Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa…

Voiteluksi

Olin 16-vuotiaana kaksi viikkoa Tiuruniemen keuhkoparantolassa astmatesteissä. Silloin vielä uusi sairaus rasitusastma vaati tarkat määritykset, koska kohtuullisen hyvänä juniorihiihtäjänä ja jalkapalloilijana sairauteni oli mysteeri lääkäreillekin. Onneksi yksi Amerikassa opiskellut lääkäri oli silloin Tiuruniemessä ja hänellä oli mullistava uutinen: astmaatikon ei pidäkään lopettaa urheilua, vaan liikkua niin paljon kuin mahdollista.

Tiuruniemen vieressä oli Rauhan mielisairaala, joka oli kaiketi silloin suositun elokuvan ”Siunattu hulluus” veljesten matkan kohde. Aapelin tarinassahan hullun veljessarjan ainutta järkevää jäsentä oltiin viemässä poikkeavana tyyppinä hullujen huoneelle. Minäkin tunsin olevani varsin poikkeava tapaus Tiuruniemessä, jossa hoidettiin vielä tuberkuloosia sairastavia tai sairastaneita, sodankäyneitä miehiä ja naisia.

Normista poikkeavuus taitaa olla tämänkin koosteen yksi yhdistävä  teema – toinen on tietysti se, että hiihto ja hiihtäminen on jokaisessa tekstissä  vahvasti läsnä.

Tarkastelen hiihtämistä hiihtosuvun vesana, Suomen parhaan hiihtokaupungin yhtenä hyvin menestyneenä juniorihiihtäjänä, liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuksen opiskelijana, joka tajuaa 1980-luvun alussa, miten menestykseen pitäisi päästä, liikuntasosiologina, joka tarkastelee  hiihtoa monesta eri näkökulmasta yrittäen ymmärtää myös ne ”harmaat alueet” ja hiihdon ystävänä tai rakastajana, joka on vetänyt mukaansa hiihtämään suuren joukon läheisiään täällä pääkaupunkiseudullakin.

Tässä Hiihtelijän kirja 1:ssä pääpaino on hiihtämiskokemuksissa(ni), joista kaikista löytyy kuitenkin yleistettävää ja samaistuttavaa, sillä olen aukonut kokemukseni niin hiihtäjänä, hiihdon seuraajana, hiihdon analysoijana ja hiihto(liikunta)kulttuurin tulkitsijana näiden joskus aika henkilökohtaisten tarinoitteni kautta lukijalle koettavaksi.

Olen valinnut tähän kokoelmaan kymmenen tekstiä, joista kolme on kirjoitettu jo 1988 osana pro graduani Urheilu kertomuksena. Kolme tarinaa on  kirjoitettu Lahden 2016 MM-kisojen aikaan ja neljä kertomusta 2013-2016 välisenä aikana. Tekstejä yhdistää se, että ne kuvaavat yhtä lukuun ottamatta oman lapsuuteni ja nuoruuteni eli 1960-1990 –lukujen hiihtokulttuuria.

Jännittävää on kuitenkin se, että äärimmäisen suurista kulttuurisista muutoksista huolimatta, ainakin minusta tuntuu, että nykylapset ja –nuoretkin voisivat jollakin tasolla samaistua omiin kokemuksiini ja tulkintoihini hiihtämisestä tai laajemmin urheilemisesta.

Kaikilla meillä voi olla tärkeitä harrastuksia, joissa saamme merkityksellisiä kokemuksia ja meille on tärkeää se, miten läheisemme  suhtautuvat tekemisiimme. Minulle hiihtäminen oli lapsuudessani ja nuoruudessani se tärkein asia elämässäni, jonka kautta opin myös ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä. Olisi hienoa, jos meillä kaikilla voisi olla jokin samanlainen asia elämässämme.

Tiuruniemen testeissä opin myös tuon otsikon vitsin, joka vieläkin hymyilyttää. Tuohan on vastaus keuhkosairaitten ihmettelyyn, joka kohdistui Rauhan asukkaisiin, jotka hiihtivät kesäkuumalla heinäpellolla…

Sisältö

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

Marrasblogi 2012

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille. Urheilullistumisen prosessi.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Lukuohjeeksi

Tässä ”kirjassa” näet jokaisen tekstin alut, joista voinet päätellä vähän siitä, mitä tuleman pitää. Koko teksti aukeaa klikkaamalla linkkiä. Tekstit eivät etene aivan kronologisessa järjestyksessä ja niissä näkyy tietysti se, että osa on kirjoitettu noin 30 vuotta sitten ja loput viimeisten viiden vuoden aikana. Mutta kun puhumme omista vanhoista kokemuksistamme  tai kun muistelemme  niitä, aika kadottaa merkityksensä…

Päätavoite tällä koosteella tietysti onkin se, että jokainen lukija voisi muistella omia hiihtokokemuksiaan ja tämän ”vertaiskokemuksen” kautta voisi peilata niitä ja ehkä löytää hiihtämiselleen uusia, ennen huomaamattomia, merkityksiä.

Eiväthän minun hiihtokokemuksenikaan ole aina olleet niitä parhaimpia, mutta yhtä kaikki – monin tavoin tärkeitä. Ilman niitä en olisi minä eikä minulla olisi vieläkin jonkinlainen hiihtäjäidentiteetti, jota pyrin mahdollisimman usein – kelien salliessa – rakentelemaan vahvemmaksi.

Siitä vaan sitten hiihtelemään ja ehkä vähän pohtimaankin omaa hiihtämistä!

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Urheilukokemus

lstun tuvan nurkassa hiljaisena. Mieltäni kaivertaa kysymys saisinko, voisinko minäkin? En uskalla lausua ajatusta ääneen. Luotin siihen, että aikeeni ja toiveeni näkyvät minua katsomalla. Aina eivät vanhemmat kuitenkaan huomanneet mitään.

Tällä kertaa isäni kuitenkin ymmärsi yskän. “Haluaisitko mennä niihin hiihtokilpailuihin?” Nyökkään ujona, sillä en oikein itsekään tiedä uskaltaisinko lähteä kilpailuihin, joissa on koko suuren hiihtopitäjän nuoret hiihtäjät. Päätämme mennä kisoihin mukaan, jos järjestäjät hyväksyvät jälki-ilmoittautumisen.

Minua jännittää. Koulun piha kuhisee touhuavia hiihtäjänalkuja, joilla näyttää olevan kokemusta tällaisista kilpailuista. Pääsen kilpailuun, vaikka sopivaa sarjaa ei löytynytkään. Joudun hiihtämään kaksi vuotta itseäni vanhempien poikien seurassa. Kilpailussa on parilähtö ja joudun heti ensimmäiseen pariin.

Onneksi on hyvä keli, voitelu ei tuota ongelmia. Lipsuvat sukset ovat pahinta mitä tiedän. Jännitän valtavasti, vatsaa kouristaa ja lihakset tuntuvat voimattomilta. Ajattelen kolmen kilometrin matkaa – kuinka jakaisin voimani? Entä jos parini on minua hurjan paljon parempi tai jos hän on huonompi? Mistä tiedän kuinka kovaa jaksan ja pystyn hiihtämään? “Ladulla kaikki selviää”, selvittää ja rauhoittelee isäni minua. Hän on entinen kilpahiihtäjä. Se ei minua auta, haluaisin tietää enemmän etukäteen.

Parini päässä on karvalakki. “Tuo minun on pakko voittaa”, ajattelen, vaikka hän näyttää varsin vahvalta. Päätän, että annan hänen mennä aluksi edelläni ja kyttään takana ohitusta.

Lähtö. Kiihdytys ja jännitys sen kuin lisääntyy. Mennäkö edellä vaijäädäkö jälkeen? Hiihdämme metsän reunaan rinnakkain, siellä ladut yhdistyvät ja hiljennän vauhtia. Mene, mene,.ajattelen mielessäni. Niin ajattelee hänkin. Ei suostu menemään. Säikähtäneenä – eihän vauhtia voi pysäyttää – puikahdan etummaiseksi.

Nyt tasaista vauhtia, tasaista vauhtia – miksi hengitys tahtoo salpautua? Yritän rauhoitella itseäni ja mietin, miten huippuhiihtäjät tyylittelevät. Ei onnistu, jännitys pakahduttaa ja karvalakkikaveri seuraa koko ajan perässä. Onneksi perässä vielä.

Jään ylitys ja peltoaukea, tuulee, on raskasta. Yht’äkkiä joku on aivan takanani, pyytää latua – ei kai? Ei. Se oli toisesta parista, numero kolme. Ne saivat jo nyt kiinni!

Yritän perään, mutta se on turhaa. Pian toinenkin menee ohitse. Onneksi ovat paljon isompia – ei tunnu niin pahalta. Taas metsään, vilkaisu taakse, parini on jäänyt aivan pikkuisen -minulle tulee kiire. Nyt lisää etumatkaa. Kumpare, pahus joku tulee takaa, pyytää latua. Pakko antaa, vaikka paikka on paha. Ohi menee viitonen ja yllätyksekseni – myös karvalakkiparini.

Nyt minulle vasta kiire tuli, vauhtia suksiin. Alamäki, äkkiä perään. Ei, suksi lipsahtaa katajapensaan väärälle puolen, horjahdan ja putoan takapuolelleni. Parini lipuu karkuun…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2017/02/URHEILUKOKEMUS.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme  esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/)

Posted on February 23, 2017

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

“Nyt se on tehty; en pakene enää enkä halua kuolla heti!”

Tuo oli ensimmäinen muistiinpanoni sinä iltana, se oli päällimmäisenä mielessäni. Olin helpottunut. Ja euforinen – olisin kyennyt tekemään mitä tahansa, jos joku olisi pyytänyt. Sellainen oli tuntemukseni. Mutta miksi? Mikä oli tehty?

Olin ajanut polkupyörällä läpi suomalaisen maalaismaiseman, joka inspiroi minua” Tultuani Läsäkoskelle,. josta matkaa oli vielä 30 kilometriä, olin polkenut raivoisasti jo yli kaksikymmentä kilometriä – edeltäneen tunnin siis. Mielessäni oli lisätä vauhtia; pyrkiä lähelle uupumispistettä ja suorituskyvyn rajoja. Päässäni pyörivät monet eriskummaiset asiat – ne eivät olleet vielä kiteytyneet yhteen möhkäleeksi, jota voisi purkaa. Se tapahtui vasta ajettuani vielä kymmenen kilometriä.

Kaksikymmentä kilometriä ennen määränpäätäni tulin paikkaan, jossa olin käynyt kerran kolmetoista vuotta sitten silloisella uudella kymmenvaihteisella Mercier-pyörälläni. Sen isäni osti minulle, kun olin voittanut viestinhiihdon Suomen mestaruuden ja myöhemmin SM-hopeaa jalkapallossa. Minut oli valittu myös turnauksen parhaaksi oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Olin siis käynyt Harjumaa -nimisessä paikassa pyörälläni “harjoittelun vuoksi”. Matkaa oli silloin kertynyt liki 40 kilometriä ja polkiessani nyt täydellä teholla sitä harjua yiös tajusin, että minä olin ollut silloin nuorena “pirun löysä”. En ollut ottanut tosissani, vaan olin pyrkinyt tekemään harjoittelusta jotenkin helppoa ja hallittavaa.

En ollut voinut olla “pirun löysä”, ajattelin. Minähän olin ollut hirmuisen kovassa kunnossa; juoksin Cooperin testissä 3,5 kilometriä, olin piirin parhaita hiihtäjiä, maastojuoksijoita ja jalkapalloilijoita. Mutta “löysä” minä olin ollut. Minä olin halunnut jotakin muuta – muistan, että aloin siihen aikaan lukea novelleja ja kirjoja; Guy de Maupassaintia ja muita maailmankirjallisuuden klassikoita, mitä kirjahyllyssämme nyt oli (ei niitä paljon ollutkaan).

Jatkoin polkemista lisäten koko ajan vauhtia – enää en juuri vaihtanut suurinta vaihdetta päältä edes ylämäissä. Väsymys alkoi kipristellä jäsenissäni. Ensin se tuntui vasemmassa jalassa, joka oli kipeytynyt “Suomi-juoksussa”, myöhemmin tuntemukset levisivät vatsan seutuun, selkään ja hengityksen käytyä huohottavaksi joka puolelle ruumiistani. Kun olin saapumassa erääseen tuttuun teiden risteykseen, muistin – luultavasti ruumiin tuntemusteni kautta – vielä varhaisemman tilanteen.

Kärsimykseni viestinhiihdon ankkuriosuudella yli 14  vuotta sitten, jolla mestaruutemme ratkesi – ja ratkesi paljon muutakin, jonka vasta nyt olin tajuamassa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/PROLOGI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Marrasblogi 2012

Tiistai 13.11.2012

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin pitämisen. Vuosi on tuntunut pitkältä, siihen on mahtunut sekä asiallisesti että tunteiden tasolla hyvin monenlaisia tapahtumia. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein tapahtuma oli tietysti 87-vuotiaan isäni kuolema lokakuun 24. päivänä. Hautajaiset pidettiin viime lauantaina perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureitten kanssa yhdessä isää ja isän merkitystä muistellen.

Tämän blogisivun teeman kannalta tärkein asia on se, että sekä isä, hänen veljensä että siskonsa mies eli isänpuolen serkkujeni isät, olivat nuorena kovia urheilumiehiä. He hiihtivät, yleisurheilivat ja kisailivat muutenkin – vaikkapa korttia tai shakkia pelatessaan.

Isäni Veikko Tiihonen kuvassa numerolla 16

Vuosi sitten kirjoitinkin siitä, miten muistelimme nuoruuttani, jolloin sain vielä leikkiä ja pelata isäni kanssa.

Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai –kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä – maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana – hiihtäjänä ja juoksijana – hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/)

Kirjoitettu 13.11.2013.

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Tapio Rautavaaran syntymästä on nyt (8.3.2015) kulunut tasan sata vuotta. Huippu-urheilija, laulaja, näyttelijä – kaikkien tuntema koko kansan Tapsa.

Urheilumuseossa avattiin 6.3.2015 näyttely, joka valottaa Kai Tapio Rautavaaran elämää monelta kantilta. Kävijät voivat jopa laulaa karaokealla Rautavaaran lauluja. Tapsa koskettaa monella tavalla. Katsoin Peter von Baghin Rautavaaradokumentin viime viikolla uudestaan. Se tehtiin vähän ennen Rautavaaran kuolemaa 25.9.1979, kun Tapio oli vasta 64-vuotias.

Hän vaikutti kuitenkin paljon vanhemmalta, kuten monet muutkin tuon ikäpolven ihmiset tuossa iässä. Kyse on tietenkin vaikutelmasta, joka on syntynyt nuoren miehen silmissä 1970-luvulla, jolloin elettiin ”nuoressa Suomessa”, jossa ikääntyneiden määrä oli nykyaikaan nähden minimaalinen.

Tapsan omakin kokemus toki saattoi olla sama. Rautavaaran näyttelijän ja laulajan urahan kohtasi kulttuurisen ja yhteiskunnallisenkin rakennemuutoksen tosi rajusti 1960-luvun puolivälissä.

Nuorisokulttuuri jyräsi rillumarein ja suomalaisen laulelmakulttuurin ja TV kaatoi elokuvateatterit ja suomalaisen elokuvateollisuuden. Tapsa ei taipunut rokkiin eikä telkkariin. Sellainen vanhentaa ihmisen.

Silti Tapio Rautavaara elää edelleen muistoissamme ja tarinoissamme. Sen huomasin taas perjantaina Urheilumuseossa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/)

Posted on March 9, 2015

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/)

Posted on February 28, 2017

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi.

Merkintöjä 1970-1973

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1970: kymmenes

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1971: yhdeksäs

* Luokkapeli jalkapallossa Lyseo 1. 1971: maalivahtina

* Lyseon viestikisat (10x 200 m): voitto luokalle

* Aluehiihdot (lääni) 1972: seitsemäs

* Lyseon hiihtokilpailut 1972: toinen

* MP-M|PK, D-juniorit jalkapallo 1972:1-3, maalivahtina 1. jakso (MP)

* Piirinmestaruuskilpailut hiihdossa 1973: henkkoht. yhdeksäs, viesti: neljäs

* Koulupiirin hiihdot 1973: toinen

* Aluehiihdot (lääni) 1973: neljäs

* Kunnanmestaruuskilpailut 1973, 100 m: ensimmäinen, 14,2 sek; 1000 m:

ensimmäinen, 3.08 min.

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/URHEILULLISTUMISENPROSESSI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/)

Posted on March 17, 2017

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Posted on August 15, 2016

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Perinteinen Lapin hiihtoreissumme suuntautui taas Olos-Pallastunturien luonnonkauniiseen maisemaan. Pääsiäisalusviikon säät suosivat hiihtäjää. Yöllä pakasti ja päivällä lämpötila nousi muutamaan miinusasteeseen. Aurinko paistoi, joten ”hyvä oli hiihtäjän hiihdellä”. Jos nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, niin alkuviikosta laduilla oli jonkin verran roskia ja tuuli puhalteli reippaahkosti koko viikon ajan. Minua roskat eivätkä tuulet haitanneet.

Ennen matkaamme mittarissani oli hiukka vajaa 1000 hiihtokilometriä tälle talvelle. Reissun jälkeen lukema on helposti muistettava 1222 km. Ehkä en enää viitsi hiihtää täällä etelässä. No, sen aika näyttää – lunta kyllä riittäisi.

Pari muutakin ’saavutusta’ lienee mainittava. Tärkeintä on se, että olemme saaneet kasvatettua seuraavasta sukupolvesta ’kunnon hiihtokansalaisia’. Kummatkin lapsemme olivat tyttö-/poikaystävineen mukanamme hiihtämässä. Kaiken lisäksi porukkamme ’murkuista’ on kehkeytynyt oikea hiihtojoukkue, joka ei luovuttanut, vaikka yhtenä päivänä porukka eksyi ja pimeäkin yllätti.

Itseäni voin onnitella siitä, että hiihdin 50 kilometriä Veikko Hakulisen legendaariseen aikaan 3.33,33. Mitä muuta tapahtui, voit lukea seuraavasta raportista…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)

Posted on April 2, 2013

Julkaisupaikat

Tiihonen, Arto (1990) Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Myös: Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen A. 2017. Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37. Myös: Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Tiihonen A. 2015. Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat (http://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3. 2015.

Tiihonen A. 2017. Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Tiihonen A. 2017.  Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen  A. 2013. Hiihtokausi päätökseen Lapissa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)  2.4.2013.

2010-luvun jalkapallo – MM-/EM-kisojen kautta koettuna ja tulkittuna

Jalkapallon isot kisat kääntävät koko maailman katseet joukkueisiin, pelaajiin, valmentajiin ja otteluihin, joita myöhemmin muistellaan vuosikymmenien jälkeenkin. Joka toinen vuosi tehdään historiaa, mikä on koettu erittäin voimakkaasti myös Suomessa, vaikka emme ole vielä koskaan selvittäneet tietämme näihin suurkisoihin. Jalkapallo on lumoavaa globaalia kulttuuria, joka yhdistää ihmismieliä monin eri tavoin.

Suomalaiset voivat olla monista asioista hyvinkin erimielisiä keskenään, mutta todella monet meistä jaksavat odottaa sitä hetkeä, jolloin mekin pääsisimme jännittämään oman joukkueemme puolesta MM- tai edes EM-kisoissa. Suurista epäilyksistä huolimatta tämänkin vuoden 2018 MM-kisat Venäjällä saivat ihmiset joka puolella maailmaa suuntaamaan katseensa yllätyksellisiin ja pelillisesti mielenkiintoisiin kisoihin. Suomalaiset eivät tehneet poikkeusta – mekin osallistuimme jalkapallojuhliin koko sydämellämme.

Juhlan jälkeen koettaa tietysti arki ja ne raastavat karsinnat seuraaviin kisoihin. Tällöin herääkin kysymys, pitäisikö näistä MM- ja EM-kisoista oppia jotakin suomalaisessa jalkapallossa ja jalkapallokulttuurissa? Isojen kisojen aikaanhan monenmoiset kommentaattorit ja asiantuntijat esittävät tarkkanäköisiä havaintojaan pelaajista, valmentajista, taktiikoista ja myös eri maiden jalkapallokulttuureista. Unohtuvatko ne heti kisojen jälkeen vai eikö niitä kuitenkaan viedä käytäntöön soveltaen oppeja Suomen olosuhteisiin?

Tässä uudentyyppisessä digiajan teoksessa jalkapallon MM- ja EM-kisoja ja niiden synnyttämiä kokemuksia ja tulkintoja voi käydä uudelleen läpi melko näkymättömän jalkapallobloggarin, nimimerkin MiksiLiikun, monitasoisten tekstien avulla. Hän on futiskirjoittamisen N’golo Kante, joka puolustaa jalkapallon kestäviä arvoja itseään säästämättä ja joukkuetovereitaan auttaen etsimällä uusia ratkaisuja oman pelin kehittämiseen, kuten Antoine Griessman.

Bloggari tai blogisti kirjoittaa tekstinsä asioista, jotka hän itse kokee läheisiksi jalkapallokisojen aikaan. Yksityinen kokemus voi parhaimmillaan olla yleistettävissä jopa globaaliksi pohdinnaksi ”jalkapallon oikeudenmukaisuudesta”. Yhtä hyvin sen ”äänilaji voi olla liian korkealentoinen”, koska blogistia ei pidättele sen enempää toimitussihteeri kuin mikään organisaatiokaan. Kummassakin tapauksessa tämän jalkapallobloggarin tekstit lienevät ainutlaatuisia – tällaisia ei voitu tehdä ennen 2010-lukua eikä näitä olisi voitu julkaista muissa medioissa.

Yllättävää on sekin, että yleisesti ottaen ajatellaan jalkapallon olevan epäoikeudenmukainen peli, jossa melkein aina väärä joukkue voittaa. Venäjän MM-kisat olivat tässä suhteessa erilaiset kisat, kun kaikki välieräjoukkueet tuntuivat ansainneen paikkansa erittäin laajastikin ajateltuna oikeudenmukaisesti. Vain lukemalla nämä tekstit voi ymmärtää, että ehkä jalkapallo on muutenkin oikeudenmukaisuudentajuamme kehittävä peli.

Sekin voi hämmästyttää, että bloggarimme mielestä television ja median jalkapallokommentaattoreiden kieli on se liian korkealentoinen kieli ja siksi blogistimme yrittääkin kääntää tätä ”futisjargonia” jalkapalloa vähemmän seuraavienkin iloksi.  Jalkapallo- ja yleensäkin ”urheilukieli” vaatisi oman sananselityskirjansa, jota blogistimme on toki jo kirjoittanutkin.

Blogisti ei osoita epäkohtia pelkästä kritiikin ilosta. Suomalaisessa jalkapallossahan ei kritisoitavaa ole puuttunut. Päinvastoin tämä bloggarimme esittää ratkaisuja mitä erilaisimpiin jalkapallovalmennukseen tai –kulttuuriin liittyviin kysymyksiin, jotka vaativat parantamista. Vuoden 2018 kisoissa blogistimme mm. kiinnitti huomionsa VARin (video assistant referee) aiheuttamiin arveluttaviin näyttelemis- ja torikokousongelmiin esittämällä myös konkreetit ehdotukset VARin käytöstä ja jalkapallosääntöjen muuttamisesta.

”Jotain on tehty oikein” toistui usein television jalkapallokommentaattoreiden puheessa. Harmittavan usein analyysi jäi tähän lauseeseen, kun viitattiin vaikkapa Islannin, Kroatian, Belgian ja Englannin menestykseen. Jos jossain on tehty asioita oikein, niin väistämättä kuulijalle herää ajatus, että Suomessa jotain on sitten tehty väärin tai ainakin eri tavoin. Blogistimme selvittää, mitä Suomessa ja muualla on tehty ja miksi väittämättä, että jalkapalloa voisi kehittää paremmaksi vain yhdellä oikealla tavalla.

Vuoden 2014 MM-kisojen jälkeen bloggarimme huokaisi, että ”jalkapallo on vihdoin taktinen peli”. Mitä jalkapallotaktiikoissa on tapahtunut, kun tällaiseen johtopäätökseen voi tulla kirjoittaja, joka opiskeli yliopistossa jalkapallovalmennusta 1980-luvun alussa ja kirjoitti graduunsa artikkelin ennen vuotta 1990 pidettyjen MM-kisojen jalkapallotaktiikoista. Tämä jalkapallon taktiikkojen kehitys on yksi teoksen neljästä pääjuonteesta, jota analysoidaan ja tulkitaan 2012 ja 2016 EM-kisojen ja 2014 ja 2018 MM-kisojen aikana kirjoitetuissa blogeissa.

Lukuvinkkejä

 Ihmisten lukutottumukset ovat muuttuneet digitaalisten laitteiden ja sovellusten myötä. Tämä ”teos” ei myöskään ole tavallinen kirja, mutta ei myöskään yksittäisten ja irrallisten blogikirjoitusten kokonaisuus. Digitaalisuus mahdollistaa senkin, että näiden blogien lisäksi teksteistä on runsaasti linkkejä muihin teksteihin ja digitaalisiin aineistoihin. Tällaisen teoksen lukemistavoista emme tiedä vielä paljon mitään.

