”Pelkääkkönä koronaa?”

  • Koronan opetuksia oman kokemuksen kautta tulkittuna

Mitä pandemian aikana on jäänyt sanomatta ja käsittelemättä? Miksi sairastumisen ja kuoleman pelosta on kirjoitettu niin vähän? Yksilöiden tulkinnat tilastoista ja todennäköisyyksistä tai asiantuntijoiden osin ristiriitaisista näkemyksistä selittyvät tai värittyvät kuitenkin peloista, jotka liittyvät henkilökohtaiseen, läheistemme tai organisaatiomme kokemiin erilaisiin pelkoihin, jotka liittyvät myös työn ja ansioiden menettämiseen, ystävyyssuhteiden rapautumiseen tai harrastusten katkeamisiin. Pelkoja nämäkin ovat.

En väitä, että pelon kautta kannattaa selittää koko pandemiaa tai että pelon ”voittaminen” olisi ainut ratkaisu, kun pandemian opetuksia etsitään. Jos ”pelkokerrointa” ei kuitenkaan käsitettä tai ymmärretä, niin tulevien pandemioiden kanssa meillä voi olla jopa vaikeampaa kuin tämän nykyisen kanssa.

Lähtökohtia

Tarkastelupisteeni on juhannuksen jälkeinen viikko 27.-30.6.2022 sairastettuani koronaa 6-9 vuorokautta. Olo on terveehkö, vaikka henkinen väsymys on edelleen suuri. Epäilen, että reilun kahden vuoden koettu stressi laukeaa nyt väsymyksenä, osin helpottumisena, osin tekemisen motiivien puutteena. Kaikki tämä ei ole sairastetun koronan syytä, mutta osa kuitenkin. Ennen kuin palaan ”normaaleihin töihini” yritän sanoittaa tätä reilun kahden vuoden mittaista koronakokemustani, jonka uskon sisältävän jotakin yhteistä meille kaikille.

Pandemia on jo määritelmältään suurta pelkoa herättävä, maailmanlaajuinen, sairaus. Pelon tunne on kuitenkin niin voimakas ja osin irrationaalinenkin, että virallinen viestintä on pyrkinyt keskittymään rationaalisempiin ilmauksiin, joilla emootioita on tarkoituksellisestikin lievennetty. Kuolemia ja pahoja sairastumisia ei olla kohdattu myöskään median kautta, vaan olemme saaneet nähdä erilaisia mittareita ja tilastoja ja jopa huvittavia määritelmiä vaikkapa siitä, miten korona leviää eri vaiheissaan eri puolilla maata.  

Ymmärrän ja hyväksynkin viranomaisten ja osin mediankin valinnat. Turhia pelkotiloja ei kannattanut lietsoa. Toisaalta valittu strategia johti kuitenkin siihen, että joissakin vaiheissa ja joillekin ihmisryhmille viestintä oli silti liian pelkokeskeistä.

Alkupuolella pandemiaa suojeltiin yli-innokkaastikin iäkkäitä, lopuksi heistä ei tunnuttu välitettävän ollenkaan, jos katsoo iäkkäiden koronakuolemien määriä tältä keväältä. Nuorten ja keski-ikäistenkin elämää taas rajoitettiin oikeastaan koko ajan reilusti yli sen, mikä oli heidän todellinen sairastumis- ja varsinkin kuolemisriski. Tässä en puutu eri elinkeinojen harjoittajien kokemiin epäoikeudenmukaisuuksiin rajoitusten suhteen.

Pelko, pelon voittaminen ja sen säätely ovat kuitenkin olleet keskeisiä tekijöitä koko pandemian ajan niin ihmisten henkilökohtaisessa elämässä kuin ”pandemiapolitiikassakin”. Suurin tekijä politiikkatasolla ja myös asiantuntijoiden arvioissa oli todennäköisesti pelko siitä, että sairaudenhoidon kapasiteetti ei riitä pandemian ja muun terveydenhuollon tarpeisiin.

Siksi onkin tärkeää tarkastella, miten pelko vaikutti sekä erilaisiin ihmisiin, mutta myös THL:n asiantuntijoihin, STM:n virkamiehiin, aluehallintoviranomaisiin ja Suomen hallitukseen. Ja minkälainen pelko vaikutti kehenkin eniten? Kenen pelko oli missäkin vaiheessa painavin – oliko myös talouselämällä ja -politiikalla merkityksensä? Entä tulevaisuudella, kun mietittiin lasten ja nuorten rajoituksia tai rajoituksia liikkumiseen. Pelon kauttahan katsottiin tulevaisuuteenkin, josta ei muuten voinut mitään tietääkään.

Olisiko pelon voinut unohtaa ja jättää huomiotta? Katsoa vain kylmästi tilastoja ja todennäköisyyslaskentaa hyväksi käyttäen tehnyt päätöksiä? Olisiko kansaa voinut johtaa ilman pelkoa? Olisivatko he suostuneet suosituksiin ilman pelon konkretisointia? Pelkohan määriteltiin uhkana suuremmista rajoituksista eikä suoraan kuolemista ja vakavista sairastumisista.

Selvää on, että konkreetin pelon käyttö olisikin ollut vaikeaa, koska tartuntojen suuresta levinneisyydestä huolimatta aika harva tunsi kahden ensimmäisen vuoden aikana koronaan sairastuneen tai kuolleen ihmisen.

Abstraktin ja koetun pelon käsitteet ovat erinomaisen tärkeitä yrittäessämme ymmärtää pandemian vaikutuksia eri ihmisiin ja ihmisryhmiin. Jos iäkkäällä ihmisellä ei ollut sairastuneita tuttuja, niin hän ei osannut sairautta oikein pelätäkään. Toisaalta oli ihmisiä, jotka pelkäsivät vaikkapa pääkaupunkiseudulla asuvia ihmisiä, koska heillä ei ollut kokemusta siitä, että sielläkin voi elää aivan normaalisti sairastumatta.  

Kokonaisuutena ajattelen, että koronapolitiikka ”pelotteli” liikaa määräämällä suosituksia, jotka rajoittivat kollektiivisesti ja osin irrationaalisestikin vaikkapa tapahtumien järjestämistä ja turvallista matkustamista. Kevään 2022 kokemukseni taas oli, että suosituksista ja rajoituksista luovuttiin liian helposti suhteessa haittoihin eli ikäihmisten kuolemiin.

Ymmärrän hyvin, että rajoitusvälineiden teho oli heikentynyt yhä uusien helpommin tarttuvien virusmuotojen ilmaannuttua Suomeenkin. Silti ihmettelen sitä stoalaista välinpitämättömyyttä, jota osoitettiin koko korona-ajanjakson ylivoimaisesti suurimpia kuolemantapausmääriä kohtaan tammikuun alusta ja huhtikuun puoliväliin 2022 kestäneenä ajanjaksona. Maaliskuun viimeisenä päivänä sairaaloissa oli 1084 ihmistä ja 5.4. kuolemia oli 679 edeltäneen 3 viikon aikana eli melkein 230 viikossa. (https://www.koronatilastot.fi/fi/)

Oliko oikeasti niin, ettei meillä ollut mitään keinoja estää näitä kuolemia, jotka kohdistuivat etupäässä iäkkäisiin ihmisiin? Kovin paljon ei muuta yhteiskuntaa olisi tarvinnut haitata rajoituksilla, jos olisimme osanneet varoa ikäihmisten sairastuttamista. Vai tulivatko sairaudet hoitohenkilöstön välityksellä hoitolaitoksiin ja palvelutaloihin? Eikö sillekään voinut tehdä mitään?

Ongelmallistahan oli ja on tulevaisuudessakin se, että kollektiiviset suositukset ovat välttämättömiä tietyissä vaiheissa pandemiaa, kun taas toisissa ne kääntyvät itseään vastaan. Ne ovat liiallisia tai sitten kaikista rajoituksista luovutaan, kun sitä kollektiivista suositusta ei enää ole. Järkevää olisi kuitenkin ollut kohdentaa suosituksia ja rajoituksia niin, että iäkkäitä ja riskiryhmäläisiä olisi voitu kevään 2022 aikana suojella paremmin. Kuolemien määrät olivat aivan kohtuuttomia ja silti ei tehty enää mitään. Tasavallan presidenttikään ei saanut neljättä rokotusta pyynnöstään huolimatta.

”Mitään ei ollut enää tehtävissä”, ei ole riittävä vastaus, vaikka viruksen herkemmin leviävä variantti olikin kyseessä.  

Esitin paljon ”pelkokysymyksiä”, joihin en osaa vastata, mutta toivon, että joku vastaa. Minä yritän määritellä ja käsitteellistää pelkoja, kerron oman sairastumistarinani, mietin, miten pelkoja voisi vähentää ja lopuksi yritän hahmotella, mitä voisimme tästä oppia tulevaisuutta ajatellen.

Pelkoa on monenlaista

Korona synnytti pelon maantieteen, jossa vaara oli siellä, missä suurimmat riskit saada tartuntaa kulloinkin olivat. Alueiden kautta määritellyt tartuntariskit olivat pitkään määrittämässä pelon tunteitamme suhteessa koronaan. Kuitenkin alueiden sisällä eri-ikäisten, erilaisissa sosiaalisissa kontakteissa väistämättä olemaan joutuvien tai erilaisen vastustuskyvyn omaavat olivat hyvin erilaisessa asemassa suhteessa sairastumiseen riskiin ja sairastumisen vaarallisuuteen.

Jälkikäteen ajateltuna tämä oli aika isolta osin ”haulikolla ammuntaa”, jota perusteli ehkä eniten se, että eri alueilla oli erilainen kyky hoitaa sairastuneita. Tai ehkä ei sekään, koska siellä missä oli paljon väkeä, oli suhteessa vähemmän hoitopaikkoja kuin siellä, missä sairastumisen riski oli pienempi. Luulen, että tämä alueellinen riskimäärittely lisäsi enemmän aiheetonta pelkoa kuin sen olisi pitänyt tuottaa. Pandemiassakin tulisi käyttää enemmän intersektionaalisuutta eli huomata, miten ihmisten ja erilaisten ihmisryhmien taustojen ja elämäntilanteiden – henkilökohtaisen riskianalyysin – kautta voitaisiin saada aikaan parempia suosituksia ihmisten käyttäytymiseen. THL:n tulisi luoda näille erilaisille riskianalyyseille hyvät kriteerit tulevaisuutta ajatellen.

Vaara oli myös erilainen sen suhteen, mikä oli oma vaarakertoimesi eli miten kohtalokas mahdollinen sairastuminen oli sinulle itsellesi ja sinun läheisillesi. Tämähän on osa tuota henkilökohtaista riskianalyysia, mutta korostan tässä sitä, ettei kyse ole vain sinusta itsestäsi. Koronaviestinnässä ja somekeskusteluissa korostui vain oma riski, kun kuitenkin suurella osalla – en tiedä miten suurella – on kuitenkin läheisiä, joilla on suuri tai erittäin suuri riski jopa kuolla sairastumisen seurauksena. Tämä tunne oman sairastumisen vaarallisuudesta tuntui jakautuvan usein oudoilla tavoilla, jos ajattelee sitä vain ”faktojen” perusteella. Eniten tuntuivat pelkäävän ne, joilla oli vähiten pelättävää ja päinvastoin.

Vaaraan suhtautumiseen vaikutti suuresti myös se, miten paljon omalla toiminnallaan pystyi vähentämään omaa sairastumisriskiä. Aivan liian vähälle jäi huomioida sitä, miten suuri osa joutui koko pandemian ajan ottamaan suuriakin riskejä, koska tekivät töitä hoitolaitoksissa, kouluissa tai muualla, jossa sairastumisen riski oli etätyöläisiä korkeampi. Kyse tässä on myös oikeudenmukaisuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta, jota kansalaiset joutuivat kokemaan ilman omaa syytään. Täytyy sanoa, että hirveän hyvin nämä suuremman riskikertoimen omaavat työntekijäryhmät koronan stressin kestivät. Tai ainakaan en niistä paljon julkisuuden kautta kuullut.

Tämä lähtökohdaksi, kun mietin omaa suhtautumistani koronaan. Tunnistin hyvin, että läheisissäni oli ja on riskiryhmäläisiä, joihin itsekin astmaatikkona kuulun. Joka päivä jouduin miettimään tartuntariskiä ja se vaikutti tietysti elämääni. Jälkikäteen voi sanoa, että kokonaisuutena se vaikutti hyvin vähän arkeeni. Noudatin ohjeita ja välttelin sisätilakohtaamisia. Ulkona liikuin koko ajan melko vapaasti ja tapasin ihmisiä etäisyydet huomioiden. Koin kuitenkin jatkuvaa syyllisyyttä ja pelkoa siitä, jos olisin tartuttanut iäkkään äitini, astmaa sairastavan vaimoni tai lapsieni pienet vauvat.

Ja lopultahan niin kävikin, että sairastuin.

Oma sairastumiskokemukseni

Sain koronatartunnan kesäkuun 18. päivä Suomen ylioppilaskuntien liiton 100-vuotisjuhlissa Pikku Finlandiassa tai Ostrobotnialla. Päätimme mennä sinne vaimoni ja muutamien ystävieni kanssa, jotka siis kaikki olimme töissä ko. liitossa 1980-luvulla. Otimme riskin, koska tiesimme, että tulemme tapaamaan myös nuoria ihmisiä, joita eivät meidän riskiluokituksemme koske. Minulla oli ikäluokkani normaalit rokotukset takana.

Omalta kohdallani ajattelin, että tämä on nyt se riski, jonka voin ottaa, koska myös vaimoni sen otti. Myönnän, että hän tuli mukaan vasta jälki-ilmoittautuneena, mutta en tiedä, johtuiko se sairastumisriskistä vai ei. Hän ei itse sitä myönnä, vaikka voi olla, että se on ollut taustalla. Tällaisiin ristiriitatilanteisiinhan korona on voinut meistä monet johtaa.

Ehkä ajattelin, että jos on pakko sairastua, jotta pelosta pääsee, niin nyt kesällä se on kaikkein fiksuinta tehdä. Muutamat meitä iäkkäämmät ystävämme olivat myös sairastaneet koronan lievin oirein.

Olin silti varovainen juhlien jälkeen enkä tavannut äitiäni ennen mökille lähtöä. Tarkkailin myös olotilaani melko tarkasti. Alla myös taulukko OURA-sormuksen arvoista koronatartunnan jälkeen.

Tartunta/pvValmiusLämpötilaSyke/alinSyke/kaHRVHengitystiheys
155-0,456623814,9
293042468613,1
359-0,248564014,8
443155602414,6
5590,347603614,2
6      
7491,347553114,2
8650,947544114,8
9860,244524213,8
10 80-0,1 48523814,2

Ensimmäisenä päivänä olin tietysti väsynyt, koska juhlin pitkään ja nukuin huonosti ja vähän. OURAn luvut ovat aivan normaaleja tällaisen yön jälkeen. Päivällä teimme pitkähkön rauhallisen pyörälenkin ja olo oli väsynyt, muttei yhtään sairaalloinen.

Toisena päivänä OURAn luvut pomppasivat pilviin eli oloni piti olla erinomainen. Mainitsin siitä vaimollenikin ja ilmoitin, että OURA kompensoi edellistä päivää. Näinhän se vähän tekeekin, kun huomaa, että arvot paranevat. Kaikki arvot olivat erinomaisia.

Tunsin itseni kuitenkin vähän väsyneeksi, mikä on sekin aika tavallista, kun on nukkunut hyvin. Tein varmuuden vuoksi koronan kotitestin myös sen vuoksi, että illalla minulla oli jalkapallo-ottelu. Peli sujui kohtalaisen hyvin eikä hengitys ollut mitenkään vaikeaa. Oletin, että siihenhän se tietysti vaikuttaa astmaatikolla ensin.

Seuraavana aamuna lukemat olivat tippuneet, mutta sekin on normaalia, koska peli oli myöhään illalla enkä saa sellaisen jälkeen kovin hyvin nukuttua. Lämpöä ei ollut ja alin syke oli 48, joten ei syytä huoleen. Olo oli ok.

Ajoimme kolmantena päivänä pitkän matkan läpi Suomen. Matka väsytti, mutta ei normaalia enempää. Illalla kaikki oli edelleen ok.

Aamulla heräsin aikaisin ja tiesin, että olen kipeä. Kurkkuun koski ja olo oli hutera. Ehkä vähän särki päätäkin. Nousin ylös ja siivosin itselleni aitan nukkumapaikaksi ennen kuin muut edes heräsivät. Päivällä tein kotitestin, joka oli positiivinen.

Meillä oli lapsenlapsemme mukana ystävänsä kanssa. Heillä oli todella mukavaa jo heti illalla järjestettyään moniottelun tikkajuoksuineen, koriin heittoineen ja kärrynpyörineen. Piti päättää siitä, miten toimimme.

Raskasta oli laittaa tytöt heti takaisin junalla, mutta se oli kai ainut mahdollinen keino, jotta tulevan viikon leiri ei vaarantuisi. Me eristimme toisemme vaimoni kanssa niin hyvin kuin se oli mahdollista. Söimme ulkona ja kävimme erikseen saunassa peseytymässä. Minä käväisin kyllä mökissä, mutta pyrin varovaisuuteen. Tähän mennessä hän ei ole sairastunut. Mitä kovasti kyllä ihmettelen.

Palataan koronaan. Neljäs päivä oli ”taistelua” sairautta vastaan. Tunsin sen hyvin. Kylmiä aaltoja levisi yllättäen ruumiiseen. Kurkku tai suun takaosa oli todella kipeä ja välillä tuntui kuin puukon pisto kurkussa. Pää oli kipeä, vaikka ei sitä oikeastaan särkenyt. Otin yhden tulehduskipulääkkeen illalla, mutta muuten en lääkkeitä käyttänyt. Join ja söin paljon. Makuaistia en menettänyt.

Poikkeuksellista oli se, että minulla oli OURAn mukaan kohonnut lämpötila neljän vuorokauden ajan. Yleensä minulla ei ole kuumetta. Nyt oli vilunväristyksiä ja kuume nousi selvästi ainakin kahtena iltana eli olin aivan märkä.

Olo oli kuitenkin aika hyvä koko ajan. Tein sekä ruumiillisia että henkisiä töitä vähän joka päivä. Lepäsin toki vähän väliä ja juoksin vessassa, sillä jatkuva juominen kusetti kovasti. OURA antoi kiitettävän aktiivisuusarvion eli reilusti yli 90 joka päivä, mutta hyvin poikkeuksellista toki oli, että kahtena päivänä lukema oli täydet 100, vaikka lähinnä kävelin vessaan ja heitin tikkaa.

OURAn aktiivisuusalgoritmia olen kritisoinut ennenkin, mutta tämä tuntuu tosi oudolta. Ymmärrän toki, että algoritmi suhteuttaa aktiivisuustason sen hetkiseen ”valmiuteen” tai kykyyn liikkua. Olisiko parempi, että asteikossa olisi joku ”yliaktiivisuuskategoria”, josta tulisi rehellinen varoitus? Oletukseni on, että vähänkin suurempi aktiivisuuteni olisi ollut liikaa ja siten se olisi laskenut arviota. OURAn mukaan siis liikuin kuitenkin tosi fiksusti sairaana.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että minun tapauksessani OURA ei kyennyt ennakoimaan eikä näin ollen varoittamaankaan minua koronatartunnasta. Olin itse asiassa itse paremmin ”hereillä” asian suhteen.

Sen sijaan, kun korona sitten iski, niin OURAn markkerit reagoivat selvästi. Valmiustaso laski nopeasti alas, ehkä alemmas kuin itselläni koskaan (43). Sykkeet nousivat ja kehonlämpötila nousi. HRV-lukema laski. Kaikki selviä merkkejä siitä, että kaikki ei ole kunnossa (klikkaa alta kuvio näkyviin).

Klikkaa tästä kuvio

Itselleni tärkein markkeri oli lämmönnousu, joka pysyi neljä pahinta sairastamispäivää hiukan koholla. Myös keskisyke pysyi normaalia korkeammalla ja HRV-arvo (sykevälivaihtelu) matalammalla. Alin syke ei reagoinut koronaan paljonkaan. Valmiustasossa korona näkyi kokonaisuudessaan kohtuu hyvin, mutta siihen jotkut asiat vaikuttivat positiivisesti, jotkut negatiivisesti, joten yhtä selvä markkeri se ei ollut kuin lämpötila, keskisyke ja HRV.

Neljäntenä ja seitsemäntenä päivänä valmiustason aleneminen näkyi selvästi. Silloin myös kuumetta oli eniten. Tunsin kehoni käyvän taistelua tautia vastaan juuri näinä päivinä ja öinä. Valitettavasti kuudennen päivän tai yön tietoja en saanut, kun sormuksesta loppui lataus.

Kokemuksena korona on ollut tähän mennessä odotettua paljon lievempi. Kurkku- tai suukipu oli kova, mutta ikään kuin tauti ei olisi päässyt keuhkoputkiin, mikä oli tietysti erittäin hyvä asia. Pelkäsin sitä kovastikin taudin aikana, sillä muistan edelleenkin ne raastavat keuhkoputken tulehdukset, yskän kohtaukset ja hengityksen heikkenemisen, minkä ne aiheuttivat useasti nuoruudessani.

Kuumeilu tai ”kylmeily” oli pahinta eli se, että oli monta päivää ”huono elämä”, kun ei tiennyt oliko kuuma vai kylmä. Kivut lihaksissa olivat pieniä. Nuha ja yskä vähäistä. Limaa alkoi erittyä neljäntenä tai viidentenä päivänä, mutta näitäkään limaklönttejä ei tullut kovin paljon. Ne olivat tulehdusliman kaltaisia, mutta eivät kuitenkaan ”haisseet” bakteeritulehdukselle (joo, sillä on oma hajunsa).

Mutta todella väsynyt olen ollut pahimman sairastumisjakson jälkeenkin. Tekee mieli nukkua ja olenkin nukkunut sekä yöllä että päivällä erittäin paljon. Oletan, että kyseessä on myös pelon ja tiedostamattoman stressin laukeamista.

Tätäkö pelkäsin itseni ja muiden vuoksi?

Pelon aiheellisuudesta

Taudin sairastamisen jälkeen on aihetta kysyä: oliko tämän reilun kahden vuoden mittainen ”pelkotila” ja vakava elämän rajoittaminen omalta osaltani aiheellinen? Korostan, että en voi tässä arvioida asiaa kokonaisuutena, vaan ainoastaan 60-62 -vuotiaan astmaattisen, hyväkuntoisen miehen näkökulmasta, jolle oli suhteellisen helppoa sopeutua erilaisiin rajoituksiin.

Hesari uutisoi samaan aikaan (27.6.2022) otsikolla ”Suomalaisten pelko korona­viruksesta hälvenee: Yhtä huolettomasti siihen on suhtauduttu vain pandemian alkuhetkillä” (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008906696.html) tutkimusta, jossa selviteltiin suomalaisten koronapelkoja. Tutkimuksen tulos kesäkuun 2022 osalta lienee uskottava, vaikka tutkimuksessa oli erittäin suuri ongelma, joka paljastui katsomalla ko. tutkimuksen tekoajankohtia eri vuosina.

Pari lähtökohtaa olisi pitänyt ottaa huomioon eli että joka vuosi olisi tehty tutkimus samaan aikaan tai että ne olisi tehty sairauden etenemisen kannalta vertailukelpoisina aikoina. Vastaava tutkimus oli tehty keväisin maaliskuussa ja toukokuussa 2020, tammikuussa ja maaliskuussa 2021 ja tänä vuonna tutkimus tehtiin helmikuussa ja kesäkuussa.

Eiväthän nämä voi olla vertailukelpoisia tuloksia, sillä maaliskuussa luvut olivat vuosina 2020 ja 2021 korkeimmillaan, mikä olisi ollut tilanne tänäkin vuonna, koska kuolemia juuri maalis-huhtikuussa oli paljon. Kesäkuu on muinakin vuosina ollut rauhallinen ajanjakso, mutta yhtään vertailukelpoista kesämittausta ei aineistossa ole. Ikävä sanoa, mutta tutkimus oli joko huono tai jopa tarkoitushakuinen.

Tällaisia osin tarkoitushakuisia tutkimuksia ja niiden uutisointeja luin koronan aikana vähän liikaa. Se ei herätä luottamusta, jos faktoja tulkitaan tai jopa hankitaan tietoisesti tai tiedostamatta tarkoitushakuisesti. Oma vahva oletukseni on, että suurin osa ”vinoumista” tutkimuksissa ja uutisoinneissa tuki virallista koronapolitiikkaa. Mediakaan ei halunnut tai ei osannut ”keikuttaa venettä” niin, että se olisi lisännyt kansalaisten luottamusta tieteeseen ja avoimeen mediaan.

Isossa kuvassahan tämä on tietysti tutkijoille tuttua, koska suuret rahoittajat määrittävät muutenkin yhä enemmän varsinkin isoja tutkimushankkeita. Ei kai esimerkiksi EU rahoita tutkimusta, jolle siitä ei ole hyötyä? Suurena ongelmana näenkin, etteivät suomalaiset, akateemiset yliopistot tuottaneet juuri mitään riippumatonta ja merkityksellistä tutkimustietoa koronan aikana. Tai ainakaan sitä ei juuri näkynyt mediassa.

Joku voi kuvitella, että olisin jopa tiedevastainen, kun penään parempia tutkimuksia ja parempia tulkintoja tutkimuksista. En tietenkään, minähän puolustan tiedettä estämällä sen väärinkäytön. Huonoja tutkimuksia tulee kritisoida, vaihtoehtoisista tulkinnoista tulee puhua, politiikan, median ja tieteen välisen vuoropuhelun luonteesta ja vastuiden rajoista tulee koko ajan keskustella.

Ja on valtavasti asioita, joista ei ole tehty tieteellistä tutkimusta, vaikka pitäisi. Tässäkin esitän, että pelkotutkimusta koronapandemiasta tulisi ehdottomasti rahoittaa ja yliopistojen tulisi tuottaa tällaista tutkimusta ilman erillisrahoitustakin. Tulevia pandemioita varten tulisi olla valmiina keräämään dataa, josta saadaan nopeasti ajanmukaista tietoa pandemian etenemisestä ja siihen vaikuttavista moninaisista tekijöistä.

Tästä lähtöpisteestä esitän joitakin tulkintoja omien pelkojeni aiheellisuudesta/aiheettomuudesta.

Tärkeintä tässä lienee se, ettei korona vaikuttanut omaan aktiiviseen liikkumiseeni negatiivisesti, vaan oikeastaan positiivisesti. Myös ystävyyssuhteiden hoitaminen onnistui hyvin niin digitaalisesti kuin kasvokkainkin silloin, kun siihen oli mahdollisuus. Töihin vaikutus oli sekä negatiivinen että positiivinen (tässä kuvaus vuoden 2021 töistäni https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/).

Myönnettävä kuitenkin on, että korona-aika aiheutti minulle aika paljon näkymätöntä stressiä. Lähinnä kyse oli siitä, että pelkäsin sairastuttavani muita ihmisiä. Tätä pelkoa koen tälläkin hetkellä, koska vaimoni tuntee nyt itsensä hiukan huonovointiseksi. Olisi ihme, jos hän ei sairastuisi, mutta silti sitä kovasti toivon. Jos tauti romahduttaa hänen kuntonsa, minun olisi vaikea antaa sitä itselleni anteeksi. Koronan aikana pelkäsin tätä vielä enemmän suhteessa äitiini, jonka luona jouduin käymään monta kertaa viikossa.

Minua stressasi myös ihmisten omasta mielestäni epärationaaliset reaktiot. Joidenkin järjetön pelko, joka johti syyllistämisiin tai lähes täydelliseen eristäytymiseen. Samalla ihailin ihmisiä, jotka tekivät ”vaarallisia töitä” tekemättä siitä mitään ihmeempää numeroa.

Virallisia tahoja kritisoisin siitä, ettei niillä ole oikeastaan mitään kykyä arvioida tai ottaa huomioon ihmisten inhimillisiä pelkoja. THL:n ja muiden viranomaisten ohjeet olivat usein hyvinkin epämääräisiä eli eivät pohjautuneet tieteeseen, tutkimuksiin eivätkä käytännön kokemuksiin, vaan asiantuntija-arvioihin siitä, miten sairaaloiden hoitokyky kehittyy tai miten korona mahdollisesti etenee väestössä (näitäkin todennäköisyyksiä muistan monta kertaa ihmetelleeni sanomalla, ettei tämä nyt mikään hyppykuppa ole).

Kritiikki on kuitenkin liian helppoa siihen nähden, miten vaikeasta asiasta oli kyse. Ymmärrän, että asiantuntijat eivät voi tunnustaa tilanteen päällä ollessaan, että muitakin vaihtoehtoja tulkintoihin ja toimenpiteisiin olisi ollut kyseessä. Onneksi Mika Salminen tämän rehellisesti myönsikin tässä kevään aikana.

Tulevaisuutta ajatellen mietinkin voisiko tällaista ”pelkokerrointa” kehitellä, koska se auttaisi ihmisiä suhtautumaan realistisemmin suosituksiin, joita jokainen kuitenkin lukee sen oman ”pelkokokemuksensa” kautta. Se myös kaventaisi juopaa, joka monesti syntyi asiantuntijoiden ja tavallisten ihmisten – ja jopa tasavallan presidentin – väliin.

Sauli Niinistön ihmettely siitä, ettei hän, ja hänen kaltaisensa iäkkäät ihmiset, voineet saada rokotusta, oli sekä hyvä esimerkki ”Very Finnish Problems” -sarjasta, jossa presidenttiä kohdellaan Suomessa kuten ketä tahansa, mutta myös siitä, että kuolemanpelko on vakava asia. Tosin presidentti taisi sanoa, että kuolema on vakava asia.

Vaikka voimme olla ylpeitä siitä, että suomalaiset sopeutuvat/alistuvat tällaiseen asiantuntijavaltaan, niin ei se tarkoita sitä, etteikö tulevaisuudessa voitaisi toimia paremmin eli tässä tapauksessa sensitiivisemmin. En käsittele tässä rokotusvastaisuutta erikseen, vaikka oletan, että rokotevastaisuudessakin on suurelta osin kyse pelosta. Jotkut pelkäävät rokotteita enemmän kuin itse sairautta. Tässäkään viranomaiset eivät onnistuneet kovin hyvin. Pelko ei ole rationaalista, mutta ei se aivan irrationaalistakaan ole.

Miten pelkoja voisi tehdä realistisemmiksi ja suhteellisuudentajuisemmiksi?

Palaan kirjoitukseni alkuun, jossa määrittelin kolme tekijää eli tartunnan riskin, sairauden kohtalokkuuden ja mahdollisuuden itse vaikuttaa sairastumiseen. Näiden kautta omat ”pelkokertoimetkin” voitaisiin hahmotella. Yksi tapa vähentää pelkoa on ajatella omaa kokemusta suhteessa toisten kokemuksiin. Tartunnan riski määrittyi omalla kohdallani seuraavasti suhteessa ”yleiseen tasoon”.

Tartunnan riskiAlueTyöpaikkaMuut paikatKeskiarvo
Oletus keskimääräisestä4444,0
Oma tilanteeni9175,7

Itä-Vantaalla asuvana olin usein suurimman riskin alueella, etätyöläisenä riski oli vähäinen ja muuten elin ehkä normaalia hiukan ”vaarallisemmin” liikkuessani ulkona ja käydessäni kaupoissa.

Sairauden kohtalokkuuden arvelin itselleni ja läheisilleni tavanomaista suuremmaksi. Sen sijaan sairastuminen ei tämän ikäisen tulevaisuudelle ole niin suuri kuin nuoremmille (tulevaisuutta on vähemmän).

Sairauden kohtalokkuusItselleLäheisilleTulevaisuudelleKeskiarvo
Oletus keskimääräisestä3575,0
Oma tilanteeni7967,3

Pelkoon tai voimattomuuteen vaikuttaa vahvasti se, miten koki itse voivansa vaikuttaa sairastumiseen tai sairastumattomuuteen. Joidenkin on pakko ottaa riskiä työpaikkansa takia tai hoitamalla läheisiään. Oman toiminnan vaikutuksilla on rajansa suhteessa toisten toimintaan. Yksin ei voi suojella edes itseään.

Mahdollisuus vaikuttaa sairastumiseenOma toimintaToisten toimintaPakko ottaa riskiäKeskiarvo
Oletus keskimääräisestä5555,0
Oma tilanteeni6465,3

Oma tilanteeni oli hiukan keskimääräiseksi arvioimaani vaikeampi, millä painotan vain sitä, miten itse asiat koin. Mitään keskimääräistähän ei objektiivisesti olemassa, mutta jokainen joutuu kuitenkin omia kokemuksiaan suhteuttamaan johonkin oletettuun keskimääräisyyteen.

Epäoikeudenmukaisuus sikiää siitä, että tuntee olevansa väärin kohdeltu tai ainakin väärin ymmärretty.

Jos ei edes tiedä, mistä tuo tunne syntyy, niin siihen on vaikea suhtautua rationaalisesti. Oma arviointini paljasti itselleni sen, että joissakin suhteissa olin ”hyväosainen”, joissakin toisissa ”huono-osaisempi”, mutta kokonaisuutena aika lailla keskimääräinen ”koronakärsijä”.

Jos kuitenkin olisin ollut ”punaisella” useimmissa mittareissa, niin olisin kyllä kokenut ainakin kovaa stressiä ja ehkä myös tyytymättömyyttä koronaviranomaisia kohtaan.

