Liikunnanmuutos1.0

Ilmasto lämpenee uhkaavasti. Puhutaan ilmastonmuutoksesta. Liikkuminenkin vähenee joidenkin mielestä vaarallisesti. Liikunnanmuutoksesta ei kuitenkaan puhuta. Ainakaan vielä. Ilmastoaktivisti Greta Thunbergia mukaillen minäkin sanon, etten tiedä tarpeeksi siitä, voiko liikunnanmuutoksesta edes puhua tai mitä sille pitäisi tehdä.

Tarkoitukseni on kuitenkin ottaa asiasta selvää. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessani pohdin asiaa vertaamalla ilmastonmuutoskeskustelun historiaa liikunnanmuutoskeskusteluun. Keskeinen käsitteeni on ”havahtuminen”.

Myönnän, että kiipeän puuhun ikään kuin oksien kautta enkä tarkastele tässä ensin juuristoa eli sitä, onko liikkumisen väheneminen tutkijayhteisön näkökulmasta absoluuttisesti totta. Palaan juurille myöhemmin, sillä joskus on hyvä katsoa laajemmin ympärilleen niihin muihin puihin ja niiden kasvuprosesseihin ennen kuin kaivelee perustuksia tarkemmin.

Ymmärrän senkin, että tutkijatkin ovat huolissaan erittäin monista asioista eikä liikkuminen ole välttämättä maailman tärkein asia poliitikkojen tai kansalaisten mielestä. Ilmaston lämpeneminenkään ei ole aina ollut se kaikkein tärkein asia. Miksi se on sitä nyt ja voisiko liikkumisen suhteen tapahtua jotain samankaltaista? Tätä nyt vähän raapaisen tässä blogiartikkelissani.

Havahtuminen liikunnanmuutokseen esimerkkinä ilmastonmuutos

Ympäristöekonomian professori Markku Ollikainen, ”Ollikaisen Markku”, lienee Bengt Holmströmin, Anu Kantolan, Esko Valtaojan ja Liisa Keltinkankaan kanssa yksi tunnetuimmista suomalaisista tieteilijöistä ellei tällä hetkellä tunnetuin.

Markkuun ei voi olla törmäämättä silloin, kun puhutaan ilmastonmuutoksesta ja varsinkin ilmaston lämpenemisen estämisestä. Hän oli myös liikuntatieteiden päivillä puhumassa aiheesta. Juttelimme Jyväskylässä Markun kanssa parisen tuntia ilmastonmuutoksen ja ”liikunnanmuutoksen” mahdollisista yhteyksistä ja eroista.

Minua kiinnostaa erityisesti ilmastonmuutoksen poliittinen tai sosiologinen puoli, sillä yhteinen huomiomme siitä, että suuri ”havahtuminen” ilmastoasioissa tapahtui vuosien 2017-2018 aikana, on erittäin kiinnostava niin sosiologisesti kuin poliittisestikin. (ks. esim. https://www.ym.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Tiedotteet_2019/Ilmastobarometri_2019_Suomalaiset_haluav(49670)

Liikkumisen vähenemisestähän on myös puhuttu kauan, ainakin 1990-luvulta lähtien, mutta politiikkatasolla tai ihmisten arkielämässä havahtumista ei ole tapahtunut lainkaan samassa mittakaavassa ilmastonmuutoksen kanssa.

Tässä artikkelissa pohdimme Markun kanssa, miksi ilmastonmuutosteemassa näin tapahtui ja miksi liikunnanmuutosteema ei ole vielä aiheuttanut samanlaista havahtumista. Kirjoitan Markusta näin tuttavallisesti, koska pelasimme aladivarijalkapalloa samassa jengissä 1980-luvun lopulla, jolloin olin itsekin aika aktiivinen ympäristöasioissa.

Havahtumishistoriaa ja käytäntöjä

Markku Ollikainen on toiminut IPCC:n (Intergovernmental Panel on Climate Change, https://www.ipcc.ch/) Suomen paneelin puheenjohtajana. IPCC on siis hallitusten välinen paneeli, johon kuitenkin kuuluu erittäin paljon ilmastotutkijoita. Se pyrkii konseksukseen siitä, mitä erittäin monitieteisen tutkimuksen perusteella ilmastonmuutoksesta voi sanoa eli miksi ilmasto lämpenee ja mikä on eri tekijöiden painoarvo kokonaisuudessa.

IPCC myös tekee ennusteita tulevaisuuteen sekä lähivuosiin että pidemmille aikajaksoille, kuten vaikkapa vuoteen 2100. Nämä skenaariothan ovat tulleet jo lähes kaikille tutuiksi. Osa niistä on tainnut synnyttää jo uuden ilmiönkin eli ilmastoahdistuksen.

Tällaista IPCC:tä ei ole liikuntatutkijoiden kesken, vaikka erilaisia kansainvälisiä liikuntatieteellisiä yhteisöjä tietysti onkin. Tässä on siis merkittävä ero, joka saattaa estää liikunnanmuutoksen tieteellisen perustan monitieteisen rakentamisen. Toki Suomessakin on kerätty runsaasti tutkimustietoa, jolla on perusteltu mm. liikunnan yhteiskunnallista merkittävyyttä. Siinä ei kuitenkaan ole samanlaista poliittiskäytännöllistä fokusta tai kärkeä, joka ilmastonmuutoksella on. Kaukana ollaan ”hallitusten välisestä” tasosta, vaikka uudessa tavoitteiltaan radikaalissa hallitusohjelmassa liikunnan väheneminen, tai ainakin sen vähäinen määrä, mainitaankin seuraavasti.

”Liikunnallinen elämäntapa ja arki on tärkeää omaksua jo lapsena. Vain viidesosa suomalaisista liikkuu terveytensä kannalta riittävästi, mikä aiheuttaa merkittävät yhteiskunnalliset kustannukset. Valtaosalla nuorista menee hyvin, mutta arviolta 10–15 prosenttia nuorista voi huonosti. Esimerkiksi poikien syrjäytyminen, tyttöjen mielenterveysongelmat ja vähemmistöihin kohdistuva syrjintä aiheuttavat inhimillistä kärsimystä ja yhteiskunnallisia kustannuksia.” (https://valtioneuvosto.fi/rinteen-hallitus/hallitusohjelma/kulttuuri-nuoriso-ja-liikunta-asiat)

Liikunta-asioissa tavoitteeksi esitetään myöskin tämä: ”Liikunnallinen kokonaisaktiivisuus nousee kaikissa ryhmissä” ja hallitusohjelmassa luvataan, ettäLiikkumisohjelma ja sen arviointiyksikkö luodaan ensisijaisesti valtioneuvoston kansliaan. Perustetaan samalla liikuntapoliittisen selonteon mukainen liikuntapoliittinen koordinointielin, jonka valtioneuvosto nimittää.”

Voisi siis ajatella, että tässä lähestytään sekä asiaan havahtumista ja menetelmällisesti hyväksi havaittua ilmastonmuutosstrategiaa laajentamalla liikuntapoliittisia sisäpiirejä ja kohottamalla työn statusta ministeriötasolta valtioneuvostotasolle.

Ensimmäisiä tehtäviä siis olisi synnyttää jonkinlainen kansallinen paneeli (ks. https://ilmatieteenlaitos.fi/suomen-ipcc-tyoryhma) tai koordinointielin, joka kokoaisi monitieteellisesti ja -hallinnollisesti tutkijoita ja asiantuntijoita ja jonka pitäisi tulla konsensukseen ainakin siitä, onko liikunnanmuutos (liikkumisen huolestuttava väheneminen) tutkimusten mukaan totta, mistä se johtuu ja miten huolissaan siitä pitäisi olla. Aika näyttää, syntyykö hallitusohjelmassa mainittu koordinaatioelin, minkälainen sen kokoonpano on, ja miten vakavasti se ottaa liikunnanmuutoksen.

”Havahtumisen” taustalla on myös toimivat käsitteet. Ilmastonmuutosta edelsivät mm. ”kasvun rajat”, ”kestävä kehitys”, ”ilmaston lämpeneminen”, mutta poliittisesti ja kulttuurisesti ilmastonmuutos näyttää olevan parempi, koska se viittaa trendiin, johon eri toimijat voivat tarttua monin eri tavoin. Yksilöillä on omat tehtävänsä, valtioilla omansa ja EU:lla tai kansainvälisillä ilmastosopimuksilla omansa.

Palataan siis ilmastonmuutoshavahduksen syiden kaivamiseen. Markku Ollikainen nostaa historiasta muutaman tärkeän tekijän. Julkisuudessahan usein nostetaan esiin Kioton ilmastokokous ja pöytäkirja vuodelta 1997, joka oli ikään kuin alku nykyiselle kehitykselle. Kehittyneet maat tulivat silloin mukaan ”talkoisiin”. Pariisin vuoden 2015 ilmastosopimus taas veti mukaansa lähes kaikki maat, vaikka USA jäikin sen ulkopuolelle. Tosin sielläkin osavaltiotasolla toimitaan jopa radikaalimmin kuin IPCC suosittaa.

Ilmastokokousten taustalla on kuitenkin tapahtunut paljon kiinnostavaa, jota Markku valotti kiinnostavasti. Hänen mielestään erityisen tärkeää oli, että brittitiedemiehet saivat aikaan sen, että Iso-Britannian poliittinen johto silloisen pääministeri Tony Blairin hallituksen aikana havahtui asiaan. Ollikaisen mukaan englantilaiset poliitikot kokivat ”syyllisyyden tunteen” ensimmäisenä länsimaana ja tulevan globaalin katastrofin aiheuttajana. Englantilaiset saivatkin aika pian mukaan Saksan ja Ranskan, minkä jälkeen Euroopan Unioni oli seuraava poliittinen yhteisö, joka asiaan havahtui. Kyse oli tietysti myös taloudesta eli ajateltiin, että EU on edelläkävijä ja saa siitä taloudellista etua. Ollikaisen mukaan Euroopan komissio olikin ideaali toimija ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä.

Lähtökohta oli siis kuitenkin joukossa tiedemiehiä, jotka saivat aikaan havahtumisen kansallisella tasolla. Liikkumisenmuutoksen kohdalla tällaista tieteilijöiden joukkoa ei ole vielä havaittu ainakaan Suomessa, vaikka esimerkiksi UKK-instituutin johtaja Tommi Vasankari on Suomessa yrittänytkin tuoda esiin liikkumisen vähenemisen suuria kustannuksia sosiaali- ja terveystoimelle ja koko kansantaloudelle.

Seuraava iso asia oli Ollikaisen mukaan Saksan ”Energiewände” 2000-luvulla, kun Saksa päätti luopua fossiilisista polttoaineista ja ydinvoimasta energiantuotannossaan tietyn siirtymäajan jälkeen.

Mietimme yhdessä politiikan voimaa, koska tuo poliittinen päätöshän oli ”järjetön” eli mahdoton toteuttaa. Mieleen tuli keskustelu polttomoottoriautojen kulutuksesta ja päästöistä 2000-luvun vaihteessa, kun autotehtaat väittivät, ettei ole mahdollista valmistaa vähänkuluttavia ja vähäpäästöisiä autoja. Aika pian niitä kuitenkin tuli, kun esim. Kaliforniassa asetettiin tiukat ehdot päästöille ja kulutukselle.

Saksan poliittiset tavoitteethan eivät tule toteutumaan, mutta silti se on saanut aikaan valtavia muutoksia niin teknologian kehittämisessä, yritysten toiminnassa kuin myös kansalaisten käyttäytymisessä. Samaa kaiketi toivoo Suomen nykyinen hallituskin. Ja sitä Suomessa nyt kipuillaankin. Jos Saksasta siis voisi ottaa oppia, niin voisi sanoa, että kovat tavoitteet johtavat positiivisiin muutoksiin, vaikka niihin ei sovitussa ajassa päästäisikään.

Kansallisvaltioiden lisäksi mukaan on tullut liike-elämää ja etenkin puhtaan teknologian edustajia. Niiden merkitystä ei voi mitenkään väheksyä, vaikka tutkimus ja politiikka edellä tässä on mentykin. Ollikaisen puheissa painottuukin usein se, miten tärkeää yhteiskunnan eri sektoreiden mukaan saaminen tässä prosessissa on ollut. Kun tutkijat ja poliittiset päättäjät ovat tehneet osuutensa, niin mukaan on saatava ja on saatukin yksityinen ja julkinen sektori sekä kotitaloudet ja kuluttajat.

Yhtälöstä puuttuvat vielä kansalaisjärjestöt, jotka ovat tietysti voimakkaastikin vaikuttaneet ilmastotietoisuuden syntymisessä. Järjestöt ovatkin vaikuttaneet voimakkaasti sekä IPCC:n ja ilmastokokousten agendoihin ja tietysti ihmisten asenteisiin. Julkisen sektorin toiminnan merkitys näkyy vaikka siinä, että kouluissa ympäristökasvatus on parantunut huimasti vaikkapa 1980-luvulle verrattaessa, kierrätys on tehty mahdolliseksi ja Suomessakin on runsaasti kuntia, jotka pyrkivät hiilineutraaliuteen.

Ollikainen nostaa esiin median vaikutuksesta kiinnostavan seikan: ilmastoasiat saatiin vaalikoneisiin vasta vuoden 2017 kuntavaaleissa niiden vaatimalla painoarvolla. Yleisesti on kaiketi ajateltu, että media on ollut hyvin perillä ilmastoasioista, mutta näin ei ehkä ole ollutkaan.

Yhteenvetona voi sanoa, että ilmastonmuutokseen havahtuminen tapahtui kunnolla yli 40 vuotta siitä, kun kuuluisa Kasvun rajat –raportti julkaistiin. Sisällöltään nykyinen tietämys on toki hyvinkin toisenlainen kuin tuo 1970-luvun skenaario, mutta 1990-luvulta lähtien tietämyksessä ei ole perustaltaan tapahtunut suuria muutoksia, vaikka mittaustekniikat ja kyky tehdä monimutkaisia ennusteita ovat parantuneet huomattavasti. Periaatteessa havahtuminen politiikassa tai ihmisten käyttäytymisessä olisi voinut tapahtua myös 1990-luvulla tai ainakin siitä lähtien. Edellinen ei tarkoita sitä, etteivätkö yksittäiset valtiot, kunnat, järjestöt, yritykset, kotitaloudet ja yksilöt olisi havahtuneet asiaan jo 1980-luvulta lähtien ja ehkä jopa aiemmin.

Professori Ollikainen korostikin vahvasti sitä, että kaikkien toimijoiden tulisi päästä mukaan ilmastonmuutostalkoisiin ”omilla vahvuuksillaan”, kuten urheilukielessä osuvan kliseisesti aina korostetaan. Itse asiassa Pariisin ilmastosopimuksen idea on sama eli siinä kansallisvaltiot itse määrittävät omat tavoitteensa, jonka jälkeen näistä rakennetaan velvoitteita. Velvoite ei Pariisin sopimuksessakaan merkitse sanktioita ellei sellaiseksi lasketa negatiivista julkisuutta, joka seuraa, jos ei pääse itse määrittämiin tavoitteisiinsa. Tämähän olisi fiksua aivan yksilötasollekin sovellettuna.

Tulevaisuusskenaarioiden lyhyt tulevaisuus

Kysymys seuraavassa on, mitä kannattaa tästä ilmastonmuutoshistoriasta ottaa huomioon suunniteltaessa liikunnanmuutosprosessin tulevaisuutta. Ensin kannattaa kuitenkin verrata ilmastonmuutosta ja liikunnanmuutosta toisiinsa eli mitä yhteistä ja mitä eroa niillä on?

Yhtäläisyys löytyy helposti: ilmastonmuutos ja liikunnanmuutos koetaan hyvin henkilökohtaisesti. Jos et tee itse mitään, koet helposti syyllisyyttä, mutta jos teet, niin saat siitä myös positiivisen kokemuksellisen palautteen. Yksilötasolla tuo edellä mainittu omien lähtökohtien ja mahdollisuuksien tunnistaminen on tärkeää, jotta osaisi määritellä itselleen realistiset ja kannustavat tavoitteet.

Toinen yhtäläisyys on siinä, että ne voi nähdä hyvin ns. länsimaisen elämäntavan yhtenä ilmentymänä, jossa teknistyminen ja kulutusorientaatio ovat johtaneet sekä energian ja raaka-aineiden kulutukseen, mutta myös fyysisesti passiivisempaan elämäntapaan. Yhteinen ratkaisukin on ilmeinen: kävele, pyöräile tai liiku muuten omaa energiaasi käyttäen niin et käytä fossiilisia polttoaineita. Liikkuminen ei tietysti yksin ratkaise ilmastonmuutosta, mutta laajemmin ottaen ihmisten hyvä toimintakyky ja terveys vähentävät yhteiskuntien menoja terveydenhoitokuluihin, joten sitäkin myötä säästetään resursseja myös ilmastonmuutoksen vastustamiseen ja ihmiset jaksavat työskennellä tehokkaammin.

Erojakin on eli poliittinen prosessi on ollut hyvin erilainen, vaikka tutkimusten pohjalta voitaisiinkin väittää, että jo 1990-luvulta lähtien liikkumisen väheneminen ja vaikkapa ylipainoisuus on alkanut huolestuttavasti lisääntymään niin Suomessa, länsimaissa kuin myös kehitysmaissa (liikkuminen ehkä ei, mutta ylipaino kyllä). Mitään kovin näkyvää ja fokusoitunutta kansallista tai kansainvälistä tutkijayhteistyötä ei kuitenkaan ole näkynyt, vaikka vuonna 2014 toki lyhyen aikaa toimi kansallinen verkosto vähäisen liikkumisen estämiseksi. Tutkijayhteistyön lisäksihän IPCC on rakentanut konsensusta siitä, mikä on muutoksen syy ja mitä pitäisi tehdä. Tätä ei ole nähty liikunnan kentillä.

Suurin ero lienee siinä, ettei ainakaan Suomessa ole saatu poliitikkoja, puolueita eikä hallintoa laajasti kiinnostumaan liikkumisen vähäisyydestä ja siitä aiheutuvista suurista haitoista. Demokratian ongelma Suomessa kietoutuu siihen, ettei hallitus eikä eduskunta päätä aidosti liikkumisen resursseista ikävän Veikkaus-kytkennän vuoksi. Sehän tarkoittaa sitä, ettei liikkumisen edistäminen koskaan nouse vakavan, merkityksellisen politiikan agendalle eikä myöskään julkiseen keskusteluun.

”Siiloissa” asiaa yritetään edistää ja monet kunnat ovat tehneet oikein hyvää työtäkin, mutta suurta ”havahdusta” ei ole näköpiirissä eikä siitä löydy ituja edistykselliseksi mainitusta nykyisen hallituksen ohjelmastakaan, vaikka siinä olisikin ollut erinomainen mahdollisuus ottaa tämä liikkumisen vähäisyys tai liikkumisenmuutos ilmiöpohjaisesti käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi.

Ei tietenkään ole välttämätöntä, että liikkumisenmuutoksessa tarvittaisiin samanlaista prosessia kuin ilmastonmuutoksessa. Jotakin kannattaa tietysti oppia prosessista, jossa on paljon samoja piirteitä niin sisällöllisesti kuin poliittisestikin.

Yhteistyötä kannattaisi ainakin tehdä teemoissa, joissa meillä on yhteisiä tavoitteita ja yhteisiä keinoja. Valitettavan yksimielisiä olimme siitä, ettei kummallakaan kentällä ole liikaa ihmisiä, jotka ymmärtävät monitieteistä tutkimusta ja vielä vähemmän niitä, jotka edellisen lisäksi ymmärtävät, miten politiikka toimii. Markun siteeraama ”Humen giljotiinihan” tämän kertookin: faktat (oleminen) ei kerro sitä, miten asioiden pitäisi olla.

Tarvitaan siis rohkeita visionäärejä, jotka näkevät tulevaisuuteen, osaavat lukea tutkimusta ja pystyvät rakentamaan mahdollisia skenaarioita tulevaisuudelle. Ilmastonmuutoshavahtuminenkin perustuu paljolti skenaarioihin, joita on alettu pitää lähes faktoina. Niiden pohjalta me joudumme tekemään valintamme niin yksilöiden, yhteisöjen, yhteiskuntien kuin kansainvälisten toimijoidenkin tasolla.

”Rohkeuden ja näkemyksen puute tarttua luoviin ja haastaviin ratkaisuihin”, on Ollikaisen Markun mukaan Suomen suurin ongelma ilmastonmuutoksen vastustamisessa. Tämä ei voisi olla enempää totta myös liikkumisenmuutoksen vastustamisessa.

Lisätietoa

Professori Markku Ollikainen (https://researchportal.helsinki.fi/en/persons/markku-ollikainen)

Ilmastobarometri 2019: Suomalaiset haluavat ilmastokriisin ratkaisut politiikan ytimeen  https://www.ym.fi/fi-FI/Ajankohtaista/Tiedotteet/Tiedotteet_2019/Ilmastobarometri_2019_Suomalaiset_haluav(49670)

Marja Järvelä (2019) Ilmastonmuutos sai aikaan kulttuurishokin – ilmastobarometrin tuloksissa näkyy hämmennys (https://www.ilmastopaneeli.fi/2019/ilmastonmuutos-sai-aikaan-kulttuurishokin-ilmastobarometrin-tuloksissa-nakyy-hammennys/)

Valtonen, Anitta (2013) PALLONEUVOTTELIJOILLA. Suomi kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa 1988 – 2012 Julkaisija: Ympäristöministeriö. (https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/160251/Pallo_neuvottelijoilla_1988_2012.pdf?sequence=1&isAllowed=y)

Suomen IPCC-työryhmä (https://ilmatieteenlaitos.fi/suomen-ipcc-tyoryhma)

Mikko Simulan esitys liikuntatieteen päivillä 28.8.2019: Ympäristöhallinnan kehittäminen liikuntaorganisaatioissa (https://www.lts.fi/media/lts_tapahtumat/ltp19/materiaalisalkku/ilmastonmuutos/diat-pdf/simula_liikuntatieteen-paivat2019_jyvaskyla.pdf)

Liikkumattomuuden lasku kasvaa. Tommi Vasankari ja Päivi Kolu (https://www.slideshare.net/UKK-instituutti/liikkumattomuuden-lasku-kasvaa-tommi-vasankari-ja-pivi-kolu).

Pääministeri Antti Rinteen hallitusohjelman (https://valtioneuvosto.fi/rinteen-hallitus/hallitusohjelma)  liikuntaa koskevat tavoitteet :

Tavoite 6

Liikunnallinen kokonaisaktiivisuus nousee kaikissa ryhmissä

Keinot

Liikkumisohjelma ja sen arviointiyksikkö luodaan ensisijaisesti valtioneuvoston kansliaan. Perustetaan samalla liikuntapoliittisen selonteon mukainen liikuntapoliittinen koordinointielin, jonka valtioneuvosto nimittää.

Tehdään Liikkuva Suomi -ohjelma ja kehitetään arviointitoimintaa. Laajennetaan Liikkuva koulu -ohjelmaa eri elämänvaiheisiin.

Tavoite 7

Ulkoilun ja arkiliikkumisen edellytykset paranevat

Keinot

Tuetaan liikuntapaikkojen rakentamista, pienennetään korjausvelkaa ja parannetaan energiatehokkuutta. Lisätään ja perusparannetaan lähiliikuntapaikkoja ja ulkoilureitistöjä. Lisätään lasten, iäkkäiden ja erityisryhmien liikkumisen kannalta keskeisiä arjen lähiympäristöjä, kuten puistoja ja viheralueita. Luodaan kansallinen virkistyskäyttöstrategia.

 

 

 

 

 

Liikuttavia ajatuksia – kesä 2019

Jumppaa hampaat, kanna veet – liikuntapolitiikkaankin vaikutuksen teet

Enpä olisi lapsena, nuorena tai edes keski-ikäisenä osannut ajatella, että kesän merkittävin teko olisi irtautuminen sosiaalisesta mediasta ja televisiosta. Tähän on kuitenkin tultu. Radiota – YLEn ykköstä – toki kuuntelen sisällä ollessani ja mediaa – Hesarin, YLEn ja Iltiksen nettisivuja – olen kyllä seuraillut vaihtelevasti. Telkkarin olen aukaissut yleensä yhdeksältä katsoakseni 1-2 osaa Rillit Huurussa –sarjasta. Nekin olen yleensä nähnyt jo aiemmin, joten samaan aikaan olen voinut keskittyä myös iltajumppaani.

Tuntuu, että tästä (dis)informaation blokkaamisyrityksestäni huolimatta tietoa maailman menosta on silti tunkenut liikaa tietoisuuteeni. Tämä tunne lienee aika yleinen nykyihmiselle – saati sitten liikuttavalle ikämiehelle. Liikuttavahan tarkoittaa tässä yhteydessä myös sitä, että tuollainen ihminen on asioista ”ihan pihalla”. Sellainen minä kesällä olinkin, kirjaimellisesti. Liikuttava ikämies nimittäin ”tappoi aikaa niin pihalla kuin puutarhassakin”, vanhaa mainosta mukaillen.

Nuorena muuten kuluikin paljon aikaa sen ”tappamiseen”, kun silloin ”ei koskaan tapahtunut mitään”. Ainakaan Mikkelissä. No, ei paljon muuallakaan, jos on uskomista Miljoonasateen Salon Hessuun, joka kertoi radiossa nuoruudestaan Lapualla. Toisaalta nuoruuden ihanuuteen kuului se, että ainahan me kuitenkin odotettiin, että joskus tapahtuisi se jokin tai edes jotakin…

Mutta palataanpa tähän kesään ja ”Villa Lanttoon” eli kesäkotiimme Iin Kuivaniemellä. Nuorempana en jaksanut tehdä siellä paljon mitään, mikä johtui kaiketi siitä, että appiukkoni heräsi puuhastelemaan 4-5 maissa aamulla eikä lopettanut ennen iltaa. Oma osuuteni oli aina olla jonkinlainen tahdoton apumies, jossa roolissa olen muuten ihan hyvä, joka ei saanut kokonaiskuvaa siitä, miksi mitäkin asiaa oikein piti tehdä.

”Isäntänä” näkee maailman toisin – aivan kuin siinä Veikkauksen mainiossa mainoksessa, jossa maailmaa katsotaan ”vakioveikkaajan silmin”. Nyt ”isännän saappaissa” toimin samoin kuin appiukkoni eli työtä riittää aamusta iltaan eikä aika koskaan riitä kaikkeen mahdolliseen, mitä haluaisi tehdä.

On muuten vähän väärin sanoa, että tällaisen ”maatyöläisen” kädenjälki näkyy, kun kuitenkin on niin, että suurin osa näistä töistä on väliaikaista, kun syksy ja lopulta talvi kuitenkin pyyhkii kaiken sen näkymättömiin, mitä kesällä tulee tehtyä. Mansikat ja herukat poimitaan, kasvimaan sipulit, punajuuret, perunat jne. kerätään talteen, kukat kuihtuvat ja nurmikko villiintyy. Puut poltetaan ja niityt kasvavat umpeen. Myönnän, että tämä on vähän kuin surutyötä, sillä kesähän oli taas ihana ja voimaannuttava juuri edellä mainituista syistä. Syytäkin olla surullinen.

”Jälkisuru” kesästä johtuukin siitä, että se oli niin täydellinen. Vaatimattomassa mökissä elely on jo sinällään täynnä ”pieniä seikkailuja” ja kokemuksellisesti tärkeitä hetkiä. Vedet on kannettava, puut tehtävä, sauna lämmitettävä, nurmet leikattava, kasvimaa kitkettävä, kukat huollettava, kauppaan on pyöräiltävä, niityt niitettävä, marjat poimittava, vessaan on käveltävä jne. Erikseen mainitsen, että hampaiden pesustakin on tehtävä liikuntaa!

Anna-Stina Nykänen nimittäin kirjoitti keväällä (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005620948.html), että liikunnasta on tehtävä samanlainen rutiini kuin hampaiden pesusta. Kirjoituksessa oli mainiosti verrattu liikuntaa hampaidenpesuun, josta on tehty velvollisuus, jota tuetaan monin eri tavoin – lääkäreiden, hygienistien, mainosten jne. avulla. Jutussa ei toki mainittu sitä, että meidän ikäluokallemme tämä ei ollut pikkulapsena arkea, sillä ainakin minun vanhemmillani oli tekohampaat jo minun lapsuudessani.

”Anstin” jutusta puuttui oikeastaan vain se, että itse hampaidenpesu eli melko tarkalleen kaksi minuuttia 2-3 kertaa päivässä kannattaa ehdottomasti käyttää jumppaamiseen. Itsehän teen erilaisia jumppaliikkeitä varsinkin kesäisin, kun tilaa on runsaasti hampaidenpesun aikana. Tylsästä jutusta saa halutessaan aikaan monimutkaisen koordinaatiota ja kaiketi aivojakin kehittävän liikesarjaharjoituksen, joka lisäksi ilahduttaa katsojia. Toki voi tyytyä vain yksinkertaiseen toistuvaan liikkeeseen, jonka hyödyt ovat nekin suuret. Aika harva taitaa tehdä jalkakyykkyjä kaksi tuntia kuukaudessa? Miksei tekisi, kun se neljä minuuttia pitää kuitenkin jotenkin kuluttaa hammasharja suussa päivittäin. Sain ”tiimiini” myös Albertan yliopiston liikuntasosiologian professorin, Jim Denisonin, joka alkoi vierailunsa aikana aikansa naurettuaan matkimaan jumppaliikkeitäni.

Alla kerron tarkemmin sekä kesän että alkuvuoden liikkumisestani/ liikkumattomuudestanikin, mutta mainittava on sekin ”kulttuurivaihto”, että Jim oli vienyt Mölkyn onnistuneesti Amerikan mantereelle oman sukunsa ja sitä kautta isommankin yhteisön riemuksi. Sillä juuri Mölkyn aiheuttamat yhteisölliset naurut saivat naapuritkin kiinnostumaan tästä mainiosta suomalaisesta keksinnöstä. Muistakin keksinnöistä keskustelimme kolmen kesäpäivän ajan urheiluvalmennukseen liittyen. Keskeisin ongelmahan on se, miten urheilija merkityksellistää urheilunsa ja harjoittelunsa ja nousee oman elämänsä tekijäksi. No, tästä voisi kirjoittaa muutamankin kirjan…

Liitän tähän kuitenkin vain Etelä-Saimaan artikkelin, jossa kerrotaan urheilemisen lopettamisen vaikeudesta, mutta samalla myös urheilemisen merkityksistä. ETSA_B_20190725_18

Kulttuurien välistä siltaa rakensin myös viemällä vaimon katsomaan ykkössarjan pesäpallo-ottelua Simoon. Siellä oli hirveän kylmä ilma, mutta tarjoilut olivat erinomaiset vohveleineen ja pikkuruisine maustemakkaroineen, joiden oheen sai runsaasti kurkkusalaattia. Vaimo yllättyi pelin jännittävyydestä ja taktisuudesta, vaikka ei yhtään pitänyt siitä, että lukkari kiusasi lyöjiä hämäyksillään… Hän myös vaikuttui ”Keisarin tiestä”, jota pitkin pyöräilimme kentälle. Sieltähän löytyi mm. kuva vuoden 1952 olympialaisten soihtuviestistä.

En muuten ollut ihan rehellinen, sillä tulihan sitä telkkaria katsottua, sillä seurasimmehan (naisten) jalkapallon MM-kisat. Aivan mahtavia pelejä, tunnelmia ja oikeanlaista urheilupolitiikkaakin… Tästä myöhemmin enemmän, sillä sain Opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueelta kutsun osallistua Piikkarit (esikuva)palkinnosta päättävään raatiin. Jos muuten sinulla, mahdollinen lukijani, on hyvä ehdokas, niin ilmoita siitä tänne päin ja kerro perustelusi.

Ihan ilman ”maailmanmuuttamispyrkimyksiä” kesä ei mennyt, sillä osallistuin seikkailukasvatuksen pariin työryhmään, joista toisessa sovimme mm. blogisarjan kirjoittamisesta opettajille ja kouluille. Aiheena siis se, miten seikkailukasvatusta ja kokemuksellista oppimista voi hyödyntää koulussa ja opettamisessa. Toisessa ryhmässä kehitimme seikkailukasvatusta ja ilmastonmuutosta edistävää tutkimushanketta. Näistäkin infoan myöhemmin enemmän.

