”Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on liian vähän, sanoi vanha juoppo, kun kysyttiin syytä jatkuvaan ryyppäämiseen”. Tämä oli isäni mielestä hauska juttu. Itse hän ei juonut kuin muutaman kerran yhteisellä 52 vuoden mittaisella taipaleellamme.
Tarinan juopolla oli nimikin, mutta sitä ei ole soveliasta kertoa. Oli isän oikein hyvä ystäväkin eikä hänen tarinansa kovin hauska lopulta ollut. Sotakaverin taistelu siviilissä kohtaamaansa henkilökohtaista ongelmaa kohtaan oli kaiketikin sen verran kevyttä sotaan verrattuna, että sen saattoi kääntää huumoriksi sekä kohtalotoveri itse että hänen ystävänsä. Nykyään tuo ei olisi soveliasta. Syystäkin.
***
Kriisiaikoina vaaditaan suhteellisuudentajua, joka normaaliaikoina voidaan hyllyttää muiden sinänsä tarpeellisten, mutta akuutisti käyttämättömien tarvekalujen joukkoon. Joiltakin sen paikka on jo ehtinyt unohtumaankin. Joskus tunnistan itsessänikin tällaista vikaa, kun kohkaan jostakin asiasta, joka ei monenkaan muun mielestä ole vaivan arvoinen.
Tämä vuosikatsaus lienee täynnä tuollaisia juttuja, koska näistä eivät valtamedian sivut täyty eikä somekansa reuhkaa.
Joskus joku kuitenkin innostuu aiheesta, joka on julkisuudessa vieläkin tabu ja joka on kiinnostanut minuakin pitkään. Vuonna 2021 tämä aihe oli ”voimaannuttava katkeruus”, joka sai tietokirjailija Timo J. Tuikan innostumaan aiheesta kirjan verran. ”Vitutuksen voima. Suomalaisen katkeruuden historia” onkin mainio teos kaikille niille, jotka tuntevat tai ovat tunteneet katkeruutta. Mutta myös niille, jotka välttelevät katkeruuden tunteita luullen, että katkeruuden tunteminen on vain osoitus siitä, että tietää itsekin epäonnistuneensa elämässään.
Tuikan teoksen, jonka itse olisin valinnut Tietokirjallisuuden Finlandia -voittajaksi tiukan kamppailun jälkeen, mukaanhan Suomessa tai oikeastaan koko maailmassa ei olisi saatu juuri mitään aikaiseksi ilman katkeruuden tunteita. Ja nyt puhutaan siis aidosta katkeruudesta ei mistään koulukiusaamisesta, poissulkemisesta, vähättelystä, syrjimisestä tai uhriutumisesta, vaan muilutuksista, maasta karkotuksista, perusteettomin tai poliittisin syin vangitsemisista, mielipiteiden vuoksi työstä tai järjestöistä erottamisista, nimen tahraamisista ja julkisista häpäisemisistä.
Tuikan kirjasta on vaikea löytää suomalaista suurmiestä tai -naista, joka sieltä puuttuisi. Kaikki muut kirjassa esiintyvät nimet lienevät lähes kaikille tuttuja historian kirjoista tai median kautta paitsi oma nimeni. Hävettääkin vähän. Tuntuu, että hävisin 6-0 muille katkeruuden todellisille ammattilaisille. Niille, jotka ovat saaneet jotain todella merkittävää aikaiseksi. Olen siis huono myös katkeroitumaan.
Mainittakoon, että luen par’aikaa Ville-Juhani Sutisen tietokirjaa Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, joka siis voitti tuon himoitun Finlandia-palkinnon. Lukemisen arvoinen kirja sekin eikä ainoastaan siitä syystä, että sen yksi tärkeimmistä pointeista on pitkien ja vaikeiden tekstien kirjoittamisen – varmaan lukemisenkin – vahva puolustaminen.
Melioristina siis uskon, että Tuikan tappio kääntyy voimaannuttavan katkeruuden kautta voitoksi. Ennemmin tai myöhemmin.
Tämä olkoon johdanto vuosikatsaukseni neljänteen osaan, jossa lähestyn suhteellisuudentaju -teemaani muutamien itselleni henkilökohtaisestikin tärkeiden tapahtumien ja ehkä oppimisprosessienkin kautta.