Jännittävää lienee se, että koronan takia vaarallisia töitä tehneet ovat valittaneet paljon vähemmän kuin ne, jotka eivät saaneet tehdä koronan takia töitä. Tässäkin kokemuksellisuus tulee voimakkaasti esille. Hoitoalalla koettiin selkeästi koronan vaarallisuus, mutta myös ymmärrettiin oman toiminnan tärkeys. Se varmasti lievitti pelkoa tai ainakin sen tulemista julkisuuteen.

Tärkeää on myös huomata se, että kun pelon kohtaa silmästä silmään eli siitä on kokemus, sen osaa nähdä suhteellisuudentajuisemmin kuin hän, jolle pelko on abstraktimpi. Kun liikuin Itä-Vantaalla ja -Helsingissä ”punaisilla alueilla” enkä sairastunut, niin pelkoni väheni huomattavasti.

Tapahtumateollisuudessa koronan vaaroja ei konkreettisesti nähty eikä koettu, mutta samalla koettiin vahvasti, ettei heidän työtään arvosteta, kun ilman sitä voitiin yhteiskunnassa elää. Tieto tartuntojen leviämisestä ravintoloissa ja konserteissa toki saatiin tilastojen kautta, mutta se on korkean koulutuksenkin maassa vaikeampi ymmärtää kuin aito kokemus taudin vaarallisuudesta itselle tai läheisille.

Nuoret kokivat varmasti asian eri tavoin kuin vanhemmat. Välillä tosin tuntui, että kulttuuriväki oli myös hiukan naivia eikä uskonut koronan vaarallisuuteen. Tietysti kyse oli myös leivästä ja tukipolitiikasta. Oletan, että en vedä paljon kotiinpäin, kun sanon, että minusta ulkoliikuntapaikat, stadioneiden ulkokatsomot ja suurin osa kuntosaleistakin olisi pitänyt kaiken järjen mukaan saada tai luokitella turvallisiksi koko koronan ajan.

Mielenkiintoista on sekin, että mediassa on ollut todella vähän juttuja ihmisten koronakokemuksista, vaikka kuolemat ja sairastumiset ovat varsinkin iltapäivälehtien ja aikakauslehtien keskeistä aineistoa. Oliko tässä jokin itsesensuurisäätö päällä? Vai eikö haluttu herättää liikaa pelkoa? Kiinnostavaa, koska toisten kokemusten kauttahan me yritämme suhteuttaa omia pelkojamme muutenkin.

Hesarikin päätti kanavoida tuntojen kirjoittamisen tähtitoimittajilleen. Jaakko Heinimäkikin (https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007702369.html) ihmetteli kirja-arvioissaan, etteivät kirjoittajat Anna-Stina Nykänen ja Saska Saarikoski juuri avaudu omista peloistaan.  

Kuolematarinoita oli toki joitakin, mutta sen sijaan muunlaisia sairastumiskokemuksia todella vähän. Missä olivat ne tarinat, joissa sairastuttiin lievästi, keskivaikeasti tai aika normaalisti? Selvästikään media ei osannut suhtautua koronaan kokemuksellisena asiana. Sen sijaan viranomaistietoa oli aivan mahdottomasti. Ja toistan vielä kerran: erilaisia lukuja ei suhteutettu ja vertailtu kovin ymmärrettävästi, jotta tavallisillekin lukijoille olisi selvinnyt, miten korona etenee isommassa kuvassa.     

Nykyaikana oma ja oman viiteryhmän kokemus tuntuu kuitenkin jopa yliarvostetun tärkeältä. Jokainen yksilö tuntuu olevan yhden miehen ay-liike. Tärkeintä on pullauttaa se oma kokemus esille. En ole sosiaalisen median asiantuntija, mutta aika vähän niissäkin oli tällaisia omia kokemuksia koronasta. Ehkä hyväosaiset ja hyvin koulutetut, joilla tuota ääntä on, eivät sairastuneet ja kuolleet. Ikäihmiset eivät kirjoittaneet kokemuksistaan. En tiedä.

Näin teen tässä itsekin hyväosaisena ja hyvin koulutettuna, mutta vain siksi, että ymmärtäisimme sekä jokaisen ihmisen kokemuksen tärkeyden että sen olevan vain yhden kokemuksen kaikkien muiden kokemusten valtameressä. Tärkeää on myös käsitteellistää kokemukset niin, että ymmärrämme niiden kumpuavan joistain yhteisistä peloistamme, joihin suhtaudumme joko samalla tai eri tavalla riippuen siitä, miten ne konkretisoituvat omassa elämässämme.

Tulevaisuudessa meidän tulisi olla valmiimpia kohtaamaan näitä pelkojamme tavoilla, jotka johtavat sekä yksilö-, yhteisö-, yhteiskunta- että globaalilla tasoilla fiksuihin ratkaisuihin. Pelko on tässä keskeinen käsite, koska olisi aivan mahdoton uskoa, että ihmiset ympäri maapallon alistuivat niin ennen näkemättömiin elämän rajoituksiin, joita pandemia meille tuotti ilman aitoa uskoa siihen, että tässä on syytä pelkoon.

Yksi skenaariohan on, että seuraavan pandemian kohdatessamme emme usko suosituksiin tai rajoituksiin, koska selvisimme tästä pandemiastakin näin hyvin. Olisi tärkeä tietää, mitkä rajoitukset olivat aidosti elintärkeitä, mitkä ehkä vähemmän tärkeitä ja mitkä täysin hyödyttömiä.

Olisi myös erinomaisen fiksua käsitellä monipuolisesti sitä, mikä pelon merkitys oli ja pitäisi olla pandemian käsittelyssä.

Lopputulemana toivoisin, että seuraavan kerran pandemian kohdatessamme osaisimme toimia niin, että rajoitukset olisivat paremmin perusteltuja, ne kohdistuisivat fiksummin eri ihmisryhmiin ja yksilöihin niin, että turvallisuus taattaisiin varsinkin riskiryhmille, mutta muiden elämää ei rajoitettaisi tarpeettomasti.

Toivoisin myös, että yksilöt ja lähiyhteisöt kykenisivät käsittelemään omia pelkojaan suhteellisuudentajuisemmin ja yksilöllisemmin omat riskitekijät huomioiden.

Ja mitä itse voin tehdä tai olen tehnyt?

Edellä esitetty ei kuulu varsinaisesti osaamiseni ja kokemusteni keskiöön. Sen sijaan muutamassa asiassa olen asiantuntija ja voin ottaa vastuun sanoistani paremmin.

Ensimmäiseksi korostaisin ”voimaannuttavia kokemuksia”, joita tarvitaan selvitäksemme kaikenlaisista vaikeuksista. Ne kasvattavat ”resilienssiä” eli kestävyyttä ja joustavuutta erilaisissa elämäntilanteissa. Joku voi sanoa, että pandemia, sota ja luontokato ovat jo riittäviä vaikeuksia, ettei enempää tarvita. Päinvastoin: nyt tarvitaan aitoja kokemuksia, mutta pienemmistä vaikeuksista, jotta opitaan selviämään noista isoista haasteista.

Alla kirjoitukseni ”Seikkailukasvatusta lapsille ja nuorille kriiseistä selviytymiseen”, jota Hesari ei julkaissut keväällä 2022. Varmasti oli paljon muitakin tärkeitä mielipiteitä julkaistavaksi. Mielestäni tämä on kuitenkin tulevaisuutta ajatellen erinomaisen tärkeä asia.

Sen alla kirjoitukseni, jossa korostan liikkumisen ja kuntoutumisen merkitystä koronastakin selviytymisessä. Aivan liian vähälle on julkisuudessa jäänyt myös se, että voimme itse vaikuttaa siihen, miten vahvasti sairaudet meihin iskevät. Ihmeellinen ”poliittinen korrektius” tuntuu estävän varsinkin huonokuntoisille, ylipainoisille tai muuten toimintakykyongelmaisille elintärkeän tietämyksen ja osaamisen levittämistä, jonka kuvitellaan ”syyllistävän” nämä ihmiset.

Tässäkin tullaan toki kritisoimaani asiaan eli siihen, että sairautta ja terveyttä katsotaan Suomessa pääosin terveydenhoitojärjestelmän näkökulmasta, joten huonokuntoinen tuntee itsensä syylliseksi siitä, että on huonokuntoinen.

Ja mikä pahinta: ”syyllisyydessään” rypevänä ja kanssauhriutujien kannustamana tämä ihminen ei sitten varmasti tee mitään oman kuntonsa kohottamiseksi, vaan kostaa koko maailmalle tämän vääryyden. Ja tietenkin on niin, että syyt ihmisten huonoon kuntoon löytyvät ”rakenteista”, toisista ihmisistä tai kohtalokkaista sattumista.

Oma pointtini on, ettei ihmisten tulisi määritellä elämäänsä niin paljon terveyden tai suoritusten näkökulmista, vaan oppia löytämään itselleen merkitykselliset kokemukset erilaisista aktiivisuuden muodoista.

Toisessa kirjoituksessani ”Koronasta käänteentekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin…” käsittelenkin tätä aihetta laajemmin.

Kaiken kaikkiaan toivoisin, että eri alojen asiantuntijat ja toimijat kävisivät läpi omia ja organisaatioidensa toimintaa korona-ajalta. Mitä sieltä voitaisiin oppia tulevaisuutta ajatellen ns. normaalitilannetta varten, mutta myös mahdollisia tulevia pandemioita varten.

Seikkailukasvatusta lapsille ja nuorille kriiseistä selviytymiseen

Elämme nyt ja tulevaisuudessa kolmen kriisin varjot päällämme. Pandemia, Ukrainan sota ja ilmastonmuutos yhdistettynä luontotuhoon vaikuttavat lasten ja nuorten elämään todennäköisesti koko heidän elämänsä ajan.

Kaikkia seurauksia on mahdoton ennustaa, mutta tarve vahvistaville selviytymiskokemuksille tulee varmasti kasvamaan. Tiedon lisäksi tarvitaankin konkreettisia taitoja, osaamista ja vahvistavia kokemuksia.

Aika harva tietää, että Suomessa on menetelmiä, järjestöjä ja oppilaitoksia, joissa on vuosikymmenten ajan käytetty menestyksellä seikkailukasvatuksen, kokemuksellisen oppimisen (elämyspedagogiikan) ja ulkona oppimisen menetelmiä. Korona-aikana kiinnostus kaikkiin näihin onkin jo lisääntynyt ennen kokemattomasti.

Näiden menetelmien avulla on opittu suomalaisessa luonnossa selviytymisen menetelmiä, kasvettu yksilöinä ja ryhminä yhteisvastuuteen ja velvollisuuksien suorittamiseen, on vahvistuttu ja voimaannuttu ottamaan vastuuta itsestä, muista ja luonnosta. Kouluissa ja päiväkodeissa on opittu kouluaineita ulkona käyttäen hyväksi luonnon tarjoamia kokemuksellisia mahdollisuuksia.

Kriisien kanssa eläessä näistä kasvuprosesseista on erityisen paljon hyötyä, sillä ne lisäävät monella tavoin selviytymiskykyämme ja auttavat merkityksellistämään kokemuksiamme

Kalliisiin ja kulutuskeskeisiin harrastuksiin ei kaikilla saata olla varaa tai ne muuttuvat eettisesti arveluttaviksi. Onneksi meillä on edelleen myös kaupunkiympäristöissä lähellä olevaa luontoa käytettävissämme seikkailukasvatukseen ja ulkona oppimiseen. 

Tällä hetkellä seikkailukasvatusta käytetään eniten nuorisotyössä ja nuoriso-ohjaajien koulutuksissa, mutta myös varhaiskasvattajat, opettajat, sosiaali- ja liikunta-alan toimijat, jotkut terapeutit, eräoppaat ja matkailualan yrittäjät ovat käyttäneet seikkailukasvatuksen ja kokemuksellisen oppimisen menetelmiä.

Seikkailukasvatuksen alalla toimivat järjestöt ja oppilaitokset ovat tuottaneet materiaaleja ja ne tarjoavat ammattiin johtavaa ja muuta koulutusta. Tarve ja kysyntä koulutuksen, materiaalin tuotannon ja toiminnan lisäämiseen on ollut vuosien ajan suuri ja tarve vain kasvaa.

Moni nuori tai eri alojen ammattilainen varmasti miettii, mitä itse voisi tehdä sekä oman osaamisensa lisäämiseksi että toisten auttamiseksi.

Fiksua olisikin, että asiasta ja alasta kiinnostuneet nuoret, eri alojen ammattilaiset, järjestöjen toimijat, leiri- ja rippikoulujen järjestäjät, urheiluseurat ja -liitot hakeutuisivat koulutuksiin, käyttäisivät materiaaleja, rakentaisivat hankkeita ja muuttaisivat toimintakäytäntöjään yhdessä seikkailukasvatusorganisaatioiden kanssa.  

Ottakaa yhteyttä seikkailukasvattajiin seikkailukasvatusverkoston tai Outward Bound Finlandin tai muiden alan toimijoiden kautta. Autetaan lapsia ja nuoria selviytymään tulevaisuudesta.

FT Arto Tiihonen, seikkailukasvastusverkoston kehittämistyöryhmän pj.

Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.

Nykänen, Anna-Stina (HS, 12.7.2020) Suomelle syntyi kuntovelkaa (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html).

Tiihonen A. 2022. Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä! (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.1.2022.

Koronasta käänteentekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin…

Yksi asia on varmaa, vaikka koronasta ei vielä kaikkea tiedetäkään. Yksittäinen ihminen voi aivan varmasti parantaa vastustuskykyään tai ainakin selviämisennustettaan pitämällä omasta kunnostaan huolta. Se onnistuu liikkumalla aktiivisesti, syömällä terveellisesti ja nukkumalla riittävästi. Myös liiallista stressiä pitää välttää eikä positiivisesta mielialastakaan ole haittaa.

Helsingin Sanomien (https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006502046.html) artikkelissa nämä asiat oli kattavasti kerrottu, mutta ongelmaksi lukijan ja aiheenkin kannalta otsikkoon jäi lauseen pätkä ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään”.

Miksi puutun tähän sinänsä aivan oikeaan tietoon? Siksi, että artikkeli oli selvästikin kohdistettu vain ”terveille ihmisille”, koska siinä haluttiin leikata siivet poppakonstien käytöltä. Samalla unohtui, että väestössä näitä ”terveitä ihmisiä” on suuri vähemmistö.

Pelkästään ylipaino- tai liikkumistilastoja lukemalla voinee nimittäin päätellä, että vain noin kolmasosa väestöstä toteuttaa terveellisen liikunnan suositukset ja ylipainoisia on hiukan kriteereistä riippuen jopa yli puolet väestöstä.

Tähän sitten vielä päälle ne ihmiset, jotka ovat normaalipainoisia ja liikkuvat riittävästi, mutta joilla on jokin kansansairaus, kuten sydän- ja verisuonitauti, hengityselinsairaus tai jokin muu ”perussairaus”. Jätin listasta pois diabeteksen, koska oletin, että he ovat mukana jo noissa ylipainoisissa, vaikka kaikki eivät tietysti olekaan.

Mikä on siis lopputulemani: suomalaisissa on varmasti yli puolet, todennäköisesti paljon enemmänkin niitä, joille olisi todella paljon hyötyä varsinkin liikkumisen lisäämisestä, mutta tietysti myös noista muista vastustuskykyä lisäävistä elämäntavoista myös koronan aiheuttaman vaaran suhteen.

On muistettava sekin, että korona ei katoa nopeasti, joten ihmisillä on runsaasti aikaa lisätä liikkumistaan ja parantaa vastustuskykyään tämän epidemian aikana. Nyt olisi siis erittäin hyvä hetki muuttaa elämäntapojaan.

Artikkelin perusteella saattoi kuitenkin saada sen virheellisen kuvan, että kyse ei olisi mitenkään isosta asiasta, koska otsikon mukaan ”terve ihminen ei voi juuri kohentaa vastustuskykyään, mutta hän voi estää sitä huonontumasta”.

Tämä jälkiosahan edelleen pahensi artikkelin viestiä, koska se paljasti, että artikkeli oli tosiaan suunnattu vain ”perusterveille” tai jopa aktiiviliikkujille, joiden liiallista harjoittelua artikkelissa haluttiin hillitä. Se on toki tarpeellista, mutta heitä on kuitenkin vain murto-osa väestöstä.

Tämä paljastuikin selvästi, kun toimittaja kirjoitti: ”Koronaviruksen kannalta tavallisen treenaajan ei siis tarvitse lisätä harjoittelumääriään eikä muuttaa harjoituksiaan tavoitteellisemmaksi.” Mitenkähän tässä artikkelissa oli määritelty ”tavallinen treenaaja” ja miten oletetaan ”tavallisen lukijan” ymmärtävän tämän?

Mediaan kohdistuva kritiikki perustuukin usein tähän kuplaksikin nimettyyn ilmiöön: toimittajat etsivät uutisia omasta viiteryhmästään eli keski-ikäisistä, perusterveistä, hyvin koulutetuista ja työssäkäyvistä ihmisistä, joissa varmaan on ylimäärä sekä ”tavallisia treenaajia” että himokuntoilijoitakin.

Usein mediassa käytetyt asiantuntijalääkäritkin toimivat urheilijoiden parissa, joten viiteryhmä on koko väestöön nähden aika vinoutunut. Lehtiä lukevat kuitenkin myös perussairaat, ylipainoiset ja vähän liikkuvat. Se tuntuu joskus hyvinvointisivuja lukiessa unohtuvan. 

Pitkäaikainen kokemukseni liikkumisen lisäämisen saralla kertoo, että ihmiset ovat erittäin hyviä lukemaan tietoja, joiden viestinä on tai voisi olla se, ettei tässä nyt mitään tarvitse tai kannata tehdä. Koronan kaltainen sattuman varaisesti leviävä tartuntatauti on tällaiselle ”kohtaloon uskovalle” ihmiselle kuin taivaan lahja. Minä en voi tehdä mitään, joten minun ei tarvitsekaan tehdä mitään. Heille poikkeustilan suoma kotikaranteeni ja pakkopassiivisuus on saattanut olla jopa hyvä kokemus, koska liikkuminenkin koetaan vain ulkokohtaisena suorittamisena.

Tämän voi myös päätellä lukemalla medioiden kommenttipalstoja, joissa kritisoidaan hallituksen moniin lakeihin perustuvia päätöksiä, joiden mukaan poikkeustila on lopetettava hallitusti heti, kun poikkeustilan aiheuttama vaaratilanne on ohitettu. Näissä kommenteissahan vastustetaan normaalitilanteeseen siirtymistä liioittelemalla vahvasti ja tunteikkaasti koronan aiheuttamia vaaroja. Osa vastustuksesta selittyy silläkin, etteivät nämä ihmiset halua tai voi ottaa vastuuta tekemisistään.

Suomalaisia kehutaankin ylhäältä tuleviin ohjeisiin sopeutumisen maailmanmestareina, minkä vastapuolena olemme huonoja ottamaan omaa vastuuta turvallisista käytännöistä koronakriisin aikana. Vaadimme hallitukselta ja jopa pääministeriltä yksityiskohtaisia ohjeita asioihin, joista luulisi maailman koulutetuimman kansan osaavan selvitä itsenäisemmin eri alemman tason asiantuntijaorganisaatioiden ja oman terveen järjenkin voimin.

Ehkäpä presidentti voisi nyt avata suunsa ja kehottaa suomalaisia liikkumaan luonnossa tai vaikka kiipeilemään puissa? Auttaisikohan se? 

Leikki sikseen, mutta muistutettakoon, että Suomessa kuolee joka kuukausi yli 4000 ihmistä, kun koronaan on nyt kuollut alle 150 ihmistä kuukaudessa. Heistäkin osa olisi saattanut kuolla kausi-influenssaan tai johonkin muuhun syyhyn. Käytännöllisesti katsoen yksikään lapsi, nuori tai terve alle 50-vuotias ei ole kuollut tai edes sairastunut vakavasti koronaan. Jopa Martti ja Eeva Ahtisaari toipuivat koronasta. Eikö ole jännittävää, että minusta tuntuu, etten saisi julkaista tällaisia totuuksia, koska kuoleman pelkoa ei Suomessa saa vähätellä.

Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia yksilöiden pelkojen pohjalta, vaan on nähtävä ”yleinen hyvä”. Yleinen hyvä ei valitettavasti ole kaikille se paras mahdollinen maailma. Kompromisseja on tehtävä. Ruotsissa painopiste on selvästikin enemmän ”yhteisen hyvän” puolella, vaikka emme vielä voi tietääkään, kumpi kansakunta onnistuu selviämään paremmin tästä vitsauksesta. 

Palataan asian ytimeen eli siihen, että riittävä liikkuminen on todellakin erittäin tärkeää ihmisille, vaikka meillä ei edes olisi koronaepidemiaa. Suurella tai jopa suurimmalla osalla suomalaisista olisi tarvetta lisätä liikkumista, jotta heitä voisi edes kutsua ”perusterveiksi”.

Mainittakoon tässä, että en itsekään yli 60-vuotiaana astmaatikkona ja suolistosairaana ole perusterve ja lähipiirissäni on useita riskiryhmään kuuluvia ihmisiä. Lisäksi asun alueella, jossa on keskivertoa enemmän koronatartuntoja. Pelko taitaakin olla määre, joka sekin on käänteisesti kokemuksellista: mitä vähemmän omaa kokemustietoa koronasta tai sen uhasta on, sitä enemmän se herättää pelkoa. Tämähän on todistettu pätevästi myös vieraan pelon suhteen. Korona on tosielämän ”The Thing”.  

Olen itsekin havahtunut terveelliseen elämään jo nuorena juuri astman, keuhkokuumeen, sydänvian ja henkisen stressin aiheuttamien negatiivisten kokemusten seurauksena. En siis itsekään ole valinnut elämäntapaani oppikirjojen tai tutkimusten perusteella, vaan aidon kokemuksen pohjalta. Ja ymmärrän erittäin hyvin, miten vaikeaa on muuttaa elämäntapojaan ilman oman kokemuksen antamaa selkänojaa.

Artikkelissani (alla viite) astmakokemuksistani kerroin jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ne samat asiat, joita Hesarin käyttämät asiantuntijalääkärit nyt painottivat liikkumisesta, ruumiin ja mielen tasapainosta. Silloin niitä ei ollut vielä tutkittukaan lääketieteessä. Kun olin 1970-luvulla teini-ikäinen astmaatikko, ohjeeksi sain urheilemisen lopettamisen ja myöhemmin Kelakin suositteli liikuntatieteellisten opintojen vaihtamista johonkin sopivampaan. Ohjeet ovat heittäneet 40 vuodessa häränpyllyä. Onneksi en uskonut asiantuntijoita, joilla ei ollut asiasta tutkimuksellista eikä kokemuksellista tietoa. Nyt liikkumisen suuret terveyshyödyt tiedetään paljon paremmin, vaikka on muistutettava, ettei tiedekään vielä kaikkea tiedä.

Esimerkiksi sitä ei tiedetä, miksi ihmiset eivät liiku riittävästi, vaikka sitä tutkittua tietoa on nyt lähes määrättömästi.

Kokemuksia tutkineena toivonkin, että korona toimii herätyksenä niillekin, joiden on vaikea ymmärtää hitaasti ja epädramaattisesti etenevien sairauksien vaikutuksia terveyteen ja jopa kuolleisuuteen. Toivon myös hartaasti, että se herätys tai käänteentekevä kokemus tulee ilman koronaan sairastumistakin. Siksi olinkin niin harmistunut Hesarin artikkelista, jossa vähäteltiin kuntoilun hyötyjä.

Liikkumisen aloittamisen ja jatkamisen ongelma on kuitenkin vasta puoliksi ratkaistu tuon mahdollisen havahtumisen jälkeenkin. Tämähän on nähty niin laihduttamisen kuin kuntoilemisen lyhytkestoisuudessa, vaikka ihminen olisikin saanut hyvän alkusysäyksen. Kenelläkään ei valitettavasti ole ihmemetodia, joka tepsisi jokaiseen yksilöön. Varmaan sitä jaettaisiin nyt ilmaiseksi valtion tuella tai sillä tienattaisiin huimia summia kaupallisena tuotteena.

Olen myös saanut tutkia ihmisiä, joilla tämä patentti tuntuu olevan hallussa. He löytävät liikkumisestaan monenlaisia kokemuksia ja merkityksiä. Hyvä esimerkki on tuo alla näkyvä artikkeli ”Miksi ikämies liikkuu”, joka pohjautuu tutkimukseeni aktiivisesti liikkuvista ikämiehistä.

Patentin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Nykymaailmassa on niin paljon passivoivia vaihtoehtoja tarjolla ja hienosti paketoituina. Yksi niistä on valitettavasti länsimainen lääketieteemme, joka on hoitanut pois suuren osan tartuntataudeistamme ja osan elämäntapasairauksistamme tai pikemminkin niiden oireista. Emme enää koe sairauksia samoin kuin oma sukupolveni, joka joutui tuntemaan konkreetisti nahoissaan mm. vesi- ja tuhkarokon, jota nyt pidetään hyvinkin vaarallisena sairautena.

Italian suuret koronakuolemaluvutkin selittyvät osaltaan antibioottien ylettömällä käytöllä, joten koronasta usein seuraavaan bakteeritulehdukseen, kuten keuhkokuumeeseen, ei siellä enää löydy tepsiviä antibiootteja. Suomessa ei onneksi käytetä yhtä paljon antibiootteja, mutta liikunta-alan ihmisenä ihmettelen suuresti sitä, että Suomessa hoidetaan lääkkeillä elämäntapasairauksia, joihin auttaisi yksinkertaisesti liikkumisen lisääminen.

Itse en käytä astmalääkkeitäkään, koska se auttaa minua pitämään itseni kunnossa ja sairauteni kontrollissa. Iso osa diabeetikoista, verenpainetautisista ja astmaatikoista saisi terveen paperit vain säännöllisesti liikkumalla. Aika paljon säästettäisiin lääke- ja sairaanhoitokuluissakin ja saataisiin lisää aktiivisuutta työ-, harrastus- ja perhe-elämään. Positiivinen ajattelija toivookin, että ihmiset nyt koronakaranteenin innoittamana jatkavat lisääntynyttä luonto- ja perheliikuntaansa.

Ero kokemuksen ja tiedon välillä on selvä: tutkimukset ovat osoittaneet liikkumisen hyödyt vääjäämättömästi, mutta se tieto ei näytä johtavan toimintaan. Itse pohjasin liikunnallisen elämäntapani pääasiassa omaan kokemukseeni ja tietysti jo silloin tiedettyyn. Sen voisi kiteyttää lausahdukseen, ettei hyvästä kunnosta voi olla ihmiselle haittaa tai antiikin ajoilta periytyvään sanontaan ”terve sielu terveessä ruumiissa”.

Eriytyneen tieteen ongelma onkin nykyään jo tunnistettu: kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja terveyden merkitystä ei enää ymmärretä, kun jokaiseen oireeseen ja sairauteen pitäisi löytyä spesifi ja tehokas hoitokeino. Tämä konkretisoituu erinomaisesti koronakriisin aikana, kun meillä ei ole käytössämme sitä juuri tähän virukseen tepsivää lääkettä tai hoitokeinoa.

Olemme neuvottomia, vaikka jokainen voisi helposti lisätä omaa selviytymiskapasiteettiaan muuttamalla korona-arkensa liikunnallisemmaksi ja muutkin elämäntapansa terveellisemmiksi.

Mikään tieto ei kuitenkaan saa ihmistä muuttamaan elämäntapaansa ellei hänellä ole tavoitetta, johon pyrkiä. Jos ihminen on tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän joutuisikin käyttämään suuren määrän lääkkeitä, niin vaikea häntä on saada harrastamaan liikuntaa.

Hesarin artikkelissa tavoiteosio oli todella vaatimaton: jos olet terve, niin jatka vain samaa tahtia tai ehkä se viesti oli jopa sellainen, että varo liiallista treenaamista. Olisiko siinä voinut olla edes pieni maininta niille, jotka eivät täytä terveen kriteereitä vai olisivatko ne tavoitteet olleet aivan liian vaativia noudatettaviksi? Tilastojen perusteellahan näin aivan varmasti onkin.

Aiemmin tässä blogisarjassani ilahduin siitä, että perheiden yhteinen (luonto)liikkuminen on lisääntynyt ja tietääkseni myös nettijumppien seuraaminen – kaiketi myös tekeminen – on ollut suurta.

Nyt pitäisi tuo alkukokemus jalostaa merkitykselliseksi arkiliikkumiseksi eivätkä siihen riitä pelkät terveysperusteet, koska näitähän lienee nyt sata- tai tuhatkertaisesti enemmän kuin omassa lapsuudessani ja nuoruudessani 1960- ja 1970-luvuilla, kun väestö liikkui paljon enemmän kuin nyt.

Tähän tarvitaan vertaistukea ja –kokemuksia. Ihmisethän janoavat vertaisasiantuntijoiden antamaa tietoa, koska se koetaan todellisempana kuin tieteellinen tieto. Nyt kaivattaisiinkin kokemuksia ja tarinoita siitä, miten ja miksi koronan aikana aloitettu liikkuminen jatkuu, jatkuu ja jatkuu…

Itselläni on tästä henkilökohtainen kokemuskin. Kun jouduin lonkkaproteesileikkaukseen kahdeksan vuotta sitten, aloin kirjoittaa blogeja toipumisestani ja kuntoutumisestani. Kirjoitin ensin päivittäin ja jatkoin epäsäännöllisemmin kokonaisen vuoden.

Hämmästykseni on ollut suurta, sillä juuri näitä blogejani on luettu selvästi eniten ja kiittäviä kommenttejakin olen saanut kymmeniä. Kyse on ollut juuri siitä, että olen tarjonnut lukijoilleni vertaisen samaistumiskohteen kuvaamalla omaa kuntoutumisprosessiani sellaisena kuin olen sen itse kokenut ja tulkinnut. En ole väittänyt, että näin pitäisi kaikkien tehdä tai että minun tapani sopisi kaikille. Sekin on näköjään riittänyt siihen, että ihmiset ovat saaneet voimaa omaan kuntoutumiseensa.

Korostan, että oma tukeni on ollut lähinnä liikkumiseen rohkaisemista eikä mitään fysioterapeuttista tai muuta asiantuntijatietoa. Olen toki liikunta-alan asiantuntijana hiukan tavallista ihmistä kyvykkäämpi kuvaamaan ja tulkitsemaan omia kokemuksiani. Ja tiedän, miten tärkeitä merkitykselliset kokemukset ovat liikkumiselle.

Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni – vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).   Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi, 3.3.2013.

Tekeminen muuttaa olemista – minun opiskelijaliikkeeni, osa 1: JYY (1983-1986)

  • ikuinen opiskelija-aktiivi, Arto Tiihonen (FT). Myöh. liikkumisen, aktiivisen, tasavertaisen ja kokemuksellisesti merkityksellisen elämäntavan edistäjä.  

”Elettiin 1980-luvun loppua, kun Tampereella opiskelijat – Arto Tiihonen etunenässä – pyysivät YTHS:n mukaan keskusteluihin terveyttä edistävän toiminnan muodoista opiskelijamaailmassa. Vapaamuotoisessa ryhmässä olivat mukana Tampereen aseman ylilääkäri Aira Virtala, psykologi Totte Vaden, SYL:n puheenjohtaja Katariina Poskiparta, TAMY:n sosiaalisihteeri Nina Sillanpää sekä Opiskelijoiden Liikuntaliiton koulutus- ja tutkimussihteeri Arto Tiihonen. Tapaamisissa keskusteltiin lukemattomista mahdollisuuksista terveyden tuottamiseen… Johtavana ajatuksena oli slogan ’tekeminen muuttaa olemista’”

Tämä lainaus on Tapani ja Kristina Kuntun kirjoittamasta järkälemäisestä ja hienosti taitetusta teoksesta ”YTHS – edelläkävijä. 90 vuotta opiskelijan terveyden ja opiskelukyvyn hyväksi” sivuilta 535-536. Kokemuksellisen sosiaalitutkailun ja autofaktiivisen kirjoittelemisen yhtenä edelläkävijänä (määritelmät ja tulkinnatkin aivan omiani) voin olla ylpeä siitä, että sain kammettua itseni arvovaltaiseen teokseen ansaitsemallani tavalla.

Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) sataa vuotta luotaavaan teokseen, joka näyttävyydessään ja laajuudessaan on vertailukelpoinen edelliselle, en saanut – ja jälleen aivan ansaitusti – minkäänlaista puumerkkiäni ellei sellaiseksi lasketa listaa SYL:n järjestösihteereistä.

”Sukupolvensa ääni. SYL ja suomalainen opiskelijaliike 1921-2021” (Antti Parpola & Laura Puro) keskittyy kaivamaan esiin eri ”sukupolvien” tuottamia ääniä, joista tunnistan oikein hyvin oman ”kahdeksankymmentälukulaisen” äänen, mikä kirjassa pohjautui yllättävänkin vahvasti ”jyväskyläläisyyteen”, vaikkakin pääosin muiden kuin jyväskyläläisten kertomana.

Ehkä siksikin motivoin itseäni tällä ”impressionistisellä autofaktiollani”.

Tämä juttuni (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo) Hesarissa 2020 luonnehtii menetelmääni, jossa kirjoitin yksityisen kokemuksen ja yleistettävän todellisuuden pohjalta tarinan toisen minulle antaman valokuvan pohjalta – nyt kirjoitan samanlaisen tarinan omien ”opiskelijaliikemuistikuvieni” pohjalta. Kyse ei siis ole tutkimuksesta eikä totuudesta, vaikka olenkin tehnyt graduni ”Urheilu kertomuksena” ja väitöskirjanikin ”Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita?” osittain muistelutyömenetelmää käyttäen.   