Lue yksi juttu, joka sinua otsikon perusteella saattaisi kiinnostaa. Jokainen teksti on nimittäin oma kokonaisuutensa, josta lähtee haaroja muihin aihetta sivuaviin kirjoituksiin. Otsikon lisäksi olen tehnyt jokaisesta jutusta ”noston”, joka saattaa herättää lukijan kiinnostuksen kyseiseen kirjoitukseen. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että nostot eivät välttämättä anna tarinasta oikeaa kuvaa. Ne on luettava. Valitettavasti.

Tai lue teema/luku, josta haluat tietää enemmän. En osaa sanoa, kannattaako tekstit lukea vanhimmasta uusimpaan vai päinvastoin – tai jollakin muulla tavoin. Jotkut teeman sisälle kootut tekstit keskustelevat keskenään, toiset liittyvät aiheeseen löyhemmin. Joku teksti olisi sopinut useampaankin teemaan, vaikka se on nyt sijoitettu vain yhteen.

Ehkä lukijan kannattaakin editoida oma teoksensa, sillä tämä sisältöehdotus on sekin yksi vain neljästä, joita kilpailutin mielessäni keskenään.

Voit myös lukea tekstit MM- ja EM-kisojen perusteella ja palauttaa näin mieleesi, mitä itse ajattelit ko. kisojen aikaan ja mikä sinua puhututti juuri niissä kisoissa. Joissakin kisoissa seurasin tarkemmin itse otteluja, toisissa olin kiinnostunut enemmän kisojen esiin nostamista ilmiöistä. Näin varmaan ovat tehneet lukijanikin.

Itseäni kiehtoisi lukea tekstit vanhimmasta uusimpaan, jotta näkisin, miten oma ajatteluni on muuttunut vuosien myötä. Kehittymistä en usko tapahtuneen, sillä lukiessani yli 30 vuotta vanhoja kirjoituksiani ihmettelen usein, kuka on voinut olla noin viisas ja varma asiastaan – en kai minä nyt sentään?

Tästä seuraakin vahva suositus: kirjoita tästä lähtien itse omat MM- ja EM-kisajuttusi vaikka et niitä julkaisisikaan. Tai kirjoita omista futiskokemuksistasi, ota niistä kuvia ja videoita. Rakenna jalkapallokokemustesi, tulkintojesi ja tarinoittesi avulla suomalaista jalkapallokulttuuria. Sitähän me kaikki teemme. Digiaika on tehnyt sen helpommaksi.

Digiaika ei ole kuitenkaan tehnyt jalkapalloa helpommaksi eikä välttämättä sen ymmärtämistäkään yksinkertaisemmaksi. Pikemminkin tuntuu siltä, että jalkapallon MM-kisoja katsovankin tulisi tietää jalkapallosta, mitä ihmeellisimpiä asioita. Futisstudioissa keskitytään yleensä vain jalkapallon taktiikkaan, mutta siitäkin saa aikaan kymmeniä tunteja ohjelmaa.

Entä jos jalkapalloa seurattaisiin kokemuksellisesti ja sosiologisesti myös kisastudioissa? Miltäs sellaiset kisat näyttäisivät tai tuntuisivat? Ehkä näiden kirjoitusten avulla pääset maistamaan kokemuksia, joita jalkapallokisat voivat nostaa esiin, kun kokijana on jalkapalloa potkinut, vähän valmentanut, jonkin verran seurannut, himpun verran tutkinut ja aika paljon siitä kirjoittanut ihminen.

Tehdään yhdessä parempaa suomalaista jalkapallokulttuuria vaikkapa niin, että myytte teosta pdf-versiona joukkueesi/seurasi kulujen kattamiseksi. Saatte määritellä teokselle hintanne, jos käytätte tulot kaikkien pelaajien yhteisiin kuluihin. Minulle voitte halutessanne tilittää yhden euron jokaisesta myydystä teoksesta. Jalkapalloon sopiva hinnoittelu  voisi olla 10 + 1 euroa.  

Sisältö

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli …                                                      7

Jotain on tehty oikein …                                                      11

Futiksen äänilaji voi olla liian korkealentoinen … 19

Jalkapallo on vihdoin taktinen peli …                                                              24

Julkaisut aika- ja kisajärjestyksessä…                                                          28

 

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol2

”Paras tunne on kuitenkin ehdottomasti silloin, kun kumpikin joukkue on antanut kaikkensa – ja toinen on jostakin syystä voittanut. Tällaisen pelin jälkeen voittaminen ja häviäminen jää taka-alalle ja itse peli nousee kirkkaaseen valoon. Usein molempien joukkueiden pelaajatkin ymmärtävät, että tässä ollaan jalkapallon ytimessä. Nämä kohtaamiset jalkapallon MM-kisoissakin ovat minusta kaikkein hienoimpia. Voittaneen ja hävinneen joukkueen pelaajien halailut lohdutuksineen ja onnen toivotuksineen ovat parasta kisoissa.” (Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol2 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/10/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.7.2018.)

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol1

”Parasta tietysti on, kun MM-kisat voittaa joukkue, joka sen voiton pelillisesti ansaitsee, mutta joka tuntuu myös muuten oikeudenmukaiselta ja eettiseltä. Jalkapalloa pidetään epäoikeudenmukaisena pelinä, jossa voittaja on usein sellainen joukkue, mikä ei sitä edes pelillisesti ansaitse. Tällaisenahan on yleisesti pidetty mm. Kreikan EM-kisavoittoa vuonna 2004. Silti suomalaistenkin kannalta oli hienoa nähdä, että keskivertojoukkue saattaa edetä mestariksi asti onnistuneella taktiikalla ja kovalla yrityksellä. Ehkä se toimi mallina myös Islannille ja muillekin pikkumaille. Jälkikäteenkin siis voi vielä arvioida voittojen oikeudenmukaisuutta ja merkitystä.” (Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukainen peli vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018).

I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

”Hyvässä tarinassa epätodennäköinen kuitenkin kääntyy todeksi sankarin ylitettyä itsensä. Romelu Lukaku teki toiveestaan totta, mutta vantaalaismiehen tarinasta olen lukevinani alistumista ja syyn vierittämistä ”yhteiskunnalle”. Ja vaikka syy onkin yhteiskunnassa tai maailmassa, niin se tuskin ehtii 55-vuotiasta enää auttamaan viisailla päätöksillään. Tämän siis ymmärsin tänä aamuna ja se auttoi minua hyväksymään sen, että maailman ja jalkapallon epäreiluudesta huolimatta aina tulee uusia ”otteluita”, joissa nyt hävinnytkin voi onnistua. Romelu Lukaku kiteyttikin tarvittavan asenteen oivallisesti: ”Älä lyö vetoa nälkäisen pojan kanssa!” (Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.)

Jalkapalloelämää

”Vain voittajat muistetaan” –väite ei sovikaan jalkapalloon. Kukapa ei ihailisi Hollannin 1970-luvun maajoukkuetta tai Tanskan 1980-luvun tähtisikermän uskomattomia maali-iloitteluja tai jopa Englannin 1990-luvun maajoukkueen joitakin hienoja esityksiä? Rosendahl muuten muistuttaa Suomessa vähälle huomiolle jääneestä seikasta Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista, joissa Tanska saksalaisen valmentajansa Sepp Piontekin alaisuudessa peluutti tähtipelaajiaan vähemmän merkityksellisessä ottelussa sillä seurauksella, että Länsi-Saksa tiputti juutit jatkosta. Mutta tästäkin huolimatta me muistamme tanskalaiset taiturit tuolta ajalta sakemanneja paremmin. Ei voittamista pidä toki väheksyä – ainakaan silloin, kun se tulee yllätyksellisesti. Kyllä Tanskan vuoden 1992 tai Kreikan 2004 EM-kullat muistetaan yhtä lailla kuin Ranskan upeiden joukkueiden EM-kullat vuosilta 1984 ja 2000. Yllätys ja tyyli matsaavat futikseen paremmin kuin todennäköisyys ja tylsyys, vaikka kummallakin tavalla päästään mestaruuksiin.” Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa

”… tekijä, joka määrittää kisojen seuraamistani, koskee omaa pelaamistani ja muuta jalkapallohistoriaani. Tiedän, että kisat saavat minut nostalgiseksi tai hienommin sanottuna refleksiiviseksi – pohdiskelen sekä aiempaa pelaamistani että nykyistä ikämiesfutistani. Jalkapallon merkityksen ymmärtää kuka tahansa isojen kisojen aikaan, mutta kuinka moni ymmärtää juniorien, aladivareiden tai veteraanien futista – onko kyse edes samasta lajista?  Saako juniori samaistua Zlataniin ja Hazardiin tai voiko ikämiesfutari tuntea kuuluvansa samaan jalkapalloperheeseen Atikin tai Arto Tolsan kanssa, Litistä tai Pasista puhumattakaan? … mikä tahansa asia tai tunnetila saattaa herättää kiinnostukseni kisojen aikana. Jalkapallohuligaanien tappelut vetävät tunnelmaa alaspäin, sille ei voi mitään. Miksi hienon lajin kannattajilta puuttuu tilannetaju? Herkässä maailmanpoliittisessa tilanteessa ei futisihmisten pitäisi toimia tyhmästi. Koko lajiperhe kärsii tällaisesta hölmöydestä. Toinen asia lienee se, että tämä porukka tai porukat eivät taida tuohon perheeseen kuuluakaan. Kentillä odotan näkeväni joitakin eleitä, jotka kohottavat tunnelmaa olemalla moraalisesti arvokkaita. Eri maiden pelaajien välinen ystävyys on yksi sellainen asia, joka tuntuu aina hyvältä.  Jalkapallo on tärkeää, mutta ystävyys tärkeämpää…” Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön…

”Monet meistä veikkaavat joko tosissaan tai leikillään MM-kisojen voittajaa, mitalisteja ja maalikuninkaita. Joillakin on fanisuhde, jonka kautta he näkevät koko kisat. Toiset – kuten minä – ovat avoimempia kisojen suhteen. Minulla on todella monia suosikkijoukkueita ja hyvin monista eri syistäkin. Joitakin pelaajia arvostan, joistakin en pidä, mutta aika monelle annan mahdollisuuden osoittaa hyvyytensä. Tunnen iloa siitä, että joku joukkue tai pelaaja ylittää tasonsa ja saattaa häpeään omat aliarvostavat käsitykseni. Ja olen aidosti pettynyt, jos odotukseni eivät toteudu… Brasiliassa mikään joukkue ei ole paperilla ylivertainen, joten joukkueen yhteishenki ja itseluottamus ovat ratkaisevia. Odotan, että joku joukkue pääsee ”lentoon”, mutta voi olla, että voittajaksi selviytyy se, jonka peli kehittyy kisojen aikana ”voittavaksi” tai ainakin häviötä välttäväksi. Vähän niin kuin Suomen lätkämaajoukkue Minskissä.” Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku

”Jalkapallo, jalis, futis on pelien kuningas, mutta ei vain Brasiliassa käytävien MM-kisojen takia. Olen itse tavallinen, keski-ikäinen mies globaalisti ajatellen jalkapalloperiferiasta. Lauantain mestareiden liigan loppuottelua odotan innostuneesti, kuten meistä monet muutkin. MM-kisoja varten suunnittelen jo monenmoista – kavereiden kanssa veikkausta ja finaali-illan juhlaa.  Sekin on nykyään ihan normaalia. Futis voi täällä Suomessakin merkitä enemmän – olla osa elävää kulttuuria. Tänään (23.5.) nimittäin jännitän kovasti poikani comebackia parin vuoden tauon jälkeen, kun hän pelaa kakkosdivarin ottelussa. En uskalla mennä katsomaan, mutta mietin sitä herkeämättä. Huomenna astelen itse kentälle surunauha olkavarressani ystäväni ja pelitoverini muisto-ottelussa. Hiljainen hetki, taputukset ja sitten on jalkapallon vuoro. Pelaamalla kunnioitamme hänen muistoaan parhaiten. Soitan pojalleni ja vertailemme pelejämme. Illalla katsomme Atleticon ja Realin matsin, muistelemme vanhoja pelejämme ja arvioimme MM-kisojen joukkueet.”

Nimimerkki Yksi keski-ikäinen junioritähti

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti

”Jalkapallo on sosiologisena ilmiönä valtavan laaja aihe – joskus on sanottu, että se on elämää suurempi asia. Eikä ehkä syyttä, minäkin tunnen/tunsin muutamia pelaajia, joille jalkapallo todennäköisesti merkitsi enemmän kuin muu elämä yhteensä. Ja kyseessä ei kuitenkaan ole olleet mitkään maailmanluokan tähdet, mutta omassa maailmassaan hyvät pelaajat. Eivät kuitenkaan riittävän hyvät, sillä heille ei käynyt hyvin sen enempää jalkapallossa kuin muussakaan elämässä. (vrt. Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)…Onneksi tunnen paljon, paljon enemmän niitä pelaajia, joille jalkapallo on ja on ollut henki ja elämä, mutta he ovat silti osanneet elää sen muunkin elämän ainakin kohtuudella. Useat jopa hyvin tai erinomaisesti. Nykypelaajat osaavat onneksi tasapainottaa pelaamisen ja oman arkielämänsä aika hyvin, mitä todisti tutkimukseni erään Veikkaus-liigajoukkueen pelaajien tulevaisuussuunnitelmista muutaman vuoden takaa (Tiihonen Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007)…” Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

… Jos haluat koko teoksen, niin pistä sähköposti osoitteeseen arto@artotiihonen.fi

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol 2

Viime blogissani neljännesvälieräotteluiden jälkeen pohdin jalkapalloa (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulmasta (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/).

Tarkastelin oikeudenmukaisuutta laajasta eli eettisestä ja poliittisestakin näkökulmasta, en niinkään pelillisestä näkökulmasta eli siitä, ansaitsiko joku joukkue voittonsa vai ei. Näitä ei voi kuitenkaan täysin erottaa toisistaan.

Nyt välierävaiheessa olen valmis väittämään, että jalkapallo todella on oikeudenmukainen peli! Välieriin päässeet joukkueet – Englanti, Ranska, Belgia ja Kroatia – nimittäin ansaitsivat paikkansa sekä pelillisesti että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta.

Koska jalkapallo koetaan varsinkin Suomessa pelinä, joka on todella epäoikeudenmukaista, niin on tärkeää, että oikeudenmukaisuusaspektia käsitellään laajasti. Tottahan se tietysti on, että hävityn pelin jälkeen itsekin olen usein kokenut raskaasti, että väärä joukkue voitti.

Rehellinen ollakseni: aika usein tulee hetken päästä myönnettyä, että ”parempi joukkue kuitenkin voitti”. Ja sekin kuulunee pelin luonteeseen, että säkälläkin voittaessamme pystymme näkemään oman joukkueemme pelillisen paremmuuden, vaikka kukaan muu ei sitä tunnustaisikaan.

Paras tunne on kuitenkin ehdottomasti silloin, kun kumpikin joukkue on antanut kaikkensa – ja toinen on jostakin syystä voittanut. Tällaisen pelin jälkeen voittaminen ja häviäminen jää taka-alalle ja itse peli nousee kirkkaaseen valoon. Usein molempien joukkueiden pelaajatkin ymmärtävät, että tässä ollaan jalkapallon ytimessä. Nämä kohtaamiset jalkapallon MM-kisoissakin ovat minusta kaikkein hienoimpia. Voittaneen ja hävinneen joukkueen pelaajien halailut lohdutuksineen ja onnen toivotuksineen ovat parasta kisoissa.

Näissä MM-kisoissa onkin ollut paljon otteluita, joissa pelaajat ovat voineet kokea tällaista yhteistä kiitollisuutta pelin edessä. Joskus tappiokin on oikeudenmukainen ja ansaittu tulos. Sen aistivat pelaajat ja usein myös katsojat.

Nyt avaan oikeudenmukaisuusnäkökulman neljän eri teeman kautta, jotka olen otsikoinut: ”Pelillisesti ansaittu”, ”Historiallisesti ansaittu”, ”Oikeudenmukaisesti/eettisesti ansaittu” ja ”Epäoikeudenmukaisesti ansaittu”. Kohteenani ovat siis Venäjän MM-kisojen 2018 välieriin päässeet joukkueet.

Pelillisesti ansaittu

Kyllä näin todellakin voi sanoa. Jokainen välieräjoukkue voitti ansaitusti edellisen vastustajansa. Ranska oli selkeästi parempi kuin Uruguay ja Belgia yllätti Brasilian rohkealla taktiikallaan. Englantikin oli vahvempi kuin Ruotsi eikä Kroatian voittoa Venäjästä voi pitää pelillisesti vääränä, vaikka ottelu menikin rangaistuslaukauskilpailuun asti. Aika harva katsoja, asiantuntijoista puhumattakaan, on tästä asiasta eri mieltä. Tämä ei ole mitenkään tavallista MM-kisoissa.

Vielä epätavallisemmaksi asian tekee se, että neljän parhaan joukossa eivät ole Brasilia, Saksa, Argentiina tai Espanja, joista kaksi tai jopa kolme löytyivät useimpien asiantuntijoiden ennakkolistoissakin mahdollisina välierä- tai voittajajoukkueina.

Ja silti voi tosiaan väittää, että nämä joukkueet ansaitsivat pelillisesti paikkansa neljän parhaan joukossa. Vasta-argumentiksi voi esittää sen, että alkulohkojen jälkeen pudotuspelikaaviot näyttivät epätasaisilta. Toisaalta Saksa jäi jo alkulohkoon, Argentiinan ja Espanjan otteet taas olivat koko turnauksen ajan hakusessa.

Semifinaalijoukkueet voittivat myös neljännesvälieräottelunsa ansaitusti, joten mistään epäoikeudenmukaisesta onnenkantamoisesta ei ole kyse. Kaiken lisäksi ne pelasivat edellisillä kierroksilla klassikoksi nousevat ottelut: Ranska Argentiinaa vastaan, Belgia Brasilian kanssa, kun taas Kroatia taisteli isäntämaa Venäjän kanssa hikisen illan ja Englantikin voitti vastustajiensa lisäksi myös kotikatsomonsa ja mediansa epäluuloiset haamut pelissään Kolumbiaa vastaan.

Taktisesti, henkisesti ja pelillisesti nämä joukkueet näyttivät muille mallia pystyessään muuttamaan pelitapaansa vastustajan mukaan ja silti saavuttamaan tarvittavan intensiteetin pelissään. Tästä voisi kirjoittaa parikin kirjaa, mutta tässä riittää se, että kovin monta soraääntä tälle väitteelleni en ole kuullut. Kaikki joukkueet ansaitsivat paikkansa pelillisesti neljän parhaan joukossa.

Historiallisesti ansaittu 

Tämä argumentti liittyy vahvasti sekä yhteiseen jalkapallokulttuuriin ja MM-kisojen historiaan että eri maiden omaan erityiseen jalkapallohistoriaan.

Tästä näkökulmasta kaikille lienee selvää, että Englanti ansaitsi paikkansa semifinaaleissa. Monen mielestä on ollut oikeus ja kohtuus, että Englannin maajoukkue ja ehkä jopa koko jalkapallohullu kansa ansaitsevat vihdoinkin jalkapallon emämaan menestyksen. Uskon, että näin olisi ajateltu, vaikka joukkueen peli olisi ollut huonoakin. Tämä kertonee siitä, että oikeudenmukaisuusaspekti on vahva vaikuttaja jalkapallokulttuurissa.

Samasta syystä myös Belgian paikka ”semeissä” on historian näkökulmasta täysin oikein. Päinvastoin kuin Englannin kohdalla lisäsyynä on sekin, että Belgian joukkue on ollut jo jonkin aikaa yksilötasolla aivan maailman huipulla, mutta pelitaktiikka ja ehkä myös joukkuehenki on aiemmin rakoillut. Nyt on Belgian ”kultaisen sukupolven” onnistumisen hetki. Näin historia kirjoittautuu myös sukupolvihistoriaksi.

Ranskan menestystä voi selittää historiallisesti vaikkapa syklisesti. Ranska on hyvälläkin joukkueella sekä menestynyt että flopannut ja viime kisojen heikompi jakso vaati ikään kuin vastapainokseen menestystä. Historian ”taakka” positiivisena tavoitteen asettajana, ikään kuin velvollisuutena Ranskan menestyshistoriaa vasten katsottuna, on myös historiallinen menestyksen selittäjä ja antaa sille oikeudenmukaisuussilauksen.

Kroatian menestyksessäkin voi nähdä historian käden jäljen: vuoden 1998 pronssista on kulunut kaksi vuosikymmentä ilman samanvertaista menestystä. Kroatiallakin on pitkään yhdessä pelannut joukkue, jossa on tähtiä toki vähemmän kuin Belgialla, mutta siksi sen yhtenäisyys on ollut niin tärkeää näissä MM-kisoissa. Pienelle maalle, jossa jalkapalloliiton sekoilu ärsyttää kannattajia, menestys on senkin vuoksi merkityksellistä.

Yhteenvetona voi sanoa, että historiallisestikin on oikeudenmukaista, että juuri nämä joukkueet ja maat ovat neljän parhaan joukossa. Vasta-argumenttina voi toki sanoa, että historiallisesti olisi ollut oikein varmaan sekin, että neljän parhaan joukossa olisi ollut joukkueita Afrikasta, Aasiasta, Etelä-, Pohjois- tai Väli-Amerikasta.

Toisaalta on niin, että jos menestys tulisi vain historiallisten syiden vuoksi, niin se tuntuisi epäoikeudenmukaiselta. Siksi tässä arvioidaankin oikeudenmukaisuutta neljän eri aspektin kautta, joiden painoarvon jokainen saa itse asettaa vaikkapa prosenttiosuuksia eri teemoille asetellen. Toinen tapa on ajatella, että joku teema – vaikka pelillinen aspekti tai historiallinen aspekti – asetuvat ikään kuin positiivisuus- ja negatiivisuusakselille, jolloin toinen vetää toiseen suuntaan ja toinen toiseen.

Historiallinen näkökulma ei minkään maan kohdalla vedä negatiiviseen suuntaan, vaan enemmän tai vähemmän positiiviseen suuntaan. Eniten painoarvoa historialla on varmaankin Englannille, toisena Belgialle, mutta myös ranskalaiset ja kroatialaiset voivat nähdä historiallinen näkökulman joukkuetta kannustavana tekijänä. Kroatian poliittinen historia yhtenä entisen Jugoslavian osana on tässä varmaan aliarvioitukin.

Oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden perusteella ansaittu 

Jalkapallon MM-kisat synnyttävät ja myös nostavat esiin, mitä erikoisempia tarinoita. Sosiaalisen median aikakaudella näitä tarinoita syntyy pelaajien, joukkueiden, kannattajien ja itse asiassa melkein minkä tahansa syyn perusteella. Menemättä kaikkiin tarinoihin, joita MM-kisat ovat synnyttäneet, niin muutamatkin esimerkit kertovat niistä tarinoista, jotka saattavat vaikuttaa joukkueisiin. Tässä tapauksessa siis näihin neljään joukkueeseen. Onko siis eettisesti oikein, että nämä joukkueet ovat semifinaaleissa?

Lähdetään yksilötarinoista liikkeelle. Belgian Romelu Lukakun tarina köyhästä maitoa vedellä jatkaneesta pojasta Belgian kaikkien aikojen maalintekijäksi on koko jalkapallomaailmalle nyt tuttu. Kun Lukaku kokoaa Belgian joukkueen otteluiden jälkeen rinkiin ja kertoo jotain, johon muut yhtyvät, on koskettava yksilötarina muuttunut osaksi joukkueen yhteistä tarinaa.

Englannin Dele Allyn – tai Delen – rankka tarina huostaanotetusta pojasta on samanlainen ”ryysyistä rikkauksiin” –kertomus, joka synnyttää väistämättä oikeudenmukaisuusajatuksia myös Englannin puolesta.  Kylian Mbabbe Ranskan joukkueessa edustaa hienosti tätä jalkapallon eettisestikin tärkeää puolta heikko-osaisten mahdollisuutena päästä maailmassa eteenpäin. Luca Modricin tunnettu tarina Balkanin sodan jaloissa palloa potkineesta pikkupojasta nostaa Kroatian pelaajat myös kategoriaan, jota voi kannattaa myös tästä näkökulmasta.

On oikeudenmukaista, että tällaiset pelaajat onnistuvat elämässään.

Kisojen aikana syntyy myös tarinoita, jotka vetoavat katsojien oikeudenmukaisuuden tunteisiin. Monet varmasti liikuttuivat Ranskan voittaessa Uruguayn, kun Ranskan maalintekijä Antoine Griessmann ei tuulettanut maaliaan.

Syyn he olivat lukeneet lehdistä: Griessmann pitää itseään lähes uruguaylaisena, koska nämä pitivät huolta pikku-Antoinesta, kun hän nuorena muutti Ranskasta Espanjaan pelaamaan. Lisäksi Griessmannin tyttären kummisetä Diego Godin pelasi Uruguayan joukkueessa. Vaikka jalkapallo on maailman tärkein asia, niin sekään ei ole liian tärkeää. Sellainen sulattaa jalkapallon vihamiehenkin sydämen.

Aivan varmasti monet ovat liikuttuneet myös siitä, miten nöyrästi Englannin päävalmentaja Gareth Southgate suhtautuu peliin, jonka ääressä hän on pelaajana kokenut todennäköisesti elämänsä ikävimmät hetket epäonnistuttuaan rangaistuspotkussaan vuoden 1996 EM-kisoissa.