Sekalainen seurakunta on jälleen koolla tai oikeastaan sekalaisia seurakuntia, joissa olen ollut elämäni varrella kuoripoikana mukana laulamassa ja tanssimassa. Joskus on tullut joku sivuroolikin näyteltäväksi, vaikka useimmiten roolini on lähinnä autobiografisreflektiivinen, joka tässä tarkoittaa sitä, että olen omia kokemuksia käyttäen ja narratiiveja rakentaen yrittänyt ymmärtää, mitä maailmassa oikein on tapahtunut tai tapahtumassa. Reflektiivisyys viittaa siis monenlaisiin teoreettisiin näkökulmiin, joiden avulla näitä autobiografioita yritän kehystää ja sitoa osaksi jotain suurempaa tai merkityksellisempää.
Tällainen määrittely saattaa joistakuista tuntua siltä, että yritän perustella omia jorinoitani populaareilla ja ajankohtaisilla käsitteillä, kun autobiografiaa tunkee sekä kauno- että tietokirjallisuudessa ovista ja ikkunoista erilaisille lukemisalustoille.
Onneksi akateemisten opinnäytteitteni varmuudella lukeneista vielä kolme on elossa, joten gradussani (1990), lisurissani (1996) ja väikkärissäni (2002) käyttämäni autobiografisnarratiivinen metodi on vielä jonkin aikaa jonkun elävän ja kokevan ihmisen tiedossa.
***
Vuoden 2022 aikana palasin useampaankin kertaan menneisyyteni tekosiin, joista opinnäytteenikin kertoivat. Syyt eivät olleet sinänsä koronassa, vaikka Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) 100-vuotisjuhlat pidettiinkin kaksi vuotta myöhässä vasta vuonna 2022.
Se sai minut palaamaan arkistoihini ja kirjoittamaan ”jyväskyläläisyydestä” omien kokemusteni kautta. Siis siitä, mitä me 1980-luvulla teimme Jyväskylän yliopistossa ja sen ylioppilaskunnassa (JYY). ”Tekeminen muuttaa olemista – minun opiskelijaliikkeeni, osa 1: JYY (1983-1986)” päätyi otsikoksi muistelulleni (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/17/tekeminen-muuttaa-olemista-minun-opiskelijaliikkeeni-osa-1-jyy-1983-1986/).
Samasta tekstistä löytyvät myös graduni ”Urheilu kertomuksena” tekstit, jotka kertovat 1970-luvusta ja osin myös kuuskytluvusta. Seitkytluku kiehtoi minua vielä kerran, koska oppikouluni Mikkelin Lyseo täytti ihan oikeasti 150 vuotta vuonna 2022 (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/).
SYLlin juhlien analyysi jää vielä tulevaisuuteen, mutta muutaman sanan sanon Lyskan juhlien aiheuttamista ajatuksista. Odotukset eivät olleet kovin korkealla olihan tuo ennen hyvinkin arvostettu koulu jo virallisesti lakkautettukin, kun kaupungin lukiot yhdistettiin kymmenkunta vuotta sitten.
Pääpuhujana oli jo toista kertaa Erkki Liikanen, joka 25 vuotta sitten piti erinomaisen juhlapuheen. Yhden parhaista, jonka olen kuullut. Nyt ei samanlaista irronnut. Tai ei puhe nyt huono ollut, mutta yleisö taisi olla väärä.
Itse olisin odottanut juhlapuhujalta jotakin nykyisiä oppilaita ja opettajia liikuttavia ja ehkä rohkaiseviakin teemoja. Olisivatko järjestäjät voineet etsiä puhujaksi tai puhujiksi vähän tavallisempia lyseolaisia, sellaisia, jotka ovat tehneet merkittävän uran vaikkapa kotikaupungissaan, Suomessa tai kansainvälisestikin vaikkapa opettajana, paikallisena toimijana, yrittäjänä, lääkärinä, tutkijana tai jossakin julkisessa virassa.
Joku taiteilija, urheilija tai julkisuuden henkilökin olisi voinut löytyä. Sellainen, johon olisi voinut samaistua. Liikasen Eki on poikkeushenkilö, joita ei yhteen kouluun montaa mahdu. Yksikin on paljon.
***
Kahdeksankymmentäluku konkretisoitui vuonna 2022 toisenkin kerran, kun sain kutsun pitämään esityksen Mielenterveyden edistämisen verkostopäivillä opiskelijaterveydenhuollon ammattilaisille ja järjestöihmisille aiheesta ”Miten tehdä liikkumisesta opiskelijoille merkityksellistä?” (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z).