Muistelumenetelmä on tässä kirjoituksessa toisellakin tavalla läsnä eli kirjoitan näitä rivejä kesäkuussa 2022, mutta osa tekstistä on kirjoitettu kesinä 2020 ja 2021. Jonkin verran kerroksellisuutta, moniaikaisuutta ja -paikkaisuutta tietysti löytyy ja se on tärkeätäkin, koska yhtenä tarkoituksenani on pohtia sitä, mitä opin opiskelijaliikkeessä ja miten se näkyy nykyisessä elämässäni 62-vuotiaana ”maailmanparantajana”, joka esitteli eilen esihenkilölleen vuoteen 2035 ulottuvan toimintasuunnitelman.

Sitä en tässä paljasta, mutta tässä vuoden 2021 vuosikatsauksessani (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/) on yllättävän paljon aineksia, joita jo 1980- ja 1990-luvuilla kehittelimme JYY:ssä, SYL:ssä ja OLL:ssa.

Lauantaina 18.6. 2022 vietämme lopulta Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) 100-vuotisjuhlia. Siellä tapaamme opiskelijajärjestötovereitamme, joista osaa en ole tavannut vuosikymmeniin. Olisi erittäin kiinnostavaa tutkia, millä tavalla opiskelija-aktiivisuus on heidän myöhempään elämäänsä – ja ehkä maailmaankin – vaikuttanut. Sitähän ei näistä mainituista historiateoksista löydä, vaikka ne muuten ovat taiten tehtyjä teoksia.

Opiskelijajärjestöjen vaikutushan kohdistuu aina kuhunkin opiskelijasukupolveen, mutta näissä järjestöissä toimineiden toiminta niihin organisaatioihin ja ympäristöihin, joissa he opiskelujensa jälkeen vaikuttavat. Luulen, että tuo jälkimmäinen vaikutus on paljon suurempi kuin tuo ”sukupolvivaikutus”.

Esimerkkinä meidän ”sukupolvemme äänistä” otan vain eilisen illan, kun kokoonnuimme viiden entisen opiskelija-aktiivin kanssa puutarhaamme päättämään sulkiskauttamme. Kaksi meistä on tehnyt työuransa aika suoraviivaisesti opiskelijajärjestöistä valtion hallintoon mennen. Yksi on pienyrittäjä yliopistomaailman kanssa yhteistyötä tehden. Neljäs toimii rahoituksen maailmassa, mutta hänenkin työssään näkyy ainakin eettisinä periaatteina opiskelijaliikkeessä aikoinaan opitut arvot.

Pinnalliset kuvaukset työurista eivät tietystikään anna oikeutettua kuvaa kenenkään työn sisällöistä, mutta tämäkin pikkuruinen otos näytti sen, että opiskelijajärjestöissä tekemämme työ vaikuttaa edelleen meihin. Niin, ja mehän ystävystyimmekin opiskelijajärjestöissä toimiessamme.

Yleisellä tasolla siis vastasin jo yhteen kysymykseeni eli opiskelijajärjestöissä toimimisella tosiaan on vaikutusta myöhempiin työ- tai muihin uriin vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Yksityisellä tasolla sukellan nyt ”syvään päähän” eli omiin tekemisiini niin opiskelijajärjestöissä kuin osin sen jälkeenkin.

Paluu menneisyyteen kesäisenä harrastuksena

Luin näitä ”opiskelijaliikekirjoja” valikoiden toisena ”koronakesänä 2021” pienessä Perämeren pohjukan kylässä, jossa pääosan ajasta vei neljä pandemian takia ruuhkautunutta TKI-projektia sekä kesäkotimme puuhat, joista tärkeimpiä olivat maalaus-, niitto- ja puutyöt marjojen keruun ja kasvimaan hoidon lisäksi.

Puuhaillessani ruumiillisissa töissä ajatukseni palautuivat lehteilemieni historiateosten ansiosta vuosiin 1983-1994, joiden aikana olin mukana tekemässä ”opiskelijaliikettä” ja tulevaisuuden yhteiskuntaa tavalla, joka näkyy yllättävänkin vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa tänäkin päivänä ja ehkä tulevaisuudessakin.

Löysin myös aitasta vanhan kansion, johon olin tallentanut kirjoituksiani 1980-luvulta, joita en ollut liittänyt lähdeluettelooni varmaankin siksi, että siirryimme silloin sähkökirjoituskoneista tietokoneisiin enkä ollut viitsinyt niitä kirjoittaa uusiksi (alla lähdeluettelot).

Ehkä nuorisoa kiinnostaa tieto, että vuonna 1981 vein kotoani mekaanisen kirjoituskoneen mukanani, mutta vuonna 1983 ostin sähkökirjoituskoneen – se oli mahtava, sillä siinähän oli printteri mukana. Ja jo vuonna 1986 SYL:n ensimmäisellä palkallani ostin Osborne-merkkisen tietokoneen. Myönnettävä on, että pärjäisin 80-prosenttisesti edelleenkin tuolla alkeellisella koneella, jossa oli wordperfect -niminen tekstin käsittelyohjelma.

Se kansio piti sisällään lähinnä Jyväskylän ylioppilaslehteen, Jylkkäriin, ja Opiskelijaliikuntalehteen kirjoittamiani juttuja, mutta myös Hesariin ja Liikunta&Tiede -lehteen kirjoittamani artikkelit. Sen sijaan runsaasti Opiskelijoiden Liikuntaliiton mahtavaan Liikuttaja-lehteen kirjoittamiani juttuja puuttuu edelleen lähdeluettelostani osin kai siksi, että kirjoitin niitä niin paljon enkä sen vuoksi jaksanut pitää niistä kirjaa. Muutamista minulla oli kyllä leikkeitä.

Jonkun kyllä kannattaisi tehdä opinnäyte tuosta erikoislaatuisesta opiskelijalehdestä, joka Veijolan Soilen – nykyään Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori – kanssa ideoitiin ja jota hän toimitti muutaman vuoden ajan. Itsekin yhden vuoden.

Aika pian meidän sukupolvemme jälkeen tuo uuden liikuntakulttuurin airut lopetettiin, mitä itse pidän yhtenä todisteena siitä, että jokin poikkeava aikakausi tosiaan elettiin meidän aikanamme opiskelijaliikkeessä. Mutta tämä siis vain vinkkinä.

Muistin siis siinä maalipensseli kädessäni seiniä ja ovia sutiessani innoittuneeni kahdeksankymmentäluvulla sosiaalihistoriallisesta ”alhaalta päin” tai tavallisten ihmisten näkökulmasta tehdystä tutkimuksesta Le Roy Ladurien Ranskalaisen kylän tapaan.

Aika tuntui pysähtyvän koronan takia ja kesät sekoittuivat toisiinsa ikään kuin kahta erillistä vuotta ei olisi ollutkaan. Oli vain ”koronakausi”, joka edelsi ”natoaikaa”, joka taas on pakottanut meistä jokaisen miettimään omia käsityksiään maailmasta, Venäjästä, Euroopasta, Suomesta ja itsestämme. Nyt tuntuu, että viime kesästäkin on kauan.

Silti nuo teemat, joista alla olevissa lähteissä puhuin pari vuotta sitten ovat erittäin ajankohtaisia koronan ja Ukrainan sodan aikana ja jälkeen. Ja senkin jälkeen, kun Suomi voitti sekä olympiakultaa että maailmanmestaruuden jääkiekossa.

Nykänen, Anna-Stina (HS, 12.7.2020) Suomelle syntyi kuntovelkaa (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html?share=73bf2778b61bb009dcd79d820c124120&fbclid=IwAR1qtsXHofQATLuhgp4mBh_o3k8mYsDOwlxAElx_bycwOCt2Gz4BdxhXx2k).  (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html).

Rantala, Juho-Pekka (YLE Radio1: Mikä maksaa?, 30.4.2020) Liikkuminen ei ole hinnasta kiinni (https://areena.yle.fi/audio/1-50475177).

Suonto, Mari (Veikkauksen X asiakaslehti, 2.6.2020) Kansa janoaa draamaa (https://www.veikkaus.fi/fi/x/kansa-janoaa-urheilun-draamaa).  

Pahoittelut ”aikahypyistä”, mutta kovin loogista tällainen aikatasoista toiseen siirtyminen ei olekaan. Elämmehän koko ajan montaa aikakautta päällekkäin muutenkin.

”Luokkaretki” 1980-luvun kokemuksiin

Aikani JYY:ssä, SYL:ssä ja OLL:ssa tuntui sieltä peräkyliltä lähteneelle ja sinne palanneelle kuusikymppiselle miehelle osin epätodelliselta ”luokkaretkeltä”, mutta samalla tunsin erittäin vahvasti sen, että meidän ja minun kokemukseni opiskelijaliikkeestä oli jäänyt noiden sinänsä mainioiden kirjojen kansien ulkopuolelle tavalla, joka vaati minua ryhtymään tähän kirjoitustehtävääni.

Vuonna 1983 JYY, Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, aukeni minulle hyvin erilaisena opiskelijaliikkeenä kuin minkä luin SYL:n historiakirjasta, vaikka siinä oltiinkin puhuvinaan juuri niistä asioista, joita me jyväskyläläiset teimme. Asiat olivat melkein oikein, mutta kokemus oli minulle lähes tuntematon, vaikka toimin JYY:ssä korkeakoulupoliittisena sihteerinä ja olin vuosikausia Jyväskylän yliopiston hallituksen jäsenkin.  

Tämä on siis varmaan toinen syy, miksi tähän muisteluun itseäni motivoin. Eikös kuitenkin olisi reilua, että siitä SYL:n 1980-lukua koskevasta keskeisestä ”aatteellisesta osuudesta” – ”jyväskyläläisyydestä”, ”sivistysyliopistoliikkeestä” tai ”sählysukupolvesta” kertoisi joku, joka oli itse kokemassa ja tekemässä sitä?

En missään nimessä väitä, että olisin paras siitä kertomaan, mutta lupaan kyllä tuoda esiin näissä muistoissani monen monta ihmistä, jotka sitä vuoden 1983 jälkeen oli tekemässä. Ja muuttamassa olemista. Ehkä sekin tässä selviää, miten…

Olen järjestänyt muistikuvani vuosilukujen mukaisesti alkaen vuodesta 1983. Jokaiselle kuvalle annan lyhyen otsikon, yritän kuvata kokemuksen ja teen lyhyen kiteytyksen kokemuksen yksityisestä ja yleisestä merkityksestä. Joskus toki on pakko assosioida vähän enemmänkin. Ja jos aiheeseen liittyy jokin lähde, niin liitän sen mukaan. Ja jossain kohdin silta ulottuu tähän päivään ja tulevaisuuteenkin asti.

”Luokkaretki” tarkoittaakin tässä jotain ainutlaatuista kokemusta, jonka koimme yhdessä eikä niinkään sitä toista ”yhteiskuntaluokkaretkeä”, joka sekin on toki läsnä tällaisessa muistelussa. Itse asiassa artikkelini ”Jos opiskelemaan pääset, niin opiskeltava on”, käsittelee tuota jälkimmäistä Paul Willisin nuorisotutkimusten hengessä.

Tässä ensimmäisessä osassa jätän muistelutyön tällä kertaa muutoin kuitenkin vuoteen 1986, koska silloin siirryin JYY:stä SYL:on ja ”jyväskyläläisyys” muuttui omassa tarinassani erilaiseksi.

Mutta nyt siis tervetuloa mukaan minun – ja monen aikalaiseni – opiskelijaliikkeeseen…

1983, eiku 1981-1982

Opiskelijaliike perinteisessä mielessä aukeni minulle vuonna 1983. Silloin kirjoitin ensimmäisen juttuni Jylkkäriin ja osallistuin ensimmäisen – ja viimeisen – kerran JYY:n edustajiston vaaleihin. Minut valittiin myös Jyväskylän yliopiston hallitukseen. Taisin vetää liikuntatieteellisessä tiedekunnassakin opiskelijatoimintaa… Olin yhtäkkiä opiskelija-aktiivi.

Mutta, mutta: vanhojen muistelu on petollista, sillä huomaan, että minun on kuin onkin aloitettava tämä tarina jo ihan ensimmäisestä opiskeluvuodestani eli vuodesta 1981. Muuten jotain äärimmäisen tärkeää jää kertomatta, mitä tulee ylioppilaskuntatoimintaan Jyväskylässä 1980-luvulla.

Turpiina – tiekartta akateemisuuteen

Valtavan pitkä jono kiemurtelee Ylioppilastalon käytävien, portaiden ja useiden käytävien läpi yläkertaan. Alvar Aalto oli varmaan ajatellut tämänkin asian: opiskelijakortteja saattoi jonottaa kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa tiloissa itseään sivistäen sen nelisen tuntia, minkä tuon arvokkaan läpyskän saaminen kesti.

Mustosen Pasi, nyt monille tuttu naisleijonien räväkkä valmentaja, oli kaverinani jonottamassa. Emmekä käyttäneet aikaamme lainkaan huonosti, vaan keskustelimme syvällisesti ja kriittisesti Turku-Piikkiö-Naantali -moottoritiestä, Turpiinasta. Miksikö?

Se oli tenttikirjamme muistaakseni yhteiskuntasuunnittelun yleisopinnoissa. (puhuimme tästäkin Pasin kanssa webinaarissa (ks. linkki https://youtu.be/NqNakdk6acU), jossa aiheena oli kokemuksellinen oppiminen. Lopullisesta versiosta tuo kohta tosin jäi pois.

Kortti saatiin ja ainakin minä sain ensimmäisen akateemisen fiiliksen yliopistosta. Muistan ajatelleeni, että nyt tulin oikeaan paikkaan, täällä saa keskustella, perustella, olla samaa ja olla eri mieltä. Eikä sitä tarvitse pelätä eikä hävetä.

Jk. inhoan käsitettä tiekartta, mutta tässä se kyllä toimii! Ja taitaa toimia se 16 vuoden sääntökin, jonka joskus muotoilin koskien ”omia innovaatioitani”. Kestää keskimäärin 16 vuotta ennen kuin itseäni kiinnostanut aihe saavuttaa yleisen tietoisuuden ja muuttuu politiikaksi. Tämä vinkkinä nykyajan opiskelijaliikeaktiiveille.

Opiskelijajalkapallo – kun yhteisö rakentuukin muun kuin urheilun kautta

Törmäsin opiskelijaliikkeeseen urheilun kautta.

Jossain vaiheessa syksyä – taisi olla matkalla Opiskelijoiden Liikuntaliiton SM-kisoihin Ouluun – tajusin, että me olimmekin JYY:n emmekä JY:n (yliopiston) joukkue. Olin toki ymmärtänyt, että olimme ”pakkojäseniä” JYY:ssä ja jotain hyötyä siitä meille tuli koituakin, vaikka riviopiskelijat eivät sitä oikein sulattaneetkaan, että ”me” omistimme taloja, ravintoloita ja että meillä oli oma ”eduskuntammekin”. Mehän tulimme vain opiskelemaan.

Mutta siellä legendaarisella Oulun reissulla koimme yhdessä ”jyväskyläläisyyden” omalla tavallamme, kun ”sivistyneet harrastelijajalkapalloilijat” voittivat Kuopion kauppaoppilaitoksen oppilaskunnan joukkueen, joka oli meihin 2-4. divaripelaajiin verrattuna täysiverinen ammattilaisjoukkue, jonka vaihtomiehissäkin oli SM-sarjapelaajia. Kentällähän oli kaksi aivan oikeaakin ammattilaista eli Kari Ukkonen ja Petteri Kupiainen.

Tämän syksyisen jalkapalloseikkailun suuruuden ohitti omassa elämässäni vasta Huuhkajien nousu surkeasta lentokyvyttömästä linturaukasta, joka se oli vuonna 2017 siksi upeasti kaartavaksi petolinnuksi, joksi se sivisti itsensä vuoteen 2019 mennessä päästessään vihdoin EM-kisoihin (tästä enemmän mm. tässä Lotta Vuorion toimittamassa Menneisyyden jälki -podcastissa, (https://open.spotify.com/episode/0YQhq9MQE3ufEoIjUVTzed?si=aOKyGUkXTKeR7wW646zKrg&fbclid=IwAR2-lN3D-yN-Ec1VQRhjPvfT1-0xH_6X44VrEQbsuArR4DJH34olNwaSufk&nd=1Podcast).

Mutta tässä ei nyt ole tarkoitus tehdä liikuntasosiologiaa (lopulta oma pääaineeni), vaan kuvata opiskelijaliikekokemuksiani opiskelijajärjestökontekstissa.

Tässä (https://www.miksiliikun.fi/2021/10/31/kupsin-merkityksesta/) myöskin kesällä 2021 kirjoittamassani jutussa, jonka Lehtisen Lasse (juuri se kuopiolainen tohtori Lehtinen, joka on tehnyt vaikka mitä politiikan, mutta myös toimittamisen ja kirjoittamisen saralla ja myös politiikan ja kulttuurin vuosikymmeniä kuvaavan radio- ja TV-sarjan Seppo Hovin kanssa) minulta pyysi, kerron tuosta syksyn jalkapallohuumastamme oleellisen.

Tässä korostan vielä aiheen kannalta relevanttia tekijää eli sitä, että opiskelijaurheilu tai jokin muu opiskelija-aktiivisuus, kuten vaikkapa kuorolaulu, teatteri, ympäristötoiminta jne., ovat supertärkeitä ja laadullisesti erilaisia kuin vaikkapa pelaaminen jalkapalloa SM-sarjassa. Minulla on tästä vertailevaa tietoa, sillä pelasin Mikkelin Lyseon ja Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan joukkueissa, mutta myös juniorina ja seniorina SM-sarjoissa.  

Mutta – palataan aiheeseen eli siihen, että jalkapallo oli minulle jyväskyläläisyyden yksi lähtöpiste ehkä siksi, että me tosiaan taisimme ajatella, että se voittomme oli järjen ja sivistyksen voitto pelkästä fyysisyydestä ja tekniikasta tavalla, jossa yhdistimme nuo kaksi ”ruumiillisuudeksi” tai myöhemmin ruumiillisuuden ja kokemuksellisuuden filosofiaksi ja sosiologiaksi.

Yösählyt

Joskus talvella tulin Laajavuoresta hiihtämästä, kun kampuksella törmäsin Keinin Mikaan, joka houkutti minut pelaamaan sekasählykisoihin. Minulla oli päälläni ”mateennahkahaalari” ja valtavat talvilenkkarit, mutta niillä sitten pelattiin Urheiluhallin traditionaalisessa salissa. En arvannut, mitä kaikkea siitä seurasi. Ensin vain se, että osallistuin näihin aivan uskomattomiin Yösählyn MM-kisoihin tulevinakin vuosina. Ja vaikka kyse oli jostain aivan uudesta karnevalismista suomalaisessa (liikunta)kulttuurissa, niin kyllähän se MM-mitalikin oli upea voittaa.

Vaimoni, josta en vielä tuolloin tiennyt mitään enkä tavannut tuolla kisoissakaan, arvostaa yhteiskuntatietelijäystävineen – ja ylioppilaskunta-aktiiveineen – yösählyvoittoaan (MM-kultaansa, jota symboloi silloin suklaalevy, kun pojat saivat mitalitkin) varmaan yhtä korkealle kuin me tuota jalkapallosaavutustamme, koska se tuli voittamattomista liikunnan tytöistä. Ymmärrän sen hyvin.

On kuitenkin korostettava, että nuo yösählyt olivat ensimmäinen merkki jostain todella uudesta sekä opiskelijaliikkeessä että liikuntakulttuurissa. Tästä muuten kirjoitinkin aikamoisen paljon mm. toimittamassani OLL:n historiikkiteoksessa ”Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994” ja artikkelissa Sählääjien ruumiinpolitiikka – muuttuva opiskelija- ja liikuntakulttuuri kirjassa Hölkkääjiä, sählääjiä, skeittaajia.

Mutta, kuten sanottu, SYL:n historiaan ei tämä kulma opiskelijaliikkeestä ole tarttunut pysyvästi, vaikka sen ajan toimijoiden kokemuksissa nämä olivat hyvinkin tuttuja. Tai ainakin meidän jyväskyläläislähtöisten. Ja meitähän oli SYLlissäkin aika paljon ja painoarvomme oli SYL:n historiateoksenkin valossa laadullisesti vielä suurempi. Ja, korostan, tämä on historiatutkimuksen suuri ongelma: kokemuksia ja niiden merkityksiä voi olla vaikea jälkikäteen ilmaista ja tallentaa varsinkin, jos käytetään ”sekundäärilähteitä”.  

Omituiset hiihtokisat

Yösählyt olivat karnevaalia, jota tuottivat JYY:n liikuntavaliokunnan aktiivit – majakka ja perävaunu etunenässä – eli Timosen Pertti ja Louhivaara (etunimeä en muista, oliko hänellä se?). Oli siellä Jokisen Esakin, vaikka taustaltaan oli kymmenottelija, ja paljon muita.

Mutta nämä hiihtokisat valiokunta hoiti kuten Pohjoismaiset mestaruuskisat pitääkin hoitaa. Yllätys ehkä olikin se, että me liikuntalaiset kilpaurheilijat otimme kisat karnevaalina. Tai siis ainakin melkein. Muut kolme viestinviejäämme – Laakson Harri, Kosken Pasi ja Lehtisen Ismo – hiihtivät kymppinsä ihan tosissaan. Kuten minäkin. Aloitinkin rajusti eli menin Leppävuoren Antin ohi Laajavuoren nousussa – olimme toki 5 kilometriä jäljessä, sillä Kirvesniemen Harri ja kumppanit olivat sen verran tehneet meihin eroa ennen lähtöäni ankkuriosuudelle yhtä aikaa Antin kanssa.

No, aika pian jäin Antin matkasta, mutta tulin kuitenkin hänen jälkeensä maalivaatteen alle (latu meni maalin läpi toiselle kierrokselle), joten viestikaverimme päättivät tehdä järjestäjille jäynää ja ottivat minut kiinni, heittivät kolme kertaa ilmaan (ottivat vain kahdesti kiinni) ja potkaisivat sitten hölmistyneiden järjestäjien ja kilpakumppaneiden katseiden alla minut toiselle vitosen lenkille.

Karnevaalihetki piristi minua mukavasti, mitä ei myöhemmin tehnyt se piristejuoma, joka paljastui punkuksi. No, onneksi ei ollut dopingtestiä maalissa. Eikä kai 11. tulleen joukkueen jäseniä testatakaan ellei sitten arvalla…

Olvi-juoksu ja Akateeminen Wartti

Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta, JYY, tuli meille liikuntalaisille tutuksi parina ensimmäisenä opiskeluvuotenamme lähinnä opiskelijaravintoloista Rentukka ja Ilokivi. Kortepohjan ylioppilaskylän kapakassa Rentukassa oli aina iloinen meininki, jos nimittäin onnistui pääsemään ”Kanen” valvovan silmän läpi sisään. Jos pääsi, niin ilo oli vielä suurempi. Miksiköhän siellä olikin niin mukavaa – aina oli mahdollisuus kohdata se oikea?

Yksi syy oli juhlissa eli usein Rentukkaan mentiin jonkin keksityn ”kissanristiäisen” takia. Legendaarisin niistä oli Olvi-juoksu, jossa yhdistettiin oivasti urheilu ja kapakkakulttuuri. Ensimmäisen viestin sääntöjen mukaan viestinviejä juoksi ensin 400 metriä. Täysillä, sillä kysehän oli kilpailusta. Sitten Rentukkaan, jossa piti syödä viisi voileipäkeksiä, juoda sen jälkeen tuoppi A-olutta ja tämän päälle jälkkäriksi kauhoa lautasellinen hernekeittoa naamaan. Siitä sitten raput alakertaan ja vaihtoon. Osuuksia oli muistaakseni kahdeksan. Aika moni lannoitti osuuden jälkeen Rentukan pihan pihakasvit ennen siirtymistä Rentukan asiakkaaksi.

Olvi-juoksun lisäksi Akateeminen Wartti oli 1980-luvulla todella kova juttu. Vuosina 1981-1983 olin juoksemassa kilpaa melkein tosissaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että tapasimme valtavasti eri alojen opiskelijoita sekä Senaatintorilla että iltajuhlissa Wanhalla, Kylterissä ja jossain kolmannessa kapakassa.

Myöhemmin järjestin tapahtumaa ja olin juontajanakin. Vuosikymmenen aikana tapahtuma karnevalisoitui ennestään, mutta silti kilpailu ylioppilaskuntien edustusjoukkueiden kesken jatkui kovana. Joka kertainen hupi löytyi siitäkin, että Wartissa otettiin aina varaslähtö. Se kuului melkein sääntöihin. Kerran yritimme estää varastamisen kadettien avulla. Ei onnistunut.

1980-luvun ”jyväskyläläisyys” konkretisoitui eräässä mielessä myös näissä opiskelijaliikunta- ja -urheilutapahtumissa, sillä JYY:n toimijoiden ansiotahan nämä uuden liikuntakulttuurin ilmenemismuodot olivat. Eivät esimerkiksi liikuntatieteellisen tiedekunnan, vaikka toki sen ajan opiskelijat olivat näissä jutuissa innokkaasti mukana.

Mutta itse en vielä tässä vaiheessa ollut vielä millään muulla tavalla mukana ylioppilaskuntatoiminnassa ellei äänestämistä lasketa aktiivisuudeksi. Muistutukseksi murroksesta: vuonna 1979 JYY:n edustajistovaaleissa oli enemmän ehdokkaita kuin vuonna 1981 äänestäjiä. Joku poliittinen historioitsija olisi ymmällään: miksi Kekkosen aikaan äänestettiin, mutta Koiviston aikaan ei? Sosiologi lukisi tämän jutun ja ymmärtäisi.

Mutta nyt vuoteen 1983 ja siihen, mitä olen ylioppilaskuntatoiminnassa kokenut, oppinut ja miten se on vaikuttanut elämääni. Siihen, miten se on vaikuttanut muihin, en nyt ota suuremmin kantaa, mutta ehkä joillakin tekemisillä on tosiaan muutettu joidenkuiden olemistakin.

1983 ja 1984: toimittaja, vessansiivooja, sosiaalityöntekijä, sählääjä ja tanssija

Keväällä menin tiedotusopin approbatur-kurssille, jossa tutustuin myös muutamaan JYY:n vaikuttajaan eli Jylkkärin (pää)toimittajiin Esa Pirnekseen ja Soile Veijolaan sekä sosiaali- ja pääsihteeri Aira Raudasojaan.

Syksyllä sitten kirjoitinkin ekan ylioppilaslehteen, jossa kuvasin liikuntalaisten kastajaisjuhlia ja yleensäkin elämää ehkä hiukan (itse)kriittisessä valossa. Jylkkäristä tulikin ensimmäinen lehti, johon kirjoitin melko säännöllisesti sekä urheiluun, liikuntaan että korkeakoulupolitiikkaan liittyvistä jutuista.

Ylioppilaskuntaurani alkoi kuitenkin jo kesällä. Olin virapelisiivoojana ja opin aika hyväksi vessansiivoojaksi. Taito, josta on ollut paljon hyötyä myöhemminkin.

Ja sain yo-kunnalta myöskin pikavipin, koska opintolainani loppui toukokuussa ja ensimmäinen palkkani kilahti tilille vasta kesäkuun lopussa. Kovin hyvät eivät olleet puoliammattilaisen jalkapalloilija-valmentajan palkat muutoinkaan. Vähällä tultiin toimeen – aamulla iso annos kaurapuuroa, välipalaksi ruisleipää ja säilykesardiinia.

Sosiaalityöstä sain käytännön oppia, kun autoimme sosiaalipoliittisen sihteerin kanssa teini-ikäistä tyttöä, jolla oli jonkinlainen ”irrallisuusongelma” ja hän hengaili Kortepohjan ylioppilaskylässä itselleen liian vanhojen nuorten kanssa.

Myöhemmin olin hetken myös JYY:n opinto- ja sosiaalisihteerinä, joten sain avattua itselleni sosiaalityön näkökulmaa, joka konkretisoitui myöhemmin monellakin tapaa mm. sijaisvanhempana (perhehoitajana) että seikkailukasvattajana ja erilaisten syrjäytymistä estävien hankkeiden toimijana.

Sekasählystä tuli futiksen jälkeen keskeinen osa liikkumistani. Sekin tapahtui JYY:n kautta ja hitsasi yhteen opiskelijaliikkeemme toimijoita. Jatkoimme tätä myös Helsingissä SYL:ssä ja OLL:ssa ja vedimme mukaan muitakin kuin jyväskyläläisiä. Puhumattakaan siis siitä, että loimme käsitteen ”sählysukupolvi”, jonka Sirosen Esa ja Aittolan Tapio kirjoittivat tieteellisiksikin teksteiksi.

Vuoden 1984 kohokohta oli tietysti SYL:on ja JYY:n yhdessä järjestämä seksiseminaari. Se pääsi valtakunnalliseenkin julkisuuteen, mikä siis oli siihen aikaan ihan ”eri levelillä” kuin nykyään, kun telkkarissa oli vain kolme kanavaa.

Minä treenasin sinne tanssinumeron Jacksonin Beat it -biisin tahtiin. Lopulta en kuitenkaan päässyt lavalle, mikä toki harmitti, mutta myös kasvatti. Ilman tuota kokemusta en olisi uskaltautunut mukaan tanssiryhmiin, joissa esiinnyin mm. Kaapelitehtaalla, Olympiastadionilla, Helsingin ja Lahden jäähalleissa täysille katsomoille täytettyäni 50-vuotta.

1985 ja 1986: paikallisradio, kaupunkipyörä, ylioppilaan kuolema, uudenlainen vaikuttajakin

Vuoden 1985 alussa aloitin hommat JYY:ssä 1,5 vuodeksi. Samaan aikaan töissä hääri kulttuurisihteerinä eräs Heikki Salo (ei vielä Miljoonasade-Hessu, mutta Juri Gagarin ja JyRock-mies) ja Peltolan Sirkku ylioppilasteatterissa. Minä vastasin korkeakoulupolitiikasta ja Hessu kulttuuritoiminnasta, mutta teimme paljon myös yhdessä.

Keksimme JYY:ssä (joku oli kai nähnyt niitä Pariisissa) kaupunkipyöräidean, jonka kulttuurivaliokunta pisti heti toiminnaksi eli hankki poliisilta pyörät, kunnosti ja maalasi ne ja laittoi kampukselle opiskelijoiden käyttöön. Uusille opiskelijoille lanseerasimme pyöriä ja ylioppilaskuntatoimintaa JY:n päärakennuksen lavalla tavalla, joka oli jäänyt lähtemättömästi monen uuden opiskelijan mieleen. Kuulin tästä vielä pari vuotta sitten palautetta.

Valitettavasti aika ja ihmiset eivät olleet vielä valmiita kaupunkipyörillemme. Niitä varastettiin ja rikottiin niin paljon, että jouduimme luopumaan mainiosta ideasta. Joskus myöhemmin lanseerasin 16 vuoden säännön, joka kertoo siitä ajasta, joka kuluu siitä, kun hyvä idea esitellään siihen, kun se otetaan käyttöön laajemmin. Kaupunkipyörissä aikaa taisi kulua vähän enemmän.

Ylioppilasteatterin esityksistä suurimman vaikutuksen minuun teki Maiju Lassilan Ikiliikkuja, jossa näyttelijät olivat pukeutuneet 1970-luvun kireisiin vaatteisiin ja korkokenkiin. Olimme revetä, koska olimme varmoja, ettei tuo aika – josta siis oli kulunut vasta alle 10 vuotta – ei koskaan enää palaa ja yhtä hyvin se olisi voinut olla 1900-luvun alkua. Olimme väärässä, mutta vieraannuttamisen ja toisaalta lähelle tekemisen kokemus oli onnistunut.

Vahvoja kokemuksia sain myös silloin aivan uudesta ilmiöstä eli paikallisradioista sekä YLEn että yksityisen Radio Jyväskylän kanssa. Edustajiston vaalivalvojaiset vuonna 1985 oli ensimmäisiä jälkimmäisen radion lähetyksiä. Kari Tyni haastatteli asiantuntijoina Kanervan Jukkaa (Jukka oli myöhemmin vihreiden tärkeimpiä teoreetikkoja, kuka traagisesti kuoli aivan liian nuorena ajettuaan liukkaalla kelillä pyörällä ylioppilastalon seinään) ja minua.

Tuo ”Kilkussa” eli ylioppilastalon ravintola Ilokivessä pidetty vaali-iltama keskeytyi myös dramaattisesti, sillä saimme sinne pommiuhkaussoiton. Menimme myös hetkeksi ulos, jossa huomasimme, että demarit olivat ainoa ryhmä, joka piiloutui myös autojen taakse. Joku päätteli, että silloisen valtapuolueen jäsenillä on eniten menetettävää, jos nyt räjähtää.

Muistutukseksi, että suurin osa JYY:n vaikuttajista oli joko kokonaan puolueettomia (yleensä ainejärjestöjen tai kaveripiirien edustajia) tai sitoutumattomia, vaikka olisivatkin olleet puolueiden edustajia.  

Ylioppilas ei siis kuollut pommiin, vaan professori Tarmo Kunnaksen tulkintaan 1980-luvun opiskelijaliikkeestä. Hänhän väitti, että suomalainen ylioppilas tai ylioppilaskulttuuri on kuollut tullessaan suoraan Pariisista Jyväskylään. Emme nielleet tätä ollenkaan, vaan aloimme haastaa hänen käsityksiään 1980-luvun opiskelijoista. Me olimme erilaisia kuin hänen muistelemansa 1960- ja 1970-luvun ylioppilaat.

