“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

Urheilukieli-suomi –sanaselityskirjan leikkimielinen tekeminen on herkistänyt kuuntelemaan urheilijoiden kommentteja aiempaa tarkemmin. Kahdessa aiemmassa luvussa analysoin ”mennään nauttimaan” ja ”teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –lausumien perusteluja.

Nyt tarkoituksenani on paneutua myös hyvin tuttuun sanontaan eli “yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”, mutta sitä ennen muutama havainto suomalaisten urheilijoiden kertomista ennakko-odotuksista, mutta nyt myös vähän siitä, miten urheilijat tulkitsevat omia suorituksiaan kisan jälkeen. Näillähän on tietysti jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tästä muuten lisää tässä 4 vuotta vanhassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/).

Yhdistetyn nuori maajoukkue sai ensimmäisestä kisastaan sijat 6. ja 8. Eero Hirvosen ja Ilkka Herolan voimin. Sijoitukset olivat heidän parhaansa olympialaisissa enkä oikein usko, että suuri yleisö olisi heiltä juuri enempää odottanutkaan. Hiukan yllättävää olikin, että sekä Hirvonen että Herola, mutta myös heidän valmentajansa Petter Kukkonen olivat hyvin pettyneitä nuorten miesten suorituksiin. Joukkue oli lähtenyt hakemaan mitalia vielä mäkihyppykisan jälkeenkin.

Yleensä suomalaista urheiluyleisöä ja –toimittajia on haukuttu siitä, että he asettavat urheilijoille epärealistisia odotuksia ennen kisoja. Joskus näin onkin, mikä toki on ymmärrettävääkin, sillä ainahan suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja kaikkien muidenkin maiden kansalaiset toivovat omien urheilijoidensa menestyvän paremmin kuin ennakkoon voisi odottaa. Mikään kai ei ole luonnollisempaa.

Itse olen huomannut, että suomalaisille seuraajille on pikemminkin herkemmässä skeptinen suhtautuminen kuin ylioptimistinen asenne menestysodotuksiin. ”Ei ne kuitenkaan pärjää…”

Mutta mistä mahtaa johtua yhdistetyn joukkueen ulkoapäin katsottuna yliviritetyt odotustoiveet joukkueen sisällä? Ymmärrän, että joukkue tuntee olevansa hyvässä kunnossa, jolloin odotuksia ja tavoitteita on mielestäni järkevääkin nostattaa, jottei alisuoriteta mäessä ja ladulla. Toisaalta päävalmentajakin myönsi, että mäessä oli liikaa jännitystä eivätkä urheilijat saaneet aivan parasta irti hyppyristä. Oliko tavoite asetettu siten liian korkeaksi, voisi hyvinkin kysyä.

Maastohiihdossa odotukset ja tulokset ovat käsittääkseni noudattaneet aika hyvin kauden aiempia tuloksia. Krista Pärmäkoski odotti itsekin itseltään mitalia vaikka joka matkalta. On helppo luvata sellaista, joka on todennäköistä. Muilta naishiihtäjiltä odotettiin enemmän kuin mitä on nyt saatu,  mutta aika vähän sellaiseen oli perusteita.

Mieshiihtäjistä Risto-Matti Hakola lupasi hyvän tuloksen ja sai sen – ainakin melkein. ”Rise” ei kuitenkaan alisuorittanut ”henkisistä” syistä, sillä voimat vain eivät tainneet riittää finaalissa parempaan. Toki voisi spekuloida sillä, että Risen olisi kannattanut vähän ”himmailla” alku- ja välierissä enemmän.

Itseäni kuitenkin on ärsyttänyt jo vuosikausia se, että suomalaiset hiihtoasiantuntijat ja selostajat ovat varsinkin sprinteissä pitäneet fiksuna taktiikkana sitä, että jättäytyy joukon häntäpäähän. Ei sieltä kuitenkaan juuri koskaan ole voitettu tai päästy mitaleille. Rise olikin yhdistetyn miesten ja Kristan kanssa poikkeus säännöstä, jos sellaiseksi ajatellaan näitä ”nauttijoita” ja ”parhaantekijöitä”.

Rehellisiä ”laukojia” olivat myös Heikkisen Matti ja Niskasen Iivo ensimmäisen kisan jälkeen ja jo ennen kisaa. Iivo ei uskonut menestykseen ”liian helpolla radalla” ja Matti kertoi reilusti epävarmuutensa kuntonsa suhteen. Tulos oli kummallakin ennakko-odotuksen mukainen.

Yläkanttiin yhdistetyn hiihtäjien lisäksi arvioi itsensä mäkihyppääjä Andreas Alamommo, vaikka hänen ”tavoitteena maailman paras” –lupauksensa varmaankin viittasi jonnekin tulevaisuuteen eikä näihin kisoihin. Vähän epäsuomalaiselta sekin toki kuulosti. Jotenkin kuitenkin kuvittelisi, että suomalaisnuoret laajemminkin uskaltaisivat asettaa kovia tavoitteita itselleen. Luulisi sen kiinnostavan myös mahdollisia tukijoita, joille tärkeintä kaiketi on kuitenkin optio menestyksestä ja mahdollisesta positiivisesta julkisuudesta.

Lumilautailussa Enni Rukajärvi taitaa olla jo ilmiö tai brandi, joka elää jo omaa elämäänsä. Arvostelulajeissa hyvä maine varmasti auttaa saamaan pisteitäkin vähän yläkanttiin. Menestys tuntuu olevan Ennille sivuseikka, joka häntä itsepintaisesti kuitenkin seuraa. Enninkin suhtautumistapa on tietysti omanlaisensa selviytymisstrategia, mutta miten tietoista se on, sitä en tietenkään tiedä enkä lähde arvailemaan.

Sen sijaan mieslautailijoiden taso yllätti lajia harvoin katsovan seuraajan – maailman huippu näyttää pahasti karanneen entisiltä staroilta eikä nuoria yllättäen ole tulossa täyttämään menestystraditiotamme. Rento fiilis ja hyvä pöhinä ei sekään taida kantaa laskijasukupolvelta toiselle ellei lajissa osata tehdä oikeita asioita. Selvää tietysti onkin, että laji on kokenut urheilullistumisen prosessin, vaikka rennosta fiiliksestä pidettäisiinkin kiinni.

Valitettavasti tässä taitaa olla jotain aika suomalaista tältä vuosisadalta: menestysvuosia saattaa seurata tippuminen todella alas. Kyse ei ole pelkästään tietyn lajin menestyssukupolvista, vaan ongelma on myös rakenteellinen. Pitkäjänteistä lajien ja niiden menestyspolkujen rakentamista ei varmaankaan ole tehty ihan parhaimpien kilpailijamaiden tavoin. Mutta mennään nyt itse aiheeseen.

”Yhdessä joukkueen kanssa”      

On selvää, että joukkuepeleissä tuo sanonta on enemmän kuin totta, mutta aika usein myös yksilöurheilijat käyttävät samankaltaisia ilmaisuja korostaessaan ”koko tiimin merkitystä” ja ”hyvää joukkuehenkeä”. Yksilölajeissa perusoletus hyvälle joukkuehengelle taitaa kuitenkin olla se, että joukkueessa täytyy olla enemmän kuin yksi potentiaalinen menestyjä tai se, että joukkueen jäsenet ovat aika tasaisia keskenään.

Naisten ja miesten hiihdossa sekä yhdistetyssä tilanne on kohtuullisen hyvä, vaikka miehissä yksi lenkki on arvoitus ja naisissa muut Kristaa lukuun ottamatta ovat hiihtäneet alle odotusten. Ampumahiihdon sekajoukkueella on vain voitettavaa, mutta etukäteen edes pistesijaan (8.)  on vaikea uskoa. Yhdistetyn joukkue on näistä ehkä ennakkoon jopa yllätysvalmiimpi kuin muut viestijoukkueet. Sille sopiikin parhaiten tämä ”yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” – muissa joukkueissa parhaiden merkitys on enemmän epätasapainossa heikoimpien lenkkien kanssa.