Pääviestini lyhyessä esityksessäni lähinnä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön ammattilaisista koostuvalle yleisölle oli edelleen tuo aiempi YTHS:n 90-vuotisjuhlakirjasta lainattu ja alkuperin OTE-projektin loppuraportista otettu sloganimme ”Tekeminen muuttaa olemista”. Se on nykynuorisolta pahasti unohtumassa, kun identiteettipolitiikka on tehnyt nuorista olemiseen ja itsen esittämiseen keskittyviä.
Kasarivuosikymmenessä on paljon moitittavaa, mutta opiskelijat saattoivat silloin keskittyä huomattavasti enemmän konkreettisiin ja merkityksellisiä kokemuksia tarjoaviin yhteisiin tekemisiin ja tapahtumiin. Näihinhän osallistui erittäin suuri osa opiskelijoista, eivät vain ainejärjestöissä, osa- tai ylioppilaskunnissa toimineet, vaikka he olivat usein pääjärjestämisvastuussa sekä erilaisissa opiskelijatapahtumissa että liikuntatapahtumissa.
Monet sanovat, ettei historiaan voi palata, mutta onhan tänä päivänäkin vaikka kuinka paljon erilaisia tapahtumia. Nyt niitä järjestävät tapahtuma-alan ammattilaiset, jotka tekevät siitä bisnestä. Vapaaehtoinen ja -muotoinen liikunta ja urheilu on sekin korkeasti organisoitua. Silti jotain toki puuttuukin.
Nykynuorten ei ole nimittäin helppo saada toimijuuskokemuksia. Ilman niitä on vaikea kasvattaa resilienssiä, jolla kestäisi tämän erilaisten kriisien vaivaaman aikakautemme. Yritin rohkaista terveydenhoitoalan ammattilaisiakin olemaan rohkeita. Asioiden märehtiminenkin on tärkeää – itsekin teen sitä paljon. Mutta vielä tärkeämpää on yrittää tehdä konkreetisti maailmasta parempaa, vaikka pieni pala kerrallaan.
Elämä on jossain määrin seikkailua, ”seikkailukasvamista” ja kokemalla/tekemällä oppimista, vaikka sitä kuinka suunnittelisi. Vuonna 2022 pääsimmekin pitkästä aikaa järjestämään seikkailukasvatuspäivät, jotka kokoavat alasta kiinnostuneet ihmiset yhteen.
Olisi upeaa, jos terveydenhuollossa ja sosiaalityössäkin opittaisiin käyttämään seikkailukasvatuksellisia keinoja samoin kuin on tehty jo pitkään nuorisotyössä ja yhä enemmän myös kouluissa ja päiväkodeissa.
Päivien opettavaisimmista kokemuksista kirjoitin myös tämän blogin (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/ankkapurhan-sykahdyttavimmat-ja-opettavaisimmat-kokemukset-seikkailukasvatuspaivilta/).
Näitä kokemuksellisia teemoja huomaan sisällyttäväni kaikkiin muihinkin tekemisiini, joissa yritämme kehittää vaikkapa yritystoimintaa (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958).
Vuosikatsausgenre on hankala, sillä nyt minun olisi pitänyt osata nostaa noista jutuista tärkeimmät tähän, mutta joudun tyytymään siihen, että jos aihe kiinnostaa, niin klikatkaa ihmeessä nuo linkit auki.
***
Tämä neljäs osa vuosikatsaustani alkoi katkeruuskokemusten merkityksen uudelleen määrittelyllä. Oletan, että nykyään niin suosituksi tullut uhriutuminen on läheistä sukua katkeruudelle. Uhriutumiskokemuksista haetaan merkitystä ja voimaa taisteluun vaikeuksia vastaan. Sankaritarinahan vaatii vaikeuksien voittamista.
Oletan myös, että liian usein tai tosissaan uhriutuminen johtaa vastakkaiseen johtopäätökseen, joka tekee tarinamme sankarista avuttoman, toisten ja epäoikeudenmukaisen maailman armoilla olevan epäonnistujan – samoin tietysti käy läpikatkeroituneellekin. Se uhriutuminen voi siis olla todella huono strategia, vaikka se onkin psyykkisesti hyvin vetovoimainen ja sosiaalisesti tässä ajassa suosittu. Ja kaiken lisäksi ihmisten yleistetyt mielipiteetkin käsitetään alistavina rakenteina. Näinhän ei useinkaan ole.