Oma kontribuutioni liikkumisen vähenemisen ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen on vaatimattomampaa luokkaa, mutta olen toki kirjoittanut tekstiä, jossa pohdin aika paljonkin niitä eroja ja yhtäläisyyksiä, mitä ilmaston- ja ”liikunnanmuutoksella” on ja mitä opittavaa meillä olisi toinen toisiltamme. Ja onhan meillä jännittävä hanke meneillään, jossa kehitämme ”liikuttamispeliä” Vantaalle.

Nuo kaikki ovat vielä toteutumatonta tulevaisuutta, tulevaisuutta, josta joko emme tiedä vielä tarpeeksi tai joka on liian vaikea vastaanotettavaksi. Ilmastonmuutoskin tuntui vielä loppukeväästä havahduttaneen suomalaisia, mutta kylmähkö kesä sai ison joukon työntämään sen tietoisuudestaan ja ostamaan lomamatkan kaukomaille. En syyllistä, ihmettelen kylläkin.

Sen sijaan en yhtään ihmettele, että Veikkauksen toiminnasta on syntynyt ”kohu”. Nykyajalle tyypillisesti tästä kohusta tuskin syntyy mitään ”viherpesua” suurempaa muutosta nykytilanteeseen. Hallitusohjelmassa luvataan arpajaislain muutosta, mutta suurempaa remonttia tähän demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa rapauttavaan sekä esimerkiksi tiedettä, kulttuuria ja liikuntaa väheksyvään rahoitusjärjestelmään tuskin on tulossa.

Hyvässä yhteiskunnassa valtion (ja päättäjien eli puolueiden) ei tulisi toimia kaksoisrooleissa, joissa he eivät rakenteellisten syiden takia voi toimia demokratian pelisääntöjen mukaisesti eivätkä muutenkaan eettisesti oikein. Valtion tulisi kerätä veroilla tai veroluonteisesti tulonsa, mutta päätöksenteon ja rahojen kohdentumisen tulisi olla täysin  riippumatonta siitä, mistä nämä tulot on saatu. Kansalaisyhteiskunnan eli järjestöjen ei pitäisi myöskään olla riippuvaisia rahapelituotoista eikä valtion tätä kautta rakentuvasta liian ohjaavasta otteesta niiden toimintaan. (ks. https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html).

Olisin muuten erinomainen jäsen Veikkaus Oy:n eettiseen valiokuntaan, mutta epäilen, ettei Veikkauksella ole varaa ostaa asiantuntijuuttani, sillä 30 000 euroa vuodessahan on lähtöhinta siitä, että pesisin toimitusjohtajan ja koko järjestelmän ”likavesiä” kymmenien vuosien ajalta 2020-luvulle sopiviksi. Rehelliseen yritystoimintaan ei mielestäni sovi sekään, että käytetään intressiryhmistä koottuja hallintoneuvostoja, valiokuntia tai muita ryhmiä, joille ei makseta avoimesti heidän tekemästään työstä, jos he työtä tekevät (jonkin tahon edustamisesta ei mitään palkkaa tule maksaakaan). Tässä vähän lisäargumentteja Veikkaus-keskusteluun: (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/) ja (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/).

Näitä aivan liian suuria ajatuksia muuten syntyy, kun haravoi, lapioi, kerää marjoja tai tekee jotain muuta ruumiillista, joka ei kuitenkaan vie kaikkea huomiota. Palataan siis ”pieniin seikkailuihin” ja liikkumisen(i) arkisiin haasteisiin.

Kesän liikahduksia – Eigaa ja hermolihasjärjestelmän parantamisprosesseja

Kesä on usein liikkumisen kannalta hankala aika. Rutiinit murtuvat omien ja harjoituslomien vuoksi. Huonoja – vaikkakin tärkeitä vaihtoehtoja – on paljon tarjolla. Hyvää ruokaa, monenlaista juomaa, laiskottelua ja matkustusta on paljon tarjolla. Eihän niistä voi, eikä saa, kieltäytyä. Itse olen yrittänyt ratkaista yhtälön liikkumalla enemmän.

No, aika se ei onnistu, vaikka ennen kesää suunnittelenkin kaikenlaista. Olisin voinut meloa, soutaa, pyöräillä ja jopa rullahiihtää. Kaikkiin näihin varauduinkin ja näin mielikuvissani itseni näitä tekemässä. Tosiasiassa soudin kahdesti, meloin kerran, pyöräilin alle 10 kertaa enkä hiihtänyt kertaakaan. Kerran pelasin myös tennistä.

Ei tämä silti ollut mikään huono kesä. Kannoin vesiä, tein puita, ajoin nurmikoita, niitin, tein kasvimaahommia eli istutin ja muokkasin maata. Ja jumppasin paljon eli aamulla tein ”hampaanpesujumpan” sekä oman ”Eiga-ohjelmani”, johon kuuluu ylösvenytys, taakse- ja eteenvenytys, ”flamingot” ja ”perseet”.

Sen lisäksi kehitin kaksi vaativaa selkäjumppaa, joista toinen tehdään käärityn viltin päällä ja toinen on pitkäkestoinen ”alastulo” jalat niskan takana –asennosta. Viltin tai pyöreän jumppavälineen päällä tein selkäliikkeitä nikamille ja erittäin hidas jalkojen laskeminen, nikama nikamalta, alas on vaativa pienten lihasten harjoitus.

Tämän lisäksi hieroin itseäni ”kovalla kädellä” kipeistä paikoista, joista ei siis ollut pulaa. Lähtökohdaksi on selvitettävä, että olen kärsinyt pitkään ja erityisesti viime kesästä lähtien kovista hermosäryistä ja lihaskivuista tai niiden jäykistymisestä sekä oikeassa jalassa, alaselässä että vasemmassa kädessä ja yläselässä. Menemättä kovin syvälle lääketieteeseen kerron, että syy näihin kipuihin ja ongelmiin ei ole minulle täysin selvinnyt, mutta kyse lienee vartalon epätasapainosta, joka johtuu sekä eripituisista jaloista, lievästä skolioosista, vanhasta leikkausarvesta ja näistä tai muista, myös vammoista johtuvista, pitkään vaivanneista lihasjännityksistä. Ikääntyessä nämä pahenevat, kun lihakset eivät enää pysty palautumaan niin hyvin kuin aiemmin.

Ymmärsin kuitenkin juuri tämän kesän aikana, että vasemman käteni kivut eivät johtuneet lihaksista eivätkä jänteistä, vaan juuri hermotuksen ongelmista. Sain käden kivut häviämään, kun olin ensin painellut selkärangan viertä kovalla pallolla ja saanut krampin laukeamaan. Tehostin toimintaa hieromalla kylkiä, niskaa ja rintakehän lihaksia sekä vanhaa leikkausarpea.

Pari päivää meni hyvin, mutta sitten jymähti oikea jalka ja alaselkä aivan samoin kuin vuosi aiemminkin. Hermot meinasi mennä, mutta ymmärsin, että nämä kaksi asiaa vaikuttivat toisiinsa eli kyse oli sittenkin juuri selkärangan ja hermotuksen ongelmista. Sitten aloitin tuon aika rankan ohjelmani, joka alkoi tuottaa tulosta noin viikon jälkeen. Jalan krampit alkoivat ”sulaa” ja sain niitä myös hierottua pehmeiksi. Tuntui, että jalka oli jälleen ”omani” vuosien jännitysten jälkeen.

Seurauksena oli – yllätys, yllätys – vasemman käden kipujen palautuminen ja yläselän jäykkyys. No, eipä mitään. Kovempaa jumppaa tai siis useammin ja palloja käyttäen. Pallot ovat hyviä laukaisemaan jännityksiä, joita ei edes hieromalla saa rentoutumaan. Rentoutuminen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan jumppaa, joka lisää liikkuvuutta, vahvistaa lihaksia ja parantaa hermotusta. Veri alkaa kiertämään ja hermot pääsevät pinteistään. Kun selkärangan nivelten välit vahvistuvat, niin ne eivät ”makaa” toistensa päällä, välilevyt siis.

Aika jännää muuten, että vasta aivan viime vuosina selkävaivoja on alettu hoitaa taaksetaivutusten avulla, kun sitä ennen ne olivat lähes ”kiellettyjä” liikkeitä. Taivutusten lisäksi tärkeää lienee juuri tuo, mitä teen eli vahvistan niitä ja lisään liikkuvuutta tietoisesti. Toki ne taivutuksetkin samoja asioista edistävät. Taas on toki sanottava, että en suosittele näitä selkäjumppiani ellei sinulla ole aika vahvoja lihaksia ja kykyä kontrolloida liikkeitäsi. Aloita ainakin pehmeällä ja matalalla viltillä tai tee vain vatsallasi taaksetaivutuksia hitaasti. Aika nopeasti selän lihakset ja vahvistuvat ja hermotus paranee.

Itse yritän tehdä näitä jumppiani, vaikka kivut lähtisivätkin. Tavoitteenani on nyt saada koko ukko tasapainoon, mikä tarkoittaa vähintään puolen vuoden harjoittelua näillä ”uusilla lihaksilla” ja paremmalla hermotuksella. Uusilla lihaksilla tarkoitan sitä, että monet lihakseni ovat olleet lähes poissa pelistä, kun ne ovat olleet niin jäykkiä siitä syystä, että niiden on pitänyt pitää väärää tasapainoa kehon eri osien kesken pystyssä. Helpostihan en palautuvat tilaan, jos en jatkuvasti ja säännöllisesti rentouta ja vahvista niitä.

On myönnettävä, että tämä edellä mainittu on ollut aika rankkaa, sillä kivut haittasivat todella paljon nukkumista, mutta myös työn tekoa, kun vasen käsi oli välillä melkein toivottoman kipeä päivälläkin. Ja sitten kun tuo jalka jymähti, niin meinasin ruveta itkemään. Muistettava on, että viime heinäkuussa kävi samoin ja linkutin vielä tammikuussakin, kun en pystynyt edes kävelemään ilman kipuja.

Viime syksyhän oli vuodesta 2005 lähtien ensimmäinen, kun en edes pitänyt liikuntapäiväkirjaa. Se olisi ollut liian turhauttavaa, kun olin niin kyvytön liikkumaan. Ja se oli paljon, sillä pidin liikuntapäiväkirjaa ennen lonkkaproteesileikkausta ja heti sen jälkeen, vaikka kivut olivat silloin sietämättömät kuten myös ennen ja jälkeen olkanivelleikkauksen. Niiden kohdalla kuitenkin tiesin, että niistä voi parantua – viime syksynä en enää ollut varma siitäkään. Onneksi aloitin Eiga-jumppani ja pallo- ja syvähieronnat joulun jälkeen ja pääsin hiihtämään.

Melkein muuten kiljuin riemusta, kun kävin nyt elokuussa Lehtisen Ismon kanssa pyöräilemässä ja jaksoin lähes kivutta painaa 40 kilsaa aika kovilla sykkeillä – parhaimmillaan 161 ja pitkään yli 150, vaikka en ollut tehnyt mitään sykettä nostavaa reiluun pariin kuukauteen.

Alkuvuosi 2019 – uusi alku liikkumiseen (jälleen kerran)

Edellä jo sanoinkin, että noin vuosi sitten turhauduin mystiseen jalka-selkäkipuuni sen verran, että lopetin liikkumispäiväkirjan pitämisen loppuvuodeksi, koska en halunnut turhauttaa itseäni enkä asettaa itselleni mitään tavoitteita, joita en olisi todennäköisesti voinut saavuttaa. Tähän vaikutti varmaan eniten se, että olin niin onnellinen ja toiveikas vielä heinäkuussa 2018. Näytti siltä, että olisin pystynyt juoksemaan pitkästä aikaa hyvin ja nauttimaan siitä. No, niin ei käynyt.

Tämän vuoden kuitenkin aloitin uudelleen liikkumisen kirjaamisen, vaikka alkuvuodesta en vielä tiennyt, pystyisinkö edes kävelemään kunnolla. Päätin kuitenkin yrittää – ja se kannatti. Voi olla, että tauostakin oli hyötyä ainakin henkisesti. Pieni paussi saattoi tehdä hyvääkin, vaikka ihmisille noin yleensä on varmasti vaikeampaa liikkua, vaikka se olisi vaikeaa ja kivuliasta. Taukojen pitäminen on tavalliselle ihmiselle helpompaa, monet ovat pitäneet elämänsä aikana enemmän taukoa kuin ovat liikkuneet.

Asiaan: Eigasin ja hiihdin itseni kuntoon. Näin voi kiteyttää alkuvuoteni. Hiihdin enimmäkseen pertsaa, koska ajattelin sen olevan jalalleni/selälleni parempaa kuin luistelu. Yhteensä 710 kilometriä ja aiemmasta poiketen hiukan lyhyempiä lenkkejä ja joitakin kovalla sykkeellä vedettyjä jaksoja. Ne tekivät hyvää,sillä anaerobiset treenit lisäävät mukavasti myös aerobista tehoa. On ikään kuin resurssia mennä kovempaa, vaikka se ehkä vähän on myös henkistä kanttia, joka siinä kasvaa.

Kevään aikana kesäkuun loppuun mennessä ehdin pyöräillä 455 kilometriä ja kävelin 359 kilsaa. Yhteensä kilometrejä tuli 1544 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana. Sen lisäksi pelasin sulkista 23 tuntia ja jumppasin 31 tuntia. Tunteja sain kasaan yhteensä 268. Päiväkohtaiset keskiarvot näyttävät 89 minuuttia ja 9 kilometriä. Ei huono! Varsinkaan kun ottaa huomioon, että aluksi liikkumista haittasi kipeä jalka/selkä ja lopuksi kipeä käsi/selkä.

Parasta tässä alkuvuodessa on kuitenkin ollut se, että olen taas oppinut jotain uutta itsestäni. Olen ymmärtänyt miten tärkeää on pitää selkä kunnossa ja miten oleellista on hermo-lihasjärjestelmän toimivuus. Tämä on varmaankin ikääntymiseen liittyvää, kun nuorempana lihakset jaksoivat palautua paremmin ja vastustaa väärien asentojen aiheuttamia jännityksiä. Enhän toki saa itseäni tasapainoon, mutta voin edistää palautumista jumppaamalla ja muilla keinoilla.

Olisko tässä yksi ohje muillekin: liikkuminen kannattaa senkin vuoksi, että se opettaa itsetuntemusta. Yleensähän se taas tarkoittaa oman rajallisuutensa tunnistamista ja sen jonkinasteista hyväksymistä. Ei kuitenkaan alistumista, vaan uusien ja itselle paremmin sopivien tavoitteiden asettamista.

Eipä sitten kuin liikkumaan tavoitteita kohti!

 

 

 

Liikuntapoliittinen selvänteko, osa 1: lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa

Lähtökohtia

Tämän blogisarjan alkupiste lienee uutisessa, joka ilmoitti Sipilän hallituksen valmistelevan liikuntapoliittista selontekoa eduskunnalle. Se innoitti minua kirjoittamaan aiheesta monia vielä julkaisemattomia artikkeleita/blogeja. Jossain vaiheessa yritin hakeutua ja minua vähän pyydettiinkin valmistelemaan itse selontekoakin. Lopulta kuitenkin paremmat tekijät valittiin asiantuntijoiksi.

Reilua siis oli, että pidättäydyin kommentoimasta keskeneräistä työtä. Valmiin selonteon ja siitä käytävän keskustelun kommentointi on kuitenkin fiksua kansalaiskeskustelua, koska politiikassa on aika helppo tehdä lupauksia tai selonteoissakin linjauksia, joita ei koskaan toteuteta. Yksi syy on riittävän kansalaiskeskustelun puute. Ja kukapa sitä kävisi, kun virkamiehillä, tutkijoilla, järjestöihmisillä ja toimittajilla on tärkeämpiäkin askareita tehtävänään, kuten oman toimintansa tuloksellisuuden raportointia.

Kirjoitin Hesariin (HS-mielipide, 20.3.2019) otsikolla ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa” (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), joka ei käsittääkseni ole johtanut mihinkään laajempaan kansalaiskeskusteluun. Eri medioissa on kuitenkin nostettu aika näyttävästikin esiin Veikkauksen rahapelitoiminnan haittavaikutukset. Hesarissa oli mm. tämä ”Elämä pelissä” (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065047.html) –juttu, jossa rahapeliriippuvaiset läheisineen saivat äänensä kuuluville.

Omassa jutussanihan pääpointteina olivat kansalaisjärjestötoiminnan valtavat hyödyt pohjoismaisille yhteiskunnille ja niiden hyvinvoinnille. Jutussani muuten kirjoitin siitäkin, miten politiikassa unohdetaan tyystin, miten tärkeä merkitys ”kolmannella sektorilla” on pohjoismaiselle hyvinvoinnille. Tästä hyvä esimerkki on taloustieteen emeritusprofessori Matti Pohjolan vieraskynäkirjoitus ”Julkinen sektori lisää hyvinvointia” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006064648.html), jossa elävästä kansalaisyhteiskunnasta ei puhuta mitään. Talouden näkökulmastahan näin voinee tulkitakin osin senkin vuoksi, että kolmannen sektorin toimijat tilastoidaan taloudessa osaksi yksityistä sektoria. Historiallisesti ajatelleen on kuitenkin niin, että vapaa ja aktiivinen kansalaistoiminta edelsi vahvaa julkista sektoria ja mahdollisti näin hyvinvointivaltionkin rakentumisen.

Kun olympiakomitea ehdotti 5000 urheiluseuratoimijan palkkaamista, niin tartuin koukkuun kiinni ja päätin aloittaa tämän blogisarjani facebook-postauksilla tähän ajankohtaiseen aiheeseen liittyen. Ensimmäinen osani tätä sarjaa onkin nimetty tuon ”houkuttavan madon” mukaan. Yritän tässä käännellä olympiakomitean ehdotusta monesta näkökulmasta, jotta sen edut ja mahdolliset ongelmat tulisivat läpivalaituiksi. Ehdotan tapani mukaan myös ratkaisuja, joilla liikuntaa voitaisiin lisätä ja urheilutoimintaa kehittää. Blogini etenee aikajärjestyksessä fb-postausten mukaisesti.

Osa 1: Lisää rahaa väestön liikuttamiseen urheiluseuroissa ja urheilemiseenkin

28.3.2019

Olympiakomitea yllätti ehdottamalla 5000 seuratyöntekijän palkkaamista valtion budjettivarojen avulla. (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006050236.html?share=27c70d72c453dff7ec179903f31aa522&fbclid=IwAR0zVkGh5GWfaQNn_GDEsL0Y2IPKn3hdpZIac22TCo27yrZJd80Z5qwV0BA).

Onko ehdotus vain yksi niistä, joita eri organisaatiot tekevät näin ennen eduskuntavaaleja nostaakseen omaa häntäänsä vai onko ehdotuksessa järkeäkin ja toteutumisen mahdollisuus? Kysymys on asiakokonaisuudesta, jonka voisi alustavasti otsikoida näin:”Voiko urheiluseura liikuttaa myös vähän liikkuvia?”

Koska olen pohtinut liikuntapolitiikkaa melko laajasti viime aikoina, niin pyörittelen tätä keskeistä kysymystä myös tulevissa fb-postauksissani monelta eri kantilta. Myöhemmin julkaisen myös ”liikuntapoliittisen selväntekoni”. Mutta aloitetaan asian kääntely.

Urheiluseura on valtavan hyvä keksintö, joka pitäisi keksiä ellei sitä olisi jo tehty. Ne ovat myös onnistuneet keskeisessä tehtävässään paljon paremmin kuin 1900-luvun lopulla kukaan olisi uskonut. Pääasiassa urheilulajipohjainen ja kilpailuperusteinen harrastaminen onnistuu vetämään lapsia ja nuoria sekä heidän vanhempiaan mukaan mielekkääseen harrastamiseen ja vapaaehtoistoimintaan suurin joukoin.

Isossa kuvassa suomalainen liikuntapolitiikka on kuitenkin epäonnistunut, sillä 40 vuotta ensimmäisen liikuntalain säätämisen jälkeen väestön ja etenkin tiettyjen ryhmien liikkuminen on vähentynyt, vaikka urheiluseurat ovat koko ajan olleet päävastuussa myös väestön liikuttamisesta. Liikuntapolitiikkaa tuntemattomille voi kuitenkin sanoa, etteivät urheiluseurat ole tätä itse päättäneet, vaan tuo toimintavastuu on niille annettu ylhäältä päin.

Olympiakomitean ehdotus pitää sisällään sinällään erinomaisen idean siitä, että nuo palkatut olisivat vaikkapa lähihoitajia, nuorisotyöntekijöitä, sosionomeja, liikunnanohjaajia. Kannatan lämpimästi ehdotusta, sillä vuosikausia varsinkin liikunnanohjaajia opettaneena olen huomannut, että kentällä tarvittaisiin monialaisia osaajia ja sosionomi-nuoriso-liikunnanohjaajatutkintokin olisi perusteltu. Opiskelu lienee menossakin vähän tähän suuntaan ja mehän myös koulutamme Outward Boundissa juuri tällaiseen voimaannuttavaan ja kokemukselliseen ohjaamiseen ammattilaisia ja vapaaehtoisia.

Olympiakomitea voisikin kilauttaa OBF:ään ja aloittaa tämän uudentyyppisen seuraosaajien koulutuksen. Vähintään 100 miljoonan euron verovarojen käyttö liikkumisen lisäämiseen saisi näin konkreettisemman sävyn, jolle skeptikotkin voisivat antaa tukensa. Urheiluseuroissakin varmasti hyödyttäisiin jo nyt kokemuksellisen oppimisen ja seikkailukasvatuksen menetelmistä ja osaamisesta. Yhteistyötä odottaen… (https://www.facebook.com/OutwardBoundFinland/photos/a.193460034004713/2655161804501178/?type=3&theater) ja (https://www.outwardbound.fi/ammattilaiskursseja/kohti-kokonaisvaltaista-ohjaajuutta/?fbclid=IwAR2ZV0KroBwOE8ZmrJvLvxw_DPSOSyKYLtHb7uay9JyRRwagIdKimBua7f0).

28.3.2019

Urheiluseurasta liikuttajia –kysymystä käsittelin hetki sitten osaamisnäkökulmasta, nyt kansalaisyhteiskuntanäkökulmasta. Olympiakomitean ehdotushan on kannatettava siksi, että se vahvistaa kansalaisyhteiskunnan toimijoita ja tekee sen vieläpä demokratian pelisääntöjä noudattaen eikä tukeudu Veikkauksen rakenteellista korruptiota edesauttavaan systeemiin. Näistä urheiluseuratyöntekijöistähän (taloudellisista resursseista) päättäisivät aidosti kansanedustajat, joille vähäisen liikkumisen ongelman ratkaisemisen pitäisikin olla jatkuvan päänsäryn aihe. Nykysysteemissähän se on delegoitu liikuntapoliittisille sisäpiireille, joita ei valvo sen enempää kansanedustuslaitos kuin mediakaan.

Ongelmakin tässä ehdotuksessa on: urheiluseura on autonominen toimija, joka saa päättää itsenäisesti, mikä sen toiminnan tarkoitus on. Ja näin avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa tulee ollakin. Kysymys nyt onkin, muuttuuko urheiluseura liikuttajaseuraksi ylhäältä päin määräten? Tähän asti tulokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia, vaikka meillä on ollut Nuori Suomi –organisaatio suurine resursseineen ja monenmoista hanketta on vuosien mittaan käytetty urheiluseurojen muuttamiseksi liikuntaseuroiksi. Pahimmillaan tulokseksi on saatu se, että urheiluseuroja on syyllistetty asioista, jotka eivät niille ole edes kuuluneet niiden omien sääntöjen mukaan.

Muuttaisiko tuleva valtion tuki asian? Tästäkin on ristiriitaista tietoa, sillä valtiohan on jo pitkään tukenut urheiluseuroja tässä tarkoituksessa. Käsittääkseni ne seurat, joissa on onnistuttu lisäämään vapaaehtoisten toiminnan määrää ja laatua, ovat hyötyneet ammattilaisten palkkaamisesta. Turhan usein ammattilaisen palkkaaminen on vaikuttanut negatiivisesti seuran toimintaan, kun kaikki hommat on kaadettu palkatulle henkilölle. Vapaaehtoistoiminnan organisaatioiden täytyykin olla hyvin tietoisia oman toimintansa vahvuuksista ja toimintamuotojensa sopivuudesta juuri kolmannelle sektorille.

Toinen ongelma on kilpailuasetelma yksityisen sektorin kanssa. Pahimmillaan valtion tuki urheiluseuroille voitaisiin tulkita epäreilun kilpailuedun perusteella loukkaukseksi yksityisiä liikuntapalveluyrityksiä kohtaan. Ei myöskään ole järkevää tuottaa liikuntapalveluita urheiluseurojen kautta niille, jotka voivat hankkia palvelunsa yksityisiltä markkinoilta. Tämä ei varmaan ole ehdotuksen tarkoituskaan, mutta kyllähän jo nyt liikkuvista saisi helpoiten asiakkaita myös urheiluseuroihin. Liikkumattomuusongelmaan se ei toimisi.

En väitä, että ratkaisu on helppo, mutta yksi vaihtoehto toki olisivat varta vasten perustetut liikuntaseurat, joiden tarkoituskin olisi liikuttaa juuri vähän liikkuvia ryhmiä tai jopa erityisesti jotain kohderyhmää.

Olympiakomitean ajatuksena lienee ollut ennen kaikkea ammattimaisesti jo nyt toimivien isojen urheiluseurojen toiminnan laajentaminen vähän liikkuvien ryhmiin. Näistähän on aika hyviä tuloksiakin mm. voimistelu- ja yleisurheiluseuroissa ja urheiluseurathan toki vetävät lapsena mukaan paljon harrastajia, joita voisi olla vielä enemmänkin. Ongelmanahan on ollut näiden harrastajien pitäminen mukana seuratoiminnassa. Helsinki liikkuu –seuraillassa pohdin itse sellaistakin mahdollisuutta, että jos ne 15-vuotiaana nyt lopettavat nuoret innostettasiin perustamaan oma ”kevyturheiluseura”, niin saisiko se heitä jatkamaan urheiluharrastustaan tai alkamaan aktiiviksi vapaaehtoistoimijaksi – hyvinvointihyödythän ovat merkittäviä kummastakin toiminnasta?

Olen aiemmin myös ehdottanut ”LiHy-uudistusta”, jossa urheiluseurat olisivatkin osa kolmannen sektorin ”poolia”, joka yhdessä lähtisi esim. maakuntatasolla ratkomaan näitä moninaisia syrjäytymisongelmia, joihin tarvitaan osaajien lisäksi myös kontaktipintoja väestön eri ryhmittymiin. Urheiluseurahan on jo imagoltaan sellainen, ettei sinne helposti löydä tietään sellainen, joka liikkuu vähän. Entä jos meillä olisikin nuoriso-, mielenterveys-, päihde-, sote-järjestöjen ym. yhteistyöpooli, joka tavoittaisi hyvin tukea tarvitsevat ja ohjaisi ihmiset heille sopivan toiminnan piiriin. Sellainen OK:nkin hahmottama toiminta olisi jo nyt mahdollista, jos eri kolmannen sektorin toimijat toimisivat kimpassa, joita mm. Kolmas lähde –hankkeessa muutamia vuosia sitten onnistuneesti kehitettiin.

Valitettavasti vain kehitettiin, sillä esimerkiksi Valo ry., joka silloin oli yksi hankkeen pääorganisaatioista, oli kovin passiivinen osallistumaan edes ohjausryhmän kokouksiin. Pekka Nikulainen ei tainnut käydä kertaakaan, tiesiköhän Teemu Japisson koko suuresta hankkeesta? Hyvä kuitenkin, että ideat ovat nyt kypsyneet ehdotukseksi. Toivottavasti emme  tule  pettymään tämän asian suhteen. Tyhjiä vaalitempauksia tässä vähiten tarvitaan liikkumattomuusongelman ratkaisuksi.

Itse olisinkin ehkä nähnyt mieluummin järjestöjen yhteisen ehdotuksen, jossa olisi jo valmiina noita erilaisia osaamisia ja kontaktipintoja vähän liikkuviin ryhmiin. Ja vaikka maakuntamalli ei välttämättä tule sote-uudistuksen pohjaksi, niin maakunta voisi olla kuitenkin suuressa osaa maata hyvä alue tällaisille kolmannen sektorin pooleille, joissa erilaiset yhdistykset ja yleishyödylliset, voittoatavoittelemattomat yritykset voisivat yhteistoimintaa kehittämällä ratkaista varsinkin ihmisten passiivisuudesta, addiktioista ja yksinäisyydestä johtuvia ongelmia huomattavasti nykyistä laadukkaammin, laajemmin ja taloudellisimmin. Samalla ratkeaisi liikunta- ja urheilupolitiikan sisäinen kiista siitä, mihin niitä alueellisia liikuntaorganisaatioita oikein tarvitaan – niistä voisi tulla tämän poolin aktiivinen jäsen, joka sitoisi urheiluseurat kunnolla mukaan väestön hyvinvoinnin edistämiseen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen.

Tällainen toiminta olisi myös erinomaista pohjoismaisen kansalaisyhteiskunnan päivittämistä jälkiteollisen, digitoituneen ja monenlaisia uusia ongelmia jatkuvasti luovan maailmamme tarpeisiin. Olympiakomiteassa on varmaan nyt kova tohina päällä, kun tuota resurssiehdotusta muokataan myös käytännössä toimivaksi malliksi. Tsemppiä sinnekin ja ennen kaikkea niille, jotka odottavat, että liikuntapolitiikka vastaa heidänkin hiljaiseen huutoonsa!

28.3.2019

Tässä muuten linkki Kolmas lähde –hankkeen erinomaisiin materiaaleihin, joihin urheiluseuroissa kannattaisi nyt tutustua. Jos vaikka Olympiakomitean ehdotus toteutuisi. Siellähän rakennettiin ”hyvinvointiseuraa tai –yhdistystä”, jossa urheilu(liikunta)-, sosiaali- ja kultturialan yhdistykset tekisivät myös yhteistyötä keskenään (https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507/materiaalit).

28.3.2019

Ja tässä linkki kirjoitukseeni, jossa hahmottelin sitä kolmannen sektorin järjestöjen yhteistyötä eräänlaisen ”poolin” muodossa. Samantapaisia ajatuksia ovat toki esittäneet muutkin.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

11.4.2019

Tässä linkki tekemäämme urheiluseuratutkimukseen, josta saa hyviä perusteita urheiluseuran monenlaisista merkityksistä (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4).

Tässä linkki samasta aiheesta tekemääni blogikirjoitukseen, jossa pohditaan tutkimuksen soveltamistakin (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/).

Ja tässä vielä linkki kirjoitukseeni, jossa ehdotan ”liikuntaseuran” perustamista eli vähän sama ajatus kuin tuossa olympiakomitean uudessa ehdotuksessa (http://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/).

11.4.2019

Olympiakomitean ehdotus 5000 urheiluseuratoimijasta valtion 100 miljoonan euron satsaukselle piti sisällään ajatuksen siitä, että puolet summasta tulisi jostain muualta. Vuosikustannus 40 000 euroahan tarkoittaisi 200 miljoonaa euroa. Mistä tällaiset rahat, kun nykyinen valtion liikuntabudjetti on vain noin 150 miljoonaa euroa vuodessa? Seuraavassa pyörittelen rahoituksen eri vaihtoehtoja tälle erinomaiselle ehdotukselle.

Valtion budjetin meno-osioon on tunnetusti vaikea saada lisärahaa ellei asia ole a) äärimmäisen tärkeä tai jos sille keksitään joku b) rahoitusmalli tai c) löytyy sopiva leikkauskohta tai säästökohde  muualta budjetista. A-kohta on mielestäni vaiheessa tärkeä – liikunta- ja urheiluelämän vaikuttajien, poliitikkojen, puolueiden, kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten ihmisten tulisi vakuuttaa valtiovarainministeriön virkamiehet siitä, että tämä on äärimmäisen tärkeä. Itse oletan, että ensimmäinen askel on vilkas ja avoin keskustelu asiasta. Toinen lienee se, että hallitus ja eduskunta aidosti ottavat liikkumisen lisäämisen agendalleen. Periaatteessa liikuntapoliittinen selonteko antaisi tähän pohjan, mutta nyt sitten järjestöjen, liikuntahallinnon, valtion liikuntaneuvoston ja yksittäisten kansalaisten tulisi lyödä löylyä kiukaalle, jotta hallitusohjelmaan saadaan sitovat tavoitteet, rahoitus ja aikataulu muutoksille.