Edelliset spekulaatiot ovat tietysti vain sitä ”todellisuusmateriaalia”, jota näillä tässä kirjoitussarjassa käsitellyillä lausumilla yritetään muuttaa toiseksi. Ne ovat sikäli tietysti tärkeitä, että urheilijoiden on kuitenkin tiettyyn rajaan uskottava siihen, mitä he sanovat ja minkälaista tarinaa he itsestään ja urheilijatovereistaan kertovat.

”Yhdessä tekemisellähän” viestitetään ennen kaikkea sitä, ettei yksilö joutuisi ottamaan liikaa paineita menestyksestään. Muut joukkueen jäsenet, huoltotiimi, valmentajat ja muut joukkueeseen kuuluvat voivatkin kantaa pienen osan urheilijan taakkaa, kun puhutaan ja korostetaan yhdessä tekemisen merkitystä.

Joskus toki voi käydä niinkin, että urheilija ei opikaan ottamaan kunnolla itse vastuuta tekemisestään ja suorituksestaan, jos kaikki tehdään aina yhdessä joukkueena. Joukkuepeleissä Suomelta onkin usein puuttunut se armoton ja ehkä vähän itsekäskin maalintekijä, kuten Zlatan I. tai Ilja K., jotka ovat ottaneet vastuuta Ruotsin ja Venäjän maajoukkueissa.

Lento- ja koripallossa, joissa koreja ja pisteitä tehdään runsaasti, vastuun ottaminen toimii päinvastoin kuin lätkässä ja futiksessa eli niissä jokaisen pitäisi ottaa vastuuta aina, kun se heitto- tai lyöntipaikka tulee. Itse asia on kuitenkin sama eli pelirohkeutta omaava pelaaja hakeutuu aktiivisesti ratkaisupaikkaan – ja antaa palaa kävi miten kävi! Yhdessä tekemisen henki ratkaistaankin näissä tilanteissa siinä, miten muu joukkue tukee tällaista pelirohkeaa kaveria varsinkin epäonnistumisen sattuessa. Siksi lentiksessä ja koriksessa pelaajat ovat oppineet antamaan kannustusta yhtä lailla heiton/lyönnin (epä)onnistuessa.

Yksilölajeihin vietäessä tärkeää on se, miten Risto-Matti Hakolan tai Iivo Niskasen ”pelirohkeat” vedot tulkitaan joukkueen sisällä ja ehkä myös meidän katsojien mielissä. Itse pidin kummankin rohkeaa taktiikkaa oikeana ratkaisuna, vaikka tulos olisi ollut juuri noissa kisoissa vähän parempi varovaisemmalla taktiikalla. Voittoa eikä edes mitalia olisi tuskin tullut kumminkaan.

Jatkoa ajatellen Risen on hyvä tietää, että pystyy pääsemään jatkoon finaaliin asti isojen kisojen sprinteissä. Varmasti Iivollekin tuli hyvää kokemusta siitä, että sprinttivoimaiset miehet hyytyvät, jos matkalla vetää riittävän kovaa. Myös Eero Hirvosen rohkea yritys päästä mukaan tulevan olympiavoittajan vauhtiin saattaa olla jatkon kannalta hyvä asia, vaikka kunto ei nyt riittänytkään enempään.

Miksi ajattelen näin enkä niin kuin tyypillisesti Suomessa taidetaan tehdä eli tehdään vain se, mihin todennäköisyyslaskelmatkin kohdistevat odotukset?

Vastauksia on jo näissäkin kisoissa monia: Sebastian Samuelsson, Hanna Öberg, Jakob Fak jne., vaikka tietysti aina enemmän on niitä voittajia ja menestyjiä, joiden ei tarvitse ylittää itseään. Psyykkisesti ei kuitenkaan ole helppoa olla Kaisa Mäkäräinen, minkä todistaa sekin, miten Johannes Böeltä menivät kaksi ensimmäistä kisaa ihan penkin alle ennakkosuosikin asemasta, vaikka hän aivan oikeasti voisi vedota siihen, että ”yhdessä tässä voitetaan ja hävitään”, koska Norjalla on niin vahva joukkue ja valmennustiimi.

Loppujen lopuksi urheilijoiden puheet siis aina kiertyvät siihen, miten he käsittelevät paineita, joita kilpaileminen arvokisoissa heihin kohdistaa. ”Yhdessä voittaminen ja häviäminen” on yksi aivan kelpo strategia käsitellä asiaa, vaikka se kaikissa lajeissa ja kaikissa tilanteissa ei ehkä olekaan yhtä pätevä. Ja saattaahan se olla meille katsojille aika ”lievä ilmaus”, jos me odotamme urheilijoilta vain rohkeita ja selkeitä lausuntoja.

Tutulla taulukolla tulkittuna lausuma näyttää tältä:

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

3

5

8

3

4,75

Tässä lausumassa siis painotetaan osallisuutta, yhdessä tekemistä, mutta ei unohdeta toki omaa osuuttakaan. Elämys- ja toimijuuskokemusten merkitykset ovat aika pieniä. Lausuma lievittää ilon (menestyksen) hakua yksilötasolla, mutta samalla siihen ei myöskään liity mitään itse tekemiseen konkreettisesti viittaavaa. Kohde on voittamisen ja häviämisen eli identiteetin suunnassa eli sitä ristipainetta yritetään vähentää tällä ”yhdessä voitetaan ja hävitään” –lausumalla jakamalla sitä painetta yhdessä joukkuekavereiden kesken.

Ja onhan tietysti muistettava sekin, että onnistuneen suorituksen jälkeen on mukava jakaa menestystä myös muulle ryhmälle, joka kaiken lisäksi on usein ollutkin aika ratkaiseva tekijä menestykselle. Ja onhan meidän katsojienkin kiva nähdä ja kuulla vaikkapa se, miten joukkuekaveri Riitta-Liisa Roponen jännittää Krista Pärmäkosken mitalia epäuskoisella falsetillaan…

Aiemmat Urheilukieli-suomi –selityssanakirja -blogit

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä!

Urheilun seuraajat todennäköisesti inhoavat eniten tätä “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –vastausta. Siinähän urheilija ei penkkiurheilijan mielestä sano mitään tai sanoo sen, mikä on itsestään selvyys.

Totta kai (aika ikävä ilmaisu muuten sekin usein kuultuna) jokainen urheilija menee olympialaisiin tekemään parhaansa! Ja kyllähän katsoja voi vaatia urheilijalta vähän parempaa tietoa omista mahdollisuuksistaan kuin mitä kotisohvalta käsinkin voisi sanoa. Haloo, onko ketään kotona?

Urheilukieltä tuntemattomalle ja sen nyansseja opettelemattomalle tuo vastaus kuulostaa siis vieläkin latteammalta ja todella neutraalilta eli tunteita pakoilevalta vastausyritelmältä kuin ”Mennään nauttimaan”.

Mutta, kun se asetetaan edellisen blogini kaltaiseen taulukkoon, niin nähdään, että ennakkoluulo ei ehkä kuvastakaan oikeudenmukaisella tavalla urheilijan intentioita suorituksensa suhteen.

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”

1

6

2

7

4

Totta on, että urheilija näin vastatessaan vähättelee sekä elämyksellisyyttä että osallisuutta eli niitä asioita, joita hän ”mennään nauttimaan” vastauksellaan nosti esille ja joita ainakin jotkut seuraajat varmaan arvostavat ja ymmärtävätkin.