Tämä johti debattiin YLEn kanavilla, Jylkkärin sivuilla ja huipentui Vappuna 1986 juhlaan, jossa hautasimme yhdessä Katri Myllykosken (hänkin myöhemmin tuttu SYL:stä) sen entisenkaltaisen ylioppilaan ja synnytimme uuden. Hessu hankki meille aidon hautakivenkin kirjoituksineen, minä pidin juhlapuheen ja lopuksi oli ”tunti tanssia” eli menimme Ilokivelle jatkoille.   

Nämä kokemukset ovat minulle oikeita ”jyväskyläläisyyskokemuksia” 1980-luvun puolivälin vaiheilta. Silti tärkeää oli tietysti vaikuttaminen muillakin tavoilla. Olin yliopiston hallituksen (opiskelija)jäsen myöhemmin SYL:on sosiaalipoliittisena sihteerinä toimineen Ilpo Lahtisen kanssa. JYY:n sekä osin SYL:on ansiosta meillä opiskelijoilla oli joissakin asioissa hyvinkin suuri vaikutus yliopiston linjauksissa ja päätöksissä (muutamissa ao. artikkeleissa näitä käsittelinkin).

Muistan senkin kerran, kun teimme lausuntoa filosofiopiskelija Niemisen Jallun (hänkin valitettavasti kuoli liian nuorena) kanssa monisivuista lausuntoa uudesta yliopistolaista. Oli kuuma kesäpäivä, mutta emme antaneet periksi ja teimme lausunnon, jonka ansiosta pääsin puhumaan asiasta opetusministeriön seminaariin. Sieltä muistan hyvin, kun Taxellin Toffy opetusministerinä toimi piirtoheitinkalvojeni vaihtajana, kun en kateederin takaa itse voinut tehtävää hoitaa.

Järjestimme seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, joissa yliopiston rehtorina toiminut Martti Takalakin, jonka aina likaiset silmälasit olivat ihmettelymme kohteena, selvästi mielellään oli aktiivisena osallistujana.

Sosiaalipolitiikan saralla ehkä tärkeintä oli YTHS:n toiminnan kehittäminen. Se alkoi jo Jyväskylässä, kun yritimme vaikuttaa opiskelijoiden ”asiakaskokemukseen” tekemällä muistutuksen erään lääkärin häiritsevästä käytöksestä. En muista, miten asia päättyi, mutta muistan hyvin, että keskustelimme asiasta YTHS:n paikallisen johtoryhmän opiskelijaedustajan, myöhemmin kirjailija, Pirjo Hassisen kanssa ja yritimme keksiä ratkaisua asiaan.

Itsekin kiinnostuin YTHS:n toiminnasta osin omienkin sairastumiskokemuksien kautta, mutta yhä enemmän myös sen vuoksi, että minua kiinnosti se, miten ihmiset pysyisivät terveinä – ei niinkään sairauden hoito. Kehittelin yliopistoliikunnan kurssiksikin ”Jalkapallo elämäntapana” -kurssin, jossa kävimme ryhmän kanssa läpi jokaisen merkityksellisiä jalkapallo- tai liikuntakokemuksia rakentaen tätä kautta merkityksellisyyttä liikkumiselle.

Tästä poiki myöhemmin tutkimus- ja kehittämishankekin, mutta se menee jo 1990-luvun puolelle.

Onko näistä opiskelijaliikekokemuksistani mitään jäljellä tänä päivänä?

Kun selailee ao. listaa tuon aikaisista julkaisuistani, niin huomaa, että aika monessa niistä on hyvin asiallinen ja tutkimuksellinen pohja. Ristiriita tässä kirjoitetun ja silloin koetun välillä ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen suuri. Muistettava toki on, että yhteiskuntatieteissä, saati liikuntatieteissä, ei vielä tunnettu juuri lainkaan kvalitatiivista eli laadullista tutkimusta. Oma graduni oli ensimmäisiä lajissaan. Teimme siis jotain aivan uutta myös tieteen saralla.

Monenlaista toimittajan työtä olenkin saanut tehdä ja muuta kirjoittamista vielä paljon enemmän. Olen toimittanut/kirjoittanut paria lehteä ja monta tietokirjaa. Niillä ansioilla olen tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Olen myös toiminut viestintäpäällikkönä ja toimittanut/juontanut TV1:lle ohjelmaa. Erilaisia kirjoituksia tieteellisistä artikkeleista blogeihin ja fb-postauksiin löytyy lukemattomia sanan molemmissa merkityksissä.

Radiossa ja TV:ssä olen ollut lukuisia kertoja eri vuosikymmenillä ja eri (kaikkien) alojen asiantuntijana. Nuo ensimmäiset kokemukset antoivat siihen varmuutta, josta oli hyötyä. Muutamia ohjelmia ja monia tapahtumia olen itsekin toimittanut ja juontanut.

Näiden Jyväskylä-kokemusten jälkeen en ole pelännyt (tai olen toki pelännyt, mutta se ei ole estänyt minua kokonaan) puhua tai kirjoittaa itselleni läheisistä, mutta yhteiskunnallisesti tärkeistä ja vaikeistakin aiheista kriittisesti, mutta aina rakentavasti. Tätä on helpottanut se, että yleensä olen myös tutkinut näitä aiheita tai ainakin toiminut jollakin tavoin niiden parissa käytännön elämässä.

Tämä kokemisen ja tekemisen yhteys tutkimukseen on kenties tärkeimpiä silloituksia silloisesta minästä nykyiseen. Ylioppilaskuntatoiminnassa tämä konkretisoitui erinomaisesti, sillä korkeakoulupolitiikkakin oli tuolloin myös kulttuuritoimintaa ja sosiaalitiedettä.

Toiminta ei ollut vain toimintaa toiminnan vuoksi, vaan yhdistimme tekemisemme ”olemisen” muuttamiseen – tekemällä oppimiseen, kuten nykyinen työnantajani Laurea amk on sen muotoillut, tai kokemalla oppimiseen, kuten me seikkailukasvatusyhteisössä toimivat saman prosessin kuvaamme.

1980-luvulla emme vielä osanneet omaa kokemistamme/tekemistämme teoretisoida emmekä rakentaa niistä pedagogista tai ihmistä/maailmaa muuttavaa prosessia. Nyt näitä prosesseja kehitetään, tutkitaan ja opetetaan eri organisaatioissa, hankkeissa ja koulutuksissa. Ja kokemusliikkuminenkin on noussut suoritus- ja terveysliikunnan rinnalle.

Työtä on vielä paljon tekemättä. Siksi kirjoitan tässä samalla konkreettista tavoiteohjelmaa liikkumisen ja kokemuksellisen oppimisen muutokseksi vuoteen 2035 mennessä. Tulee opiskelija-aktiiviajat mieleen, kun näitä viime aikoina kirjoittamiani juttuja lukee…

Tiihonen A. 2022. Kriisikokemukset opettavat, jos osaamme oppia – Mitä annettavaa seikkailukasvattajilla on kriiseistä selviytymiseen? (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/kriisikokemukset-opettavat-jos-osaamme-oppia/?fbclid=IwAR14Yy4iZ8iUOFDzUlZd0u7rlIIkt6Q_B–Sp1mKcXhit0M9Oxn4YQUvMF0). Seikkailukasvatusverkoston blogi, 22.3.2022.

Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan? Tutkimus, tieto ja tulkinnat. Helsinki, Tilastokeskus 2021.  (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf).

Opiskelijaliikekirjoituksiani 1983-1988: JYY

Kun selaa tuota kirjallisuuslistaa ja lukee nuo yleensä pitkät ja perusteelliset tekstit, niin ymmärtää, miksi valmistumiseeni kului niin paljon aikaa. Teoria piti myös kokea eikä ilman kokemusta syntynyt teoriaa. Siksi kai tuntuukin siltä, että olen ikuinen opiskelija(-aktiivi). Nykyäänhän opiskelijat tuottavat englanninkielisiä väitöskirja-artikkeleita hyvin nuorina lähes ilman käytännön elämän kokemuksia siitä, miten maailmaa voi/ei voi käytännössä muuttaa. Ylioppilaskunnat antoivat ja ehkä antavan tänäänkin mahdollisuuden kokeilla huimiakin ideoita käytännössä. Tänään ne kai tehdään startup-yrityksissä. Hyvä sekin.

Tiihonen A. 1988. Jos opiskelemaan pääset, niin opiskeltava on. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 10.2.1988.

Tiihonen A. 1987. Yliopiston hallitus puolusti sivistystä. Helsingin Sanomat. 7.4.1987.

Tiihonen A. 1987. Opiskelijaliikkeestä opiskelijaliikuntaan. Opiskelijaliikunta 1/1987.

Tiihonen A. 1987. Opiskelijaliikunta – 1980-luvun opiskelijaliike? Opiskelijaliikunta 1/1987.

Tiihonen, A. 1986. 1980-luvun opiskelijan suuret haasteet. Liikunta & Tiede 3/1986.

Tiihonen A. 1986. Millä mielellä mukana Sport Aidissa? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 15.9.1986.

Tiihonen A. 1986. Liikuntakulttuurin muutos – kuka, mitä häh? Opiskelijaliikunta 2/1986.

Jokinen K. & Tiihonen A. 1986. Jalkapalloväkivallan syyt syvällä yhteiskunnan muutoksissa. Helsingin Sanomat, alakerta. 14.6.1986.

Tiihonen A. 1986. Oman elämänsä opiskelija – kandi vuonna 2000. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 26.2.1986.

Tiihonen A. 1986. Kun ylioppilas on kuollut, niin apukin on lähinnä. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 29.1.1986.

Lahtinen I., Tiihonen A., Veijola S. 1985. Tiedonvälitys. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 27.11.1985.

Tiihonen A. 1985. Ylioppilaskuntapolitiikkaa, sosiaalipolitiikkaa, opiskelijapolitiikkaa. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 16.10.1985.

Tiihonen A. 1985. Arvokysymyksillä sija urheilussakin. Helsingin Sanomat. 13.10.1985.

Tiihonen A. 1985. Korkeakouluista valtion virastoja. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 11.5.1985.

Tiihonen A. 1985. Sivistysyliopisto – sopeutumisyliopisto. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 20.2.1985.

Tiihonen A. 1984. Urheilu – urheilukone vai osa vihreää aaltoa? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 5.12.1984.

Tiihonen A. 1984. Tämäkö liikuntatunti? Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 7.11.1984.

Tiihonen A. 1984. Wartin utopiat ja todellisuus. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 16.5.1984.

Tiihonen A. 1984. Urheilu testissä. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 1.2.1984.

Tiihonen A. 1983. Vallaton vuorokausi. Jylkkäri (Jyväskylän ylioppilaslehti). 11.10.1983.

Mul’ on levottomat jalat – ja mielikin. Ajatuksia uuden futiskauden alla.

Futiskauden alkaessa olo on levoton. Varsinkin, kun en ole koskenut palloon tai edes juossut syksyn jälkeen. Jalkapallokauteni 2021 päättyi kaiken lisäksi aivotärähdykseen ja muistikatkoon (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2698104740494514).

Levottomuus johtuu myös siitä, että huhtikuu on ollut arvaamaton, ei ehkä kuitenkaan armoton, vaikka aika harvoin elämäni aikana olen viettänyt kolme päivää sisätiloissa niin kuin alkuviikosta.

Lopetin hiihtokauden Lapissa lauantaina 2. huhtikuuta, ajoin kotiin ja nukuin sisällä kolme päivää. Oli niin huonot säät, oli niin huonot uutiset ja ruumis vaati aikaa muodonmuutokseen. Hiihtäjästä piti kuoriutua viikossa jalkapalloilija. Ensimmäinen sarjamatsi on jo 11.4. eli aivan liian aikaisin yli kuusikymppiselle.

”Keväällä, kun lumi alkaa sulaa ja nurmi tai hiekka näkyy repaleisesti jään alta, ilma tuoksuu jalkapallolle. Silloin on pakko päästä kentälle. Haju on aivan vastustamaton. Sen tuntevat kaikki futaajat.” (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3ED09bLz-70GPFvcH2eKmnqhh475CBgmFUC2TZa2jrkOMmXLqb8CQNdPc). Näin kirjoitin Hesarissa pari vuotta sitten.

Pitää edelleen paikkansa, mutta kentätkään eivät ole vielä pelikunnossa. Lähikentillä ei näy edes tekonurmen vihreää väriä, lunta on kymmeniä senttejä. En ole päässyt potkaisemaankaan palloa. Ja huomenna pitäisi pelata ensimmäinen sarjaottelu.

Ei ihme, että olen levoton.

No, en ole ainut, joka on levoton. Levoton on esimerkiksi koko maailma. Viime vuonna, kun Suomi ja Huuhkajat pääsi ensimmäistä kertaa EM-kisoihin, oli myös levotonta. Oli korona ja Christian Eriksenin tapaus. En päässyt kunnolla kiinni EM-kisahuumaan. Emmekä silloin vajaa vuosi sitten voineet uskoakaan, että kaksi kovaa jalkapallomaata, joista Ukrainaa voi pitää parempana, sotii nyt keskenään.

Muistammeko loistokkaan Kiovan Dynamon menneiltä vuosikymmeniltä tai sen urhean joukkueen, joka uhrasi itsensä natsimiehityksen aikana kieltäydyttyään häviämästä miehittäjille? Samanlaista uhrimieltä osoittavat nyt tuhannet ja miljoonat ukrainalaiset. Jalkapallo ei ole nyt ensimmäisenä mielessämme.

EM-kisoista olisi tehnyt mieli kirjoittaa paljonkin, vaikkapa siitä älyttömyydestä, että Joel Pohjanpalon upea maali Venäjää vastaan hylättiin paitsiona. VAR:ia olen kritisoinut ennenkin ja nyt kai ollaan onneksi menossa inhimillisempään ja jalkapallon aitoa henkeä kunnioittavampaan suuntaan eikä juosta teknologisen pässin narussa.

No, se ei ole iso asia, ellei ajattele niin, että elämä koostuu rauhan oloissa pienistä arkisista asioista, joissa tulisi nähdä mieli ja merkitys. Muuten menettää mielenterveytensä eikä kykene mihinkään. Olemme eläneet hienon aikakauden, jonka aikana olemme voineet nähdä jalkapallon ja sen hienoudet merkityksellisinä omassa elämässämme.

Nyt se kaikki voi tuntua turhalta, kun on paljon vaativampiakin aiheita: miten voisin auttaa Ukrainaa, miten elämme jatkossa venäläisten kanssa, minkälaiseksi maailmamme muuttuu, kun moni turvallinen ja ikuiselta tuntunut asia onkin epävarma tai jopa ainiaaksi menetetty?  

Jaksanko innostua jalkapallostakaan?

Hiihtokausikin oli jotenkin ”latteampi” kuin edellinen vuosi, jolloin tein latuja, keräsin hiihtovälineitä, opetin ihmisiä hiihtämään ja jaksoin antaa #latuaivo-ohjeita.

Tänä talvena kelit olivat välillä erinomaiset hiihtämiseen ja hiihdinkin lähes yhtä paljon kuin viime vuonna, jolloin 1000 kilometriä tuli täyteen. Silti en saanut irti itsestäni läheskään samanlaista intoa hiihtämisen edistämiseen. 

”Paras hiihtotalvi ja jalkapallokesä ikinä!” kirjoitin viime vuoden vuosikatsauksessani (https://www.miksiliikun.fi/2022/01/11/vuosikatsaus-2021-lisaa-ja-merkityksellisempaa-liiketta/). Ehkä kaikki vuodet eivät vain voi olla samanlaisia.

Viime kesänä en innostunut jalkapallon EM-kisa-analyyseista enkä oikein tiedä miksi? Ehkä siksi, että Suomen mukanaolo teki kisoista oudot. Aina ennen sain katsoa kisoja puolueettomasti ja saatoin iloita kaikkien joukkueiden ja yksilöiden suorituksista. Valitsin suosikkini sen mukaan, miten ne pelasivat kisoissa. (https://www.miksiliikun.fi/2018/10/25/2010-luvun-jalkapallo-mm-em-kisojen-kautta-koettuna-ja-tulkittuna/).

Huuhkajat muutti koko kuvion erilaiseksi eikä tuntunut mielekkäältä analysoida vain yhtä joukkuetta, jonka edesottamuksia muutenkin seurattiin varsin tarkasti. Jalkapallon rakastajan rakkauden kohteita rajoitettiin ja se tuntui turhauttavalta. Ei ollut mitään sanottavaa, kun ei olisi ollut ketään, joka olisi ollut kiinnostunut muista kuin Huuhkajista. No, ehkä nyt liioittelen. Minulla oli paljon muutakin tekemistä.

Ja pelasin viime kesänä itsekin jalkapalloa enemmän kuin vuosikausiin sitä ennen. Monta vuotta meni pelaamatta tai maalivahtina omituisten kipujen takia. EM-kisa-analyysien sijasta teinkin pari analyysia omista peleistämme yli kuusikymppisten SM-kisoista ja aluesarjasta.

Nämä analyysit ovat tietysti huvittavia juttuja, vaikka osin samoilla ”välineillä” olisin analysoinut futiksen EM-kisojakin. Ja samankaltaisia monitieteisiä analyyseja ja tulkintoja käytin taannoisessa huvittavassa jalkapalloprofessorihakemuksessanikin (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/04/jalkapalloprofessori/).

Huvittavuushan tässä on siinä, ettei näitä juttuja kukaan lue eivätkä ne juuri ketään kiinnostakaan. Aika harva taitaa ymmärtääkään. Ja silti itselleni jalkapallosta kirjoittaminen on melkein yhtä tärkeää kuin ikämiesfutiksen pelaaminen.

Ja kuitenkin pidän näitä kahta ikämiesfutisanalyysia sellaisina, että olisi mukava lukea samanlaisia todellisten asiantuntijoiden kirjoittamina tai vaikka puhuttuina, kun kohteena olisivat huippujoukkueet (vielä parempaa, jos kohteina olisivat harrastelijajoukkueet). EM-kisoista ehkä sekin vieroitti, että tyhjää puhetta oli niin paljon tarjolla.

Taktisista kuvioista puhutaan asiantuntijoiden suulla ottamatta huomioon joukkueiden ja pelaajien mahdollisuuksia niiden toteuttamiseen. Huuhkajien pelaajat tulivat verratuiksi maailmanluokan tähtien kanssa, vaikka taso ei aivan sama toki olekaan.

Kisoissa tietysti kaikki pelaavat voitosta, mutta jonkinlainen suhteellisuudentajun puute heikensi mielestäni liikaa Huuhkajien pelin arvoa. Tästä vähän enemmän tässä podcastissamme, jossa puhuimme suomalaisen jalkapallon historiastakin Lotta Vuorion kanssa (https://open.spotify.com/episode/0YQhq9MQE3ufEoIjUVTzed?si=aOKyGUkXTKeR7wW646zKrg&fbclid=IwAR2-lN3D-yN-Ec1VQRhjPvfT1-0xH_6X44VrEQbsuArR4DJH34olNwaSufk&nd=1Podcast). No, olihan tämä tosiaan jonkinlainen kontribuutio EM-kisoihin.

Ikämiesfutisanalyyseissani tämä puoli ei jää huomiotta, koska me emme kykene samoihin suorituksiin kuin nuoremmat ja joudumme koko ajan miettimään sitä, mihin kykymme, jaksamisemme ja sitoutumisemme riittävät. Samaa tietysti miettii Rive Kanervakin todella tarkasti ennen joka peliä, ja on siinä erinomaisesti onnistunutkin.

Asiantuntijat eivät vain oikein jaksa ymmärtää, miksi Huuhkajat pelaa eri taktiikoilla erilaisia vastustajia vastaan pelatessaan. Aina pitäisi pelata 4-4-2:sta, koska sillä on onnistuttu paremmin kuin 5-3-2:lla. Selityshän on tietysti siinä, että 4-4-2:sta pelataan heikompia maita vastaan tai tilanteessa, jossa on pakko voittaa.

Pienessä mittakaavassa pohdin siis ikämiesfutistasolla, miten joukkue ja sen valmentajat voisivat ottaa huomioon eri näkökulmat joukkueen pelin parantamiseksi sekä turnaustilanteessa että sarjaotteluissa. Oikeasti en tietysti usko, että voisimme näitä analyyseja ja ratkaisuehdotuksia ottaa käytäntöön eli kyseessä on virtuaalinen harjoitus.

Valtti 60+ -joukkueen peli- ja turnausanalyysiyritys SM-turnauksen pohjalta

Valtti 60+ -joukkueen pelianalyysia sarjakauden 2021 osalta

Näillä viime vuoden ”meriiteillä” ei tänä vuonna pärjätä. Joukkueemme on kovasti muuttunut, kun iso osa viime vuoden porukasta perusti uuden joukkueen Keravalle. Mutta näin vaan mennään huomenna kentälle ja opetellaan pelaamaan tällä joukkueella ja näillä jaloilla.

Odotukset eivät ole liian korkealla, mutta onneksi joukkueessa on rutinoituja ukkoja. Hyvällä tavalla levoton olo, ja kirjoittaminen tietysti rauhoittaa. Jalat ovat vielä levottomat, mutta vielä levottomammat ne ovat ekan matsin jälkeen…

Alla vielä vuoden 2021 futispo(d)stauksiani ja -kirjoituksiani.

Vuorio L. & Tiihonen A. 2021. Jalkapallohuumaa. Menneisyyden jäljillä, podcast, Lottavuorio.com, 8.6.2021. (https://open.spotify.com/episode/0YQhq9MQE3ufEoIjUVTzed?si=aOKyGUkXTKeR7wW646zKrg&fbclid=IwAR2-lN3D-yN-Ec1VQRhjPvfT1-0xH_6X44VrEQbsuArR4DJH34olNwaSufk&nd=1Podcast. Esittelyteksti (https://lottavuorio.com/2021/06/08/38-jalkapallon-historiaa-ja-huumaa/?fbclid=IwAR0MzWCufRXs6u7R-Lg6Wrp1mNeEHHsbjOVkkmHjxwpklVPPWPC9rSZJLmg). 

Vuoden senioripelaaja (18.12.2021): https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2735644953407159

Huuhkajat (16.11.2021): https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2714552318849756

Kuntojalkapallovideo (4.11.2021): https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2706338949671093

Sekajalkapallo ja sekasähly (1.11.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2704409109864077

KuPS:n merkityksestä (31.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2703517029953285

Muistikatkos (23.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2698104740494514

Minä en KATSO jalkapalloa, minä PELAAN jalkapalloa (12.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2690375617934093

Valtti-Kiffen otteluselostus (5.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2685390321765956

Puotinkylän Valtti 60+ Oulun SM-kisoissa (1.8.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2639455559692766

Jalkapallon kauneus (6.7.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2621879401450382

Pieni (ja iso) EM-kisakatsaus (21.6.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2611564085815247

Kisahuumaa (ja menneiden jalkapallomuistojen läpikäyntiä) (8.6.2021)  https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2603040813334241 ja https://www.facebook.com/menneisyydenjaljilla/posts/338404234362958

Kevään ekat harkat (16.5.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2588381278133528

KuPS:n merkityksestä minulle ja ehkä muillekin (https://www.miksiliikun.fi/2021/10/31/kupsin-merkityksesta/).

Kuntojalkapalloa senioreille -video (Tapani Risto, Mikko Julin, Arto Tiihonen, Jyrki Hämäläinen). (https://video.laurea.fi/media/Social+inclusion+through+recreational+football/0_rnyuz47h).

Ehkä tässä on syytä mainita vielä sekin, että seurani Puotinkylän Valtti valitsi minut vuoden 2021 senioripelaajaksi, josta tittelistä olen erityisen otettu. Kiitos jalkapallolle, pelikavereille ja seuralleni!

Vuosikatsaus 2021: Lisää – ja merkityksellisempää – liikettä!

Yllätyksekseni huomasin, että blogisivuni (www.miksiliikun.fi) täytti kymmenen vuotta vuonna 2021. Syytä juhliin ei ole, sillä suomalaisten liikkuminen ei ole lisääntynyt, vaikka olen henkilökohtaisesti ja vapaa-ajallani käyttänyt satoja tai tuhansia tunteja osaamistani, aikaani ja energiaani kurssimme kääntämiseksi kirjoittamalla juttuja blogiini ja facebook-sivuilleni (www.facebook.com/miksi.liikun/).

Lukemattomia sivuja, esityksiä ja tallenteita olenkin tuottanut artikkeleina, blogeina, videoina, podcasteina, powerpointteina monille muillekin alustoille.

Onneksi en ole yksin, sillä Suomessakin tuhannet ihmiset ja kymmenet tai sadat organisaatiot ja projektit yrittävät lisätä 2020-luvulla elävien ihmisten liikkumista ja muutakin aktiivisuutta. Olympiakomiteakin ”heräsi” muuttamaan strategiaansa liikkeen lisäämiseksi. Tässä vuosikatsauksessani kerronkin todella monen organisaation ja hankkeen mainioista yrityksistä liikuttaa suomalaisia.

Mutta miksi emme onnistu tai ehkä tarkemmin, miksi minä en ole onnistunut? Muiden puolesta on vaikea mennä sanomaan, mutta oman toiminnan arviointi on aika ajoin varsin tarpeellista.

Koska olen kokemuksellisen liikkumisen, tekemisen ja oppimisen edistäjä, niin aluksi on hyvä tehdä katsaus siihen, mitä olen tällä saralla tämän viime vuoden aikana tehnyt. Liikuntatieteessä ja -politiikassa ei valitettavasti juurikaan tutkita, kehitetä eikä käytetä liikuntasosiologista kokemustietämystä tai -osaamista hyväksi, jotta liikkumista näillä keinoin edistettäisiin.

Onneksi meillä on aktiivisia toimijoita, joilla on pitkällistä osaamista ja kokemusta kokemuksellisesta oppimisesta, seikkailukasvatuksesta ja tekemällä oppimisesta. Nuorisotyössä ja ammattikorkeakouluissa sekä monissa järjestöissä onkin tehty hyvää työtä. Kerron monista tällaisista toiminnoista ja hankkeista tässä vuosikatsauksessani.

Innovatiivisena realistina uskon kokemuksellisesti merkitykselliseen, monipuoliseen, luovaan, yhteisöllisesti toteutettavaan ja eri tasoilla etenevään tekemiseen ja vaikuttamiseen. Itse pidän kaikkia tasoja yhtä tärkeinä. Liikettä voi lisätä kotona, koulussa, naapurustossa, järjestöissä, kunnissa, yrityksissä, tutkimus- ja kehityshankkeissa, (sosiaalisessa) mediassa, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

Olen ollut erittäin onnekas, koska olen tänä vuonna voinut tehdä vaatimattomalla työpanoksellani kaikkien eri tasojen ja tahojen kanssa yhteistyötä. Olen yrittänyt kirjoittaa ”kronikat” näistä yhteisistä toimistamme ja kuvata sen, mitä saimme aikaiseksi ja senkin, mitä voisimme tulevaisuudessa tehdä paremmin.

Kiitokset kaikille (ihan kaikkia en varmaan ole muistanutkaan), joiden kanssa olen saanut ”liikuttaa” ja liikuttuakin tänä toisena koronavuotena.  

Miten liikettä lisää? Liikuntakulttuuriin ja -politiikkaan vaikuttamista

Suomalaisten liikkuminen vähenee kaikkien tutkimustenkin mukaan, vaikka me ”liikuttajat” yritämmekin tehdä parhaamme ihmisten liikuttamiseksi. Ongelma on laajempi, syvempi ja pitkäaikaisempi kuin olemme ajatelleet. Yhtä syyllistä ei tietysti olekaan, mutta aika monen meistä olisi muutettava toimintaamme, jotta suunta saadaan kääntymään. Vuoden 2021 aikana en ehtinyt pohtimaan asiaa niin paljon kuin joskus aiemmin, mutta näissä muutamassa onkin ainakin omasta mielestäni sitäkin painavampaa asiaa.

Olisi ymmärrettävä, mistä kaikesta vähentynyt liikkuminen johtuu, miten rakenteita, toimintaa ja tukia olisi muutettava vastaamaan yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksia ja mitä itse kukin voi asialle tehdä. Oletan, että kirjoittamissani teksteissä on näkökulmia ja tulkintoja, jota ei muualta löydy.

Oletan myös, että ne ovat erittäin merkityksellisiä. Kirjoitin Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimusta käsittelevään kirjaan artikkelin, jossa käsittelin liikkumista ja siihen vaikuttavia kokemuksellisuuksiin, sukupuolirooleihin ja harjoitettuun liikuntapolitiikkaan liittyviä tekijöitä viimeisten 60 vuoden ajalta selittääkseni osaltani, mistä vähenevä liikkuminen ja liikuntaharrastus johtuu. Esitin myös joitakin ratkaisuehdotuksia.   

Tiihonen A. 2021. Miksi liikutaan, miksi ei ja mitä pitäisi tehdä? Pohjoismaisen mallin historia, nykyisyys ja tulevaisuus liikuntapolitiikan tavoitteiden sekä ihmisten liikuntakokemusten ja liikuntaroolien avaamista näkökulmista. Teoksessa Hanifi, R.; Haaramo, J.; Saarenmaa, K. (toim.). Mitä kuuluu vapaa-aikaan?
Tutkimus, tieto ja tulkinnat.
Helsinki, Tilastokeskus 2021.  (https://www.stat.fi/tup/julkaisut/tiedostot/julkaisuluettelo/eli_vapm_202100_2021_23894_net.pdf).

Kirjan julkistamisseminaarin powerpoint-esitykset (myös omani) löytyvät tästä (https://tilastokeskus.fi/ajk/mita-kuuluu-vapaa-aikaan-tutkimuskirjan-julkistus).

Yksilöiden, ryhmien ja väestön liikuttamista ja liikkumisen esteiden poistamista käsittelin myös Liikunta & Tiede -lehdelle tekemässäni blogisarjassa.

Tiihonen A. 2021. Miten rakenteet vaikuttavat ihmisten liikkumiseen? (https://www.lts.fi/liikunta-tiede/artikkelit/miten-rakenteet-vaikuttavat-ihmisten-liikkumiseen). LTS-blogi, 23.06.2021.

Tiihonen A. 2021. Kuka tai mikä päättää, liikunko minä vai en? (https://www.lts.fi/liikunta-tiede/artikkelit/kuka-tai-mika-paattaa-liikunko-mina-vai-en). LTS-blogi, 15.06.2021.

Tiihonen A. 2021. Mitä pitää tehdä liikuntapoliittisen keskustelun herättämiseksi horroksestaan? (https://www.lts.fi/liikunta-tiede/artikkelit/pohdittua-mita-pitaa-tehda-liikuntapoliittisen-keskustelun-herattamiseksi-horroksestaan). Liikunta & Tiede, 58, 3/21, 74-75.

Liikuttamisaiheeseen liittyy myös tämä Joni Jaakkolan Väkevä elämä -podcastisarjan osa Miksi liikun?  (https://www.supla.fi/audio/3841698). 27.4.2021, jossa puhuimme liikkumisen historiasta ja sosiologiasta Lotta Vuorion kanssa.  

Pienenä reflektiona voisi mainita, että jo pitkään esittämäni kritiikki Veikkauksen rahoitusta ja siihen liittyviä monia epäterveitä piirteitä kohtaan näyttää saaneen ainakin jonkinlaisen osaratkaisun, kun nyt oltaneen kallistumassa ratkaisuun, jossa liikuntaa, kulttuuria, nuorisotyötä, sosiaali- ja terveysjärjestöjä jne. oltaisiin rahoittamassa suoraan valtion budjetista.

Asiassa on vielä paljon ratkaisemattomia seikkoja, jotka saattavat estää avoimen ja demokraattisen päätöksenteko- ja rahoitusrakenteen, mutta parempaan suuntaan oltaneen menossa.

Sosiaalista inkluusiota kokemuksellisen liikunnan avulla

Tämän vuoden ”pääprojektini ja -riesani” oli kansainvälinen Disciplins-projekti (http://disciplins.org/), jonka toteutimme koronan varjostamassa maailmassa Suomessa, Espanjassa ja Italiassa. Tavoitteenahan meillä oli rakentaa asiantuntijakoulutuksen perusteita ja käytäntöjä sosiaalisen inkluusion edistämiseksi liikunnan ja urheilun kautta.

Omassa osuudessani keskityin Laurea amk:n asiantuntijana senioreille sopivien liikuntamuotojen ja hyvien käytäntöjen esittelemiseen sekä ”tekemällä/kokemalla oppimisen” koulutuskurssin toteuttamiseen. Tarkoituksena oli toteuttaa myös interventio, mutta siitä jouduimme rajoitusten takia luopumaan.

Sen sijaan ”korona-aikaikkunamme” mahdollisti koulutuskurssin toteuttamisen elo-syyskuun vaihteen aurinkoisessa Suomessa ilman rajoituksia (edellinen viikkohan oli säänkin puolesta hirveä). Onni oli puolellamme.

Liitteessä olen kuvannut sekä tuota ainutlaatuista kokemusta, jonka aikana osallistujat saivat tutustua moniin erinomaisiin esimerkkeihin sosiaalisesta inkluusiosta niin Suomessa kuin Espanjassa ja Italiassakin. Dokumentista löytyy runsaasti linkkejä mm. erinomaisiin videomateriaaleihin.

Nostan tässä esille Laureassa tekemiämme materiaaleja ja myös tekstini, jonka avulla näitä osaamisia ja materiaaleja voinee myös paremmin juurruttaa vaikkapa eri oppilaitosten ja organisaatioiden käytäntöihin.

Laurean tuottamia materiaaleja Disciplins-projektissa

Kuntojalkapalloa senioreille -video (https://video.laurea.fi/media/Social+inclusion+through+recreational+football/0_rnyuz47h), Tapani Risto, Mikko Julin, Arto Tiihonen, Jyrki Hämäläinen.