B-kohta eli rahoitusmalli on siis Olympiakomitean mallissa budjettirahoitus Veikkaus-rahoituksen sijasta. Budjettirahoitus ei kuitenkaan ole kaivo, josta vettä nostetaan tarpeen mukaan. Siksihän järjestöt ovat tyytyneet Veikkauksen tuottoihin, vaikka ne eivät ole riittäviä tarpeeseen nähden. Budjettirahoitus on tietysti demokraattisempi ja eettisempi muoto kuin rahapelirahoitus. B-kohtaa voi perustella liikkumattomuuden suurilla kustannuksilla, vaikka se ei ole paljon poliitikkoja aiemmin hetkauttanutkaan. Oletetaan, että tällainen Olympiakomitean terhakoituminen kuitenkin tekee sen. Mistä sitten se toinen, ”omarahoituspuoli”, tulee?

Varmaankin sieltä, mistä urheiluseurojen muukin rahoitus tulee  eli jäsenmaksuista, tapahtumatuotoista, harjoittelu-  ja kilpailumaksuista. Ongelma tosin on, että vähän liikkuvien kyky maksaa suuria jäsenmaksuja on rajallinen ja tarkoitus kai olisi, että muutenkin omakustannusosuus olisi kohtuullinen. Itsekään en suosittele täysin ilmaisia palveluja. Sen sijaan tällainen toiminta sopisi mainiosti talkoo- ja vapaaehtoistoimin, joukkorahoituksen ja eettisen ulkopuolisen rahoituksen kohteeksi. Tällä hetkelläkin esimerkiksi yritykset tukevat seuroja mieluiten juuri tällaiseen eettisesti korkeatasoiseen toimintaan liittyen. Kyse on kuitenkin suuresta summasta – noin 100 miljoonasta eurosta. Kaatuuko OK:n periaatteessa hyvä idea tämän omarahoitusosuuspuolen täydelliseen unohtamiseen tuossa esityksessä? Hopihopi rakentamaan uskottava malli…

En malta olla tässä viittaamatta myös Veikkauksen nykyisen rahoituksen ongelmaan, joka liittyy siihen, että rahapelejä pelaavat yhteiskunnan huono-osaiset suuresti yliedustettuina. Tämähän johtuu osaltaan siitä, että valtion monopoliyhtiönä Veikkaus on häivyttänyt esimerkiksi urheilujärjestöjen luonnollisen suhteen omaan kannattajakuntaansa, jonka olettaisi tukevan juuri omaa lajiaan ja omaa seuraansa. Muistutuksena, että näinhän aluksi oli sekä Veikkauksen että Raha-automaattiyhdistyksen suhteen, koska ne olivat järjestöjen omia rahankeruumuotoja. Oletan, että koulutettu ja hyvin toimeentuleva ihminen ei juuri ole rahapeleistä kiinnostunut niiden nykyisissä muodoissa. Jos kuitenkin hän tai me tietäisimme, että tukiraha menisi itselle rakkaan harrastuksen tai toimintamuodon tukemiseen lyhentämättömänä, niin meidänkin kukkaronnyörimme saattaisivat aueta paremmin. Tarkoitan meillä ennen kaikkea sitä joukkoa urheilua seuraavia, joilla ei ole omia lapsia urheiluseuroissa – heidän maksujensa ja vapaaehtoistyönsä avullahan seurat nytkin toimivat. Julkinen rahoitus on lajiliitto-organisaatioissakin yleensä vain 10 prosentin luokkaa, urheiluseuroissa paljon vähemmän. Erilaisia joukkorahoitusmalleja käyttää osa hyvää tekevistä organisaatioista tälläkin hetkellä aika menestyksellisesti.

Urheiluelämä kuitenkin luottaa monopoliyhtiö Veikkaukseen, vaikka se kuluttaa runsaasti järjestöille kuuluvaa rahaa markkinointiin ja lobbaukseen minkä lisäksi valtion virkamiehet päättävät viisaudessaan, mihin kohteisiin ne rahat annetaan. Minä ainakin haluaisin tuen suoraan oman seurani, järjestöni ja lajini käyttöön kierrättämättä sitä yhtiön kautta, jolla ei ole kilpailijaa ja antamatta pienen sisäpiiriporukan päättää, kenelle tuet kuuluvat. Mielelläni antaisin Olympiakomiteallekin suoraan sen satasen, minkä välittäjiksi he ovat luoneet Unelma-arpasysteemin, joka vienee siitä suuren osan oman organisaationsa ylläpitämiseen. Turha krääsä on myös ikävä motivointikeino tuen antajalle. Tuntuu niin vanhanaikaiselta että…

(Liikunta)poliitikotkin ovat varsin lyhytnäköisiä tai vain sopeutuneet tilanteeseen, etteivät näe muita vaihtoehtoja mahdollisinakaan. Kuuntelin muutaman poliitikon haastattelua OK:n podcasteista (vaalien läheisyyden takia en mainitse nimiä), joista yksi ennusti, että valtion budjettivaroista voisi saada noin 50 miljoonaa euroa lisää liikuttamisen edistämiseen. Sama edustaja kertoi myös, että suomalaisen huippu-urheilun rahoitus tarvitsee ainakin nykymäärän valtion tukea, koska täällä on erilainen tilanne muihin Pohjoismaihin nähden: yksityistä rahaa ei ole yhtä paljon käytettävissä. Jotenkin ymmärrän, että poliitikko yrittää antaa realistisen kuvan valtion budjettirahoituksesta, vaikka voisi kuvitella, että liikuntapoliitikko osaisi perustella huomattavasti suuremman tuen tarpeen tuosta vaan varsinkin,  kun Veikkauksen tuottokehitys tullee laskemaan ja saattaahan olla, että koko rahoitusmalli joutuu – monestakin syystä – kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sen sijaan en ymmärrä lainkaan, että poliitikko pitää ikään kuin annettuna tilannetta, jonka on aiheuttanut olympiakomitean ja lajiliittojen suorastaan surkea ”kumppanuustoiminta” yksityisten tukijoiden kanssa. Miten on mahdollista, että muissa Pohjoismaissa sama toiminta saa erittäin paljon enemmän tukea kuin meillä? Ja miten on mahdollista, että tuon onnettoman toiminnan maksumiehiksi halutaan veronmaksajiakin?

Laskeskelin kerran, miten esimerkiksi urheiluihmiset pystyisivät todella kohtuullisilla panoksilla rahoittamaan vaikkapa tämän urheiluseuratoimijoiden palkkaamisen (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Esimerkkinäni oli (progressiivinen) YLE-vero, jossa siis hyvätuloisten on laskettu antavan vapaaehtoisesti enemmän tähän hyvään pottiin kuin huonotuloisten. Urheiluahan seurataan hurjasti, joten potentiaalia tällaiselle tuelle on todella paljon. Sen rahoituksen hyvä puoli on sekin, että silloin järjestöt joutuisivat myös keskittymään toiminnan laatuun, kun ”aidot markkinat” ratkaisisiva t suuren osan rahoituksestakin.

Liikunnan lisämäärärahojen perustelemisen lisäksi olisi hyvä olla selkeä säästökohde tai vastaavasti leikkauskohde. Leikkauskohtien keksiminen on sinänsä helppoa, jos ottaa koko valtion budjetin käsittelyyn – yritystukien lisäksi budjetissa on runsaasti tukia hyväosaisille, jotka eivät tukea tarvitse tai pärjäisivät vähemmälläkin tuella. Entisenä opiskelija-aktiivina uskallan jopa ihmetellä, että Hesari antaa opiskelijoille ohjeita siitä, miten halpakorkoinen ja valtion takaama opintolaina kannattaa sijoittaa tuottavasti. Kyllä se varmasti huonompiosaisia ottaa aiheestakin päähän.

Puolueille  näyttää kuitenkin olevan vaikeaa löytää mitään leikattavaa näin ennen vaaleja. Ilmiselvä säästökohde on Veikkauksen aiheuttamien rahapelihaittojen minimointi ja Veikkauksen aggressiivisesta markkinoinnista leikkaaminen. Minähän en kannata Veikkaus oy:n lakkauttamista, vaan rahapelitoiminnan huomattavasti tiukempaa sääntelyä myös mahdollisia muita toimijoita koskien. Kannatan myös Veikkauksen voittojen tuloutusta suoraan budjettiin ilman minkäänlaisia korvamerkintöjä. Oletukseni on, että Veikkauksen tuotot laskevat tulevina vuosina jonnekin 700-800  miljoonan tienoille, mutta oletan myös, että muu budjettirahoitus ja järjestöjen aktiivisempi rahanhankintatoiminta korvaa kyllä tuon alenemisen korkoineen. Kun liikunta-asiasta tulee oikeasti koko kansan sydämen asia, niin aivan varmasti me saamme hyville asioille nykyistä paljon suuremman rahoituksen eri väyliä pitkin. Pitää muistaa, että tällä hetkellä liikuntaa ei ole edes kovin uskottavasti edistetty valtion varoin, koska ylivoimaisesti suurin osa tuesta on palvellut urheilutoimintaa.

Kantani takana ovat varmasti kaikkien järjestöjen luottamushenkilöt ja palkatut työntekijät, vaikka eivät sitä uskalla julkisesti ilmoittaakaan (hyvä esimerkki tästä: https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html). Hehän uskovat tai ainakin heidän pitäisi uskoa, että tämä ihmisten ja yhteiskunnan kannalta erinomaisen tärkeä kansalaisjärjestötoiminta ansaitsee nykyistä paljon paremman tuen niin valtiolta kuin kansalaisilta itseltäänkin. Ja ajatelkaa olympiakomiteaa, joka on kenties maailman tunnetuin brändi tai jalkapalloa, jääkiekkoa ja hiihtoa muista sadoista harrastus- ja toimintamuodoista puhumattakaan – miksi niiden rahallinen arvo on annettu ulosmitattavaksi Veikkauksen kaltaisen yrityksen yksinoikeudella, joka kohdistaa tuotteensa ja markkinointinsa haavoittuviin ihmisryhmiin ja jättää hyväosaiset rauhaan. (ks. THL: Rahapelien markkinointia pitäisi ehkä säädellä yhtä tarkasti kuin tupakan ja alkoholin mainontaa https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000006065268.html). Miksei Veikkauksella/järjestöillä ole edes joukkorahoitusmuotoa, johon voi antaa rahaa ilman pelivelvoitetta?

Koukuttava ”pelikulttuuri” (mielenkiintoista muuten, että tämä termi on jo hyväksytty kuvaamaan tietokoneilla tai muilla digitaalisia sovelluksia käyttävillä laitteilla pelattavia pelejä, vaikka itse sana kuvaisi kaikkia pelikulttuureja – OMG!) tullee olemaan muutaman vuoden kuluttua aihe, josta tiedämme huomattavasti enemmän kuin nyt. En vastusta älylaitteilla (tämäkin älytön käsite) pelaamista sinällään, mutta kyllähän liiallisen pelaamisen haitat näkyvät jo nyt erinomaisen hyvin, vaikka tutkimustieto on vähäistä. Veikkauksen tuotoista menee jo nyt aivan liikaa sekä sen oman rahapelitoiminnan että muun samalla logiikalla toimivan pelikulttuurin luomien ongelmien korjaamiseen.

Nopeasti saatavat palautteet, ”elämät” tai ”voitot”, iskevät yhteiskunnan heikoimpiin jäseniin kovemmalla voimalla kuin vaikkapa urheilussa pitkäjänteiseen valmentautumiseen tottuneisiin hyväosaisiin. Ja silti moni tietää, että (raha)pelaaminen on yleistä myös urheilupiireissä. Jos Eurheilusta tulee virallista urheilua ja se tulee julkisten tukien piiriin, joudutaan muutamien selvitysten perusteella myös hurjiin eettisiin ongelmiin, koska kiusaaminen, häirintä ja muut eettiset ongelmat näyttävät ikään kuin kuuluvan pelikulttuuriin. SUEK:sta (Suomen urheilun eettinen keskus) tullee kohta Veikkauksen rahan suurin kohdejärjestö. Ja nyt en siis puutu edes siihen, miten suuri vaikutus tietokonepelaamisella on jo ollut fyysisen aktiivisuuden vähenemiseen tai pitkäjänteisen tekemisen arvostuksen laskuun eli vaikkapa tällaisten pidempien tekstien lukemisaktiivisuuden voimakkaaseen laskuun myös aikuisväestön keskuudessa.

Mikä on pointtini: liikuntaväen tulisi kaikessa toiminnassaan eli myös rahan hankinnassaan kannustaa ihmisiä (fyysiseen) aktiivisuuteen ja eettisyyteen. Rahapelibisnes ja tietokonepelaaminen hoitavat kyllä oman rootelinsa ilman liikunta- ja urheiluväen apuakin. Valtion ja lainsäätäjien tehtävänä on tehdä poliittiset linjaukset rahapelaamisen suhteen erillään siitä, mikä niiden keinotekoisesti rakennettu merkitys liikunnalle ja urheilulle, kulttuurille, nuorisotyölle ja sote-järjestöille nyt on. Rahapelihaittoihin menevät rahathan ovat nyt pois liikunnalta ja urheilulta sekä muilta hyvää tekeviltä järjestöiltä. Tulevaisuudessa järjestöt tullevat kohtaamaan myös suuret mainehaitat tästä epäeettisestä kytköksestä.

Itse näen tilanteen sekä liikkumisen edistämisen että urheilun kehittämisen näkökulmasta kriittisenä – juuri nyt on toimittava liikkumattomuuden aivan kuten ilmastonmuutoksenkin estämisessä. Huomenna voi olla liian myöhäistä. Jäätiköt sulavat ja ihmiset istuvat aivan liikaa.

Toinen pointtini on: ihmiset kykenevät yksilöinä ja ryhminä uskomattomiin tekoihin ilman että poliitikot, valtio tai kunnat tekevät mitään. Urheiluseurat voivat aivan hyvin aloittaa olympiakomitean idean mukaisen toiminnan, vaikka valtiolta ei tulisi koskaan yhtään senttiä. Itsekin lupaan antaa asiantuntemukseni kyseisen toiminnan kehittämiseen aika edullisesti, jopa ilmaiseksi. Ensi viikolla aloitammekin yhden seuran kanssa kyseisen kaltaisen liikuntatoiminnan suunnittelun, myöhemmin ehkä useammankin. Outward Boundin koulutukset sopivat myös mainiosti seuratoimijoille, jotka tarvitsevat kokemuksellisen oppimisen osaamista.

Eräs tässä nimeltä mainitsematon opetus- ja kulttuuriministeriön liikunta-asioista vastaava virkahenkilö on manannut pariinkin otteeseen sitä, ettei olympiakomitea tee mitään ellei valtio anna sille ensin rahaa. Toivon sydämestäni, ettei tämä Pekka Nikulaisen kasvot saanut ehdotus ole yksi niistä. Odotteluun ei liene aikaa, joten eiköhän Pekan ja kumppaneiden ole aika kääriä hihat ylös ja alkaa tehdä töitä asian eteen. Tekijöitä, asiantuntijoita ja halukkaita seuroja varmasti löytyy.

Näin vaalien alla sitä tällainen tavallinen kansalainen pelkää, että puolueet ja muut järjestöt esittävät katteettomia lupauksia, joita ei ole tarkoituskaan lunastaa vaalien jälkeen. Oletan, että olympiakomitea on jo nimennyt ryhmän, joka julkaisee pikaisesti toimintaohjelman, jonka avulla asiaa aletaan konreettisesti edistää. Siinä tietysti esitetään keinot sen omarahoituksenkin keräämiseksi. Oma oletukseni on, että näin erinomaiseen ehdotukseen löytyy nopeasti miljoonien eurojen tuki niin yrityksiltä kuin yksityisiltä henkilöiltäkin. Ensin olympiakomitean täytyy tietysti osoittaa niille, että se on tosissaan tämän ehdotuksensa kanssa. Pelkkä julkilausuma ja yksi Hesarin juttu ei siihen valitettavasti riitä. Kansa muistaa ne  ”maailman liikkuvin urheilukansa 2020”, ”pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa 2020” tai huippu-urheilun muutosryhmän monet lupaukset. Toivottavasti tästä ei tule yhtä samanmoista tyhjää lupausta.

Omatuntoni pakotti minut auttamaan olympiakomiteaa sen esitettyä periaatteessa kannatettavan ehdotuksensa urheiluseurojen tekemisestä myös kansan liikuttajia. Ehdotukseen olisi voinut erittäin perustellusti ottaa jyrkän kielteisen kannankin. Miten urheiluseurat onnistuisivat tehtävässä, jota niiden on oletettu hoitavan liikuntalain säätämisestä (1980) lähtien? Urheiluseuratoimintaa on myös tutkittu ja kehitetty todella pitkään ja monissa projekteissa ja siltikään ne eivät ole onnistuneet palvelemaan vähän liikkuvia kansalaisia. Mutta miksi olla aina negatiivinen, sillä urheiluseurat ovat hoitaneet omien tavoitteidensa mukaisen toiminnan erinomaisesti. Nuo liikuttamistehtäväthän on asetettu urheiluseurojen ulkopuolelta niiltä kysymättä. Autonomisia yhdistyksiä ei myöskään voi ohjata eikä määrätä ulkopuolelta.

Jos olympiakomitea ottaa tehtävänsä tosissaan ja tekee oman työnsä kunnolla, niin urheiluseurat ovat kuitenkin suomalaisessa yhteiskunnassa ne luontevimmat kansan liikuttajatkin, vaikka yhteistoimintaa ja erilaisia koalitioita varmasti tarvitaankin tavoitteen saavuttamiseksi.

Palaan asiaan myöhemminkin, vaikka tuosta altakin löytyy aika paljon tietoa aiheesta noin niin kuin aluksi…

Lähteitä

Tiensuu, T. 2019. Veikkaukselta tulee vaatia vastuullisempaa toimintaa. Eikö järjestöissä todellakaan ymmärretä, minkälaisia haittoja ja inhimillisiä tragedioita veikkausvoittovarojen takana on? (https://www.hs.fi/paivanlehti/07042019/art-2000006061596.html), HS-mielipide, 7.4.2019.

Tiihonen  A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2018. Kansa tukemaan huippu-urheilua (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.1.2018.

Tiihonen A. 2018. Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2018.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  13.4. 2017.

Tiihonen, Arto; Keskinen, Lauri (2016) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (http://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Suomen hiihdon tulevaisuus

Lähtökohtia analyysille

Suomen hiihtomenestys Seefeldin MM-kisoissa oli selvästi heikompi kuin osattiin odottaa. Kärki on erittäin kapea eli mitalitoivoja oli ennakkoon joukkueessa vain Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski, miesten sprintti-/viestijoukkue maastohiihdossa ja yhdistetyssä. Edellisten lisäksi siis Risto-Matti Hakola, Matti Heikkinen ja Perttu Hyvärinen sekä Ilkka Herola ja Eero Hirvonen saattoivat onnistuessaan saada mitalin kisoista. Yhteensä mitalitasoisia yksilöurheilijoita on nyt 2 ja joukkueissa lisäksi puoli tusinaa.

Vertailumaat Suomelle ovat edelleenkin samat vanhat eli Norja, Ruotsi ja Venäjä, vaikka toki voisimme ottaa vertailumaiksi mm. Saksan, Ranskan, USAn, Japanin, Kanadan, Viron, Sveitsin, Itävallan tai Slovenian – vai voisimmeko, velvoittaako menneisyys enemmän kuin tosiasiat?

Vertailujen tekeminen on mielekästä seuraavassa rajata vain maastohiihtoon, sillä esim. Ruotsilla ei ole lainkaan mäkihyppääjiä tai yhdistetyn urheilijoita, kun taas vaikkapa Saksa ja Itävalta ovat erittäin vahvoja juuri mäessä ja yhdistetyssä. Hiihtovalmennus on Suomessakin aika lailla eriytynyttä mäkilajeihin verrattuna.

Miksi Suomi on nyt ongelmissa myös maastohiihdossa, vaikka viime vuoden olympialaisissa ja kahden vuoden takaisissa MM-kisoissa näytti vähän paremmalta? Suomella ei edelleenkään ole enempää mitalitoivoja eikä Pärmäkoski ole niin hyvässä kunnossa kuin vuosi sitten tai sitten kilpasiskot ovat menneet edelle. Iivo Niskasen taso on korkealla toki edelleen.

Iso kuva näyttää kuitenkin siltä, että monissa maissa kasvaa uusi, selvästi vahvempi hiihtäjäsukupolvi. Ruotsilla on kova kaarti nuoria naisia ihan huipulla tai huipun tuntumassa. Venäjälläkin on useita nuorehkoja mies- ja naishiihtäjiä, joita on toki Norjallakin, vaikka taso on niin kova, ettei Johannes Hösflot Kläbon lisäksi kovin moni nuori ole päässyt aivan suoraan huipulle. Ruotsin mieshiihto on taantunut, sillä heidän tasainen kärkensä sijoittuu nyt 10-20 väliin. Sieltä voi kuitenkin nousta kärkeen lyhyessäkin ajassa.

Tämä on siis lähtötilanne, kun aloitan artikkelini pohtimalla Jorma Mannisen  (ja Harri Kirvesniemen) näkemyksiä ”Suomen maastohiihdon kilpailukyvystä”, jonka merkittävimmäksi tulokseksi Manninen nostaa tilastofaktan, jonka mukaan maastohiihdossa menestyjien tulisi olla valmiita urheilijoita jo nuorten sarja-vaiheessa.  Viimeisin esimerkki 2018 olympialaisista osoitti, että 80 prosenttia mitalisteista ja 75 prosenttia kymmenen parhaan joukossa olleista oli saavuttanut vähintään mitalin nuorten MM-kisoista. Se onkin aika vastaansanomaton todiste väitteelle.

Toinen tärkeä pointti pamfletissa oli se, että nuorten 16-19 –vuotiaiden tulisi harjoitella huomattavasti vauhdikkaammin, jotta he oppisivat nopean hiihdon tekniikan, mutta se olisi myös muiden hiihdossa tarvittavien ominaisuuksien kehittämisen kannalta tehokkaampaa kuin suomalaisten suosima hitaahko peruskestävyysharjoittelu.

Kirvesniemen ja Mannisen kanssa on helppo olla samaa mieltä pelkästään näitä tämän vuoden MM-hiihtoja seuraamalla. Kärkipää vilisee nuorten MM-mitalisteja ja suomalaisten maksimihiihtovauhti ei riitä millään hiihtomatkalla.

Muistan jutelleeni tästä samasta asiasta jo 1990-luvun lopulla  silloisen hiihdon päävalmentajan Antti Leppävuoren kanssa. Teknisen osaamisen puute tiedostettiin jo silloin,mutta asialle ei ole osattu tehdä  juuri mitään. Harrin ja Jorman toimintaa läheltä seuranneena 1970-luvulla tiedän, että mikkeliläisten hiihtäjien harjoittelu oli kovatehoista ja monipuolista nuoresta lähtien.

Mistä mahtaa johtua, että Mannisen ja Kirvesniemen ajatuksilla ei tunnu olevan kannatusta Suomen hiihtopiireissä? Kirjasessaankin he esittävät melko vakuuttavia todisteita näkemyksilleen, mutta eivät silti uskalla väittää mitään ihan varmasti. Mitä pelättävää heillä on?  Tai minkälaisesta suomalaisen huippu-urheilun keskustelukulttuurista kertoo se, että (täysin) ulkopuolistenkin pitää pelätä perusteltujen mielipiteidensä esittämistä?

Pelko pois, tulevaisuus ei ole parempi ilman rohkeita ja perusteltuja muutosesityksiä! Joskus muuten tulee mieleen, että urheilu- ja liikuntakeskustelussa pitäisi soveltaa muusikkovalinnasta tuttua anonymiteettiä eli soittamista verhon takaa. Tällöin puhujaa/kirjoittajaa ei voisi tunnistaa eikä leimata ja itse asiaa voitaisiin käsitellä puhtaasti sen sisällön perusteella.

Parempi ratkaisu toki olisi se, että vastuulliset päättäjät tarttuisivat itse kynään ja esittäisivät selkeästi ja julkisesti näkemyksiään vaikkapa nyt tästä hiihtovalmennuksesta. Eipä nyt tule mieleen yhtään 2000-luvun urheilujohtajaa tai liikuntapoliitikkoa, joka olisi altistanut ajatuksiaan jullkisen keskustelun kohteeksi. Poikkeuksena Henrik Dettmann, jonka mainioita kolumneja vaihtelevista aiheista olemme saaneet lukea YLEn sivuilta (esim. https://yle.fi/urheilu/3-10651809).

Olisko niin, että sisäpiiriläiset eivät uskalla avata ajatuksiaan elleivät ole Dettmannin tasoisia tunnustettuja huippuja ja ulkopuolisilla taas ei ole sitä sisäpiiritietoa, jota pitäisi olla kunnollisen keskustelun käymiseen? Seurauksena on pattitilanne, pistetään siis pillit pussiin ja mennään muualle soittelemaan…

Hiihtotutkimus ja huippuhiihdon kehittäminen – tapahtuuko mitään?

Suomessa on tapana perustaa toiminta tutkimukseen. Liikunta-alalla usko tieteellisyyteen on erityisen vahva. Sen tausta lienee siinä, että nuoren tieteenalan suomalaisille huippututkijoille ei 1900-luvulla  löytynyt matalakoulutusalalta minkäänlaisia vastaväittäjiä. Kokemustiedosta tuli käyttökelvotonta, kun opittiin hormonien, hapenkuljetuksen ja biomenkaniikan salat.

Liikuntahallinto ja osa urheiluorganisaatioistakin uskoo edelleenkin vahvasti ”tieteellä ja tutkimuksella johtamiseen”, vaikka se ei ole tuottanut toivottuja tuloksia, kun väestö liikkuu entistä vähemmän ja huippu-urheilukaan ei saavuta asetettuja tavoitteitaan. Ensi vuonna pitäisi olla paras Pohjoismaa kummallakin saralla – ongelmia on siis muuallakin kuin maastohiihdossa.

Huippuhiihdon osalta tärkeä selittäjä on se, että tunnetut liikuntabiologiprofessorit  Paavo Komi ja Heikki Rusko loivat tutkimuksillaan ja tiedoillaan osan 1900-luvun lopun suomalaisesta hiihtomenestyksestä.

Peruskestävyyttä kehittävä matalatehoinen aerobinen harjoittelu onkin tärkeää kuntoliikkujalle, joita tutkimusten perusjoukot yleensä ovat. Hapenoton maksimiarvoillakin on suuri merkitys silloin,  kun itse suoritus on kilpailijoilla vakioitavissa. Jos toinen osaa hiihtää taloudellisemmin, saa kovemman maksimivauhdin tai palautuu ”hapoilta” paremmin, on maksimihapenotosta vähemmän hyötyä.

Oletan, että jonkin verran hyötyä oli myös hiihdon biomekaniikan tutkimuksista silloiselle perinteisen hiihtotekniikalle. Tällä vuosisadalla suomalaiset ovat kuitenkin hävinneet juuri maksiminopeudessa parhaimmille kilpailijamaiden hiihtäjille oikeastaan aina. Suomesta ei ole löytynyt yhtään kunnollista sprinttihiihtäjää koko lajin olemassaolon aikana.

Johannes Hösflot Kläbo ja Stina Nilsson ovat tällä hetkellä niin taitavia suksen kuljettajia, että kovimmankaan kestävyysurheilijan ei ole heitä helppo voittaa. Sen sijaan Therese Johaug on mielestäni haavoittuvaisempi kuin esimerkiksi Marit Björgen, koska Johaugin huippunopeus ei tahdo riittää sprinteissä edes alkuerästä jatkoon.

Suomalaiset asiantuntijat tosin väittävät, että hiihto on edelleenkin kestävyyslaji. Sekin on tietysti totta, sillä työhevonen Martin Johnsrud Sundbykin voitti viimein MM-kullan. Paljon helpompaa on tosin nopean hankkia kestävyyttä kuin hitaan hankkia tarvittavaa nopeutta. Tämä on Kirvesniemen ja Mannisen teesi.

Moni muuten saattaa tässä ihmetellä asiaa, sillä muistoissa voi olla Harri Kirvesniemen oma hitaus. Muistan itsekin Harrin vitsin, kun häneltä kysyttiin 1980-luvun alussa muodissa olleen nopea vs. hidas lihaskeskustelun aikana, että minkälainen suhde hänellä on? Harri vastasi, että 70% hitaita ja 30% erittäin hitaita. Tämä lihassolukeskustelukin on muuten hyvä esimerkki ”tieteellisyyden” ongelmallisuudesta ja rajoituksista. Geneettinen lahjakkuus/lahjattomuus ei ole onneksi estänyt suomalaisia suuntautumasta myös sprinttijuoksuihin ja nopeuslajeihin. Sopivan harjoittelun avulla vahvuuksia/heikkouksia voi parantaa riippumatta lähtökohtaisista rajoituksista.

Nuorena Harrikin oli suhteellisen nopea ja usein kävi niin, että hän johti kv-kisojakin alkumatkasta, mutta väsähti jonkin verran loppukilometreillä. Ikääntyminen ja Harrin tapauksessa myös hiihtotyylien ja –tekniikkojen jatkuva kehittyminen asettivat Harrin hiihtonopeuden kehittämiselle suuria haasteita. Nuoret oppivat helpommin uudet luistelutekniikat, mikä nähtiin myös makihypyn V-tyylissä. Kläbon tekniikan oppivat nuoret tulevat panemaan hänet tiukoille, vaikka hänellä nyt onkin Toni Niemisen aikanaan hankkima ”epäreilu” kilpailuetu.

Mutta palataan tutkimuksen merkitykseen.  Edellä mainittuja perustutkimuksen löydöksiä parempi argumentti tutkimuksen merkityksestä on mielestäni se, että 1900-luvun huippuvalmentajat Pekka Vähä-Söyrinki, Antti Leppävuori ja Kari-Pekka Kyrö tekivät itsekin jonkin verran tutkimustyötä ja ainakin tutkimuksen ja käytännön yhteensovittaminen oli heille hyvin tuttua – valitettavasti myös siellä ”harmaalla alueella”.

En osaa sanoa, katkesiko tuo tutkimuksen ja käytännön yhteys Lahden 2001 jälkeen, mutta aika vähän on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana puhuttu tieteen ja tutkimuksen vaikutuksista suomalaisessa hiihdossa. Se on jäänyt oikeastaan rutiininomaisiin hiihtomattotesteihin ja verianalyyseihin KIHUssa. Tunteeko kukaan hiihtotutkimuksen uusia innovaatioita tai edes hiihtotutkijoita, vaikka meillä on nyt KIHU ja vaikka me aikoinaan ristimmekin liikuntabiologian laitoksen hiihtobiologian laitokseksi?

Suomessa vaikuttaa myös useampi suuri sykemittarivalmistaja, joiden sovelluksia käytetään globaalisti. Silti puhutaan edelleenkin vain ”hapoille menemisestä” eivätkä valmentajat tai hiihtäjät kykene näiden koko ajan kehittyneempien apuvälineiden avullakaan tunnistamaan edes ylirasitustiloja riittävän tarkasti. Miten se on mahdollista? Kirvesniemihän kykeni erittäin tarkkoihin oman hiihtonsa ja omien tuntemustensa analyyseihin perinteisellä päiväkirjatekniikalla. Suosittelisin sitä nykyhiihtäjillekin. Siinä oppii sekä reflektointikykyä että kausaliteettien hahmottamista ja kaiken lisäksi: ottaa hiihtonsa oikeasti omaksi asiakseen eikä ole muiden vietävissä.

Mannista ja Kirvesniemeä lukiessa tuntuu pahasti siltä, että hiihtotutkimus ei ole kyennyt vastaamaan mihinkään oleelliseen kysymykseen, joita he esittävät lähes joka sivulla kirjastaan. Tässä en tosiaan voi referoida kaikkia kysymyksiä ja ideoita, joita lyhyeenkin kirjaseen mahtuu runsaasti. Lukekaa, niin tiedätte! Juha Hurmetta hiukan siistitysti siteeraten.

Tasapuolisuuden nimissä on tietysti sanottava, ettei suomalainen hiihtovalmennus ole täysin epäonnistunutta. Olli Ohtonen on valmentanut Iivo Niskasesta maailman parhaan perinteisen hiihtäjän ja Iivon luistelutekniikkakin on parantunut viime vuodesta selvästi. Matti Haavisto teki Krista Pärmäkoskesta huippuhiihtäjän, vaikka Krista ei välttämättä ole tyyppinä aivan täydellinen. Toni Roponen on myös tehnyt hienoa työtä Matti Heikkisen ja Riitta-Liisa Roposen kanssa. Monia muitakin voisin mainita, mutta silti tuo tutkimuksen ja käytännön sovellusten välisen yhteyden puute  jää vaivaamaan.