Kukapa ei olisi toivonut, että hänen suojattinsa korjaisivat arvostamansa valmentajan haavan joutuessaan samaan ankaraan testiin ottelussaan Kolumbiaa vastaan? Se oli oikeudenmukaista, ei toki ainoastaan Southgaten, vaan myös kaikkien englantilaisten näkökulmasta.

Tällaisia tarinoita jalkapallo synnyttää. Ne voivat olla oikeudenmukaisuutta korostavia ja eettisiä, mutta myös päinvastaisia, jolloin joukkueelle saattaa syntyä ”huono karma” jonkun pelaajan, taustajoukkojen, kannattajien tai vaikkapa poliitikon tai julkkiksen käyttäytymisestä.

Englannin puolesta puhunee eniten se kiteytys, mikä sisältyy entisen maajoukkuehyökkääjän ja erittäin tunnetun jalkapallokommentaattorin Gary Linekerin uudelleen muotoiltuun ja paljon siteerattuun sivallukseen, jonka mukaan jalkapallo on helppo peli, jota pelataan 90 minuuttia ja lopulta Saksa ei aina voitakaan. Oikeudenmukaisuus ja totuuskin voitti tässä uudelleen muotoillussa versiossa, sillä olihan se hirveän Englantikeskeinen se aiempi muotoilu, jonka kärki oli siinä, miksi Englanti ei voita.

Kuluvien MM-kisojen aikana Englanti on myös kasvanut joukkueena, jolla oli niskassaan historian paineet ja erittäin kriittinen media ja kannattajakunta. Englantilaiset fanit olisivat myös voineet pilata Englannin maineen käyttäytymisellään. Nyt olemme kuitenkin nähneet kisojen nuorimman joukkueen hitsautuvan yhteen myös kokemattoman valmentajan kanssa otteluissa, joissa joukkue on myös pelannut rohkeaa hyökkäyspeliä ja aktiivista puolustuspeliä.

Gareth Southgatesta on tehty liiveineen tyyli-ikoni, joka työväenluokkaisesta taustastaan (Englannissa edelleenkin jonkinlainen ”must” jalkapallosta puhuttaessa) puhuu huolitellusti ja toimii keskiluokkaisen harkitusti ja kokonaisuutta ajatellen. Englantilaiset ovatkin kehittäneet hauskan ajatusleikin, jossa eri asioiden edessä pohditaan, ”mitä Gareth Southgate tekisi tässä tilanteessa?” Tällaisista asioista koostuu jalkapallon erittäin suuri merkitys, jota jalkapalloa muuten alaspäin katsovatkin joutuvat ainakin joka neljäs vuosi ihailemaan.

Samanlaista ”saagaa” kerrotaan Belgiassa sen joukkueesta ja sen espanjalaisesta valmentajasta Roberto Martinezista, joka sai potkut Evertonista, mutta on osoittanut taktista kyvykkyyttä ja ennen kaikkea herkkyyttä hitsata tähdistä yhteen pelaava joukkue. Kummatkin em. valmentajat vaikuttavat nöyriltä asiantuntijoilta, jotka palveleva ”isompaa hyvää” kuin vain omaa uraansa. Tällaisiakin valmentajia on joukkueilla ollut, mutta näissä kisoissa suurin osa menestyneiden joukkueiden valmentajistakin on löytänyt oikean paikkansa joukkueen ja tiimin kokonaisuudessa.

Janne Andersson Zlatanin jälkeisen Ruotsin rakentajana ja Oscar Tabarez Uruguayn pelaajien ”opettajana” tulevat heti mieleen, mutta Didier Deschamps Ranskan luotsina henkii myös aikuisen ja kokeneen ihmisen – ei ainoastaan pelaajan – varmuutta pelaajiinsa. Sellainen oli pitkään myös Saksan uuden nousun yhdessä Jurgen Klinsmannin kanssa kasvattanut Joachim Löw. Myös Brasilian Titetä on suitsutettu, miksei myös Venäjän tsaaria Stanislav Cherchesovia, vaikka hän henkiikin hiukan erilaista ”isällisyyttä” kuin läntiset kollegansa. Tulos oli kuitenkin sama: hän sai joukkueensa pelaamaan epäitsekkäästi yhteen.

Valmentajat, jotka nostavat joukkueen tasoa, ovat oivallista materiaalia innostaville tarinoille. Neljän parhaan joukkoon päässeet maat tai niiden joukkueet ovat kaikki samassa tilanteessa eli niiden suunta on ollut ylöspäin. Menestys ei juuri tällä joukkueella ole ollut niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Odotukset olivat kovat, mutta realistiset. Ja mikä tärkeintä, näiden joukkueiden taakkana ei ollut aiempien menestysten puolustaminen, kuten Saksalla, Espanjalla, Portugalilla – osin myös Brasilialla ja Argentiinalla.

Oletan, että oikeudenmukaisuustunteemme asettuvat yleisemmin niiden puolelle, joilla ei vielä ole menestystä kuin niille, jotka aina menestyvät. Jalkapallon MM-kisoissa tosin kyynikot ovat erittäin usein olleet oikeassa, sillä menestys on kasautunut tietyille suurille maille. Moni kokenut asiantuntijakin on saanut näpeilleen, kun on perustanut veikkauksensa aiemmille meriiteille huomaamatta, että jalkapallo on ainakin viime kisoista lähtien muuttunut todella taktiseksi peliksi, jossa heikommillakin joukkueilla on kyky haastaa jättiläisiä. Sehän nähtiin jo näiden MM-kisojen alkulohkoissa ja jopa karsinnoissa.

Ranskaa lukuun ottamatta semifinaalijoukkueet siis ansaitsevat paikkansa myös tästä oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Ja Ranskallakin on takanaan vaikeita vuosia ja uuden sukupolven kasvattaminen on vielä kesken.

Jalkapallon MM-kisojen historia, jota käsittelin edellisessä blogissani, on turhan usein ollut epäoikeudenmukaisten voittajien historiaa, katsoi asiaa pelillisesti, poliittisesti tai moraalisesti. Nyt kuitenkin näyttäisi, että kerrankin jokainen välieriin selviytynyt joukkue ja maa on saamassa ansionsa mukaan.

Kriitikkoni varmaan sanoisi, että asiaa tulisi katsoa myös niiden näkökulmasta, jotka eivät päässeet semifinaaleihin. Hän onkin oikeassa, olemmehan paljon herkempiä epäoikeudenmukaisuuden tunteille kuin oikeudenmukaisuudelle.

Epäoikeudenmukaisuuskin oli oikeudenmukaista Venäjän kisoissa

Tietysti hävinneet joukkueet ja kansakunnat niiden takana tuntevat, että oli epäoikeudenmukaista, ettei meidän joukkueemme ole enää mukana kisoissa. Väitän, että näissä kisoissa ei käynyt näin, sillä jokainen ”sai ansionsa mukaan”.

Aloitetaan Saksasta, viime kisojen ylistetystä mestarista. Peli oli aneemista ja mielikuvituksetonta. Ruotsi-ottelussa pelaajat ”sikailivat” epäsaksalaisesti sekä pienillä koiruuksilla että voiton juhlinnallaan. Oli täysiin oikein, että joukkue ei päässyt jatkoon. Laajempi näkökulma löytyy Saksan sisällä kiehuvasta poliittisesta kissanhännän vedosta, joka sai ilmauksensa myös joukkueen sisällä. Kun ”ulkoparlamentaariset” seikat ja tarinat vaikuttavat joukkueisiin positiivisesti, kuten edellä olen osoittanut, niin vaikuttavat ne tietysti negatiivisestikin.

Erinomainen esimerkki on myös Argentiina, jossa syypäitä ovat Lionel Messin lisäksi myös negatiivista kiihkoa herättänyt valmentaja Jorge Sampaoli ja ”hyväntahdon lähettiläs” Diego Maradonan erittäin epäeettinen käyttäytyminen ryyppäämisineen, juomisineen ja keskisormen näyttämisineen. Minusta Argentiinan liitolle voisi antaa jopa jonkun rangaistuksen jalkapallon ”Respect-henkeä” rikkovasta käyttäytymisestä. Oli todella oikeudenmukaista, ettei Argentiinaa nähty loppukahinoissa.

Entäs sitten Espanjan jalkapalloliiton käsittämättömät päätökset, joilla viimeistään estettiin joukkueen menestys. Ensin erotetaan valmentaja juuri ennen kisoja ja annetaan mahdoton tehtävä jalkapallolegendalle Fernando Hierrolle, joka potkitaan sitten kisojen jälkeen palliltaan. Taustalla on tietysti myös Katalonian ja Espanjan välinen poliittinen kiista, jota kumpikaan osapuoli ei ole osannut hoitaa kuntoon eikä yhteinen jalkapallojoukkuekaan kyennyt Pyreneiden niemimaan kansoja yhdistämään niin kuin joskus aiemmin.

Portugalille menestys olisi ollut liikaa EM-kullan jatkeeksi. Ja oli oikeudenmukaista sekin, etteivät Cristiano Ronaldo, Messi ja Neymar varastaneet MM-kisoja niiltä, joille se kuuluu: yhtenäisille joukkueille. Neymarin, josta tuli näyttelemisensä ansiosta negatiivinen meemi, vuoksi Brasiliankin menestys olisi ollut epäreilu hyvää jalkapalloa kohtaan. Messin tahdottomuus ja velttous, vaikkakin varmaan surullinenkin, oli niin näkyvää, ettei olisi ollut reilua tehdä hänestä ja Argentiinasta kisojen tähteä.

Suuret maat saivat siis ansionsa mukaan negatiivisessa mielessä. Mutta huomattavaa on, että myös pienet maat saivat ansionsa mukaan. Se vasta reilua ja oikeudenmukaista onkin.

Kisojen isäntämaa Venäjä sai juuri sen, minkä se tarvitsi ja ansaitsi sekä venäläisten että meidän muiden mielestä. Vähemmänkin olisi ehkä voinut riittää, mutta toisaalta joukkue taisteli aivan loistavasti ja pelasi taktisesti viisaasti. Venäläiset ovat myös olleet erinomaisia kisaisäntiä ja –emäntiä eikä mistään äärinationalistisista selkkauksista ole ollut merkkejäkään. Aina on oikeudenmukaisuuden tunteita herättävää, että surkeiksi häviäjiksi ennustettu joukkue yllättää arvostelijat ja ylittää itsensäkin. Enemmän olisi ollut ehdottomasti liikaa, mutta hieno taistelu Kroatiaa vastaan oli reilu lopetus Venäjän joukkueen kisoille.

Entäs naapurimaamme Ruotsi, joka yllätti myöskin asiantuntijat. Se myös osoitti, ettei ”sota yhtä miestä kaipaa”. Hienoa oli sekin, että Zlatan kannusti rehdisti joukkuetta ja että ruotsalaiset eivät tehneet tästä mitään negatiivista numeroa ”ei-ruotsalaisia” vastaan. Päinvastoin joukkue osoitti vahvaa reilun pelin henkeä asettumalla vahvasti epäonnistuneen pelaajansa puolelle ”vihapuhujia” vastaan.

Myös lähinaapurimme Tanska ja Islanti pelasivat kisat, joista ne voivat olla ylpeitä. Tanskalla oli toki mahdollisuus parempaankin, mutta todennäköisesti Kroatia kuitenkin oli vahvempi joukkue. Kroatian ja Islannin menestys tuntuu oikeudenmukaiselta myös Suomen näkökulmasta, koska pelasimme tasaisia pelejä kumpaakin joukkuetta vastaan MM-karsinnoissa. Näiden maiden menestys antaa meillekin uutta uskoa Huuhkajiin. Sekin lienee reilua, kun ajattelee, miten suomalainen jalkapallo on saanut epäoikeudenmukaistakin arvostelua osakseen aikojen saatossa.

Jos oikein kaivelee kisoja, niin muutaman kerran tunnistin itse reilun pelin hengen vastaista fiilistä. Saksan voitto Ruotsista ja saksalaisten käyttäytyminen pelin jälkeen oli toinen. Toinen oli hetki, kun Senegal putosi jatkosta ja kun Japani meni jatkoon pelaten vain aikaa kellosta tietäessään tasapelin riittävän jatkoon. Hiukan irvokasta oli, että epäurheilijamaisesti pelannut joukkue meni jatkoon ”reilun pelin” sääntöjen perusteella vähempien varoitustensa ansiosta.

Kolmas asia, joka herätti vahvasti reilun pelin vastaisia fiiliksiä, oli VAR-järjestelmä, joka alkulohkojen aikana näytti vahvistavan näyttelemisen ja torikokousten asemaa pelien ratkaisijoina. Onneksi erotuomarit oppivat käyttämään järjestelmää jatkossa paremmin eli siihen suuntaan, jota itsekin vaadin (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Turhaan ei pidä videokameroita katsella eikä niitä jatkopeleissä ole juuri tarvittukaan.

Toisaalta jalkapallon oikeudenmukainen luonne paljastui pudotuspeleissä. Pelaajatkin ymmärtävät, että tosi pelissä ollaan reiluja eikä haeta halpoja ja epäreiluja voittoja. Jopa Neymar kielsi tuomaria katsomasta videota kaatuessaan rankkarialueella. Alkulohkoissa tilanne on vähän toinen, kun yhdellä onnistuneella näyttelijäsuorituksella saattaa etukäteen huonompi joukkue päästä yllättäen jatkoon ja etukäteen parempi joukkue voi helpottaa tietään eteenpäin.

Jatko-ottelut olivat alkulohkojen jälkeen siistejä ja reiluja pelejä. Tahallinen väärinpeluu on ollut vähäistä ja näytteleminen lähes minimaalista. Hyvä jalkapallo, jalkapalloilijat ja tuomarit!

Senegalin, afrikkalaisten, aasialaisten ja amerikkalaisten joukkueiden puuttuminen neljän parhaan joukosta voi toki tuntua epäoikeudenmukaiselta. Globaalisti ajatellen on tosin mahdollista ajatella niinkin, että ”maapallon vanhainkodin” eli Euroopan menestys on sekin ihan oikein.

Putinin ja Trumpin itsevaltiutta ja kansallista yhtenäisyyttä ihailevassa maailmassa Eurooppa on jäänyt sivurooliin, mutta nyt jalkapallo näyttää, että länsimaiset demokratiat, joiden vahvuus perustuu etnisesti ja kulttuurisesti rikkaisiin joukkueisiin ja kansakuntiin, ovat kuitenkin jalkapallossakin parhaita.

Jalkapallon MM-kisat lisäävät empatiaa

Näissä kahdessa jalkapalloa ja oikeudenmukaisuutta käsitelleessä kirjoituksessani olen löytänyt erittäin paljon asioita, kokemuksia, tarinoita ja tulkintoja, joiden avulla jalkapallo näyttäytyy oikeudenmukaisena.

Aivan varmasti olen liioitellut oikeudenmukaisuusaspektia, mutta silti olen pysynyt totuudessa, sillä lainaamani tarinat ja tulkinnat ovat olleet aivan oikeita. Itse asiassa olen varmaan aliarvioinutkin monen tarinan merkitystä, sillä niiden voima esimerkiksi välieriin päässeissä maissa on todennäköisesti paljon suurempi kuin osaan täältä Suomesta kuvitellakaan.

Otetaan vielä pari esimerkkiä jalkapallon voimasta. Mediassa MM-kisojen kanssa on kilpaillut vain thaimaalaisen juniorijalkapallojoukkueen taistelu elämästään veden täyttämässä luolastossa. Vähättelemättä poikien tragediaa ja sen mediaan sopivaa draaman kaarta on sen saaman valtavan mediatilan yhtenä syynä myös tämä samanaikaisuus MM-kisojen kanssa. Tämä on tietysti hieno asia, jos urheilutapahtuma saa meidät kiinnostumaan meille muuten tuntemattomien pikkupoikien kohtalosta.

Mahtoivatkohan pojat siellä luolan pimeydessä pohtia, mikä maa voittaa jalkapallon MM-kisat? Jaksoivatkohan he taistella nälkää ja pelkoa vastaan saadakseen tietää, voittiko heidän suosikkijoukkueensa?

Meitä suomalaisia on myös liikuttanut tansanialaisen tyttöjoukkueen kohtalo. Pääsevätkö he pelaamaan Helsinki-cupiin, joka olisi heille aivan ihmeellinen kokemus, jonka eteen he ovat harjoitelleet ja opiskelleet vuosikausia.

Meistä monet ovat voineet elää näiden jalkapallojunioreiden epätoivon tunteiden ja jalkapallon MM-kisojen synnyttämien oikeudenmukaisuuden tunteiden kanssa ikimuistoiset kesäviikot.

Näyttää siltä, että MM-kisat päättyvät oikeudenmukaiseen lopputulokseen voitti mikä maa tahansa neljästä jäljellä olevasta joukkueesta nämä kisat. Näyttää myös siltä, että pojat pääsevät hengissä pois kammottavasta kiipelistään ja että tytötkin pääsevät lopulta kokemaan ne ikimuistoiset kisansa Helsingissä.

Kaupungissa, jossa samaan aikaan kohtaavat kuluvien ja tulevien kisojen isäntämaiden päämiehet. Todennäköisesti pääasia on, miten USA osaisi järjestää neljän vuoden päästä yhtä oikeudenmukaiset jalkapallon MM-kisat kuin olivat nämä Venäjän kisat.

Aiemmat kirjoitukset MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukaista, vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018.

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol1

Jalkapalloa ei voi seurata ilman että joutuu ottamaan kantaa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jotkut fanittavat jostain kummallisesta syystä jotain joukkuetta ja jotain maajoukkuetta. Joskus muutamia kymmeniä vuosia sitten sille saman joukkueen kannustamiselle saattoi olla olemassa jokin rationaaliselta ainakin silloin vaikuttanut syy. ”Derby County oli silloin kova joukkue” tai ”rakastuin hollantilaiseen peliin:”

Nyt kannustamisen syy voi olla vain uskollisuus ja jääräpäisyys, mikä tosin auttaa löytämään merkityksen jalkapalloon edelleenkin, vaikka tuo pikkupoika tai –tyttö ei enää itse palloa potkisikaan eikä edes seuraisi lajia muulloin kuin suurkisojen aikaan. On tärkeää tuntea oman joukkueensa pärjäävän.

Voisiko tätä otsikon kysymystä kuitenkin lähestyä jotenkin muuten kuin emotionaalisesti? Tai miksi se edes on emotionaalinen kysymys?

Yksi syy on tietysti se, että haluamme suosikkimme voittavan tai ainakin pärjäävän odotuksia paremmin. On noloa kannustaa joukkuetta, joka ei pärjää. Silti tämä argumentti ei ole pätevä, koska monet kannustavat joukkueita ja maita, jotka eivät juuri koskaan pärjää. Toisaalta mikäänhän ei olisi hienompaa kuin se, että epätodennäköinen – ja minun kannattamani – joukkue voittaisi. Olisko tämä sitten 1-1 –argumentti?

Tunteitahan tällainen ”suosikkiperuste” tietysti herättää, kun jalkapallo nyt kuitenkin on edelleen sattumapeli. Varsinkin kun inhoamani ja epätosi Gary Linekerin lausuma saksalaisista on nyt virallisestikin päivitetty vastaamaan todellisuutta. Myönnettävä on, että harvoin minä olen ollut niin tunteellinen telkkariottelussa kuin sinä iltana, kun Saksa teki voittomaalin Ruotsin verkkoon viimeisellä hyökkäyksellään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista!

Tartutaanpa tähän: (epä)oikeudenmukaisuus lienee aika hyvä selittäjä sille, miksi jalkapalloturnaukset ovat niin äärettömän kiinnostavia. Itse ainakin tarkastelen koko MM-kisojen historiaakin jonkinlaisesta oikeudenmukaisuusperspektiivistä. Jaottelen voittajat oikeudenmukaisiin ja epäoikeudenmukaisiin voittajiin. Tämä ei ole muuten sama asia kuin se, että jaottelen voittajat myös niihin, jotka ovat pelillisesti ansainneet voiton ja niihin, jotka eivät. Oikeudenmukaisuus on paljon laajempi käsite.

Vähän perusteluja kaivattaneen. Aloitetaan epäoikeudenmukaisista voittajista. Minusta – ja monista muistakin – tuntui, että vuoden 1974 maailmanmestaruus olisi kuulunut Hollannin mahtavalle joukkueelle ja sen kapteenille Johan Cruijffille, jonka pelityyliä yritin pikkupoikana matkia. Epäoikeudenmukaisuus jatkui vuoden 1978 kisoissa, joissa Hollanti ei ehkä olisi ansainnut pelillisesti voittoa, mutta poliittisesti oli vielä enemmän väärin, että sotilasjuntan hallitsema Argentiina voitti kisat.

Ainakin minun arvioinneissani oikeudenmukaisuus on siis eettinen ja poliittinenkin käsite. Englannin voitto 1966 voidaan hyvin perustein pitää sekä epä- että oikeudenmukaisena voittona. Ajankulku lienee kääntänyt ajatukset ja tunteetkin siihen suuntaan, että oli oikein antaa Englannin eli jalkapallon emämaan voittaa turnaus kotisaarellaan. Erityisesti siksi, että jalkapallohullumaa ja sen kansa on joutunut niin usein nöyrtymään noiden yli 50 vuotta sitten käytyjen kisojen jälkeen.

Jotakin peliä suurempaa – jos sellaista voi olla – löydetäänkin jalkapallokisoissa jatkuvasti. Oliko oikein antaa kisat Venäjälle 2018, Argentiinalle 1978 tai Qatarille 2022? Mutta ei mennä liian kauas aiheesta ellei sitten käy niin, että Venäjä voittaa nämä ristiriitaiset kotikisansa (teksti on kirjoitettu ensimmäisen pudotuspelikierroksen jälkeen). Jalkapalloihmisenähän ei voi olla ihailematta joukkuetta, joka tuomitaan kisojen heikoimmaksi ja joka silti pudottaa jatkosta Espanjan.

Espanjastahan on pakko sanoa, että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta Espanja lähti kisoihin tilanteesta, jossa (epä)oikeudenmukaisuuden tunteet suorastaan huusivat ilmaustaan. Katalonian ja Espanjan itsenäisyyskiista ja auktoriteettiongelmaisen liiton järjetön päätös erottaa päävalmentaja juuri ennen kisoja loivat tilanteen, josta käsin olisi ollut suoranainen ihme, jos joukkue olisi pärjännyt nähtyä paremmin.

Itse odotin heidän jäävän alkulohkoon. Pelaajatkin nimittäin ovat hyvin herkkiä sille, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Paras peli ja paras turnaus on se, missä tuntee tehneensä oikein myös laajemmassa mittakaavassa. Usein tämä kääntyy myös ajatukseksi ja tunteeksi siitä, että me tarvitsimme voittoa eniten. Yksittäisessä ottelussa altavastaaja yleensä tarvitsee voittoa enemmän, mutta pointtini on, että globaalissa mittakaavassa näin on ainakin joskus ollut koko kisojenkin suhteen.

Saksa tarvitsi voittoa vuonna 1990 juuri Saksojen yhdistymisen jälkeen ja saikin sen. Brasilia tarvitsi vuonna 1958 voittoa katastrofaalisten 1950 kisojen aiheuttaman trauman jälkeen. Jalkapallossa syklit ovat pitkiä, joten myös Hollannin EM-kulta 1988 liittyy tähän ketjuun tai Espanjan 2006 MM-kulta. Oli oikeudenmukaista, että loistavat jalkapallokulttuurit saivat ansionsa mukaan, vaikka vähän myöhässäkin.  Tämä jatkuvuus on kuitenkin koko MM-historian suola. Jos ei nyt, niin ehkä jos teemme työtä, niin sitten myöhemmin.

Ranska 1998 liittyy siis sekin tähän ketjuun, sillä monen mielestä ainakin Ranskassa myös Michel Platinin johtama loistava joukkue olisi ansainnut MM-kultaa 1980-luvun kisoissa. Ranskan voiton saattoi myös nähdä monikulttuurisuuden voittona ja jollakin tavoin kansakunnan integraation symbolina aivan kuten Saksan 1990 voiton tai vuoden 2006 pronssimitaleiden kotikisoissaan. Oikeudenmukaisuus ja eettisyys ovatkin joskus jopa voittoa tärkeämpiä, sillä juuri vuoden 2006 kisat olivat Saksalle ja muillekin tärkeitä ehkä myös siksi, että Saksa jäi pronssille, mutta oli silti tai siksi kansakuntana voittaja.

Tämä taso on herkkä tulkinnoille, sillä viime kisoissa oli monta syytä sille, miksi Brasilian olisi pitänyt voittaa kotikisoissaan. Mutta kisoja ennen ja kisojen aikana ilmeni niin paljon ikäviä asioita kisojen järjestämiseen liittyen, että oli lopulta aivan oikein, että kisat päättyivät isäntien rajuun pettymykseen. Ja jos oikeudenmukaisuusnäkökulmaa jatkaa, niin näissä kisoissa Brasilian joukkueella on revanssin paikka ja olisi oikeudenmukaista, että he voisivat pyyhkiä häpeätahran maineestaan voittamalla nämä Venäjän kisat. Uskon, että se luo joukkueelle myös ylimääräistä intoa tavoitella pokaalia.

Joku voi vähätellä asiaa, mutta päinvastaiset esimerkit Saksan, Argentiinan, Espanjan, ehkä jopa Portugalin joukkueista vahvistavat vaikutusta. Näillä joukkueilla ei ollut mitään itseään isompaa syytä voittaa mestaruutta. Joku tosin voi väittää, että Lionel Messin tai vaikkapa Cristiano Ronaldon olisi ollut oikeutettua voittaa kisat, koska he ovat maailman parhaita pelaajia.