Powerpointvideo sosiaalisesta inkluusiosta (https://video.laurea.fi/media/Laurea_Disciplins__Social_Inclusion_Sport/0_3i70aijx), Tiina Siivonen & Arto Tiihonen

Powerpointvideo tekemällä oppimisesta (https://video.laurea.fi/media/Laurea_Disciplins_Inclusive_education/0_50zmw313), Riitta Dincay & Arto Tiihonen

Opaskirjateksti sosiaalisesta inkluusiosta liikunnassa (http://disciplins.org/wp-content/uploads/2021/11/IO3-Guidebook.pdf), 72-87, Arto Tiihonen & Riitta Dincay

Koulutusohjelma ja materiaalit Train for trainees -kurssi, Arto Tiihonen (valitettavasti tämä liite oli liian suuri).

Tiihonen A. 2021. HOW TO MAKE SENIOR CITIZENS PHYSICALLY ACTIVE? (http://disciplins.org/wp-content/uploads/2021/11/IO3-Guidebook.pdf), 72-87.

Voisin lämpimästi suositella kaikkia, koska niin upeita käytäntöjähän meillä on tuotettuna ja vain käyttöä vartoomassa. Sydäntäni lämmitti erityisesti kuntojalkapallo senioreille ja seikkailukasvatus espanjalaisille syrjäytyneille nuorille.

Hyvinvointimentorointia syrjäytymisvaarassa oleville ryhmille Vantaalla

Toinen ”liikuttamisjuttuni” viime vuonna liittyi Vantaan kaupungin hyvinvointimentorointihankkeeseen (https://kunnolla.fi/ ja https://www.vantaa.fi/elintapaohjaus), jossa olin asiantuntijana toisella asteella opiskelevien nuorten miesten liikuttamisessa ja aktivoimisessa.

Hyvinvointimentoroinnissa on kyse elintapaohjauksesta, josta saa hyvän kuvan tästä videosta (https://www.youtube.com/watch?v=pv3r_J3uJ0M).

Me kehittelimme parin vuoden ajan mm. pelillistettyä kokemus- ja arkiliikkumisen tukemiseen tarkoitettua mobiilisovellusta muun monipuolisen aktivointitoiminnan osana näille nuorille. Työnimenä käytimme AmisPeliä.

Kehittelimme hyvinvointimentorointiprojektissa monenlaisia innovaatioita osin senkin vuoksi, että korona esti meitä löytämästä riittävästi nuoria miehiä kokeiluumme, vaikka se oli suunniteltu tehtäväksi kutsuntojen kautta.

Itse rakentelin sisältöjä mobiilisovellukseen, rakentelin moniammatillista yhteistyötä, kehittelin erilaisia tapahtumia, tuotin materiaalia viestintään ja osallistuin palavereihin niin sote-, nuoriso-, liikunta- kuin ammattioppilaitoksen ammattilaisten kanssa.

Harmittaa kovasti, ettemme päässeet kunnolla kokeilemaan prototyyppiasteelle kehitettyä ohjelmaamme, joka istutettiinkin kahteen eri mobiilisovellusalustaan. Teimme ohjelmarungon, video-ohjeet ja esimerkiksi videoklippejä, joilla konkretisoimme kokemusliikkumisen ideoita, joiden pohjalta nuorten oli tarkoitus itse rakentaa omat liikkumisohjelmansa.

Tässä klipissä (https://youtu.be/zKJXXVp7R4o?t=28) kerron, minkälaisia elämyskokemukset ovat, kun tässä toisessa (https://youtu.be/pPke0TbgPb0) kohderyhmäämme kuuluva nuori mies kertoo, miten jokainen nuori voi keksiä ja tuottaa liikkumistehtäviä osaksi Amispeliä.

Hyvinvointimentorointi onnistui jopa erinomaisesti toisissa kohderyhmissä, joiden elämää koronarajoitukset eivät estäneet osallistumasta elintapaohjaukseen. Linkistä (https://www.youtube.com/watch?v=w-Q7vmMBrSQ) löytyykin hyvinvointimentorointihankkeen loppuseminaari, jossa itseäni ilahdutti erityisesti hankkeeseen osallistuneiden, itselleen tukea ja apua saaneiden, puheenvuorot. Omassa puheenvuorossani kerroin nuorten miesten aktivoinnin haasteista ja ratkaisuista.

Hyvinvointimentoroinnista tehtiin myös toimintamalliopas (https://tuki.kunnolla.fi/wp-content/uploads/2021/10/Vantaan_hyvinvointimentorointi_kasikirja.pdf), josta saa tarkempaa tietoa toiminnasta ja tuloksista.

Vantaan kaupunki onkin sitoutunut jatkamaan ja kehittämään hyvin alkanutta työtä myös seuraavalla strategiakaudellaan. Se on erinomainen uutinen. Itse ajattelin olla mukana kehittämässä yhteistyötä, jossa mukana olisi laajemmin Vantaan kaupungin toimijoita, liikkuva opiskelu -ohjelma ja Laurea amk. TKI-toiminta tulisi saada integroitua toimintaan, samoin kokemusliikkumisen, tekemällä oppimisen ja seikkailukasvatuksen osaaminen. Ja sitten se mobiilisovelluskin saataisiin toimimaan kohderyhmässään…

Ulkona oppimista, seikkailukasvatusta, roolipelejä sukupuolisegregaation estämiseen, ympäristöleirikouluja, kokemuksellista verkko-oppimista…

Olen saanut olla mukana Outward Boundin ja seikkailukasvatusverkoston toiminnassa usean vuoden ajan (www.outwardbound.fi; www.snk.fi/seikkailukasvatus/kehittamistyoryhma/). Voisi kuvitella, että korona aiheutti tällaiselle yhteiseen tekemiseen ja kokemiseen perustuvalle toiminnalle korvaamattoman haitan.

Teki se varmaan sitäkin, mutta saimme toki olla tekemässä Ulos-Ut-Out -tapahtumaa, joka toteutettiin sekä kasvokkaisena että verkossa (www.ulos2021.fi/fi/etusivu/). Hassua oli olla paikan päällä Hyvärilässä, vaikka omat ohjaukseni ja osallistumiseni hoidin kuitenkin verkon välityksellä.  

LAB-yliopiston ja OBF:n yhteisessä roolipelihankkeessa (https://lab.fi/fi/projekti/roolipeli) olen vaikuttanut ohjausryhmässä ja kouluttajanakin (www.outwardbound.fi/hankkeet/). Tarkoituksenahan on vaikuttaa koulutuksen ja työelämän sukupuolisegregaatioon sitä vähentävästi elämyspedagogiikan ja seikkailukasvatuksen menetelmiä ja työkaluja hyödyntäen. Sivuilta löytyykin käyttökelpoisia työkaluja tämän ”ikuisuusongelman” ratkaisemiseksi.

Ympäristöahdistuksesta voi tulla nykynuorison ”kansansairaus” ellei asialle tehdä mitään. Yksi vaihtoehto voisi olla ympäristöleirikoulu, jossa yhdistetään seikkailukasvatusta ja ympäristötietoutta. Tätä olen ollut kehittelemässä ohjausryhmässä Tampereen yliopiston NYT! Ahdistuksesta nuorten ympäristöpoliittiseen toimijuuteen (https://projects.tuni.fi/nyt/) -hankkeessa.

Digiloikka onnistui aavistamattomasti kokemuksellisessa toiminnassa, jonka kuvittelimme tuhoavan toimintamme vuoden 2020 keväällä, kun havahduimme tilanteeseen. Mutta kävikin niin, että Outward Boundin nettikursseille ja webinaareihin tuli yleisöryntäys. Uskalsinkin helmikuussa olla sitä mieltä, että seikkailukasvatus on lyömässä läpi Suomessa (https://www.snk.fi/seikkailukasvatus/seikkailukasvatus-lyomassa-lapi-suomessa/).

Webinaari-innostus on sen jälkeen laskenut, mutta kiinnostus on silti näkynyt esimerkiksi niillä kahdella kokemuksellisen oppimisen verkkokurssilla, joita vedin alkuvuodesta. Itselleni nuo prosessit olivatkin ihan parasta tämän vuoden antia, koska sain seurata sitä, miten opiskelijat aidosti oivalsivat uusia asioita ja pystyivät oppimaansa myös hyödyntämään omassa työssään ja elämässään.

Harmi, etten ole vielä ehtinyt enkä jaksanut kirjoittaa kokemuksistani, mutta liitteestä saat lisätietoa ensi vuoden kurssista. Ehkä näemme siellä? Täältä voi seurata hakemismahdollisuuksia (www.outwardbound.fi/kurssit-ja-koulutus/ammattilaiskurssit/).

Paikallista liikuttamista ja aktivismia

Jos edellisen kappaleen jutut olivat ”virtuaalisia” ja ”universaaleja” pyrkiessään rakentamaan moneen paikkaa soveltuvia malleja, niin tässä kerron ruohonjuuritason toiminnasta, joka kuitenkin on sitä konkreettisinta, kokemuksellisinta ja ehkä vaikuttavintakin.

Kyse on itävantaalaisen Rajakylä-Länsimäki -alueen ”aktivismista”, johon olen osallistunut sekä MiksiLiikun ry:n, Rajakylän pientaloyhdistyksen, Vivace-kuoron, alueen facebook-ryhmien ja Rajakylän alakoulun kanssa tekemämme yhteistyön kautta.

Vuonna 2020 saimme vähän rahaakin projektiimme, mutta koronan takia ne ”virtualisoituivat” tai jäivät toteutumatta. Jatkoimme toimintaa vuonna 2021 tavoilla, joilla vältimme suuritöiset jutut, jotka olisimme joutuneet perumaan. Se olikin fiksu strategia.

Teimme siis lähikoulumme kanssa monenlaista yhteistyötä, jotta saisimme lapset (luokat 1-4) ja heidän vanhempansa liikkumaan lähiluonnossa, retkeilemään ja toimimaan yhdessä. Myös kokemuksellista ulkona oppimista olemme yhdessä harjoitelleet. Eikä pidä unohtaa sitäkään, että keräsimme koululle talviurheiluvälineitä, teimme latuja ja luistelukenttää.

Parhaimmat kokemukseni yritin kuvata myös facebookissa, jota täytyy kiittää siitä, että kyliemme fb-ryhmien kautta oli hyvä viestittää vaikkapa liikuntavälinekeräyksestä, joka sekä tuotti hyvän määrällisen tuloksen että tuotti monille lahjoittajille äärimmäisen hyvän mielen! (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2509684732669850)

Jos korona ei olisi estänyt, olisin varmasti opettanut useammankin kerran hiihtoa maahanmuuttajataustaisille koululaisten vanhemmille. Innokkaita opettelijoita oli mahtavaa opettaa.

Tein koulun, oppilaiden ja heidän vanhempiensakin käyttöön erilaisia retkeilymateriaaleja (https://www.miksiliikun.fi/2021/04/29/retkia-rajakylan-ja-lansimaen-alueelle/), yritin aktivoida ihmisiä liikkumaan, laulamaan ja osallistumaan vapaaehtoistoimintaan alueellamme (https://www.miksiliikun.fi/2020/09/22/kotiovelta-liikkumaan-laulamalla-lisaa-ikaa-ja-vapaaehtoistoiminnasta-voimaa/).

Tein facebook-ryhmään puistojuoksukisan ja liikuntajoulukalenterin sekä oppaan lähiliikkumispaikkoihin (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/27/rajakyla-liikkujan-paratiisi/), josta esimerkkinä vaikka tämä linturetkiopas (https://www.youtube.com/watch?v=vDxn9PvO95k).

Varma en ole, minkälaista vaikutusta näillä on ollut liikkumiseen, mutta palautteiden perusteella kiinnostus ja tietämys lähiliikuntamahdollisuuksista on lisääntynyt. Jännää, että korona nosti esille valtamediassakin muutaman lähiluontoliikuntapaikkamme, joihin olin lähialueemme asukkaita jo ehtinytkin houkutella. Suosittelen lämpimästi tällaista somevaikuttamista oman asuinalueen somekanavia käyttäen. Vinkki avatusta hiihtoladusta tai luistelukentästä saa aikaan runsaasti positiivista palautetta.

Ja aivan loistavaa oli vetää pari ulkona oppimisen iltapäivää Rajakylän koulun opettajille. He olivat niin onnellisia pelkästään siitä, että saivat vihdoin olla yhdessä pitkän etäopetuksen jälkeen. Olen varma, että koulussa on otettu iso askel kohti kokemuksellisen ulkona oppimisen suuntaan, jota tulevaisuudessa tarvitsemme monestakin syystä (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/19/kokemuksellista-oppimista-kotikouluihin-kylla-tastakin-selvitaan/).

Paikallistoiminta ei tietysti ollut ollenkaan helppoa eikä palkitsevaakaan. Hirveästi (onkohan liioiteltua) teimme töitä mm. kylätapahtuman järjestämiseen sekä syksyllä 2020 että vuonna 2021. Kumpaakaan ei kuitenkaan voitu pettymykseksemme järjestää.

Ehkä jo tänä vuonna voimme kylätapahtuman järjestää ja ehkä myös sen pelitapahtuman, joille Vantaan kaupunki on luvannut vähän tukeakin. Ei pidä lannistua. Seikkailla voi myös lähipuistossa, kuten YLEn toimittajan kanssa huomasimme (https://areena.yle.fi/audio/1-50776782).

Vapaaehtoistoimijoiden palkitseminen on tärkeää, vaikka talkoolaiset toki saavat useimmiten itse enemmän kuin antavat. Olin kuitenkin hyvin otettu, kun Vivace-kuoroyhdistys palkitsi ”uskollisimmat fanit ja parhaat talkoomiehet”, joihin itsekin kuuluin, kunniakirjalla. Starat nostivat roudarit esille. Kiitos!

Paras hiihtotalvi ja jalkapallokesä ikinä!

Koskaan ennen en ole kokenut niin vahvoja hiihtämiskohtaamisia kuin talvella 2021, vaikka – voitte uskoa – niitä erittäin voimakkaitakin olen kokenut lapsesta asti runsain määrin ja laaduin.Tässä fb-postauksessani (6.4.2021) teen yhteenvedon talven 2021 voimakkaimmista hiihtokokemuksistani (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2562334860738170).  

Innovointipuolelle meni ainakin ”keskusteluavaukseni” #latuaivoa, jonka alla julkaisin muutamia hiihtoon kannustavia postauksiani, jotka saivat ansaittua ja ansaitsematontakin huomiota fb-sivullani. Moni muukin oli miettinyt samoja asioita.

#Latuaivoa! Nopeampi ja/tai fiksumpi varoo, väistää, hymyilee ja kiittää. Tarvittaessa pyytää anteeksi. https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2506430576328599

#Latuaivoesimerkkejä. https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2510768379228152

#Latuaivotapauksia. https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2519910941647229

#Kysykää hiihtämisestä. https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2532859183685738

#Hiihtotekniikkaa ja vähän muutakin. https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2542415566063433

Hiihtotalven välissä – tai oikeastaan kesken hiihtolenkin – Hesarin toimittaja Jaakko Lyytinenkin kyseli minulta talvella hiihtämisen muuttuneista merkityksistä. Kannattaakin lukea Jaakon mainio essee aiheesta (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000007813812.html).

Jalkapallosta voi sanoa samaa kuin hiihtämisestä. Yhteenvetoa en ole vielä kyennyt tekemään Huuhkajista, Helmareista tai EM-kisoista. Alla on kuitenkin muistelua ja kontekstualisointia podcastimuodossa ja sen jälkeen ”siivuja” fb-postauksistani kauden varrelta.

Niistä saaneekin aika monipuolisen kuvan siitä, minkälaisia kokemuksia ja merkityksiä jalkapallo voi pelaajalleen tarjota. Lopuksi vielä pidempi teksti KuPS:n merkityksestä. Pöytälaatikossa muhii vielä ”ikämiesjalkapallon valmennuksellis-taktinen analyysi”.

Vuorio L. & Tiihonen A. 2021. Jalkapallohuumaa. Menneisyyden jäljillä, podcast, Lottavuorio.com, 8.6.2021. (https://open.spotify.com/episode/0YQhq9MQE3ufEoIjUVTzed?si=aOKyGUkXTKeR7wW646zKrg&fbclid=IwAR2-lN3D-yN-Ec1VQRhjPvfT1-0xH_6X44VrEQbsuArR4DJH34olNwaSufk&nd=1Podcast. Esittelyteksti (https://lottavuorio.com/2021/06/08/38-jalkapallon-historiaa-ja-huumaa/?fbclid=IwAR0MzWCufRXs6u7R-Lg6Wrp1mNeEHHsbjOVkkmHjxwpklVPPWPC9rSZJLmg). 

Vuoden senioripelaaja (18.12.2021): https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2735644953407159

Huuhkajat (16.11.2021): https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2714552318849756

Kuntojalkapallovideo (4.11.2021): https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2706338949671093

Sekajalkapallo ja sekasähly (1.11.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2704409109864077

KuPS:n merkityksestä (31.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2703517029953285

Muistikatkos (23.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2698104740494514

Minä en KATSO jalkapalloa, minä PELAAN jalkapalloa (12.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2690375617934093

Valtti-Kiffen otteluselostus (5.10.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2685390321765956

Puotinkylän Valtti 60+ Oulun SM-kisoissa (1.8.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2639455559692766

Jalkapallon kauneus (6.7.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2621879401450382

Pieni (ja iso) EM-kisakatsaus (21.6.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2611564085815247

Kisahuumaa (ja menneiden jalkapallomuistojen läpikäyntiä) (8.6.2021)  https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2603040813334241 ja https://www.facebook.com/menneisyydenjaljilla/posts/338404234362958

Kevään ekat harkat (16.5.2021) https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/2588381278133528

Kirjoitin myös kokemuksiani Kuopion Palloseurasta toimittaja-kirjailija Lasse Lehtisen pyydettyä minulta pientä kontribuutiota KuPS:sta toimittamaansa kirjaan. Pienestä tuli sitten vähän suurempikin muistelu KuPS:n merkityksestä minulle ja ehkä muillekin (https://www.miksiliikun.fi/2021/10/31/kupsin-merkityksesta/).

Erityisen mukavaa ja hyödyllistä oli tehdä tämä opetusvideo senioreiden kuntojalkapallosta. Oli aivan mahtavaa tutustua jalkapallosta innostuneisiin senioreihin, joista osa ei ollut koskaan pelannut jalkapalloa.

Kuntojalkapalloa senioreille -video (Tapani Risto, Mikko Julin, Arto Tiihonen, Jyrki Hämäläinen). (https://video.laurea.fi/media/Social+inclusion+through+recreational+football/0_rnyuz47h).

Ehkä tässä on syytä mainita sekin, että seurani Puotinkylän Valtti valitsi minut vuoden 2021 senioripelaajaksi, josta tittelistä olen erityisen otettu. Kiitos jalkapallolle, pelikavereille ja seuralleni!

Dallaten vuoteen 2022…

Lokakuusta alkaen olen huhkinut uuden Dallaten-hankkeen (Dallaten- asiakaslähtöisempiä liikunta – ja hyvinvointipalveluja ikääntyneille) parissa. Toimin Laurean tiimissä ja yhdessä Metropolian ja Haaga-Helian toimijoiden kanssa muodostamme kovan kolmen amk:n joukkueen.

Uskallan luvata, että tästä tulee hyvä hanke, jonka tarkoituksena on auttaa liikunta- ja hyvinvointialan yrittäjiä kehittämään tuotteitaan ja palveluitaan seniorikansalaisille sopivimmiksi. Tästä webinaaritallenteesta (https://www.metropolia.fi/fi/tutkimus-kehitys-ja-innovaatiot/hankkeet/dallaten) saa hyvän kuvan toiminnastamme ja toimijoista.

Tulevina vuosina kuulemme hankkeesta varmasti paljon uutisia.

ja korona vahvistakoon meitä…

Tämä toinen koronavuosi 2021 oli yllättäen itselleni aivan mahtava, vaikka on myönnettävä, että valtavan stressaavakin se oli. Järkyttävän paljon tuli tehtyä turhaa työtä, kun jouduimme perumaan suurella asiantuntemuksella ja vaivalla suunnittelemiamme tapahtumia ja ”tuotantoja”.

Jatkuva varovaisuus koronan takia oli myös arjessa koko ajan läsnä, koska lähipiirissäni on erittäin monta riskiryhmään kuuluvaa. Itsekin niihin kuulun. Pelon voittaminen ja suhteellisuudentajun ylläpitäminen oli yksi keskeisiä asioita, joita joutui opettelemaan.

Henkilökohtaisesti ilahduttavimpia asioita olivat tietysti poikani häät Saksassa, jonne saatoimme juhannuksena matkustaa. Pääsimme myös pelaamaan futista hääjuhlan jälkeen paikallisen kylän poikien ja miesten kanssa. Äidin 90-vuotisjuhlat saatiin myös viettää läheisten kanssa kauniissa kesäsäässä. Ja aivan ihanaa on ollut seurata tyttäreni raskautta, synnytystä ja nuorten valmistautumista vanhemmuuteen.

Ja varsin voimaannuttavaa on ollut seurata vaimoni intoa harrastaa etäjumppia tosi säännöllisesti. Meidän pitääkin olla hyvässä kunnossa, kun pikkulasten isovanhemmuus taas alkaa.

Voiko tästä tehdä mitään yhteenvetoa? Ehkä sen, että liikkumiselleen, urheilemiselleen, harrastamiselleen ja vapaaehtoishommilleen sekä kokemuksilleen niissä kannattaa etsiä ja löytää monenlaisia merkityksiä. Ja antaa koronan vahvistaa meitä…

KuPSin merkityksestä

Kuopion Palloseura, KuPS, pelaa tänään 31.10. 2021 miesten Suomen mestaruudesta Helsingin Jalkapalloklubin, HJK, kanssa Kuopion keskuskentällä (Väre Areena). Plakkarissa KuPSilla on jo naisten Suomen mestaruus ja Suomen Cupin voitto. Savolainen jalkapallo on jälleen huipulla.

Näin ei ole aina ollut, sillä KuPS on voittanut miesten mestaruuden kuudesti, Cupin kolmasti ja Liigacupin kertaalleen. Se on vuonna 2023 sata vuotta täyttävälle seuralle hyvä, muttei erinomainen, meriittilista.

Mutta kuka nyt vanhoja muistelisi? No, ainakin Lehtisen Lasse, joka on pestattu kirjoittamaan KuPSin satavuotishistoriateoksen. Lasse pyysi alkukesästä minulta jokusen ajatuksen kirjaansa varten. Blogini olkoon jonkinlainen henkilökohtainen kunnianosoitus KuPSille, kuopiolaiselle ja ehkä savolaisellekin jalkapallolle.

Ennen ottelua lienee hyvä muistuttaa, ettei hopeakaan ole häpeä. Ennenkin on moni hopealle jäänyt ja kultaa saanut – silti ihan hyviä ihmisiä kasvaa kummallakin puolella.

Savolaeset kultakoevet ja -kaverit – KuPS ja kupsilaiset sudeettisavolaisin koivin koettuina ja tulkittuina

Ihan aluksi on sanottava, että tämä kirjoitus tuskin edustaa mitään yleisesti hyväksyttyä näkemystä Kuopion Palloseurasta tai KuPSin pelaajista, KuPSin organisaatiosta tai kuopiolaisista saati savolaisista noin yleisesti ottaenkaan.

Tämä on häpeämättömän omakohtaisiin kokemuksiin ja intersektionaalisiin (savoksi kaiketi sekalaesiin) tulkintoihin perustuva kirjoitelma.

Kirjoitelmani pontimena on Lehtisen Lassen pyyntö kirjoittaa aiheesta, miten KuPS koettiin muualla Savossa. Lupsakkaa savolaista mentaliteettia osoittaen lupauduin tähän rojektiin enempiä ajattelematta olettaen, että sehän on vain tekemistä vaille valmis.

Paikannan kontekstiani vielä hiukan, ettei lukijalle synny vääriä odotuksia, jotka ovat jalkapallossa, jos missä, vaarallisia. Ei pidä odottaa epärealistista menestystä sen enempää Huuhkajilta kuin KuPSiltakaan, mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö ihmettä voisi ja pitäisi odottaa.

Mitä entinen mikkeliläinen nyt voisi kertoa KuPSista kuopiolaisille, jotka todennäköisesti ostavat tämän teoksen antaakseen sen liikelahjana yhteistyökumppaneilleen jossakin päin maailmaa? Siinäpä pulma. Se on siis vain ratkaistava.

**

Palataan KuPSin kultaiseen vuoteen 1974, jolloin itse olin 14-vuotias. Ollaan Mikkelin yli 100-vuotiaan urheilupyhätön, Urheilupuiston, tuttavallisemmin ”Urskin” ylähyllyllä, missä vierasjoukkueet lämmittelivät ennen ottelua.

Katsomme ihmetellen Rissasen Ollin ja Eeron taitavia temppuja pallon kanssa. Kuulen vieläkin pienen kohahduksen pääni sisällä, kun Olli kesyttää pallon niskan taakse, valuttaa sen alas ja kimmauttaa kantapäällä takaisin jatkaakseen pallon pomputtelua muina miehinä.

Voinko tuon itsekin oppia, ajattelen mielessäni. Kyllä, sen opin ja osaan vieläkin.

Mutta sitten jo pyylevöitymään päässyt Rissas-Eero ottaa pallon, pudottaa sen niskalleen, mutta valuttaa sen ristiselkänsä kohdalle, pysäyttää pallon, ja vasta sitten pudottaa sen kantapäälleen. Voi veljet, tuo on jo liian vaikeaa…   

**

Tunsin KuPSin ja Savon mustakeltaiset peliasut jo tuossa vaiheessa erinomaisesti. Mikkelin seurat eli ”Empee” ja ”Kissat” (Mikkelin Palloilijat ja Mikkelin Pallo-Kissat) pelasivat KuPSia vastaan kuuskyt- ja seitkytluvuilla lukuisia otteluita, joissa kyseessä oli ei enempää eikä vähempää kuin Savon hegemonia.

Kumpi se nyt on Savon oikea pääkaupunki Mikkeli vai Kuopio, ratkaistiin ainakin paikallislehti Länsi-Savon mielestä yhä uudelleen ja uudelleen Urskin nurmella.

Myönnettävä on, että useimmiten KuPS sen pidemmän korren veti, mutta se ei tässä ole tärkeintä vaan se, että KuPS oli mielestäni Mikkelille Suomen Ruotsi, Englannin Skotlanti (tai päinvastoin) eli rakas vihollinen, jota varten ei tarvinnut koskaan erikseen motivoida itseään eikä sen enempää mikkeliläistä yleisöäkään.

Tarjolla oli kamppailu, jossa nähtiin usein kaunista peliä, hienoja yksilösuorituksia ja aika usein savolaista suunsoittoakin. Ystävällismielistä toki.

**

Häpeämättömästi muistikuvani ovat hyvin subjektiivisia, mutta siksi kai edelleenkin hyvin ruumiin muistissani, vaikka välissä on kymmeniä kalenterivuosia. Lisättäköön tähän, että olen tutkinut ihmisten (ruumiillisia) kokemuksia monissa tutkimuksissani, joten voin sanoa, että en ole itsekään poikkeustapaus.

”KuPS-muistoissani” pelaamme muutama vuosi myöhemmin vuonna 1978 A-junioreiden SM-loppusarjan ensimmäistä ottelua KuPSia vastaan ”Vänärillä”. Ottelua on jäljellä minuutin verran.

Kokon Harri – Mikkelin Pallo-Kissojen tulevia legendoja – nostaa korkean pallon omalta puoliskoltamme kohti KuPSin rankkarirajaa. Otan hurjan vauhdin ja ponnistan koko 169 sentin pituisen varteni voimalla KuPSin pitkänhuiskean topparin ja maalivahdin kanssa yläilmoihin. En tiedä, miten se kävi, mutta pallo osuu päähäni ja pomppii maaliin. Johdamme 3-2.

Miksi muistan tämän niin tuskallisen hyvin? KuPS aloittaa, joku syöttää pallon pakille laitaan, joka potkaisee viimeisen epätoivoisen potkun maaliamme kohti. Niin, arvaatte varmaan, tuo pallo leijailee kovassa tuulessa maalivahtimme yli, joka on jo valmistautunut tuulettamaan voittoamme. Pallo maaliin, sitten keskelle ja peli poikki.

KuPS voittaa lopulta mestaruuden, me tulemme hopealle pisteen vähemmän saalistettuamme.

KuPSin joukkueessa pelaavat myös tulevat ammattilaiset Petteri Kupiainen ja Kari Ukkonen, joiden kanssa sain ja saimme pelata monta ikimuistoista ottelua. Ikätoverini Petterin opin tuntemaan poikien maajoukkue-ehdokkaitten leireillä Vierumäellä ja Pajulahdessa aivan loistavana pallon käsittelijänä ja pitkien syöttöjen antajana, jota oli äärimmäisen vaikea puolustaa.

”Urin” erikoisuutena oli pallon kuljettaminen epäinhimillisesti aivan sivurajan tuntumassa. Tuntui koko ajan siltä, että pallo lipsahtaa yli rajan, mutta ei, sieltä se mies ja pallo luikertelivat eteenpäin antamaan erinomaista keskitystä.

**

Seuraavana vuonna kohtaamme Urskissa SM-sarjan kevätkierroksen ottelussa, jossa pääsen ensi kertaa pelaamaan Pallo-Kissojen aloituskokoonpanossa. KuPSilla on todella kova joukkue Rissasineen, Heiskasineen, Vepsäläisineen, Heikkisineen, Koposineen ja tietysti myös Petteri ja Kari olivat joukkueessa.

Kissojen kausi oli alkanut huonosti, joten minäkin pääsin mukaan ”juoksentelemaan”, kuten valmentajamme Jussi Pöyry asian joskus ilmaisi päästäessään minut kentälle. Junioreissa pelasin ”kymppipaikkaa” tai ylintä keskikenttää, mutta edustusjoukkueessa minut heitettiin laitaan juoksemaan.

No, minä sitten juoksin. Ja yllättäen se onnistuikin hyvin, sillä juoksutin maajoukkueessakin esiintyneen Pekka, ”Pukki”, Vepsäläistä edestakaisin ja vielä kerran uudestaan. Tein maalin, pääsin tekopaikkoihin, mutta taisin myös antaa huonon syötön, jonka jälkeisestä tilanteesta Heiskasen Esa teki maalin.

Hävisimme 2-1, mutta se oli läpimurtoni ylimmälle sarjatasolle, joka huomioitiin myös paikallismediassa, vaikka hegemoniaa emme saavuttaneetkaan. Tein KuPSia vastaan toisenkin maalin samana vuonna Kuopion keskuskentällä.

Rakastin KuPSia vastaan pelaamista, mistä osoituksena kaiketi sekin, että tein urani aikana vain kolme maalia SM-sarjassa ja niistä siis kaksi KuPSia vastaan. Toki on sanottava, että urani oli tosi lyhytkin.

Kissat tippui SM-sarjasta tuona samana vuonna, kun KuPS jostakin ihmeen syystä jäi tuolla huippujoukkueellaan hopealle. No se syy oli toki se, että mestaruuden voittanut OPS oli ostanut tukun KuPSin ja Pallo-Kissojen parhaimmistoa joukkueeseensa.

Minä en enää sen jälkeen pelannut ylimmällä tasolla enkä paljon muutenkaan sairastumisten ja loukkaantumisten takia, mutta samalla se tarkoitti sitä, että KuPS on ehdottomasti lähinnä sydäntäni kaikista mahdollisista joukkueista, joita vastaan olen pelannut.

En ehkä sanoisi, että olisin ollut KuPSin fani, sillä tuota sanaa ei vielä silloin tunnettu, mutta jotain lähimmäisen rakkauttahan se on, kun aina on ollut niin epäsuomalaisen mukavaa pelata KuPSin ja ehkä laajemmin myös kuopiolaisten kanssa.

**

Laajennan perspektiiviäni siis kuopiolaisiin jalkapalloilijoihin, joihin törmäsin myös muissa kuin seura-asuissa, nimittäin silloin vielä erinomaisen tärkeissä oppikoulu-cupeissa ja opiskelijoiden SM-kisoissa.

Mikkelin Lyseossa oli vuosina 1976-1978 sekä MP:n A-junioreiden kultamitalisteja vuodelta 1976 että Pallo-Kissojen hopeamitalisteja vuodelta 1978, joten koulumme joukkue voittikin kaksi kultaa ja yhden hopean, joka ratkesi vasta uusintaottelussa. Näissä kisoissa voitimme ainakin kerran Kuopion Lyseon joukkueen edetessämme kohti vääjäämättömiä menestyksiämme.

Menestys ei kuitenkaan ollut ihan se tärkein asia, vaan se, että se yhdisti sukupolvemme mikkeliläiset jalkapalloilijat, jotka olivat tuona poliittisesti erittäin aktiivisena vuosikymmenenä jakautuneet porvarilliseen ja työväenluokkaiseen seuraan ja varsinkin näiden eri seurojen kannattajiin.

Jalkapallo yhdisti eri poliittisia suuntauksia toisiinsa ja samalla myös mikkeliläisiä ja kuopiolaisia ikäluokkamme pelaajia, vaikka kyllähän sitä aina myös voitosta kamppailtiin. Ja joskus olemme myös olleet samalla puolella ja samassa pelipaidassa.

Tunsin vahvasti kuuluvani savolaisiin silloinkin, kun KuPS kohtasi St.Etiennen Vänärillä 1979. Se oli se matsi, jossa Michel Platini teki peräti viisi maalia. Se oli aivan ihmeellistä, miten Platini hallitsi pallon ja kentän.

Tunsin suurta surua siitä, että me suomalaiset – savolaiset siinä mukana – olimme niin kaukana maailman huipuista, vaikka yritimme parhaamme.