”Komaan man”, huusi muistaakseni Vesa Vierikko Ryhmäteatterin Karamazovin veljeksissä joskus kahdeksankymmentäluvulla, kun joku veljeksistä meinasi antaa periksi elämän mennessä päin persettä. Se yllätti katsojat, ja nauratti, koska se myös voimaannutti. Teki katastrofista huumoria suhteellisuudentajuisuudellaan.
On rehellisesti myönnettävä, että jouduin huutamaan nuo sanat itsellenikin muutamankin kerran vuoden 2022 aikana, kun Ukrainan sota masensi, koronasairaus ahdisti ja väsytti. Ja kun kovasti odottamani futiskausikin meni perseelleen sekä sairastumisen, polvikuluman että vitutuksen vuoksi. Ja useimmiten kuitenkin, kun joku julkisuuden henkilö ”itki” aivan mitättömän asian takia. Valitti ja uhriutui, vaikka kuului selvästi hyväosaisten joukkoon. Tai kun media synnytti kohun jostakin asiasta tai henkilöstä ilman riittävää suhteellisuudentajua. Komaan me kaikki!
En silti ole aivan syytön itsekään. Monen monta kertaa vuodessa vaimoni joutuukin minulle huomauttamaan, että miksi ihmeessä vaahtoan (innostun) niin kovasti asioista, jotka hänen mielestään eivät ole niin kovin tärkeitä.
Tällaisia asioitahan ovat tunnetusti urheilu (etenkin jalkapallo ja hiihto), liikkumisen edistäminen (mielestäni väärin perustein ja menetelmin), politiikan ja poliitikkojen epäloogisuus, median näköalattomuus ja kapeakatseisuus sekä tasavertaisuus-, -arvoisuus- ja oikeudenmukaisuuskysymykset. Ja yleisesti ottaen suhteellisuudentajuttomuus asiassa kuin asiassa eli vaikkapa se, että joiltakin vaaditaan tässä yhteiskunnassa ja maailmassa aivan liikaa ja joiltakin aivan liian vähän. Kumpikaan tilanne ei ole kummallekaan ryhmälle pitkän päälle hyväksi.
***
Mutta syvennytään näihin minulle rakkaisiin ja aika monelle suomalaisellekin tärkeisiin aiheisiin tämän vuosikatsaukseni lopuksi. Aloitetaan ihmettelemällä sitä, että en tänä kriisien vuonna kirjoittanut lähellekään niin paljon hiihdosta, jalkapallosta, omasta liikkumisestani tai edes tasavertaisuusasioista kuin joskus aiemmin. Ihmetys on sekä oikea tulkinta että vaatii tarkennusta.
Aloitetaan kronologisesti, koska vuoden 2021 loppua ja vuoden 2022 alkua sävytti toisiinsa teemallisesti kutoutuneita mediakohuja eli tapaukset Mika Lehtimäki ja olympiakomitea, Pasi Mustonen vs. Noora Räty, myöhemmin vielä Anni Vuohijoki ja jääkiekkomaajoukkueen pelaajat.
En ole ottanut kantaa mihinkään näistä ”kohuista”, vaikka kymmeniä kertoja teki mieli. Kärsivällisyys, asioiden pohdinta eri puolilta, on myös nykyaikana heikentynyt. Enkä yhtään ihmettele, koska media tuottaa näitä kohutarinoita tarkoituksella sellaisella formaatilla, johon monipuolisesti ajattelevan asiantuntijatyypin on erittäin vaikea ottaa osaa. Asiantuntija, joka ymmärtää kumpaakin osapuolta, ei ole tänä päivänä sopiva mediaan. Pitäisi tuomita tai ainakin paheksua jotakuta tai jotakin.
Pahimman pölyn laskeuduttua olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa noista ja muutamista muistakin kohuista tai tulkinnoista oman, toivottavasti suhteellisuudentajua lisäävän, näkemykseni. Katsotaan lähitulevaisuudessa, mitä siitä seuraa.
Sitten tulivatkin olympialaiset, joiden analyysia en tehnyt, koska sitten syntyikin sota. Yhteen omasta mielestäni keskeiseen kysymykseen ehdin kuitenkin jo kisojen aikana kirjoittamaan kommenttini ja tulkintani facebook-sivullani.