Nykyihminen on niin tottunut ”nauttimaan” kaikesta mahdollisesta, että se lienee ymmärrettävämpi motiivi urheilemiseen ja kilpailemiseen kuin ”parhaan tekeminen”, joka saattaa tuntua aivan mystiseltä ilmaisulta ihmiselle, joka ei ole hiihtänyt kilpaa, pelannut jääkiekkoa, saati harrastanut lumilautailua.

Ja – yllätys, yllätys – ”parhaan tekijät” eivät yleensä löydykään lumilautailijoista, jotka korostavat sitä nauttimispuolta. Kyse ei siis olekaan vain yksilöiden suhtautumistapaeroista, vaan myös eri lajien kulttuureista ja eetoksista eli siitä, mitä pidetään tärkeänä tai oleellisena urheilemisessa.

Ja koska elämme ”elämysyhteiskunnassa”, niin mekin taidamme arvostaa ”nauttijoita” tai urheilun iloa hakevia nuoria enemmän kuin ”totisia tekijöitä”. Ennen muuten ei ollut näin.

”Parhaan tekeminen” liittyykin useimmiten lajeihin, joissa joko täytyy keskittyä erityisen paljon suoritustekniikkaan tai joukkueena pelaamiseen. Mäkihyppääjä miettii ylämäen asentoa, hypyn ajoitusta ja alastuloa varsin teknisenä suorituksena, jossa fiilis – hyvä tai huono – ei ehkä ole kovin merkittävä tekijä.

Sen sijaan taitoluistelussa, joka sekin on tekninen laji, ilmaisu on ainakin yhtä tärkeä tekijä menestymiselle ainakin ihan huipulla. Entisaikoina mäkihypyssäkin tyyli oli paljon nykyistä merkittävämpi tekijä – mäkihyppääjät olivatkin ennen aika lailla erilaisia persoonia kuin nykyään.

Miksi joukkueessa myöskin kovin usein pyritään tekemään parhaansa, vaikka se tuntuisi olevan yksilöurheilijan termistöä? Siihen on itse asiassa montakin syytä. Ensinnäkin joukkueessa ”parhaan tekeminen” riippuu hyvin paljon pelaajan roolista joukkueessa. Jollekin se on maalinpitämistä puhtaana, toiselle uhrautuvaista puolustamista, kolmannelle mielikuvituksellisia hyökkäyskuvioita ja yhä useammin ”tiiviinä viisikkona pelaamista”.

Näin ”parhaan tekeminen” merkitsee todella monia asioita, joita katsoja ei saata lainkaan havaita TV-ruudulta. Maaleja ei tehdä niin, että joku yksilö lupaa niitä mättää muittenkin edestä.

Vaikeasti lunastettavien lupausten sijaan pelaaja nostaakin valokeilaan, vaikkakaan ei kovin tunteenomaisesti, niitä ulottuvuuksia, joissa korostetaan ”tekemistä” ja ”suorittamista”, jotka löytyvät ehkä vain siitä kuuluisasta ”pelikirjasta” ja jota eivät aina edes asiantuntijat osaa katsomosta käsin lukea.

Näin urheilija siis fokusoi mielensä ennen kaikkea itse tekemiseen (usein käytetään myös ”suorittamista” synonyymina), mutta hän ei kuitenkaan väheksy sitä, että suorituksessa on läsnä ulkopuolisen arvioiva silmä, joka näkyy sanonnan jälkiosassa oivallisesti: ”katsotaan, mihin se riittää!” Omaan identiteettiin kohdistuva paine halutaan siirtää kilpailusuorituksen jälkeiseen aikaan, jotta se ei häiritsisi keskittymistä itse kilpailutilanteeseen.

Vaikka yksilöurheilijatkin käyttävät tätä tuttua lausahdusta, niin joukkuepeleihin se sopinee vielä paremmin. Joukkueessahan yksilön suoritus on aina kiinni joukkueen suorituksesta. Joukkueessahan jotkut voivat pelata erinomaisesti, kun jopa vain yhden pelaajan epäonnistuminen saattaa määrittää koko joukkueen suorituksen tason – voiton tai tappion.

Leijonat oli esimerkiksi Torinon olympialaisissa 2006 oikeastaan koko kisojen ajan pelillisesti aivan ylivoimainen, mutta loppuottelun yhdessä vaihdossa, jossa Saku Koivu katkaisi mailansa, huonompi joukkue eli Ruotsi sai onnekkaan maalin, joka ratkaisi olympiakullan. Tähtiviisikko ja pistepörssin kärki olivat vahvasti suomalaisten käsissä ja silti se riitti vain hopeaan.

Yksittäisen pelaajan on siis aika paha tehdä muuta kuin parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Ei se tietysti estäisi pelaajaa kuvailemasta, mitä ”se paras tekeminen” hänen kohdallaan voisi tarkoittaa tai minkälaista sijoitusta ”mihin se riittää” hänen mielestään pitäisi tarkoittaa.

Näin siis kaksi kliseisintä ja latteinta urheilijakielen ilmaisua ”Mennään nauttimaan” ja “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” ovatkin lähes ääripäitä keskenään, vaikka niillä on sama funktio eli niiden tehtävänä on auttaa urheilijaa selviytymään parhaalla mahdollisella tavalla erittäin stressaavasta kilpailutilanteesta, jota on äärimmäisen vaikea ennakoida.

Urheilijahan on usein hyvin epävarma vielä lähdön hetkellä ja jopa keskellä kilpailusuoritusta siitä, miten tänään ”kulkee”. Kesken ottelun tehdyssä haastattelussakaan ei ole syytä ”leijua”, vaikka näyttäisi siltä, että ottelu olisi jo voitettu kahden erän jälkeen. Lopputulos saattaa nimittäin kääntää kokonaisarvion aivan päälaelleen. Tästäkin sekä katsojilla että pelaajilla on paljon kokemuksia.

Suomalaisen jääkiekon historiaa tunteville “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” auennee vielä yhdellä tavalla. 1960- luvulla suomalainen jääkiekkoilija ei nimittäin olisi voinut käyttää tuota sanontaa lainkaan, sillä suomalaisten olisi pitänyt tehdä paljon enemmän kuin parhaansa saavuttaakseen olympia- tai MM-mitalin.

Seitkytluvun puolivälin tietämistä reilu kymmenen vuotta eteenpäin elettiin aikaa, jolloin ”parhaan tekemisen” olisi pitänyt kaiken järjen mukaan riittää ainakin sattumamitaliin. Kokemusgalleriassamme onkin pitkä, musta historia, jonka aikana Leijonat ei tosiaankaan saanut itsestään parasta irti, vaan pahimmillaan keskittyminen lipesi tärkeiden otteluiden viimeisellä minuutilla. Ei siis ihme, että nykypelaajatkin tuntevat jossain määrin tuota historiaa, vaikka eivät olisi olleet silloin vielä syntyneetkään.

Mutta mikä on vielä merkityksellisempää on, että jo neljännesvuosisadan ajan Leijonat on itse asiassa pärjännyt paremmin kuin ennakko-odotuksissa on voitu ajatella. Joukkue on ollut parempi kuin osiensa summa. ”Parhaan tekeminen” onkin sen jälkeen riittänyt ennusteita useammin mitaliin, vaikka me seuraajat helposti aliarvioimmekin tuloksia odottaessamme epärealistisesti aina  sitä kultaista mitalia.

Urheilijalle ja joukkueelle onkin tavallaan erittäin helpottavaa tiedostaa se, että kilpailussa tai turnauksessa ei tarvitse erityisesti venyä  ja että se normisuoritus riittää, koska takana jo on riittävästi menestystä. Näin on usein selitetty Ruotsin menestymistä joukkuepeleissä, vaikka se toinen – ”Hannu Hanhi –selitys” – onkin meidän suomalaisten mielestä mukavampi kestää. Ruotsi on kuitenkin menestynyt niin jääkiekossa, jalkapallossa, jääpallossa kuin käsipallossakin jo kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Parhaan tekeminen riittää heille usein nytkin.