Muistettava on toki se, että Suomen 18-vuotiaiden maajoukkue oli voittanut hopeaa EM-kisoissa 1975, joten uskoimme vahvasti, että oman sukupolveni parempi tulevaisuus on silti edessämme. Joukkueessahan pelasivat Houtsosen Leksa KuPSista, Ronkaisen Ana MP:stä ja Pulliaisen Vesa, ”Pälli”, Pallo-Kissoista ja vielä Laamasen Jukka WP-35:stä eli savolaisia oli kiitettävästi mukana tuossa joukkueessa. Tämän vuoden EM-kisoissa Huuhkajissa ei muuten lopulta tainnut olla yhtään savolaista.

Oman sukupolveni pelaajat eli 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla syntyneet pitivät MP:n ja KuPSin pääsarjassa 1990-luvun alkuun asti, mutta seuraava sukupolvi joutui kokemaan savolaisen jalkapallon lamakauden yhdessä koko Suomea koetelleen laman kanssa.

Myönnettävä on, että savolainen jalkapallo katosi 1980-luvun aikana melko lailla myös omasta horisontistani, kun muutin ensin Jyväskylään ja myöhemmin pääkaupunkiseudulle. Syy ei ollut pelkästään itsessäni, vaan myös savolaisessa jalkapallossa, huonosti hoidetuissa seuroissa ja valmennuksen vanhanaikaisuudessa.

**

Mutta tämä ei ole kirjoitelmani aihe, vaan KuPS ja KuPSilaisuus sekä savolainen jalkapallokulttuuri, johon törmäsin uudestaan oikeastaan vasta 1990-luvun loppupuolella, kun suuren ”kupsilaisen sydämen” omannut Rovion Esa asteli vetämääni seminaariin Jyväskylän yliopistossa. Meitä yhdisti tutkimuksellisten intressien lisäksi savolainen jalkapallosydän ja huumori.

Ja tulihan siitä tuloksena myöskin Esan väitöskirja ”Joukkueellinen yksilöitä” ja useita tieteellisiä julkaisuja, joiden voi sanoa pohjustaneen omalta osaltaan suomalaista joukkuepalloilubuumia 2000-luvulla, kun me suomalaiset ymmärsimme viimein joukkuepelin suuren merkityksen palloilujoukkueiden menestykselle.

Monta yötä vietimme sekä miettien, miten Esan eräästä jääkiekkojoukkueesta kerättyä aineistoa pitäisi tulkita ja samalla sitä, miten Esan KuPS-muistoja olisi tulkittava. Kaikki muistothan eivät olleet pelkästään hyviä aikana, jolloin KuPS rypi alasarjoissa. Koskaan Esa ei kuitenkaan menettänyt ylpeyttä kupsilaisuudestaan, vaikka syytä ehkä olisi ollutkin.

”Ei vain hyviä kokemuksia KuPSista”, koskee myös Esan isoveljeä Jyrki Roviota, joka vielä vastikään muisteli surullisesti sitä vuotta, kun hänen piti lopettaa menestyksekäs maalivahtiuransa KuPSin keltamustapaidoissa. Kaikki ei mennyt silloinkaan kuin Strömsössä eikä edes samoin kuin Interissä tai Jazzissa.

Pystyin antamaan jonkin verran vertaistukea Esalle, koska olin käynyt läpi oman jalkapallourani nousut ja laskut jo gradussani Urheilu kertomuksena. Onneksi tämäkin asia on nykyään osa jalkapallokulttuuria eikä kaveria jätetä yksin vastoinkäymisen keskellä.

Myönnettävä on, että noita savolaisten ”jalkapallotutkijoiden” tapaamisia sävytti 2000-luvun alussa surun sekainen haikeus siitä, mitä oli ennen ja mitä olisi voinut olla aina savolaisessa jalkapallossa, jos olisi oltu avoimempia vaikkapa tutkimuksen suuntaan.

Oli suuri sääli, ettei Esa päässyt näkemään KuPSin uutta nousua, vaan hänen kohtalonaan oli nukkua pois KuPSin pelipaita päällään vähän yli 40-vuotiaana lupaavana urheilututkijana.

Surullisempaa näkyä en voi kuvitella kuin oli tuon lämminhenkisen nuoren miehen avoin arkku, jonka ympärillä vaimo, lapset, sukulaiset ja ystävät jättivät jäähyväisensä ikikupsilaiselle isälleen ja miehelleen.

**

”On pantava uutta matoa koukkuun”, Esa aina sanoi, kun olimme kohdanneet vaikeuksia tutkijan kivisellä tiellä tai muualla elämässä.

Minäkin sitten päätin jatkaa jalkapallouraani pidettyäni yhtämittaisen 27 vuoden tauon ja lyhyemmän lonkkaproteesileikkauksen jäljiltä ja liityin savolaisiin ”kultakoepiin” vuonna 2015. Kultakoevethan on Puijon Pallon ikämiesjoukkueen nimi. Joukkueessa suurin osa pelaajista on joko nykyisiä tai entisiä kuopiolaisia jalkapalloilijoita, mutta myös mikkeliläisten edustus on ollut vahvaa.

Ja olihan se sitten ainutlaatuista päästä kokemaan lämmintä yhteishenkeä savolaisten kesken, vaikka ikämiesfutiksessa ollaan toki koko maankin pelaajien kanssa kuin ”yhtä perhettä”.  Mutta kyllä siinä selvä omanlaisensa veljesrakkaus aina on läsnä, kun savolaiset kohtaavat jalkapallokentällä joko samalla tai vastapuolella. Joku outo yhteisymmärrys siitä, että me ymmärrämme toisiamme, on olemassa, puhutaan mitä puhutaan tällaisista kliseistä.

Ja se taitaa liittyä jotenkin siihen ”älä laakase, naatitaan” -sanontaan kuitenkin. Voitosta ei väännetä kaikilla mahdollisilla keinoilla, vaan yritetään ratkaista ne asiat syöttelemällä, riplailemalla tai jotenkin niin, ettei kellekään tule paha mieli.

Kun voitin 55-vuotiaiden SM-kullan vuonna 2015 kuopiolaisten kanssa, niin vastustajanamme oli oma joukkueeni Puotinkylän Valtti, jonka joukkueeseen en tuolloin mahtunut. Juhlimme voittoamme vähän niin kuin Huuhkajat EM-kisoissa voittoa Tanskasta – kummatkin voittivat!

**

Kun mietin KuPSilaisen ja osin myös koko savolaisen jalkapallon menestyksen ja murheen alhon vuosia, niin vähälle huomiolle lienee jäänyt savolaisten sisäänpäin lämpiävyys ja jonkinmoinen paremmin tietävyys, joka on näkynyt siinäkin, etten muista kovinkaan monen mikkeliläisen pelaajan siirtyneen Kuopioon tai päinvastoin. Karvisen Juha tulee mieleen, mutta onko muita?

Mikkelin Pallo-Kissat oli kuuskyt- ja seitkytluvuilla kuuluisa siitä, että se löysi nousevat kyvyt pikkuseuroista – Vaittisen veljekset Suonenjoelta, Raimo Vierikon ja Hannu Rajaniemen Seinäjoelta jne.. MP taas osti pelaajia Kissoista, joka aiheutti monenmoista ristiriitaa seurojen ja varsinkin niiden kiihkeiden kannattajien kesken.

Tällaista tapahtui myös KuPSin ja Kopareiden välillä, jos en väärin muista. Sen sijaan mikkeliläisten ja kuopiolaisten seurojen välillä liikenne on tosiaan ollut vähäistä.

Toki aina kavereiden kanssa muistellaan sitä, kun savonlinnalaislähtöinen Turusen Hannu, ”Hodo”, kävi seitkytluvun lopussa kokeilemassa Pallo-Kissoissa, mutta ei kaiketi läpäissyt testiä ja joutui sitten tyytymään kuopiolaisiin joukkueisiin ja myöhemmin A-maajoukkueeseen, kun Mikkelissä olisi saanut loistaa aladivisioonissa.

Puijon Pallossa me mikkeliläisetkin saamme nauttia Hodon erinomaisista syötöistä ja mielikuvituksellisesta liikkumisesta. Ikämiesjalkapallon propagandistina on mainittava junioriaikojen hyvän pelikaverini mikkeliläisen Pertti Piskosen ja muiden mikkeliläisten ikämiesjalkapalloilijoiden huikeat urat Puijon Pallossa.

Hieno esimerkki siitä, miten kuopiolaisten ja mikkeliläisten yhteistyö on tuottanut jalkapallomenestystä ikämiessarjoissa – se kai on ikääntyvien savolaismaakuntien kovin panos kansallisessa jalkapallossa ollutkin, kun kultaisen sukupolven pelaajat ovat melkein dominoineet veteraanisarjoja.

Ehkä tällaista savolaisten keskinäistä pelillistä sekoittumista olisi kaivattu jo aiemmin?

Leikki sikseen, vaikka totta toinen puoli: KuPSin 2000-luvun menestys on ollut paljolti kiinni siitäkin, että ovet ovat olleet entistä avoimempina uusille ajatuksille, uusille pelaajille ja valmentajille, jotka ovat tuoneet ja myös vieneet jalkapallo-osaamista ja -kulttuuria eteenpäin.

Mikkelissä ei olla vielä näin pitkällä, mutta mahdotontahan sekään ei ole. Huuhkajat ja KuPS olkoot tässä esimerkkeinä eteläsavolaisille.

**

KuPSin merkitys itselleni on ollut siis yllättävän suuri eikä ainoastaan jalkapallon takia, vaan myös tutuiksi tulleiden jalkapalloilijoiden ja yhdessä koettujen, merkityksellisten hetkien vuoksi.

Onnistumiset KuPSia vastaan voimaannuttivat minua nuorena miehenä erinomaisen paljon. Niissä rakentui osa identiteetistäni myös jalkapallon ulkopuolella. Kun pärjää edes jotenkin Savon ja Suomen parhaiden pelaajien kanssa, niin se kantaa pitkälle.

On toki osattava itse arvostaa näitä kokemuksia. Se on usein urheilun ja jalkapallonkin huono puoli, etteivät entiset futarit osaa arvostaa omia kokemuksiaan riittävästi. Onneksi nykyaika on tässä suhteessa ”vanhoja ei-niin-hyviä-aikoja” parempaa.

Kokemuksista tulee merkityksellisiä, kun niistä kertoo tarinoita. Tarinoista tulee osa identiteettiämme. Jääkiekon ja jalkapallon arvokisoistakin on alettu puhua tarinoina tai kehityskertomuksina.

Se on hyvä asia, koska aivan liian usein on jääty synkistelemään yhden ainoan epäonnistumisen äärelle eikä olla nähty ”metsää puilta” tai ”kupsilaisuutta KuPSin kulloisenkin vaihtelevan menestyksen takana”.

**

Kun tämän kirjoitelman aiheena oli vapaasti pohtia KuPSin ja kupsilaisuuden tai jopa savolaisen jalkapallon merkitystä muille savolaisille, niin laajennan vielä lopuksi hiukan kuopiolaisen jalkapallon merkitystä pelaajille, joiden kosketus kuopiolaiseen 1980-luvun alun huippujalkapalloon oli erinomaisen ohut, mutta josta kosketuksesta on tullut tuolle ryhmälle jopa ”sukupolvikokemus”, johon aina palataan.

Kyseessä on Jyväskylän yliopiston ja sen ylioppilaskunnan jalkapallojoukkue vuonna 1981. Tuona vuonna Kuopio sai kolme joukkuetta SM-sarjaan, kun Jyväskylässä taisi olla kolme pesäpallojoukkuetta samalla tasolla.

Joukkueemme pelaajat toki tulivat ympäri Suomea 2-4. -divisioonan joukkueista, jotka joutuivat – tai saivat kunnian pelata – kohtaamaan Kuopion kauppaoppilaitoksen joukkueen, jossa vaihtopelaajanakin oli SM-sarjapelaajia. Mukana olivat myös Kupiainen ja Ukkonen.

Tarinasta on yhtä monta versiota kuin on kertojaakin, mutta aina se on yhtä hykerryttävä kertomus jalkapallon voimasta, mutta myös siitä, miten Daavid voittaa Goljatin ja tällä kertaa ei vain kerran, vaan kahdesti. Voitimme nimittäin kuopiolaiset taiturit ensin kotimaan SM-kisoissa ja myöhemmin Tanskassa kansainvälisen turnauksen loppuottelussa.

Se oli enemmän kuin ihme, ja siitä kiitos kuopiolaisille, erinomaisille pelaajille ja vastustajille, joiden hyvyyden ansiosta tuo ”rupusakki” nousi aivan uudelle tasolle niin joukkueena kuin ehkä ihmisinäkin.

Onnellisimpana toki hääri joukkueemme ainut entinen KuPSilainen eli Markku, ”Kekis”, Kekäläinen, joka tunnetaan yhtenä jyväskyläläisen jalkapallon nousun tausta-arkkitehdiksi. Ehkä Kekis sai tuosta ihmeestä yhden pontimen vuosikymmenien työlle pesäpallokaupungin muuttamiseksi myös jalkapallokaupungiksi.

**

Kuopion Palloseura ja sen pelaajat ovat siis olleet minulle ja sadoille ehkä tuhansillekin suomalaisille ja savolaisille mittatikku hyvästä seurasta, joukkueesta ja pelaajista, joihin on ollut hyvä verrata omaa toimintaansa ja pelaamistaan.

Aina tuo ”mittatikku” ei ole ollut yhtä hyvä mittari meille muille, mutta ainakin itse voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että ilman kuuskyt- ja seitkytluvun KuPSia ja kuopiolaisia oman veteraani-ikäpolveni ”kultakoepia” omassa kokemusmaailmassani olisi ainakin yhden paksun kaunokirjallisen teoksen verran tyhjää tilaa, jota ei mikään muu jalkapalloseura pysty millään paikkaamaan.

Uskon, että en ole ainut, joka on näin kokenut tai joka näin tulee kokemaan KuPSin Savossa ja ehkä laajemminkin.

Kiitos, Kuopion Palloseura!

Arto Tiihonen

JK1. Vaikka tällainen henkilökohtainen muistelu voi tuntua pinnalliselta, niin sen takana (kuten elämässä yleensä) voi olla erittäin paljon ”oekeita asioeta”. Lähteisiin valitsin materiaalia, joka syventää ja laajentaa tässä käsittelemääni varsin kapeata, mutta silti monille meistä voimakkaita tunteita ja tärkeitä merkityksiä sisältävää, siivua jalkapallosta ja elämästä, jonka KuPS ja monet muut seurat ovat voineen meille jalkapalloihmisille tarjota.

Viime aikoina on puhuttu paljon todellisuuden luonteesta, kun on puhuttu valeuutisista tai totuuden jälkeisestä ajasta. Kysymys on ikivanha eli taistelu todellisuuden tulkinnoista ja/tai siitä, kenen historiaa kerrotaan ja kuunnellaan.

Oma tulkintani tässä kirjoitelmassa poikkeaa myös jonkin verran omista aiemmista tulkinnoistani, koska konteksti on toinen. Asioiden suhteet muuttuvat, kun niitä katsotaan eri ”kuvakulmista” tai positioista. Kaikille totta todellisuutta ei ole olemassakaan, mutta jotkut tulkinnat ovat yleisemmin hyväksyttävissä kompromissiksi siitä yhteisesti jaetusta todellisuudesta, jonka kukin on kokenut aivan omalla erityislaatuisella tavallaan.

Tutkimuksessa ja muussakin elämässä on hyvä muistaa se, että on erinomaisen tärkeää kuulla ja ymmärtää näitä usein pimentoon jääneitä totuuksia, mutta on myös erinomaisen tärkeää oivaltaa, että tarvitsemme tulkintoja, joissa nuo monet kokemukset yhdistyvät tarinaksi, jonka jokainen voi ainakin jollakin tavalla ymmärtää, vaikkei ehkä hyväksyäkään.

JK2. Tätä kirjoittaessani olen juuri tullut 60+ ikämiesten SM-kisoista Oulusta, jossa kohtasin taas kerran kuopiolaiset Puijon Pallon pelurit kentällä ja kentän ulkopuolellakin. Kuunnellessani ”Vaenikaesen” ja muun penkkiporukan savolaesia huutoja en voinut olla huomauttamatta, että on vähän epäreilua käyttää vierasta kieltä pelaajien ohjeistukseen – emmehän me niitä voi ymmärtää. Mutta onhan se kunnon savon murre upeaa kuultavaa!

Jalkapalloon kuuluu usein se piirre, että ystävien kanssa pelatessa jompikumpi puoli häviää. Yksi hienoimpia asioita minusta onkin, kun huippupelaajat lohduttavat toisiaan, kun vaikkapa seurakaverit pelaavat maajoukkueissa vastakkain – ja toinen silloin voittaa ja toinen häviää. Näin kävi meillekin eli oli ikävä tiputtaa kuopiolaiset/mikkeliläiset jatkosta, mutta aika usein on käynyt myös toisin päin. Ensi vuonna uudestaan…

Lähteitä:

Jyrki Rovio Elämän pelikirja podcastissa Arto Kuuluvaisen ja Toni Salmelaisen vieraana. https://open.spotify.com/episode/1Gt3UkBRiUGYdXb4Xt4tL3

Vuorio L. & Tiihonen A. 2021.). Jalkapallon historiaa ja huumaa. (https://open.spotify.com/episode/0YQhq9MQE3ufEoIjUVTzed?si=aOKyGUkXTKeR7wW646zKrg&fbclid=IwAR2-lN3D-yN-Ec1VQRhjPvfT1-0xH_6X44VrEQbsuArR4DJH34olNwaSufk&nd=1Podcast . Menneisyyden jäljillä, podcast, Lottavuorio.com, 8.6.2021.

Tiihonen A. 2020. Jalkapalloprofessori. (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/04/jalkapalloprofessori/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 4.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Yy-kaa-koo… ei vielä! (https://www.miksiliikun.fi/2020/02/28/yy-kaa-koo-ei-viela/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 28.2.2020.

Tiihonen A. 2020. Än-Yy-Tee Nyt! (https://dynamic.hs.fi/a/2020/anyyteenyt/?fbclid=IwAR3Ij_c5Nui2-ZTBdhXWTzQmpnulw1B99f1SGGFG7vZRmohMdDSWQMxk-ZoYy-kaa-koo). Helsingin Sanomat, 23.2.2020.

Tiihonen A. 2019. 2010-luvun jalkapallo – MM-/EM-kisojen kautta koettuna ja tulkittuna (https://www.miksiliikun.fi/2019/11/19/2010-luvun-jalkapallo-mm-em-kisojen-kautta-koettuna-ja-tulkittuna-2/). Digiteos sivulla  www.miksiliikun.fi, 1.10.2019.

Tiihonen A. 2017. EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan? (https://www.miksiliikun.fi/2017/06/06/empee-kissat-historian-lehtien-havinasta-nostoa-tulevaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2017.

Tiihonen Arto (2017) KontU kolmen sukupolven kokemuksena. Kotikenttä 2017. FC KontUn 50-vuotisjulkaisu, toim. Kokkonen, J., 34-36.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2013. Anteeksi ja kiitos – vuoden 2013 muistelua. (http://www.miksiliikun.fi/2013/12/19/anteeksi-ja-kiitos-vuoden-2013-muistelua/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.12.2013.

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html

Tiihonen, Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210-225. Linkistä aukeaa käsikirjoitusversio (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2020/03/Microsoft-Word-JPKIRJA2007.pdf).

Tiihonen, Arto (2004) Lahtelaisia Urheiluseuratarinoita. Liikuntakulttuurin muutos, sosiaalinen pääoma urheiluvalmennuksessa ja tutkimuksen aluevaikuttavuus. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2020/03/LAMKARTIKKELI0904.pdf). Teoksessa Liljander, Juha-Pekka & Mäkelä, Eija (toim.) Aluevaikuttavaa innovaatiotoimintaa – tutkimustoiminnan käynnistyminen Lahden ammattikorkeakoulussa. Lamk-julkaisu C9, Lahti, 99-113.

Tiihonen, Arto (1997) Minuus vai menestys. Mikkelin lyseon 125-vuotisjuhlamatrikkeli. Mikkeli.

Tiihonen, Arto (1997) Katsojat. Teoksessa Pakkanen, Jukka & Lahtinen, Esko S. (toim.): 11 ja pallo. Suomen Palloliiton juhlakirja.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille. Urheilullistumisen prosessi https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2014/06/URHEILULLISTUMISENPROSESSI.pdf

Tiihonen, Arto (1992) Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1990) Jalkapallo; me, minä ja ne (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2014/06/JALKAPALLOMUISTELU.pdf)

Tiihonen, Arto (1990) Lyhyt jalkapallohistoria ja elämäntapa. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2016/08/JALKAPALLOMUISTELU2.pdf)

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kulttuurina, tutkimuksena ja kirjallisuutena (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2016/08/JALKAPALLOKULTTUURI.pdf)

Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.

Tiihonen, Arto (1992) Astma. Linkki vie alkuperäistekstiin (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2020/03/1ASTMA.pdf). Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki. Linkki vie alkuperäistekstiin (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2014/06/JALKAPALLOPELIANALYYSI.pdf)

Tiihonen A. 2019. Huuhkajat ja jalkapallon pelitaktiikkojen kehityksen lyhyt historia (https://www.miksiliikun.fi/2019/11/13/huuhkajat-ja-jalkapallon-pelitaktiikkojen-kehityksen-lyhyt-historia/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 13.11.2019.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2017. Aloittamisen vaikeus – jalkapallon ja kirjoittamisen samankaltaisuus. (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/09/aloittamisen-vaikeus-jalkapallon-ja-kirjoittamisen-samankaltaisuus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.5.2017.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Onko jalkapallo suositeltavaa ikämiehelle? Liikaa kilpailua ja kipua vai merkityksellisempää ja toimintakykyisempää elämää? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Onko-jalkapallo-suositeltavaa-ik%C3%A4miehelle.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen, Arto (2002) Ei ihan tavallisia tarinoita isistä ja pojista ja urheilusta. Teoksessa Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 217-252.

Tiihonen, Arto (1992) Miesten maailmaan. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Retkiä Rajakylän ja Länsimäen alueelle

Itä-Vantaa ja Itä-Helsinki ovat kuuluisia siitä, että siellä on paljon koskematonta luontoa, mutta myös vehreitä puistoja. Rajakylässä on peräti 22 puistoa tai puistikkoa ja Länsimäki rajoittuu idässä metsiin, peltoihin ja soihin. Rajakylän länsipuolella on Kivikon ulkoilualue, joka on osa ns. itäistä keskuspuistoa, joka ulottuu Helsingin Arabiaan asti. Länsimäen itäpuolelta on lyhyt matka Mustavuoreen, Vuosaareen ja Sipooseen. Kummastakin pääsee helposti Vaaralaan, jossa on keidassuoalue Slåttmossen sekä runsaasti metsää. Kovin kaukana ei ole Sotungin ulkoilualue Hakunilassa eikä Sipoonkorven kansallispuistokaan. Retkeilymahdollisuuksia onkin lähes ylenpalttisesti aivan kotiovelta ulos lähtemällä.

Tästä löydät monenlaisia retkivinkkejä ja -ohjeita, joiden avulla osaat mennä hyviin retkikohteisiin joko yksin ja kavereiden kanssa. Liitteistä avautuu powerpoint -esityksiä, joissa on lyhyesti esitelty retkimahdollisuuksia. Klikkaa ja lähde pienemmälle tai isommalle retkelle. Se kannattaa!

Retkiohjeita lähiretkille

pitää sisällään perustiedot lähiretken suunnittelusta, jokamiehenoikeuksista, suunnistuksesta ja saat myös karttalinkkejä. Mukana myös kuvia muutamasta lähiretkikohteesta. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2021/04/Retkiohjeita_lahiretkille1-2.pdf)

Mainiot lähiretkipuistot Rajakylässä ja Länsimäessä (lähipuistoretket_bongaa puistot)

esittelee otsikon mukaisesti alueen puistot ja vähän sen ulkopuoleltakin. . https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2021/04/Lahipuistoretket_bongaapuistot3-3.zip

Linturetki kuu kiurusta kesään…

esittelee ohjeet helppoon linturetkeen lähialueilla. Löydät myös lisätietoa lintuharrastuksen aloittamiseen ja opit tunnistamaan lintujen ääniä. Mukana myös lintujen tunnistamiskisa. https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2021/04/Linturetki_kuu-kiurusta-kesaan.zip

Roskaretki – ilonhetki

Mitä ja miksi roskaretkelle? On monta syytä lähteä roskaretkelle – klikkaa esitykseen niin saat lisäbuustia aikeellesi. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2021/04/Roskaretki__pp-esitys_2021.zip).

Kirjeitä olympiakomitean puheenjohtajalle – ja vähän muillekin.

Mediassa on käyty vilkkaasti keskustelua olympiakomitean puheenjohtajakandidaateista ja -kandidaattien kanssa. Kirjoitin 11. lokakuuta blogin 2020-luvun liikuntapolitiikka: nyt on rakennemuutosten aika!, jossa esitin mielestäni tärkeimmät liikuntapoliittiset kysymykset tulevalle vuosikymmenelle. Näihin toivoin sekä puheenjohtajakandidaattien että median edustajien tarttuvan. Ei tartuttu kuin ehkä yhteen eli Veikkauksen rahoitukseen.

Olin pettynyt, että politiikassakin kokeneet hakijat näkivät OK:n puheenjohtajuuden lähinnä urheilujärjestöjohtajan tehtävänä eivätkä liikuntapoliittisen vaikuttajan tehtävänä. Suomalaisessa järjestökentässä OK:n puheenjohtajalle on kuitenkin annettu mandaatti puhua ja vaikuttaa koko liikuntakulttuurin ja -politiikan hyväksi. Joku voisi nähdä hänet koko kansalaisyhteiskunnankin puolestapuhujana.

Johtopäätös voi olla vain se, ettei olympiakomitea nauti kansalaisten luottamusta ajaessaan veltosti liikkujien, urheiluseurojen ja myös huippu-urheilun asemaa. Urheilumediakaan ei kyennyt laajentamaan näköalaa eikä vaatimaan kunnollisia argumentteja oikeisiin kysymyksiin näissä sinänsä hyvin toimitetuissa paneeleissa.

Puhutaan nyt sitten vielä kerran siitä epädemokraattisesta ja erittäin poikkeuksellisesta järjestelystä, jonka perusteella Veikkaus Oy:n tuotot määrittävät niin liikunnan, urheilun, kulttuurin, nuorisotyön, sosiaali- ja terveysalan järjestöjen ja osan tutkimuksesta arvon suomalaisessa kulttuurissa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Annan tässä muutaman anonyymin kansalaisen kommentoida asiaa ja esittää ihmettelynsä myös tulevalle olympiakomitean puheenjohtajalle.

Veronmaksajana tunnen itseni petetyksi, koska en pääse vaikuttamaan itselleni erittäin tärkeisiin asioihin. Haluaisin antaa näille hyville asioille, joita vain Veikkauksen tuotoilla tuetaan, huomattavasti enemmän rahaa valtion budjetista. Eduskunta on kuitenkin päättänyt, että minun veroni käytetään joihinkin muihin kohteisiin, kun yksi yritys, jota en itse toimillani rahoita, on saanut monopolin näiden hyvien asioiden rahoittamiseen. Onhan tämä nyt törkeää veronmaksajien aliarvioimista!”

Äänestäjänä pidän eduskunnan toimintaa todella epädemokraattisena, koska en voi vaikuttaa minulle tärkeiden asioiden edistämiseen valtiollisella tasolla. Kunnat käyttävät huomattavasti enemmän ja fiksummin rahaa liikunnan edistämiseen kuin valtio. Siellä kuntalaiset saavatkin päättää, mihin verovarat käytetään. Löytyykö eduskunnasta yhtään puoluetta, joka kuuntelisi minua ja kaltaisiani ja vaatisi Veikkaus-kytköksen välitöntä katkaisemista ja esittäisi konkreettisesti, miten tärkeitä nämä vain juhlapuheissa kiitetyt (kansalais)yhteiskunnan toimijat ovat? Kuulemani asiantuntijathan ovat puhuneet 600 miljoonasta 3,5 miljardiin pelkästään liikunnan määrärahoina. Jos kansalaisia ei kuulla, niin pitäisikö edes kuunnella asiantuntijoita?”

Järjestöaktiivina en kritisoi pelkästään eduskuntaa ja poliittisia puolueita, vaan myös omia kollegoitani ja itseäni. Miksi olen antanut viedä itseäni kuin pässiä narussa, vaikka tiedän, että vapaan kansalaisyhteiskunnan jäsenenä minun ja meidän velvollisuutemme olisi vaatia valtiolta ja poliittiselta järjestelmältä avoimuutta ja demokraattisuutta. Nythän pienet sisäpiirit päättävät miten se aivan liian pieni Veikkauksen tuotto meidän kesken jaetaan. Kyllä meidän kansalaisyhteiskunnan toimijoiden pitäisi olla aktiivisempia ja meidän tulisi pitää kansalaisten ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolia tässä(kin) asiassa. Kyse ei ole vain rahasta, vaan avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan luovuttamattomista periaatteista.”

Peliyhtiön edustajina me emme pidä oikeudenmukaisena, että yksi monopoliyhtiö kerää sekä voitot että tappiot rahapelitoiminnasta Suomessa. Rahapelitoimintaa voidaan aivan hyvin säädellä (muualla onkin säädelty jo kauan paremmin kuin Suomessa) tasaveroisessa markkinakilpailussa eikä siihen monopoliyhtiötä tarvita. Onhan nähty, että Veikkauksen valvonta on ollut eettisesti mahdotonta, kun edunsaajat itse (järjestövaikuttajat ja eduskuntapuolueet) ovat valvoneet huonosti Veikkausta, joka tuonut toiselle rahaa ja säästänyt toisen verovarojen käytöltä ja vaikeilta poliittisilta päätöksiltä. Kaikkien peliyhtiöiden (myös Veikkauksen) etu olisi, että myös haittavaikutukset jakautuisivat eri toimijoiden kesken.”  

”Terveys- ja sosiaalialan toimijana pidän erittäin hankalana sitä, että hyvinvoinnille tärkeät toimijat ja toiminnot, kuten liikunta ja kulttuuri, on eristetty rahoituksen ja samalla päätöksenteon osalta omiksi saarekkeikseen. Olisi äärimmäisen tärkeää, että sote-uudistuksessa maakunnilla ja muilla toimijoilla olisi parempi mahdollisuus vaikuttaa ihmisten liikkumiseen ja muuhunkin aktiivisuuteen resursoimalla vapaaehtois- harrastustoimintaan alueellaan. Meillähän on kymmenien miljardien budjetit, mutta emme silti voi vaikuttaa juurikaan ihmisten elämäntapoihin tai harrastuksiin. Eihän mikään rahamäärä riitä ikääntyvän ja huonosti liikkuvan väestön hyvinvoinnin ylläpitämiseen ja hoitamiseen, jos emme voi tehokkaammin vaikuttaa ihmisiin. Rakenne, järjestelmä ja rahoitusmallit eivät toimi – haloo, kuuleeko kukaan?”

Asiantuntijana pidän erittäin arveluttavana, että eduskunta (myös poliittiset puolueet) ovat antaneet yhden yrityksen tuottojen määrittää ihmisten ja kansakunnan hyvinvoinnille äärimmäisen tärkeiden toimijoiden arvon tällä tavoin. Eikö eduskunta arvosta hyvinvointia, joka lisäksi tuotetaan äärimmäisen edullisesti? Kyse ei kuitenkaan ole vain terveydestä ja hyvinvoinnista, vaan sosiaalisesta pääomasta eli luottamuksen, vastavuoroisuuden ja vertaisuuden rakentamisesta koko yhteiskunnassa. Kyse on suomalaisesta identiteetistä ja merkityksellisistä yhteisistä kokemuksista, joilla ihmisyyteen kasvetaan ja opitaan asettamaan tavoitteita ja saavuttamaan niitä. Ja muistutettakoon, että esimerkiksi urheilun suurten lajiliittojen tuotoista valtionapu on vain noin 10 prosenttia.”

Kansanedustajana tunnen valtavaa tuskaa, kun en voi vaikuttaa itselleni, yhteiskunnalle ja äänestäjilleni tärkeisiin asioihin, kun eduskunta on joskus viisaudessaan päättänyt tukea näitä itselleni rakkaita asioita, joita mielelläni tukisin, vain sen verran kuin Veikkaus tuottaa. Pelkään kohdata äänestäjiä, joille en osaa sanoa, mitä teen, koska käteni ovat sidotut. Kaikki järki- ja tunnesyytkin puolustaisivat nykyistä suurempaa rahoitusta näihin kohteisiin, joiden merkitys on meille suomalaisille suunnaton. Olisinpa onnellinen, jos oma puolueeni irrottautuisi tästä Veikkauskytköksestä (käsittääkseni melkein kaikki puolueet ovat sitä mieltä, että monopoliyhtiöiden aika on jo taaksejäänyttä aikaa) ja päättäisi näistäkin asioista demokratian normaalien pelisääntöjen mukaisesti. Vaikka valtio joka tapauksessa kerää tuottoja rahapeleistä joko Veikkauksen tai sen ja muiden yhteisesti toimiessa, niin jokaisessa tapauksessa eduskunnan ja meidän kansanedustajien tulee saada aidosti päättää, miten paljon millekin toiminnalle rahaa annetaan. Merkitys ratkaiskoon tuettavien asioiden arvon meille kansanedustajillekin. En muuten usko, että meissä olisi ketään, joka tosipaikan tullen uskaltaisi alentaa näiden Veikkauksen avulla tuettujen toimintojen määrärahoja. Sen sijaan minäkin keksin helposti toista miljardia sellaisia menoja, joista voisi ottaa pois eikä kukaan huomaisi mitään. Ja eikö se ole aika outoa, etten voi hyödyntää vaalikampanjassani juuri lainkaan osaamistani laajassa järjestötoiminnassani, kun en voi päättää näistä rahoista eduskunnassa? Olisi todella terveellistä ja merkittävää, että esimerkiksi liikunta, kulttuuri, nuorisotoiminta, järjestötoiminta ja urheilu olisivat jatkuvasti eduskunnan ja poliittisen puheen agendalla.”

