pelaajat osaavat myös pelata yhteen. Vaikka heidän pelinsä ei ole loistokasta, niin Ranskan hyökkäyspeliä he pystyvät tehokkaasti häiritsemään. Se vaatiikin sitä sujuvaa yhteistyötä ja kykyä ryhmien muodostamiseen aluepuolustuksen keinoin. Tässä Saksan ja Ranskan ottelussa Bayernin Frank Riberysta olisi voinut olla hyötyä, vaikka yleisesti kommentaattorit ovatkin olleet sitä mieltä, että hänen poissaolonsa on tehnyt hyvää Ranskan joukkueelle…

Filosofien käsitteet sopivat oikein hyvin myös jalkapallon analysoimiseen ja tulkitsemiseen – palaan myöhemmin kirjan muihin teemoihin, joita ovat mm. leikki, evoluutio, uskonto, runous ja taide. Suomalaisen jalkapallokulttuurin kehittämiseen kannattaisi ehdottomasti rekrytoida myös filosofeja, sillä heidän käsitteensä ovat yllättävän käytännöllisiä. Tarvitaan tietysti myös ”tulkkeja”, jotka liikkuvat ”rajatiloissa” eli filosofian ja jalkapallon välisessä tilassa, joka ei käsittääkseni ole kuitenkaan ”paitsio”, vaan pikemminkin ”tasku”.

Lähteitä:

Itkonen Hannu. & Nevala Arto (2007) Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus.

Saarinen, Jussi Antti & Melan, Mikael (2014, toim.) Sokrateen syöksypusku – jalkapallon filosofiaa. Docendo, Jyväskylä.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Aiempia kirjoituksia aiheesta:

http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/           http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/ http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/  http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/