Ei, olen täysin eri mieltä. Jalkapallo on juuri tällä tavoin yksilöiden egoja suurempaa ja olisi ollut epäoikeudenmukaista muita pelaajia ja koko jalkapallokulttuuria kohtaan, että nämä yksilöt olisi nostettu pelin ja koko yhteisön yläpuolelle. Usain Bolt voinee olla sellainen yksilölajissa mutta ei Messi tai Ronaldo jalkapallossa.

Luulen, että myös Messi tietää tämän sisimmässään – niin tahdoton ja veltto ei voi olla pelaaja, joka sydämessään tuntisi, että on oikein, että Argentiina voittaa. Kyse oli aivan liikaa siitä, että Messi voittaa. Jumala kosketti Messiä jälleen kerran, kuten Jari Tervo ennen kisoja kirjoitti. Oikea verbi tosin on ”koetteli”. Terveiset Saaralle…

Oikeudenmukaiseksi luokittelen siksi myös sen, ettei Ronaldoa kruunata maailman kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. Sellainen hänestä olisi voinut tulla, jos Portugali olisi MM:n voittanut. EM-kisojen voittokin tuli oikeudenmukaisesti finaalipelissä, jonka Ronaldo ”pelasi” vaihtopenkillä kannustajana. Siitä pisteet tuolle jumalan hylkäämälle miehelle, joka kuitenkin näyttää egoismistaan huolimatta ymmärtävän paljon paremmin pelikavereiden ja ehkä jopa vastustajien merkityksen itselleen ja koko pelille kuin kilpakumppaninsa Messi. Viittaan tässä hänen käyttäytymiseensä Edison Cavanin loukkaantuessa. Toivottavasti Messi kasvaa ihmisenä ja tulee vielä neljän vuoden päästä MM-kisoihin ja silloin yhtenä joukkueen pelaajista eikä jumalan valittuna.

Jalkapallon MM-kisat ovat nimittäin oikeudenmukaisuusnäkökulmasta varatut syttyville tähdille, joilla ei ole vielä paikkaa maailman huippujoukkueissa ja jotka saattavat tulla jostakin pienestä ja köyhästä maasta. Ellei MM-kisoja olisi, niin kaikilla ei olisi samanlaisia mahdollisuuksia näyttää kykyjään. Siksi näissäkin kisoissa minua innostaa eniten se, että saan nähdä ennen näkemättömiä joukkueita ja pelaajia, jotka kamppailevat supertähtien ja -joukkueiden kanssa tasaveroisesti. Viime kisoissa löytyivät James Rodriquez ja Costa Rica, EM-kisoissa nousi kaikkien tietoisuuteen Islannin koko joukkue ja HUH-HUH-fanit.

Pohjoismaiden yllättävä menestys lämmittää erityisesti sydäntä. Pelaajien taitokin on parempaa kuin odotin. Harmitusta toki aiheuttaa se, että Afrikasta ei taaskaan tullut menestysjoukkuetta. Joskus näkee siinä myös kolonialismin taakkaa tai valtioiden omaa kyvyttömyyttä rakentaa joukkueita, joissa huippuyksilöt saisivat kykynsä parhaiten esille. Tällaista stooria jalkapallo kaipaisi yhtä lailla kuin Islantia tai Costa Ricaa. Ne tuntuvat oikeudenmukaisilta, sillä jalkapallohan on kuitenkin peli, jossa kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet pärjätä.

Mutta palataan kisojen voittajiin ja voittojen oikeudenmukaisuusarviointiin. Ehkä kaikkein epäoikeudenmukaisin voitto kisojen historiassa on ollut vuoden 1954 Länsi-Saksan voitto ylivoimaisesta Unkarista. Vuonna 1974 Länsi-Saksan joukkue oli kuitenkin erinomainen ja oli makuasia, kumpi oli parempi Hollanti vai Franz Beckenbauerin ja kumppaneiden ehdottoman kova joukkue.

Vielä pidemmälle mentäessä voitaneen sanoa, että fasistisen Italian voitot 1930-luvun kisoissa olivat eettisesti epäilyttäviä, vaikka joukkue olikin varmasti yksi parhaista maailmassa. Ikävää, että Italia joutuu kärsimään myös epäeettisestä nykyhistoriastaan vuoden 2006 finaalin tapahtumien takia.  Toisaalta väärin olisi ollut sekin, että Ranska olisi voittanut. Huippupelaajien on kestettävä ”vihapuhetta” tai vastaavaa ärsytystä, näin se vain on, vaikka oikeudenmukaista olisi, että väärinpeluuta ei lainkaan sallittaisi millään tavalla.

Oikeudenmukaisuusaspektini ei tietenkään selitä kaikkia voittajia, koska useimmiten tällainen näkökulma ei edes artikuloidu vaikuttavaksi tekijäksi kisailtaessa MM-kisojen voitosta. Yllättävän usein kisoihin ja niissä esiintyviin joukkueisiin kuitenkin liittyy myös tällainen laajempi, yhtä aikaa eettinen ja emotionaalinen aspekti, joka vaikuttaa myös joukkueisiin ja yksittäisiin pelaajiinkin. Jos jalkapallo olisi vain peliä, niin kunnon jännitteitä ja merkityksiä ei synny.

Jos Espanjaan vaikuttivat jo mainitut ristiriidat, niin varmaan Saksan sisäpoliittinen ja joukkueen sisäinen ”poliittinen” tilanne varmaan jollakin tavalla vaikuttivat joukkueen hengettömyyteen. Saksan jalkapallon noususta kertovassa kirjassakin kerrotaan yllättävän paljon siitä, miten vuoden 2014 joukkuetta rakennettiin yhteishenkeä korostaen. Silloin ei Saksassa ollutkaan samanlaista ristivetoa syntyperäisten ja muualta tulleiden välillä kuin nyt. Asiahan jakaa päähallituspuoluettakin. Miksei siis maajoukkuetta?

Mutta voiko (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulman viiltää pois itse pelistä ja sen seuraamisesta. Ei tietenkään voi, mutta jokainen meistä joutuu määrittelemään, minkä arvon pelin ulkopuolisille asioilla seuraamisessaan antaa. Helppoahan se ei ole, sillä aika sokeitahan me olemme näille omille tuntemuksillemme, joiden syyt voivat olla mitä moninaisemmat.

Parasta tietysti on, kun MM-kisat voittaa joukkue, joka sen voiton pelillisesti ansaitsee, mutta joka tuntuu myös muuten oikeudenmukaiselta ja eettiseltä. Jalkapalloa pidetään epäoikeudenmukaisena pelinä, jossa voittaja on usein sellainen joukkue, mikä ei sitä edes pelillisesti ansaitse. Tällaisenahan on yleisesti pidetty mm. Kreikan EM-kisavoittoa vuonna 2004. Silti suomalaistenkin kannalta oli hienoa nähdä, että keskivertojoukkue saattaa edetä mestariksi asti onnistuneella taktiikalla ja kovalla yrityksellä. Ehkä se toimi mallina myös Islannille ja muillekin pikkumaille. Jälkikäteenkin siis voi vielä arvioida voittojen oikeudenmukaisuutta ja merkitystä. Se lienee urheilu- ja jalkapallopuheenkin yksi vahvuus.

Näissä kisoissa ei mielestäni ole etukäteen kovin monta eettisesti ja oikeudenmukaisesti ajateltuna ”oikeaa joukkuetta” kisoja voittamaan. Kuitenkin moni joukkue ja maa on omaan saagaansa varmasti kehitellyt tällaista tarinaa. Venäjällä se on rakentumassa, Brasilialla siihen on viime kisoista aiheet, Englanti voi kaivaa sen pitkästä menestymättömyyden historiastaan ja Belgia voi synnyttää ihan jotain uutta, jolla on kansakuntaa tai jopa maailmaan yhdistävä vaikutus.

Saa nähdä, onko näillä mitään merkitystä, kun finaalia pelataan. Se pienikin boosti saattaa nimittäin olla ratkaiseva tuloksenkin kannalta.

Aiemmat tekstit MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit!

Tämän kertaisen blogini aiheena ovat futiskommentaattorit lähinnä YLEn studiossa, mutta myös joissakin valtamedioissa. Parin vuoden takaisten EM-kisojen kuluessa tein aika kattavan analyysin näistä kommentaattoripuheista ja –rooleista (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/), joten nyt yritän keskittyä piirteeseen, joka on entisestään korostunut näissä Venäjän MM-kisoissa.

Kyse on erilaisten pelianalyysitilastojen lisääntyneestä käytöstä jalkapallovalmennuksessa ja varsinkin pelitaktiikkoja suunniteltaessa. Nyt nuo pelianalyysitilastot ovat valuneet voimalla myös futiskommentaattoreiden puheeseen. Edellisten MM-kisojen blogissani pohdin tämän ”tilastofutiksen” hyviä ja huonoja puolia tarkemmin (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), mutta nyt keskityn rajatummin aiheeseen.

Minua on nimittäin rasittanut (VAR-järjestelmän luomien negatiivisten piirteiden lisäksi, https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/) se, että erilaisten tilastojen merkitys futiskommenteissa on paisunut aivan liian suureksi.

En puutu tässä edes siihen, että toimittajien tai juontajien aivan keskeinen ”osaaminen” perustuu, mitä eriskummallisimpiin tilastoihin, joita jalkapallosta on vuosikymmenten saatossa kerätty. Toki ne ovat suureksi osaksi hupia ja kuuluvat jalkapallomaailman historiaan oleellisesti varsinkin siksi, että maailmalla jalkapallo on erinomaisen suuri vedonlyönnin kohde. Vedonlyöntihän on kulttuurin muoto, jossa uskon tulisi voittaa todennäköisyydet ja siksi vedonlyöntibisnes tuottaa erilaisia ”todennäköisyyksiä” asioista, joilla ei ole oikeasti mitään tekemistä yksittäisen ottelun tai turnauksen voittamisen kanssa.

Harmitukseni kohde on se, että YLEn sinänsä mainioista jalkapallokommentaattoreista on tulossa epäpäteviä ja –selviä uusien ja edelleenkin erittäin ongelmallisten futistilastoanalyysien tulkitsijoita. Heidän osaamisensa on olla kokemusasiantuntijoita, joiden kommentteja pelin hengestä, joukkueen tunnetiloista, erilaisten tilanteiden vaikutuksista pelaajiin ja valmentajiin katsojat haluaisivat kuulla eivät jälkikäteisselityksiä siitä, miten syöttömäärät, ”pakkaukset” jne. vaikuttivat jo käytyyn otteluun.

Ei ole ehkä viisasta sekään, että urheilutoimittajat tukeutuvat analyyseissaan näihin kaupallisiin sovelluksiin. Seuraavassa vaiheessa toimittajia ei enää tarvita lainkaan, jos he eivät tuo lisäarvoa omalla asiantuntijuudellaan.

Fokusoin nyt puolivälieräotteluihin ja niiden tulkitsemiseen ”kokemusasiantuntijan” näkökulmasta. Olen nyt tässä itse se kokemusasiantuntija, vaikka studiossa on minua huimasti paremmat ihmiset tähän tehtävään. Toisaalta minä olen kyllä paljon koulutetumpi tulkitsemaan ”tieteellisiä” tai tilastollisia faktoja jalkapallosta kuin entiset pelaajat tai nykyiset valmentajat.

Mitä jäi analysoimatta puolivälieräotteluista?

YLEn futiskommentaattorit ovat joko suomalaisia huippuvalmentajia tai entisiä huippupelaajia. Taso on korkea myös sanavalmiuden osalta, sillä studiossa ei kieli ole kuivunut kitalakeen yllättävissäkään tilanteissa. Selitys, mitä kummallisimpiin pelin käänteisiin, löytyy yleensä kakistelematta.

Kommentaattoreiden kyky jälkikäteisanalyysiin onkin erinomaista luokkaa. Videoklippien avulla kuvataan ”tilojen” tekemiset, niiden oivallinen käyttö ja myös käyttämättä jättämiset. Paljon vähemmälle selitykselle jää kuitenkin se, miksi joukkueet ja pelaajat eivät toimi niin kuin heidän kuvittelisi taktiikkavideoiden ja –tilastojen mukaan pelaavan.

Pari muistutusta: yleisesti käytetyt ”hyvän pelin” tilastot eivät kerro yksittäisen joukkueen valitseman taktiikan mukaisia tietoja pelistä. Voittavien joukkueiden syöttömääristä, maalintekotilanteista, pallonhallinnasta tai vaikkapa siitä, miten monta pelaajaa on pallollisen alapuolella jne., on pyritty rakentamaan todennäköisyyksiä sille, mitä asioita joukkueen kannattaisi pitää pelissään tärkeinä. Näistä saadaan nykyään tarkat tilastot käyttöön melkein reaaliaikaisesti.

Valitettavasti varsinkin etukäteen heikompi joukkue valitsee viisaasti sellaisen taktiikan, joka saattaa sotia täysin tällaista ”yleistävää tilastotiedettä” vastaan. Aika usein kuulemmekin Petri Pasasen sympaattisen naurahduksen, kun asiantuntijat ovat joutuneet nöyrtymään pelin edessä tilastoihin pohjautuvine väärine etukäteisajatuksineen.

Taktinen tietous katsojien keskuudessa on varmasti noussut kommentaattoreiden ansiosta, mutta lisääntyykö ymmärrys pelistä, kun kaikki kommentaattorit selittävät peliä nykyisen ”tilastoihin perustuvan doktriinin valossa” ikään kuin muilla tekijöillä ei olisi mitään merkitystä.

Keskityn tässä vain yhteen ajatukseen. Ajatus on: ”Taktiikka voi toimia ainoastaan silloin, kun joukkueen jokainen pelaaja sisäistää sen 100-prosenttisesti”. Jos valmennus onnistuu tässä tavoitteessa, niin se on onnistunut tehtävässään riippumatta siitä, johtiko taktiikka toivottuun tulokseen vai ei. (tästä enemmän: (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/).

Jos joukkue pystyy pelaamaan ”omaa peliään” riippumatta siitä, tuottaako se ”tilastofutiksen” näkökulmasta oikeita viitearvoja, niin se yleensä myös pakottaa vastustajan taktiikan raiteiltaan. Joskus se oma peli perustuukin vastustajan pelin sekoittamiseen ja paljon vähemmän ikään kuin oman (hyökkäys)pelin rakentamiseen. Tätä jotkut kutsuvat nihilistiseksi taktiikaksi, vaikka se nyt vain on viisasta etukäteen huonommalle joukkueelle.

Otetaan konkreetit esimerkit eli puolivälieräottelut: Ranska-Argentiina (4-3) ja Belgia-Japani (3-2). Jälkimmäisen ottelun ensimmäistä puoliaikaa kommentaattorit kehuivat lähes maasta taivaisiin, vaikka ottelu oli 0-0. Se olikin taktisesti kiinnostava jakso, koska kumpikin joukkue saattoi ”pelata vahvuuksillaan”, sillä pelin intensiteetti ei ollut lähelläkään huippua eivätkä ne haastaneet kunnolla vastustajan käyttämää taktiikkaa.

Tätä kommentaattorit eivät kuitenkaan huomioineet lainkaan. Peli näytti juuri siltä kuin sen taktiikkataulujen mukaan piti näyttääkin. Minusta se oli kuitenkin vain oikean pelin simulaatiota. Hyvän joukkueen taktiikkana on oman pelin lisäksi vastustajan taktiikan toteuttamisen estäminen.

Minä kiinnitin huomioni Belgian puolustuspelin löysyyteen, joka näkyi pelaajien habituksesta aivan selvästi. Puolustustaktiikkaa noudatettiin, mutta ei pantu itseä täysillä peliin. Varsinkin Kevin de Bruyne oli haluton tsemppaamaan puolustussuuntaan, mutta sama piirre näkyi monissa muissakin belgialaisissa (Eden Hazard toki yritti tsempata joukkueeseen puhtia). Japanilaisille jätettiin aivan liian paljon tilaa pelata omaa peliään. Uskottiin, että me teemme enemmän maaleja ja kaiketi luotettiin siihen, etteivät japanilaiset saa palloa maaliin, vaikka heille vähän tilaa antaisikin. Ero esimerkiksi Ruotsin, Ranskan tai Englannin puolustuspelaamiseen puolivälieräpeleissään oli huikea.

Puoliajalla toivoin ja uskoinkin, että Japani tekisi ensimmäisen maalin. Uskoin, koska näin todella selvästi Belgian kyvyttömyyden pelata valittua taktiikkaansa täysillä. Toivoin, koska uskoin, että vastustajan maali herättäisi pelaajat ja valmennusjohdon toimimaan täysillä.

Japanin valmennusjohto oli tehnyt saman tulkinnan kuin minä, joten he iskivät heti toisen jakson alussa tähän Belgian heikkouteen. Olisin todella odottanut, että kokeneet kommentaattorit olisivat huomanneet tämän eivätkä olisi keskittyneet suitsuttamaan ensimmäistä jaksoa loistavana pelinä, jota se tosiaan ideaalimaailmassa olikin.

”Taktiikka on onnistunut vain silloin, kun koko joukkue pelaa täysillä sen mukaisesti” on erittäin tärkeä huomio, sillä varsinkin pudotuspeleissä millään joukkueella ei ole varaa antaa siimaa vastustajalleen – nykyään ei paljon edes alkulohkoissa, kuten näimme.

Japani olisi aivan hyvin voinut mennä jatkoon Belgian kustannuksella. Argentiinakin olisi voinut voittaa Ranskan, vaikka Ranska Belgiasta poiketen pelasi lähes täydellisen ottelun, jossa taktiikka ja ”henki” olivat kohdallaan melkein yhtä lailla kuin Venäjällä, jonka Espanja peittoaisi yhdeksän kertaa kymmenestä ja tilastofutiksen kautta katsottuna voitti nytkin. Mutta kun joukkue ei enää saa henkeä sinänsä erinomaiseen taktiikkaansa niin kotimatka oli taas palkintona.

En osaa sanoa, mitä taktiikkaa Meksiko yritti Brasiliaa vastaan (en nähnyt kuin pelin lopun), mutta selvää oli, että pelistä puuttui se intohimo, joka sillä oli voittoisassa Saksa-pelissä. Siinä pelissä meksikolaiset tiesivät, mitä heidän piti tehdä ja he tekivät sen ”kliseisesti” 110-prosenttisesti.

Puolivälierissä Venäjä, Ruotsi, Englanti ja Ranska pelasivat selvästi sovitun taktiikkansa mukaisesti ja täydellä sydämellä. Se näkyi erittäin aktiivisena puolustussuuntaan pelaamisena ja rohkeana hyökkäyspelaamisena, jossa otettiin riskejä, mutta palattiin heti takaisin ”puolustusmuotoon” hyökkäysjuoksujen jälkeen.

Belgiakin pelasi kohtalaisen hyvin 0-2 –tilanteen jälkeen, mitä tulee pelin intensiteettiin (taktiikan näkökulmasta se toki saattoi olla huonompi). Brasilia toteutti hyvin oman taktiikkansa, vaikka luulen, ettei pelin intensiteetti noussut kovin korkealle.

Kroatia ja Tanska pelasivat taktiikkojensa mukaisesti, mutta kumpikaan ei oikeastaan saanut ihan ”täyttä höyryä” päälle, joten ratkaisukin jäi sattuman varaan. Sama koskee Uruguay-Portugali –ottelua, jossa ”kovat jäivät piippuun” kummaltakin joukkueelta.

Paradoksi onkin, että jos molemmat joukkueet onnistuvat noudattamaan taktiikkaansa, niin pelissä on yleensä aika vähän hyviä maalintekotilanteita. Yksinkertaistaenhan valmennus pystyy todennäköisyyksien, tilastojen ja muun etukäteisvalmistautumisen jälkeen vaikuttamaan lähinnä kahteen asiaan eli siihen, että vastustajalle pitää antaa mahdollisimman vähän hyviä maalintekotilanteita ja siihen, että oma joukkue saisi näitä laadukkaita maalintekopaikkoja mahdollisimman paljon. Näistä helpompaa on estää hyvät maalintekopaikat.

En yleensä ennusta pelejä etukäteen, mutta väitän, että näen aika nopeasti pelin alettua sen, mikä tulee olemaan kyseisen ottelun ”juoni” sen suhteen, kumpi joukkue pystyy toteuttamaan taktiikkaansa. Venäjän, Ranskan, Ruotsin ja Englannin voitoista olin varma noin varttitunnin pelin jälkeen (ehkä myös Brasilian, mutta en nähnyt pelin alkua). Olisin myös veikannut Uruguayn voitosta, mutta Kroatian ja Tanskan ottelusta ei intensiteettieroja näkynyt. Ja kuten sanoin, Belgialle olisin ennustanut lähtöpasseja ensimmäisen jakson esityksen jälkeen. Japanin maalit kuitenkin herättivät Belgian pelaamaan.

Ymmärrän, että tämä kaikki tuntuu asiantuntijakommentaattoreista ”mutu-tiedolta”, jos käytettävissä on kovilta faktoilta tuntuvia tilastoja vaikkapa siitä, miten nämä joukkueet ovat pelanneet 50 viime vuoden aikana tai miten monta maalia joku hyökkääjä tai puolustaja on tehnyt suhteessa saman maan tai mantereen muihin hyökkääjiin ja puolustajiin MM-kisojen historiassa…

Ja ainahan voi puhua ”tiloista” ja ”ajoista”, joita syntyy sekä taktiikkatauluihin että videoklippeihin todella helposti, vaikka koko ottelussa niitä erittäin oleellisia ”taskuun pelaamisia” olisi ollut vain muutama. Maalit näyttävät kuitenkin tulevan yllättävän usein ihan hemmetinmoisen yrittämisen ja sattumien summana. Kun pelaajat juoksevat ”sata lasissa” kohti vastustajan maalia ilman kovin järjellistä suunnitelmaa, niin tilanteita ja maaleja syntyy. Toki tämä Tanskan 1992 EM-kisojen taktiikka, jota voi kutsua myös ”kloppilaiseksi” taktiikaksi, on sekin valittu taktiikka (ks. https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/).

Kommentaattoreiden dilemma tietysti onkin se, että todellisuus pyörii kahden ääripään välillä, jossa yhdelle ”pallo vain sattui pomppimaan meille” näyttää toiselle asiantuntijalle tilanteelle, joka ”varmasti oli etukäteen harjoiteltu kuvio”. Asiantuntijuus vaatii kallistumaan jälkimmäiselle kannalle, sillä kuka tahansa voi tietysti esittää irrationaalisia selityksiä pelistä.

Kaipaan kuitenkin keskitietä, jossa mitä kummallisimpien tilastojen lisäksi kuultaisiin enemmän ”kokemusasiantuntijoiden” omia tuntemuksia omista peleistään, joissa pelaajat esimerkiksi ”tietävät voittavansa”, vaikka vastustaja jyrää päälle tai miltä tuntuu, kun ote pelistä luisuu vastustajalle, teki itse mitä tahansa.

Tai miltä tuntuisi, jos oman joukkueen kapteeni käyttäytyisi yhtä haluttomasti kuin Lionel Messi tai mitä merkitsee, kun kokenut pelaaja juoksee hulluna puolustamaan omaa maaliaan niin kuin Antoine Griessmann? Olisiko Suomen ”kultainen sukupolvi” kaivannut sellaista pelaajaa/kapteenia, joka olisi tilanteessa kuin tilanteessa uskonut Suomen voittoon?

Kaikki hävityt ottelut voi toki tulkita ”väärän taktiikan” valinnaksi (ja voitot oikean), mutta joskus tai aika useinkin taktiikka on oikea, mutta pelaajat vain eivät kykene sitä sisäistämään. Jokainen jalkapalloa pelannut tietää, miltä tuntuu yrittää täysillä ja silti epäonnistua lähes koko ajan, jos muu joukkue ei noudata samaa taktiikkaa tai ei pelaa yhtä kovalla sykkeellä. ”Turha juokseminen ja prässääminen” väsyttää ja turhauttaa, jos muut eivät tee omaa osuuttaan. Tämän kaikki ymmärtävät.

Sama kuitenkin pätee myös hyökkäyssuuntaan, sillä pallon siirtely sovittua taktiikkaa noudattaen saattaa sekin johtaa henkiseen velttouteen, joka näkyy kaikessa tekemisessä. Espanjan tikitaka onnistui aikanaan turhauttamaan puolustukset, joten jossain kohtaan sieltä löytyi aukko maalintekoon. Nykyään puolustukset osaavat pitää aktiivisuustasonsa korkealla vaarattomalta näyttävän pallonsiirtelynkin aikana. Pointti on tässä: Espanjan tikitaka-joukkue ei enää kykene sisäistämään aktiivisempaa hyökkäystapaa, koska tikitaka on koodattu heidän hermolihasjärjestelmäänsä.

Viime kisoissa Saksan joukkue kykeni eri otteluissa koodaamaan erilaiset ”moodit” itseensä varsin onnistuneesti. Näissä kisoissa se ei onnistunut, vaikka viime vuoden konfederaatio-cupissa nuori kokeilujoukkue siihen pystyi. Varmaan yksi selitys on, että kokenut joukkue ei enää jaksanut uudistaa itseään ja nöyrtyä kaivamaan itsestään ja osaamisestaan keinoja, joilla eri joukkueita vastaan tulisi pelata.