Tällaisia ääniä kuulee, kun kansan keskuudessa liikkuu. Ymmärrän, ettei (urheilu)media näitä kuule eikä ymmärrä, kun olympiakomitean puheenjohtajakeskusteluissakin joudutaan puheenaiheet rajaamaan siihen, mitä on joskus aiemmin julkisuudessa käsitelty. Kun näistä asioista ei ole koskaan ennenkään käyty keskustelua, niin ei ole olemassa ”mediatarinaa”, johon ne voisi kytkeä. Media on nyt syksyn aikana hiukan tormistautunut, joten voisiko tästä jatkaa matkaa myös laajempiin rakenteellisiin substanssikysymyksiin?

Olympiakomitean puheenjohtaja ja hallitus voivat tietysti itse olla aktiivisia nostamaan uusiakin aiheita julkiselle agendalle (joku voisi ajatella, että se on yksi heidän tärkeimmistä tehtävistäänkin). Olympiakomitean eroava nuijanheiluttaja Timo Ritakallio uskalsi ottaa kantaa tähän Veikkausasiaan vasta viimeisinä hetkinään puheenjohtajana. Käsittääkseni hänkin oli lähes samaa mieltä kuin tässä lainaamani kansalaiset. Voisikohan toivoa, että tuleva puheenjohtaja jatkaisi tuon perustellun ajatuksen myös aidosti vaikuttavaksi toiminnaksi?

2020-luvun liikuntapolitiikka: nyt on rakennemuutosten aika!

Olympiakomitean puheenjohtajan valinta on herättänyt pienimuotoista julkista keskustelua. Puheenjohtajakandidaateilta ei ole vaadittu eikä kuultu liikuntapoliittisia linjanvetoja tai tavoitteita. Seuraavassa vinkkilista sekä kandidaateille että heitä mahdollisesti tenttaaville: listasin neljä tärkeintä rakenteellista uudistusta, jotka tulisi toteuttaa lähivuosina ja viimeistään tämän vuosikymmenen aikana.

Tärkeimmät uudistustarpeet:

  • Liikkuminen ja muukin harrastus- ja vapaaehtoistoiminta on vähentynyt jo pitkään samaan aikaan kun niiden merkitys kaikenlaista hyvinvointia lisäävänä toimintana korostuu ikääntyvässä yhteiskunnassamme. Nykyiset rakenteet toimivat aivan liian tehottomasti. Ja jos rehellisiä ollaan, niin Suomessa ei edes ole mitään toimivaa rakennetta kansalaisten liikkumisen järjestämiseen ja tukemiseen.
  • Sote ja siihen liittyvä maakuntauudistus mullistaa terveyden ja hyvinvoinnin toimintarakenteet, rahoituksen ja päätöksenteon. Kolmannen sektorin toimijoiden on uudistettava toimintaansa, jotta kunta-, maakunta- ja valtiotasoinen toiminta voidaan integroida uusiin rakenteisiin väestöä ja yhteiskuntaa hyödyttävästi. Sama koskee tietysti kuntia, valtiota, maakuntia ja yrittäjiäkin.
  • Veikkauksen aiheuttamat eettiset, poliittiset ja rahoitusongelmat vaativat rakenneratkaisun, joka perustuu avoimelle, demokraattiselle ja kestävälle pohjalle, jossa kansalaisyhteiskunnan vapaa kannanmuodostus, äärimmäisen merkityksellinen ja kansantaloudellisesti edullinen toiminta saavat tarvitsemansa arvon sekä yleisessä mielipiteessä, politiikassa että rahoituksessa. Eduskunnan on otettava vastuu ja valta myös liikunnan ja urheilun rahoituksen turvaamisesta ja kehittämisestä.
  • Siiloutumisesta on nyt kerta kaikkiaan päästävä irti ja on rakennettava rakenteet, jotka vastaavat tulevaisuuden haasteisiin ja joissa voidaan riittävillä resursseilla toimia yhdessä väestön hyvinvoinnin ja yhteiskunnan toimivuuden eteen taloudellisesti vaikeampien aikojenkin koittaessa. Yhteiskunnan eri sektoreiden – yksityisen, julkisen, kolmannen ja neljännen (kotitalouden ja perheet) täytyy toimia paremmin yhteen hyvinvoinnin edistämisessä. Liikuntalaki on uudistettava perustuksiltaan ja muutakin lainsäädäntöä on muutettava, jotta perustoiltaan vanhentunut lainsäädäntö saadaan päivitettyä 2020-luvun tarpeisiin.

Yleisesti perusteluiksi riittäisivät toki vain nämä kaksi termiä: korona ja ilmastonmuutos. Kummatkin ovat mullistaneet omilla tavoillaan aiemmat ajattelutavat pakottamalla koko yhteiskunnan toimimaan yhdessä. Kummatkin tulevat vaikuttamaan vahvasti sekä eri toimintojen rahoitukseen että toimintatapoihin. Nuo edellä olevat asiat olisi tosin pitänyt pistää kuntoon ilman koronaa ja ilman ilmastonmuutostakin.

Jos kansalaisyhteiskunnan toimijat (kolmas sektori) eivät ole nyt poliittisesti aktiivisia, niin se ja koko Suomi menettää mahdollisuuden, joka koittaa vähemmän kuin kerran elämässä. Parhaimmillaan luomme aktiivisen, yhteen hiileen puhaltavan ja hyvinvoivan Suomen, kun pahimmillaan vapaa kansalais-, harrastus- ja vapaaehtoistoiminta vähenevät ja sosiaalinen pääoma jää vain etuoikeutettujen omaisuudeksi

Rakennemuutoksia tarvitaan, sillä toimintatapojen muutos ei onnistu ilman radikaalia rakenteiden muuttamista – tämähän nähtiin jo surullisen kuuluisan Huippu-urheilun muutosryhmän työn jäljiltä. Toimintatapoja muuttamalla Suomesta ei tehty maailman liikkuvinta urheilukansaa ja parhainta Pohjoismaata huippu-urheilussa vuodeksi 2020.

Ja tässähän on kyse laajemmasta rakennemuutoksesta, joka koskee koko kansalaisyhteiskunnan tai kolmannen sektorin asemaa, toimintaa ja rahoitusta. Siihen tarvitaan suuria tavoitteita, mutta myös konkreettisia ratkaisuja, joita tuosta alta löytyykin runsaasti.

Tarvitaan myös ihmisiä, jotka osaavat ja uskaltavat tarttua vaativiin tehtäviin tekemään muutoksia, joita jo lähitulevaisuudessa tarvitaan koko suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta erityisesti liikuntapolitiikassa.

Olympiakomitean jokaisen puheenjohtajakandidaatin (jäsenjärjestöjen ja ehdollepanokomitean) kannattaisi mielestäni miettiä, miten noihin neljään teemaan tarttuu ja vastaa ennen kuin asettuu vakavasti ehdolle Suomen tärkeimpään ja vaikutusvaltaisimpaan tehtävään kansalaisyhteiskunnan sektorilla.

Kyse ei kuitenkaan ole yhdestä henkilöstä eikä yhdestä organisaatiosta, vaan vastuu on meillä kaikilla, joilla on jonkinlainen intressi kehittää yhteiskuntaa ja sen osa-alueita, kuten tässä liikuntakulttuuria ja –politiikkaa.

Olisikohan liikaa vaadittu, jos liikuntapolitiikan ja –hallinnon johtavat henkilöt, valtion liikuntaneuvoston jäsenet ja valtamedian edustajatkin tarttuisivat tähän tilaisuuteen käydä rakentavaa keskustelua liikuntakulttuurin tulevaisuudesta?

Toistetaan vielä: Nyt on erinomainen ajankohta rakennemuutoksille todella monesta syystä. Tällaista hetkeä ei ole ollut vuosikymmeniin eikä välttämättä tulekaan, jos nyt nukutaan. Herätys vastuulliset, ja vähän vastuuttomammatkin!

Suomessa, 10.10.2020, FT, liikuntasosiologi, Arto Tiihonen

JK. Edellä esitin melko voimakkaita käsityksiä suomalaisesta liikuntapolitiikasta, joita ei muualla näy eikä keskustelua juurikaan käydä. Siksi keräsin tähän alle muutaman linkin, joiden kautta pääsee nopeasti kiinni ajatuksiin, jotka eivät tietenkään ole vain itse keksimiäni. Suosittelen myös Juho-Pekka Rantalan Mikä maksaa – ohjelmaa YLE Radio 1:ssä, joka löytyy tästä linkistä (https://areena.yle.fi/audio/1-50475177). Koska ohjelmassakin on runsaasti ainesta, jota voi olla vaikea ymmärtää, jos ei ole seurannut liikuntapolitiikkaa eikä tunne yhteiskunnan rakenteita ja toimintaa, niin alta löytyy myös ohjelman ”selitysosa”.

Tiihonen A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)  

Tiihonen A. 2020. Poikkeustilakevät 2020 liikkumisen ja miesten näkökulmista – koronakirjoituksiani1 (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.6.2020.

Tiihonen A. 2019. Liikunnanmuutos1.0. (https://www.miksiliikun.fi/2019/10/01/liikunnanmuutos1-0/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 1.10.2019.

Mikä maksaa, kuka maksaa ja miksi maksaa liikkumisesta ja urheilusta?

Olin koronakevään Vappuaattona toimittaja Juho-Pekka Rantalan Mikä maksaa – ohjelmassa YLE Radio 1:ssä (https://areena.yle.fi/audio/1-50475177). JiiPee oli valinnut otsikoksi ”Liikkuminen ei ole rahasta kiinni”. Taustalla oli kirjoittamani blogiartikkeli, jossa käsittelin aihetta omakohtaisesti (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/).

Itse valmistauduinkin puhumaan melkein koko ohjelman tästä tavallisen ihmisen liikkumisen hinnasta, mutta lopulta käsittelimme todella laajasti suomalaisen liikuntakulttuurin ja –politiikan teemoja rahoituksen näkökulmasta.

Olen melko varma, että ainakin jokunen kuulija tipahti kyydistä, koska suomalaiset liikunnan ja urheilun rakenteet, toimintatavat ja rahoitus ovat asioita, joita ei julkisuudessa juurikaan käsitellä. Erittäin monilla on aivan vääriä käsityksiä siitä, miten paljon rahaa käytetään ja mihin ne suunnataan. Ja mitkä tahot näitä resursseja liikuttelevat.

Yritänkin nyt tässä blogissani antaa asiasta kiinnostuneelle syvällisempää ja varmasti myös monisyisempää tietoa ja varsinkin näkemyksiä aihepiiristä, joka ei ole missään mielessä yksinkertainen. Äärimmäisen tärkeä ja ajankohtainen se on nyt koronavuoden syksyllä, kun talousasiat ovat nousemassa koko yhteiskuntapoliittisen keskustelun keskipisteeksi sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti.

Radio-ohjelmassa emme käsitelleet lainkaan koronaa, mikä oli ymmärrettävää, koska emme siinä vaiheessa tienneet juuri mitään koronan mahdollisista vaikutuksista. Tässäkään blogissa en puutu koronaan, mutta teen sen kahdesta hyvästä syystä eli

  1. kirjoitin aiheesta erittäin paljon kevään aikana myös liikunnan edistämisen näkökulmista (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Katso myös: Nykänen, Anna-Stina (HS, 12.7.2020) Suomelle syntyi kuntovelkaa (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html?share=73bf2778b61bb009dcd79d820c124120&fbclid=IwAR1qtsXHofQATLuhgp4mBh_o3k8mYsDOwlxAElx_bycwOCt2Gz4BdxhXx2k). ja
  2. liikuntapolitiikkaa ja liikuntakulttuurin rakenteita ja rahoitusta on muutettava koronasta riippumatta. Korona varmasti kiihdyttää muutostarvetta, mutta jos nyt ei toimita fiksusti, niin aivan väärään suuntaan.

Pidin JiiPeen ohjelman rakenteesta, joten lainaan sen myös tämän blogin rakenteeksi. Samalla voin syventää ohjelmassa esitettyjä teemoja tässä blogissani ja varsinkin siihen linkitetyissä materiaaleissani.

Juoksutan blogiani suurin piirtein radio-ohjelman mukaisessa järjestyksessä. Ensin siis lämmittelyksi suosittelen Muistojen Bulevardia (MuBu) samalta kanavalta klo 9.05-10.00. Sen nostalgisista tahdeista onkin hyvä siirtyä tulevaisuuden visiointiin eli tähän mainitsemaani ohjelmaan, jonka voi klikata tuolta YLE Areenan linkistä auki ja jatkaa samalla tämän blogin lukemista eteenpäin.

Mutta nyt on MuBu kuunneltu ja on aika vastata JiiPeen ensimmäiseen kysymykseen (varastin nämä otsikot JiiPeen käsikirjoituksesta. Sori siitä! Toisaalta ne kuultiin myös radio-ohjelmassa).  

Mitä on liikuntasosiologia, muutama henkilökohtainen kysymys omasta liikkumisestasi, liikunta ja urheilu käsitteinä.

Ohjelmassa jaarittelin jotain liikuntasosiologiasta ja sen tutkimuskohteista, mutta paremman kuvan saanee näistä linkeistä (https://www.miksiliikun.fi/tekijakokija/ ja https://www.miksiliikun.fi/ajassaliikuttavaa/), joiden alta voi lukea, minkälainen liikuntasosiologi on tekijänä – ehkä kokijanakin.

Omasta liikkumisestani kerroin JiiPeelle melko normaalilla tavalla eli yritin käyttää käsitteitä, joilla kuuntelija voisi ymmärtää ohjelman teemaa eli liikkumisen hintaa. Itse kuitenkin koen, kuvaan ja ymmärrän liikkumiseni myös hyvin toisella tavalla eli kokemuksellisesti. Seuraavassa kolme esimerkkiä siitä, miten oman liikkumisensa voi kokea ja merkityksellistää, mutta myös tilastoida ja järjestää.

Tiihonen A. 2020. Liikuttavan ikämiehen vuosikymmenkatsaus 2010-2019. (https://www.miksiliikun.fi/2020/01/03/liikuttavan-ikamiehen-vuosikymmenkatsaus-2010-2019/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 3.1.2020.

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (https://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016.

Aika pinnallisesti luettelin liikuntakulttuurin, liikunnan ja urheilun käsitteet. Se nyt ei toisaalta ole ihme, sillä meillä Suomessahan näitä käsitteitä ja käytäntöjäkin riittää. Käyttämämme käsitteet eivät kuitenkaan ole mitenkään ”viattomia”, sillä mielikuva asiasta syntyy sekä kokemuksesta että käsitteestä. En ole esittämässä käsitteiden yhdenmukaistamista, mutta toivoisin suurempaa herkkyyttä niiden ymmärtämiseksi.

Liikkumisen ja varsinkin arkiliikkumisen lisäämisen kannalta tässä ohjelmassa keskeistä on se, että ymmärretään liikkumisen ja liikunnan harrastamisen edullisuus suhteessa joihinkin melko harvoihin urheilu- ja liikuntaharrastuksiin, jotka voivat olla hyvinkin kalliita. Seuraavassa melko ”deepistikin” käsitteistä. Itse suosittelisin perusteiksi tuota tiedetoimittajille kirjoittamaani kokonaisuutta, vaikka tuossa toisessa on tekstejä, joista itse kovasti pidän.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news). 

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Liikkumisen hinta – onko se kallista, mikä luo mielikuvaa kalleudesta. Käydään läpi myös se blogisi, jossa avaat omaa liikuntabudjettiasi. Se on hyvä esimerkki. Lähialueen mahdollisuudet – esimerkkinä Rajakylä.

Tässä alla blogit, joista saanee riittävän tarkan kuvan siitä, mistä ohjelmassa puhuin huomattavasti yleisemmällä tasolla.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  13.4. 2017.

Tiihonen A. 2018. Rajakylä – liikkujan paratiisi (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/27/rajakyla-liikkujan-paratiisi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 30.4.2018.

Lienee syytä mainita, että liikkumiseni hinta on tuostakin esimerkistä laskenut, sillä jalkapalloa en pystynyt pariin vuoteen pelaamaan (liikunta-ajasta se tuolloinkin kattoi hyvin pienen ajan). En myöskään ole hankkinut uusia liikuntavarusteita pitkään aikaan. Kuntosaliharjoittelun teen joko kotona tai ulkotelineillä. Jos yhtä Lapin hiihtoviikkoa ei laskettaisi, niin liikkumiseni olisi melkein ilmaista.

Tein tuon Vantaan Rajakylän liikuntamahdollisuuksien kokemuksellisen kartoituksen luullen, että tunnen alueen hyvin. Olin väärässä, sillä viimeisten kuukausien aikana olen tutustunut perusteellisesti mm. kylämme 22 puistoon tai puistikkoon, joissa en aiemmin juurikaan liikkunut. Teen nyt viikoittain pienen puistoretken, jolloin ihmettelen, miksi en aiemmin ole eksynyt metsäpoluille tässä ihan vieressä?

Vain hiukan kylämme ulkopuolelta olen myös löytänyt luonnonkauniita ja historiallisestikin arvokkaita paikkoja, uusia reittejä on myös rakennettu ulkoilijoiden iloksi. Täytyykin päivittää ”paratiisikirjoitus” – suosittelen sitä Suomen jokaiseen kylään ja kaupunginosaan!

Suomalainen liikuntapolitiikka – onko se epäonnistunut, koska liikkumisemme vähenee jatkuvasti, muutostarpeet, etsivä työ, Tiihosen liikkumis- ja hyvinvointiuudistuksen kulmakivet.

Tässä kohdin JiiPee pisti pahan – en toki ole suuruudenhullu enkä ole pannut yksiin kansiin ajatuksiani liikkumis- ja hyvinvointiuudistuksesta. Suosiolla luovuinkin todella ison kuvan ja historiallisen taustan piirtämisestä. Itse asiassa paras esitys tästä on vielä julkaisematta eli kyllä se on mielessäkin ollut.

Ohjelmassa kylläkin toistin useampaankin kertaan ajatukseni kolmannen sektorin tai kansalaisyhteiskunnan toimijoiden – liikunta, nuoriso, kulttuuri, vapaaehtoistoiminta – yhteisestä poolista, joka toimisi maakunnissa tai suurimmissa kaupungeissa niin, että vähän liikkuvat ja syrjäytymisvaarassa olevat löydettäisiin ja houkutettaisiin mukaan kokemuksellisesti merkitykselliseen toimintaan. Yhdessä toimien nämä yksin pistemäisesti toimivat organisaatiot ja osaajat voisivat rakentaa yhdessä julkisen sektorin ja ehkä myös pienyrittäjien kanssa osuuskuntatyyppisen organisaation, jonka toiminnan pääasiallinen kustantaja olisi maakunta (valtio), kuten sote-uudistuksen suhteen on päätetty.

En esittänyt ohjelmassa aiheellista kritiikkiä sote-uudistuksen sudenkuoppia kohtaan, joista osaa käsittelen tuossa alla, mutta joista osa on myös konkretisoitunut vasta ohjelman jälkeen. Lyhyesti iso vaara: sosiaali- ja terveysasiat, -rakenteet ja –rahat eivät saa missään tapauksessa syödä kuntien, kolmannen sektorin tai pienyrittäjien mahdollisuuksia toimia laajasti väestön hyvinvointia edistävästi.

Ohjelmassa minun olisi pitänyt myös selittää insentiivi (kannuste), joka on keskeinen osa tätä koko uutta ajattelua. Insentiivihän olisi tässä se, jonka avulla maakunta itse, mutta myös sen alla ja yhdessä toimivat organisaatiot – kuten tämä pooli – tuottaisi toimintaa ja palvelua, jolla olisi mahdollisimman konkreetti (hyvinvointi)tavoite tai -tavoitteet, josta tätä toimijaa palkittaisiin. Tunnettuja käsitteitä käyttäen hyvinvointipolitikassa alettaisiin ensisijaisesti maksaa terveyden ja hyvinvoinnin tuottamisesta eikä sairauden hoitamisesta.

Näin korona-aikana tämä ehkä tulee ymmärrettäväksi vaikeimman kautta: yksittäinen ihminen, yhteisö ja yhteiskunta voi varautua tällaisiin jatkossakin tuleviin pandemioihin parhaiten ja aina toimivasti siten, että yksilön, yhteisöjen ja väestön vastustuskyky eli kunto, terveys, hyvinvointi – mitä käsitettä käytetäänkin – on mahdollisimman hyvä. Toimintahan on periaatteessa yksinkertaista ja edullista, mutta ilman yhteistä tahtoa, fiksua organisointia ja riittäviä kannusteita asia ei kuitenkaan ole ollut organisaatioille riittävän kiinnostavaa eikä taloudellisestikaan kannattavaa. 

Organisaatioiden osalta meillä ei ole ollut kummoisia kannustimia tällaiseen hyvinvointia lisäävään järjestelmälliseen, pitkäjänteiseen ja vakiintuneeseen toimintaan. Resurssien painopisteenä on ollut todella kauan lyhytjänteisten hankkeiden tukeminen. Alla sekä filosofisempia että hyvinkin konkreetteja ajatuksia ”Tiihosen liikkumis- ja hyvinvointiuudistuksen kulmakivistä”.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (https://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275). 

Ohjelmassa saattoi jäädä hiukan epäselväksi myös se, mikä on kantani liikkumisen maksullisuuteen. JiiPee kysyi mm. hiihtolatujen maksullisuudesta, joiden suhteen olisi tosiaankin hyvä tietää, miten kallista (tai itse asiassa halpaa) on jopa keinolumilatujen tekeminen, jos sen suhteuttaa saavutettuihin hyötyihin. Vastaukseni jäi kaiketi hiukan ympäripyöreäksi, koska en ole pitänyt ulkoliikuntapaikkojen maksullisuutta järkevänä asiana, mutta vastustan kyllä virheellistä ajatusta siitä, että julkiset palvelut olisivat ilmaisia. Aina me ne jotenkin maksamme.

Asialle voi löytää montakin argumenttia, mutta talouden näkökulmasta ajattelen rahaa edelleenkin myös arvon mittana. Jos on valmis maksamaan jostain, niin se myös merkitsee minulle enemmän kuin jos en maksaisi siitä mitään. Pieni maksu myös sitouttaa minua tuohon toimintaan. Hinnan oikean tason määrittely on tosin hankalaa, koska kysyntä ja tarjonta eivät voi määrittää kokonaan tällaista julkisen ja kolmannen sektorin pääosin järjestämää toimintaa. Usein on jopa viisasta, että julkinen puoli subventoi näitä kolmannen sektorin tuottamia palveluja asiakkaalle. Ja silti pidän viisaana, että myös asiakas maksaa osansa tai ainakin ymmärtää, että joku sen maksaa.

Perinteisessä urheiluseurassahan tuon maksun saattaa edelleenkin suorittaa ainakin osin (talkoo)työnä tai nykykielellä toimimalla vapaaehtoisena. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään maksusta, vaan ennen kaikkea toimijuudesta eli oman vastuun ja velvollisuuden täyttämisestä. Tämä on äärimmäisen tärkeää, vaikka monet nykyihmiset pitävät kaikkia velvollisuuksia lähtökohtaisesti vastustettavina asioina. Nämä samat ihmiset saattavat sitten korona-aikana hurrata sairaanhoitajille, jotka vain hoitavat velvollisuutensa – paradoksi? Minusta jokaisen olisi hyvä oppia tekemään velvollisuutensa itseään ja muita kohtaan. Siitä tulee se kuuluisa hyvä mielikin. Ja hyvästä mielestä ei ole pitkä matka hyvinvointiin.

Ehdottomasti siis ennemmin talkootyö kuin maksu, jos nämä asetetaan rinnan. Aina talkootyö ei kuitenkaan ole mahdollista ja silloin maksu ”tarpeen mukaan” on hyvä periaate. Kolmannella sektorillahan se tarkoittaa yleishyödyllisyyttä eikä organisaation voittoa.

Kun totuus on kuitenkin se, että osa vähän liikkuvista tai muuten ei-aktiivisista tarvitsee voimakkaampaa (kalliimpaakin) tukea, niin silloin yhteiskunnan takalaudan tulisi tulla auttamaan subventioidensa kanssa. Sama voi toki toimia hyvän insentiivinkin avulla eli hyvästä toiminnasta saadulla palkkiolla kustannetaan laadukkaampaa ja määrällisesti kattavampaa palvelua. Jos siis jokin organisaatio (urheiluseura tai vaikka terveyspalveluyritys) saa vähän liikkuvat liikkumaan, niin se saa siitä palkkion. Tässä en nyt puutu siihen, mitkä keinot olisivat parhaimpia, sillä tärkeämpää olisi se, että organisaatiot saataisiin nyt toimimaan pitkäjänteisesti ja kokonaistaloudellisesti fiksusti oman alueensa ihmisten hyvinvoinnin hyväksi.

Maakunnallisuutta tai alueellisuutta perustelen myös sillä, että maamme on vapaaehtoistoiminta-aktiivisuuden perusteella kovin jakautunut. Karkeasti ottaen raja noudattelee kuuluisaa Pähkinäsaaren rauhan rajaa, jossa menee myös sairastavuuden ja sitä kautta kuolleisuudenkin iso raja. On hyvä, että eri puolilla maata toimitaan fiksusti eikä pakoteta kaikkia samoihin kaavoihin. Toisessa ääripäässähän ovat Pohjanmaan rantaruotsalaiset sosiaalisen pääoman suurkapitalisteina ja hyvinvoinnin mallioppilaina.

Tulevaisuudessa saattaa muuten käydä niin, että maakunnista tulee kuntia (kunnat yhdistyvät) ja silloin esimerkiksi Helsingin ajama sote-malli toteutuu. Ongelmammehan ovat liian pienet kuntayksiköt, joilla ei ole mahdollisuuksia tuottaa kaikkia palveluita asukkailleen. Tuleva sote-ratkaisu ei ole ihanteellinen, koska se saattaa rikkoa toimivan yhteistyön kuntien sisällä eri toimialojen, 3. sektorin ja yksityissektorin kanssa. Maakunta voi kuitenkin parhaimmillaan kehittää vielä paremmat yhteistyökuviot.

Alla muutama kirjoitus aiheesta sekä vapaaehtoistoiminnan ja sosiaalisen pääoman merkityksistä.

Tiihonen A. 2018.  Kulttuuri pidentää ikää – mutta onko se kulttuurin ainut tehtävä? (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/12/kulttuuri-pidentaa-ikaa-mutta-onko-se-kulttuurin-ainut-tehtava/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.1. 2018.

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (https://etene.fi/documents/1429646/1559062/ETENE-julkaisuja+28+L%C3%A4himm%C3%A4isvastuu+Suomessa+-+ket%C3%A4+kiinnostaa.pdf/1df0746d-2657-478e-8e5f-47229b8ab3db/ETENE-julkaisuja+28+L%C3%A4himm%C3%A4isvastuu+Suomessa+-+ket%C3%A4+kiinnostaa.pdf). 

Tiihonen A. 2015. Love hurts, trust kills – sosiaalinen pääoma ja amerikkalainen unelma. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Lovehurts.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Onko Suomi kuin Amerikka? (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/OnkoSuomiAmerikka.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

Kansalaisyhteiskunta (3. sektori) on pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tärkeä peruspilari, vaikka usein väitetäänkin suuren julkisen sektorin olevan meidän ihmeemme takana. Muistettava kuitenkin on, että ainoastaan aktiivisen kansalaistoiminnan tuloksena meillä ovat nämä erinomaiset julkiset palvelut ja että ilman aktiivisia ihmisiä ja kansalaisyhteiskunnan organisaatioita meillä ei olisi varaa kovin hyviin julkisiin palveluihinkaan. Mutta ei unohdeta yksityissektoria eikä perheitä tai kotitalouksiakaan.

Poikkeustilan aikana olen ollut todella ilahtunut mm. siitä, että perheet ovat alkaneet liikkua keskenään niin kotona kuin luonnossakin. Toivon, että tällainen monin tavoin fiksu ja edullinen perheliikkuminen jatkuu koronan jälkeenkin. Jos meillä 2000-luvun ihmisillä jokin on ollut hukassa, niin se on ollut perhe tai se, minkälaista perheessä pitäisi olla.

Sukupuolten ja sukupolvien rooliodotukset on rakennettu hyvin itsekkäistä näkökohdista ikään kuin muut perheenjäsenet olisivat kunkin yksilön onnen tiellä. Tästä ei nyt tässä enempää, vaikka aihe on erinomaisen tärkeä etenkin liikkumisen näkökulmasta, sillä kyse ei ole vain rahasta, vaan myös ajasta. Ja aika on rahaa. Jos liikut yhdessä puolisosi tai lastesi kanssa, olet lyönyt kaksi tai jopa kolme kärpästä yhdellä iskulla.

Meillähän on rooliodotuksia niin vanhempina (äitinä/isänä), puolisoina (miehenä/vaimona), työntekijöinä kuin harrastajina/kavereina/ystävinä. Näille kaikille pitäisi löytää arjesta aikaa. Monet varmaan huomasivat, että koronakaranteenit saattoivat helpottaa juuri tätä ahdistusta, kun aina pitäisi olla jossain muualla täyttämässä jotakin toista rooliodotusta. Nyt ne kaikki olivat siinä saman olohuoneen pöydän ääressä.

Näistä en muuten puhunut ohjelmassa oikein mitään, vaikka olisi pitänyt, jos olisin ehtinyt (alla joitakin linkkejä, vaikka iso osa näistä teemoista kirjoittamistani jutuista on vain paperijulkaisuissa).

Sen sijaan annoin välivinkin eli kehotin seniorikansalaisia kuluttamaan hyvinvointipalveluihin, joista olisi triplahyöty eli se toisi heille itselleen hyvinvointia, työllistäisi nuoria ammattilaisia ja vaikuttaisi kumpaakin kautta siihen kirottuun tilanteeseen, josta eläkeläisiä syytetään kalliiden palveluiden käyttäjinä. 

Tiihonen A. 2020. Koronasta käänteen tekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin… (https://tuki.kunnolla.fi/2020/05/12/blogi-koronasta-kaanteen-tekeva-kokemus-liikkumisen-aloitus-lisaaminen-ja-jatkaminen-koronan-jalkeenkin/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 12.5.2020.

Tiihonen A. 2020. KAEMista innovoitua: alkaako nyt ulkona liikkumisen renessanssi? (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/23/blogi-kaemista-innovoitua-alkaako-nyt-ulkona-liikkumisen-renessanssi/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 23.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Muistakaa kannustaa eri sukupolvia liikkumaan koronankin aikana! (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/17/blogi-muistakaa-kannustaa-eri-sukupolvia-liikkumaan-koronankin-aikana/).  Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 17.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Kokemusliikunnalla selviämme koronankin kanssa (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/10/blogi-mista-on-kysymys-kaemissa/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 10.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Mistä on kysymys KAEMissa? https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/09/mista-on-kysymys-kaemissa/) Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 9.4.2020.

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011)Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf). 

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1

Urheiluseurojen rooli – tarvitaanko rinnalle liikuntaseuroja tai -osuuskuntia – niiden idea.

Edellä esittelinkin tuota liikuntaosuuskuntaa tai –poolia aika monipuolisesti, joten keskitytään tässä urheiluseuroihin. Niistähän sanoin, että jos urheiluseuroja ei olisi jo keksitty, ne tulisi keksiä mahdollisimman nopeasti. Usein unohtuu, että urheiluseurat ovat aivan ylivoimaisia ihmisten – varsinkin lasten ja nuorten, mutta myös heidän vanhempiensa – aktivoijia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kriitikoiden kannattaisi miettiä, minkälaiselta maailmamme näyttäisi, jos meillä ei olisi urheiluseuroja. Ehkä tämä kotikaranteeni antaa pientä esimakua siitä, minkälaista se tosiaan olisi? Ja urheiluseurassa tämä kansalaisten aktiivisuus tapahtuu varsin edullisesti sekä yksilöitten että yhteiskunnan kannalta.

Itse olen kokenut sen eri-ikäisenä monissa hienoissa urheiluseuroissa, joissa olen saanut urheilla ja oppia elämää. Kovin kallista se ei koskaan ole ollut, vaikka 1970-luvulla maksut olivatkin pieniä nykypäivään verrattuna. Rahaakin oli paljon vähemmän. Viime aikoina julkisuudessa yleistyneestä negatiivisesta ja kriittisestä puheesta huolimatta seuratoimijat ovat hyvinkin tyytyväisiä urheiluseurassa toimimiseensa. Tämä näkyy hyvin myös tässä tutkimuksessamme, jota avasin myös ao. blogikirjoituksessani.