Ja, älkäämme unohtako, asia on juuri päinvastoin kahdessa suomalaisessa menestyslajissa eli lento- ja koripallossa. Emme me niissä mitään ”onnenpekkoja” ole, vaikka hakkaamme rakkaat naapurimme – ja monet muutkin – mennen ja tullen. Susijengi ja lentismaajoukkue ovat osoittaneet pystyvänsä tekemään sen parhaansa erittäin jännittävissä tilanteissa. Ja tietysti myös Leijonat.

Se, miten nyt ilmaisemme itseämme urheilukielellä riippuukin lajin menestyshistoriasta, yksilön ja joukkueen omista kokemuksista ja niistä odotuksista, joita me seuraajat urheilijoille omilla toiveillamme luomme.

Urheilukieli – suomi –sanakirjassa käsitellään seuraavaksi ”Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” –vastaus, joka avartaa käsityksiämme urheilijoista ja heidän käyttämistään sanonnoista taas uudella tavalla.

Lähteitä:

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Tiihonen A. 2017. Tolkun analyysit Susijengin ja Lentisäijien EM-kisoista – mutta myös peliä kehittäviä vaihtoehtotulkintoja.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/09/12/tolkun-analyysit-susijengin-ja-lentisaijien-em-kisoista-mutta-myos-pelia-kehittavia-vaihtoehtotulkintoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.9. 2017.

 

Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille

Ärsyttääkö sinuakin se, että urheilijat vastaavat aina samalla – lattealla – tavalla urheilutoimittajien kysymyksiin, joissa he tiedustelevat ennen kisoja:”Mitkä ovat odotuksesi olympialaisista, kyseisestä kilpailusta tai ottelusta?” ja kilpailun/ottelun jälkeen:”Miltä nyt tuntuu?”

Koko koreografia on vaivaannuttava toistuessaan rituaalinomaisesti kisoista ja kisapäivästä toiseen. Miksi ihmeessä urheilutoimittajat toistavat kysymykset, joihin vain harva urheilija antaa piristävästi poikkeuksellisen vastauksen?

Moni meistä lieneekin valmis tuomitsemaan urheilutoimittajat mielikuvituksettomiksi sanojen käyttäjiksi tai jopa urheilijoiden kiusaajiksi. Urheilijatkin vaikuttavat vähän yksinkertaisilta sieluilta, jotka eivät juurikaan osaa analysoida kokemuksiaan ja tunteitaan tai eivät ainakaan tunnu löytävän oikeita sanoja tunteilleen.

Silti tämä rituaali tullaan näkemään kerta toisensa jälkeen sekä livenä että kirjoitettuna tekstinä tulevien Pyeongchangin talviolympialaistenkin aikana. Tälle täytyy olla jokin syy.

Ristiriita omien kokemusten ja yleisön odotusten kesken määrittää urheilijan kieltä ennen kisoja

Entä jos onkin niin, että on olemassa jokin urheilijoiden ja urheilutoimittajien oma kieli, jota kaikki urheilua seuraavat eivät ymmärrä?

Jotkut meistä nimittäin tuntuvat ymmärtävän tätä aika minimalistista ja tautologista kieltä toisia paremmin. Jos tällainen kieli on olemassa, niin eikö olisi reilua, että kaikki urheilun seuraajat saisivat itselleen tällaisen ”urheilukieli – suomi – sanakirjan tai selitysoppaan”?

Yritän tässä avata tämän urheilukielen kielioppia, jossa keskeisiä ovat urheilijan kokemukset ja toisaalta ne odotukset, joita hänen urheilusuorituksilleen eri puolilla rakennetaan.

Urheilu on elämänalue, jota määrittää keskeisesti tietty sattumanvaraisuus. Ilman kilpailun  ennakoimattomuutta kilpailulla ei olisi mieltä, emme voisi tehdä ennustuksia tuloksista, emme voisi niitä veikata ainakaan niin, että rahapeliyhtiöt voittaisivat, ja emme voisi fanittaa urheilijoita epärealistisesti ihmettä odottaen.

Urheilijat ja urheilutoimittajat tietävät tämän erittäin hyvin. Avataanpa tämän kielen saloja tunnetun esimerkin kautta.

”Mennään nauttimaan” on ymmärrettävä tapa selvitä ristiriitaisista paineista ennen kisoja

Nykyään urheilijat vastaavat erittäin usein ennen kisoja: ”Mennään nauttimaan”. Se on vähänkin vanhemmalle urheilun seuraajalle ja urheilijallekin aika uusi tapa ilmaista odotusta ja myös kokemusta, jota kilpailemisesta haetaan. Kun itse hiihdin kilpaa 1970-luvulla, niin en muista, että ”nautinto” olisi se, mitä silloin haettiin.

Nykyaikaamme voikin luonnehtia elämysyhteiskunnaksi. Mutta se ei tietysti selitä kokonaan tätä urheilukieltä ja sen kielioppia. Urheilijallahan on toki monta muutakin vaihtoehtoa valita oma tulkintansa menestysodotuksilleen. Miksi siis nautitaan, vaikka katsojan mielestä räkä poskella riuhtominen ei voi olla nautinto?

Nauttimista ja iloa ja  korostamalla vähennetään tietoisesti tai tiedostamattomasti – ehkä jopa valmentajien ja psykologien opastuksella – menestys- ja suorituspainetta, jonka tiedetään vaikuttavan moniin urheilijoihin negatiivisesti.

Myös seuraajat voivat samaistua elämyksellisyyteen helposti, sillä heillähän ei ole samanlaisia menestyspaineita kuin urheilijalla, valmentajalla tai koko olympiajoukkueella – katsoja haluaakin viihtyä eli nauttia. Ehkä on mukavampaa viihtyä, jos tietää, että urheilijakin nauttii. ”Nauttimisen” korostaminen on myös varsin positiivinen ja iloinen asia. Nykymaailmassa urheilun ja sen katsomisenkin pitää olla kivaa. Näin ainakin uskotaan.

Seuraavassa taulukossa on esitetty urheilijan kokemuskieliopin rakenne, mistä näkee miten ”Mennään nauttimaan” siinä käyttäytyy. Elämyksellisyyttä korostetaan ihan huippuunsa, kun samaan aikaan identiteettiin kohdistuvia paineita – olenko hyvä urheilija/kilpailija vai epäonnistuja – minimoidaan projisoimalla tällaiset omaan itseen kohdistuvat kokemukset vain ilon ja nautinnon kokemuksiksi.

Mitä odotat kisalta?
Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Mennään nauttimaan” 10 1 5 1 4,25

Joskushan on sitten kuultu kisan jälkeen sekin, miten urheilija oli vain nauttinut, vaikka suoritus ja sijoitus oli ollut sanalla sanoen surkea. Huono suorituskin muuttunee paremmaksi, jos urheilija on kuitenkin nauttinut eli on toteuttanut ”urheilun jälkimodernia ideaa”.

”Nauttimaan” passiivimuodossa vetää mukaan myös mahdolliset joukkuetoverit, ”tiimin” ja myös urheilun seuraajat, joille epäsuorasti sanotaan, että urheilijan nautinto on kuitenkin se urheilemisen päätavoite eikä esimerkiksi se odotusarvo, jonka seuraajat – Suomen kansa – urheilijalle asettavat.