Olisiko yksi ongelma sekin, ettei liikuntabiologian saralla voi tuottaa uusia innovaatioita ottamatta huomioon urheilijaa yksilönä. Lääketieteessä tehdään yhä enemmän tutkimusta, jossa eri hoitomuotoja kokeillaan yksittäistapauksiin, koska luonnontieteellisiä tutkimusasetelmia on vaikea tai mahdoton järjestää ja ihmisorganismi reagoi hoitoihin ja lääkkeisiin varsin yksilöllisesti. Huippu-urheilijan kanssa pitäisi kai toimia samoin. Jollekin sopii paremmin aerobinen harjoittelu, jollekin toiselle anaerobisempi painotus ja uran eri vaiheissa nämäkin vaihtelevat. Tuskin kenenkään hiihtäjän polku on tässä suhteessa samanlainen.

Kaiken lisäksi huippuhiihtäjien on pakko kokeilla jotain sellaista, mitä muut eivät ole koskaan kokeilleet saadakseen tarvittavaa kilpailuetua. Itse asiassa tieteellinen tutkimus perinteisin tavoin tehtynä ei siis sovellu juuri lainkaan huippu-urheiluun.

Huippu-urheilijan pitäisi siis olla rohkea, mutta juuri rohkeuden puute on kuvannut viime vuosina suomalaista hiihtoa ja myös asiantuntijoiden puhetta. Miten ihmeessä Frida Karlsson tiesi jaksavansa mitaleille aikuisten kisoissa, vaikka hänellä ei ollut lainkaan kokemuksia huippuvauhdeista? Ei hän tiennytkään, mutta uskalsi silti ottaa riskin.

Eveliina Piippo yllätti  itsensä alkutalven viesteissä, mutta Seefeldissä hän hiihteli tasapaksusti väsähtämistä vältellen. Joni Mäen piti selitellä 50 kilometrin kisan jälkeen ”tyhmää” temppuaan – ”Joni Mäki lähti höntyilemään kärkeen” – mennä kisan kärkeen itseään väsyttämään…

Jonon hännillä ei kasva voittajaksi, vaikka kuinka moni kommentaattori sitä viisaana pitäisikin. Aleksander Bolsunov lienee tästä paras esimerkki. Järjettömän tyhmä hiihtäjä, joka ottaa itsestään aina kaiken irti hiihtämällä kärjessä. Minusta juuri hän edustaa parhaiten sisukasta suomalaisuutta, joka ei säästele itseään. Bolsu myös kehittyy koko ajan, vaikka suomalaiset tietysti jälkiviisaina kommentoisivat, että jos nyt olisi malttanut peesata, niin…

Mutta ei mennä yksittäistapauksiin, vaan suoraan lopputulemaan: huippu-urheilun tutkimuksen tulisi perustua huippuyksilöiden kanssa mietittyihin ja heidän kokemuksiinsa ja oivalluksiinsa perustuvien innovaatioiden systemaattiseen seuraamiseen ja niiden kautta melko nopeasti tehtyjen johtopäätösten tekemisiin. Tutkimuksen pitäisi myös olla monitieteistä ja –käytännöllistä. Urheilijoiden pitäisi muuttua oman tekemisensä todellisiksi asiantuntijoiksi ja heidän ajatuksiaan tulisi kuunnella tarkasti tutkijoiden ja kehittäjien suunnalla.

Kannattaisiko muuten romuttaa Olympiakomitean asiantuntijajako, jossa esimerkiksi Olli-Pekka Kärkkäinen vastaa kestävyysvalmennuksesta ja –lajeista. Onkohan se enää tätä päivää, kun esimerkiksi maastohiihto on voima-, nopeus- ja varsinkin tekniikkalaji? Tämä lienee Olympiakomitean, lajiliittojen ja KIHUn tehtäviä… Ihmettelin myös suuresti O-P:n tulkintaa maastohiihdon ”heikohkosta kaudesta” (Iivo Niskasen tulkinta Äänekosken SM-kisoissa), jossa hän sanoi, että ennen joulua näytti siltä, että tästä kaudesta tulee paras kausi ikinä. Tunteeko Kärkkäinen lainkaan urheilijoitaan tai heidän kilpailijoitaan muissa maissa?

Yksilöinä vai joukkueena? Kuka siitä edes päättää?

Kansainvälisestä hiihdosta voi tämän kauden perusteella sanoa, että norjalaisten lisäksi Ruotsin naiset ja Venäjän miehet ja naisetkin näyttävät muodostavan keskenään harjoittelevan ja kilpailevan ryhmän, joka kirittää toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Liikuntasosiologina olen tästä joukkuetyyppisen harjoittelun eduista tainnut puhua neljännesvuosisadan verran. Suomalaisessa yksilöurheilussa on kuitenkin edetty pitkälti yksi urheilija – yksi valmentaja –periaatteella.

Kun talven aikana on kuunnellut asiasta päättäviä tahoja (heitäkin on näköjään moneen junaan ainakin SHL:ssä, OK:ssa ja Ampumahiihtoliitossa on esitetty näkemyksiä kovin kummallisista positioista), niin argumentteja ei tunnu olevan lainkaan, sillä kaikki ikään kuin päätetään kauden jälkeen pidettävissä ”pyykinpesijäisissä”. Luulisi, että tämä asia on sellainen, jota olisi pohdittu ainakin 40 vuotta (itse asiassa lähes sata) ja eri vaihtoehtojen puolesta ja vastaan olisi runsaasti oikeita perusteluja, seurantaa Suomesta ja ulkomailta. Jonkun olisi pitänyt laskea myös kustannukset ja nyt pitäisi olla suunnitelmia valmiina eri vaihtoehtojen varalta. Ehkä tämä asia kuitenkin päätetään jonkun pohjoisen kisan jälkeen savusaunassa, kun eri osapuolia on ensin pehmitelty kauden loppukisakiertueella?

Pointtini on ensinnäkin se, että jos Hiihtoliitto ja Ampumahiihtoliitto ja Olympiakomitea nyt tekevät yhteistyötä, niin joku linjahan se täytyy osata valita ja sitä täytyy sitten myös resurssoida kunnolla ja pitkäjänteisesti. Jos on tehty virhe, niin kuin nyt on tehty myös tämän asian suhteen, niin on tietysti osattava muuttaa suuntaa, mutta kuitenkin fiksusti. Puolivillaiset ratkaisut eivät kelpaa – näin ymmärsin Iivonkin puheita Äänekosken kisojen jälkeen.

Asia ei tietysti ole mustavalkoinen, sillä hiihtäjä tarvitsee sekä yksilövalmentajan ja hyvin yksilöllistä valmennusta, mutta myös joukkueen (vertais)tukea. Nythän näyttää juuri siltä, että urheilijat eivät osaa tai uskalla vaatia itseltään tarpeeksi. Eveliina Piippokin ihmetteli, miten Frida Karlsson saattoi olla niin valmis hiihtäjä niin nuorena. Syy on tietenkin se, että toinen on harjoitellut paljon paremmin ja kai Suomessa täytyy uskaltaa sanoa, että kovemmin. Meillähän on patologinen pelko ylirasittumisen vaaroista. Parempi hiihdellä mukavuusalueella sijoilla 20-40 kuin ottaa riski ja mennä hetkeksi ylikuntoon, vaikka sen seurauksena saattaisi kehittyäkin.

Isossa joukkueessa kriittinen massa pakottaa ottamaan riskejä – tähänhän norjalaisten ylivoima osittain perustuu. Kun 6-10 urheilijaa kilpailee edustuspaikoista, niin osa voi ottaa joka vuosi uusia riskejä harjoittelussaan, koska muuten paikkaa joukkueessa ei ole tulossakaan. Iivon ja Kristan ylikunto on tietysti valtava riski koko Suomen hiihdolle.

Nyt on kuitenkin pakko ottaa isompi joukkue kasaan ja nostaa harjoittelun tasoa yhdessä. Se on selvää, että muutaman huipun valmennus saattaa tästä kärsiä, kuten Kaisa Mäkäräinen antoi ymmärtääkin. Liittojen ja OK:n on kuitenkin ajateltava tulevaisuutta ja otettava seuraavat olympialaiset tähtäimeen. Uusia hiihtäjiä on saatava huipulle tai huipun tuntumaan tai sitten maastohiihdostakin tulee ”kaisamäkäräislaji”. Sekin on toki mahdollista, että Suomessa panostettaisiin vain joihinkin erikoisyksilöihin ja kerättäisiin heille hulppeat resurssit. Tämä valinta on kuitenkin liitoissa tehtävä ja sen mukaan jotenkin toimittava. Kaisa, Iivo ja Krista toki voivat jatkaa vaikka ilman liiton panostuksiakin, jos managerit ovat maailmanluokkaa. Huipulle nousu vaatiikin sitten jo uskomushoitoihin liittyviä taitoja myös managereilta, kun pitää myydä optioita tulevasta Iivosta etc.

Joukkueharjoittelu ei tietysti ole mikään ihmeitä tekevä asia. Pitää toki tietää, mitä kunkin urheilijan pitää ja kannattaa kehittää myös pitkäjänteisesti ja mitä sitten treenataan koko joukkueena. On selvää, että jokaisen suomalaisen hiihtäjän maksiminopeudessa on runsaasti kehittämistä. Tämä koskee erityisesti luistelua, mutta myös perinteistä.

Koko joukkueen nopeuden kehittäminen onnistuu tekniikkaa hiomalla, mutta tietysti siihen tarvitaan myös voimaa. Voimanpuutetta on Kristaa lukuun ottamatta kaikilla naishiihtäjillä vielä aivan liikaa. Kerttu Niskanen oli saanut vähän lisävoimaa, mutta se ei vielä riitä. Miesten puolella Perttu Hyvärinen kaipaisi eniten voimaa maajoukkuehiihtäjistä, joita minun listallani onkin nyt vain Rise Hakola Iivon lisäksi. Risto-Matin hyvä alkutalvi suli jonkinlaiseen tasapaksuun jumiin, josta ei tuntunut irtoavan tehoja riittävästi kv-vauhtiin. On toki mahdollista, että harjoittelun vaikutukset näkyvät seuraavina vuosina. Hiihdossahan ei kannata tuijottaa vain yhden talven tuloksia, koska tarvittavia ominaisuuksia täytyy kehittää pitkäjänteisesti. Ikävää olisi, jos Rise olisi jo saavuttanut potentiaalinsa. Perttuhan ei ole vielä lähelläkään.

Nuorten hiihtäjien potentiaaleista emme vielä tiedä, mutta jos on Kirvesniemeä ja Mannista uskominen, niin kannattaisi ehkä kokeilla sellaista ”nopeaa tietä” ennemmin kuin liian hidasta. Ongelma, josta ei kovin usein uskalleta puhua on nimittäin sekin, että maajoukkueeseen pääsee urheilijoita, joilla ei lopulta ole potentiaalia ihan maailman huipulle. He ovat kuitenkin niin hyviä, että pystyvät estämään nuorten kykyjen nousun parempien harjoittelu-, kilpailu- ja suksihuoltopalvelujen joukkoon. Nopea tiehän voisi toimia niin, että esimerkiksi Anita Korva, Eveliina Piippo, Petteri Koivisto ja Miska Poikkimäki – tai jotkut muut potentiaalisiksi arvellut – otettaisiin 2-3 vuoden tehotuen piiriin, jolloin nähtäisiin melko nopeasti ja taloudellisesti tehokkaasti, onko heistä todelliselle huipulle.

Asetelma saattaa tuntua julmalta, mutta onko parempi, ettei nuori edes saa mahdollisuutta kokeilla potentiaaliaan? Kyse on tietysti myös hiihdon taloudellisista resursseista, joita ei Suomessa ole liikaa. En puutu siihen, miten niitä saataisiin lisää lajiin, joka kuitenkin on edelleen erittäin suosittu kansalaisten mediaseurannan näkökulmasta. Mannisen ja Kirvesniemen teesien perusteella näin kuitenkin pitäisi toimia. Jos nuori hiihtäjä pärjää maailman huipuille hiihtovauhdissa muutaman kerran vuodessa, niin on todennäköistä, että hän joskus pystyy siellä pysymään vakituisestikin. Mutta jos taso jää vuosiksi parinkympin tienoille, niin hyppäys ylös harjoitteluvuosien myötä on epätodennäköisempi, joskaan ei aivan mahdoton.

Mutta entä vastaus kysymykseen harjoitellaanko joukkueena vai yksilöinä? Sosiologi siis näkee joukkueena harjoittelun edut vertaistukena ja keskinäisenä kilpailuna, jossa ylitetään sopivasti – ei liikaa – omia rajoja ja voidaan tukeutua vanhempien ja kokeneempien tukeen. Mikä onkaan nuorelle urheilijalle hienompaa kuin voittaa seniori muutaman kerran vuodessa yhteisellä lenkillä? Ainahan parhaimmillakin on heikkoja päiviä ja saattavathan he joskus ihan kasvatusmielessäkin antaa nuorempien voittaa, mutta saattavat toki karaistakin nuorisoa sopivasti näyttämällä ”kaapin paikan”. Kummatkin ovat hyviä asioita.

Joukkueessa saattaa toki syntyä myös henki toimia ”mukavuusalueella”, jolloin vertaistuesta tulee miinusmerkkistä. Ryhmä estääkin kehittymisen. Jos joukkueessa on kuitenkin Iivon ja Kristan kaltaisia erittäin tavoitteellisia urheilijoita, niin tästä ei liene niin suurta vaaraa. Valmentajien tehtävä on sitä paitsi pitää tavoitetaso riittävän korkeana. Vaarana on tietysti se, ettei Iivolle ja Kristalle ole riittävää vastusta suomalaisista kilpakumppaneista. Parhaimpien täytyykin testata itseään muiden maiden kumppaneiden kanssa kilpailujen lisäksi myös harjoittelemalla heidän kanssaan yhdessä, jos se vain on mahdollista.

Lopultahan kansainvälinen hiihtoperhe kilpailee muita urheilulajeja vastaan, tai oman näkyvyytensä puolesta, eikä keskenään. Siksikin on tärkeää, että suomalaiset täydentävät liian ”norjalaista” lajia huipuillaan. Nythän näyttää siltä, että Norja, Venäjä ja Ruotsi nousevat liian vahvoiksi suhteessa muihin maihin, joilla ei ole tällä hetkellä paljonkaan huippuja eikä ehkä resursseja kunnolliseen maajoukkuetoimintaan. Pitäisikö suomalaisten lyöttäytyä yhteen joidenkin pienempien hiihtomaiden kanssa muodostaen kansainvälisen hiihtotiimin, joka harjoittelee yhdessä?

Joukkueharjoittelu ei tietenkään tee yksilöiden valmentajista hyödyttömiä, mutta tasapainoiluahan se vaatii ja nostanee urheilijan itsensä toiminnan ja valmentautumisensa keskiöön. Hiihtäjä saa väistämättä monenlaista palautetta itsestään harjoitellessaan ryhmässä ja maajoukkuevalmentajien ohjauksessa ja sitten toisaalta oman valmentajansa kanssa. Itse en pidä tätä ongelmana, vaan ajattelen, että urheilija lopulta hyötyy tästä itsekin. Ei maailmassa pärjää, jos kuuntelee vain yhtä auktoriteettia eikä opi suhteuttamaan mahdollisesti ristiriitaista tietoa keskenään itselleen sopivaksi yhdistelmäksi.

No, ehkä suomalaisessa urheiluelämässä pärjää auktoriteettiuskoinen, avointa ja julkista keskustelua välttelevä, sisäpiirien kanssa liittoutuva ja parastaan yrittämätön henkilökin, mutta eihän se näytä juuri kansainvälistä menestystä tuottavan, vaikka omat pallit pysyvätkin koskemattomina.

Kova harjoittelu ei olekaan kovaa!

Lopuksi vielä asia, joka Kirvesniemen ja Mannisen kirjasessa ilahdutti minua eniten, sillä se selitti yhden minua pitkään vaivanneen valmennuskysymyksen. Minähän intuitiivisesti ihmettelin jo nuorena hiihdon ja jalkapallon harrastajana, miksi hiihtäjien piti tehdä niin pitkiä ja hitaita lenkkejä. Liikunnalla minulle se selitettiinkin mm. ääreisverenkierron ja muidenkin kestävyysominaisuuksien rakentamisella, joiden pohjalta vasta voisi harjoitella tehokkaasti, koville sykkeillä ja maitohappojen huuhtoutumista treenaten. Näin käsittääkseni uskotaan Suomessa edelleen.

Harri Kirvesniemi kuitenkin antoi kokemukseensa perustuen aivan toisenlaisen tulkinnan mm. sille, miten nämä nuoret hiihtäjät voivat olla niin hyviä kuin ovat. Meitähän on ihmetyttänyt se, miten hiihtäjien lisäksi esim. Ingebritsenin juoksijaveljekset saattavat olla niin nuorina loistavia kestävyysurheilijoita. Tuskin 17-vuotias on 10-vuotiaasta asti vetänyt pitkää ja hidasta lenkkiä ja jos olisikin, niin missä vaiheessa hän olisi ehtinyt kehittää myös anaerobista kestävyyttään maailman huipulle?

Harrilla oli järkeenkäypä selitys: nuorena – sanotaan vaikka 16-20 –vuotiaana – hän itse ja tietysti siis muutkin pystyvät tekemään paljon enemmän kovia anaerobisia treenejä kuin aikuisena. Tämä taas johtuu siitä, että nuorena ei pysty väsyttämään itseään niin paljon kuin vanhempana. Harrikin oli tehnyt 4-5 kertaa viikossa kovia treenejä, joita hän pystyi aikuisena tekemään ehkä vain yhden viikossa. Pointtihan on tässä, että kovalla sykkeellä tehty treeni kehittää näitä ominaisuuksia tehokkaasti, vaikka niissä tuleekin väsy nopeasti. Niistä kuitenkin palautuu juuri sen vuoksi nopeasti ja voi taas tehdä niitä uudelleen. Kun voimaa ja kestävyyttä on paljon, kova treeni on kovempi eikä siitä palaudu helposti.

Tämä huomio oikeastaan kääntää päälaelleen koko aiemman ajattelun. Nuorena pitäisi treenata kovilla sykkeillä, koska silloin pystyy kehittämään niitä ominaisuuksia parhaiten. Myöhemmin niitä onkin vaikeampi kehittää. Toisaalta Kirvesniemi toi esiin sen, että pitkät lenkit eivät itse asiassa rakennakaan kestävyyttä parhaalla mahdollisella tavalla, vaan ne myös väsyttävät urheilijaa turhaan. Lihaksista häviää kimmoisuus, tekniikka ei hioudu oikeanlaiseksi ja henkisestikin ne saattavat olla rasittavia. Tuntuu, että on treenannut kovaa, vaikka on vain treenannut ajallisesti paljon.

Suomessa suositaan kuitenkin edelleen ominaisuuksien rauhallista kehittämistä, jossa mennään kestävyys edellä. Oletankin, että Suomen hiihtäjät eivät häviä maailman huipuille kestävyysominaisuuksissa, mutta kun viidenkympin hiihtokin sujautetaan alle kahden tunnin, niin perinteisistä kestävyysominaisuuksista ei ole enää samanlaista hyötyä kuin aiemmin. Sen sijaan jokainen hiihtoa seuraava voi nähdä, että suomalaiset häviävät nopeudessa ja voimassa kanssakilpailijoilleen. Joiltakin puuttuu ylävartalovoimaa, toisilla puute on jaloissa, kolmansilla keskivartalossa. Ja aika harva osaa kuljettaa suksia parhaiden tapaan. Tai siis ei kukaan.

Kesäksi on siis luvassa mukavasti harjoiteltavaa. Mutta kellään ei onneksi ole mitään hävittävää. Kovaakin saa harjoitella.

Hiihtoajatuksin kevään hangilta

Kauden 2018-2019 hiihtäminen ja sen seuraaminen alkaa olla lopuillaan. Oma hiihtämiseni oli taas antoisaa, mutta myös tervehdyttävää. Viime kesänä satutin itseäni niin, että ”nilkutin” jalkaani vielä tammikuun alussa. Syksyllä en paljon pystynyt treenaamaan. Hiihtokausi paransi tänä vuonna jalan ja selän, kuten se teki edellisenä vuonna olkapäälle ja muutamia vuosia sitten leikatun lonkan. Olisipa ihanaa, jos voisi hiihtää koko vuoden! Hiihtoterapia sopii ainakin minulle.

Kilometreinä mitaten taitaa mennä yli 700, joista poikkeuksellisesti hiihdin viitisensataa perinteisellä tyylillä. Vaihdoin sauvat nykymitoituksen mukaisiksi eli paljon lyhyemmiksi kuin aiemmin. Se muutti myös hiihtoasentoni lapsuuden ja nuoruuden aikaiseksi – sen oikein tunsi hiihtäessään ja muistotkin tulivat mieleeni. Opettelin myös Iivo Niskasen tekniikkaa, joka sekin tuntui palkitsevalta. Kläbon luistelutekniikan opettelu on vielä pahasti kesken – lienen jo menetettyä sukupolvea.

Talven aikana kokosin vanhoista ja uusimmistakin hiihtokirjoituksistani pari ”Hiihtelijän kirjaa”, joissa käsittelen hiihtämistä aika monenlaisista näkökulmista. Niissä yritän ymmärtää omaa ja muiden hiihtämistä, mutta myös hiihtoa kokemuksellisena, sosiologisena, valmennuksellisena ja eri tavoin merkityksellisenä ilmiönä.

Erityisen mukavaa muuten olisi, jos joskus löytäisin keskustelukumppanin näille jorinoilleni. Mielelläni lukisin muidenkin kokemuksista ja tulkinnoista nykyistä enemmän. Urheilutoimittajat ja asiantuntijat tuottavat toki mukavia ja kiinnostavia ohjelmia, joissa Musti kertoo kivoja tarinoita. Urheilutoimittajille muuten suosittelisin kesäksi terapiaopintoja, koska niitä taitoja tarvittaisiin suomalaisia haastatellessa.

”Jotakinhan täytyy muuttaa”, kuten Iivo Niskanen totesi. Samaa mieltä.

jk. Huuhtelin hapot pois hiihtämällä Jerikseltä Mäntyrovan kautta Pallakselle, josta Mustavaaran kautta takaisin Jeriksen savusaunaan eli noin 30 kilometriä Oloksen aamuisen maisemalenkin päälle. Pääsin 59-vuotiaan laskennalliseen maksimisykkeeseen ja muutoinkin rasitus oli hyvää tasoa. Mukavaltahan se vauhti tuntui ja ruumiskin puhdistui kuonasta. Savusauna ja avanto täydellistivät hiihtelijän paratiisipäivän. Pari päivää myöhemmin tartuin pertsahaasteeseen ja läksin Olokselta kohti Särkitunturia ja päivän päätteeksi päädyin Jerikselle 59 kilometriä pertsaa takana.

Se oli kuin elämän metafora tuo retki: ensin parikymmentä kilometriä ylivauhtia kivuten Särkitunturin jyrkät ja pitkät ylämäet ”suorilla”. Ikämiehen syke ei nouse enää kuten nuorella, joten lihas vei vähän miestä. Sitten kilometrit 20-35 olivat vähän kuin elämäkin noina vuosina – välillä meni upeasti, mutta tunturin huipun lähestyessä meinasi usko vähän loppua. ”Hiihto on tahtolaji” –ajatus kuitenkin auttoi. Lohileipä ja pieni tauko hulppean laskun jälkeen Särkijärven majalla tekivät terää. Kilometrit 35-50 tuntuivat helpoilta ja tekniikka taloudelliselta. Väsymys auttaa löytämään tekniikan, sanoi ystäväni isäkin. Totta puhui. Viimeisen kympin alkaessa kaikki oli hienosti, mutta sitten vastatuuli ja tuiskalumi pitkillä jänkhillä Mäntyrovan ja Jeriksen välillä pakottivat taas sen ”tahdon”, mutta myös järjen, esille. Vaikka matka eteni hitaasti, niin rytmi piti säilyttää nihkeässä lumessakin. Aika moneen paikkaan runnellussa ruumiissa jo sattuikin. Energiatkin olivat vähissä. Tuulensuojaan päästyäni loppukilometrit olivat taas melkein juhlaa. Lopulta matka ei oikeastaan edes väsyttänyt, vaikka olikin sellainen ”työmiehen keli”, jossa koko ajan piti tehdä töitä. Aktiivisuusmittari näytti 770% päivätavoitteestani, sykekeskiarvokin oli 129, vaikka mittari oli lepohetkilläkin päällä. Tähän on hyvä lopettaa tältä talvelta.(Tässä videoklippi lenkin jälkeen: https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/2026145501023778/).

Aurinkoiset tunturimaisemat jäävät taas vuodeksi mielen syvyyksiin…

dav

dav

Lähteitä:

Manninen, Jorma  2018. Suomen maastohiihdon kilpailukyky. Mikkelin Primosport ky.

Tiihonen  A. 2019. Hiihtelijän kirja 2: Hiihtäminen liikuntasosiologin mukaan (https://www.miksiliikun.fi/2019/03/08/hiihtelijan-kirja-2-hiihtaminen-liikuntasosiologin-mukaan/), Digiteos, julkaistu sivulla  www.miksiliikun.fi, 8.3.2019.

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

Tiihonen A. 2018. Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa… (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.2.2018.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Hiihtelijän kirja 2: Hiihtäminen liikuntasosiologin mukaan

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu kirjoitti 1980-luvun puolivälissä tekstejä, joista koottiin Suomessa kirja Sosiologian kysymyksiä. Yksi teksteistä käsitteli urheilua.

Bourdieun kirjasta jäi mieleeni, että hän ikään kuin asetti silmilleen ”sosiologin silmälasit”, joiden läpi katsoi maailmaa. Ja ”voila” – se tosiaan näytti aivan toisenlaiselta. Sama efekti toimi mainiossa Veikkauksen mainoksessa ”maailma vakioveikkaajan silmin”.

Kumpikin tekijöistä saattoi olla velkaa John Irvingin kirjalle ”The World  According to Garp”, joka on käännetty suomeksi Garpin maailma, vaikka parempi käännös olisi tietysti ollut Maailma Garpin mukaan.

Bourdieulta siis opin, että suomalaisesta urheilusta ja liikuntakulttuuristakin oli luvallista ajatella eri tavoin kuin aiemminn oli totuttu ajattelemaan. Garpin silmin nähtynä tavanomainen maailmakin näytti kiehtovammalta kuin olisi voinut uskoa.

Kummatkin teokset olivat minulle jatkoa Aleksander Soltzenitsynin Ivan Denisovitsin päivästä, jonka erittäin niukat ja symboliset vihjaukset siitä, että näkyvä teksti piti tulkita aivan toisin kuin tavanomainen lukija – esimerkiksi kommunistinen sensori – sen luki ja ymmärsi. Pinnan alla oli toinen maailma, jonka näkeminen vaati sosiologista mielikuvitusta, kuten C. Wright Mills on sen oivallisesti tiivistänyt.

Hiihtelijän kirjan ykkösosassa (https://www.miksiliikun.fi/2019/02/21/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa-2/) kirjoitin lähinnä omista hiihtokokemuksistani ja tulkinnoistani. Tässä toisessa kokoelmassa pääpaino on ”hiihtoilmiöiden” sosiologisoimisessa.

Miten selittää hiihtomenestys, hiihtäjien (epä)onnistuminen tai sortuminen dopingin käyttöön?  Entä miten urheilija initioituu elämän uusiin vaiheisiin tai miten mediassa arvotetaan erilaisia miehisyyksiä?  Näitä jälleen ajankohtaisia aiheita pohdin jo viime vuosisadalla ja Lahden 2001 kisojen jälkeen. Jotkut selitykset eivät vanhene.

Ärsyttääkö sinuakin se, miten tylsästi hiihtäjät tai urheilijat yleensä vastaavat toimittajien kysymyksiin. Varmasti on niin, että toimittajat eivät osaa tehdä tarpeeksi fiksuja kysymyksiä. Mutta voisiko olla niinkin, että me katselijat/kuuntelijat emme ymmärrä urheilijoiden vastauksia?  Jos yrittäisimme astua urheilijan kokemuksiin, niin miten nuo itsestäänselvyydet tulisi tulkita?

Hiihtäminen on ennen kaikkea kokemuksia ja niiden merkityksiä. Tässäkin ”kirjassa” on pakko tulkita myös omia hiihto- ja urheilukokemuksia. Astma yhdistetään vahvasti hiihtoon, minkä ymmärsin jo yli 40 vuotta sitten. Jotta ymmärtäisimme  nykyhiihtäjiä on hyvä palauttaa mieleen, miltä tuntui saada rasitusastma nuorena hiihtäjänä.

Yhtä tärkeää on sekin, miten tämän ”perinnelajin” harrastamisen perustelee itselleen nyt 2010-luvulla, kun se joutuu kilpailemaan satojen muiden valintojen ja merkitysmaailmojen kesken. On hyvä tietää, miksi hiihtää?

Hiihto ei jouda vielä museoon eikä pelkäksi perinnelajiksi. Se on tätä päivää ja tulevaisuutta. Ilman hiihtopuhetta ja –tulkintoja se ei kuitenkaan tapahdu. Hiihdä, puhu ja kirjoita hiihdosta. Omasta, toisten ja meidän kaikkien.

Sisältö

Kirjan luvut voi klikata auki joko tästä alta linkeistä tai voi ensin tutustua tekstien alkuihin ja jos tuntuu kiinnostavalta, niin linkki löytyy sieltäkin (pdf:t tosin vain tässä).

 Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/).

Olympiajoukkueen sosiologina (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/).

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/).

Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/

Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/). 

Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/). 

“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/).

“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”  (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/25/kylla-sielta-mitalia-lahdetaan-hakemaan/).

Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. 6URHSANKARI

Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. 11KILPMASK

Astma 1ASTMA

”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta.15NIINHYVIÄ

Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/).

Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4.

Päävalmentaja Reijo Jylhän repeäminen nimensä mukaisesta rauhallisesta ilmeestä Matti Heikkisen 50 kilometrin pronssimitakin jälkeen jäi muisti- ja mielikuvaksi, joka kertoo sen, minkä kertoivat myös tuhannet palstamillimetrit ja iloiset kuvat Lahdesta 2017.

Olin todella iloinen suomalaisen hiihtourheilun positiivisista uutisista, joita kisat pitivät runsaasti sisällään. Upeaa!

Vihdoinkin on päästy irti Lahden 2001 ikeestä ja kurssi on saatu nostettua koko suomalaisessa huippu-urheilussa. Näinhän ovat sanoneet sekä Jylhä että olympiakomitean uusi puheenjohtaja Timo Ritakallio.

Tältä minustakin tuntui – unohdetaan menneet ja lähdetään kohti ääretöntä ja sen yli, kuten suosikkielokuvassani Toy Storyssa niin hienosti kuvataan se kiva pöhinä, jota tarvitaan murheen alhosta nousemiseen.

Ajattelin, että olisi helppo löytää myös faktaa tuon voimakkaan ilon tunteen taustaksi. Yksinkertaisinta olisi verrata suomalaisten menestystä pohjoismaisten hiihtolajien MM-kilpailuissa vuoden 2001 jälkeen tähän päivään.

Täytyihän tämän kollektiivisen tunteen näkyä Suomen mitalisaaliissa, koska meitä pidetään kuitenkin aika menestysorientoituneena kansana. Nämä kisat menivät lähes kaikkien mielestä hyvin, mutta mihin verrattuna? Se osoittautuikin kiinnostavaksi kysymykseksi…

Tiihonen A. 2017.  Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.3.2017.

Olympiajoukkueen sosiologina

Suomen olympiajoukkueessa on ensi kertaa mukana psykologi. Pappi – sielunhoitaja – on ties monettako kertaa. Urhelijan sielun lisäksi siis henkinen puolikin tarvitsee tukijaa. Kun kuuntelee kisapappi Leena Huovista tai kisapsykologi Hannaleena Ronkaista, saa kuvan vierellä kulkijasta, jonka luo kenen tahansa on helppo tulla. Kovin ihmeellisiä metodeja kummallakaan ei ainakaan radiohaastattelujen perusteella ole tehtäväänsä. Huovisella on jo pitkä kokemus, joten hän tuntee sekä urheilijoita, taustahenkilökuntaa että kisailmapiiriä ennestään. Myös Ronkaiselle kisailmapiiri on tuttu, samoin kuin freestyle lajina miehensä Janne Ronkaisen kautta.