Annoin postauksilleni otsikot Itsensäylittämisen ihmettely 1 (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid034C5Xi6o4Se94qKw8CUmJ7cYDdrquUHL9xT5xwgjLuTdFz5SaEtEfuPQjpmFGpkvtl) ja 2 (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid02cfdJQjcDTsn7VnWeP5RmNc63CdwBDs1DcabECbQm9ZmUukbCNgiy4P1fFRWyfeStl).
Keväämmällä kirjoitin aiheesta myös tutkimus- ja kehittämissuunnitelman Hiihtoliitolle käytettäväksi. SHL kärsi keväällä talousongelmista, joten ymmärrän, ettei aiheeseen ole sieltä päin palattu. Ja olihan se kunnianhimoinen eli monitieteinen ja silti hyvin käytännöllinen. Kyllä minä sen halukkaille mielelläni lähetänkin. Tavoitteenahan olisi kehittää suomalaisten hiihtäjien ja urheilijoiden kykyä itsensäylittämiseen.
Keväällä valmistauduin uuteen jalkapallokauteen ja kirjoitinkin näistä tunnelmista pitkän blogin, jossa analysoin myös tarkasti kauden 2021 pelit ja turnaukset (https://www.miksiliikun.fi/2022/04/10/mul-on-levottomat-jalat-ja-mielikin-ajatuksia-uuden-futiskauden-alla/). Oloni oli toiveikas, mutta epävarma.
Kevään pelit menivät kohtuullisen hyvin, vaikka kulunut polvi vaivasi ja aivotärähdyskokemus aiheutti varovaisuutta ja pelasin itselleni vierailla pelipaikoilla. Kesäkuussa sain kuitenkin suureksi yllätyksekseni tietää, etten mahdu SM-kisajoukkueeseen, joka koottiin kahden seuran parhaista pelaajista. Koin, miltä urheilijasta tuntuu, kun joutuu omasta mielestään epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi edustusjoukkueen valinnassa.
Vitutusta toki vähensi se, että heti ilmoituksen jälkeen sairastuin koronaan, joten kisoihin en olisi voinut lähteäkään. Loppukauden jätin väliin, koska varoin koronan jälkitauteja, polvikipu vain paheni enkä saanut itseäni motivoitua harjoittelemaankaan.
Yllättävän paljon tuollainen hylkäyskokemus kuitenkin vanhaakin miestä vaivaa. Kyllähän se panee katsomaan itseään valmentajan ja muiden valitsijoiden silmin. Silmin, jotka näkevät minut ja pelaamiseni aika lailla eri tavoin kuin itseni näen.
Helppo selitys olisi, että satun pelaamaan sellaisilla pelipaikoilla, joilla tuossa yhdistelmäjoukkueessamme on todella hyvät pelaajat. Keskilinkki ja keskushyökkääjä ovat yleensä ne kentän parhaimmat pelaajat. Eri asia oli, että tiesin, etten niissä pärjäisikään. Valmentaja varmaan toivoi niin. Parhaimmillani ehkä, mutta paikkani eivät kestä pitkää turnausta keskeisellä pelipaikalla. Näin ajatellen oli ymmärrettävää, että turnaukseen valittiin kovakuntoisemmat pelaajat.
Toinen asia on ”nälkäisyys”, jolla kuvataan yhä yleisemmin sekä voitontahtoa että sosiokulttuurista tai jopa poliittista tarvetta voittaa vaikkapa MM-kulta. Aika usein jalkapallokisojakin voittaa joukkue tai maa, joka juuri sillä hetkellä eniten tarvitsee sitä voittoa. Tänä vuonna se oli Argentiina, jolle Messin lisäksi MM-kullan voittaminen oli tärkeämpää kuin Ranskalle. Maa ja kansa tarvitsi voittoa.
Tällainen vimma voittaa saattaa johtaa myös ajatukseen ”keinolla millä hyvänsä”. Tästähän nähtiin todella ikävä esimerkki Argentiinan ja Hollannin kohtaamisessa.
Yksilötasolla oma pelaajarankingini vahvistui entisestään Luka Modric ja Antoine Griessmann nousivat entistä huimasti ylemmäs teini-ikäisiksi jääneiden Leo Messin ja Cristiano Ronaldon ohi. Marokko, Kroatia ja Englanti tekivät joukkueina vaikutuksen, miksei Ranskakin. Ja edellisten valmentajatkin ansaitsevat kiitoksen, vaikka kisoissa nähtiin myös uskomattoman huonoa taktista pelaamista jopa tai varsinkin loppuottelussa. Jännittävä ja viihdyttävähän se oli, mutta valmentajien näkökulmasta varmaankin täysi katastrofi.