Pelaajalle kaikkein vaikeinta lieneekin puolustaa aktiivisesti silloin, kun vetäydytään ja puolustetaan passiivisesti. Sanonta ”hyökkäys on paras puolustus” tarkoittaa enemmän asennetta kuin varsinaista hyökkäyspeliä. Pitää ”hyökätä” silloinkin, kun taktiikkana on vetäytyä alas sumppuun. Se onkin vaikeinta, kun pitää olla joukkueena passiivinen, mutta yksilönä aktiivinen. Ruotsalaiset, ranskalaiset, venäläiset ja englantilaiset puolustivat intensiivisesti koko ajan ja siksi en pelännyt heidän tappiotaan.

”Tilastofutiksen” suurin paradoksi lienee se, että pallon pitämisestä omalla joukkueella on tehty liian suuri asia. Sehän tarkoittaa riskien minimointia, helppoja ja mielikuvituksettomia syöttösarjoja sekä yksilötasolla pelaamisen intensiteetin laskua tasolle, josta sitä on vaikea nostaa ylöspäin. Hyvä peli on kuitenkin melkein aina hyvin intensiivistä ja siinä otetaan (hallittuja) riskejä. Sellainen peli oli Ranska-Argentiina, Ruotsi-Sveitsi ja Englanti-Kolumbia ja sellainen oli myös Belgia-Japani –ottelun toinen puoliaika.

Maalit ovat ottelun suola, sanotaan. Usein nopea maali pelin alussa nostaakin pelin intensiteettitasoa ja aika usein se myös muuttaa sovittuja taktiikkoja, jotka on ikään kuin luotu tasapelitilanteeseen. On kuitenkin ihan eri asia pelata tappio- tai johtotilanteessa kuin tasapelin vallitessa. Tietysti myös 0-0 –tilanne on erilainen kuin vaikkapa 2-2 –tilanne, koska maalit ovat aina varma todiste siitä, että tässä pelissä kannattaa ottaa riskejä.

Käväistään Suomessa, ja Veikkausliigan ottelussa PS Kemi-VPS. Siinä ottelussa kotijoukkue pelasi paikallislehdenkin mukaan ihan kelpo ottelun. Palloa pidettiin oman joukkueen hallussa teknisesti ja taktisestikin taitavasti eikä vastustaja saanut aikaiseksi juuri mitään. Pelin jälkeen kiitetty päävalmentaja Jari Åhman kuitenkin irtisanottiin. Siihen vaikutti tietysti huono sarjasijoitus ja tuon kyseisen pelin lopputulos eli 0-1 –häviö.

Jos ottelua vertaa vaikkapa Ranska-Argentiina –matsiin, niin valtava ero oli siinä, että yhtään riskikuljetusta tai nopeaa monen pelaajan hyökkäystä ei pelissä nähty. Ranskalla näitä oli jatkuvasti ja Belgiallakin toisella puoliajalla riittävästi. Selvää on, että pelkkä pelinopeuden lisäys lisää teknisen suorittamisen vaikeutta. Siksi pelaajia täytyy kannustaa tällaiseen riskinottoon aivan eri tavalla kuin normipelaamiseen.

Ymmärrettävää siis on, ettei riskienotto ole aivan helppoa ja yksilön riskiä tulisikin vähentää lisäämällä todennäköisyyksiä sille, että yksilön ottama riski jakautuu muiden pelaajien kesken. Aika usein on kuitenkin niin, että tarvitaan se ”rohkelikko”, joka hulluna juoksee sinne linjojen taakse tai väleihin, vaikka siellä ei niitä ”tiloja” olisikaan ja aikaakin olisi niukasti käytössä.

Ranskalla oli Kylian Mbabbe ja PS Kemillä viime vuonna Rasmus Karjalainen. Ranska voitti Argentiinan, mutta Karjalainen piti rohkeudellaan Kemin pääsarjassa ja sai sen avulla jo paikan Huuhkajissakin. Karjalainen on muuten kiitellyt vuolaasti Kemin valmentaja Åhmania, joka antoi hänelle luvan ottaa riskejä. Nyt kuitenkin Åhman sai lähteä, kun kukaan nykyjoukkueessa ei uskalla niitä riskejä ottaa.

Aina ei ole tärkeää, mitä taktiikkaa joukkue noudattaa, kunhan sitä noudatetaan täydellä sydämellä. Riskejä voisivat ottaa jalkapallokommentaattoritkin, jotka varmasti tunnistavat minua paljon paremmin, milloin kentällä pelaavat joukkueet ja pelaajat ovat pelissä täysillä mukana.

Itse uskon, että entiset pelaajat ja nykyiset valmentajat osaisivat todennäköisesti lukea paremmin pelaajien eleiden ja ilmeiden perusteella sen, miten pelissä käy, kuin niiden tieteellisestikin väistämättä epätarkkojen tilastojen perusteella, joihin he nykyään niin herkästi analyysinsa perustavat.

Tieteellisyys tai tässä tapauksessa vain ”kvasitieteellisyys” on vallannut liikaa sijaa kommentaattoreiden puheessa, koska jalkapallotilastot ovat pääosin täysin soveltavaa tutkimusta, joilla kaiken lisäksi tehdään rutkasti rahaa, vaikka todisteita niiden hyödyllisyydestä on vaikea osoittaa. Valtava määrä tätä oheisporukkaa joukkueilla kuitenkin on mukanaan.

Epäilen silti vahvasti, että Englannin valmentajaa Gareth Southgateakin auttoi paljon enemmän hänen oma epäonnistumiskokemuksensa arvokisojen rankkareissa kuin valtava määrä tilastotietoa siitä, miten pelaajat ovat toimineet rankkareissa aiemmin. Ainakin minä toimisin toisin kuin aiemmin – niin näytti Harry Kanekin tekevän. Kertoivatko tilastot sen vai samaistuminen pelaajan kokemuksiin ja ajatuksiin?

Ehkä tämän voisi esittää vaatimuksenakin: jos YLE käyttää kommentaattoreina kokemusasiantuntijoita, niin odotan, että he myös käyttävät tätä osaamistaan enemmän ja rohkeammin. Jos taas halutaan tilastoasiantuntijoita, niin haetaan ne yliopistoilta kommentaattoreiksi.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.

 

 

 

 

 

 

Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen?

Vanhoilliseksi ja tietysti myös korruptoituneeksi haukuttu kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on ottanut käyttöönsä videoavusteisen tuomaroinnin, jota lyhyesti VARksi kutsutaan. Jo tähän mennessä nähtyjen otteluiden perusteella tämä järjestelmä on muuttanut ainakin minun katsojakokemustani jalkapallosta tavalla, jossa on monia epämiellyttäviä piirteitä.

Myönnän, että näitä kokemuksia pitäisi olla enemmän ja niitä pitäisi kerätä ja analysoida systemaattisesti ennen lopullista tuomiota, mutta joskus on hyvä nostaa esiin intuitiivisiakin kokemuksia ja tunteita, jos ne pohjautuvat pitkään kokemukseen jostakin muusta eli ajasta ennen VARia, jonka vielä muistaa hyvin.

Useinhan käy niin, että kun ihminen ottaa käyttöönsä jonkun uuden teknologian, hän unohtaa nopeasti millaista oli, kun ei ollut tekstareita, sähköposteja, facebookia, pilvipalvelinta – you name it. VAR on tullut,

VARin kanssa joutuu elämään, näin itsekin uskon. Silti tämä vertailu entisen ”ei välttämättä niin hyvän ajan” ja tämän, ”josta emme vielä tiedä muuta kuin maistiaisia” kesken on tehtävä nyt – eikä 15. päivä. Muuten koko vertailu käy mahdottomaksi.

Kritiikkini, joka pyörii maan ja taivaan välillä, lisäksi esitän konkreettisia parannusehdotuksia jalkapallon sääntöihin, jotka myös kaipaavat päivitystä. Osin VARin vuoksi, osin siitä riippumatta.

Ensin pohdin tuomarin muuttumista kybertuomariksi ja sitä, miten se vaikuttaa koko jalkapallon eetokseen. Toisessa kappaleessa esitän muutoksia jalkapallon sääntöihin, jotta muutamat perusongelmat, joita VAR ei edes pysty ratkaisemaan, saataisiin poistettua peliä haittaamasta.

Kybertuomarit muuttavat jalkapallon eetosta

Urheilussa on usean vuosikymmenen ajan puhuttu kyberurheilijoista, joita on doupattu, leikelty ja ehkä heidän geenejään on myös pyritty manipuloimaankin ainakin perinteisin ”jalostusmenetelmin”. Toisen ja kolmannen polven kiekkoilijoita ja jalkapalloilijoitakin on runsaasti, vaikka laji onkin erittäin laajasti harrastettu.

Jalkapalloonkin teknologia on tullut vahvasti taktisen kehittymisen, apuvälineiden ja sovellusten kautta. Tilastoja käytetään, vaikka ehkä vielä kehittymättömästikin, kuten viime MM-kisojen aikaan osoitin (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), pelin kehittämisessä.

Taktinen osaaminen onkin parantunut, mikä näkyy siinäkin, että jo MM-kisojen alkulohkoissa ennakkoon heikommat joukkueet ovat pärjänneet odotettua paremmin ainakin yksittäisissä otteluissa. Ja varsinkin siinä, että edellisissä kisoissa jalkapallon taktiikkaa todella paljon kehittänyt Saksa joutuikin nyt Meksikon loistavan taktiikan ja Etelä-Korean fiksun taktiikan suuruhriksi. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf)

Teknologia ei kuitenkaan ole tehnyt jalkapalloilijasta ”kyberihmistä”, jolla siis tarkoitettaisiin urheilijaa, joka suorituksen aikana vahvistaisi tai muuttaisi itseään teknologian luomien apuvälineiden avulla. Sen sijaan valmentajista on tullut jo jokin aika sitten kybervalmentajia, joilla on sekä valtaisa tekniikka- että ihmistiimi apunaan koko pelin ajan. Pelaajat ovat vielä yksin kentällä, vaikka toki erilaisia viestintäkeinoja varmasti käytetään – alkeellisimpana kentän laidalla riehuvat managerit.

Mutta uutta on nyt sitten siis se, että tuomari ja varsinkin päätuomari on lähes puhdasverinen ”kyberihminen” monine apulaisineen, joista uusimpana ”VAR-tiimi”. Analyysia muutoksen suunnasta täytyy lähteä kerimään siitä, minkälainen tuomarin tilanne ja asema oli silloin, kun hän oli tavallinen erehtyväinen ihminen rajallisine havainto- ja päätöksentekokykyineen. Silti hänellä oli ja hänelle annettiin ehdoton päätösvalta kentällä.

Väärin tuomittu tilanne johtui useimmiten huonosta havainnosta, mutta joskus myös väärästä tai ainakin epätasapuolisesta sääntötulkinnasta. Siihen nähden, miten paljon yksittäisiä tilanteita reilu 90 minuuttia peliä 22+ pelaajan voimin isolla kenttäalueella tuottaa, tuomarit onnistuivat ällistyttävän hyvin tehtävässään jopa satojen miljoonien silmäparien seuratessa esimerkiksi MM-kisoja.

Huonoine muistineni mieleeni ei ole aiemmista kisoista jäänyt mitään järisyttäviä ja ratkaisevia tuomarivirheitä. Ainut epäselvä tilanne palautuu Geoff Hurstin ylärimamaaliin ja vuodelle 1966, jota on kelattu esimerkkinä tilanteesta, jossa VARia olisi varmaan tarvittu. Toisaalta: olisiko menetetty yksi parhaimmista ja kestävimmistä tarinoista MM-kisojen historiassa?

Varmasti näitä virheitä on ollut muitakin ja maalikamerateknologia onkin mielestäni parannus aiempaan tilanteeseen. Se yksistään ei myöskään olisi muuttanut tuomaria kyberihmiseksi, mikä asema on jo näin kyberkisojen alkuvaiheessa tuottanut ikäviä ongelmia koko pelin luonteeseen ja tuomarin rooliinkin.

Moni – mm. Palloliiton erotuomaritoiminnan päällikkö Jouni Hyytiä – lienee huomannut, että torikokoukset ovat näissä MM-kisoissa jokaisessa otteluissa toistuvia tilanteita, joissa ”kybertuomari” joutuu mahdottomaan tilanteeseen. Kummankin joukkueen pelaajat – eivätkä ainoastaan kapteenit – valmentajat ja taustatiimit sekä tietysti muut tuomarit ja VAR-tiimi huutavat ja kertovat näkemyksiään tahdottomaksi ja neuvottomaksi muuttuvalle tuomarille, jonka on yritettävä näytellä auktoriteettia, jolla tilanne on muka hallussaan.

Hyytiäkin joutuu antamaan monen monta ohjetta tuomarille, joka joutuu VARin ansiosta todella vaikeisiin tilanteisiin, joita siis aiemmin oli yllättävän harvoin siihen nähden, miten ”huonoilla välineillä” erotuomari joutui aiemmin toimimaan.

Hyytiän ohje tuomareille onkin rajuhko hänen pohtiessaan tuomarien koetukselle joutunutta koskemattomuutta:”Täytyy olla niin sanotusti munaa tarvittaessa.” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018). Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, vaikka ei puuttuisi Hyytiän seksistiseen kielenkäyttöönkään.

Eihän se mitenkään voi onnistua tuollaisessa uuden systeemin luomassa hullunmyllyssä, jonka legendaarinen suosikkituomarini Pierluigi Collina olisi kuitannut hyväntahtoisella, mutta jämäkällä paavinhymyllään ja mulkosilmiensä haukankatseellaan. Ja peli olisi jatkunut sopuisasti, koska kaikki muut olisivat tyytyneet tuomarin tekemään ratkaisuun oli se mikä tahansa. Valitusoikeutta ei ollut, mutta nyt on.

Silloinkin, kun osapuolet olivat eri mieltä tuomiosta – mitä siis tapahtuu erittäin usein eli melkein jokaisessa rikkomustilanteessa varsinkin rangaistusalueen sisällä – päätuomarin tuomioon tyydyttiin ja keskityttiin pelaamiseen. Nyt jalkapallossakin valinnanvapaus on niin tätä päivää, että jokainen stadionilla ja TV:n äärellä istuvakin kuvittelee olevansa tuomari ja osaavansa tulkita peliä yhtä hyvin tai paremminkin kuin pitkään koulutettu ja erittäin kokenut tuomari.

Onko tässä järkeä, kysyn minä ja vastaan omalta osaltani. VAR on tuonut minulle itselleni enimmäkseen raivostumisen tunteita, sillä yhtä fiksua ratkaisua kohden se tuo ainakin kymmenen ongelmallista ja usein aivan väärääkin ratkaisua. Sen lisäksi huomaan, että järjestelmän pelkkä läsnäolo generoi ajatuksen siitä, että jokainen tilanne pitäisi katsoa uudestaan hidastettuna. Raivostuttavaa kuningas- ja kuningatarpelin pilaamista!

Toki on ihmisiä, joille elämässä pilkun n….n on tärkeintä, mutta en halua, että koko peli muuttuu kiistelyksi siitä, miten yksittäiset tilanteet olisi pitänyt tuomita. Puheenaiheita ja mediaotsikoitahan näin saadaan, mutta metsä katoaa konkreettisesti puilta. Halutaanko tätä oikeasti?

Tunteenomaisesta ensireaktiostani siirryn vähän rationaalisempiin. (Olen usein kritisoinut ns. nopean ja intuitiivisen ajattelun ylivaltaa kulttuurissamme, mutta joskus on hyvä kuunnella omia ”sisäisiä” reaktioitaan, jotta tiedostaisi, onko kyse tärkeästä vai vähemmän tärkeästä asiasta. Huvittavaa tietysti, että tämä seikka ei varmaan kovin montaa muuta ihmistä ole saanutkaan ärtymään…). Asiaan ja vähän hitaamman ajattelun keinoin.

Jokainen pallopeli ja varsinkin jalkapallo perustuu luottamukseen siitä, että kaikki noudattavat sääntöjä tai ainakin pyrkivät niitä noudattamaan. Mikä tahansa ottelu joutuu kaaokseen, jos osa pelaajista tai vaikkapa toinen joukkue kokonaisuudessaan alkaa vaikkapa filmaamaan joka tilanteessa tai ottaa ”vähän väärin” tai tarpeettoman kovaa jokaisessa tilanteessa. Mikään tuomari tai VAR ei kykenisi silloin estämään pelin luisumista kaaokseen.

Näyttäisi näiden MM-kisoissa nähtyjen otteluiden perusteella siltä, että VAR edesauttaa kaaosten syntymistä. Osin kyse on siitä, että VARia ei osata vielä käyttää ja eri otteluissa tuomarit tulkitsevat VARia eri tavoin, mikä aiheuttaa oikeutettua tuohtumista. Intensiivisen pelin tuoksinassa vähintä olisi, että kaikki tietäisivät, miten uusia sääntöjä saa ja voi tulkita. Kyse on kuitenkin MM-kisoista. FIFAn tiedotus ei ole tavoittanut edes kaikkia osallisia, saati sohvapelaajia.

Nyt näyttääkin, että VAR-säännöt eivät ole kaikille selviä tai sitten hiukan epäselvää tilannetta ja auktoriteetin puutetta käytetään häikäilemättä hyväksi. Näin mekin teimme, kun oppikoulu muuttui peruskouluksi ja opettajat eivät oikein tienneet, kuka päätti siitä, mitä ja miten opetetaan. Pian se valta oli meillä 15-vuotiailla. Ei voi toivoa kuin sitä, että VAR osoittautuu alkuhankaluuksien jälkeen yhtä suureksi menestykseksi kuin peruskoulu.

Voi kuitenkin olla, ettei VARin käytön oppiminenkaan poista luottamus- ja auktoriteettiongelmaa, jonka se väistämättä synnyttää pelkällä olemassaolollaan. ”Munakaan” ei auta ”kanaa”, joka on VARin ansiosta tehty tyhmäksi. VARin kaltaisten sovellusten tulisi parantaa tuomariston ongelmia havainnoissa – maalit, paitsiot, katveessa tehdyt suuret rikkeet – mutta itse olisin varovainen käyttämään VARin kaltaista systeemiä tulkinnoissa, jotka ovat samojen havaintojenkin jälkeen ristiriitaisia. 33:n videokuvankin jälkeen samalla sohvalla istuu todennäköisesti aina kaksi tilanteen täysin eri tavoin tulkitsevaa ”asiantuntijaa”. Minä luottaisin edelleenkin siihen kentällä liikkuvaan tuomariin enkä päästäisi edes VAR-tiimiä tai sen johtajaa tekemään ehdotuksiaan ellei kenttätuomari pyydä apua, kun tajuaa, ettei ehkä ole voinut nähdä tilannetta kunnolla.

Vielä hankalampi asia VARin käytössä perustuu havaintopsykologiaan, jossa en ole asiantuntija, mutta jollaisten näkemys asiaan pitäisi ehdottomasti saada. Nythän on niin, että normaalinopeudella tilanteet näyttävät, mutta myös ovat erilaisia kuin hidastuksissa. Väitän, tai ainakin vahvasti oletan, että esimerkiksi jalkapallossa kahden tai useamman pelaajan ja pallon normaalit liikkeet ja liikeradat ovat lähempänä sitä, mitä silmällä voi nähdä normaalinopeudella kuin mitä kaikkea nähdään hidastetulla nopeudella.

Tämä tuntuu varmasti epäuskottavalta, sillä kyllähän hidastetusta kuvasta on totuttu näkemään ”totuus” vaikkapa siitä, kävikö pallo maalissa vai ei. Näin onkin, mutta kun on kyse kovaa vauhtia liikkuvista pelaajista, jotka väistämättä – sanan mukaisesti – koskettavat toisiaan hyvin usein pallontavoittelutilanteissa. Tällöin on enemmän kuin normaalia, että toisen pelaajan kosketus haittaa sitä toista pelaajaa. Jokainen ymmärtää, että esimerkiksi 100 metrin juoksussa toisen juoksijan kosketus häiritsee kohtuuttomasti, mutta jo 110 metrin aidoissa jonkinlainen kosketus on hyväksyttävää lajin luonteen vuoksi.

Koripallossa ei periaatteessa saisi edes koskettaa toista pelaajaa ainakaan heittotilanteessa, mutta usein näkee melkoista painia korin alla. Tuomarit tekevät tuomionsa sielläkin ilman hidastuskuvia, vaikka varmasti kiistanalaisia tilanteita syntyy joka pelissä tukuittain. Tuomarin tehtävänä onkin nähdä, miten mahdollinen kosketus vaikuttaa tilanteen lopputulokseen. Siinä hidastus ei auta, vaan saattaa kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, joka kaiken lisäksi saattaa näkyä vain kuvassa eikä edes rikottu pelaaja ole sitä noteerannut. Sekin vaikuttaa, onko rikkova pelaaja tehnyt rikkeen tarkoituksellisesti, mikä ei tietysti ole aina peruste vihellykselle. VAR kuitenkin kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, mikä näkyy siinä, että rankkareita on tuomittu entistä enemmän. Vahingoistakin on toki rangaistava, jos niistä on selvää haittaa vastustajalle.

VARin ansiosta tai syystä rankkarialueen käsivirheet ovatkin tulleet kaikkein ongelmallisemmiksi, mitä ne olivat toki ennenkin. Myöhemmin esitän ratkaisuehdotuksen, mutta esimerkkinä hidastuskuvan luomasta ongelmasta ehkä tyypillisin liittyy juuri tahattomiin käsivirheisiin, joita ilman hidastuskuvaa tuomari ei lainkaan noteeraisi, koska ei ehkä edes nähnyt osumaa tai jos näkikin, niin tulkitsi sen peliä haittaamattomaksi virheeksi.

Tähän pelaajatkin olivat jo tottuneet, mutta VAR on tietenkin mahdollistanut protestoinnin varsinkin silloin, kun on tilaisuus saada ”ilmainen maali”.  Itse en muuten inhoa mitään enemmän kuin ”ilmaisia maaleja”, koska ne sotivat reilun pelin henkeä vastaan.

Hidastuskuvien suurempi ongelma liittyy kuitenkin siihen, että se tullee luomaan rankkarialueesta harrastajateatterin estradin. Rankkareiden määrän lisääntyminen VARin ansiostahan kielii tai oikeastaan antaa pelianalytiikkojen datan kautta faktan, jonka mukaan tulevaisuudessa kannattaa satsata rankkareiden hankkimiseen.

Jokainen vähänkin peliä ja teatteria ymmärtävä tajuaa, miten helppoa on juosta naapurin jalkaan, horjahtaa kohtuuttomasti puolustajan tönäisystä tai vain olla yrittämättä täysillä palloa ja pystyssä pysymistä. Aina voi toivoa, että oma esitys menee läpi VARin kriitikoiden seulasta. Ja jos se ei tästä kuvakulmasta (päätuomarin, johon aiemmin jouduttiin luottamaan), niin ehkä jostain 33 muusta kuvakulmasta se näyttääkin rankkarin arvoiselta. Ei muuta kuin kaatumaan ja urputtamaan.

Tämähän ei ole vitsi, sillä jo nyt on nähty useita tilanteita, joissa tuomari on joutunut pysäyttämään pelin tarkistaakseen VAR-tiimin näkemyksen tilanteista, joissa hän itse ei ole nähnyt mitään väärää. Otan esimerkiksi Ranskan (Griessmanin) ja Ruotsin (Claesson?) kaatumiset, joista minun mielestäni kummatkaan eivät olleet rankkarin arvoisia tilanteita ja tuomaritkin olivat samaa mieltä ennen hidastuskuvia.

Hidastuksessa nähtiinkin sitten jotain enemmän kuin mitä ”oikeasti” tapahtui. Muistaakseni Griessman ei itsekään vaatinut tilanteesta rankkaria, mutta ruotsalaiset olivat jo oppineen käyttämään hyväkseen VARia ja osasivat rankkaria vaatia. Myöhemmin esitän muutosta koko rankkarisääntöön, mutta ruotsalaisten rankkari oli vielä epäselvempi ja ilman hidastusta aika harva naapurimaan ulkopuolella olisi viheltänyt siitä rankkaria. Ja näitä tilanteita on nyt jo useita.

Minun mielestäni normaalinopeudella tuomitut tilanteet olisivat näyttäneet siis oikeammin tilanteen kokonaisuuden, jossa pieni hipaisu jalkaan ei näytellyt ratkaisevaa osaa. VARin ansiosta tullemmekin näkemään ”hipaustuomioita”, joita ei ennen hyväksytty edes pohjalaisessa puukkohipassa!

Korostan, että itse olen saanut kokemukseni hyökkääjänä tai hyökkäävänä keskikenttäpelaajana ja silti en pidä siitä, että rankkareita vihelletään liian heppoisin perustein. Toki omat kokemukseni ovat 1970- ja 1980-luvuilta ja ikämiespeleistä kuluvalta vuosikymmeneltä. Pienenä ja suhteellisen vikkelänä pelaajana sainkin tottua siihen, ettei ”pieniä obduktiovirheitä vihelletä”. Hyvää tietysti on, että hyökkääjiä suojellaan enemmän, mutta siis tästäkin huolimatta vastustan ”rankkarirumbaa”, joka tästä uudistuksesta saattaa olla seurauksena.