Osallisuus ja yhteisöllisyys ei olekaan kaikkein keskeisintä tässä ilmaisussa, vaikka se nousee esille toisena tärkeänä kokemushorisonttina urheilusuoritukselle, jossa kuitenkin pyritään parhaaseen mahdolliseen tulokseenkin, vaikka se siis piilotetaan em. syistä taka-alalle.

Toimijuuskokemuksena nautinto ei myöskään nouse esille. Urheilijahan voisi keskittyä ”tekemisessään”, joka on selkeästi ”toimijuussanaluokkaan” kuuluva ilmaus, juuri tekemiseen, jolloin suoritus, vertailu ja kilpailu, jotka kuuluvat ”identiteettiluokkaan”, häipyisivät taka-alalle.

Nauttiminen on kuitenkin aika puhtaasti elämyskokemukseen suuntautuva ilmaus, vaikka sillä on tietty yhteisöllinenkin sivujuonne. Suorittaminen (identiteetti) ja tekeminen (toimijuus) unohdetaan tässä nauttimista korostavassa ilmaisussa oikeastaan kokonaan.

Kaikki urheilijat eivät kuitenkaan mene kisoihin vain nauttimaan, vaikka nykyään siltä saattaakin tuntua. ”Nauttiminen” tarkoittaa urheilijoille hiukan eri asioita kuin urheilun seuraajille, mutta ei mennä liian semanttisiin selityksiin tässä kohtaa, koska urheilijat myös tosi elämässä antavat erilaisia vastauksia tuohon asetettuun kysymykseen siitä, mitä urheilija kisoilta ja yksittäisiltä kilpailuilta odottaa.

Näin on siis selitetty urheilukielen ilmaus ”Mennään nauttimaan”.

Seuraavassa luvussa kerrotaan, mitä tarkoittaa, kun urheilija sanoo:”Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”…

Urheiluväkikö ilman tarinaa?

Yle Radio1:llä aloitettiin uusi kulttuuriohjelma Kulttuuriykkönen. Ohjelman toimittajana on pitkän linjan kulttuuri- ja urheilumieskin J.P. Pulkkinen. Hänet tunnettaneen Ylen Urheilusuomi – dokumenttisarjan toisena päätoimittajana musiikkitoimittaja Pekka Laineen kanssa. Odotukset olivat siis virittyneet oivallisiksi, kun toiseksi vieraaksi saapui dosentti ja nuorisotutkija Mikko Salasuo, jota voinee luonnehtia Ylen asiantuntijaksi urheilun tutkimusasioissa.

Oletin, että kulttuuri ja urheilu löisivät ohjelmassa kättä, kun aloitukseksikin oli saatu ”kohu” taitoluistelun olympiavalinnoista, joissa todennäköinen ”rannallejäävä” Viveca Lindfors oli pahoittanut mielensä oikein kunnolla – tai ainakin se näin urheilutoimittajien mielissä tulkittiin. Paljon muustakin puhuttiin, vaikka väliin aika sekavasti, mitä J.P. Pulkkinen aamun Hesarissa vähän ounastelikin. Ohjelman ”tarina” oli jossain määrin hukassa.

Hukassa on ollut Mikko Salasuon mielestä myös urheiluväen tarina. Salasuo nimittäin väitti, että urheiluväki löysi tarinan yli kolmekymmentä vuotta postmodernin käänteen jälkeen, kun Olympikomitean silloinen puheenjohtaja Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista ja alkoi toistaa mantraa, miten tärkeää on urheilun tarina – tärkeämpää kuin tulokset. Muualla tarina oli siis löydetty jo paljon aiemmin, urheiluväki löysi sen Niemisen – entisen urheilumuseon johtajan – avulla vasta kolme vuotta sitten.

Totta vai tarua, väliäkö sillä, tarina on kuitenkin hyvä! Näin varmaan tutkija Salasuokin arveli.

Minun tarvitsi klikata esiin vain omat julkaisuni 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, kun niistä löytyi parikymmentä ”tarinallista” artikkelia. Pro graduni ”Urheilu kertomuksena” vuodelta 1990 oli toki ensimmäisiä kvalitatiivisia ja narratiivisia (liikunta)sosiologisia opinnäytteitä. Narratiivinen liikuntasosiologia ei jäänyt Suomen ulkopuolellakaan tuntemattomaksi, sillä International Review for the Sociology of Sport  (29) 1, joka oli ja on edelleen tärkein kv-julkaisu alueella, toimitti viime vuonna edesmenneen saksalais-tanskalaisen professori Henning Eichbergin johdolla tanskalais-suomalaisen teemalehden vuonna 1994.

Omissa julkaisuissanikin on pari nuorisotutkimusjulkaisuksi luokiteltavaa ja tiedän, että nuorisotutkijat olivat myös aikaisin liikkeellä ”tarinan kertojina”. En kuitenkaan löisi vetoa nuorisotutkijoiden puolesta, sillä liikuntasosiologina olen pitänyt seminaariesitelmän urheiluväelle (muistaakseni TUL:n tai Työväen kuntoliiton) narratiivisesta tutkimuksesta jo vuonna 1985. Arja Laitinen, Esa Sironen, Martti Silvennoinen ja Soile Veijola olivat liikkeellä samaan aikaan tarinoita kertomassa. Vuonna 1992 julkaistussa Urheilukirjassa (Vastapaino) olivat mukana myös tarinoittamisen taiteen varsinaiset legendat Anna-Stina Nykänen, Markku Koski & Seppo Knuuttila ikään kuin vierailevina tähtinä.

Salasuon Mikko tosin potki tuolloin vielä palloa Vesalan kentällä ja varmaan kertoili itselleen identiteettitarinaa ”jos minä olisin maradona tai platini, niin minä kyllä tästä potkaisisin upean maalin…”

Ei vaan, rehellisesti puhuen, kyse tarinallisuudesta on toki keskeinen itseymmärryksen väline kaikilla elämänaloilla. Olenkin opettanut tarinallista tutkimusotetta niin teatteri-, musiikki- kuin muillekin kulttuuritutkijoille sosiaalialan ihmisistä puhumattakaan.

En kuitenkaan ole ajatellut, että tarinallisuus olisi puuttunut liikuntatieteellisestä tutkimuksesta 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun jälkeen, koska tuon ”ensimmäisen narratiivisuusaallon” jälkeen ainakin Esa Rovio ja Mikko Innanen opettivat liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tulevia tutkijoita 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Kummatkin väittelivät urheilusta tarinallisesti, samoin kuin Kirsi Hämäläinen, joka on johtanyt Olympiakomitean osaamisen kehittämistä viime vuodet. Olisi hassua ajatella, ettei Kipi olisi saanut ajatuksiaan esille, sillä hän on myös toiminut kansainvälisesti erittäin aktiivisesti valmentajien kouluttamisessa.

Liikuntasosiologian professoriksi 1990-luvun lopulla tullut Hannu Itkonen on myös Joensuun koulukunnan ”tarinamiehiä” eikä Kosken Pasille tai Heikkalan Juhallekaan tarinat ole tutkimus- tai kehittämiskohteena tuntemattomia. Ja historioitsijathan varsinaisia ”jutunkertojia” ovat – mainittakoon vaikka vain ”Kontulan Jouko” eli Kokkosen Jouko.

Ihmettelisin, jos urheiluväki olisi jäänyt vaille tarinatartuntaa, koska iso osa urheilujärjestöjohtajista ja –työntekijöistä  kuitenkin tulee ja on tullut liikuntatieteellisestä tiedekunnasta ja myös sen liikuntasosiologian laitokselta. Kaikki edellä mainituista ovat jotenkin vaikuttaneet liikuntatieteellisen tiedekunnan opetukseen, tutkimukseen tai väitöskirjojen ohjaukseen – osa jopa valmentajien väitöskirjoihin.