Sääliksi kävi sekä psykologia että pappia eilen miesten freestylekarsintaa katsoessani. Suomalaisista minulle ennestään tuntemattomista laskijoista kolme epäonnistui ensimmäisessä laskussaan ja neljäs kaatui niin pahasti, että jäi mäkeen makaamaan pitkäksi aikaa. Valmentaja Sami Mustosen ilme ei olisi voinut olla synkempi. Kontrasti kanadalaisten ilonpitoon oli valtava. Kun on tottunut siihen ”ennirukajärvimäiseen” iloitteluun näissä lumilajeissa, niin näiden nuorten poikien tuskaiset tunteet tuntuivat tulevan ihan eri kanavalta ja erilajimaailmasta. Jotkut epäonnistuneet mäkimiehet viime vuosilta vilahtivat mielessäni. Oletan, että psykologilla oli illalla kovasti töitä paikatessaan nuorten miesten itsetuntoa epäonnistumisten jälkeen – kisapapinkin lienee syytä käydä juttelemassa valmentajan kanssa.

Muiden maiden edustajat tuulettivat ja tuntuivat ottavan rennommin tämänkin lajin, jossa monet muutkin toki epäonnistuivat. Joukkueena suomalaisten epäonnistumiset tuntuivat kasaantuvan, vaikka kai tässä on aina mukana kotikatsomon pettymysefektiäkin. Mistä tässä sosiologin mielestä voisi olla kysymys? Laajennan kysymyksen koskemaan koko kisajoukkuetta, vaikka otinkin freestylen tässä esimerkiksi…

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.2.2014.

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus?

Hyvä suoritus ja hyvä menestys eivät ole synonyymeja. Mutta mitä kaikkea hyvän suorituksen takana on, kun katsotaan asiaa sosiologin silmälasein. Katsojia puhuttaa kisojen jälkeen paljon mm. se, mitä aiemmat kokemukset vaikuttavat suoritukseen. Voittaako Ruotsi meidän aina ja miten kokemukset pitäisi tulkita, jotta niistä olisi jatkossa hyötyä?

Edellisessä blogissani aloin pohtimaan (huomaa notkea ja norminmukainen kielenkäyttö) sitä, miten sosiologi tukisi olympiajoukkuetta. Keskityin siihen, mitä hyviä ja huonoja puolia on siinä, kun ajatellaan koko joukkuetta yhtenä ryhmänä. Näin olympiajoukkueen merkityksen yksilölle tai jonkun yksittäisen lajin joukkueelle kahtalaisena; toisten hyvät suoritukset nostavat fiilistä ja huonot vastaavasti laskevat sitä. Selvää kuitenkin on, että muun joukkueen menestyminen/menestymättömyys ei selitä kuin pienen osan kunkin yksittäisen urheilijan tai joukkueen menestyksestä. Tosin muutama prosenttikin suuntaan tai toiseen suorituksessa saattaa vaikuttaa yllättävän paljon menestykseen eli sijoituksiin tasaisessa kilpailussa.

Suomi on viime vuosina menestynyt ainakin suuren yleisön mielestä olympialaisissa ennakko-odotuksia huonommin.  Aiemmin olympiakomitean valmennuksen johto asetti joukkueelle mitalitavoitteet, joihin suorituksia saattoi jossakin määrin peilata. Nykyään erilaisia tavoitteita asettavat sekä asiantuntijat että maallikot yhtä lailla – sen sijaan olympiakomitea ei enää aseta virallisia mitalitavoitteita. Tämä on ymmärrettävää, sillä olympiakomiteahan on tietysti suurelta osalta myös vastuussa siitä, jos menestystä ei tule. Urheilijoille ei haluta antaa paineita, mutta samalla vältytään myös omaan toimintaan kohdistuvalta kritiikiltä. Jonkun kuitenkin pitäisi nykypäivänä kyetä asettamaan olympiajoukkueellekin tavoitteet, joihin sen pitäisi resursseillaan pystyä. Miksi huippu-urheilu olisi muuten niin hyvin tavoitteellisena toiminnan muotona jokin poikkeus yleisestä säännöstä?…

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.2.2014.

Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä.

Helmikuun 19. päivä muistetaan suomalaisessa hiihtourheilussa toivottavasti yhtä pitkään kuin ne ikävät Lahden 2001 päivät. Harvoin on nähty niin onnellisia suomalaisurheilijoita kuin nähtiin tänään Sotshissa, kun  Aikku Saarinen, Kepa ja Iivo Niskanen ja Musti Jauhojärvi riemuitsivat olympiamitaleistaan. Myös katsojalla oli riemun päivä.

Tein oikean valinnan, kun en lähtenyt Lapin aurinkoisille hangille hiihtämään, vaikka sekin on tänä vuonna ollut harvinaista herkkua. Kävin tosin aamulla pikku lenkillä ja illalla aion mennä vielä toiselle kierrokselle viilentämään kuumenneita tunteitani. Juuri nyt on menossa Suomi-Venäjä lätkämatsin kolmas erä tilanteessa 3-1.

Jännitys on noussut huippuunsa; välillä en ole muistanut hengittääkään. Olen soitellut ja viesteillyt perheen jäsenille eri suuntiin tilanteista pariviestissä ja matsissa. Yleisiin keskusteluihin en ole osallistunut. Kukkonen joutui juuri jäähylle aivan mitättömästä rikkeestä, jos se nyt edes rike olikaan. Huhhuh…

Mutta mitä sosiologi näki pariviestissä? Neljä kovakuntoista suomalaista. Kyllä, mutta myös neljä harvinaisen itseensä luottavaa urheilijaa. Aikusta huokui raju usko omiin kykyihin, Kerttu oli varovaisempi, mutta silti varmanoloinen. Iivosta suorastaan huokui itseluottamus eikä Samikaan vähätellyt joukkueen mahdollisuuksia. Vain mitalista taistellaan, ”se o viimene mahollisuus ny”, hän sanoi. Ja lähti keskittymään…

Tiihonen  A. 2014. Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.2.2014.

Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille

Ärsyttääkö sinuakin se, että urheilijat vastaavat aina samalla – lattealla – tavalla urheilutoimittajien kysymyksiin, joissa he tiedustelevat ennen kisoja:”Mitkä ovat odotuksesi olympialaisista, kyseisestä kilpailusta tai ottelusta?” ja kilpailun/ottelun jälkeen:”Miltä nyt tuntuu?”

Koko koreografia on vaivaannuttava toistuessaan rituaalinomaisesti kisoista ja kisapäivästä toiseen. Miksi ihmeessä urheilutoimittajat toistavat kysymykset, joihin vain harva urheilija antaa piristävästi poikkeuksellisen vastauksen?

Moni meistä lieneekin valmis tuomitsemaan urheilutoimittajat mielikuvituksettomiksi sanojen käyttäjiksi tai jopa urheilijoiden kiusaajiksi. Urheilijatkin vaikuttavat vähän yksinkertaisilta sieluilta, jotka eivät juurikaan osaa analysoida kokemuksiaan ja tunteitaan tai eivät ainakaan tunnu löytävän oikeita sanoja tunteilleen.

Silti tämä rituaali tullaan näkemään kerta toisensa jälkeen sekä livenä että kirjoitettuna tekstinä tulevien Pyeongchangin talviolympialaistenkin aikana. Tälle täytyy olla jokin syy…

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä!

Urheilun seuraajat todennäköisesti inhoavat eniten tätä “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –vastausta. Siinähän urheilija ei penkkiurheilijan mielestä sano mitään tai sanoo sen, mikä on itsestään selvyys.

Totta kai (aika ikävä ilmaisu muuten sekin usein kuultuna) jokainen urheilija menee olympialaisiin tekemään parhaansa! Ja kyllähän katsoja voi vaatia urheilijalta vähän parempaa tietoa omista mahdollisuuksistaan kuin mitä kotisohvalta käsinkin voisi sanoa. Haloo, onko ketään kotona?

Urheilukieltä tuntemattomalle ja sen nyansseja opettelemattomalle tuo vastaus kuulostaa siis vieläkin latteammalta ja todella neutraalilta eli tunteita pakoilevalta vastausyritelmältä kuin ”Mennään nauttimaan”…

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

Urheilukieli-suomi –sanaselityskirjan leikkimielinen tekeminen on herkistänyt kuuntelemaan urheilijoiden kommentteja aiempaa tarkemmin. Kahdessa aiemmassa luvussa analysoin ”mennään nauttimaan” ja ”teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –lausumien perusteluja.

Nyt tarkoituksenani on paneutua myös hyvin tuttuun sanontaan eli “yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”, mutta sitä ennen muutama havainto suomalaisten urheilijoiden kertomista ennakko-odotuksista, mutta nyt myös vähän siitä, miten urheilijat tulkitsevat omia suorituksiaan kisan jälkeen. Näillähän on tietysti jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tästä muuten lisää tässä 4 vuotta vanhassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/).

Yhdistetyn nuori maajoukkue sai ensimmäisestä kisastaan sijat 6. ja 8. Eero Hirvosen ja Ilkka Herolan voimin. Sijoitukset olivat heidän parhaansa olympialaisissa enkä oikein usko, että suuri yleisö olisi heiltä juuri enempää odottanutkaan. Hiukan yllättävää olikin, että sekä Hirvonen että Herola, mutta myös heidän valmentajansa Petter Kukkonen olivat hyvin pettyneitä nuorten miesten suorituksiin. Joukkue oli lähtenyt hakemaan mitalia vielä mäkihyppykisan jälkeenkin…

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

Neljäs – urheilua seuraavien mielestä varmaan aika harvoin suomalaisilta kuultu – vastaus ennakko-odotustiedusteluihin on eri versioineen tuo “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”.

Krista Pärmäkoski taisi olla ainut suomalaisurheilija näissä olympialaisissa  joka uskalsi etukäteen sanoa, että jokaiselta matkalta voi odottaa mitalia. Risto-Matti Hakola taas ilmaisi ehkä hiukan epärealistisen mitalitavoitteensa oikein reippaasti ja Iivo Niskasen kultamitalitavoitteesta 50 km:n hiihdossa on julkisuudessa tiedetty jo vuosia…

Tiihonen A. 2018. “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”  (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/25/kylla-sielta-mitalia-lahdetaan-hakemaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 25.2.2018.

”URHEILIJAKSI, SANKARIKSI, MIEHEKSI? URHEILUN INITIAATIOT JA MIEHEKSI KASVAMISEN ERILAISET KONTEKSTIT”

Näin taloudellisen laman aikana ovat harvat ilahduttavat uutiset tulleet urheilun parista. Teemu Selänne, formula- ja rallikuskit, Jari Litmanen, vain muutamia mainitakseni, saavat suomalaisten mielen läikähtämään ainakin hetkeksi leipäjonoista iloisempiin tunnelmiin.

Vaikka pikkupojilla onkin urheilusankarinsa ja isommat pojat käyvät “miesten koulunsa”, niin jotkut väittävät, että pojat eivät löydä “kunnon mieheksi” kasvamiseen tarvittavia miehisiä malleja päiväkodeista, kouluista eivätkä kotoa (Sinkkonen 1990).  Olen samaa mieltä siitä, että pikkupoikien psyykkiset ongelmat ovat vakavasti otettavia. Sen sijaan on vähintäänkin kyseenalaista syyllistää naisvaltaisia ammattikuntia ja yksinhuoltajaäitejä siitä, etteivät pojat saa “toteuttaa itseään” ja oletettua miehisyyttään päiväkodeissa ja kouluissa. Todennäköisempää nimittäin on se, että osa pojista ja miehistä ajautuu ongelmaisiksi ja syrjäytyneiksi pikemminkin hegemonisen mieskulttuurin marginalisoivien voimien kuin naiskulttuurin vuoksi (Connell 1987). Miten muuten on selitettävissä keski-ikäisten ja ikääntyneiden miesten syrjäytyminen, sairastuminen ja ennenaikainen kuolleisuus. Heiltähän ei puuttunut tosimiehen malleja – ei ollut päiväkoteja, niin naisvaltaista koulua tai rikkoutuneita perheitä. Sen sijaan sotasankareita, huippu-urheilijoita, työteliäitä jälleenrakentajia ja etäisiä, mutta läsnäolevia isiä oli tarjolla.[i]

Miesmallipuheessa ajaudutaan helposti pattitilanteeseen, jossa ainut järkevä johtopäätös on se, että tietyillä miehillä ja pojilla menee huonosti oli heillä sitten kunnollisia tai kunnottomia miesmalleja. Syyt onnistumisiin ja epäonnistumisiin löytyvät jostakin muualta tai ainakin ne ovat monimutkaisempia prosesseja…

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

”URHEILUSSA KILPAILEVAT MASKULIINISUUDET”

Urheilu on hypermaskuliininen elämänalue. Selvimmin se näkyy huippuvalmennuksen organisoitumisessa. Naisellisuus tai epämiehekkyys ei kuulu urheilukentille eikä urheilun suureen kertomukseen, jonka löydämme urheilujournalismista. Oikea miehisyys on yhtä kuin oikea urheilullisuus. Urheilun periaatteet vastaavat hegemonisen maskuliinisuuden periaatteita. Tuttuja väitteitä, mutta myös karua todellisuutta. Onko urheilun ja miehisyyden rikkumattomalta näyttävässä yhteisyydessä olemassa murtumakohtia, tehdäänkö valmennuksessa toisin, esitetäänkö moninaisia urheilijakuvia, ovatko urheilun periaatteet muuttumattomia?

Ihmisten lisäksi myös yhteisöt ja instituutiot voivat olla maskuliinisia tai feminiinisiä.[ii] Ensimmäisessä esimerkissäni tarkastelen erilaisten valmennusorganisaatioiden työtapoja, työnjakoja ja niiden suhdetta maskuliinisuuteen. Ottaako nykyaikainen huippu‑urheiluvalmennus paremmin huomioon erilaiset miehet ja miehisyydet kuin perinteinen verta, hikeä, kyyneleitä ‑metodi? Millä ehdoilla urheiluvalmennus ja sitä kautta miehisyys valmennusorganisaatioissa rakentuu ja rakennetaan?

Hegemoninen maskuliinisuus tuotetaan nykyisin parhaiten julkisessa sanassa ja erilaisissa tiedotusvälineissä.[iii]  Urheilusivuja selatessa voi tuntua siltä, että mikään ei ole muuttunut ‑ parhaat nostetaan tähdiksi, häviäjät katoavat historian hämäriin. Vaikka näin onkin, niin muutosta on toki tapahtunut voittajatyyppien sisällä ja miehinen ranking‑lista on pikkuhiljaa kokenut mullistuksia. Toinen esimerkkini porautuu urheilujournalismin maskuliinisuushierarkioihin. Miten urheilutähteys tuotetaan mediassa ja miten erilaisia maskuliinisuuksia edustavat mediaurheilijatyypit sijoittuvat tämän päivän maskuliinisuushierarkiassa? Ketkä ovat voittajia, ketkä häviäjiä eilen, tänään ja huomenna…

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Astma

Jalat pettävät ja silmissä sumenee – suunnistan kohti WC:­tä. Ettei vain kukaan huomaisi, varsinkaan valmentaja. Lavuaarin ääreen ja vasta nyt köhäisy. Ei mikään köhäisy, vaan raapiva yskä, joka lohkaisee pelipaidal­le vih­reän ysköksen. Säikähdän. Keuhkoja repivä yskä vain jatkuu. Minun on nojattava lavu­aariin pysyäkse­ni pystyssä. Olen pyörtyä…

Kun yskänpuuskat vihdoin hellittä­vät, paitani on vihreän liman peitossa ja rintaani koskee. Olen ihmeissäni. Sitkeä yskä oli vaivannut minua jo monta viikkoa, mutta en uskonut sitä näin valtaisaksi. Pel­kään, mutta en uskalla näyttää sitä. Enkä kerro vaivoistani valmen­tajille.

Paikka on Vierumäen urheiluopisto, jalkapallon maa­jouk­kue-ehdokkaitten leiri vuonna 1975. Olin juuri lopettanut “liigatestin”, joka koostuu vatsa- ja selkäli­hasliik­keistä, hypyistä, punner­ruksista ja intervallijuoksus­ta. Testi kestää tavallisesti kolmesta ja puolesta minuutista neljään minuuttiin, tekijän kun­nosta riippuen. Tällä kertaa minulla meni melkein neljä, vaikka luulin olleeni hyvässä kunnossa, ja vielä tämä kohtaus … pi­täisikö mennä ker­tomaan?

En mene, vaikka tiedän että pitäisi. Myös peli kulkee alavireisesti. En uskalla juosta täysillä, koska pelkään uutta yskänkoh­tausta. Uskon silti pääseväni jatkoon, vaikka valmentaja tulikin kysele­mään hiihtoharrastuksestani jotenkin inhottavasti. Kadun jo ylpeää vastaustani jatkaa hiihtämistä niin kauan kuin huvittaa. Valmentaja kai odotti, että jalkapallo voittaisi…

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

”NIIN HYVIÄ KOKEMUKSIA”. LAHDEN DOPINGKÄRYN YMMÄRRETTÄVÄ TULKINTA

Oma dopingtarinani[iv]

Hopea ei ole häpeä

Lauantaiaamuisin kymmenestä yhteentoista vedin poikani jalkapallojoukkueelle harjoitukset. Niin tein myös 17. helmikuuta 2001. Säntäsimme heti harkkojen jälkeen kotiin; edessä oli pitkä matka läpi Suomen hiihtoloman viettoon. Toinenkin syy kiireeseeni oli – halusin nähdä juuri alkaneiden Lahden MM-hiihtojen miesten takaa-ajohiihdon ensimmäisen osan ennen lähtöämme.

Pakkasimme auton täyteen talviurheilutavaroita samalla kun yritin seurata TV:sta hiihdon etenemistä. Ehdin nähdä Mika Myllylän haastattelun ennen kuin starttasin auton nokan pohjoista kohti. Mäntsälän tienoilla purin hiljaisen pohdintani sanoiksi: ”Mika ei hiihdä toista osaa”. Perustin arveluni omiin tuntemuksiini; olin sairastunut kaksi viikkoa aiemmin A-virukseen, luulin kerran jo parantuneeni, menin hiihtolenkille ja sain keuhkoputken tulehduksen. Astmaatikkona päättelin Mikan äänestä, että nyt ei kannattaisi hiihtää, vaikka hän johdossa olikin. Pitäisi ajatella vähän pidemmälle.

Lahden tienoilla kuulin sitten Mikan tulleen samaan johtopäätökseen. Mietin samalla kuumeisesti ehtisimmekö näkemään takaa-ajon loppuhetket. Päättelin, että jos ajan vähän ylinopeutta, niin saatamme ehtiä Hartolaan oikeaan aikaan. Saavuimmekin erään huoltoaseman baariin viisi minuuttia ennen kisan loppua. ”Elofssonhan hiihtää kuin Wassbergin ja Mogrenin yhdistelmä, kevyesti ja teknisesti – paljon enemmän jaloilla ja keskivartalolla kuin suomalaiset tai norjalaiset”, ajattelin. Tajusin näkeväni mieshiihdon tulevaisuuden. Jari Isometsän tekniikka tökki ja voimat olivat lopussa, mutta mitali tuli. ”Hopea ei ole häpeä”, tuumasi Hartolan väkikin.

”Ongelmia dopingnäytteessä”

Näin jälkeen päin ajatellen se on dramaturgisesti hieno ilmaus. Se sai minutkin varpailleen. Tiedotustilaisuus, jossa Jari Isometsä oli vaimonsa kanssa (luulin häntä ensin tulkiksi), Paavo M. Petäjän, Antti Leppävuoren, Jorma Hyytiän ja Kari-Pekka Kyrön kanssa, herätti minussa suurta ihmetystä. Jari ei ottanut ruumiillisesti tai tunteellisesti syytä niskoilleen, vaikka sanat puhuivat toista. Kari-Pekka valehteli, sen aistin selvästi, mutta Antti sen sijaan näytti maansa myyneeltä. Paavo tuntui olevan ihan pihalla asioista.

”Jokin tässä mättää pahasti”, mietin pystymättä tarttumaan töihinkään, joita olin ottanut lomalle mukaan. Onneksi sain luettua pojan uutta Harry Potteria, jossa myöskin kerrotaan kahdesta rinnakkaisesta, mutta täysin erillisestä maailmasta. Aavistin, että jotain tällaista tämän hiihtosirkuksenkin takana on. Asia vaivasi minua rankasti – niin kuin varmasti suurta osaa suomalaisista. En ollut saanut kuulla uskottavaa tarinaa…

Tiihonen, Arto (2002) ”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 365-422. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/06/15NIINHYVIÄ.pdf)

Miksi hiihdän?

Nykyihminen – homo sapiens siis – on olento, jonka mielikuvitus on rakentanut tämän ihmeellisen maailman, jossa elämme. Elossa selviytymiseen tarvittavien ”eläimellisten” taitojen ulko- tai yläpuolella kaikki on fiktiota – niin työ, raha, menestys kuin tuottavuus, materia tai vaikkapa luokka- ja etniset erot. Näitä kaikkia ihminen nimittäin kykenee muuttamaan tai ainakin suhtautumistaan niihin.

Saattaa olla, että jo muutaman vuosikymmenen päästä homo sapiensin korvaa ainakin alkeellinen homo deus, joka on algoritmeillä ohjautuva organismi, mutta sellainen, jonka algoritmit eivät tule pelkästään geeneistä ja oppimistamme asioista, vaan osittain ihmisen ulkopuolella olevasta ”datasta”. Joku voi sanoa, että olemme jo tällaisia ”jumalihmisiä”, joista Yuval Noah Harari kirjoittaa kirjassaan Homo Deus.

Miten tämä liittyy otsikkooni Miksi hiihdän? No siksi, että jo nykyihminen on kehitysvaiheessa, jossa sen tulee pystyä perustelemaan yhä paremmin tekemisensä sekä itselleen että muille – nykyään myös eläimille ja koko maapallolle  eikä ainoastaan kanssaihmisille.

Valinnanvapaus on niin suurta, että suomalaisistakin todella iso osa valitsee liikkumattomuuden, vaikka heillä on käytössään erittäin paljon perusteita liikkumisen puolesta. Tarvitaan siis vielä parempia perusteita…

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

Julkaisupaikat

Tiihonen A. 2017.  Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.3.2017.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.2.2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.2.2014.

Tiihonen  A. 2014. Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.2.2014.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

Tiihonen A. 2018. “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”  (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/25/kylla-sielta-mitalia-lahdetaan-hakemaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 25.2.2018.

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

Tiihonen, Arto (2002) ”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 365-422. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/06/15NIINHYVIÄ.pdf)

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

 

 

 

 

Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa…

Voiteluksi

Olin 16-vuotiaana kaksi viikkoa Tiuruniemen keuhkoparantolassa astmatesteissä. Silloin vielä uusi sairaus rasitusastma vaati tarkat määritykset, koska kohtuullisen hyvänä juniorihiihtäjänä ja jalkapalloilijana sairauteni oli mysteeri lääkäreillekin. Onneksi yksi Amerikassa opiskellut lääkäri oli silloin Tiuruniemessä ja hänellä oli mullistava uutinen: astmaatikon ei pidäkään lopettaa urheilua, vaan liikkua niin paljon kuin mahdollista.

Tiuruniemen vieressä oli Rauhan mielisairaala, joka oli kaiketi silloin suositun elokuvan ”Siunattu hulluus” veljesten matkan kohde. Aapelin tarinassahan hullun veljessarjan ainutta järkevää jäsentä oltiin viemässä poikkeavana tyyppinä hullujen huoneelle. Minäkin tunsin olevani varsin poikkeava tapaus Tiuruniemessä, jossa hoidettiin vielä tuberkuloosia sairastavia tai sairastaneita, sodankäyneitä miehiä ja naisia.

Normista poikkeavuus taitaa olla tämänkin koosteen yksi yhdistävä  teema – toinen on tietysti se, että hiihto ja hiihtäminen on jokaisessa tekstissä  vahvasti läsnä.

Tarkastelen hiihtämistä hiihtosuvun vesana, Suomen parhaan hiihtokaupungin yhtenä hyvin menestyneenä juniorihiihtäjänä, liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuksen opiskelijana, joka tajuaa 1980-luvun alussa, miten menestykseen pitäisi päästä, liikuntasosiologina, joka tarkastelee  hiihtoa monesta eri näkökulmasta yrittäen ymmärtää myös ne ”harmaat alueet” ja hiihdon ystävänä tai rakastajana, joka on vetänyt mukaansa hiihtämään suuren joukon läheisiään täällä pääkaupunkiseudullakin.

Tässä Hiihtelijän kirja 1:ssä pääpaino on hiihtämiskokemuksissa(ni), joista kaikista löytyy kuitenkin yleistettävää ja samaistuttavaa, sillä olen aukonut kokemukseni niin hiihtäjänä, hiihdon seuraajana, hiihdon analysoijana ja hiihto(liikunta)kulttuurin tulkitsijana näiden joskus aika henkilökohtaisten tarinoitteni kautta lukijalle koettavaksi.

Olen valinnut tähän kokoelmaan kymmenen tekstiä, joista kolme on kirjoitettu jo 1988 osana pro graduani Urheilu kertomuksena. Kolme tarinaa on  kirjoitettu Lahden 2016 MM-kisojen aikaan ja neljä kertomusta 2013-2016 välisenä aikana. Tekstejä yhdistää se, että ne kuvaavat yhtä lukuun ottamatta oman lapsuuteni ja nuoruuteni eli 1960-1990 –lukujen hiihtokulttuuria.

Jännittävää on kuitenkin se, että äärimmäisen suurista kulttuurisista muutoksista huolimatta, ainakin minusta tuntuu, että nykylapset ja –nuoretkin voisivat jollakin tasolla samaistua omiin kokemuksiini ja tulkintoihini hiihtämisestä tai laajemmin urheilemisesta.

Kaikilla meillä voi olla tärkeitä harrastuksia, joissa saamme merkityksellisiä kokemuksia ja meille on tärkeää se, miten läheisemme  suhtautuvat tekemisiimme. Minulle hiihtäminen oli lapsuudessani ja nuoruudessani se tärkein asia elämässäni, jonka kautta opin myös ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä. Olisi hienoa, jos meillä kaikilla voisi olla jokin samanlainen asia elämässämme.

Tiuruniemen testeissä opin myös tuon otsikon vitsin, joka vieläkin hymyilyttää. Tuohan on vastaus keuhkosairaitten ihmettelyyn, joka kohdistui Rauhan asukkaisiin, jotka hiihtivät kesäkuumalla heinäpellolla…

Sisältö

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

Marrasblogi 2012

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille. Urheilullistumisen prosessi.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Lukuohjeeksi

Tässä ”kirjassa” näet jokaisen tekstin alut, joista voinet päätellä vähän siitä, mitä tuleman pitää. Koko teksti aukeaa klikkaamalla linkkiä. Tekstit eivät etene aivan kronologisessa järjestyksessä ja niissä näkyy tietysti se, että osa on kirjoitettu noin 30 vuotta sitten ja loput viimeisten viiden vuoden aikana. Mutta kun puhumme omista vanhoista kokemuksistamme  tai kun muistelemme  niitä, aika kadottaa merkityksensä…

Päätavoite tällä koosteella tietysti onkin se, että jokainen lukija voisi muistella omia hiihtokokemuksiaan ja tämän ”vertaiskokemuksen” kautta voisi peilata niitä ja ehkä löytää hiihtämiselleen uusia, ennen huomaamattomia, merkityksiä.

Eiväthän minun hiihtokokemuksenikaan ole aina olleet niitä parhaimpia, mutta yhtä kaikki – monin tavoin tärkeitä. Ilman niitä en olisi minä eikä minulla olisi vieläkin jonkinlainen hiihtäjäidentiteetti, jota pyrin mahdollisimman usein – kelien salliessa – rakentelemaan vahvemmaksi.

Siitä vaan sitten hiihtelemään ja ehkä vähän pohtimaankin omaa hiihtämistä!

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Urheilukokemus

lstun tuvan nurkassa hiljaisena. Mieltäni kaivertaa kysymys saisinko, voisinko minäkin? En uskalla lausua ajatusta ääneen. Luotin siihen, että aikeeni ja toiveeni näkyvät minua katsomalla. Aina eivät vanhemmat kuitenkaan huomanneet mitään.

Tällä kertaa isäni kuitenkin ymmärsi yskän. “Haluaisitko mennä niihin hiihtokilpailuihin?” Nyökkään ujona, sillä en oikein itsekään tiedä uskaltaisinko lähteä kilpailuihin, joissa on koko suuren hiihtopitäjän nuoret hiihtäjät. Päätämme mennä kisoihin mukaan, jos järjestäjät hyväksyvät jälki-ilmoittautumisen.

Minua jännittää. Koulun piha kuhisee touhuavia hiihtäjänalkuja, joilla näyttää olevan kokemusta tällaisista kilpailuista. Pääsen kilpailuun, vaikka sopivaa sarjaa ei löytynytkään. Joudun hiihtämään kaksi vuotta itseäni vanhempien poikien seurassa. Kilpailussa on parilähtö ja joudun heti ensimmäiseen pariin.

Onneksi on hyvä keli, voitelu ei tuota ongelmia. Lipsuvat sukset ovat pahinta mitä tiedän. Jännitän valtavasti, vatsaa kouristaa ja lihakset tuntuvat voimattomilta. Ajattelen kolmen kilometrin matkaa – kuinka jakaisin voimani? Entä jos parini on minua hurjan paljon parempi tai jos hän on huonompi? Mistä tiedän kuinka kovaa jaksan ja pystyn hiihtämään? “Ladulla kaikki selviää”, selvittää ja rauhoittelee isäni minua. Hän on entinen kilpahiihtäjä. Se ei minua auta, haluaisin tietää enemmän etukäteen.

Parini päässä on karvalakki. “Tuo minun on pakko voittaa”, ajattelen, vaikka hän näyttää varsin vahvalta. Päätän, että annan hänen mennä aluksi edelläni ja kyttään takana ohitusta.

Lähtö. Kiihdytys ja jännitys sen kuin lisääntyy. Mennäkö edellä vaijäädäkö jälkeen? Hiihdämme metsän reunaan rinnakkain, siellä ladut yhdistyvät ja hiljennän vauhtia. Mene, mene,.ajattelen mielessäni. Niin ajattelee hänkin. Ei suostu menemään. Säikähtäneenä – eihän vauhtia voi pysäyttää – puikahdan etummaiseksi.

Nyt tasaista vauhtia, tasaista vauhtia – miksi hengitys tahtoo salpautua? Yritän rauhoitella itseäni ja mietin, miten huippuhiihtäjät tyylittelevät. Ei onnistu, jännitys pakahduttaa ja karvalakkikaveri seuraa koko ajan perässä. Onneksi perässä vielä.

Jään ylitys ja peltoaukea, tuulee, on raskasta. Yht’äkkiä joku on aivan takanani, pyytää latua – ei kai? Ei. Se oli toisesta parista, numero kolme. Ne saivat jo nyt kiinni!

Yritän perään, mutta se on turhaa. Pian toinenkin menee ohitse. Onneksi ovat paljon isompia – ei tunnu niin pahalta. Taas metsään, vilkaisu taakse, parini on jäänyt aivan pikkuisen -minulle tulee kiire. Nyt lisää etumatkaa. Kumpare, pahus joku tulee takaa, pyytää latua. Pakko antaa, vaikka paikka on paha. Ohi menee viitonen ja yllätyksekseni – myös karvalakkiparini.

Nyt minulle vasta kiire tuli, vauhtia suksiin. Alamäki, äkkiä perään. Ei, suksi lipsahtaa katajapensaan väärälle puolen, horjahdan ja putoan takapuolelleni. Parini lipuu karkuun…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2017/02/URHEILUKOKEMUS.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme  esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/)

Posted on February 23, 2017

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

“Nyt se on tehty; en pakene enää enkä halua kuolla heti!”

Tuo oli ensimmäinen muistiinpanoni sinä iltana, se oli päällimmäisenä mielessäni. Olin helpottunut. Ja euforinen – olisin kyennyt tekemään mitä tahansa, jos joku olisi pyytänyt. Sellainen oli tuntemukseni. Mutta miksi? Mikä oli tehty?