Minusta pelitilannemaalit ovat niitä, joiden pitäisi ratkaista joukkueiden paremmuus kaikissa pallopeleissä. Siksi en pidä koripallon säännöistäkään, jotka tekevät pelien loppuminuuteista taktisten virheiden ja vapaaheittojen sekoittamaa ja epäoikeudenmukaisuuden mahdollistavaa teatteria – teatterin ikävässä merkityksessä siis. Pelillisesti paremman joukkueen tulisi voittaa, ei paremmin tai fiksummin virheitä –  kikkailun sallivia sääntöjä – käyttävän joukkueen.

FIFAa on syytetty aiheestakin epädemokraattiseksi organisaatioksi. VAR on nyt tehnyt tuomareista kyberhenkilöitä tai nukkehallitsijoita, joita muuten ohjaillaan Moskovasta. Minulle ei nimittäin ole selvinnyt sekään, kuka lopulta kantaa vastuun tuomioista tilanteessa, jossa VAR-tiimi kehottaa katsomaan videoita, vaikka päätuomari, tai kentällä olevat muut tuomarit, ei itse ole nähnyt sitä tarpeelliseksi.  Äänestääkö VAR-tiimi vai onko siellä nimeämätön ukkoylijumala, jonka ehdotus kentällä olevalle päätuomarille lienee sitä gangsteripiireistä tunnettua muotoa: ”Minulla on ehdotus, jota kannattanee noudattaa…”

Rankkarien määrä lisääntynee vääjäämättä, sillä vaikka päätuomari avustajineen ei näkisi aiheelliseksi viheltää rankkaria, niin VAR-tiimin ehdotus tilanteen uudelleen katsomiseen johtaa todennäköisesti ”munaa omaavienkin” tuomarien tapauksessa melkein aina rankkarin viheltämiseen. Lähtökohtaisestihan on jo niin, että viheltämättä jättäminen on suuren yleisönkin mielestä suurempi rikos kuin liian herkät vihellykset. Väärän rankkarivihellyksen tehnyt tuomarihan voi toivoa, ettei laukoja onnistu ja hän voi aina korjata ”virheensä” viheltämällä vastustajalle myös liian herkästi rankkarin.

Tätäkään ei ole taidettu tutkia, mutta maallikkotuntumalla näyttäisi siltä, että pelaajan epäonnistuvatkin epäoikeudenmukaisissa rankkareissa useammin kuin oikein tuomituissa ja melkein uskaltaisin väittää, että epäselvän pilkun jälkeen on aika todennäköistä, että toinenkin joukkue sellaisen saa. Jos taas tuomari jättää viheltämättä rankkarin epäselvässä tilanteessa, sitä virhettä ei saa millään pyyhittyä pois. No ehkä jättämällä viheltämättä vastustajan rankkarin samankaltaisessa tilanteessa, joka tosin saattaa sitten ollakin kaikkien muiden mielestä ”selvä pilkku”.

Ihminen vajavaisine aisteineen on joutunut antamaan periksi taas kerran teknologialle. Tulevaisuudessa VAR tai oikeammin silloin VR (video referee) tehnee kerätyn datan avulla päätöksetkin eri tilanteista algoritmiensa avulla. Nyt tuota algoritmia näyttelee VAR-tiimi, joka tuskin käsittelee dataa yhtä tehokkaasti kuin supertietokoneet.

Jos luotamme siihen, että kvantifioitu ja systemaattisesti kerätty data sadoista tuhansista samankaltaisista tapauksista kertoo tulevaisuudessa totuuden paremmin kuin kentällä inhimillisten aistien ja tuntemusten varassa toimiva, kokenut ja kouluttautunut ihmistuomari, niin olkoon sitten niin. Näinhän toimivat pörssimeklaritkin, joiden algoritmit ovat jo horjuttaneet todistetusti koko maailman taloutta. Jos siis kestämme talouden romahdukset, niin kestämme kai jalkapallonkin romahduksen. Itse epäilen tuota kyllä.

Nyt meillä ei vielä ole kuin VAR1.0, joka näyttää jotain sellaista, mitä ei ole ennen nähty eikä tulkittu ja tuomittu. Ennakkotapauksia ei juurikaan ole, joten nämä Venäjän kisat saattavat jäädä historiaan ennemminkin VARin kuin Putinin kisoina. Jotain hyvää siis näen VARissakin.

Tunteeni VARia kohtaan voi tulkita konservatiivisiksi ja menneisyyttä ihannoiviksi. Näin varmaan onkin, sillä puolustan inhimillisiä aisteja ja tuomarin auktoriteettia, joka perustuu koko peliyhteisön keskinäiseen luottamukseen ja vuorovaikutukseen reilun pelin synnyttämisessä ja ”pelin hengen” tunnistamisessa. Kun tuomarin rooli on epäselvä, niin valtaa pyrkivät kaikki osalliset kahmimaan itselleen. Se ei ole hyväksi pelille.

Inhimillisyyttä korostan siitäkin syystä, että jalkapallo on kuitenkin leikkiä, jossa inhimilliset erehdykset ovat sallittuja niin pelaajille kuin tuomareillekin. Ilman epäonnistumisia jalkapallo, ja elämä, olisi tylsää ja merkityksetöntä. Nyt tuomarista yritetään tehdä erehtymätön yli-ihminen kyberominaisuuksineen VARin ansiosta. Se ei tunnu oikeudenmukaiselta eikä demokraattiselta, vaikka niitä tässä uudistuksessa haetaan.

Jos tuomari saa korjata kentällä tekemänsä virheet, mikseivät myös pelaajat? Mieleen tulee heti yksi sääntörikkomus, jonka VAR voisi helpostikin korjata pelaajan eduksi hänen vedettyään rankkarin maalivahdin ulottuville tai ohi maalin. Maalivahdithan liikkuvat melkein aina liian aikaisin, mutta tuomarit antavat tämän havaintovirheen mennä läpi sormiensa usein myös silloin, kun maalivahti torjuu laukauksen. En muista nähneeni rankkarin uusintaa maalivahdin liikuttua liian aikaisin, jos pelaaja laukaisee pallon ohi maalin, vaikka se sääntöjenvastainen liike on saattanut suuresti vaikuttaakin ohipotkuun. Itse asiassa maalivahti kai voisi vaatia uutta laukausta, jos hän on liikkunut liian aikaisin ja pallo menee maaliin. Sääntöähän oli rikottu, mikä sääntöniilojen mielestä oikeuttaisi uusimisen.

Lyhyt yhteenveto filosofisiinkin syvyyksiin tai korkeuksiin ulottuvasta aiheesta: VARin vaikutukset jalkapallopeliin tulee MM-kisojen jälkeen syvällisesti analysoida. Tässä vaiheessa antaisin VARille tehtäväksi tarkistaa vain ne tilanteet, joissa kenttätuomaristo omasta päätöksestään kokee tarvitsevansa apua epävarmojen havaintojensa tarkistamiseksi. Tulkinnan pitäisi aina olla yksiselitteisesti päätuomarin vastuulla.

Videotarkistusten lisäksi tarvitaan sääntötarkistuksia

Näissä MM-kisoissa on otettu historiallinen askel konservatiivisessa jalkapallon sääntömaailmassa. Video assistant referee (VAR) on neljän erotuomarin videotiimi, joka tarkistaa 33 kameran avulla maalit ja maalin johtaneet tilanteet, rangaistuspotkut, suorat punaiset kortit ja pelaajien tunnistuksen. Nyt on jo nähty, että VAR on vaikuttanut ainakin niin, että rankkareita on annettu enemmän kuin aiemmissa kisoissa.

Mitä VAR:sta, mutta laajemmin jalkapallon sääntömuutoksista pitäisi ajatella ja onko VAR:n lisäksi muita keinoja parantaa kuningaspelin sääntöjä?

VAR:sta ensivaikutelmani on ristiriitainen. Hyväksyn täysin maalien tarkistamisen, mutta muiden rikkeiden osalta olen skeptisempi. Jälkipelin kitkemiseen videoita toki voi käyttää huoletta vaikka niin, että rangaistukset annetaan pelin jälkeen. Sekin on ok. Ne ovat tärkeitä asioita ja ne voi videolta aika luotettavasti tarkistaa.

Mutta sitten tullaan ongelmalliseen kohtaan, joka ei rajoitu toki videotarkistuksiin, vaan osin koko pelin ymmärtämiseen. Jokaisella ottelulla on oma ”henkensä”, jota on vaikea tai mahdoton tulkita TV-kameran takaa. Tämä ”henki” tarkoittaa sitä, että joskus pelataan kovempaa ja joskus pelataan varovaisemmin.

Tämä tarkoittaa sitä, että intensiivisessä taistelupelissä otetaan kovempaa, mutta – mikä tärkeämpää – kestetään myös enemmän. Toisin sanoen silloin ei ”näytellä” eikä ”itketä” kaikesta mahdollisesta. Jokainen tietää, että mikä tahansa ottelu saattaa lähteä pelaajien ja tuomarin lapasesta, minkä jälkeen mitkään rangaistukset tai jälkikäteistarkistukset eivät auta asiaa. Pikemminkin saattaa käydä VARin ansiosta niin, että jostakin mitättömästä rikkeestä annetaankin rankkari ja ehkä päälle vielä punainen kortti, jolloin se yhteinen ”henki” menetetään.

Vielä tällaista ei ole nähty ja toivotaan, ettei nähdäkään. Asia on tietysti otettu huomioonkin siten, etteivät pelaajat ja valmentajat saa vaatia VARin käyttämistä. Jos kuitenkin käy niin, että VARin tuomioissa näkyy ristiriitaisuuksia, niin asiaan pitäisi heti puuttua. Ja kisat tarjoavatkin hyvän esimerkin kahdesta käsivirheestä, joista toisesta tuomittiin rankkari, toisesta ei. Itse en olisi tuominnut kummastakaan rankkaria, mutta jos olisin, niin juuri päinvastoin kuin otteluiden tuomarit tekivät.

Koska en halua vain maalata pirua seinälle ilman ratkaisuehdotuksia, niin tässä muutama idea. Rangaistuspotkuhan on jalkapallossa ulosajon lisäksi eniten peliin vaikuttava yksittäinen seikka. Ne ratkaisevat ottelun lopputuloksia ja ne myös ”pilaavat” hyviä otteluita, koska rankkari ja ulosajokin saattaa kohdata joukkuetta täysin pelin hengen vastaisesti.

Pelaajat ymmärtävät hyvin, että rankkari pitäisi antaa vain hyvän tai erinomaisen maalintekotilanteen sääntöjenvastaisesta estämisestä. Jalkapallon sääntöjen tekijätkin todennäköisesti allekirjoittavat sen, että tämä olisi se päätavoite rangaistuspotkun tai –heiton antamisessa. Koripallohan on hyvä esimerkki; siellä ei ole väliä, mistä heitto lähtee, jos se vain on riittävän hyvä korintekoyritys. Näin voisi VARin ansiosta olla jalkapallossakin asian laita.

Ärsyttävintähän on, että joukkue saa rankkarin, kun pelaaja on menossa maalista poispäin tai on menettämässä otteen pallosta ja kaatuu sitten puolustajan jalkaan. Tai pallo osuu puolustajan käteen, kun pallo on menossa ohi maalin. Ja vielä ikävämpää tietysti on, kun pelaaja kaadetaan juuri ennen rankkarirajaa erittäin hyvässä laukaisupaikassa tai ennen läpiajopaikkaa. Jälkimmäisestä tosin saa vaparin hyvästä paikasta, joten epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu se, että joukkue saa rankkarin liian helposti tai jopa väärin perustein.

Nythän on jo käynyt muutaman kerran niin, että VARin ansiosta on annettu rankkari, jota edes ko. pelaajat eivät kovin innokkaasti vaatineet. Itse en ehkä olisi antanut Ruotsille tai Ranskalle rankkareita videotarkistuksen jälkeenkään. Yksi syy on se, että jatkossa taitavat hyökkääjät kyllä oppivat löytämään puolustajan jalan menetettyään otteen palloon. Nykyäänkin näitä taitureita näkee, mutta saattaa olla, että VAR näin tulkittuna tulee heidän puolelleen. Se ei ole hyvä asia.

Hyvä asia ei ole sekään, että tuomarin auktoriteetti saattaa yleisesti ottaenkin murentua. Jos pelaajat oppivat jatkuvasti valittamaan tuomioista, niin pelin henki kärsii. Kysehän on, kuten sanoin, aina yhteisestä sopimuksesta, jota tuomarikin noudattaa eikä suinkaan määritä. Ottelun merkitys, joukkueiden aiemmat kohtaamiset, pelin alkuminuuttien tilanteet luovat pohjaa sille, millä intensiteetillä peliä pelataan ja mikä koetaan oikeudenmukaiseksi.

Oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus ovatkin ne keskeiset tekijät, jotka pitävät otteluita kasassa ja luovat mahdollisuuden korkeatasoisille peleille. Yksittäinen poikkeama linjasta – vaikkakin videolta nähtynä ehkä sääntöjen mukainen – saattaa vaikuttaa negatiivisesti pelin henkeen.

Filosofisesti ehkä tullaankin syvälliseen kysymykseen: kumpi on tärkeämpää pelin lopputulos vai pelin henki? Myönnän, että VAR on luotu sitä varten, että kummatkin toteutuisivat eli oikeudenmukaistahan on tietysti se, että aito rike tuomitaan. Oma pelkoni lähtikin siitä oletuksesta, että näin ei välttämättä käy, koska säännöt ovat tältä osin liian epämääräisiä.

Otetaan toinen ongelmallinen sääntökohta eli pelaajien repiminen tai jopa painiminen kulma- ja vapaapotkujen yhteydessä maalin lähellä. Nämä ovat tuomareille ja VARillekin vaikeita tilanteita. Joskus tuomitaan rankkari, annetaan keltainen tai jopa punainen kortti tilanteesta, josta joskus ei tuomita mitään rangaistusta. Voi tietysti sanoa, että näissä se mainitsemani ”pelin henki” ratkaisee. Joskus näin onkin, mutta aivan liian usein tilanteet ovat sietämättömiä oikeudenmukaisuuden ja pelin hengenkin näkökulmasta.

Onko näille esittelemilleni sääntöongelmille olemassa hyviä ratkaisuja VARin avulla tai ilman sitä? Uskallan väittää, että on. Paidasta repimiseen ehdotan yksinkertaista keinoa: annetaan repijälle varoitus, vaikka siitä ei annettaisikaan rankkaria tai vaparia. Varoituksen voi antaa tilanteen jälkeen aivan samoin kuin varoituksen suunsoitosta tai epäurheilijamaisesta pelistä – sitähän se onkin. Maalinestävästä repimisestä edelleenkin siis rankkari ja varoitus. Jatkuva repiminen kyllä loppuu aika pian, kun ulosajo uhkaa repijää.

Toinen sääntömuutokseni on radikaalimpi: 16-raja tulee poistaa ja sen tilalle tulee pienempi alue – vaikkapa 11 metrin alue, jonka sisällä maalivahti saa pelata palloa käsin. Rangaistuspotku voidaan kuitenkin tuomita aina, kun estetään väärin ottein todennäköisen maalin synty riippumatta siitä, missä rike tapahtuu.

Jälkimmäiseen siirtyminen lienee helpompaa – annetaanhan nykyäänkin punainen kortti, jos alimpana pelaajana kaataa läpiajoon pääsevän pelaajan. Oletan, että meillä kaikilla on aika melko samanlainen käsitys siitä, mikä on hyvä tai erinomainen maalintekotilanne. Rangaistusalueen rajan siirtämisen idea syntyi siitä, että meitä ohjaisi jatkossakin varmasti muistot siitä, miten ennen tällä rajalla säännöt muuttuivat. Ne voivat olla niin syvällä pelaajienkin ruumiin muistissa ja koko futiskansan DNA:ssa, että muutosta olisi vaikea toteuttaa vanhoilla rajoilla.

Tätä muutosta puoltaa myös se, että maalivahtien käsin pelaamista on jo pyritty vähentämään sääntömuutoksin ja nyt sitä linjaa systemaattisesti edistettäisiin. Miksi maalivahdin tulisi saada pelata käsin ”älyttömän kaukana” maalista? Toisaalta päästäisiin eroon yhdestä turhasta viivasta eli maalivahdin alueesta, jolla ei ole muuta merkitystä kuin maalipotkun antamisen rajaaminen. Pelin avaamisessa sääntö olisi sama kuin vapareissakin vastustajan läheisyyden suhteen ja mihin on tarvittu sääntöä, jonka mukaan pallon on mentävä 16 rajan yli ennen kuin sitä voi pelata?

”11-metrinen” neliö siis myös nopeuttaisi peliä, kun ”vatvominen” maalipotkuissa loppuisi. Maalivahti voisi pistää pallon maahan ja antaa sen nopeasti lähimmälle pelaajalle tai avaisi pitkällä. Ehkä se samalla helpottaisi hyökkääjienkin peliä, kun ”karvaamisen” tai paineistamisen voisi ulottaa lähemmäs vastustajan maalia.

En myöskään antaisi kahta suurta rangaistusta yhdestä virheestä eli rankkarin voisi tuomita yksistään tai varoituksen kanssa. Punainen kortti tulisi säästää tilanteisiin, joissa esiintyy erityistä väkivaltaa, tahallista toisen vahingoittamista tai epäurheilijamaisuutta.

Kun muutoksesta näyttäisi olevan vain hyötyjä, niin näitä esittämiäni parannuksia sietäisi ainakin kokeilla. Suomi voisi olla etujoukoissa ottamalla uudistukset käyttöön aladivareissa, junioriturnauksissa tai Suomen cupin alkukierroksilla…

Lähteitä:

Tuomarien koskemattomuus koetuksella MM-kisoissa – näin asiantuntija hoitaisi uhkaavat tilanteet:”Täytyy olla munaa” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018)

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen  A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

 

I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

Se oli 25. kesäkuuta 2018, Venäjällä pidettyjen jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun lopultakin tajusin tai hyväksyin, että olin ollut koko ajan väärässä.

Yhdysvaltain edellinen presidentti, ensimmäinen tumma sellainen, ymmärsi asian paljon nopeammin eli heti nykyisen presidentin Donald Trumpin tultua valituksi hänen seuraajakseen.

Obamahan tajusi ehkä omiin kokemuksiinsakin nojaten, etteivät liberaalit valtaapitävät demokraattisina itseään pitävät amerikkalaiset voineet ymmärtää ”amerikan persujen” katkeruutta menestyviä veljiään ja siskojaan kohtaan, joiden kanssa he sukupolvi tai kaksi aiemmin olivat jakaneet saman ”jokainen on oman onnensa seppä” tai ”Amerikka on mahdollisuuksien maa” lupaukset.

Sosiaalisen pääoman huippututkija Robert Putnam kävi kertomassa tuon eriytymis- ja syrjäytymistarinan meille suomalaisillekin hyvin henkilökohtaisen kokemuksen kautta (ks. alla). Kun uskoo ”lupaukseen” oli se sitten ”koulutus- tai eläkelupaus” niin kuin meillä Suomessa ja tulee pettymään, niin jälki voi olla ikävää.

Syyllinenhän ei ole pakolainen, musta, meksikolainen, siirtolainen tai työnvieroksuja, vaan se vertainen veli tai sisko, naapuri tai luokkatoveri, jonka kanssa on jakanut lupaukset ja toiveet, on tehnyt kaikki niin kuin pitääkin – ja tulee petetyksi, epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Näin kävi Putnamin hyvälle ystävälle ja hänen jälkeläisilleen Amerikoissa.

Tai ehkä syyllinen ei löydy tuosta facebookissa menestyksistään kertovasta luokkakaveristakaan, vaan siitä asenteesta, joka minulla yhtenä noista ihmisistä on (ollut). Luettuani Hesarista Anna-Stiina Nykäsen artikkelin katkeroituneesta ystävästäni Kylmälän Jounista, joka oli jäänyt muutama vuosi sitten työttömäksi, sain alleviivatun todistuksen siitä, mitä olin uumoillutkin.

Katkeroituminen on pahinta, mitä sinulle voi tapahtua. ”Se vie kalat katiskastakin”, sanoisi isäni. Se vie ystävät ja läheisetkin. Ja – mikä ikävintä – katkeroituneen ihmisen arvostelukykyyn ei luoteta, vaikka juuri hän tuntee todellisuuden oikean luonteen.

Menestys ei perustu taitoon, kykyyn tai ahkeruuteen – Kylmälän Jounin lisensiaattityökin on monen mielestä yksi parhaista koskaan tehdyistä – vaan lojaalisuuteen. Siihen, että organisaatioissa uskotaan yhteiseen mielikuvaan todellisuudesta ja oman organisaation tehtävästä tässä todella epämääräisessäkin historiallisessa tilanteessamme.

Mutta palataan pikkuruisen mökkimme hulppealle terassille, jonka vaimoni on koristellut kukin, jotka hän on siemenestä asti itse kasvattanut ja jotka kuljetimme Vantaalta autossamme melkein 700 kilometrin matkan tänne Perämeren rannoille.

Istun lempeässä varjossa seuraten samalla rotukissamme ”aamuvilliä” eli liikuntatuokiota, jonka aikana hän yrittää pyydystää tänäkin vuonna vähäiseksi osoittautuneita pohjoisen hyttysiä. Kohta hän väsähtää ja nukkuu kuin koala, mutta nyt on vielä vireyttä nuuhkia ja tutustua kesäkodin pihaan.

Join kahvit ja lukaisin Hesarin sekä viime aikoina harvemmin seuraamani facebook-seinän. Hesarista bongasin 55-vuotiaan vantaalaisen korkeasti koulutetun ja hyväpalkkaisessa työssä olleen henkilön (oletin mieheksi) lyhyen kirjoituksen aktiivimallin tuottamasta nöyryytyksestä, kun ei kuitenkaan saa edes ratikkakuskin hommaa, vaikka kuinka lähettäisi työhakemuksia.

Tätä ei tosiaan 60-vuotias Juhana Vartiainenkaan ehkä ymmärrä, ettei hänen itsensäkään olisi helppo löytää töitä, jos hän jäisi työttömäksi. Jotenkin tuntuukin, että aktiivimalli ampuu itseään jalkaan vaatiessaan ketään hyödyttämätöntä aktiivisuutta. Jos erittäin hyvin koulutettu, kokenut ja työhalukas 55-vuotias ei saa mitään työtä pääkaupunkiseudulta, niin aika tyhmää on pakottaa hänet tekemään turhia työhakemuksia. Luulisin, että tuollaisesta ”resurssista” olisi yhteiskunnalle hyötyä jollakin muulla tavalla ja niin, että siitä voisi vähän maksaakin.

Joku voisi ainakin tutkia, miten paljon ko. tapauksessa työttömyyteen vaikuttaa se, että työmarkkinoilla koulutetut, kokeneet ja iäkkäät henkilöt on hinnoiteltu ulos. Voisikohan ay-liike ajatella omaa edunvalvontaansa tästä näkökulmasta – epäilenpä.

Hesarissa kiinnosti myös toinen juttu, jossa kerrottiin Aki Riihilahden kaverista, jonka ajatuksia laatumediasta Hesari tietysti mielellään siteerasi. Periaatteessa olin tämän sivistyneen aussin kanssa samaa mieltä kaikesta.

Käytännössä asia ei kuitenkaan mene, kuten Hesarit ja ”timesit” toivovat, sillä nykymaailmassa iso, perinteinen ja laadukas organisaatiokaan ei omista totuutta tai perustellun tiedon monopolia. Ihmiset tekevät tutkimukset, ihmiset tekevät journalistiset artikkelit – eivät Hesari tai Oxfordin yliopisto tai Googlen algoritmit.

Kannatan varsin lämpimästi sitä, että (laatu)mediat laittavat tuotteilleen oikean hinnan ja hillitsevät niiden jakoa vaikkapa facebookissa, koska sehän syö itsenäisten ja pienten toimijoiden ja asiantuntijoiden leipää. Sama muuten koskee yliopistojakin, joiden tulisi hinnoitella tuotteensa oikein eli tuotantokustannusten mukaisesti.

Itse asiassa aidossa markkinatilanteessa esimerkiksi asiantuntijoiden tuottama lisäarvo voitaisiin tai pitäisi mitata ainakin osin ”kirotun google-näkyvyyden” tai ainakin julkisten esitysten määrän ja laadun perusteella eikä vanhanaikaisesti niin, että perinteisessä organisaatiossa työtä tekevien työ on todella arvokasta ja ulkopuolella olevien täysin arvotonta.

Tämänhän ovat huomanneet muutkin kuin Kylmälän Jouni joutuessaan työttömiksi yliopistoista tai mediataloista. Nokialta irtisanotuille asiantuntijoille kehitettiin monenlaisia tukisysteemejä, mutta monille muille asiantuntijaryhmille näitä ei ole nähty tarpeellisiksi, vaikka insinöörit varmaan osaisivat ajaa ratikkaakin paremmin kuin humanistit.

Huomaan, että en oikein jaksa pysyä täällä terassilla, johon nyt alkaa taas paistaa aurinkokin puiden takaa haitaten kovasti näkyvyyttä tietokoneen näytöllä. Arvailuksi melkein menee. Onneksi osaan kirjoittaa lähes sokeasti kymmenellä sormella. Aika nopeastikin.

Lukaisin siis nopeasti myös fb-seinäni. Opiskelutoverini Pasasen Tiinan (erinomainen jalkapalloilija muuten) postaus Romelu Lukakusta sai minut klikkaamaan sisään hänen koskettavaan tarinaansa. Romelun siis – Tiinankin tarina tosin olisi varmaan koskettava joutuihan hän pelaamaan futista aikakaudella, jolloin naisjalkapalloa ei arvostettu juuri lainkaan. Tiinankin tarina voisi olla opettavainen tämän päivän ”helmareille” ja sinne pyrkiville.