Sellaiset valmentajapersoonat kuin Erkka Westerlund ja Mika Kojonkoski puhuvat usein kuten sosiologit ”urheilijan polusta ja tarinasta” ja yhteisöllisyydestä, vaikka ovatkin liikuntabiologeja koulutukseltaan. Jääkiekkojoukkueellakin pitää nykyään olla ”kasvutarina” jokaisessa turnauksessa.

Voi toki olla, että dosentti Salasuo ei hyväksy tällaisia argumentteja oman väitteensä kumoajiksi. Meitähän voi toki määritellä – vai voiko? – marginaalisiksi vaikuttajiksi suomalaisessa urheiluelämässä.  Osa meistä varmaan asemoikin itsensä mielellään ulkopuoliseksi ihan syystäkin. Minäkin voisin kertoa  kymmenkunta ikävää tilannetta, joissa asiantuntijuuteni on koettu urheiluväen puolelta uhkaksi, vaikka tarkoitukseni on aina ollut urheilun ja urheiluelämän kehittäminen.

Uhriutuminen tai vastuun pakoilu ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan rehellinen analyysi siitä, miten on vaikuttanut tai ollut vaikuttamatta siihen, mitä esimerkiksi nyt tapahtuu. Tarinallisuusteeman osalta en mitenkään voi välttää syyllisyyttä siitä, että tarinallisuus on vankka osa urheiluväen itseymmärrystä. Mutta syyllisyys painaa myös siitä, että Mikko Salasuon kaltainen tutkijatähti tulkitsee asian niin, ettei mitään tarinallisuutta ollut urheiluväen tietoisuudessa ennen kuin Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista . Ne olivat kyllä sikäli hienot kisat, että saivat minut kirjoittamaan tällaisen tarinan (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/).

Oma erittäin vaatimaton urheiluvaikuttajahistoriani ylettyy noin 30 vuoden päähän. Aiemmin olin myös valtion liikuntaneuvoston ja sen monien jaostojen jäsen yhdessä aikakauden tärkeimpien johtajien kanssa, olen tehnyt monta urheiluelämään ja valmennuksen kehittämiseen suoraan tai välillisesti vaikuttanutta hanketta, joista mainittakoon vaikka nyt erittäin ajankohtainen sukupuolisen häirinnän ehkäisemiseksi toteutettu laajan asiantuntijajoukon kanssa tehty työ urheiluelämän kehittämiseksi tältä osin (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf).

Oma tarinansa on Piikkarit –työryhmän jäsenyys lopulta sen ainoana miehenä. Tällaiset aikanaan ikäviksi määritellyt tehtävät ja  niissä saadut tulokset eivät tietysti voi kaikkia miellyttää, mutta niissäkin on käytetty tarinametaforia kertomalla ”silent voices in a marginal world”, kuten otsikoimme professori Andrew Sparkesin kanssa erään esityksemme neljännesvuosisata sitten.

Samantasoista tasa-arvotyötä ei muuten ole tehty sen enempää kulttuuripuolella kuin nuorisotyössäkään, mikä näkyy konkreettisesti vaikkapa teattereissa, muissa kulttuurilaitoksissa ja kouluissa ikävällä tavalla. Naiset vaikuttavat tänä päivänä vahvasti suomalaisessa urheiluelämässä, jos katsoo vähänkin ylimmän johdon taakse. Suvaitsevaisuus ja naisten kunnioitus kaikilla urheiluelämän tasoilla on ottanut valtavia harppauksia kahden viime vuosikymmenen aikana. Jotkut ovat senkin tarinan mahdollistaneet tuomalla esiin ennen kuulemattomia tarinoita.

Tarinoiden kautta on viime vuosina kuultu Salasuon ja kumppaneiden tutkimuksissakin mm. huippu-urheilijoita tai huipulle pyrkiviä urheilijoita. Tällekin työlle on siis rakennettu pitkää historiaa, vaikka nuorisotutkijat toki mielellään olisivat keksineet koko tarinallisuuden tässä nykymaailmassa, jossa omaa työtä täytyy brändätä, vaikka vähän tarinaa parantelemalla.

Täytyy vielä mainita  yksi tärkeä argumentti urheiluväen ”tarinoittumisesta” eli se työ, joka tehtiin vuonna 2003 ja joka sai nimekseen Liikunnan ja urheilun tarina. Se ilmestyi Suomen Liikunta & urheilu ry:n julkaiseman Liikunnan & urheilun maailman erikoisnumerona 17/2003 ( http://docplayer.fi/13084087-Liikunnan-ja-urheilun-maailma-17-2003-erikoispainos-liikunnan-ja-urheilun-tarina.html). Jos nämä muut tarinajutut voitaisiinkin määritellä tutkijoiden tai marginaalien tekemisiksi, niin tätä ei sellaiseksi voi määritellä.

Väittäisin siis vahvasti, että Risto Nieminen ei tuonut ”tarinaa” Lontoon olympialaisista tullessaan urheiluväen tietoisuuteen. Tarina oli ollut  jo kauan urheiluväen tietoisuudessa eikä tarinallisuus tietenkään tullut urheiluväen tietoisuuteen vasta postmodernin käänteen jälkeen, vaan se on ollut siellä aina. Ei minun sukupolveni keksinyt tarinallisuutta.

Minusta dosentti Mikko Salasuo voisikin oikaista faktana esittämänsä väitteen jossakin sopivassa ”faktanoikaisupaikassa, jottei feikkitarina jää elämään totena.

jk. Hauska tarina kyllä liittyy Risto Niemisen esiintymisiin noihin aikoihin. Kerran taas olin jossain seminaarissa kuuntelemassa Riston innostavaa tarinaa urheilun merkityksestä. Laskin, että olin kuullut saman tarinan jo ainakin viisi kertaa. Mainitsin tästä vieressäni istuneelle paralympiavoittaja Toni Piispaselle, joka kuiskasi alistuneena: ”Mulla tää on ainakin viidestoista kerta!”

Vähän vanhoja tarinalähteitä (uusia on niin paljon, ettei niitä tähän kannata luetella):

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012.

Tiihonen, Arto & Koivisto, Nelli (2002, toim.) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.

Tiihonen, Arto (1994) Liikuntakulttuurin muuttajat ja OLLiksi tuleminen. Teoksessa Tiihonen, Arto (toim.): Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994. Opiskelijoiden Liikuntaliitto, sarja A 2/1994. Helsinki, Yliopistopaino, s.48-58, 129-157.

Tiihonen, Arto (1994) Tieteen akanvirrassa. Naistutkimus 3/1994, 46-53.

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Sparkes, Andrew ja Tiihonen, Arto (1993) Silent Voices in a Marginal World: Exploring the Emancipatory Potential of Life Histories. Teoksessa Laine, Leena (ed.): On the Fringes of Sport. Akademia Verlag, Sankt Augustin, 40-47.

Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Miesten maailmaan. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.

Tiihonen, Arto (1991) Se liikkuu joka tapauksessa. Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.) Törmäävät tulkinnat. Helsinki, Gaudeamus.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen, Arto (1989) Sählääjien ruumiinpolitiikka – muuttuva opiskelija- ja liikuntakulttuuri. Teoksessa Kimmo Suomi, Kimmo Jokinen ja Arto Tiihonen: Hölkkääjiä, sählääjiä, skeittaajia. OLL: sarja A 1/89. Turenki.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilu kansanliikkeenä. Liikunta ja Tiede 6/89.

Tiihonen, Arto (1989) Liikuntakulttuurin kolmiloikka: suoritus, terveys, kokemus. Tiede & Edistys 2/89.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilevan ruumiin kaunokirjallisuutta. Kulttuurivihkot 3/89, 19-24.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37.