Olin ajanut polkupyörällä läpi suomalaisen maalaismaiseman, joka inspiroi minua” Tultuani Läsäkoskelle,. josta matkaa oli vielä 30 kilometriä, olin polkenut raivoisasti jo yli kaksikymmentä kilometriä – edeltäneen tunnin siis. Mielessäni oli lisätä vauhtia; pyrkiä lähelle uupumispistettä ja suorituskyvyn rajoja. Päässäni pyörivät monet eriskummaiset asiat – ne eivät olleet vielä kiteytyneet yhteen möhkäleeksi, jota voisi purkaa. Se tapahtui vasta ajettuani vielä kymmenen kilometriä.

Kaksikymmentä kilometriä ennen määränpäätäni tulin paikkaan, jossa olin käynyt kerran kolmetoista vuotta sitten silloisella uudella kymmenvaihteisella Mercier-pyörälläni. Sen isäni osti minulle, kun olin voittanut viestinhiihdon Suomen mestaruuden ja myöhemmin SM-hopeaa jalkapallossa. Minut oli valittu myös turnauksen parhaaksi oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Olin siis käynyt Harjumaa -nimisessä paikassa pyörälläni “harjoittelun vuoksi”. Matkaa oli silloin kertynyt liki 40 kilometriä ja polkiessani nyt täydellä teholla sitä harjua yiös tajusin, että minä olin ollut silloin nuorena “pirun löysä”. En ollut ottanut tosissani, vaan olin pyrkinyt tekemään harjoittelusta jotenkin helppoa ja hallittavaa.

En ollut voinut olla “pirun löysä”, ajattelin. Minähän olin ollut hirmuisen kovassa kunnossa; juoksin Cooperin testissä 3,5 kilometriä, olin piirin parhaita hiihtäjiä, maastojuoksijoita ja jalkapalloilijoita. Mutta “löysä” minä olin ollut. Minä olin halunnut jotakin muuta – muistan, että aloin siihen aikaan lukea novelleja ja kirjoja; Guy de Maupassaintia ja muita maailmankirjallisuuden klassikoita, mitä kirjahyllyssämme nyt oli (ei niitä paljon ollutkaan).

Jatkoin polkemista lisäten koko ajan vauhtia – enää en juuri vaihtanut suurinta vaihdetta päältä edes ylämäissä. Väsymys alkoi kipristellä jäsenissäni. Ensin se tuntui vasemmassa jalassa, joka oli kipeytynyt “Suomi-juoksussa”, myöhemmin tuntemukset levisivät vatsan seutuun, selkään ja hengityksen käytyä huohottavaksi joka puolelle ruumiistani. Kun olin saapumassa erääseen tuttuun teiden risteykseen, muistin – luultavasti ruumiin tuntemusteni kautta – vielä varhaisemman tilanteen.

Kärsimykseni viestinhiihdon ankkuriosuudella yli 14  vuotta sitten, jolla mestaruutemme ratkesi – ja ratkesi paljon muutakin, jonka vasta nyt olin tajuamassa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/PROLOGI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Marrasblogi 2012

Tiistai 13.11.2012

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin pitämisen. Vuosi on tuntunut pitkältä, siihen on mahtunut sekä asiallisesti että tunteiden tasolla hyvin monenlaisia tapahtumia. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein tapahtuma oli tietysti 87-vuotiaan isäni kuolema lokakuun 24. päivänä. Hautajaiset pidettiin viime lauantaina perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureitten kanssa yhdessä isää ja isän merkitystä muistellen.

Tämän blogisivun teeman kannalta tärkein asia on se, että sekä isä, hänen veljensä että siskonsa mies eli isänpuolen serkkujeni isät, olivat nuorena kovia urheilumiehiä. He hiihtivät, yleisurheilivat ja kisailivat muutenkin – vaikkapa korttia tai shakkia pelatessaan.

Isäni Veikko Tiihonen kuvassa numerolla 16

Vuosi sitten kirjoitinkin siitä, miten muistelimme nuoruuttani, jolloin sain vielä leikkiä ja pelata isäni kanssa.

Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai –kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä – maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana – hiihtäjänä ja juoksijana – hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/)

Kirjoitettu 13.11.2013.

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Tapio Rautavaaran syntymästä on nyt (8.3.2015) kulunut tasan sata vuotta. Huippu-urheilija, laulaja, näyttelijä – kaikkien tuntema koko kansan Tapsa.

Urheilumuseossa avattiin 6.3.2015 näyttely, joka valottaa Kai Tapio Rautavaaran elämää monelta kantilta. Kävijät voivat jopa laulaa karaokealla Rautavaaran lauluja. Tapsa koskettaa monella tavalla. Katsoin Peter von Baghin Rautavaaradokumentin viime viikolla uudestaan. Se tehtiin vähän ennen Rautavaaran kuolemaa 25.9.1979, kun Tapio oli vasta 64-vuotias.

Hän vaikutti kuitenkin paljon vanhemmalta, kuten monet muutkin tuon ikäpolven ihmiset tuossa iässä. Kyse on tietenkin vaikutelmasta, joka on syntynyt nuoren miehen silmissä 1970-luvulla, jolloin elettiin ”nuoressa Suomessa”, jossa ikääntyneiden määrä oli nykyaikaan nähden minimaalinen.

Tapsan omakin kokemus toki saattoi olla sama. Rautavaaran näyttelijän ja laulajan urahan kohtasi kulttuurisen ja yhteiskunnallisenkin rakennemuutoksen tosi rajusti 1960-luvun puolivälissä.

Nuorisokulttuuri jyräsi rillumarein ja suomalaisen laulelmakulttuurin ja TV kaatoi elokuvateatterit ja suomalaisen elokuvateollisuuden. Tapsa ei taipunut rokkiin eikä telkkariin. Sellainen vanhentaa ihmisen.

Silti Tapio Rautavaara elää edelleen muistoissamme ja tarinoissamme. Sen huomasin taas perjantaina Urheilumuseossa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/)

Posted on March 9, 2015

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/)

Posted on February 28, 2017

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi.

Merkintöjä 1970-1973

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1970: kymmenes

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1971: yhdeksäs

* Luokkapeli jalkapallossa Lyseo 1. 1971: maalivahtina

* Lyseon viestikisat (10x 200 m): voitto luokalle

* Aluehiihdot (lääni) 1972: seitsemäs

* Lyseon hiihtokilpailut 1972: toinen

* MP-M|PK, D-juniorit jalkapallo 1972:1-3, maalivahtina 1. jakso (MP)

* Piirinmestaruuskilpailut hiihdossa 1973: henkkoht. yhdeksäs, viesti: neljäs

* Koulupiirin hiihdot 1973: toinen

* Aluehiihdot (lääni) 1973: neljäs

* Kunnanmestaruuskilpailut 1973, 100 m: ensimmäinen, 14,2 sek; 1000 m:

ensimmäinen, 3.08 min.

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/URHEILULLISTUMISENPROSESSI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/)

Posted on March 17, 2017

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Posted on August 15, 2016

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Perinteinen Lapin hiihtoreissumme suuntautui taas Olos-Pallastunturien luonnonkauniiseen maisemaan. Pääsiäisalusviikon säät suosivat hiihtäjää. Yöllä pakasti ja päivällä lämpötila nousi muutamaan miinusasteeseen. Aurinko paistoi, joten ”hyvä oli hiihtäjän hiihdellä”. Jos nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, niin alkuviikosta laduilla oli jonkin verran roskia ja tuuli puhalteli reippaahkosti koko viikon ajan. Minua roskat eivätkä tuulet haitanneet.

Ennen matkaamme mittarissani oli hiukka vajaa 1000 hiihtokilometriä tälle talvelle. Reissun jälkeen lukema on helposti muistettava 1222 km. Ehkä en enää viitsi hiihtää täällä etelässä. No, sen aika näyttää – lunta kyllä riittäisi.

Pari muutakin ’saavutusta’ lienee mainittava. Tärkeintä on se, että olemme saaneet kasvatettua seuraavasta sukupolvesta ’kunnon hiihtokansalaisia’. Kummatkin lapsemme olivat tyttö-/poikaystävineen mukanamme hiihtämässä. Kaiken lisäksi porukkamme ’murkuista’ on kehkeytynyt oikea hiihtojoukkue, joka ei luovuttanut, vaikka yhtenä päivänä porukka eksyi ja pimeäkin yllätti.

Itseäni voin onnitella siitä, että hiihdin 50 kilometriä Veikko Hakulisen legendaariseen aikaan 3.33,33. Mitä muuta tapahtui, voit lukea seuraavasta raportista…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)

Posted on April 2, 2013

Julkaisupaikat

Tiihonen, Arto (1990) Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Myös: Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen A. 2017. Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37. Myös: Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Tiihonen A. 2015. Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat (http://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3. 2015.

Tiihonen A. 2017. Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Tiihonen A. 2017.  Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen  A. 2013. Hiihtokausi päätökseen Lapissa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)  2.4.2013.

2010-luvun jalkapallo – MM-/EM-kisojen kautta koettuna ja tulkittuna

Jalkapallon isot kisat kääntävät koko maailman katseet joukkueisiin, pelaajiin, valmentajiin ja otteluihin, joita myöhemmin muistellaan vuosikymmenien jälkeenkin. Joka toinen vuosi tehdään historiaa, mikä on koettu erittäin voimakkaasti myös Suomessa, vaikka emme ole vielä koskaan selvittäneet tietämme näihin suurkisoihin. Jalkapallo on lumoavaa globaalia kulttuuria, joka yhdistää ihmismieliä monin eri tavoin.

Suomalaiset voivat olla monista asioista hyvinkin erimielisiä keskenään, mutta todella monet meistä jaksavat odottaa sitä hetkeä, jolloin mekin pääsisimme jännittämään oman joukkueemme puolesta MM- tai edes EM-kisoissa. Suurista epäilyksistä huolimatta tämänkin vuoden 2018 MM-kisat Venäjällä saivat ihmiset joka puolella maailmaa suuntaamaan katseensa yllätyksellisiin ja pelillisesti mielenkiintoisiin kisoihin. Suomalaiset eivät tehneet poikkeusta – mekin osallistuimme jalkapallojuhliin koko sydämellämme.

Juhlan jälkeen koettaa tietysti arki ja ne raastavat karsinnat seuraaviin kisoihin. Tällöin herääkin kysymys, pitäisikö näistä MM- ja EM-kisoista oppia jotakin suomalaisessa jalkapallossa ja jalkapallokulttuurissa? Isojen kisojen aikaanhan monenmoiset kommentaattorit ja asiantuntijat esittävät tarkkanäköisiä havaintojaan pelaajista, valmentajista, taktiikoista ja myös eri maiden jalkapallokulttuureista. Unohtuvatko ne heti kisojen jälkeen vai eikö niitä kuitenkaan viedä käytäntöön soveltaen oppeja Suomen olosuhteisiin?

Tässä uudentyyppisessä digiajan teoksessa jalkapallon MM- ja EM-kisoja ja niiden synnyttämiä kokemuksia ja tulkintoja voi käydä uudelleen läpi melko näkymättömän jalkapallobloggarin, nimimerkin MiksiLiikun, monitasoisten tekstien avulla. Hän on futiskirjoittamisen N’golo Kante, joka puolustaa jalkapallon kestäviä arvoja itseään säästämättä ja joukkuetovereitaan auttaen etsimällä uusia ratkaisuja oman pelin kehittämiseen, kuten Antoine Griessman.

Bloggari tai blogisti kirjoittaa tekstinsä asioista, jotka hän itse kokee läheisiksi jalkapallokisojen aikaan. Yksityinen kokemus voi parhaimmillaan olla yleistettävissä jopa globaaliksi pohdinnaksi ”jalkapallon oikeudenmukaisuudesta”. Yhtä hyvin sen ”äänilaji voi olla liian korkealentoinen”, koska blogistia ei pidättele sen enempää toimitussihteeri kuin mikään organisaatiokaan. Kummassakin tapauksessa tämän jalkapallobloggarin tekstit lienevät ainutlaatuisia – tällaisia ei voitu tehdä ennen 2010-lukua eikä näitä olisi voitu julkaista muissa medioissa.

Yllättävää on sekin, että yleisesti ottaen ajatellaan jalkapallon olevan epäoikeudenmukainen peli, jossa melkein aina väärä joukkue voittaa. Venäjän MM-kisat olivat tässä suhteessa erilaiset kisat, kun kaikki välieräjoukkueet tuntuivat ansainneen paikkansa erittäin laajastikin ajateltuna oikeudenmukaisesti. Vain lukemalla nämä tekstit voi ymmärtää, että ehkä jalkapallo on muutenkin oikeudenmukaisuudentajuamme kehittävä peli.

Sekin voi hämmästyttää, että bloggarimme mielestä television ja median jalkapallokommentaattoreiden kieli on se liian korkealentoinen kieli ja siksi blogistimme yrittääkin kääntää tätä ”futisjargonia” jalkapalloa vähemmän seuraavienkin iloksi.  Jalkapallo- ja yleensäkin ”urheilukieli” vaatisi oman sananselityskirjansa, jota blogistimme on toki jo kirjoittanutkin.

Blogisti ei osoita epäkohtia pelkästä kritiikin ilosta. Suomalaisessa jalkapallossahan ei kritisoitavaa ole puuttunut. Päinvastoin tämä bloggarimme esittää ratkaisuja mitä erilaisimpiin jalkapallovalmennukseen tai –kulttuuriin liittyviin kysymyksiin, jotka vaativat parantamista. Vuoden 2018 kisoissa blogistimme mm. kiinnitti huomionsa VARin (video assistant referee) aiheuttamiin arveluttaviin näyttelemis- ja torikokousongelmiin esittämällä myös konkreetit ehdotukset VARin käytöstä ja jalkapallosääntöjen muuttamisesta.

”Jotain on tehty oikein” toistui usein television jalkapallokommentaattoreiden puheessa. Harmittavan usein analyysi jäi tähän lauseeseen, kun viitattiin vaikkapa Islannin, Kroatian, Belgian ja Englannin menestykseen. Jos jossain on tehty asioita oikein, niin väistämättä kuulijalle herää ajatus, että Suomessa jotain on sitten tehty väärin tai ainakin eri tavoin. Blogistimme selvittää, mitä Suomessa ja muualla on tehty ja miksi väittämättä, että jalkapalloa voisi kehittää paremmaksi vain yhdellä oikealla tavalla.

Vuoden 2014 MM-kisojen jälkeen bloggarimme huokaisi, että ”jalkapallo on vihdoin taktinen peli”. Mitä jalkapallotaktiikoissa on tapahtunut, kun tällaiseen johtopäätökseen voi tulla kirjoittaja, joka opiskeli yliopistossa jalkapallovalmennusta 1980-luvun alussa ja kirjoitti graduunsa artikkelin ennen vuotta 1990 pidettyjen MM-kisojen jalkapallotaktiikoista. Tämä jalkapallon taktiikkojen kehitys on yksi teoksen neljästä pääjuonteesta, jota analysoidaan ja tulkitaan 2012 ja 2016 EM-kisojen ja 2014 ja 2018 MM-kisojen aikana kirjoitetuissa blogeissa.

Lukuvinkkejä

 Ihmisten lukutottumukset ovat muuttuneet digitaalisten laitteiden ja sovellusten myötä. Tämä ”teos” ei myöskään ole tavallinen kirja, mutta ei myöskään yksittäisten ja irrallisten blogikirjoitusten kokonaisuus. Digitaalisuus mahdollistaa senkin, että näiden blogien lisäksi teksteistä on runsaasti linkkejä muihin teksteihin ja digitaalisiin aineistoihin. Tällaisen teoksen lukemistavoista emme tiedä vielä paljon mitään.

Lue yksi juttu, joka sinua otsikon perusteella saattaisi kiinnostaa. Jokainen teksti on nimittäin oma kokonaisuutensa, josta lähtee haaroja muihin aihetta sivuaviin kirjoituksiin. Otsikon lisäksi olen tehnyt jokaisesta jutusta ”noston”, joka saattaa herättää lukijan kiinnostuksen kyseiseen kirjoitukseen. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että nostot eivät välttämättä anna tarinasta oikeaa kuvaa. Ne on luettava. Valitettavasti.

Tai lue teema/luku, josta haluat tietää enemmän. En osaa sanoa, kannattaako tekstit lukea vanhimmasta uusimpaan vai päinvastoin – tai jollakin muulla tavoin. Jotkut teeman sisälle kootut tekstit keskustelevat keskenään, toiset liittyvät aiheeseen löyhemmin. Joku teksti olisi sopinut useampaankin teemaan, vaikka se on nyt sijoitettu vain yhteen.

Ehkä lukijan kannattaakin editoida oma teoksensa, sillä tämä sisältöehdotus on sekin yksi vain neljästä, joita kilpailutin mielessäni keskenään.

Voit myös lukea tekstit MM- ja EM-kisojen perusteella ja palauttaa näin mieleesi, mitä itse ajattelit ko. kisojen aikaan ja mikä sinua puhututti juuri niissä kisoissa. Joissakin kisoissa seurasin tarkemmin itse otteluja, toisissa olin kiinnostunut enemmän kisojen esiin nostamista ilmiöistä. Näin varmaan ovat tehneet lukijanikin.

Itseäni kiehtoisi lukea tekstit vanhimmasta uusimpaan, jotta näkisin, miten oma ajatteluni on muuttunut vuosien myötä. Kehittymistä en usko tapahtuneen, sillä lukiessani yli 30 vuotta vanhoja kirjoituksiani ihmettelen usein, kuka on voinut olla noin viisas ja varma asiastaan – en kai minä nyt sentään?

Tästä seuraakin vahva suositus: kirjoita tästä lähtien itse omat MM- ja EM-kisajuttusi vaikka et niitä julkaisisikaan. Tai kirjoita omista futiskokemuksistasi, ota niistä kuvia ja videoita. Rakenna jalkapallokokemustesi, tulkintojesi ja tarinoittesi avulla suomalaista jalkapallokulttuuria. Sitähän me kaikki teemme. Digiaika on tehnyt sen helpommaksi.

Digiaika ei ole kuitenkaan tehnyt jalkapalloa helpommaksi eikä välttämättä sen ymmärtämistäkään yksinkertaisemmaksi. Pikemminkin tuntuu siltä, että jalkapallon MM-kisoja katsovankin tulisi tietää jalkapallosta, mitä ihmeellisimpiä asioita. Futisstudioissa keskitytään yleensä vain jalkapallon taktiikkaan, mutta siitäkin saa aikaan kymmeniä tunteja ohjelmaa.

Entä jos jalkapalloa seurattaisiin kokemuksellisesti ja sosiologisesti myös kisastudioissa? Miltäs sellaiset kisat näyttäisivät tai tuntuisivat? Ehkä näiden kirjoitusten avulla pääset maistamaan kokemuksia, joita jalkapallokisat voivat nostaa esiin, kun kokijana on jalkapalloa potkinut, vähän valmentanut, jonkin verran seurannut, himpun verran tutkinut ja aika paljon siitä kirjoittanut ihminen.

Tehdään yhdessä parempaa suomalaista jalkapallokulttuuria vaikkapa niin, että myytte teosta pdf-versiona joukkueesi/seurasi kulujen kattamiseksi. Saatte määritellä teokselle hintanne, jos käytätte tulot kaikkien pelaajien yhteisiin kuluihin. Minulle voitte halutessanne tilittää yhden euron jokaisesta myydystä teoksesta. Jalkapalloon sopiva hinnoittelu  voisi olla 10 + 1 euroa.  

Sisältö

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli …                                                      7

Jotain on tehty oikein …                                                      11

Futiksen äänilaji voi olla liian korkealentoinen … 19

Jalkapallo on vihdoin taktinen peli …                                                              24

Julkaisut aika- ja kisajärjestyksessä…                                                          28

 

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol2

”Paras tunne on kuitenkin ehdottomasti silloin, kun kumpikin joukkue on antanut kaikkensa – ja toinen on jostakin syystä voittanut. Tällaisen pelin jälkeen voittaminen ja häviäminen jää taka-alalle ja itse peli nousee kirkkaaseen valoon. Usein molempien joukkueiden pelaajatkin ymmärtävät, että tässä ollaan jalkapallon ytimessä. Nämä kohtaamiset jalkapallon MM-kisoissakin ovat minusta kaikkein hienoimpia. Voittaneen ja hävinneen joukkueen pelaajien halailut lohdutuksineen ja onnen toivotuksineen ovat parasta kisoissa.” (Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol2 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/10/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.7.2018.)

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol1

”Parasta tietysti on, kun MM-kisat voittaa joukkue, joka sen voiton pelillisesti ansaitsee, mutta joka tuntuu myös muuten oikeudenmukaiselta ja eettiseltä. Jalkapalloa pidetään epäoikeudenmukaisena pelinä, jossa voittaja on usein sellainen joukkue, mikä ei sitä edes pelillisesti ansaitse. Tällaisenahan on yleisesti pidetty mm. Kreikan EM-kisavoittoa vuonna 2004. Silti suomalaistenkin kannalta oli hienoa nähdä, että keskivertojoukkue saattaa edetä mestariksi asti onnistuneella taktiikalla ja kovalla yrityksellä. Ehkä se toimi mallina myös Islannille ja muillekin pikkumaille. Jälkikäteenkin siis voi vielä arvioida voittojen oikeudenmukaisuutta ja merkitystä.” (Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018).

I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

”Hyvässä tarinassa epätodennäköinen kuitenkin kääntyy todeksi sankarin ylitettyä itsensä. Romelu Lukaku teki toiveestaan totta, mutta vantaalaismiehen tarinasta olen lukevinani alistumista ja syyn vierittämistä ”yhteiskunnalle”. Ja vaikka syy onkin yhteiskunnassa tai maailmassa, niin se tuskin ehtii 55-vuotiasta enää auttamaan viisailla päätöksillään. Tämän siis ymmärsin tänä aamuna ja se auttoi minua hyväksymään sen, että maailman ja jalkapallon epäreiluudesta huolimatta aina tulee uusia ”otteluita”, joissa nyt hävinnytkin voi onnistua. Romelu Lukaku kiteyttikin tarvittavan asenteen oivallisesti: ”Älä lyö vetoa nälkäisen pojan kanssa!” (Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.)

Jalkapalloelämää

”Vain voittajat muistetaan” –väite ei sovikaan jalkapalloon. Kukapa ei ihailisi Hollannin 1970-luvun maajoukkuetta tai Tanskan 1980-luvun tähtisikermän uskomattomia maali-iloitteluja tai jopa Englannin 1990-luvun maajoukkueen joitakin hienoja esityksiä? Rosendahl muuten muistuttaa Suomessa vähälle huomiolle jääneestä seikasta Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista, joissa Tanska saksalaisen valmentajansa Sepp Piontekin alaisuudessa peluutti tähtipelaajiaan vähemmän merkityksellisessä ottelussa sillä seurauksella, että Länsi-Saksa tiputti juutit jatkosta. Mutta tästäkin huolimatta me muistamme tanskalaiset taiturit tuolta ajalta sakemanneja paremmin. Ei voittamista pidä toki väheksyä – ainakaan silloin, kun se tulee yllätyksellisesti. Kyllä Tanskan vuoden 1992 tai Kreikan 2004 EM-kullat muistetaan yhtä lailla kuin Ranskan upeiden joukkueiden EM-kullat vuosilta 1984 ja 2000. Yllätys ja tyyli matsaavat futikseen paremmin kuin todennäköisyys ja tylsyys, vaikka kummallakin tavalla päästään mestaruuksiin.” Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa

”… tekijä, joka määrittää kisojen seuraamistani, koskee omaa pelaamistani ja muuta jalkapallohistoriaani. Tiedän, että kisat saavat minut nostalgiseksi tai hienommin sanottuna refleksiiviseksi – pohdiskelen sekä aiempaa pelaamistani että nykyistä ikämiesfutistani. Jalkapallon merkityksen ymmärtää kuka tahansa isojen kisojen aikaan, mutta kuinka moni ymmärtää juniorien, aladivareiden tai veteraanien futista – onko kyse edes samasta lajista?  Saako juniori samaistua Zlataniin ja Hazardiin tai voiko ikämiesfutari tuntea kuuluvansa samaan jalkapalloperheeseen Atikin tai Arto Tolsan kanssa, Litistä tai Pasista puhumattakaan? … mikä tahansa asia tai tunnetila saattaa herättää kiinnostukseni kisojen aikana. Jalkapallohuligaanien tappelut vetävät tunnelmaa alaspäin, sille ei voi mitään. Miksi hienon lajin kannattajilta puuttuu tilannetaju? Herkässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ei futisihmisten pitäisi toimia tyhmästi. Koko lajiperhe kärsii tällaisesta hölmöydestä. Toinen asia lienee se, että tämä porukka tai porukat eivät taida tuohon perheeseen kuuluakaan. Kentillä odotan näkeväni joitakin eleitä, jotka kohottavat tunnelmaa olemalla moraalisesti arvokkaita. Eri maiden pelaajien välinen ystävyys on yksi sellainen asia, joka tuntuu aina hyvältä.  Jalkapallo on tärkeää, mutta ystävyys tärkeämpää…” Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön…

”Monet meistä veikkaavat joko tosissaan tai leikillään MM-kisojen voittajaa, mitalisteja ja maalikuninkaita. Joillakin on fanisuhde, jonka kautta he näkevät koko kisat. Toiset – kuten minä – ovat avoimempia kisojen suhteen. Minulla on todella monia suosikkijoukkueita ja hyvin monista eri syistäkin. Joitakin pelaajia arvostan, joistakin en pidä, mutta aika monelle annan mahdollisuuden osoittaa hyvyytensä. Tunnen iloa siitä, että joku joukkue tai pelaaja ylittää tasonsa ja saattaa häpeään omat aliarvostavat käsitykseni. Ja olen aidosti pettynyt, jos odotukseni eivät toteudu… Brasiliassa mikään joukkue ei ole paperilla ylivertainen, joten joukkueen yhteishenki ja itseluottamus ovat ratkaisevia. Odotan, että joku joukkue pääsee ”lentoon”, mutta voi olla, että voittajaksi selviytyy se, jonka peli kehittyy kisojen aikana ”voittavaksi” tai ainakin häviötä välttäväksi. Vähän niin kuin Suomen lätkämaajoukkue Minskissä.” Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku

”Jalkapallo, jalis, futis on pelien kuningas, mutta ei vain Brasiliassa käytävien MM-kisojen takia. Olen itse tavallinen, keski-ikäinen mies globaalisti ajatellen jalkapalloperiferiasta. Lauantain mestareiden liigan loppuottelua odotan innostuneesti, kuten meistä monet muutkin. MM-kisoja varten suunnittelen jo monenmoista – kavereiden kanssa veikkausta ja finaali-illan juhlaa.  Sekin on nykyään ihan normaalia. Futis voi täällä Suomessakin merkitä enemmän – olla osa elävää kulttuuria. Tänään (23.5.) nimittäin jännitän kovasti poikani comebackia parin vuoden tauon jälkeen, kun hän pelaa kakkosdivarin ottelussa. En uskalla mennä katsomaan, mutta mietin sitä herkeämättä. Huomenna astelen itse kentälle surunauha olkavarressani ystäväni ja pelitoverini muisto-ottelussa. Hiljainen hetki, taputukset ja sitten on jalkapallon vuoro. Pelaamalla kunnioitamme hänen muistoaan parhaiten. Soitan pojalleni ja vertailemme pelejämme. Illalla katsomme Atleticon ja Realin matsin, muistelemme vanhoja pelejämme ja arvioimme MM-kisojen joukkueet.”

Nimimerkki Yksi keski-ikäinen junioritähti

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti

”Jalkapallo on sosiologisena ilmiönä valtavan laaja aihe – joskus on sanottu, että se on elämää suurempi asia. Eikä ehkä syyttä, minäkin tunnen/tunsin muutamia pelaajia, joille jalkapallo todennäköisesti merkitsi enemmän kuin muu elämä yhteensä. Ja kyseessä ei kuitenkaan ole olleet mitkään maailmanluokan tähdet, mutta omassa maailmassaan hyvät pelaajat. Eivät kuitenkaan riittävän hyvät, sillä heille ei käynyt hyvin sen enempää jalkapallossa kuin muussakaan elämässä. (vrt. Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)…Onneksi tunnen paljon, paljon enemmän niitä pelaajia, joille jalkapallo on ja on ollut henki ja elämä, mutta he ovat silti osanneet elää sen muunkin elämän ainakin kohtuudella. Useat jopa hyvin tai erinomaisesti. Nykypelaajat osaavat onneksi tasapainottaa pelaamisen ja oman arkielämänsä aika hyvin, mitä todisti tutkimukseni erään Veikkaus-liigajoukkueen pelaajien tulevaisuussuunnitelmista muutaman vuoden takaa (Tiihonen Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007)…” Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

… Jos haluat koko teoksen, niin pistä sähköposti osoitteeseen arto@artotiihonen.fi

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol 2

Viime blogissani neljännesvälieräotteluiden jälkeen pohdin jalkapalloa (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulmasta (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/).

Tarkastelin oikeudenmukaisuutta laajasta eli eettisestä ja poliittisestakin näkökulmasta, en niinkään pelillisestä näkökulmasta eli siitä, ansaitsiko joku joukkue voittonsa vai ei. Näitä ei voi kuitenkaan täysin erottaa toisistaan.

Nyt välierävaiheessa olen valmis väittämään, että jalkapallo todella on oikeudenmukainen peli! Välieriin päässeet joukkueet – Englanti, Ranska, Belgia ja Kroatia – nimittäin ansaitsivat paikkansa sekä pelillisesti että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta.

Koska jalkapallo koetaan varsinkin Suomessa pelinä, joka on todella epäoikeudenmukaista, niin on tärkeää, että oikeudenmukaisuusaspektia käsitellään laajasti. Tottahan se tietysti on, että hävityn pelin jälkeen itsekin olen usein kokenut raskaasti, että väärä joukkue voitti.

Rehellinen ollakseni: aika usein tulee hetken päästä myönnettyä, että ”parempi joukkue kuitenkin voitti”. Ja sekin kuulunee pelin luonteeseen, että säkälläkin voittaessamme pystymme näkemään oman joukkueemme pelillisen paremmuuden, vaikka kukaan muu ei sitä tunnustaisikaan.

Paras tunne on kuitenkin ehdottomasti silloin, kun kumpikin joukkue on antanut kaikkensa – ja toinen on jostakin syystä voittanut. Tällaisen pelin jälkeen voittaminen ja häviäminen jää taka-alalle ja itse peli nousee kirkkaaseen valoon. Usein molempien joukkueiden pelaajatkin ymmärtävät, että tässä ollaan jalkapallon ytimessä. Nämä kohtaamiset jalkapallon MM-kisoissakin ovat minusta kaikkein hienoimpia. Voittaneen ja hävinneen joukkueen pelaajien halailut lohdutuksineen ja onnen toivotuksineen ovat parasta kisoissa.

Näissä MM-kisoissa onkin ollut paljon otteluita, joissa pelaajat ovat voineet kokea tällaista yhteistä kiitollisuutta pelin edessä. Joskus tappiokin on oikeudenmukainen ja ansaittu tulos. Sen aistivat pelaajat ja usein myös katsojat.

Nyt avaan oikeudenmukaisuusnäkökulman neljän eri teeman kautta, jotka olen otsikoinut: ”Pelillisesti ansaittu”, ”Historiallisesti ansaittu”, ”Oikeudenmukaisesti/eettisesti ansaittu” ja ”Epäoikeudenmukaisesti ansaittu”. Kohteenani ovat siis Venäjän MM-kisojen 2018 välieriin päässeet joukkueet.

Pelillisesti ansaittu

Kyllä näin todellakin voi sanoa. Jokainen välieräjoukkue voitti ansaitusti edellisen vastustajansa. Ranska oli selkeästi parempi kuin Uruguay ja Belgia yllätti Brasilian rohkealla taktiikallaan. Englantikin oli vahvempi kuin Ruotsi eikä Kroatian voittoa Venäjästä voi pitää pelillisesti vääränä, vaikka ottelu menikin rangaistuslaukauskilpailuun asti. Aika harva katsoja, asiantuntijoista puhumattakaan, on tästä asiasta eri mieltä. Tämä ei ole mitenkään tavallista MM-kisoissa.

Vielä epätavallisemmaksi asian tekee se, että neljän parhaan joukossa eivät ole Brasilia, Saksa, Argentiina tai Espanja, joista kaksi tai jopa kolme löytyivät useimpien asiantuntijoiden ennakkolistoissakin mahdollisina välierä- tai voittajajoukkueina.

Ja silti voi tosiaan väittää, että nämä joukkueet ansaitsivat pelillisesti paikkansa neljän parhaan joukossa. Vasta-argumentiksi voi esittää sen, että alkulohkojen jälkeen pudotuspelikaaviot näyttivät epätasaisilta. Toisaalta Saksa jäi jo alkulohkoon, Argentiinan ja Espanjan otteet taas olivat koko turnauksen ajan hakusessa.