Lukakun koskettavaa tarinaa lukiessani, huomaan vertaavani omaa 1960-luvun lapsuuttani hänen 1990-luvun lapsuuteen. Mikkeli – Anderlecht all night long. Mistähän tuokin tuli?

No siis, asiaan eli siihen, että kurjuus on suhteellista ja absoluuttista – kummatkin meistä kärsivät juoksevan veden puutteesta, ajoittaisesta köyhyydestä, (iso)vanhempien kärsimyksistä ja irrallisuuden tunteista. Minullakaan ei ollut varaa kunnon nappiksiin tai nahkapalloon eikä minulla ollut pelikavereitakaan enkä voinut kuin haaveilla, että pääsisin kaupunkiin joukkueeseen pelaamaan sieltä pieneltä maaseutukylältä. Vasta 14-vuotiaana pelasin ensimmäisen kauden oikeassa juniorijoukkueessa.

No, ei minusta toki Romelu Lukakua tullutkaan, joka pelasi 16-vuotiaana Anderlechtin ykkösjoukkueessa, minkä oli luvannut pikkupoikana isoisälleen ja äidilleen, joka oli joutunut laimentamaan maitoa vedellä perheen ollessa puilla paljailla. Muistin, miten olin itse joutunut menemään kauppaan, jossa meillä oli tili, maksamaan laskua, johon äidin rahat eivät riittäneet. Hän ei itse ilennyt sitä tehdä, joten laittoi pikkupojan matkaan.

Ymmärsin kuitenkin, kuten pikku Romelu, että äiti kärsi valtavasti tuosta tilanteesta, jossa hän joutui laittamaan 7-vuotiaan reilun kahden kilometrin matkalle kauppaan ja kohtaamaan sen häpeän, jonka siellä kauppiaan rouvalta saisi osakseen. Myönnettävä on, että kauppiaan rouvakin ymmärsi pikkupojan tuskan ja tilanteen epämiellyttävyyden, kun sopersin, että ”loput tulevat kyllä ensi viikolla”…

Lukiessani Romelun tarinaa itkua pidätellen huomaan, että yksi ero meillä kuitenkin ehkä on. Siis sen lisäksi, että Lukakusta tuli huippupelaaja, joka näissä MM-kisoissa siirtyi kaikkien aikojen maalintekijäksi Belgian MM-historiassa.

Mutta 16-vuotiaana, joka oli Lukakun tarinan kliimaksi ja käännekohta, jossa huono muuttui hyväksi, minäkin debytoin Suomen SM-sarjassa Mikkelin Pallo-Kissojen puoliammattilaisjoukkueessa ottelussa Lahden Reipasta vastaan ikimuistoisessa Kisapuistossa.

Kaikki tuntui silloin minustakin mahdolliselta ja olin ylpeä siitä, että olin pystynyt omalla ahkeruudellani ja sisukkuudellani raivaamaan tien ihailemani joukkueen pelaajaksi. Äiti ja isä saattoivat olla minusta ylpeitä – isoisä oli silloin jo juonut itsensä hengiltä enkä tiedä, olisiko hän ollut ylpeä jalkapalloilevasta pojanpojastaan. En oppinut tuntemaan häntä niin hyvin.

Mutta tämä ei ollut tarinan opetus, vaan se, että kongolaistaustaisen, mutta belgialaiseksi itsensä vahvasti tuntevan Romelu Lukakun uran polttoaineena – aivan kuten Zlatan Ibrahimovicinkin (ks. alla) – oli katkeruus tai katkeruudesta kirvonnut mahtava polttoaine, joka sai heidät kummatkin yrittämään kaikkensa.

Tällainen tarina liikuttaa, koska samalla me lukijat tiedämme, että tuo sama katkeruus ei auta niitä tuhansia tai jopa miljoonia tai ehkäpä kymmeniä ja satoja miljoonia pikku jalkapalloilijoita tässä maailmassa. Romelun ja Zlatanin tarinoita lukiessamme voimme kuitenkin hetken uskoa siihen lupaukseen, joka sisältyy itselle tai äidille ja isoisälle vannottuun valaan elämän heikolla hetkellä.

Ilman näitä katkeruudesta kimmonneita onnistumistarinoita ei olisi lupausta, joka perustuu ajatukseen siitä, miten oma ahkera työ johtaa lopulta menestykseen. Itse ymmärsin lukuisten sairastumisten, loukkaantumisten ja epäreilun kohtelunkin jälkeen, että katkeruuteni ei jaksa siivittää minua rääkkäämään enempää itseäni jalkapallokentillä. Minulla olikin toinen mahdollisuus, mitä Lukakulla tai Ibrahimovicillä ei ehkä ole ollutkaan.

Mihin tämä johtaa, ja minkä asian minä kuvittelin ymmärtäväni Barack Obaman tavoin? Ehkä oli niin, että Obama tunsi erittäin hyvin sen katkeruuden luonteen, joka johti keskilännen valkoihoisen työväenluokan äänestämään epätodennäköisintä mahdollista ehdokasta eli newyorkilaista republikaanimiljardööriä ennemmin kuin heitä loogisemmin tukevia ay-liikkeenkin kanssa kaveeranneita demokraatteja.

Toki hänkin oli myöhässä, mutta ymmärsi kuitenkin aika nopeasti. Meillä Suomessahan ymmärtäjiä on hyvin vähän edelleenkin. Kirjailija Pirjo Hassinen on yksi harvoista. Hänhän on kuvannut parissakin kirjassaan tätä katkeruutta, joka syntyy sekä tavallisten ihmisten arvokkaan elämän mahdollisuuksien kaventumisesta ja hyvinvointivaltion lupausten romahtamisesta henkilökohtaisella tasolla.

Politiikkaan tämä katkeruus on kanavoitunut sekä ”nyrkkeilysankareiden” että ”sampoterhojen” kautta, joista jälkimmäiset valitsivat puolueensa myös siksi, ettei vanhoissa puolueissa ole ollut tilaa uusille ajatuksille eikä varsinkaan uusille ihmisille ilman pitkää ja uuvuttavaa valtataistelua puolueiden sisällä. Pienessä mittakaavassa vanhat puolueet – vihreätkin mukaan lukien – ovat tästä näkökulmasta katsottuina kuin norsut ja aasit Amerikassa trumpilaisten mielestä.

Suomi ei onneksi ole kuin Amerikka, sillä muutoin meillä olisi Timo Soini presidenttinä, jolla tosin ei olisi samanlaista valtaa kuin Trumpilla. Katkeruus laimenee, kun katkerille annetaan valtaa – se huomattiin Suomessa jo 1920-luvulla. Katkeruuden artikulaatio saattaa kuitenkin johtaa myös tarpeellisiin uudistuksiin, joita ei olisi muutoin tehty. Näin taitaa käydä Suomessakin, kuten kävi tiedostavan nuorison hurahtaessa stalinismiin vajaa 50 vuotta sitten.

Juhana Vartiaisen ajama aktiivimalli tai Jari Ehrnroothin hyvintoimintavaltio – kummatkin muuten löytäneet linjansa ja paikkansa ahtaaksi käyneen poliittisen kotinsa ulkopuolelta – yrittävät heikkouksistaan huolimatta rakentaa jotakin sellaista, mitä moni meistä ei ole ymmärtänyt. Oletan, että ainakin piilotetun katkeruuden ovat hekin kääntäneet erittäin aktiiviseksi ja pelottomaksi toiminnaksi hyvin perusteltujen näkemystensä puolesta.

Helppoa tai ainakin tutkimukseen perustuvaa pitäisi olla sen, että kaikenlainen aktiivisuus on passiivisuuteen sysätylle hyväksi. Silti kumpaakin erittäin hyvin asiansa perustelevaa tutkijataustaista ihmistä vastustetaan fiksujenkin ihmisten toimesta hyvin intuitiivisesti nopean ajattelun aivotoimintoja käyttäen.

Vartiainen ei ehkä täysin ymmärrä, että aktiivisuuden ei tarvitse olla palkkatyötä, vaan harrastuksia ja vapaaehtoistoimintaa, jossa saa elämyksiä, vahvistaa identiteettiä, toimii yhteisöllisesti ja rakentaa toimijuutta.  Ehrnroothin musta aukko saattaa olla siinä, ettei hän näe riittävän selvästi merkityksellisten kokemusten suurta voimaa korostaessaan yksilön vastuuta omasta terveydestään ja elämästään, vaikka itsekin lienee ”liikuntakäännynnäisiä”.

Selvää tietysti on, että aktiivisuuden lisäksi (palkka)työn tuottaman lisäarvon laskentatapoja ja yleisemminkin ansaintalogiikkoja on myös radikaalisti muutettava, kuten esimerkkini asiantuntijatyön epäreiluudesta kirjoitukseni alkupuolella osoitti.

Olisiko kuitenkin niin, että ilman yksittäisten (katkeroituneiden) ihmisten aktiivisuutta näitä epäreiluuksia ei voi muuttaa vain odottamalla, että poliitikot hoitavat hommat.

(Tässä välissä mainittakoon kirjoitukseni vakavahkoon sävyyn ja kulkuun sinänsä kuulumattomasti, että olen mökin uudistetussa vessassa lueskellut hykerrellen Timo J. Tuikan hulvatonta ”huussikirjaa” nimeltä Täysistunto, jossa tuo Jari Tervon Kekkosohjelmasta tutuksi tullut kommentaattori laskettelee humoristisesti päteviä totuuksia suomalaisesta yhteiskunnasta, yliopistosta kuin urheilustakin. Timo tuntuu itse ratkaisseen epäreiluusongelman ryhtymällä kirjoittamisen sekatyömieheksi.)

Katkeruuden – toiselta nimeltään näyttämisen halun – merkitystä ei olekaan täysin ymmärretty. Jos kaikki on liian helppoa ja jos aina on opittu syyttämään toisia siitä, ettei itse pärjää, niin positiivista katkeruutta ei Romelu- tai Zlatan-pojan tavoin synny.

”Minä näytän teille vielä” –mentaliteettia tarvitaan varsinkin yhteiskunnallisten murrosten kausina. Ideaalitilanteessa yhteiskunta uudistuisikin niin, että katkeruutta joutuisivat kokemaan koulutetut ja hyväosaiset, joilla olisi resursseja rakentaa jotakin todella uutta. Ja ovathan Nokian insinöörit ja irtisanotut toimittajatkin kehittäneet jo vaikka mitä.

Katkeruus on kuitenkin hankala polttoaine. Vaikka itsekin tunnistan – ja tiedän suuren joukon ystäviänikin – tunnistavan hyvin sen, miten heitä on ajanut eteenpäin jonkinlainen epäoikeudenmukaisuus ja katkeruuskin, kun lapsena eli kouluttamattomien vanhempien lapsena maaseudulla ja joutui raivaamaan tiensä oppikoulujen ja ylipistojen kautta hyviin asemiin, joissa nyt vaikuttaa.

He eivät missään nimessä halua, että omat lapset joutuisivat motivoimaan itseään niin brutaaleilla ja konkreeteilla tavoilla kuin oman taustan tai olosuhteiden häpeämisellä. Tämän vuoksihan me aina lapsuutta muistellessamme sanomme ”ettei muillakaan ollut enempää”, vaikka joillakin oikeasti olikin. Vaikka se sisävessa, joka Räikkösen Kimiltäkin puuttui ja jonka puute on häntäkin saattanut urallaan auttaa näyttämään, mistä se renki …..!

Katkeruus on piilotettuna vahva ”sisäinen motivoija”, mutta iholle tullessa se syrjäyttää, leimaa ja vie menestymisen mahdollisuudet. Siksi sitä on niin vaikea hyväksyä ja ymmärtää – kukaan ei ennen jytkyä tai Trumpia oikeasti puhunut katkeruudesta sen enempää Suomessa kuin Amerikassakaan. Kukaan ei tutkinut sitä, kukaan ei valtamedioissa kertonut siitä. Ja siksi me liberaalit demokraatit tulimme yllätetyiksi housut kintuissa niin vuoden 2011 Suomen jytkyssä kuin USA:n vuoden 2016 presidentin vaaleissakin.

Tänä aamuna siis lopulta ymmärsin 55-vuotiaan työttömän katkeruudesta jotakin, kun hän kaiken oikein tehtyään tulee petetyksi. Ja ymmärsin sen, miten katkeruus omaan olemukseen ja taustaan liittyvästä todella epäreilusta syrjinnästä saattaa johtaa positiiviseen tarinaan Romelu Lukakun tapauksessa.

Rasistinen tai muu taustaan tai olemukseen liittyvä syrjintä on viime vuosina tullut paremmin huomioiduksi, mutta paljon huonommin tunnistetaan sitä syrjintää, joka kohdistuu ihmisiin, jotka ovat tehneet kaiken oikein ja ahkerasti, mutta ovat silti jostakin syystä syrjäytyneet työelämästä. Sellaisen ihmisen on vaikea kokea positiivista katkeruutta, joka johtaisi rakentaviin ratkaisuihin omassa elämässä.

Sellaisen ihmisen yksi, mutta ei ainoa mahdollisuus, on äänestää helppoheikkejä, jotka osoittavat edes jonkun syyllisen heidän ahdinkoonsa, kun oman häpeän kestäminen on mahdotonta. Pahinta kuitenkin on se, että tämä häpeä ja sen pelko estää yrittämisen. Ja kaikkein ikävintä on, että tämä yrittämisen pelko ja toivottomuus saattaa periytyä – edellinen tai sitä edellinen sukupolvi saattoi olla se kovasti yrittänyt ja silti epäonnistunut. Lapset ja lapsenlapset saattavat periä pelon yrittämistäkin kohtaan, koska se kuitenkin johtaa samaan kuin (iso)vanhemmilla. Tästä Robert Putnamkin puhui.

Aktivointityössä riittää sarkaa, sillä kyllä meidän täytyy tehdä kaikkemme, että jokainen lapsi uskoisi unelmaansa Romelu Lukakun tavoin.

Lukakua eivät auttanee koulukuraattorit tai –psykologit eikä asiasta puhuminen kavereiden kanssa tai julkisuudessa. Suomessa Romelu olisi todennäköisesti saatu luopumaan järjettömästä lupauksestaan, koska se aiheutti hänelle selvästi psyykkisiä ongelmia.

Kaikkein karmeinta meidän nykysuomalaisten onkin kestää se, että katkeruus pitäisi kätkeä sisään, jotta se Romelu Lukakun tavoin johtaisi tavoitteen asettamiseen ja äärettömän ahkeraan työhön tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Vain näin katkeruus kanavoituu positiivisesti.

Itsekin huomasin viidenkympin tienoilla, että minulta alkoi puuttua motivaatio maailman parantamiseen. Kun eräs arvostamani kollega kehui päässeensä ”vanhemman valtiomiehen” tehtäviin, jossa palkka oli hyvä ja vastuuta ei nimeksikään, niin ymmärsin, että sellainen leppoisa tulevaisuus olisi minullakin edessä ellen tekisi jotain muutosta elämässäni. Tarvitsin ”katkeruutta” elämääni.

Lukakun ja 55-vuotiaan vantaalaismiehen tarinat kuvaavat katkeruuden kaksia kasvoja. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että pikku-Romelun katkeruus olisi tuhoisaa ja koulutetun ikämiehen katkeruus voisi johtaa johonkin positiiviseen lopputulemaan.

Hyvässä tarinassa epätodennäköinen kuitenkin kääntyy todeksi sankarin ylitettyä itsensä. Romelu Lukaku teki toiveestaan totta, mutta vantaalaismiehen tarinasta olen lukevinani alistumista ja syyn vierittämistä ”yhteiskunnalle”. Ja vaikka syy onkin yhteiskunnassa tai maailmassa, niin se tuskin ehtii 55-vuotiasta enää auttamaan viisailla päätöksillään.

Tämän siis ymmärsin tänä aamuna ja se auttoi minua hyväksymään sen, että maailman ja jalkapallon epäreiluudesta huolimatta aina tulee uusia ”otteluita”, joissa nyt hävinnytkin voi onnistua. Romelu Lukaku kiteyttikin tarvittavan asenteen oivallisesti: ”Älä lyö vetoa nälkäisen pojan kanssa!”

Jälkikirjoitus

Saksa-Ruotsi –ottelun loppuminuutit aiheuttivat minussa katkeran reaktion, joka on hyvin epätyypillistä minulle. Minähän en fanita mitään joukkuetta, vaan katson pelejä analyyttisesti ja yrittäen oppia jotakin tästä maailman hienoimmasta ja epäreiluimmasta pelistä. Joskus kuitenkin ”kuppi menee nurin”.

Raivosin ruotsalaisille typeristä ratkaisuista ja kirosin saksalaisia epäreilusta pelistä. Viime kisoissahan ylistin saksalaisten taktista neroutta ja myös henkistä vahvuutta, josta saattoi lukea arvostavan ja ylpeästi nöyrän suhteen jalkapallopeliä ja –pelaajia kohtaan (ks. alla).

Ruotsi-ottelussa saksalaiset pelasivat kuitenkin ”likaisesti” lähes koko pelin ajan. Vaikka epäilen vahvasti, ettei VAR (videotarkistus) ratkaise jalkapallon ongelmia, niin saksalaiset kyllä rikkoivat ruotsalaisia kahdessakin tai oikeastaan kolmessa maalintekotilanteessa, joista olisi ainakin pitänyt antaa varoitukset ja ehkä jopa rankkari.

Huomaan, että oikeudenmukaisuus tai reiluus on kuitenkin se arvo, joka on minulle se pyhin asia jalkapallossakin. Saksalaiset rikkoivat sen omalla tavallaan ja ruotsalaiset omallaan. Ruotsalaisiahan minä kirosin siitä, että he valitsivat taktiikakseen tukkia maalintekosektorin isolla joukolla isoja miehiä ja antoivat saksalaisten vajaalukuisenakin keskittää maalille. Pelkäsin, että lopulta taktiikka ei kuitenkaan kestä – ja näin kävi.

Pelin jälkeisiä tapahtumia en seurannut, iskin telkkarin kiinni ja päätin pitää paussin futiksen seuraamisessa. ”Olin katkera, ja siksi näin”. On niin löysää sanoa, että en ole katkera, mutta kuitenkin…

Belgian otteluita en ole uskaltanut katsoakaan, koska olen pettynyt jo kaksissa kisoissa joukkueen surkeaan taktiikkaan. Romelu Lukaku on myös pelannut aiemmissa kisoissa huonosti. Pelistä on puuttunut jotakin. Olisiko ollut niin, että Romelu oli liian tyytyväinen, kun oli saavuttanut henkilökohtaisesti sen, minkä isoisälleen ja äidilleen oli luvannut?

Näissä kisoissa nähdään, onko Lukaku ja Belgian koko joukkue antanut hiljaisen lupauksen tuolle kansallisista ja globaaleista ristiriidoistakin kärsivälle maalle? Se voisi olla symbolisestikin oikein.

Aiheeseen liittyvää

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2017.  Minä, Jari & Pekka: Kekkosen vai Koiviston pojat? (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/31/mina-jari-pekka-kekkosen-vai-koiviston-pojat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 31.12.2017.

Tiihonen  A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen  A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Ansaittua vai ei? Mitä tarkoittaa, kun ansaitsimme voiton – tai tappion? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Ansaittua-vai-ei.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Kuka on voittava pelaaja eli voiko yksittäinen pelaaja vaikuttaa joukkueen tulokseen? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Kuka-on-voittava-pelaaja-eli-voiko-yksitt%C3%A4inen-pelaaja-vaikuttaa-joukkueen-tulokseen.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Love hurts, trust kills – sosiaalinen pääoma ja amerikkalainen unelma. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Lovehurts.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Onko Suomi kuin Amerikka? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/OnkoSuomiAmerikka.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kaikki haluaisivat olla hyviä ihmisiä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Hyvi%C3%A4ihmisi%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Rajatilallisia tulkintoja kuplaunioneista. (http://www.miksiliikun.fi/2015/06/11/rajatilallisia-tulkintoja-kuplaunioneista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.6. 2015.

Tiihonen A. 2015. Mielipahasta, katkeruudesta, sananvapaudesta ja niiden ongelmallisuudesta. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Mielipahakommentti_Kaaro2015.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen

Jalkapallon MM-kisat synnyttävät aina erilaisia ennakko-ohjelmia ja -julkaisuja sekä erilaisia studioviritelmiä ja nykyään myös monenmoisia media- ja mobiilisovelluksia. Näistä YLE-areena ja VAR (eli videotarkistus) ovat aidosti muuttaneetkin katsojakokemustani MM-kisoista.

Ensi kertaa olen katsonut pelejä tabletilta myös automatkoilla ja muun elämän ohessa. Kuva on parempi kuin mökin pikkutelkkarista katsottuna ja uutta on, että pelejä voi katsoa mihin aikaan vain ja missä vain.

Tämä on siis uutta vain minulle; monethan ovat jo kokonaan tai ainakin osittain siirtyneet ”jälkitelevisiolliseen” aikaan. Minä aion tehdä siirtymän hitaasti, sillä en halua tehdä arjestani oman yksilöllisen ”valinnanvapauteni” johdettavissa olevaa jatkuvien valintojen brutalisoimaa todellisuutta.

Haluan, että meillä on yhteisiä aikatauluja, yhteisiä rutiineja ja yhteisesti sovittuja riittejä, joiden mukaan arkemme jäsentyy. Haluan myös, että asiantuntijat auttavat minua tekemään päätöksiä siitä, mitä minun kannattaisi kuunnella tai katsoa. Siksi kuuntelen Yle Radio Ykköstä, koska siellä suurin osa toimittajista on oman alansa asiantuntijoita, jotka vievät minut sellaisiin kuuntelemisen maailmoihin, joihin en itse millään omine valintoineni osaisi mennä.

Myönnettävä kuitenkin on, että television puolella samanlaista laatukanavaa ei ole, joten minun on opittava ”shoppailu” ja siihen liittyvä asiantuntemuksen lisääminen. Tulevaisuudessahan minun pitänee ostaa jalkapallon TV-lähetykseni, kun mikään maksuton kanava ei niitä lähetä MM- ja EM-kisoja lukuun ottamatta.

Sinänsä en vastusta sitä, että jokainen ostaa myös ”telkkarista” vain sen, mitä haluaa – TV-kanavathan ovat vain turha välikäsi tuottajien ja kuluttajien välissä. TV-sarjoissahan on jo nähty, ettei kanavia tähän väliin tarvita. Kun tämä jatkuu, niin päästään eroon myös turhista mainoksista, joilla on rahoitettu tätä väliporrasta, jonka teknologia ja uudet ansaintalogiikat ovat tekemässä tarpeettomiksi.

Ja kuitenkin minä toivon, että tällainen asiantunteva väliporras olisi edelleen olemassa. Ristiriita? Kyllä, ja myönnän auliisti, että en ole kypsä ottamaan vastuuta valinnoistani. Aivan samoin ajattelen sote-uudistuksen valinnanvapaudesta. En usko, että pystyisin itse tekemään oikeita ratkaisuja hoitoni suhteen enkä usko, että tällaista kykyä on meillä laajemminkaan olemassa.

Kannatan tietysti asiakkaiden ja potilaiden äänen parempaa kuulemista ja kannatan erittäin lämpimästi sitä, että asiakkaat ottaisivat lisää vastuuta terveydestään ja hyvinvoinnistaan, mutta on eri asia valita sen hiihtääkö vai käveleekö (pääasia, että liikkuu) kuin sen leikataanko vai käytetäänkö ortodoksisia (jompikumpi on yleensä parempi ja halvempi keino) menetelmiä jonkun sairauden tai vamman hoidossa.

Telkkari ja radio ovat tässä suhteessa toki hiukan erilaisia, mutta vaikutukset saattavat olla silti erittäin mullistavia – eivätkä vain positiivisia. Oletan nimittäin vakavasti, että nuorison sivistystaso on laskenut – näin jotkut asiantuntijat väittävät – osin siitä syystä, että radiosta ja TV:stä ei ole enää ”pakko” kuunnella tai katsoa sivistäviä ohjelmia. Joskus tätäkin tutkittaneen.

YLE-areenaa olen käyttänyt harkitusti ja myönnän, että käytän joskus myös otteluiden nauhoitusmahdollisuutta, jolloin saatan kelata matsin pikakelauksella läpi. Sen avulla saakin pelin taktiikasta paljon paremman kuvan kuin normaalinopeudella katsottavasta pelistä. Katse seuraa pelaajien ja pallon liikettä niin, että peliryhmitykset näkyvät huomattavasti selvemmin kuin norminopeudella peliä seuratessa. Vinkki, jonka varmaan moni tietääkin.

Lopputulemani on väistämättä välitilinpäätös. Myönnän, että en ole valmis jälkitelevisiolliseen aikakauteen. Oletan, että kovin moni muukaan ei ole ja väitän, että jokaisen omiin valintoihin perustuva tiedonvälitys (nykyään näyttää olevan koulutuskin) aiheuttaa ja on jo aiheuttanut ongelmia, joita on äärimmäisen vaikea ratkaista.