 

Kansa tukemaan huippu-urheilua

Suomessa mielenkiintoinen huippu-urheilukeskustelu – monen muun keskustelua vaativan asian lisäksi – käydään, jos käydään,  jossakin valta- ja myös some-julkisuuden ulottumattomissa. Silloin harvoin, kun sellaista ilmenee, on hyvä syy jakaa ja jatkaa sitä eteenpäin.

Tämän blogin lopuksi esitän konkreettisia vaihtoehtoja, joilla (huippu)urheilun merkitystä, eettisyyttä ja rahoitusta parannetaan. Kannattaa testata omaa kykyään ajatella toisin kuin on tottunut.

Alkuvuodesta 2018 kiinnitin huomiota tutkija Kati Lehtosen fb:ssä jakamaan Hesarin juttuun, koska Kati oli hieman yllätyksekseni eri mieltä kanssani jutun argumentista ja näkökulmasta. Jutussahan Hesarin urheilutoimittaja Tero Hakola (HS, 4.1.2018) kirjoitti otsikolla ”Urheilun on vakuutettava tukieuroista päättävät poliitikot, ei pelätä muutaman supertähden pikku bisneksiä. Rahapeliyhtiöiden fuusio sujui poliittisesti niin sutjakasti, että myös Veikkauksen tuotot voidaan jakaa toisiin tarpeisiin, jos on pakko”. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005511668.html?share=3b444a3a8606fa0b7e0a008816bb4fdf).

Keskeisin pointti jutussa oli tämä kysymys:”Pystyykö urheilu perustelemaan tarpeellisuutensa, jos poliittinen paine kasvaa ja tulee tiukka paikka? Rahapeliyhtiöiden fuusio sujui poliittisesti niin sutjakasti, että myös Veikkauksen tuotot voidaan jakaa toisiin tarpeisiin, jos on pakko. Arvokisojen mitalisaldot eivät riitä puolustukseksi, vaan pöytään on lyötävä kylmiä faktoja eikä vain mutu-tietoa urheilun merkittävyydestä. Terveysvaikutusten lisäksi esimerkiksi taloushyödyt ovat arvoja, joita ymmärtää tylympikin kamreeri.”

Katin lyhyt kommentti oli: ”Tässä urheilujohtajille ja -vaikuttajille pohdittavaa. Toivottavasti herätys joskus tapahtuu, eikä liian myöhään”.

Olin juuri kirjoittanut Veikkaus-rahoituksen monista epäterveistä piirteistä blogissani (https://www.miksiliikun.fi/…/veikkauksen-epaterve…/), jota mukaellen kommentoin Hakolan juttua ja Katin kommenttia seuraavasti:

Miksi Liikun Minusta pikemminkin hallinnon ja poliittisten päättäjien olisi vakuutettava, että Veikkauksen monin tavoin epäterve ja – demokraattinen toiminta sopii hyvien asioiden ja hyviä asioita tekevien järjestöjen rahoittajaksi  (https://www.miksiliikun.fi/…/veikkauksen-epaterve…/). Sen sijaan liikuntahallinnon ja olympiakomitean olisi pikimmiten järjestettävä sekä vähän liikkuvien tukemisen että huippu-urheilun organisointi ja toimintatavat vastaamaan nyky-yhteiskunnan ja tulevaisuuden tarpeita. Urheiluseurat ja lajiliitot muuten ovat syntyneet ennen Suomen valtiota ja kansainvälinen urheiluliike on selvinnyt ihan hyvin siitäkin, että valtiot kuolevat ja syntyvät.

Siitä seurasi muutamia vastauksia ja kommentteja, joista nostan esiin muutaman:

Kati Lehtonen Olipa hyvä kirjoitus Artsi. Selvää on, että muutamien seuraavien vuosien aikana tullaan oikeasti näkemään rakenteellisia muutoksia liikunnassa ja urheilussa. Rahapelifuusio asetti valtapalikat uusiksi ja pelaamisen eettiset haitat nousevat pintaan yhä useammin. Tähän yhdistettynä liikunnan ja urheilun heikko tietopohja voi tarkoittaa sitä ettei sen paremmin OKMllä kuin avustuksen saajillakaan ole paljon pelimerkkejä käytössään.

Eki Karlsson Tiukkaa ja mukavan erilaista järjestöpoliittista tekstiä Artsi. Olen samaa mieltä siitä, että järjestötoimintaa tulisi pyörittää verorahoilla nykyistä enemmän ja osuutta vapaaehtoistoimintaan olisi syytä lisätä monestakin syystä: isoimpina syinä itselleni tulee mieleen yhteisöllisyyden ylläpito yhä enemmän yksilökeskeisyyteen suuntautuvassa yhteiskunnassamme ja terveystehtailu sairauskulujen lisääntyessä. Toki lisäksi pelkona on, että Veikkauksen tuotto pienenee seuraavan 10 vuoden aikana lottosukupolven ikääntyessä tai Veikkauksen monopolin muuttuessa/ murtuessa. Juttusi herätti keskustelun vuosien takaa, jossa eräät järjestöjohtajat eivät erottaneet veikkauksen ja veroista tulleita rahoja toisistaan, koska OKM:ltähän ne tulevat. Nyt järjestöjohtajat ovat huomattavasti tietoisempia aiheesta.

Fakta on kuitenkin se, että paljon hyvää on näillä rahoilla saatu aikaiseksi. Ilman niitä esimerkiksi me emme olisi saaneet kesäkuussa 2017 130.000 suomalaista nukkumaan yönsä ulkona.

En usko että pelaamisesta aiheutuvat ongelmat tai pelaajien sosiaalinen epätasa-arvo katoaisivat järjestöjen rahoituspohjan muuttuessa. En sano tätä sillä että haluaisin ummistaa silmät tälle, vaan pikemminkin sillä että järjestöjohtajana olen aika hampaaton muuttamaan tilannetta. Mitä sinä tekisit järjestöjohtajana asian suhteen? Rahoituspohjan leikkaaminen kun ei oikein tunnu oikealta vaihtoehdolta.

Miksi Liikun Ihan lyhyesti: minusta ensimmäinen tehtävä olisi järjestöjen rahoituspohjan laajentaminen, että niiden tärkeälle toiminnalla olisi vahvemmat jalat. Tulevaisuudessa erilaiset joukkorahoitustavat tulevat yhä suositummiksi, mutta kyllähän esimerkiksi työttömien aktivointi olisi mainio mahdollisuus järjestöille, koska siellä olisi työtä/toimintaa sekä ammattilaisille, osatyökykyisille, vapaaehtoisille että harrastajille. Asiaa tutkineenakin voin sanoa, etteivät läheskään kaikki voi työllistyä kokopäiväisesti, mutta kaikki pitkäaikaistyöttömät tarvitsisivat aktiivista ja merkityksellistä tekemistä. Kuka aloittaisi neuvottelut TEM:n kanssa? Yhtä lailla sote-uudistus tuo mahdollisuuden “myydä” osaamista STM:lle, maakunnille ja myös sote-yrityksille (https://www.miksiliikun.fi/…/lihy-uudistus-liikunnallista…/). Ihan selväähän on, ettei sote-uudistus tuota “terveyttä” eikä säästöjä ellemme saa ihmisiä aktivoitua.

Keskustelu päättyi sillä erää tähän, mutta pointit eivät tietenkään tulleet ratkaistuiksi. Moni varmaan kysyy, onko Veikkauksen rahoitukselle aidosti vaihtoehtoja ja ainakin Olympiakomitea tuntuu olevan sitä mieltä, ettei ole. Toimitusjohtaja Mikko Salonen ja huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski nimittäin vastasivat Hesarissa Hakolalle ja häntä kompanneelle Erkki Lyytikäiselle mielipidekirjoituksellaan ”Huippu-urheilu tarvitsee tukea”. Lyhyessä jutussaan Salonen ja Kojonkoski kertoivat urheilun saavan valtion rahaa noin 160 miljoonaa vuodessa, josta vain pieni osa menee huippu-urheiluun. Oletan, että Olympiakomitea tarkoittaisi pienellä osalla korkeintaan neljäsosaa eli noin 40 miljoonaa euroa.