Toivoisin myös, että ainakin loppuottelu pelattaisiin voittomaaliin asti. Nyt rankkarikisat tekevät maalivahdeista kokonaisuuden kannalta liian tärkeitä pelaajia. Se voi vaikuttaa koko peliin ja koko turnaukseen ikävästi, jos tärkeitä pelejä ratkotaan yhä useammin rankkareilla. Ja kisapaikkoja lahjomalla. Siihen peliin pitäisi saada lisää rangaistuksia tai maalivahteja, jotka nappaavat epäeettiset pallot ja pelurit.
Entä oma liikkumiseni vuonna 2022? Talvihan oli oikein mainio hiihtotalvi, kuten oli edellinenkin. Kesäkuuhun ja koronaan asti vuosi oli aika normaali. Sitten alkoi toipuminen ja hidas kuntoutuminen. Halusinkin tehdä sen huolella astmaattisuuteni ja huonojen kokemuksieni takia. Liikuin, mutta en nostanut sykettä kovin korkealle koko loppuvuotena.
Väsymystä oli enemmän, tai ainakin luulen niin. Voi se johtua siitäkin, että en tehnyt kovempia treenejä, jolloin väsymyskin tulee herkemmin. Ja tuntuu siltä, ettei ole vararesursseja. Toki väsymys iski usein myös aivan istumatyön keskellä. No, voi sekin olla yhteydessä koronaan ja sotaan, Eikä kai ikääkään voi sulkea pois. Tosin nyt tehtyäni kovempia treenejä väsymystäkin on vähemmän.
Koronapandemian alettua en myöskään ole pitänyt tarkkaa liikkumispäiväkirjaa, koska ajattelin olla itselleni armollinen. En tiedä, oliko päätös hyvä vai huono – ehkä se oli myös käytännön sanelema juttu. Muut asiat tuntuivat tärkeämmiltä. Nyt olisi tietysti ollut hyvä, että olisi ollut koronadataa käytössäni.
Kaikkea ei voi saada. Hyvä, että on tämäkin.
***
Vuosikatsauksen yhtenä piiloisena tarkoituksena on osoittaa itselle, että on tehnyt edes jotakin. Useimpina päivinä ja vuosinakin nimittäin tuntuu, ettei saa mitään tärkeää aikaiseksi. Yksi tapa on tehdä pikku asioista elämää suurempia. Sellaisiahan nämä minun juttuni tuppaavat olemaan. Tai sitten sellaisia, että asiat sinänsä ovat tärkeitä, mutta oma panokseni on vaatimaton.
Vuoden alussa on omassa elämäntilanteessani ollut aika usein vaikea ennustaa edes vuotta eteenpäin, mitä tarkalleen ottaen tulee tehtyä. Osa-aikaisia työsopimuksia tehneenä/saaneena on ollut mahdollisuus ja pakkokin keksiä koko ajan jotakin uutta tai soveltaa vanhaa luovalla tavalla. Vuosi 2023 on varmasti tällainen ajastaika.
Moni asia on vielä avoinna. Ajatuksellisesti kuitenkin muotoilisin muutaman tavoitteen seuraavasti:
- Alueellinen kehittäminen: aktiivisuuden lisääminen ja syrjäytymisen estäminen etenkin Vantaa-Keravan hyvinvointialueella.
- Liikuntakulttuurin ja -politiikan muuttaminen: havahtumisesta rakenteellisiin uudistuksiin ja liikkumisen muutokseen.
- Seikkailukasvatuksen ja kokemuksellisen oppimisen edistäminen: tekemällä ja kokemalla oppimisen merkityksen laajentamista uusille aloille.
Edellisten konkretisointiin saakin päiviensä tunnit rattoisasti ja mielekkäästi kulumaan. Onneksi näissä ennen harvalukuisissa joukkueissa on nykyään yhä enemmän pelaajia.
Kokemuksellisesti merkityksellistä vuotta 2023!
Lähteitä
Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.
Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.
Tiihonen A. 2022. Itsensäylittämisen ihmettely 1. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid034C5Xi6o4Se94qKw8CUmJ7cYDdrquUHL9xT5xwgjLuTdFz5SaEtEfuPQjpmFGpkvtl). Miksi Liikun, facebook-postaus, 12.2.2022.