Oletan ja tiedänkin, että nuoremmat sukupolvet – tai osa heistä – ovat kuin kalat vedessä tässä uudessa valinnanvapausajassamme. Ikävää on, että heillä ei ole ollut mahdollisuutta nauttia sivistävästä tiedonvälityksestä eikä yhteisöllisesti organisoituneesta arjesta. Ymmärrän, että näin maailma muuttuu kokemusten kautta ja vääjäämättömästi – mitä ei ole ollutkaan ei voi kaivatakaan.

Itse kuitenkin suosittelen kaltaisilleni riittävän pitkää siirtymäaikaa. Kannattaa makustella, mikä jälkitelevisiollisessa ajassa parantaa ja mikä taas heikentää elämänlaatua. Minusta on hienoa, että jalkapallon MM-kisat pidetään vain joka neljäs vuosi kompaktina pakettina. Se luo yhteisen kokemus- ja merkitysmaailman, jonka ääressä koko maailma voi tuntea monenlaista yhteisyyttä.

Entä jos tulevaisuudessa jokainen voisi ostaa FIFA:lta MM-kisat milloin huvittaa katsottavakseen?

Aiheeseen liittyvää:

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

 

Klassikkojen kanssa futaamassa

FC Barcelona 2010, Saksa 2014 ja MM-futis 2018? Toteutuuko eliaslainen jalkapallo  täysimääräisesti futiksen MM-kisoissa 2018? Entä kesyyntyvätkö jalkapalloilijat foucaultilaisessa hengessä? Arto Tolsa & Atik Ismail vs. Shefki Kuqi & Aki Riihilahti.

Sosiologian ja filosofian klassikot Norbert Elias ja Michel Foucault  inspiroivat ystävääni professori Jim Denisonia ja minua aamukahvillamme juuri ennen Venäjän MM-kisoja. Aloitetaan Michel Foucaultista.

Jim on jo pitkään käyttänyt Foucaulta ymmärtääkseen paremmin nykyisiä valmennuskäytäntöjä, jotka tekevät urheilijoista sopeutuvaisia ja alistuvia eli vaarallisen kesyjä. Denisonin ja vaihtuvien tutkijakumppanien kohteena on ollut kestävyysjuoksijoita ja heidän valmentajiaan ja nyt viimeksi englantilaisia entisiä jalkapalloilijoita.

Entisenä kv-tason mailerina, joka on kirjoittanut kirjan myös haamumailista ja Haile Gebrselassiesta, Jim tietää, miten vaikeaa kurinalaistavia harjoitusrutiineja on vaihtaa sellaisiksi, joissa urheilija voi toimia luovasti ja itsenäisesti. Se ei ole helppoa juoksuharjoittelussakaan, jossa vaikkapa 200 metrin vedot voitaisiin Foucault-tutkijoiden mielestä muuttaa vaikkapa sarjaksi 180-220 metrisiä vetoja. Tämäkin ärsyttäisi urheilijaa tekemään enemmmän omia päätöksiä ja kuuntelemaan itseään.

Vaarallisintahan on se, että urheilija lopettaa ajattelun ja antaa sen valmentajien tai muiden johtajien tehtäväksi. ”Säyseää” urheilijaa voi olla helppo valmentaa, mutta tuleeko hänestä huippu-urheilija tai pärjääkö hän elämässään uransa jälkeen? Nämä ovat kysymyksiä, joita Jim Denison on tutkinut ja pohtinut. Konkretisoin vähän, vaikka suomalaiset esimerkit voivatkin olla jossakin suhteissa erilaisia kuin amerikkalaiset tai englantilaiset.

Kysehän on myös urheilijoiden, mutta myös valmentajien taustoista ja valmennustraditioista. Yleisesti ottaen angloamerikkalaisissa maissa on edelleenkin auktoriteettihakuisempaa ja kollektiivisempaa valmentamista kuin Suomessa ja monissa lajeissa urheilijat ovat Suomessa paremmin pohjakoulutettuja. Englantilaiset jalkapalloilijat ovat perinteisesti tulleet työväenluokasta, vaikka tässäkin on toki tapahtunut muutoksia. Jokainen tapaus pitäisikin analysoida erikseen.

Jimin artikkelista, joka on julkaistu International Review for the Sociology of Sport –lehdessä vuoden 2017 numerossa 8, yhdessä Luke Jonesin kanssa mieleeni nousivat siis neljä tunnettua suomalaista jalkapalloilijaa, joiden kautta yritän illustroida, mitä Foucault, Denison ja Jones heistä sanoisivat.

Arto Tolsa oli 1970-luvulla oikeastaan ainoa oikea ammattilaisemme. Belgiassa menestynyt Tolsa tuli takaisin Suomeen vuonna 1979, jona vuonna ehdin itsekin pelaamaan yhden ottelun suurta kaimaani vastaan.

Aika pian uran jälkeen hän kuitenkin ajautui sivuun oikeasta kurssista, kuten kotkalaisen satamakaupungin pojalle saattoi muutenkin käydä. Kouluja käymätön, mutta tähdeksi noussut, keski-ikäinen mies ei sopeutunut normaalielämään, jossa valmentaja ei tullut aamulla sanomaan, että nyt lähdetään treeneihin.

Ehkä Tolsa oli tottunut siihen, että omaa vastuuta ei tarvinnut ammattijalkapalloilijan ottaa, kun kaikki tarvittava tuli ylhäältä päin. Arkielämä ei toiminut enää 1980-luvun Suomessa samalla tavoin.

Entäs Atik Ismail sitten? Häntä eivät jalkapallovalmentajat saaneet kuriin lainkaan. Suomessa hän sai tehdä, mitä halusi, mutta kansainvälisillä (harjoitus)kentillä individualismi ei enää onnistunut. ”Foucault tuli ja tappoi” Atikin uran.

Mutta Atikin mieltä, joka on tuottanut jo mittavan määrän laadukkaita tekstejäkin, panopticon eli Foucaultin kaikkialle ulottuva kontrolloiva silmä ei ole voinut kahlita. Helpoksi ei kai Atikin siviiliuraakaan voi moittia, mutta alistuvaa ja kesyä ei jalkapallo hänestä ole tehnyt.

Liian yksinkertaista olisi sanoa, että Tolsan sopeutuvaisuus oli hänen ristinsä, jota hän ei jaksanut kantaa. Mutta jotakin tässäkin varmasti on, joka stemmaa englantilaisten ammattikollegoiden stoorien kanssa. Oletan, että kaikilla heistä oli heikkouksia koulutuksen kentillä.

Ihan yhtä varma en ole siitä, voiko Aki Riihilahden ja Shefki Kuqin tarinoita lukea foucaultlaisessa hengessä verraten niitä englantilaispelaajien narratiiveihin. Ulkopuolisin silminhän näyttäisi siltä, että Aki on sopeutuvaisuuden mestari – ja silti hän on pärjännyt sekä kentillä pelaajana että toimistossa johtajana.

Poikkeustapaus Aki varmasti on  ja taas kierrytään opiskeluun tai ehkä (kokemukselliseen) oppimiseen. Riihilahti kykeni merkityksellistämään alistumisen ja työnteon luovilla tavoilla niin, ettei hänestä tullut aivotonta drillien toistajaa, vaan hän kykeni näkemään ne osana isompaa kokonaisuutta. Sillä toistojahan urheilija ei voi välttää ja varsinkin Riihilahden kaltaisen kamppailijan piti niitä toistoja tehdä ehkä enemmän kuin taitavampien pelurien pärjätäkseen näille Valioliigassa ja maaotteluissa.

Seriffi Kuqi lienee koko porukan huonoin sopeutuja; häntä ei ole pystynyt kesyttämään kukaan sen enempää kentillä kuin kabineteissakaan. Shefki on kuitenkin oppinut kokemuksen kautta myös huippuvalmennuksen saloja, vaikka hänen roolinsa pelaajana ja valmentajana näyttäisivätkin olevan aikamoisessa ristiriidassa keskenään.

Pelaajanahan Kuqi vaati ja saikin aika paljon vapauksia, vaikkakaan ei kaikilta valmentajiltaan. Valmentajana hän kuitenkin tuntuu pyrkivän lähes ehdottomaan auktoriteettiin suhteessa pelaajiin ja apuvalmentajiinkin (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/).

Valmentaja-Kuqi ei silti ole mikään ”panopticon-tyyppi”, mutta Denisonilta ja Lukelta hänelläkin olisi opittavaa. Aggressiiviselta näyttävä käyttäytyminen saattaa vaikuttaa pelaajiin negatiivisesti, vaikka Shefki ei sitä itse ehkä tunnistakaan.

Michel Foucault voisi olla kummissaan Riihilahden ja Kuqin kanssa – sen sijaan Denison ja Jones voisivat olla tyytyväisiä, sillä nämä kummatkin suomalaiset ovat Englannin Valioliigan ja mestaruussarjan pelaajina kyenneet pelaamaan ja elämään panopticonin alistavilta katseilta suojassa, vaikka heidän strategiansa ja lähtökohtansa ovatkin olleet hyvin erilaiset.

Onko siis niin, että me suomalaiset olemme jo päässeet irti ”foucaultilaisesta” vai pitäisiköhän jo sanoa ”fukoolaisesta” maailmasta? Ehkäpä emme, sillä viime aikoina käyty keskustelu HJK:n päävalmentaja Mika ”Bana” Lehkosuon ja tähtipelaajansa Philip Valencicin kanssa näyttävät kouluesimerkiltä fucoolaisen lähestymistavan kannalta.

Siinähän valmentaja vaatii pelaajaansa alistumaan omaan näkemykseensä pelistä ja taktiikasta ja yksilön oikeuksista kentällä . Slovenialaispelaaja ei jaa valmentajan näkökantaa, vaan kapinoi sitä vastaan.

Foucaultin klassikossa Tarkkailla ja rangaista kerrotaan vankilasta, joten valmentajalla ei ole samanlaisia  mahdollisuuksia käyttää valtaa pelaajaansa, vaikka hänellä on panopticonia (vartiotornit, joista näki koko vankilan alueen) paljon kehittyneemmät välineet valvoa pelaajiaan vaikkapa massiivisilla videoanalyyseilla ja pelisovelluksilla aktiivisuusmittareista puhumattakaan. Pelaajan puolella on kuitenkin riippumaton media ja hänen etujaan ajava pelaaja-agentti – ehkä myös kannattajakunta.

Jim ja Luke lienevät tyytyväisiä myös siihen, mitä HJK:ssa tapahtui konfliktin jälkeen, kun asia käsiteltiin avoimesti ja siinä pyrittiin löytämään ratkaisu erittäin vaikeaan kysymykseen, joka on nykyjalkapallon ytimessä, jota toinen klassikkoni Norbert Elias taas pohti jo 1970- ja 1980-luvuilla.

Se kysymyshän on, miten paljon urheilija tai tässä tapauksessa jalkapallopelaaja voi tehdä asioita yksilöllisesti ja miten paljon kollektiivisesti niin harjoituksissa kuin peleissäkin. ”Klassisesti” media ja myös jalkapallohistoriat ovat nähneet yksilöllisyyden eli tähdet ja kollektiivisuuden eli ”tylsän, konemaisen pelin” vastakohtina toisilleen. Erityisesti on pelätty yksilöiden katoavan massaan, kun ja jos pelistä tulee taktisempaa.

Eliaksen sivilisoitumisen historiahan tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, että me länsimaiset ihmiset olemme pikku hiljaa sisäistäneet ulkoisen kontrollin sisäisiksi psyykkisiksi käytänteiksi. Emme ilmaise seksuaalisuuttamme, väkivaltaisuuttamme tai muitakaan tunteitamme samoin kuin vaikkapa keskiajalla tai vielä 1600-luvulla.

”Poissa silmistä” on tarkoittanut sitä, että käsittelemme näitä mielessämme emmekä avaa niitä kanssaeläjillemme. Toki Elias näki, että sivilisoitumisen iso linja saattaa murtua kokihan hän Toisen maailmansodan ja juutalaisvainot itsekin. Ehkä hän nyt varoittelisi meitä sosiaalisen median desivilisoivasta vaikutuksesta ja politiikan räyhämäisyyyden samankaltaisista vaikutuksista, mutta jalkapallosta hän esitteli jännittävän figuraatioanalyysin, joka on nyt varsin ajankohtainen.

Liikuntasosiologian gradussani lähes 30 vuotta sitten esittelin ja kehittelin Eliaksen teoriaa, vaikka en sellaista Eliaksen hahmottelemaa jalkapallopeliä ollut koskaan nähnytkään (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Enkä ollut varma, näkisinkökään koskaan.

Pelianalyysissaan Elias painotti sitä seikkaa, että jalkapallo on paineen ja vastapaineen alainen peli, jossa joukkueet pyrkivät ”paineistamaan” vastustavaa joukkuetta saavuttaakseen itselleen etua, joksi hän määritteli ”lisäalueen” voittamisen omaan hallintaan. Tämä Eliaksen analyysi sopi erittäin hyvin amerikkalaiseen jalkapalloon, mutta tarkemmin ajateltuna lähes kaikissa pallopeleissä on tästä samasta asiasta kysymys.

Jopa verkkopeleissä sama figuraatio toimii erinomaisesti, sillä niin tenniksessä, sulkapallossa kuin lentopallossakin joukkueiden yhtenä tärkeänä tavoitteena on paineistaa vastustajaa territoriaalisesti (alueellisesti) niin, että vastustajan aika pallon kanssa vähenee ja oma aika pallon kanssa lisääntyy. Jääkiekossa ja koripallossa ”tila ja aika” on jo klisee, koska viiden pelaajan ryhmää on kovin helppo hallita taktisesti.

Jalkapallo on viime vuosiin asti väistellyt täydellistä ”eliaslaista” tulkintaa, koska 11 pelaajan liikkuminen isolla kentällä on tuntunut liian vaikeasti kontrolloitavalta asialta. Toki tätä on pitkään yritetty, mutta vasta FC Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen valtakausi osoitti, että koko kenttä voidaan ottaa jalkapallossakin pelin kehittämisen ja taktiikan kohteeksi.

Ja se oli mahdollista vain, koska nykypelaajat kykenivät sisäistämään valmentajan vision ja alistumaan kollektiiviseen puolustus- ja hyökkäyspeliin – tikitakaan. Tämän voi nahdä länsimaisen kulttuurin ilmentymänä, mutta myös FC Barcelonan junioriakatemian tuotoksena – todellisuudessa kumpanakin. Asia ei kuitenkaan ole lainkaan helppo sisäistettäväksi, sillä esimerkiksi huippupelaajat David Villa ja Zlatan Ibrahamovic eivät koskaan sopeutuneet ja alistuneet tikitakaan Barcassa.

Kirjoitin viime  MM-kisojen jälkeen siitä, miten jalkapallosta on viimein tullut taktiikkapeli (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Espanja ja Barcelonahan näyttivät sen, miten yksi uusi taktiikka voi päästä hegemoniseen asemaan ja sen avulla voi hallita jalkapallomaailmaa. Sen täydellisti Saksan maajoukkue, joka kykeni muuttamaan taktiikkaansa tietoisesti eri otteluissa ja jopa otteluiden aikana. Kysehän tässä on juuri siitä, missä kohden kenttää vastustajaa paineistetaan ja millaisella intensiteetillä se tehdään.

Jännittävää oli, että Norbert Elias kykeni näkemään tämän, vaikka 1980-luvun jalkapallossa ei vielä pystytty samanlaisiin taktisiin suorituksiin kuin nykyään. Kyllähän aina on pystytty paineistamaan selvästi heikompaa joukkuetta jo aivan ylhäältä asti, mutta nykyään huippujoukkueetkin kykenevät tähän keskenäisissä otteluissaan.

Viime ja tänä vuonna tämä on nähty merkillisissä Mestareiden liigan ottelupareissa, joissa on koettu reiluja voittoja puoleen ja toiseen aivan huippujoukkueiden keskinäisissä otteluissakin. Ja samaa olen nähnyt yritettävän Suomessakin. Globaalissa pelissä mikään ei jää huomaamatta.

Foucault, Elias ja jalkapallo – yhtäläisyyksiä ja eroja

Michel Foucault ja Norbert Elias analysoivat ja tulkitsevat meille edelleenkin tuttua asiaa eli yksilön ja yhteiskunnan – vapauden ja vallan (kontrollin) – välistä suhdetta ruumiillisten käytänteiden avulla tai kautta. Kummatkin näkevät selvästi, miten muuttuvat ruumiilliset käytänteet vaikuttavat myös ihmisen mieleen tai psyykeen.

Foucault tunnisti herkästi sen, miten ulkoinen valta, joka kontrolloi ja säätelee ihmistä, tekee hänestä ”kesyn” eli sopeutuvan alistujan. Elias taas näki väkivaltaisten ja avoimesti esitettyjen käytänteiden ja tunteiden siirtymisen katseilta piiloon ”sivilisoitumisena”. Voisi ajatella, että tässä olisi ristiriita, sillä eikö voisi ajatella, että Elias pitää ulkoisen kontrollin siirtymistä sisäiseksi pidättyvyydeksi hyvänä asiana. Foucaultia taas on tulkittu niin, että tuo ulkoisen vallan kontrolli tekee ihmisistä alistuneita ja liian sopeutuvaisia.

Isossa kuvassa voinee ajatella, että kummatkin tunnistivat hyvin sen, mitä yhteiskunnissa tapahtui siirryttäessä teolliseen ja moderniin aikakauteen. Jalkapallollakin on oma roolinsa tuossa muutoksessa, koska se on muuttunut villistä kansanpelistä, jossa taisteltiin alueista eikä niinkään maaleista, kohti huippumodernia yksilön ja joukkueen keskinäistä taitavaa, luovaa ja taktista yhteispeliä, joka liikuttaa koko maailmaa.

Tällaista peliä eivät voi pelata sen enempää panopticonilla alistetut pelaajat kuin nekään, jotka eivät osaa nähdä mielekkäänä sitä ameebamaisesti ja yhtenä kokonaisuutena puolustavaa ja hyökkäävää joukkuetta, jollaista tämän päivän peli vaatii.

Lähteitä

Jones, Luke & Denison, Jim (2017) Challenge and relief: A Foucauldian disciplinary analysis of retirement from professional association football in the United Kingdom. International Review for the Sociology of Sport 2017, Vol. 52(8) 924–939. (Jones&Denison2017_1012690215625348)

Tiihonen, Arto (1990) Jalkapallon viehätys: pelianalyysi (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Teoksessa Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto. ss. 104-117.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

Terveyden lukutaito määrittää terveyskäyttäytymistäsi

 

Terveellisten elintapojen noudattaminen ei ole nykyihmiselle itsestäänselvyys.Yhtenä ongelmana on, että ei eroteta terveellistä käyttäytymistä epäterveellisestä. Tärkeä terveyttä ja terveyskäyttäytymistä määrittävä tekijä on terveyden lukutaito. Terveyden lukutaito on kaikkien tarvitsema perustaito.

Olen terveystieteiden maisteriopinnoissa graduprosessin alkumetreillä. Graduprosessi alkoi kiinnostavan aiheen valinnalla, mikä oli tähänastisessa prosessissa ehdottomasti haastavinta, koska mielenkiintoisia ja tärkeitä aiheita oli lukuisia.

Oma kiinnostukseni terveyden edistämisessä on jo pitkään kohdistunut lapsiin ja nuoriin, koska lapsena omaksutut terveystottumukset yleensä näkyvät myös aikuisiän terveystottumuksissa. Toivonkin, että joskus tulevaisuudessa pääsisin vaikuttamaan lasten ja nuorten tekemiin terveyskäyttäytymiseen liittyviin valintoihin, ja että heistä kasvaisi aikuisia, jotka tekevät omaa terveyttään tukevia valintoja. Päätin, että haluan myös graduni kohderyhmäksi lapset ja nuoret.

Vasta yliopisto-opintojeni myötä tutustuin tarkemmin terveyden lukutaidon (health literacy) käsitteeseen.  Maailman terveysjärjestö WHO määrittelee terveyden lukutaidon yksilön kognitiivisina ja sosiaalisina taitoina. Ne määrittävät yksilön kykyä ja halukkuutta saavuttaa, ymmärtää ja käyttää tietoa hyvää terveyttä edistävällä ja ylläpitävällä tavalla (1).

Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että yksilöllä on kyky tunnistaa asioita, jotka tukevat omaa terveyttä. Yksilö pystyy perustelemaan tekemiään valintoja sekä osaa etsiä tietoa ja arvioida ja vertailla sitä kriittisesti (2). Voidaan siis puhua ihan jokaisen arjessa tarvitsemasta perustaidosta.

http://maxpixel.freegreatpicture.com

Terveyden lukutaito kehittyy jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Se on tärkeä terveyttä ja terveyskäyttäytymistä määrittävä tekijä (2). Siksi sen tutkiminen ja syvempi perehtyminen aiheeseen tuntui itselle hyvin merkitykselliseltä ja mielekkäältä.

Nyky-yhteiskunnassa terveyden lukutaidon kehittäminen onkin avainasemassa, koska ympäristö altistaa lapsia ja nuoria epäterveelle terveyskäyttäytymiselle, kuten vähäiselle fyysiselle aktiivisuudelle ja liialliselle energiansaannille.

Netissä kaikkien saatavilla oleva tieto altistaa lapsia sekä hyödylliselle että haitalliselle terveystiedolle (2). Sama pätee myös aikuisiin. Terveystiedon arviointia vaikeuttaa tiedon valtaisan määrän lisäksi se, että kuka tahansa voi julkaista terveystietoa. Somessa ja jopa valtamediassa pääsee usein ääneen ns. kokemusasiantuntija, jonka väitteiden taustalla ei ole välttämättä tutkimuksellista pohjaa.

http://maxpixel.freegreatpicture.com

Terveyden lukutaidon edistäminen on yksi koulujen terveystiedon opetuksen tavoitteista. Koulusivistyksellä onkin todettu olevan yhteyttä terveyden lukutaitoon (3). Terveystiedon opettajilla on siis tärkeä rooli terveyden lukutaidon edistämisessä. Olen itsekin pohtinut mahdollisuutta toimia tulevaisuudessa lasten ja nuorten terveyden edistäjänä terveystiedon opettajan roolissa.

Terveyden lukutaito ei tietenkään kehity ainoastaan koulussa. Vaikka  perusta terveellisten elintapojen omaksumiselle luodaan jo lapsuudessa, on aikuisuudessakin opituilla taidoilla merkittävä vaikutus terveyteen. Ja vaikka koulutuksella on todettu olevan yhteyttä terveyden lukutaitoon, on se kuitenkin myös seurausta elämän mittaisesta opettelusta (3).

Parhaimmillaan terveyden lukutaito kehittyy edistyneiksi kognitiivisiksi taidoiksi, joita yhdessä sosiaalisten taitojen kanssa voidaan soveltaa tiedon kriittiseen arviointiin, jolloin tämän tiedon avulla voidaan paremmin hallita oman elämän tapahtumia ja tilanteita (4).

http://maxpixel.freegreatpicture.com

Pitkän etsiskelyn jälkeen sain onnekseni käsiini aineiston, jossa oli kartoitettu muun muassa nuorten urheilijoiden terveyden lukutaitoa sekä terveyskäyttäytymiseen liittyviä asententeita ja mielipiteitä. Näiden tekijöiden yhteyden tarkastelusta sain juuri oman näköiseni graduaiheen, ja olen todella innoissani aloittamassa gradun työstämistä. Toivon, että tämä  prosessi osoittautuu yhtä antoisaksi kuin miltä se nyt tuntuu, ja ehkä samalla se herättelee pohtimaan ja kehittämään omaa terveyden lukutaitoani.


Miten terveyden lukutaito näkyy omassa arjessani?

Pohtiessani terveyden lukutaidon vaikutusta omassa arjessani huomaan itse käyttäväni ja kehittäväni sitä päivittäin. Listasin alle asioita, joissa esimerkkipäivänäni terveyden lukutaitoa tarvitsen tai kehitän:

  • Terveyskäyttäytymiseen liittyvät päätökset arjessa (nukkuminen, syöminen ja ruokakaupassa asiointi, liikkuminen ja harrastaminen, sosiaaliset suhteet)
  • Hesarin lukeminen
  • Koulutöiden tekeminen (kirjojen, lehtien, artikkelien, blogien yms. lukeminen, luentojen kuunteleminen)
  • Hammaslääkäritarpeen huomaaminen ja ajanvaraus
  • Netflixin dokkareiden katsominen
  • D-vitamiinin ottaminen tai ottamatta jättäminen

Haastan myös kaikki lukijat pohtimaan, missä tilanteissa tarvitset tai kehität terveyden lukutaitoasi?


Terveellistä kevättä kaikille lukijoille!

Iina Raudasoja

Lähteet

  1. Nutbeam, D. 1998. Health Promotion Glossary. Viitattu 25.3.2018. http://www.who.int/healthpromotion/about/HPR%20Glossary%201998.pdf.
  2. Paakkari, O., Torppa, M., Kannas, L. & Paakkari, L. 2016. Subjective health literacy: Development of a brief instrument for school-aged children. Scandinavian Journal of Public Health, 44 (8), 751-757. doi:10.1177/1403494816669639.
  3. Begoray, D. L., Marshall, E. A., Shone, L. P. & Rowlands, G. 2012. Health literacy lifelong learning. Teoksessa G. Rowlands, D. Begoray & D. Gillis. 2012. Health Literacy in Context: International Perspectives. New York: Nova Science Publishers, Inc.
  4. Laverack, G. 2014. The Pocket Guide To Health Promotion. Maidenhead: McGraw-Hill Education.