Semifinaalijoukkueet voittivat myös neljännesvälieräottelunsa ansaitusti, joten mistään epäoikeudenmukaisesta onnenkantamoisesta ei ole kyse. Kaiken lisäksi ne pelasivat edellisillä kierroksilla klassikoksi nousevat ottelut: Ranska Argentiinaa vastaan, Belgia Brasilian kanssa, kun taas Kroatia taisteli isäntämaa Venäjän kanssa hikisen illan ja Englantikin voitti vastustajiensa lisäksi myös kotikatsomonsa ja mediansa epäluuloiset haamut pelissään Kolumbiaa vastaan.

Taktisesti, henkisesti ja pelillisesti nämä joukkueet näyttivät muille mallia pystyessään muuttamaan pelitapaansa vastustajan mukaan ja silti saavuttamaan tarvittavan intensiteetin pelissään. Tästä voisi kirjoittaa parikin kirjaa, mutta tässä riittää se, että kovin monta soraääntä tälle väitteelleni en ole kuullut. Kaikki joukkueet ansaitsivat paikkansa pelillisesti neljän parhaan joukossa.

Historiallisesti ansaittu 

Tämä argumentti liittyy vahvasti sekä yhteiseen jalkapallokulttuuriin ja MM-kisojen historiaan että eri maiden omaan erityiseen jalkapallohistoriaan.

Tästä näkökulmasta kaikille lienee selvää, että Englanti ansaitsi paikkansa semifinaaleissa. Monen mielestä on ollut oikeus ja kohtuus, että Englannin maajoukkue ja ehkä jopa koko jalkapallohullu kansa ansaitsevat vihdoinkin jalkapallon emämaan menestyksen. Uskon, että näin olisi ajateltu, vaikka joukkueen peli olisi ollut huonoakin. Tämä kertonee siitä, että oikeudenmukaisuusaspekti on vahva vaikuttaja jalkapallokulttuurissa.

Samasta syystä myös Belgian paikka ”semeissä” on historian näkökulmasta täysin oikein. Päinvastoin kuin Englannin kohdalla lisäsyynä on sekin, että Belgian joukkue on ollut jo jonkin aikaa yksilötasolla aivan maailman huipulla, mutta pelitaktiikka ja ehkä myös joukkuehenki on aiemmin rakoillut. Nyt on Belgian ”kultaisen sukupolven” onnistumisen hetki. Näin historia kirjoittautuu myös sukupolvihistoriaksi.

Ranskan menestystä voi selittää historiallisesti vaikkapa syklisesti. Ranska on hyvälläkin joukkueella sekä menestynyt että flopannut ja viime kisojen heikompi jakso vaati ikään kuin vastapainokseen menestystä. Historian ”taakka” positiivisena tavoitteen asettajana, ikään kuin velvollisuutena Ranskan menestyshistoriaa vasten katsottuna, on myös historiallinen menestyksen selittäjä ja antaa sille oikeudenmukaisuussilauksen.

Kroatian menestyksessäkin voi nähdä historian käden jäljen: vuoden 1998 pronssista on kulunut kaksi vuosikymmentä ilman samanvertaista menestystä. Kroatiallakin on pitkään yhdessä pelannut joukkue, jossa on tähtiä toki vähemmän kuin Belgialla, mutta siksi sen yhtenäisyys on ollut niin tärkeää näissä MM-kisoissa. Pienelle maalle, jossa jalkapalloliiton sekoilu ärsyttää kannattajia, menestys on senkin vuoksi merkityksellistä.

Yhteenvetona voi sanoa, että historiallisestikin on oikeudenmukaista, että juuri nämä joukkueet ja maat ovat neljän parhaan joukossa. Vasta-argumenttina voi toki sanoa, että historiallisesti olisi ollut oikein varmaan sekin, että neljän parhaan joukossa olisi ollut joukkueita Afrikasta, Aasiasta, Etelä-, Pohjois- tai Väli-Amerikasta.

Toisaalta on niin, että jos menestys tulisi vain historiallisten syiden vuoksi, niin se tuntuisi epäoikeudenmukaiselta. Siksi tässä arvioidaankin oikeudenmukaisuutta neljän eri aspektin kautta, joiden painoarvon jokainen saa itse asettaa vaikkapa prosenttiosuuksia eri teemoille asetellen. Toinen tapa on ajatella, että joku teema – vaikka pelillinen aspekti tai historiallinen aspekti – asetuvat ikään kuin positiivisuus- ja negatiivisuusakselille, jolloin toinen vetää toiseen suuntaan ja toinen toiseen.

Historiallinen näkökulma ei minkään maan kohdalla vedä negatiiviseen suuntaan, vaan enemmän tai vähemmän positiiviseen suuntaan. Eniten painoarvoa historialla on varmaankin Englannille, toisena Belgialle, mutta myös ranskalaiset ja kroatialaiset voivat nähdä historiallinen näkökulman joukkuetta kannustavana tekijänä. Kroatian poliittinen historia yhtenä entisen Jugoslavian osana on tässä varmaan aliarvioitukin.

Oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden perusteella ansaittu 

Jalkapallon MM-kisat synnyttävät ja myös nostavat esiin, mitä erikoisempia tarinoita. Sosiaalisen median aikakaudella näitä tarinoita syntyy pelaajien, joukkueiden, kannattajien ja itse asiassa melkein minkä tahansa syyn perusteella. Menemättä kaikkiin tarinoihin, joita MM-kisat ovat synnyttäneet, niin muutamatkin esimerkit kertovat niistä tarinoista, jotka saattavat vaikuttaa joukkueisiin. Tässä tapauksessa siis näihin neljään joukkueeseen. Onko siis eettisesti oikein, että nämä joukkueet ovat semifinaaleissa?

Lähdetään yksilötarinoista liikkeelle. Belgian Romelu Lukakun tarina köyhästä maitoa vedellä jatkaneesta pojasta Belgian kaikkien aikojen maalintekijäksi on koko jalkapallomaailmalle nyt tuttu. Kun Lukaku kokoaa Belgian joukkueen otteluiden jälkeen rinkiin ja kertoo jotain, johon muut yhtyvät, on koskettava yksilötarina muuttunut osaksi joukkueen yhteistä tarinaa.

Englannin Dele Allyn – tai Delen – rankka tarina huostaanotetusta pojasta on samanlainen ”ryysyistä rikkauksiin” –kertomus, joka synnyttää väistämättä oikeudenmukaisuusajatuksia myös Englannin puolesta.  Kylian Mbabbe Ranskan joukkueessa edustaa hienosti tätä jalkapallon eettisestikin tärkeää puolta heikko-osaisten mahdollisuutena päästä maailmassa eteenpäin. Luca Modricin tunnettu tarina Balkanin sodan jaloissa palloa potkineesta pikkupojasta nostaa Kroatian pelaajat myös kategoriaan, jota voi kannattaa myös tästä näkökulmasta.

On oikeudenmukaista, että tällaiset pelaajat onnistuvat elämässään.

Kisojen aikana syntyy myös tarinoita, jotka vetoavat katsojien oikeudenmukaisuuden tunteisiin. Monet varmasti liikuttuivat Ranskan voittaessa Uruguayn, kun Ranskan maalintekijä Antoine Griessmann ei tuulettanut maaliaan.

Syyn he olivat lukeneet lehdistä: Griessmann pitää itseään lähes uruguaylaisena, koska nämä pitivät huolta pikku-Antoinesta, kun hän nuorena muutti Ranskasta Espanjaan pelaamaan. Lisäksi Griessmannin tyttären kummisetä Diego Godin pelasi Uruguayan joukkueessa. Vaikka jalkapallo on maailman tärkein asia, niin sekään ei ole liian tärkeää. Sellainen sulattaa jalkapallon vihamiehenkin sydämen.

Aivan varmasti monet ovat liikuttuneet myös siitä, miten nöyrästi Englannin päävalmentaja Gareth Southgate suhtautuu peliin, jonka ääressä hän on pelaajana kokenut todennäköisesti elämänsä ikävimmät hetket epäonnistuttuaan rangaistuspotkussaan vuoden 1996 EM-kisoissa.

Kukapa ei olisi toivonut, että hänen suojattinsa korjaisivat arvostamansa valmentajan haavan joutuessaan samaan ankaraan testiin ottelussaan Kolumbiaa vastaan? Se oli oikeudenmukaista, ei toki ainoastaan Southgaten, vaan myös kaikkien englantilaisten näkökulmasta.

Tällaisia tarinoita jalkapallo synnyttää. Ne voivat olla oikeudenmukaisuutta korostavia ja eettisiä, mutta myös päinvastaisia, jolloin joukkueelle saattaa syntyä ”huono karma” jonkun pelaajan, taustajoukkojen, kannattajien tai vaikkapa poliitikon tai julkkiksen käyttäytymisestä.

Englannin puolesta puhunee eniten se kiteytys, mikä sisältyy entisen maajoukkuehyökkääjän ja erittäin tunnetun jalkapallokommentaattorin Gary Linekerin uudelleen muotoiltuun ja paljon siteerattuun sivallukseen, jonka mukaan jalkapallo on helppo peli, jota pelataan 90 minuuttia ja lopulta Saksa ei aina voitakaan. Oikeudenmukaisuus ja totuuskin voitti tässä uudelleen muotoillussa versiossa, sillä olihan se hirveän Englantikeskeinen se aiempi muotoilu, jonka kärki oli siinä, miksi Englanti ei voita.

Kuluvien MM-kisojen aikana Englanti on myös kasvanut joukkueena, jolla oli niskassaan historian paineet ja erittäin kriittinen media ja kannattajakunta. Englantilaiset fanit olisivat myös voineet pilata Englannin maineen käyttäytymisellään. Nyt olemme kuitenkin nähneet kisojen nuorimman joukkueen hitsautuvan yhteen myös kokemattoman valmentajan kanssa otteluissa, joissa joukkue on myös pelannut rohkeaa hyökkäyspeliä ja aktiivista puolustuspeliä.

Gareth Southgatesta on tehty liiveineen tyyli-ikoni, joka työväenluokkaisesta taustastaan (Englannissa edelleenkin jonkinlainen ”must” jalkapallosta puhuttaessa) puhuu huolitellusti ja toimii keskiluokkaisen harkitusti ja kokonaisuutta ajatellen. Englantilaiset ovatkin kehittäneet hauskan ajatusleikin, jossa eri asioiden edessä pohditaan, ”mitä Gareth Southgate tekisi tässä tilanteessa?” Tällaisista asioista koostuu jalkapallon erittäin suuri merkitys, jota jalkapalloa muuten alaspäin katsovatkin joutuvat ainakin joka neljäs vuosi ihailemaan.

Samanlaista ”saagaa” kerrotaan Belgiassa sen joukkueesta ja sen espanjalaisesta valmentajasta Roberto Martinezista, joka sai potkut Evertonista, mutta on osoittanut taktista kyvykkyyttä ja ennen kaikkea herkkyyttä hitsata tähdistä yhteen pelaava joukkue. Kummatkin em. valmentajat vaikuttavat nöyriltä asiantuntijoilta, jotka palveleva ”isompaa hyvää” kuin vain omaa uraansa. Tällaisiakin valmentajia on joukkueilla ollut, mutta näissä kisoissa suurin osa menestyneiden joukkueiden valmentajistakin on löytänyt oikean paikkansa joukkueen ja tiimin kokonaisuudessa.

Janne Andersson Zlatanin jälkeisen Ruotsin rakentajana ja Oscar Tabarez Uruguayn pelaajien ”opettajana” tulevat heti mieleen, mutta Didier Deschamps Ranskan luotsina henkii myös aikuisen ja kokeneen ihmisen – ei ainoastaan pelaajan – varmuutta pelaajiinsa. Sellainen oli pitkään myös Saksan uuden nousun yhdessä Jurgen Klinsmannin kanssa kasvattanut Joachim Löw. Myös Brasilian Titetä on suitsutettu, miksei myös Venäjän tsaaria Stanislav Cherchesovia, vaikka hän henkiikin hiukan erilaista ”isällisyyttä” kuin läntiset kollegansa. Tulos oli kuitenkin sama: hän sai joukkueensa pelaamaan epäitsekkäästi yhteen.

Valmentajat, jotka nostavat joukkueen tasoa, ovat oivallista materiaalia innostaville tarinoille. Neljän parhaan joukkoon päässeet maat tai niiden joukkueet ovat kaikki samassa tilanteessa eli niiden suunta on ollut ylöspäin. Menestys ei juuri tällä joukkueella ole ollut niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Odotukset olivat kovat, mutta realistiset. Ja mikä tärkeintä, näiden joukkueiden taakkana ei ollut aiempien menestysten puolustaminen, kuten Saksalla, Espanjalla, Portugalilla – osin myös Brasilialla ja Argentiinalla.

Oletan, että oikeudenmukaisuustunteemme asettuvat yleisemmin niiden puolelle, joilla ei vielä ole menestystä kuin niille, jotka aina menestyvät. Jalkapallon MM-kisoissa tosin kyynikot ovat erittäin usein olleet oikeassa, sillä menestys on kasautunut tietyille suurille maille. Moni kokenut asiantuntijakin on saanut näpeilleen, kun on perustanut veikkauksensa aiemmille meriiteille huomaamatta, että jalkapallo on ainakin viime kisoista lähtien muuttunut todella taktiseksi peliksi, jossa heikommillakin joukkueilla on kyky haastaa jättiläisiä. Sehän nähtiin jo näiden MM-kisojen alkulohkoissa ja jopa karsinnoissa.

Ranskaa lukuun ottamatta semifinaalijoukkueet siis ansaitsevat paikkansa myös tästä oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Ja Ranskallakin on takanaan vaikeita vuosia ja uuden sukupolven kasvattaminen on vielä kesken.

Jalkapallon MM-kisojen historia, jota käsittelin edellisessä blogissani, on turhan usein ollut epäoikeudenmukaisten voittajien historiaa, katsoi asiaa pelillisesti, poliittisesti tai moraalisesti. Nyt kuitenkin näyttäisi, että kerrankin jokainen välieriin selviytynyt joukkue ja maa on saamassa ansionsa mukaan.

Kriitikkoni varmaan sanoisi, että asiaa tulisi katsoa myös niiden näkökulmasta, jotka eivät päässeet semifinaaleihin. Hän onkin oikeassa, olemmehan paljon herkempiä epäoikeudenmukaisuuden tunteille kuin oikeudenmukaisuudelle.

Epäoikeudenmukaisuuskin oli oikeudenmukaista Venäjän kisoissa

Tietysti hävinneet joukkueet ja kansakunnat niiden takana tuntevat, että oli epäoikeudenmukaista, ettei meidän joukkueemme ole enää mukana kisoissa. Väitän, että näissä kisoissa ei käynyt näin, sillä jokainen ”sai ansionsa mukaan”.

Aloitetaan Saksasta, viime kisojen ylistetystä mestarista. Peli oli aneemista ja mielikuvituksetonta. Ruotsi-ottelussa pelaajat ”sikailivat” epäsaksalaisesti sekä pienillä koiruuksilla että voiton juhlinnallaan. Oli täysiin oikein, että joukkue ei päässyt jatkoon. Laajempi näkökulma löytyy Saksan sisällä kiehuvasta poliittisesta kissanhännän vedosta, joka sai ilmauksensa myös joukkueen sisällä. Kun ”ulkoparlamentaariset” seikat ja tarinat vaikuttavat joukkueisiin positiivisesti, kuten edellä olen osoittanut, niin vaikuttavat ne tietysti negatiivisestikin.

Erinomainen esimerkki on myös Argentiina, jossa syypäitä ovat Lionel Messin lisäksi myös negatiivista kiihkoa herättänyt valmentaja Jorge Sampaoli ja ”hyväntahdon lähettiläs” Diego Maradonan erittäin epäeettinen käyttäytyminen ryyppäämisineen, juomisineen ja keskisormen näyttämisineen. Minusta Argentiinan liitolle voisi antaa jopa jonkun rangaistuksen jalkapallon ”Respect-henkeä” rikkovasta käyttäytymisestä. Oli todella oikeudenmukaista, ettei Argentiinaa nähty loppukahinoissa.

Entäs sitten Espanjan jalkapalloliiton käsittämättömät päätökset, joilla viimeistään estettiin joukkueen menestys. Ensin erotetaan valmentaja juuri ennen kisoja ja annetaan mahdoton tehtävä jalkapallolegendalle Fernando Hierrolle, joka potkitaan sitten kisojen jälkeen palliltaan. Taustalla on tietysti myös Katalonian ja Espanjan välinen poliittinen kiista, jota kumpikaan osapuoli ei ole osannut hoitaa kuntoon eikä yhteinen jalkapallojoukkuekaan kyennyt Pyreneiden niemimaan kansoja yhdistämään niin kuin joskus aiemmin.

Portugalille menestys olisi ollut liikaa EM-kullan jatkeeksi. Ja oli oikeudenmukaista sekin, etteivät Cristiano Ronaldo, Messi ja Neymar varastaneet MM-kisoja niiltä, joille se kuuluu: yhtenäisille joukkueille. Neymarin, josta tuli näyttelemisensä ansiosta negatiivinen meemi, vuoksi Brasiliankin menestys olisi ollut epäreilu hyvää jalkapalloa kohtaan. Messin tahdottomuus ja velttous, vaikkakin varmaan surullinenkin, oli niin näkyvää, ettei olisi ollut reilua tehdä hänestä ja Argentiinasta kisojen tähteä.

Suuret maat saivat siis ansionsa mukaan negatiivisessa mielessä. Mutta huomattavaa on, että myös pienet maat saivat ansionsa mukaan. Se vasta reilua ja oikeudenmukaista onkin.

Kisojen isäntämaa Venäjä sai juuri sen, minkä se tarvitsi ja ansaitsi sekä venäläisten että meidän muiden mielestä. Vähemmänkin olisi ehkä voinut riittää, mutta toisaalta joukkue taisteli aivan loistavasti ja pelasi taktisesti viisaasti. Venäläiset ovat myös olleet erinomaisia kisaisäntiä ja –emäntiä eikä mistään äärinationalistisista selkkauksista ole ollut merkkejäkään. Aina on oikeudenmukaisuuden tunteita herättävää, että surkeiksi häviäjiksi ennustettu joukkue yllättää arvostelijat ja ylittää itsensäkin. Enemmän olisi ollut ehdottomasti liikaa, mutta hieno taistelu Kroatiaa vastaan oli reilu lopetus Venäjän joukkueen kisoille.

Entäs naapurimaamme Ruotsi, joka yllätti myöskin asiantuntijat. Se myös osoitti, ettei ”sota yhtä miestä kaipaa”. Hienoa oli sekin, että Zlatan kannusti rehdisti joukkuetta ja että ruotsalaiset eivät tehneet tästä mitään negatiivista numeroa ”ei-ruotsalaisia” vastaan. Päinvastoin joukkue osoitti vahvaa reilun pelin henkeä asettumalla vahvasti epäonnistuneen pelaajansa puolelle ”vihapuhujia” vastaan.

Myös lähinaapurimme Tanska ja Islanti pelasivat kisat, joista ne voivat olla ylpeitä. Tanskalla oli toki mahdollisuus parempaankin, mutta todennäköisesti Kroatia kuitenkin oli vahvempi joukkue. Kroatian ja Islannin menestys tuntuu oikeudenmukaiselta myös Suomen näkökulmasta, koska pelasimme tasaisia pelejä kumpaakin joukkuetta vastaan MM-karsinnoissa. Näiden maiden menestys antaa meillekin uutta uskoa Huuhkajiin. Sekin lienee reilua, kun ajattelee, miten suomalainen jalkapallo on saanut epäoikeudenmukaistakin arvostelua osakseen aikojen saatossa.

Jos oikein kaivelee kisoja, niin muutaman kerran tunnistin itse reilun pelin hengen vastaista fiilistä. Saksan voitto Ruotsista ja saksalaisten käyttäytyminen pelin jälkeen oli toinen. Toinen oli hetki, kun Senegal putosi jatkosta ja kun Japani meni jatkoon pelaten vain aikaa kellosta tietäessään tasapelin riittävän jatkoon. Hiukan irvokasta oli, että epäurheilijamaisesti pelannut joukkue meni jatkoon ”reilun pelin” sääntöjen perusteella vähempien varoitustensa ansiosta.

Kolmas asia, joka herätti vahvasti reilun pelin vastaisia fiiliksiä, oli VAR-järjestelmä, joka alkulohkojen aikana näytti vahvistavan näyttelemisen ja torikokousten asemaa pelien ratkaisijoina. Onneksi erotuomarit oppivat käyttämään järjestelmää jatkossa paremmin eli siihen suuntaan, jota itsekin vaadin (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Turhaan ei pidä videokameroita katsella eikä niitä jatkopeleissä ole juuri tarvittukaan.

Toisaalta jalkapallon oikeudenmukainen luonne paljastui pudotuspeleissä. Pelaajatkin ymmärtävät, että tosi pelissä ollaan reiluja eikä haeta halpoja ja epäreiluja voittoja. Jopa Neymar kielsi tuomaria katsomasta videota kaatuessaan rankkarialueella. Alkulohkoissa tilanne on vähän toinen, kun yhdellä onnistuneella näyttelijäsuorituksella saattaa etukäteen huonompi joukkue päästä yllättäen jatkoon ja etukäteen parempi joukkue voi helpottaa tietään eteenpäin.

Jatko-ottelut olivat alkulohkojen jälkeen siistejä ja reiluja pelejä. Tahallinen väärinpeluu on ollut vähäistä ja näytteleminen lähes minimaalista. Hyvä jalkapallo, jalkapalloilijat ja tuomarit!

Senegalin, afrikkalaisten, aasialaisten ja amerikkalaisten joukkueiden puuttuminen neljän parhaan joukosta voi toki tuntua epäoikeudenmukaiselta. Globaalisti ajatellen on tosin mahdollista ajatella niinkin, että ”maapallon vanhainkodin” eli Euroopan menestys on sekin ihan oikein.

Putinin ja Trumpin itsevaltiutta ja kansallista yhtenäisyyttä ihailevassa maailmassa Eurooppa on jäänyt sivurooliin, mutta nyt jalkapallo näyttää, että länsimaiset demokratiat, joiden vahvuus perustuu etnisesti ja kulttuurisesti rikkaisiin joukkueisiin ja kansakuntiin, ovat kuitenkin jalkapallossakin parhaita.

Jalkapallon MM-kisat lisäävät empatiaa

Näissä kahdessa jalkapalloa ja oikeudenmukaisuutta käsitelleessä kirjoituksessani olen löytänyt erittäin paljon asioita, kokemuksia, tarinoita ja tulkintoja, joiden avulla jalkapallo näyttäytyy oikeudenmukaisena.

Aivan varmasti olen liioitellut oikeudenmukaisuusaspektia, mutta silti olen pysynyt totuudessa, sillä lainaamani tarinat ja tulkinnat ovat olleet aivan oikeita. Itse asiassa olen varmaan aliarvioinutkin monen tarinan merkitystä, sillä niiden voima esimerkiksi välieriin päässeissä maissa on todennäköisesti paljon suurempi kuin osaan täältä Suomesta kuvitellakaan.

Otetaan vielä pari esimerkkiä jalkapallon voimasta. Mediassa MM-kisojen kanssa on kilpaillut vain thaimaalaisen juniorijalkapallojoukkueen taistelu elämästään veden täyttämässä luolastossa. Vähättelemättä poikien tragediaa ja sen mediaan sopivaa draaman kaarta on sen saaman valtavan mediatilan yhtenä syynä myös tämä samanaikaisuus MM-kisojen kanssa. Tämä on tietysti hieno asia, jos urheilutapahtuma saa meidät kiinnostumaan meille muuten tuntemattomien pikkupoikien kohtalosta.

Mahtoivatkohan pojat siellä luolan pimeydessä pohtia, mikä maa voittaa jalkapallon MM-kisat? Jaksoivatkohan he taistella nälkää ja pelkoa vastaan saadakseen tietää, voittiko heidän suosikkijoukkueensa?

Meitä suomalaisia on myös liikuttanut tansanialaisen tyttöjoukkueen kohtalo. Pääsevätkö he pelaamaan Helsinki-cupiin, joka olisi heille aivan ihmeellinen kokemus, jonka eteen he ovat harjoitelleet ja opiskelleet vuosikausia.

Meistä monet ovat voineet elää näiden jalkapallojunioreiden epätoivon tunteiden ja jalkapallon MM-kisojen synnyttämien oikeudenmukaisuuden tunteiden kanssa ikimuistoiset kesäviikot.

Näyttää siltä, että MM-kisat päättyvät oikeudenmukaiseen lopputulokseen voitti mikä maa tahansa neljästä jäljellä olevasta joukkueesta nämä kisat. Näyttää myös siltä, että pojat pääsevät hengissä pois kammottavasta kiipelistään ja että tytötkin pääsevät lopulta kokemaan ne ikimuistoiset kisansa Helsingissä.

Kaupungissa, jossa samaan aikaan kohtaavat kuluvien ja tulevien kisojen isäntämaiden päämiehet. Todennäköisesti pääasia on, miten USA osaisi järjestää neljän vuoden päästä yhtä oikeudenmukaiset jalkapallon MM-kisat kuin olivat nämä Venäjän kisat.

Aiemmat kirjoitukset MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukaista, vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018.

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol1

Jalkapalloa ei voi seurata ilman että joutuu ottamaan kantaa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jotkut fanittavat jostain kummallisesta syystä jotain joukkuetta ja jotain maajoukkuetta. Joskus muutamia kymmeniä vuosia sitten sille saman joukkueen kannustamiselle saattoi olla olemassa jokin rationaaliselta ainakin silloin vaikuttanut syy. ”Derby County oli silloin kova joukkue” tai ”rakastuin hollantilaiseen peliin:”

Nyt kannustamisen syy voi olla vain uskollisuus ja jääräpäisyys, mikä tosin auttaa löytämään merkityksen jalkapalloon edelleenkin, vaikka tuo pikkupoika tai –tyttö ei enää itse palloa potkisikaan eikä edes seuraisi lajia muulloin kuin suurkisojen aikaan. On tärkeää tuntea oman joukkueensa pärjäävän.

Voisiko tätä otsikon kysymystä kuitenkin lähestyä jotenkin muuten kuin emotionaalisesti? Tai miksi se edes on emotionaalinen kysymys?

Yksi syy on tietysti se, että haluamme suosikkimme voittavan tai ainakin pärjäävän odotuksia paremmin. On noloa kannustaa joukkuetta, joka ei pärjää. Silti tämä argumentti ei ole pätevä, koska monet kannustavat joukkueita ja maita, jotka eivät juuri koskaan pärjää. Toisaalta mikäänhän ei olisi hienompaa kuin se, että epätodennäköinen – ja minun kannattamani – joukkue voittaisi. Olisko tämä sitten 1-1 –argumentti?

Tunteitahan tällainen ”suosikkiperuste” tietysti herättää, kun jalkapallo nyt kuitenkin on edelleen sattumapeli. Varsinkin kun inhoamani ja epätosi Gary Linekerin lausuma saksalaisista on nyt virallisestikin päivitetty vastaamaan todellisuutta. Myönnettävä on, että harvoin minä olen ollut niin tunteellinen telkkariottelussa kuin sinä iltana, kun Saksa teki voittomaalin Ruotsin verkkoon viimeisellä hyökkäyksellään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista!

Tartutaanpa tähän: (epä)oikeudenmukaisuus lienee aika hyvä selittäjä sille, miksi jalkapalloturnaukset ovat niin äärettömän kiinnostavia. Itse ainakin tarkastelen koko MM-kisojen historiaakin jonkinlaisesta oikeudenmukaisuusperspektiivistä. Jaottelen voittajat oikeudenmukaisiin ja epäoikeudenmukaisiin voittajiin. Tämä ei ole muuten sama asia kuin se, että jaottelen voittajat myös niihin, jotka ovat pelillisesti ansainneet voiton ja niihin, jotka eivät. Oikeudenmukaisuus on paljon laajempi käsite.

Vähän perusteluja kaivattaneen. Aloitetaan epäoikeudenmukaisista voittajista. Minusta – ja monista muistakin – tuntui, että vuoden 1974 maailmanmestaruus olisi kuulunut Hollannin mahtavalle joukkueelle ja sen kapteenille Johan Cruijffille, jonka pelityyliä yritin pikkupoikana matkia. Epäoikeudenmukaisuus jatkui vuoden 1978 kisoissa, joissa Hollanti ei ehkä olisi ansainnut pelillisesti voittoa, mutta poliittisesti oli vielä enemmän väärin, että sotilasjuntan hallitsema Argentiina voitti kisat.

Ainakin minun arvioinneissani oikeudenmukaisuus on siis eettinen ja poliittinenkin käsite. Englannin voitto 1966 voidaan hyvin perustein pitää sekä epä- että oikeudenmukaisena voittona. Ajankulku lienee kääntänyt ajatukset ja tunteetkin siihen suuntaan, että oli oikein antaa Englannin eli jalkapallon emämaan voittaa turnaus kotisaarellaan. Erityisesti siksi, että jalkapallohullumaa ja sen kansa on joutunut niin usein nöyrtymään noiden yli 50 vuotta sitten käytyjen kisojen jälkeen.

Jotakin peliä suurempaa – jos sellaista voi olla – löydetäänkin jalkapallokisoissa jatkuvasti. Oliko oikein antaa kisat Venäjälle 2018, Argentiinalle 1978 tai Qatarille 2022? Mutta ei mennä liian kauas aiheesta ellei sitten käy niin, että Venäjä voittaa nämä ristiriitaiset kotikisansa (teksti on kirjoitettu ensimmäisen pudotuspelikierroksen jälkeen). Jalkapalloihmisenähän ei voi olla ihailematta joukkuetta, joka tuomitaan kisojen heikoimmaksi ja joka silti pudottaa jatkosta Espanjan.

Espanjastahan on pakko sanoa, että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta Espanja lähti kisoihin tilanteesta, jossa (epä)oikeudenmukaisuuden tunteet suorastaan huusivat ilmaustaan. Katalonian ja Espanjan itsenäisyyskiista ja auktoriteettiongelmaisen liiton järjetön päätös erottaa päävalmentaja juuri ennen kisoja loivat tilanteen, josta käsin olisi ollut suoranainen ihme, jos joukkue olisi pärjännyt nähtyä paremmin.

Itse odotin heidän jäävän alkulohkoon. Pelaajatkin nimittäin ovat hyvin herkkiä sille, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Paras peli ja paras turnaus on se, missä tuntee tehneensä oikein myös laajemmassa mittakaavassa. Usein tämä kääntyy myös ajatukseksi ja tunteeksi siitä, että me tarvitsimme voittoa eniten. Yksittäisessä ottelussa altavastaaja yleensä tarvitsee voittoa enemmän, mutta pointtini on, että globaalissa mittakaavassa näin on ainakin joskus ollut koko kisojenkin suhteen.

Saksa tarvitsi voittoa vuonna 1990 juuri Saksojen yhdistymisen jälkeen ja saikin sen. Brasilia tarvitsi vuonna 1958 voittoa katastrofaalisten 1950 kisojen aiheuttaman trauman jälkeen. Jalkapallossa syklit ovat pitkiä, joten myös Hollannin EM-kulta 1988 liittyy tähän ketjuun tai Espanjan 2006 MM-kulta. Oli oikeudenmukaista, että loistavat jalkapallokulttuurit saivat ansionsa mukaan, vaikka vähän myöhässäkin.  Tämä jatkuvuus on kuitenkin koko MM-historian suola. Jos ei nyt, niin ehkä jos teemme työtä, niin sitten myöhemmin.

Ranska 1998 liittyy siis sekin tähän ketjuun, sillä monen mielestä ainakin Ranskassa myös Michel Platinin johtama loistava joukkue olisi ansainnut MM-kultaa 1980-luvun kisoissa. Ranskan voiton saattoi myös nähdä monikulttuurisuuden voittona ja jollakin tavoin kansakunnan integraation symbolina aivan kuten Saksan 1990 voiton tai vuoden 2006 pronssimitaleiden kotikisoissaan. Oikeudenmukaisuus ja eettisyys ovatkin joskus jopa voittoa tärkeämpiä, sillä juuri vuoden 2006 kisat olivat Saksalle ja muillekin tärkeitä ehkä myös siksi, että Saksa jäi pronssille, mutta oli silti tai siksi kansakuntana voittaja.