Tiihonen A. 2022. Itsensäylittämisen ihmettely 2. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/pfbid02cfdJQjcDTsn7VnWeP5RmNc63CdwBDs1DcabECbQm9ZmUukbCNgiy4P1fFRWyfeStl). Miksi Liikun, facebook-postaus, 13.2.2022.
Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.
Tiihonen A. 2022. Mul’ on levottomat jalat – ja mielikin. Ajatuksia uuden futiskauden alla. (https://www.miksiliikun.fi/2022/04/10/mul-on-levottomat-jalat-ja-mielikin-ajatuksia-uuden-futiskauden-alla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.4.2022.
Tiihonen A. 2022. Tekeminen muuttaa olemista – minun opiskelijaliikkeeni, osa 1: JYY (1983-1986). (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/17/tekeminen-muuttaa-olemista-minun-opiskelijaliikkeeni-osa-1-jyy-1983-1986/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.6.2022.
Tiihonen A. 2022. ”Pelkääkkönä koronaa?” (https://www.miksiliikun.fi/2022/06/30/pelkaakkona-koronaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 30.6.2022.
”Liikuttavia juhlapuheita ja saavuttamattomia unelmia –Kuka ratkaisee liikkumattomuuden ongelman?” (https://www.mtv.fi/sarja/suomiareena-10003188/liikuttavia-juhlapuheita-ja-saavuttamattomia-unelmia-kuka-ratkaisee-liikkumattomuuden-ongelman-1622921?fbclid=IwAR2gzOGWOkdDREHdC1fd36E5c_Y5XPgMoY5mnMVrdn5rxrD0OXFmG44vpZo). Suomi Areena -tallenne 11.7.2022.
Tiihonen A. 2022. Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta. (Miesten liikuttamiseen tarvitaan uutta otetta – Liikuntatieteellinen Seura – Finnish Society of Sport Sciences (lts.fi). Liikunta & tiede 4/2022, 50-54.
Tiihonen A. 2022. Osaako mies liikkua muutenkin kuin hampaat irvessä? Liikunta & tiede (tyhmä tiedekysymys), 4/2022, 9.
Urtamo A, Tiihonen A. 2022. Miten hyvinvointia ja toimintakykyä senioreille ja ikäihmisille? (https://open.spotify.com/episode/3rhA6XMI2G4hEdfem9K0SM). Väkevä elämä -podcast, 4.10.2022.
Tiihonen A. 2022. Yhdessä luontoon – ikäihmisten velvollisuus ja merkityksellisten kokemusten maailma. (https://drive.google.com/drive/folders/1lME0XucCEwadsOSvjjVosKZU-nCHFdK2). Esitys Happy Golden Days – vanhustyön webinaarissa torstaina 6.10.2022. Kaikki esitykset löytyvät linkin alta (https://drive.google.com/drive/folders/1lME0XucCEwadsOSvjjVosKZU-nCHFdK2?usp=sharing).
Tiihonen A. 2022. Ankkapurhan sykähdyttävimmät ja opettavaisimmat kokemukset Seikkailukasvatuspäiviltä (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/ankkapurhan-sykahdyttavimmat-ja-opettavaisimmat-kokemukset-seikkailukasvatuspaivilta/). Blogi seikkailukasvatusverkoston sivulla 23.11.2022.
Tiihonen A. 2022. Tekemällä oppimisella aitoja muutoksia yrittäjien ja senioriasiakkaiden toimintaan. (https://journal.laurea.fi/tekemalla-oppimisella-aitoja-muutoksia-yrittajien-ja-senioriasiakkaiden-toimintaan/#30a03958). Laurea Journal 28.11.2022.
Tiihonen A. 2022. Miten tehdä liikkumisesta opiskelijoille merkityksellistä? (https://drive.google.com/drive/folders/1TZn1TF_KTjql9eubMGS-3uRXH3Stj40z). Esitys Mielenterveyden edistämisen verkostopäivillä (YTHS, Nyyti ry.), 29.11.2022, Metropolia amk.
Tiihonen A. 2022. Kultainen seitkytluku hopeareunuksin – teinipoikana Mikkelissä, jossa ”ei koskaan tapahtunut mitään”. (https://www.miksiliikun.fi/2022/12/02/kultainen-seitkytluku-hopeareunuksin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.12.2022.