Tiihonen, Arto; Keskinen, Lauri (2016) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://minedu.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-263-421-4).  Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (https://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Vaikka itsekin olen kritisoinut suomalaista huippu-urheilua ja sitä ohjelmassakin kuvasin ”laiskaksi”, koska yksi maailman tunnetuimmista brändeistä eli Olympia(komitea) ei saa hankittua kunnolla yksityistä rahaa huippu-urheiluun. Tässähän me olemme paljon pohjoismaisia veljiämme jäljessä. Silti Suomessa myös osataan hoitaa asioita fiksusti, mitä osoittaa vaikkapa tämä pieni selvitykseni suomalaisista liigapalloilujoukkueista. Hämmästyin itsekin, miten laajasti eri paikkakunnilla meillä pelataan liigatasoista pallopeliä. Onhan silloin kyse paljon muustakin kuin alueen taloudellisesta kapasiteetista.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Liikunnan julkinen rahoitus – taso ja oikea kohdennus. Veikkaus-kritiikkiä. Lopuksi pari sanaa huippu-urheilun rahoituksesta: sijoittajamessut ja mesenaattitoiminta

JiiPee Rantalalla nuo kolme olivat erillään, mutta niputan ne samaan pakettiin, koska niillä on looginen yhteys. Aloitan Veikkaus-kritiikistä, josta sanoinkin ohjelmassa melko painavasti sen, että en pidä ollenkaan hyvänä, että liikunta/urheilu, kulttuuri, nuorisotoiminta ja osa tieteestä rahoitetaan epäeettisin tavoin hankitulla rahalla, joka kaiken lisäksi määrittää näiden äärimmäisen tärkeiden toimintojen poliittisen arvon. Tähän samaan päätelmään on nyt tullut mm. Olympiakomitean väistyvä puheenjohtaja Timo Ritakallio (https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006661565.html).  

Olen aivan varma, että esimerkiksi liikunnalle ja urheilulle annettaisiin enemmän tukea, jos eduskunta päättäisi puhtaalta pöydältä näistä samoin perustein kuin muistakin lähinnä verovaroin kustannetuista toimista. Mikään tutkimus, järki eikä edes kokemus ja tunne voi tulla muuhun tulokseen. Ainoastaan laiskuus ja nykyisen systeemin helppous sekä siitä johtuva julkisen keskustelun puute ja heikkotasoisuus voisi selittää sen, että jotkut kansanedustajat vastustaisivat liikuntamäärärahojen nostamista. Sehän on äärimmäisen tehokasta ja edullista hyvinvointipolitiikkaa.

Tiukassa paikassa haluaisin nähdä sen kansanedustajan, joka uskaltaisi esittää nykyisten melko vaatimattomien liikuntamäärärahojen alentamista, vaikka nyt kun sitä tiukkaa paikkaa ei tule, tämä sama edustaja saattaakin esittää kriittisiä kannanottojaan. Tosin niitäkään en ole paljon kuullut. Itse ihmettelen eniten ”Veikkauksen edunsaajien” porukkaa, joka näyttää olevan aina hirveän tyytyväinen siihen, mitä sattuvat sieltä Veikkaukselta saamaan. Kovin harva veronmaksaja on niin läpeensä tyytyväinen siihen, mitä saavat verovaroin kustannettuna, vaikka syytä tyytyväisyyteen olisikin.

Edunsaajathan puolustavat epädemokraattista ja sisäpiiritoimintaa suosivaa Veikkaus-kytköstä aivan kuin he olisivat varmoja, että valtio (eduskunta) ei tälle meidän toiminnallamme juuri mitään antaisi ellei tällaista erillistä tulonlähdettä olisi olemassa.   

Veikkaus-kritiikkiähän ei kuitenkaan muilta osin enää tarvitse tässä tehdäkään, koska ”ne ovat tehneet sen itse”. Tässä kuitenkin blogini ajalta ennen kuin tämä keskustelu varsinaisesti alkoi. Siinä on toki monia sellaisia teemoja, joita ei ole vielä käsitelty julkisuudessa.

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Huippu-urheilun tukemisen suhteen huomasin toisen mokani tuossa ohjelmassa tai ehkä ne olivat tiedostamattomia esteitä itselleni? En siis puhunut insentiiveista, vaikka olisi pitänyt, mutta en myöskään saanut kielen päälleni joukkorahoitus –termiä. Osin se johtui tuosta toimittajan kysymyksestäkin, mutta kyllä se oli oma moka.

Joukkorahoitus on käsitteenä juuri sitä, mitä nyt huippu-urheilun rahoituksessa tulisi kokeilla. Periaatteessa se toki on samaa, mitä sijoittajamessuilla ja mesenaattitoiminnassa tehdäänkin. Jälkimmäiset antavat kuitenkin ehkä kapeamman kuvan aiheesta. Minähän pohdin tuossa ao. blogissani sitä, miten kansa joukkorahoitusmallin avulla voisi osallistua huippu-urheilun rahoittamiseen vähän YLE-veron periaatteita mukaillen.  

Tiihonen A. 2018. Kansa tukemaan huippu-urheilua (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/18/kansa-tukemaan-huippu-urheilua/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.1.2018.

Paljon siis tuli sanottua ja paljon jäi – onneksi – sanomattakin. Tästä blogista ja näistä linkeistä siis tarkempaa ja perustellumpaa tietoa aiheista.

Ohjelmassa mainitsin jossakin vaiheessa, etteivät monetkaan tiedä kokemuksellisesti, miten valmennus tai vaikka systemaattinen liikkuminen ja kuntoilu vaikuttavat. Joskus silloinkin, kun tulokset ovat ilmiselviä, ihmiset eivät näe syy- ja seuraussuhteita kovin selvästi.

Tarkoitukseni oli mainita tästä lonkkaproteesileikkauksesta, toipumisesta ja kuntoutumisesta kertovasta blogisarjastani, jolla on ollut vuosien mittaan paljon lukijoita, joilta olen myös saanut runsaasti kiittävää palautetta. Sehän on erinomainen esimerkki siitä, miten taloudellisestikin hyödyllistä on pitää itsestään huolta ja kuntouttaa itseään.

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf). Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi, 3.3.2013.

Ja ihan lopuksi – kuten ohjelman kuuntelijana tiedät: viikon talousvinkki- tai viisaus.

Tätä en kuitenkaan paljasta, vaan kehotan arvoisaa lukijaani menemään YLE Areenaan.

Sen sijaan, jos haluatte, paljastan uuden sanonnan, jonka ohjelmassa keksin. No, ei se mitään, kerron kuitenkin, sillä joku ehkä saattoi luulla sitä mokaksi. Mikä maksaa –ohjelman lisäksi suosikkeihini kuuluu Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää, jossa olinkin muutama vuosi sitten tulkitsemassa erilaisten tanssillisten liikuntamuotojen, kuten aerobic jne., käsitteitä. Seuraava sitaatti siis ajatuksistani, kun itse huomasin kielellisen innovaationi.

Fraasirikos vai sitaattivinkki? Tätä mietin, kun kuuntelin Mikä maksaa? –ohjelmaa YLE Areenasta (https://areena.yle.fi/audio/1-1811853). Huomasin käyttäneeni innovatiivista ilmaisua ”huuli poskessa”, millä tarkoitin näkyä, joka loistaa naamataulustani sen jälkeen, kun liikuntapolitiikasta päättävät kuuntelevat tuon saman äänitteen. Uskon, että silloin avokämmen läpsähtää päin näköäni niin, että huuli repeytyy verisenä poskelleni. Toivon kuitenkin, että se on vain ensireaktio ja sillä välin kun – tietenkin – käännän toisen huuli-poskiyhdistelmäni pahoinpideltäväksi, tämä valtaapitävien joukko oivaltaa, mitä puheillani tarkoitin ja se jo käteen nostettu kivi jää heittämättä. Syntiseenhän se kalikka lopulta kalahtaa eikä kukaan ehdoin tahdoin omaan jalkaansa ammu. Todellisuudessa, siinä, jota en kellokkaiden kanssa kuitenkaan jaa, vaikeneminen on varmaankin edelleenkin jopa kultaa kovempaa valuuttaa. ”Sanattomaksi vetää”, sanoi pistetty sikakin, kun huulesta vedettiin.

Nyt kuitenkin odotan Pasi Heikuran vetämän Aristoteleen kantapään avustavien stasistien ilmiantavan kielipoliisin fraasirikosryhmälle tuon juuri keksimäni sanonnan, vaikka sen tulisi kuulua päivystävien sitaattirefereiden hakukoneissa raksuttavien kielenuudistusalgoritmien soitetuimpien listoille.

Ohjelma loppuu, mutta maailma toivottavasti ei…

Mikä maksaa –ohjelmassa käsittelimme laajasti liikunnan ja urheilun rahoitusta eri näkökulmista. Silti näkökulma on näinä ilmastonmuutokseen havahtumisen aikoina aivan liian kapea. Käsittelin aihetta blogissani syksyllä 2019, kun valmistauduimme taas kerran irvokkaaseen kulutusjuhlaan nimeltä Black Friday.

Päätin pistää myyntiin parhaimmat säästötarjoukseni, joilla maailmaa voisi säästää turhalta kuluttamiselta ja lisätä fiksua elämää säilyttävää aktiivisuutta. Tarjous on edelleen voimassa!

Tiihonen A. 2019. Black Friday – mahtavat säästöt juuri sinulle Suomi ja maailma! (https://www.miksiliikun.fi/2019/11/29/black-friday-mahtavat-saastot-juuri-sinulle-suomi-ja-maailma/). Blogi sivulla  www.miksiliikun.fi, 29.11.2019.

Kotiovelta liikkumaan, laulamalla lisää ikää ja vapaaehtoistoiminnasta voimaa!

#Rajis_Länskä_kylätapahtuma2020

Mistähän nämä mystiset kiviolennot ovat peräisin? Nämä löytyvät Rajakylän koulun takaa, mutta lisää tällaisia asustelee Länsimäentien pohjoispään molemmin puolin heti liikenneympyrän jälkeen Kehä III:lle mentäessä. Käy kylässä…

Elämme erikoisia aikoja. Matkustamista on rajoitettu koronan takia erittäin paljon eikä se tulle koskaan palaamaan entiselleen. Lähikontakteja pitäisi välttää ja yhteislaulamista täytyy erityisesti varoa. Julkinen talous kuten myös monen perheen ja yksilön talous on heikentynyt vakavasti.

Myös me Itä-Vantaan asukkaat koemme nuo tapahtumat sekä yhteisesti että erityisesti – meillä on yhteisiä sääntöjä ja rajoituksia, joita meidän tulee noudattaa. Korona kohdistuu meistä jokaiseen myös omilla erityisillä tavoillaan.

Erikoiset ajat vaativat erikoiset toimenpiteet. Jos emme voi matkustaa ulkomaille tai emme voi harrastaa asioita jonkun koronarajoituksen takia, niin meidän tulee olla kekseliäitä löytääksemme matkailu- ja retkeilykohteita lähempää. Voimme myös vaihtaa ainakin väliaikaisesti harrastuksiamme ja vältellä kotisohvaa aktiivisesti.

Kuorolaulaminenkin on mahdollista, kun toimitaan fiksusti. Vivacelaiset harjoittelevat Länsimäen koulun isossa auditoriossa suojavisiireihin sonnustautuneina. Esityksissä turvavälit muihin laulajiin ja yleisöön pidetään riittävän suurina.

Selvää myös on, ett tulevaisuudessa tarvitaan yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa. Se oli selvää senkin vuoksi, että väestömme ikääntyy edelleen, vaikka olemme jo nyt yksi maailman ikääntyneimmistä kansakunnista. Tiedämme, että vapaaehtoistoiminta auttaa vapaaehtoista ehkä jopa enemmän kuin autettavaa tai tuettavaa. Koronan aikana tarvitsemmekin myös uusia vapaaehtoistoiminnan muotoja.

Mitä me voimme tehdä täällä Rajakylässä ja Länsimäessä?

Voimme lähteä kotiovelta liikkumaan. Upeaa luontoa ja luontoreittejä löytyy joka puolelta, eikä todellakaan tarvitse lähteä autolla lenkkireittejä etsimään. Kansallispuistokin on kulman takana. Valtavan hienoja lähiliikuntapaikkoja on sekä Vantaan että Helsingin puolella suorastaan ylenpalttisesti. Sisäliikuntaankin löytyy aivan riittävästi hyviä tiloja.

Jos suihkussa laulamisen lisäksi tuntuisi hyvältä idealta mennä kuoroon laulamaan, niin kylältämme löytyy aivan mahtava Vivacen kuoroperhe (https://www.vivacekuorot.fi/), jossa lapset, teinit, nuoret, aikuiset ja seniorit voivat harrastaa laulua loistavan kuoronjohtaja Mia Makaroffin ohjauksessa. Alueelta löytyy muitakin kuoroja.

Harrastus- ja vapaaehtoistoiminnan mahdollisuudet ovat myös erinomaiset, sillä urheiluseuroja ja muita yhdistyksiä toimii alueella – esim. aktiivinen Rajakylän pientaloyhdistys. Rajakylän liikuntapuisto ja Pallopuisto ovat mahtavia lähiliikuntapaikkoja ja sisäliikuntamahdollisuudet Rajakylän tenniskeskuksessa ja Campo Centerissä ovat nekin erinomaiset.

Mitä voisimme tehdä enemmän ja paremmin? ”Kokeilepa ihan omalle kohalle!”

Suomalaiset liikkuvat vähemmän kuin ennen, yksinäisyys ja toimettomuus ovat yhä suuremman osan ongelmina, ja monet ennen aktiiviset yhdistyksetkin ovat joutuneet lopettamaan toimintansa. Vaikka elämme melkein paratiisissa mitä tulee olosuhteisiin, niin läheskään kaikki naapureistamme eivät voi, osaa tai uskalla lähteä liikkumaan tai harrastamaan.

Varmaan on niitäkin, jotka eivät haluakaan olla aktiivisia, ja heillä on tietysti täysi oikeus siihen. Maailmamme ja kulutusyhteiskuntamme tukee passiivista elämäntapaa tuottamalla palveluja ja viihdettä reilusti yli jokaisen oman tarpeen. Koukuttavaa ohjelmaa löytyy kaikista mahdollisista laitteista, joten hyvätkään vaihtoehdot kodin oven ulkopuolella eivät välttämättä avaudu edes niille, jotka haluaisivat mukaan toimintaan.

Tiedämme, että pelkkä tieto ei saa ihmisiä liikkumaan tai osallistumaan vapaaehtoistoimintaan. Meitä pitää suostutella, meitä pitää pyytää ja meitä täytyy kannustaa.

No nyt suostuttelemme ja suosittelemme. Tarkoitus on, että liikkujat, laulajat ja muut aktivistit ja heidän lähipiirinsä kertoisivat, miten hienoja kokemuksia siellä saa ja miten merkityksellistä harrastaminen on.

Me myös pyydämme, että kokeilette jotain uutta ja itsellenne mahdollisesti sopivaa toimintaa. Ihan varmaa on, että mukaan tulostanne ilahdutaan – koskaan harrastajia ei liene liikaa.

Uskon, että saatte myös kannustusta sekä siihen, että hakeudutte harrastamaan, mutta myös harrastuksen aloitettuanne. Aika harva on tainnut lopettaa harrastuksensa pelkkään kannustuksen puutteeseen.

Kynnys voi olla kaikesta huolimatta liian korkea; ”enhän minä ole liikuntaihminen”, ”toiset ovat niin paljon parempia”, ”eikös kuorossa pidä osata laulaa”, ”mitä siellä oikein tehdään?”, ”enhän minä tunne sieltä ketään” tai ”minulla on niin paljon muutakin” ovat kaikki hyvin tyypillisiä vastauksia, kun kysytään, miksi emme osallistu harrastus- tai vapaaehtoistoimintaan. Ne ovat myös aidosti oikeita syitä olla harrastamatta.

Mutta ovat ne myös sitä ”tietoa” (suomeksi myös mielikuvia tai ennakkoluuloja), joka pitäisi testata ”kokeilemalla ihan omalla kohalle”, kuten juuri edesmennyt kansantaiteilija Jope Ruonansuu olisi asian ilmaissut.

Suostuttelen, pyydän ja kannustan sinua – siis juuri sinua – tulemaan mukaan kokeilemaan erilaista toimintaa tai lähtemään ainakin luontoon lenkkeilemään. Ja kysy naapuri, ystävä tai perheenjäsen mukaan.

Järjestämme ensimmäisen Rajakylän ja Länsimäen kylätapahtuman virtuaalisena 28.9.-10.10. välisenä aikana Rajakylän ja Länsimäen alueen facebook-sivuilla ja muualla somessa.


Haastamme myös sinut kertomaan omista harrastuskokemuksistasi tällä viestillä:

”Hei, tämä on haaste kaikille rajakyläläisille ja länsimäkeläisille: nyt saa kehua alueemme harrastusmahdollisuuksia ja vinkata niistä myös muille. Kertokaa, missä ja miten liikutte, urheilette, lenkkeilette, laulatte, soitatte tai osallistutte muuhun harrastus- ja vapaaehtoistoimintaan. Älkää pitäkö kynttilää vakan alla, vaan tulkaa rohkeasti ulos kuplastanne. Tehdään tästä vielä hienompi paikka elää ja harrastaa! Tämä on muuten avoin kutsu ensimmäiseen Rajis-Länskä_kylätapahtumaan, joka toteutetaan virtuaalisena (18.9.-10.10.) #Rajis-Länskä_kylätapahtuma2020”

Aiheeseen liittyviä lukusuosituksia

Tiihonen A. 2020. Sitkeää koronaliikkumista eli koronaliikuntasosiologin ajankohtaiskatsaus (https://tuki.kunnolla.fi/2020/09/18/blogi-sitkeaa-koronaliikkumista-eli-koronaliikuntasosiologin-ajankohtaiskatsaus/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 18.9.2020.

Tiihonen A. 2020. Poikkeustilakevät 2020 liikkumisen ja miesten näkökulmista – koronakirjoituksiani1 (https://www.miksiliikun.fi/2020/06/07/poikkeustilakevat-2020-liikkumisen-ja-miesten-nakokulmista-koronakirjoituksiani1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.6.2020.

Nykänen, Anna-Stina (HS, 12.7.2020) Suomelle syntyi kuntovelkaa (https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006567657.html?share=73bf2778b61bb009dcd79d820c124120&fbclid=IwAR1qtsXHofQATLuhgp4mBh_o3k8mYsDOwlxAElx_bycwOCt2Gz4BdxhXx2k).   

Tiihonen A. 2019. Ikääntyvä Suomi tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoistoimintaa (https://www.hs.fi/paivanlehti/20032019/art-2000006040764.html), HS-mielipide, 20.3.2019.

Tiihonen A. 2018.  Kulttuuri pidentää ikää – mutta onko se kulttuurin ainut tehtävä? (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/12/kulttuuri-pidentaa-ikaa-mutta-onko-se-kulttuurin-ainut-tehtava/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.1. 2018.

Poikkeustilakevät 2020 liikkumisen ja miesten näkökulmista – koronakirjoituksiani1

Kolme kuukautta koronapoikkeustilaa – 26 julkaistua kirjoitusta, 33 sivua koronapäiväkirjaa (lopetin 2.5.) ja lisäksi monenmoisia keskusteluja, joissa koronan aiheuttama poikkeustila on ollut keskeisenä aiheena.

Koronan vaikutus omaan arkeeni oli melkein minimaalista. Olen tehnyt etätöitä melkein 10 vuoden ajan, joten olen osaava ”kokemusasiantuntija”. Suurimmat muutokset olivat se, etten voinut tavata lapsenlastani emmekä voineen pelata sulkapalloa kavereiden kanssa. Iäkkäästä äidistäni huolehdin lähes tavalliseen tapaan alun epätietoisuuden jälkeen. Tai oikeastaan teimme sitä vaimoni kanssa normaalia enemmän, koska muut pitivät häneen suositeltua etäisyyttä. Muuten elin hyvin normaalisi ja lähipiirissänikin osattiin sopeutua helposti turvaväleihin eivätkä ne vaikuttaneet vuorovaikutukseemme tai tekemisiimme paljonkaan. Ulkona liikuttiin ja seurusteltiin ehkä jopa tavallista enemmän. Kaupoissakin kävimme lähes normaalisti.

Koronan vaikutus ajatteluuni, töitteni sisältöön ja osin muotoonkin oli kuitenkin suuri. Poikkeustilan erilaiset vaikutukset ovat keskeisinä teemoina noissa kirjoituksissani. Koronapäiväkirjoissani yritin selvittää itselleni, miten tämä koronapandemia ja poikkeustila vaikuttavat elämääni ja miten siihen pitäisi suhtautua.

Julkaistuissa kirjoituksissani pyrin keskittymään ”koivistomaisesti” voimaannuttaviin asioihin. Kun en tiennyt, mikä on totta omaani laajemmassa maailmassa ja minkälainen tulevaisuus on, niin keskityin niihin asioihin, jotka ovat varmasti hyviä, oli poikkeustila tai ei. Poikkeustilahavainnoista tai -kokemuksista käytin vain joitakin esimerkkejä kirjoituksissani väittämättä, että ne ovat ainut totuus kyseisestä asiasta.

Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden nettisivun otsikko ”Poikkeustilapuuhaa” oli minusta erinomainen, vaikka itse tuotin sinne myös ajattelua virittävää materiaalia. Omissa jutuissanikin oli toki paljon konkreettisia ja kokemuksellisia esimerkkejä siitä, miten myös poikkeustilassa voi ja kannattaa liikkua.

Erityisen tärkeäksi muodostui myöhemmin se, miten pidettäisiin yllä poikkeustilassa opittuja uusia liikkumistapoja eli luontoliikkumista, perheen kanssa leikkimistä, kotijumppaa ja yleensäkin arkeen hyvin sopivia liikuntatapoja.

Miessakit ry:n ”koronakaranteeniblogit” tuntui sekin hyvältä, sillä sen alla saatoin pohtia syvällisiä asioita hyvästä tahdosta, armosta, selviytymisestä, lähimmäisvastuusta, miehisyydestä, kokemusliikunnasta ja jalkapallosta eri tavoin tulkittuna. Ja tulevaisuudesta poikkeustilan ykkösvaiheen jälkeen.

Nyt emme vielä tiedä, mikä koronapandemiassa ja poikkeustilassa oli hyvää ja mikä huonoa. Selvää on, että tämä vaikutti talouteemme negatiivisesti, mutta siinäkin on sekä voittajia että häviäjiä. Niin käy aina. Omaan elämäämme korona vaikutti mielestäni suurimmaksi osaksi positiivisesti. Nyt olisikin siis erittäin tärkeä pitää yllä näitä hyviä tottumuksia niin hyvin kuin voimme.

Ja nyt paljastan sen, mitkä asiat minua eniten ihmetyttivät ja ärsyttivät poikkeustilan aikana. Pakko tunnustaa, että tieteestä ja tutkimuksesta ei ole ollut tässä poikkeustilassa paljon hyötyä. Vaikka koronavirus käyttäytyi jonkin verran epänormaalisti, niin olisi voinut olettaa, että tällaisiin erittäin todennäköisiin pandemiatilanteisiin olisi ollut laadittuna valmiita malleja siitä, miten ihmisten, instituutioiden, kansakuntien ja kansainvälisten yhteisöjen tulisi toimia – eikö kenelläkään suurissa yliopistoissa tai tutkimuslaitoksissa tullut mieleen tehdä tällaisia?

Liikuntasosiologina ja ikääntymistäkin tutkineena nostan esiin vain kaksi esimerkkiä, vaikka niitä olisi runsaasti. Poikkeustilan alkupuolella haastateltiin ihmisten liikuntakäyttäytymistä tutkinutta sosiaalipsykologia, jonka pääviestinä oli se, että ihmiset eivät noudata suosituksia, vaan heille pitää antaa vahvempia ja velvoittavampia ohjeita.

Luettuani jutun olin todella ärsyyntynyt sekä siitä, että oletin tutkijan olevan pahasti väärässä ja toiseksi siitä, että miten tieteessä yleensäkin oletetaan asioita ”laboratoriotutkimusten” eli ns. näyttöön perustuvien tutkimustulosten perusteella. Ongelmahan on, ettei tuollaisissa tutkimuksissa voida juuri ottaa huomioon ”sosiaalisissa todellisuuksissa” olevia ratkaisevia eroja tutkittavien ja muiden kansalaisten ja heidän todellisuuksiensa välillä. Poikkeustila nimittäin on sananmukaisesti poikkeustila ja silloin ihmisetkin käyttäytyvät toisin kuin normaalioloissa.

Tähän liittyen riskiryhmien eli varsinkin yli 70-vuotiaiden eristämisen negatiivisista vaikutuksista olisin kuvitellut esimerkiksi gerontologia- ja liikuntatiedeorganisaatioiden nostavan kovan metelin aiempien tutkimusten perusteella. Tähän herättiin vasta toukokuun puolivälin tienoilla, vaikka jo paljon aiemmin oli myös kokemustietoa asiasta.

Menettivätkö tutkijat ja heidän organisaationsa ”akateemisen ajattelun ja mielipiteen ilmaisun vapautensa” poikkeustilassa – vai onko sitä ollut viime aikoina muutenkaan, kun itsenäisen ajattelun profeetta Esa Saarinenkin liputtaa nyt sopeutumisen ja byrokraateille alistumisen puolesta. Entä jos Esa olisi asunut poikkeustila-ajan Ruotsissa, olisiko hän samaa mieltä?

Valitettavasti intuitioni oli oikeassa eli me suomalaiset noudatimme suosituksia liiankin hyvin. Koronan etenemisen kannalta tämä oli tietysti hyvä yllätys, vaikka tieteestä ja tieteilijöistä saikin näiden esimerkkienkin pohjalta kuvan, ettei niihin kannata luottaa. Sama ongelma tietysti näkyi tavalliselle kansalle THL:n ja epidemiologien sekavina ennustuksina.

En tietenkään väitä, että tieteen tulisi tietää kaikkia asioita etukäteen, mutta aivan varmasti jopa eri tieteenalat tai vaikkapa monialainen yliopisto olisi voinut aika pienelläkin panostuksella saada aikaan erilaisia skenaarioita tartuntatautien etenemisestä ja siitä, miten jopa yksittäisten ihmisten kannattaisi silloin toimia.

Aika yksinkertaista olisi tässäkin tapauksessa ollut antaa vahva ohje siitä, että ihmiset pitäisivät huolta kunnostaan turvallisilla tavoilla, joita oli koko ajan aivan riittävästi käytössä. Itsehän kirjoitin tästä melkein jokaisessa kirjoituksessani.

Toinen asia, josta olen erityisen huolissani on se, että me suomalaiset olimme tosiaan hyviä ”heittämään lusikan nurkkaan” (mitä sekin alun perin lienee tarkoittanutkin) ja pistämään valtiolle anomuksia vetämään. Mutta olemmeko yhtä hyviä nousemaan poikkeustilan lamaannuksesta aktiiviseen, mutta turvalliseen ja fiksuun todellisuuteen? Varmasti jatkan aiheen seuraamista ja siihen vaikuttamista tulevina viikkoina, kuukausina ja vuosina, sillä ”hyvää poikkeustilaa” ei kannata jättää käyttämättä hyväksi.

Itse kuitenkin pelkään, että poikkeustilasta nostetaan esiin ja tutkitaankin lähes pelkästään sen negatiivisia vaikutuksia. Etujärjestöt ja hyvää ajattelevat tutkimuslaitoksethan saavat ”käyttöaineensa” ongelmista ja kurjuusdiskursseista eivätkä positiivisista, voimaannuttavista tai resilienssiä lisäävistä ilmiöistä.

Jos olisin oikein positiivinen, niin toivoisinkin monipuolista työryhmää pohtimaan sitä, mitä tästä koronapandemiasta ja poikkeustilasta kannattaisi oppia ja tutkia, jotta saisimme ne positiiviset asiat esille ainakin samalla volyymilla kuin negatiivisetkin. Ehkä tämä on liikaa toivottu, mutta vielä sen kuitenkin saa sanoa.

Mutta nyt toivorikkaana kesää kohti ja muistakaa ottaa mukaan ne poikkeustilan hyvät asiat reppuunne evääksi. Tässä alla linkit 26 kirjoitukseeni, joissa sitä evästä aika paljon olisikin sekä luettavaksi että toteutettavaksi.

Poikkeustilablogit

Tiihonen A. 2020. Kadonnutta aikaa etsimässä – minkälainen on sinun kuuskytlukusi? (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/09/kadonnutta-aikaa-etsimassa-minkalainen-on-sinun-kuuskytlukusi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Kokemuksellista oppimista kotikouluihin – kyllä tästäkin selvitään! (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/19/kokemuksellista-oppimista-kotikouluihin-kylla-tastakin-selvitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Jalkapalloa. Kyllä, sitäkin. (https://www.miksiliikun.fi/2020/03/18/jalkapalloa-kylla-sitakin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.3.2020.

Tiihonen A. 2020. Hyvän tahdon metsästystä eli koronakaranteenitarinoita miesten kokemuksista ja niiden merkityksistä. (https://www.miessakit.fi/2020/04/09/hyvan-tahdon-metsastysta-eli-koronakaranteenitarinoita-miesten-kokemuksista-ja-niiden-merkityksista/). Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 9.4..2020.

Tiihonen A. 2020. Mistä on kysymys KAEMissa? (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/14/blogi-mista-on-kysymys-kaemissa-2/).  Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 9.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Kokemusliikunnalla selviämme koronankin kanssa (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/10/blogi-mista-on-kysymys-kaemissa/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 10.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Miksi liikut? (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/11/blogi-miksi-liikut/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 11.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Kokemuksellista oppimista kotikouluihin – kyllä tästäkin selvitään! (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/12/blogi-kokemuksellista-oppimista-kotikouluihin-kylla-tastakin-selvitaan/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 12.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Hyvää ja armollista pääsiäistä miehet. (https://www.miessakit.fi/2020/04/12/hyvaa-ja-armollista-paasiaista-miehet/). Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 12.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Rajakylä – liikkujan paratiisi. (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/14/blogi-mista-on-kysymys-kaemissa-2/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 14.4.2020.

 Tiihonen A. 2020. Miksi mies käy ryhmäliikunnassa? (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/15/blogi-miksi-mies-kay-ryhmaliikunnassa/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 15.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Parempien liikkumiskokemusten avulla enemmän liikettä (yrittäjän) arkeen  https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/15/blogi-enemmanliikettaarkeen/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 15.4.2020

Tiihonen A. 2020. Identiteettikokemukset liikunnassa ja urheilussa – rakentamista ja jälleenrakentamista. (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/16/__trashed/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 16.4.2020

Tiihonen A. 2020. Muistakaa kannustaa eri sukupolvia liikkumaan koronankin aikana! (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/17/blogi-muistakaa-kannustaa-eri-sukupolvia-liikkumaan-koronankin-aikana/).  Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 17.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Ruokaa ajattelulle (https://www.miessakit.fi/2020/04/17/ruokaa-ajattelulle-mika-on-hyvaa/?fbclid=IwAR2ZMfLbnJEHI2MS2n51OjoqZ1afmoMy7d13EgXw0ZilRT3qFZ_-hK_dDlM).  Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 17.4.2020. (Visa Kuusikallion esipuheella).

Tiihonen A. 2020. Leikkiminen on nyt kaikkien työtä. (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/21/blogi-leikkiminen-on-nyt-kaikkien-tyota/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 21.4.2020.

Tiihonen A. 2020. KAEMista innovoitua: alkaako nyt ulkona liikkumisen renessanssi? (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/23/blogi-kaemista-innovoitua-alkaako-nyt-ulkona-liikkumisen-renessanssi/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 23.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Kokemusliikunnalla selviämme koronankin kanssa. (https://www.miessakit.fi/2020/04/24/kokemusliikunnalla-selviamme-koronankin-kanssa/). Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 24.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Liikkuminenko kallista? Ei kai. (https://tuki.kunnolla.fi/2020/04/30/blogi-liikkuminenko-liian-kallista-ei-kai/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 30.4.2020.

Tiihonen A. 2020. Lähimmäisvastuu – ketä kiinnostaa? (https://www.miessakit.fi/2020/05/01/lahimmaisvastuu-keta-kiinnostaa/). Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 1.5.2020.

Tiihonen A. 2020. Hauskaa ja liikunnallista vappua (https://tuki.kunnolla.fi/2020/05/01/blogi-hauskaa-ja-liikunnallista-vappua/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 1.5.2020.

Tiihonen A. 2020. Miesten kokemuksista, mielikuvista ja näiden oudosta suhteesta – mitä opin Irwinistä ja Matti Johannes Koivusta? (https://www.miessakit.fi/2020/05/08/miesten-kokemuksista-mielikuvista-ja-naiden-oudosta-suhteesta-mita-opin-irwinista-ja-matti-johannes-koivusta/). Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 8.5.2020.

Tiihonen A. 2020. Koronasta käänteen tekevä kokemus: liikkumisen aloitus, lisääminen ja jatkaminen koronan jälkeenkin… (https://tuki.kunnolla.fi/2020/05/12/blogi-koronasta-kaanteen-tekeva-kokemus-liikkumisen-aloitus-lisaaminen-ja-jatkaminen-koronan-jalkeenkin/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 12.5.2020.

Tiihonen A. 2020. Mihin urheilumuistoja tarvitaan? Onko elämää ilman huippu-urheilua ja mitä tehdä, kun jalkapallon EM-kisat ja kesäolympialaiset jäävät väliin? (https://www.miessakit.fi/2020/05/15/mihin-urheilumuistoja-tarvitaan/). Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 15.5.2020.

Tiihonen A. 2020. Kohti parempaa tulevaisuutta eli mitä karanteenista pitäisi oppia (https://www.miessakit.fi/2020/05/29/kohti-parempaa-tulevaisuutta-eli-mita-karanteenista-pitaisi-oppia/). Blogi Miessakit ry:n nettisivulla, 28.5.2020.

Tiihonen A. 2020. Miten rakentaa fiksut liikkumistavoitteet poikkeustilan jälkeen? (https://tuki.kunnolla.fi/2020/06/05/blogi-miten-rakentaa-fiksut-liikkumistavoitteet-poikkeustilan-jalkeen/). Blogi Vantaan kaupungin liikuntapalveluiden www.kunnolla.fi –sivustolla 5.6.2020.