Tämä taso on herkkä tulkinnoille, sillä viime kisoissa oli monta syytä sille, miksi Brasilian olisi pitänyt voittaa kotikisoissaan. Mutta kisoja ennen ja kisojen aikana ilmeni niin paljon ikäviä asioita kisojen järjestämiseen liittyen, että oli lopulta aivan oikein, että kisat päättyivät isäntien rajuun pettymykseen. Ja jos oikeudenmukaisuusnäkökulmaa jatkaa, niin näissä kisoissa Brasilian joukkueella on revanssin paikka ja olisi oikeudenmukaista, että he voisivat pyyhkiä häpeätahran maineestaan voittamalla nämä Venäjän kisat. Uskon, että se luo joukkueelle myös ylimääräistä intoa tavoitella pokaalia.

Joku voi vähätellä asiaa, mutta päinvastaiset esimerkit Saksan, Argentiinan, Espanjan, ehkä jopa Portugalin joukkueista vahvistavat vaikutusta. Näillä joukkueilla ei ollut mitään itseään isompaa syytä voittaa mestaruutta. Joku tosin voi väittää, että Lionel Messin tai vaikkapa Cristiano Ronaldon olisi ollut oikeutettua voittaa kisat, koska he ovat maailman parhaita pelaajia.

Ei, olen täysin eri mieltä. Jalkapallo on juuri tällä tavoin yksilöiden egoja suurempaa ja olisi ollut epäoikeudenmukaista muita pelaajia ja koko jalkapallokulttuuria kohtaan, että nämä yksilöt olisi nostettu pelin ja koko yhteisön yläpuolelle. Usain Bolt voinee olla sellainen yksilölajissa mutta ei Messi tai Ronaldo jalkapallossa.

Luulen, että myös Messi tietää tämän sisimmässään – niin tahdoton ja veltto ei voi olla pelaaja, joka sydämessään tuntisi, että on oikein, että Argentiina voittaa. Kyse oli aivan liikaa siitä, että Messi voittaa. Jumala kosketti Messiä jälleen kerran, kuten Jari Tervo ennen kisoja kirjoitti. Oikea verbi tosin on ”koetteli”. Terveiset Saaralle…

Oikeudenmukaiseksi luokittelen siksi myös sen, ettei Ronaldoa kruunata maailman kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. Sellainen hänestä olisi voinut tulla, jos Portugali olisi MM:n voittanut. EM-kisojen voittokin tuli oikeudenmukaisesti finaalipelissä, jonka Ronaldo ”pelasi” vaihtopenkillä kannustajana. Siitä pisteet tuolle jumalan hylkäämälle miehelle, joka kuitenkin näyttää egoismistaan huolimatta ymmärtävän paljon paremmin pelikavereiden ja ehkä jopa vastustajien merkityksen itselleen ja koko pelille kuin kilpakumppaninsa Messi. Viittaan tässä hänen käyttäytymiseensä Edison Cavanin loukkaantuessa. Toivottavasti Messi kasvaa ihmisenä ja tulee vielä neljän vuoden päästä MM-kisoihin ja silloin yhtenä joukkueen pelaajista eikä jumalan valittuna.

Jalkapallon MM-kisat ovat nimittäin oikeudenmukaisuusnäkökulmasta varatut syttyville tähdille, joilla ei ole vielä paikkaa maailman huippujoukkueissa ja jotka saattavat tulla jostakin pienestä ja köyhästä maasta. Ellei MM-kisoja olisi, niin kaikilla ei olisi samanlaisia mahdollisuuksia näyttää kykyjään. Siksi näissäkin kisoissa minua innostaa eniten se, että saan nähdä ennen näkemättömiä joukkueita ja pelaajia, jotka kamppailevat supertähtien ja -joukkueiden kanssa tasaveroisesti. Viime kisoissa löytyivät James Rodriquez ja Costa Rica, EM-kisoissa nousi kaikkien tietoisuuteen Islannin koko joukkue ja HUH-HUH-fanit.

Pohjoismaiden yllättävä menestys lämmittää erityisesti sydäntä. Pelaajien taitokin on parempaa kuin odotin. Harmitusta toki aiheuttaa se, että Afrikasta ei taaskaan tullut menestysjoukkuetta. Joskus näkee siinä myös kolonialismin taakkaa tai valtioiden omaa kyvyttömyyttä rakentaa joukkueita, joissa huippuyksilöt saisivat kykynsä parhaiten esille. Tällaista stooria jalkapallo kaipaisi yhtä lailla kuin Islantia tai Costa Ricaa. Ne tuntuvat oikeudenmukaisilta, sillä jalkapallohan on kuitenkin peli, jossa kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet pärjätä.

Mutta palataan kisojen voittajiin ja voittojen oikeudenmukaisuusarviointiin. Ehkä kaikkein epäoikeudenmukaisin voitto kisojen historiassa on ollut vuoden 1954 Länsi-Saksan voitto ylivoimaisesta Unkarista. Vuonna 1974 Länsi-Saksan joukkue oli kuitenkin erinomainen ja oli makuasia, kumpi oli parempi Hollanti vai Franz Beckenbauerin ja kumppaneiden ehdottoman kova joukkue.

Vielä pidemmälle mentäessä voitaneen sanoa, että fasistisen Italian voitot 1930-luvun kisoissa olivat eettisesti epäilyttäviä, vaikka joukkue olikin varmasti yksi parhaista maailmassa. Ikävää, että Italia joutuu kärsimään myös epäeettisestä nykyhistoriastaan vuoden 2006 finaalin tapahtumien takia.  Toisaalta väärin olisi ollut sekin, että Ranska olisi voittanut. Huippupelaajien on kestettävä ”vihapuhetta” tai vastaavaa ärsytystä, näin se vain on, vaikka oikeudenmukaista olisi, että väärinpeluuta ei lainkaan sallittaisi millään tavalla.

Oikeudenmukaisuusaspektini ei tietenkään selitä kaikkia voittajia, koska useimmiten tällainen näkökulma ei edes artikuloidu vaikuttavaksi tekijäksi kisailtaessa MM-kisojen voitosta. Yllättävän usein kisoihin ja niissä esiintyviin joukkueisiin kuitenkin liittyy myös tällainen laajempi, yhtä aikaa eettinen ja emotionaalinen aspekti, joka vaikuttaa myös joukkueisiin ja yksittäisiin pelaajiinkin. Jos jalkapallo olisi vain peliä, niin kunnon jännitteitä ja merkityksiä ei synny.

Jos Espanjaan vaikuttivat jo mainitut ristiriidat, niin varmaan Saksan sisäpoliittinen ja joukkueen sisäinen ”poliittinen” tilanne varmaan jollakin tavalla vaikuttivat joukkueen hengettömyyteen. Saksan jalkapallon noususta kertovassa kirjassakin kerrotaan yllättävän paljon siitä, miten vuoden 2014 joukkuetta rakennettiin yhteishenkeä korostaen. Silloin ei Saksassa ollutkaan samanlaista ristivetoa syntyperäisten ja muualta tulleiden välillä kuin nyt. Asiahan jakaa päähallituspuoluettakin. Miksei siis maajoukkuetta?

Mutta voiko (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulman viiltää pois itse pelistä ja sen seuraamisesta. Ei tietenkään voi, mutta jokainen meistä joutuu määrittelemään, minkä arvon pelin ulkopuolisille asioilla seuraamisessaan antaa. Helppoahan se ei ole, sillä aika sokeitahan me olemme näille omille tuntemuksillemme, joiden syyt voivat olla mitä moninaisemmat.

Parasta tietysti on, kun MM-kisat voittaa joukkue, joka sen voiton pelillisesti ansaitsee, mutta joka tuntuu myös muuten oikeudenmukaiselta ja eettiseltä. Jalkapalloa pidetään epäoikeudenmukaisena pelinä, jossa voittaja on usein sellainen joukkue, mikä ei sitä edes pelillisesti ansaitse. Tällaisenahan on yleisesti pidetty mm. Kreikan EM-kisavoittoa vuonna 2004. Silti suomalaistenkin kannalta oli hienoa nähdä, että keskivertojoukkue saattaa edetä mestariksi asti onnistuneella taktiikalla ja kovalla yrityksellä. Ehkä se toimi mallina myös Islannille ja muillekin pikkumaille. Jälkikäteenkin siis voi vielä arvioida voittojen oikeudenmukaisuutta ja merkitystä. Se lienee urheilu- ja jalkapallopuheenkin yksi vahvuus.

Näissä kisoissa ei mielestäni ole etukäteen kovin monta eettisesti ja oikeudenmukaisesti ajateltuna ”oikeaa joukkuetta” kisoja voittamaan. Kuitenkin moni joukkue ja maa on omaan saagaansa varmasti kehitellyt tällaista tarinaa. Venäjällä se on rakentumassa, Brasilialla siihen on viime kisoista aiheet, Englanti voi kaivaa sen pitkästä menestymättömyyden historiastaan ja Belgia voi synnyttää ihan jotain uutta, jolla on kansakuntaa tai jopa maailmaan yhdistävä vaikutus.

Saa nähdä, onko näillä mitään merkitystä, kun finaalia pelataan. Se pienikin boosti saattaa nimittäin olla ratkaiseva tuloksenkin kannalta.

Aiemmat tekstit MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit!

Tämän kertaisen blogini aiheena ovat futiskommentaattorit lähinnä YLEn studiossa, mutta myös joissakin valtamedioissa. Parin vuoden takaisten EM-kisojen kuluessa tein aika kattavan analyysin näistä kommentaattoripuheista ja –rooleista (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/), joten nyt yritän keskittyä piirteeseen, joka on entisestään korostunut näissä Venäjän MM-kisoissa.

Kyse on erilaisten pelianalyysitilastojen lisääntyneestä käytöstä jalkapallovalmennuksessa ja varsinkin pelitaktiikkoja suunniteltaessa. Nyt nuo pelianalyysitilastot ovat valuneet voimalla myös futiskommentaattoreiden puheeseen. Edellisten MM-kisojen blogissani pohdin tämän ”tilastofutiksen” hyviä ja huonoja puolia tarkemmin (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), mutta nyt keskityn rajatummin aiheeseen.

Minua on nimittäin rasittanut (VAR-järjestelmän luomien negatiivisten piirteiden lisäksi, https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/) se, että erilaisten tilastojen merkitys futiskommenteissa on paisunut aivan liian suureksi.

En puutu tässä edes siihen, että toimittajien tai juontajien aivan keskeinen ”osaaminen” perustuu, mitä eriskummallisimpiin tilastoihin, joita jalkapallosta on vuosikymmenten saatossa kerätty. Toki ne ovat suureksi osaksi hupia ja kuuluvat jalkapallomaailman historiaan oleellisesti varsinkin siksi, että maailmalla jalkapallo on erinomaisen suuri vedonlyönnin kohde. Vedonlyöntihän on kulttuurin muoto, jossa uskon tulisi voittaa todennäköisyydet ja siksi vedonlyöntibisnes tuottaa erilaisia ”todennäköisyyksiä” asioista, joilla ei ole oikeasti mitään tekemistä yksittäisen ottelun tai turnauksen voittamisen kanssa.

Harmitukseni kohde on se, että YLEn sinänsä mainioista jalkapallokommentaattoreista on tulossa epäpäteviä ja –selviä uusien ja edelleenkin erittäin ongelmallisten futistilastoanalyysien tulkitsijoita. Heidän osaamisensa on olla kokemusasiantuntijoita, joiden kommentteja pelin hengestä, joukkueen tunnetiloista, erilaisten tilanteiden vaikutuksista pelaajiin ja valmentajiin katsojat haluaisivat kuulla eivät jälkikäteisselityksiä siitä, miten syöttömäärät, ”pakkaukset” jne. vaikuttivat jo käytyyn otteluun.

Ei ole ehkä viisasta sekään, että urheilutoimittajat tukeutuvat analyyseissaan näihin kaupallisiin sovelluksiin. Seuraavassa vaiheessa toimittajia ei enää tarvita lainkaan, jos he eivät tuo lisäarvoa omalla asiantuntijuudellaan.

Fokusoin nyt puolivälieräotteluihin ja niiden tulkitsemiseen ”kokemusasiantuntijan” näkökulmasta. Olen nyt tässä itse se kokemusasiantuntija, vaikka studiossa on minua huimasti paremmat ihmiset tähän tehtävään. Toisaalta minä olen kyllä paljon koulutetumpi tulkitsemaan ”tieteellisiä” tai tilastollisia faktoja jalkapallosta kuin entiset pelaajat tai nykyiset valmentajat.

Mitä jäi analysoimatta puolivälieräotteluista?

YLEn futiskommentaattorit ovat joko suomalaisia huippuvalmentajia tai entisiä huippupelaajia. Taso on korkea myös sanavalmiuden osalta, sillä studiossa ei kieli ole kuivunut kitalakeen yllättävissäkään tilanteissa. Selitys, mitä kummallisimpiin pelin käänteisiin, löytyy yleensä kakistelematta.

Kommentaattoreiden kyky jälkikäteisanalyysiin onkin erinomaista luokkaa. Videoklippien avulla kuvataan ”tilojen” tekemiset, niiden oivallinen käyttö ja myös käyttämättä jättämiset. Paljon vähemmälle selitykselle jää kuitenkin se, miksi joukkueet ja pelaajat eivät toimi niin kuin heidän kuvittelisi taktiikkavideoiden ja –tilastojen mukaan pelaavan.

Pari muistutusta: yleisesti käytetyt ”hyvän pelin” tilastot eivät kerro yksittäisen joukkueen valitseman taktiikan mukaisia tietoja pelistä. Voittavien joukkueiden syöttömääristä, maalintekotilanteista, pallonhallinnasta tai vaikkapa siitä, miten monta pelaajaa on pallollisen alapuolella jne., on pyritty rakentamaan todennäköisyyksiä sille, mitä asioita joukkueen kannattaisi pitää pelissään tärkeinä. Näistä saadaan nykyään tarkat tilastot käyttöön melkein reaaliaikaisesti.

Valitettavasti varsinkin etukäteen heikompi joukkue valitsee viisaasti sellaisen taktiikan, joka saattaa sotia täysin tällaista ”yleistävää tilastotiedettä” vastaan. Aika usein kuulemmekin Petri Pasasen sympaattisen naurahduksen, kun asiantuntijat ovat joutuneet nöyrtymään pelin edessä tilastoihin pohjautuvine väärine etukäteisajatuksineen.

Taktinen tietous katsojien keskuudessa on varmasti noussut kommentaattoreiden ansiosta, mutta lisääntyykö ymmärrys pelistä, kun kaikki kommentaattorit selittävät peliä nykyisen ”tilastoihin perustuvan doktriinin valossa” ikään kuin muilla tekijöillä ei olisi mitään merkitystä.

Keskityn tässä vain yhteen ajatukseen. Ajatus on: ”Taktiikka voi toimia ainoastaan silloin, kun joukkueen jokainen pelaaja sisäistää sen 100-prosenttisesti”. Jos valmennus onnistuu tässä tavoitteessa, niin se on onnistunut tehtävässään riippumatta siitä, johtiko taktiikka toivottuun tulokseen vai ei. (tästä enemmän: (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/).

Jos joukkue pystyy pelaamaan ”omaa peliään” riippumatta siitä, tuottaako se ”tilastofutiksen” näkökulmasta oikeita viitearvoja, niin se yleensä myös pakottaa vastustajan taktiikan raiteiltaan. Joskus se oma peli perustuukin vastustajan pelin sekoittamiseen ja paljon vähemmän ikään kuin oman (hyökkäys)pelin rakentamiseen. Tätä jotkut kutsuvat nihilistiseksi taktiikaksi, vaikka se nyt vain on viisasta etukäteen huonommalle joukkueelle.

Otetaan konkreetit esimerkit eli puolivälieräottelut: Ranska-Argentiina (4-3) ja Belgia-Japani (3-2). Jälkimmäisen ottelun ensimmäistä puoliaikaa kommentaattorit kehuivat lähes maasta taivaisiin, vaikka ottelu oli 0-0. Se olikin taktisesti kiinnostava jakso, koska kumpikin joukkue saattoi ”pelata vahvuuksillaan”, sillä pelin intensiteetti ei ollut lähelläkään huippua eivätkä ne haastaneet kunnolla vastustajan käyttämää taktiikkaa.

Tätä kommentaattorit eivät kuitenkaan huomioineet lainkaan. Peli näytti juuri siltä kuin sen taktiikkataulujen mukaan piti näyttääkin. Minusta se oli kuitenkin vain oikean pelin simulaatiota. Hyvän joukkueen taktiikkana on oman pelin lisäksi vastustajan taktiikan toteuttamisen estäminen.

Minä kiinnitin huomioni Belgian puolustuspelin löysyyteen, joka näkyi pelaajien habituksesta aivan selvästi. Puolustustaktiikkaa noudatettiin, mutta ei pantu itseä täysillä peliin. Varsinkin Kevin de Bruyne oli haluton tsemppaamaan puolustussuuntaan, mutta sama piirre näkyi monissa muissakin belgialaisissa (Eden Hazard toki yritti tsempata joukkueeseen puhtia). Japanilaisille jätettiin aivan liian paljon tilaa pelata omaa peliään. Uskottiin, että me teemme enemmän maaleja ja kaiketi luotettiin siihen, etteivät japanilaiset saa palloa maaliin, vaikka heille vähän tilaa antaisikin. Ero esimerkiksi Ruotsin, Ranskan tai Englannin puolustuspelaamiseen puolivälieräpeleissään oli huikea.

Puoliajalla toivoin ja uskoinkin, että Japani tekisi ensimmäisen maalin. Uskoin, koska näin todella selvästi Belgian kyvyttömyyden pelata valittua taktiikkaansa täysillä. Toivoin, koska uskoin, että vastustajan maali herättäisi pelaajat ja valmennusjohdon toimimaan täysillä.

Japanin valmennusjohto oli tehnyt saman tulkinnan kuin minä, joten he iskivät heti toisen jakson alussa tähän Belgian heikkouteen. Olisin todella odottanut, että kokeneet kommentaattorit olisivat huomanneet tämän eivätkä olisi keskittyneet suitsuttamaan ensimmäistä jaksoa loistavana pelinä, jota se tosiaan ideaalimaailmassa olikin.

”Taktiikka on onnistunut vain silloin, kun koko joukkue pelaa täysillä sen mukaisesti” on erittäin tärkeä huomio, sillä varsinkin pudotuspeleissä millään joukkueella ei ole varaa antaa siimaa vastustajalleen – nykyään ei paljon edes alkulohkoissa, kuten näimme.

Japani olisi aivan hyvin voinut mennä jatkoon Belgian kustannuksella. Argentiinakin olisi voinut voittaa Ranskan, vaikka Ranska Belgiasta poiketen pelasi lähes täydellisen ottelun, jossa taktiikka ja ”henki” olivat kohdallaan melkein yhtä lailla kuin Venäjällä, jonka Espanja peittoaisi yhdeksän kertaa kymmenestä ja tilastofutiksen kautta katsottuna voitti nytkin. Mutta kun joukkue ei enää saa henkeä sinänsä erinomaiseen taktiikkaansa niin kotimatka oli taas palkintona.

En osaa sanoa, mitä taktiikkaa Meksiko yritti Brasiliaa vastaan (en nähnyt kuin pelin lopun), mutta selvää oli, että pelistä puuttui se intohimo, joka sillä oli voittoisassa Saksa-pelissä. Siinä pelissä meksikolaiset tiesivät, mitä heidän piti tehdä ja he tekivät sen ”kliseisesti” 110-prosenttisesti.

Puolivälierissä Venäjä, Ruotsi, Englanti ja Ranska pelasivat selvästi sovitun taktiikkansa mukaisesti ja täydellä sydämellä. Se näkyi erittäin aktiivisena puolustussuuntaan pelaamisena ja rohkeana hyökkäyspelaamisena, jossa otettiin riskejä, mutta palattiin heti takaisin ”puolustusmuotoon” hyökkäysjuoksujen jälkeen.

Belgiakin pelasi kohtalaisen hyvin 0-2 –tilanteen jälkeen, mitä tulee pelin intensiteettiin (taktiikan näkökulmasta se toki saattoi olla huonompi). Brasilia toteutti hyvin oman taktiikkansa, vaikka luulen, ettei pelin intensiteetti noussut kovin korkealle.

Kroatia ja Tanska pelasivat taktiikkojensa mukaisesti, mutta kumpikaan ei oikeastaan saanut ihan ”täyttä höyryä” päälle, joten ratkaisukin jäi sattuman varaan. Sama koskee Uruguay-Portugali –ottelua, jossa ”kovat jäivät piippuun” kummaltakin joukkueelta.

Paradoksi onkin, että jos molemmat joukkueet onnistuvat noudattamaan taktiikkaansa, niin pelissä on yleensä aika vähän hyviä maalintekotilanteita. Yksinkertaistaenhan valmennus pystyy todennäköisyyksien, tilastojen ja muun etukäteisvalmistautumisen jälkeen vaikuttamaan lähinnä kahteen asiaan eli siihen, että vastustajalle pitää antaa mahdollisimman vähän hyviä maalintekotilanteita ja siihen, että oma joukkue saisi näitä laadukkaita maalintekopaikkoja mahdollisimman paljon. Näistä helpompaa on estää hyvät maalintekopaikat.

En yleensä ennusta pelejä etukäteen, mutta väitän, että näen aika nopeasti pelin alettua sen, mikä tulee olemaan kyseisen ottelun ”juoni” sen suhteen, kumpi joukkue pystyy toteuttamaan taktiikkaansa. Venäjän, Ranskan, Ruotsin ja Englannin voitoista olin varma noin varttitunnin pelin jälkeen (ehkä myös Brasilian, mutta en nähnyt pelin alkua). Olisin myös veikannut Uruguayn voitosta, mutta Kroatian ja Tanskan ottelusta ei intensiteettieroja näkynyt. Ja kuten sanoin, Belgialle olisin ennustanut lähtöpasseja ensimmäisen jakson esityksen jälkeen. Japanin maalit kuitenkin herättivät Belgian pelaamaan.

Ymmärrän, että tämä kaikki tuntuu asiantuntijakommentaattoreista ”mutu-tiedolta”, jos käytettävissä on kovilta faktoilta tuntuvia tilastoja vaikkapa siitä, miten nämä joukkueet ovat pelanneet 50 viime vuoden aikana tai miten monta maalia joku hyökkääjä tai puolustaja on tehnyt suhteessa saman maan tai mantereen muihin hyökkääjiin ja puolustajiin MM-kisojen historiassa…

Ja ainahan voi puhua ”tiloista” ja ”ajoista”, joita syntyy sekä taktiikkatauluihin että videoklippeihin todella helposti, vaikka koko ottelussa niitä erittäin oleellisia ”taskuun pelaamisia” olisi ollut vain muutama. Maalit näyttävät kuitenkin tulevan yllättävän usein ihan hemmetinmoisen yrittämisen ja sattumien summana. Kun pelaajat juoksevat ”sata lasissa” kohti vastustajan maalia ilman kovin järjellistä suunnitelmaa, niin tilanteita ja maaleja syntyy. Toki tämä Tanskan 1992 EM-kisojen taktiikka, jota voi kutsua myös ”kloppilaiseksi” taktiikaksi, on sekin valittu taktiikka (ks. https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/).

Kommentaattoreiden dilemma tietysti onkin se, että todellisuus pyörii kahden ääripään välillä, jossa yhdelle ”pallo vain sattui pomppimaan meille” näyttää toiselle asiantuntijalle tilanteelle, joka ”varmasti oli etukäteen harjoiteltu kuvio”. Asiantuntijuus vaatii kallistumaan jälkimmäiselle kannalle, sillä kuka tahansa voi tietysti esittää irrationaalisia selityksiä pelistä.

Kaipaan kuitenkin keskitietä, jossa mitä kummallisimpien tilastojen lisäksi kuultaisiin enemmän ”kokemusasiantuntijoiden” omia tuntemuksia omista peleistään, joissa pelaajat esimerkiksi ”tietävät voittavansa”, vaikka vastustaja jyrää päälle tai miltä tuntuu, kun ote pelistä luisuu vastustajalle, teki itse mitä tahansa.

Tai miltä tuntuisi, jos oman joukkueen kapteeni käyttäytyisi yhtä haluttomasti kuin Lionel Messi tai mitä merkitsee, kun kokenut pelaaja juoksee hulluna puolustamaan omaa maaliaan niin kuin Antoine Griessmann? Olisiko Suomen ”kultainen sukupolvi” kaivannut sellaista pelaajaa/kapteenia, joka olisi tilanteessa kuin tilanteessa uskonut Suomen voittoon?

Kaikki hävityt ottelut voi toki tulkita ”väärän taktiikan” valinnaksi (ja voitot oikean), mutta joskus tai aika useinkin taktiikka on oikea, mutta pelaajat vain eivät kykene sitä sisäistämään. Jokainen jalkapalloa pelannut tietää, miltä tuntuu yrittää täysillä ja silti epäonnistua lähes koko ajan, jos muu joukkue ei noudata samaa taktiikkaa tai ei pelaa yhtä kovalla sykkeellä. ”Turha juokseminen ja prässääminen” väsyttää ja turhauttaa, jos muut eivät tee omaa osuuttaan. Tämän kaikki ymmärtävät.

Sama kuitenkin pätee myös hyökkäyssuuntaan, sillä pallon siirtely sovittua taktiikkaa noudattaen saattaa sekin johtaa henkiseen velttouteen, joka näkyy kaikessa tekemisessä. Espanjan tikitaka onnistui aikanaan turhauttamaan puolustukset, joten jossain kohtaan sieltä löytyi aukko maalintekoon. Nykyään puolustukset osaavat pitää aktiivisuustasonsa korkealla vaarattomalta näyttävän pallonsiirtelynkin aikana. Pointti on tässä: Espanjan tikitaka-joukkue ei enää kykene sisäistämään aktiivisempaa hyökkäystapaa, koska tikitaka on koodattu heidän hermolihasjärjestelmäänsä.

Viime kisoissa Saksan joukkue kykeni eri otteluissa koodaamaan erilaiset ”moodit” itseensä varsin onnistuneesti. Näissä kisoissa se ei onnistunut, vaikka viime vuoden konfederaatio-cupissa nuori kokeilujoukkue siihen pystyi. Varmaan yksi selitys on, että kokenut joukkue ei enää jaksanut uudistaa itseään ja nöyrtyä kaivamaan itsestään ja osaamisestaan keinoja, joilla eri joukkueita vastaan tulisi pelata.

Pelaajalle kaikkein vaikeinta lieneekin puolustaa aktiivisesti silloin, kun vetäydytään ja puolustetaan passiivisesti. Sanonta ”hyökkäys on paras puolustus” tarkoittaa enemmän asennetta kuin varsinaista hyökkäyspeliä. Pitää ”hyökätä” silloinkin, kun taktiikkana on vetäytyä alas sumppuun. Se onkin vaikeinta, kun pitää olla joukkueena passiivinen, mutta yksilönä aktiivinen. Ruotsalaiset, ranskalaiset, venäläiset ja englantilaiset puolustivat intensiivisesti koko ajan ja siksi en pelännyt heidän tappiotaan.

”Tilastofutiksen” suurin paradoksi lienee se, että pallon pitämisestä omalla joukkueella on tehty liian suuri asia. Sehän tarkoittaa riskien minimointia, helppoja ja mielikuvituksettomia syöttösarjoja sekä yksilötasolla pelaamisen intensiteetin laskua tasolle, josta sitä on vaikea nostaa ylöspäin. Hyvä peli on kuitenkin melkein aina hyvin intensiivistä ja siinä otetaan (hallittuja) riskejä. Sellainen peli oli Ranska-Argentiina, Ruotsi-Sveitsi ja Englanti-Kolumbia ja sellainen oli myös Belgia-Japani –ottelun toinen puoliaika.

Maalit ovat ottelun suola, sanotaan. Usein nopea maali pelin alussa nostaakin pelin intensiteettitasoa ja aika usein se myös muuttaa sovittuja taktiikkoja, jotka on ikään kuin luotu tasapelitilanteeseen. On kuitenkin ihan eri asia pelata tappio- tai johtotilanteessa kuin tasapelin vallitessa. Tietysti myös 0-0 –tilanne on erilainen kuin vaikkapa 2-2 –tilanne, koska maalit ovat aina varma todiste siitä, että tässä pelissä kannattaa ottaa riskejä.

Käväistään Suomessa, ja Veikkausliigan ottelussa PS Kemi-VPS. Siinä ottelussa kotijoukkue pelasi paikallislehdenkin mukaan ihan kelpo ottelun. Palloa pidettiin oman joukkueen hallussa teknisesti ja taktisestikin taitavasti eikä vastustaja saanut aikaiseksi juuri mitään. Pelin jälkeen kiitetty päävalmentaja Jari Åhman kuitenkin irtisanottiin. Siihen vaikutti tietysti huono sarjasijoitus ja tuon kyseisen pelin lopputulos eli 0-1 –häviö.

Jos ottelua vertaa vaikkapa Ranska-Argentiina –matsiin, niin valtava ero oli siinä, että yhtään riskikuljetusta tai nopeaa monen pelaajan hyökkäystä ei pelissä nähty. Ranskalla näitä oli jatkuvasti ja Belgiallakin toisella puoliajalla riittävästi. Selvää on, että pelkkä pelinopeuden lisäys lisää teknisen suorittamisen vaikeutta. Siksi pelaajia täytyy kannustaa tällaiseen riskinottoon aivan eri tavalla kuin normipelaamiseen.

Ymmärrettävää siis on, ettei riskienotto ole aivan helppoa ja yksilön riskiä tulisikin vähentää lisäämällä todennäköisyyksiä sille, että yksilön ottama riski jakautuu muiden pelaajien kesken. Aika usein on kuitenkin niin, että tarvitaan se ”rohkelikko”, joka hulluna juoksee sinne linjojen taakse tai väleihin, vaikka siellä ei niitä ”tiloja” olisikaan ja aikaakin olisi niukasti käytössä.

Ranskalla oli Kylian Mbabbe ja PS Kemillä viime vuonna Rasmus Karjalainen. Ranska voitti Argentiinan, mutta Karjalainen piti rohkeudellaan Kemin pääsarjassa ja sai sen avulla jo paikan Huuhkajissakin. Karjalainen on muuten kiitellyt vuolaasti Kemin valmentaja Åhmania, joka antoi hänelle luvan ottaa riskejä. Nyt kuitenkin Åhman sai lähteä, kun kukaan nykyjoukkueessa ei uskalla niitä riskejä ottaa.

Aina ei ole tärkeää, mitä taktiikkaa joukkue noudattaa, kunhan sitä noudatetaan täydellä sydämellä. Riskejä voisivat ottaa jalkapallokommentaattoritkin, jotka varmasti tunnistavat minua paljon paremmin, milloin kentällä pelaavat joukkueet ja pelaajat ovat pelissä täysillä mukana.

Itse uskon, että entiset pelaajat ja nykyiset valmentajat osaisivat todennäköisesti lukea paremmin pelaajien eleiden ja ilmeiden perusteella sen, miten pelissä käy, kuin niiden tieteellisestikin väistämättä epätarkkojen tilastojen perusteella, joihin he nykyään niin herkästi analyysinsa perustavat.

Tieteellisyys tai tässä tapauksessa vain ”kvasitieteellisyys” on vallannut liikaa sijaa kommentaattoreiden puheessa, koska jalkapallotilastot ovat pääosin täysin soveltavaa tutkimusta, joilla kaiken lisäksi tehdään rutkasti rahaa, vaikka todisteita niiden hyödyllisyydestä on vaikea osoittaa. Valtava määrä tätä oheisporukkaa joukkueilla kuitenkin on mukanaan.

Epäilen silti vahvasti, että Englannin valmentajaa Gareth Southgateakin auttoi paljon enemmän hänen oma epäonnistumiskokemuksensa arvokisojen rankkareissa kuin valtava määrä tilastotietoa siitä, miten pelaajat ovat toimineet rankkareissa aiemmin. Ainakin minä toimisin toisin kuin aiemmin – niin näytti Harry Kanekin tekevän. Kertoivatko tilastot sen vai samaistuminen pelaajan kokemuksiin ja ajatuksiin?

Ehkä tämän voisi esittää vaatimuksenakin: jos YLE käyttää kommentaattoreina kokemusasiantuntijoita, niin odotan, että he myös käyttävät tätä osaamistaan enemmän ja rohkeammin. Jos taas halutaan tilastoasiantuntijoita, niin haetaan ne yliopistoilta kommentaattoreiksi.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.