Mielipidekirjoituksessa oli muutamia huippu-urheilun perusteluja, joista nostan tässä esiin vain seuraavan, koska se liittyy kirjoitukseni jatkoon hyvin oleellisesti. Salonen ja Kojonkoski, joilla on siis takanaan maailman tunnetuin brandi, joka saa sponsorirahaa muualla maailmassa valtavia määriä – Pohjoismaissakin paljon enemmän kuin Suomessa, kirjoittavat: ”Huippu-urheilu myös opettaa tavoitteelliseen toimintaan, kovaan työhön ja parhaaseen pyrkimiseen. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, joita tarvitaan muussakin elämässä”. Tämäkin on varmaan aivan totta, kuten muutkin kirjoituksessa mainitut perustelut. Itse voisin luetella helposti ja perustellusti paljon muitakin.

Itse olen siis ollut blogikirjoituksissani ensinnäkin sitä mieltä, että liikunta ja urheilu tarvitsisivat huomattavasti paljon enemmän valtionkin tukea. Kunnat, urheiluseurojen jäsenet ja osa yrityksistä tukee erittäinkin hyvin urheilua. Sen sijaan suuri yleisö ei mielestäni pääse nykyjärjestelmässä edes arvioimaan omaa (huippu)urheilumyönteisyyttään muuten kuin urheilun seuraajana. Itse olen varma, että toisenlaisen rahoitusjärjestelmän kautta urheilun ja liikunnan rahoitus saataisiin sekä terveemmäksi, vastuullisemmaksi ja demokraattisemmaksi. Tästä kirjoitin tarkemmin tuossa Veikkausjutussani.

Nyt toistan vähän aiempaa blogiani, jossa esitin yhden idean huippu-urheilun rahoittamiseksi, mutta nyt esitän sen lisäksi pari muuta innovaatiota, jotka olisi aika helppo toteuttaa.

Lainaukseni on blogistani  ”Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut” (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Se julkaistiin Rion olympialaisten jälkeen. Tässä siitä ote:

”Järjestelmäkeskeiset ratkaisut eivät toimi muillakaan yhteiskunnan sektoreilla ja jos jokin asia on nähtävissä huippu-urheilussa niin se on se, että lajista riippumatta syntyy ”kultaisia sukupolvia”, jotka menestyvät aikansa kunnes on aika seuraavan sukupolven. Edes huippumaiden ei ole helppo tuottaa jatkuvasti loistavia yksilöitä tai joukkueita, vaan melkein aina huippumenestystä seuraa notkahdus.

Yksilölajeissa, mutta muutettavat muuttaen myös joukkuelajeissa ei pitäisikään rakentaa lisää pysyviä valtion tukeen perustuvia organisaatiota ja järjestelmiä, vaan pikemminkin peli- ja it-maailmasta tuttujen ”sijoittajamessujen” kautta tulisi valita potentiaaliset menestyjäyksilöt ja –ryhmät.

Näillä messuille yritysmesenaatit, mutta myös me piensijoittajat voisimme joukkorahoittaa urheilijaryhmiä, jotka esittäisivät start up –yrityksensä menestysstrategiat julkisesti. Selväähän on, että valtion tuki tai urheilujärjestöjen kautta kerättävä sponsorirahoitus eivät riitä.

Ne ovat sitä paitsi suunnattu aina järjestelmien rahoitukseen, eivätkä itse urheilemisen tukemiseen. Näin tietysti tulee ollakin, kun puhutaan julkisen vallan rahoittamasta toiminnasta. Urheilija ei kuitenkaan ole valtion virkamies, vaan rock-stara tai ainakin ”Pula-ahon veljekset”. Tai taloustermein ilmaistuna yksityisyrittäjä huomiotaloudessa, jossa riskit ovat suuret, mutta menestys on kiinni immateriaalisista tekijöistä.

Miltä muuten tuntuisi sijoittaa materiaalisia ja immateriaalisia voimavaroja huippu-urheilutiimiin? Minä ainakin voisin antaa vaikka ilmaiseksi osaamistani, jos joku siitä hyötyisi. Ja vaikka pienen kuukausipanoksen nähdäkseni, miten sijoitukseni tuottaa. Olisihan se suoraa ”veikkaus- tai vedonlyöntitoimintaa” ilman valtion sotkeutumista asiaan.

Ideani ei ole uusi, sillä tällaistahan toiminta on jo esimerkiksi lumilautailussa, skettailussa, osin purjehduksessa ja muutamissa muissakin uusissa lajeissa. Näissä eivät järjestelmät ole kyenneet vakiinnuttamaan toimintaansa, mutta menestystä on silti tai siksi tullut. Eräänkin menestyslajin huiput kieltäytyivät tekemästä selkoa valtion liikuntahallinnolle tekemisistään ja sanoivat mieluummin tulevansa toimeen ilman valtion tukea. Järjestöjohtaja oli hankalassa paikassa.

Nuoret urheilijat, jotka ottavat vastuuta omasta elämästään ja toimeentulostaan eli ovat ns. elämäntapaurheilijoita, myös pärjäävät. Järjestelmien tulisi tukea tällaista oman vastuun ja toimijuuden kasvua, sillä se edesauttaa myös urheilun jälkeista elämää.”

Tuo edellä mainittu siis koski niitä mahdollisuuksia, joita huippu-urheilulla ja –urheilijoilla on saadakseen lisärahoitusta nykyiselle pääosin valtion kautta kanavoituvalle Veikkaus-rahoitukselle. Seuraavassa olen radikaalimpi ja yritän näyttää, miten Veikkaus-rahoitus epäterveine piirteineen voitaisiin tulevaisuudessa korvata tai miten saataisiin sitä merkityksellistä lisärahoitusta.

Oma vahva oletukseni, joka perustuu myös tutkimuksiin ja tietoihin siitä, miten paljon suomalaiset seuraavat urheilua, on se, että suomalaiset olisivat hyvinkin helposti taivutettavissa (huippu)urheilunkin maksajiksi, jos se olisi aito vaihtoehto nykyiselle epävarmalle, epäeettiselle ja epädemokraattiselle rahoitustavalle.

Ajattelen myös, että liikunnan ja urheilun (valtiollinen) rahoittaminen tulisi tehdä läpinäkyväksi vähän YLE-veron tapaan. Tämä malli voisi myös toimia niin, että urheilu- ja liikuntaorganisaatiot keräisivät tämän suorana kansalaisilta, jotka vapaaehtoisesti päättäisivät, tukevatko toimintaa vai eivät. Tavoitteena on siis vähintään tuo 160 m€. Miten se saadaan kasaan, esimerkiksi näin:

Tukijat Määrä Tuki€ Yhteensä
Hyväosaiset urheilun seuraajat 500000 100 50000000
Aktiiviset urheilun seuraajat 2500000 50 125000000
Tavalliset urheilun seuraajat 1500000 20 30000000
Urheilua karttavat 500000 0 0
Yhteensä 5000000 170 205000000

Kuten lukija huomaa malli on progressiivinen ja sosiaalinen sillä tavoin, että se ottaa huomioon sekä väestön maksukyvyn että suhteen urheiluun. Huomattava tässä on, että jätin tarkoituksella perusteluista pois liikkumisen tukemisen, joka varmasti muuttaisi tilanteen paljon myönteisemmäksi väestön karttuisalle kädelle. Mutta jo tämä harjoitus paljasti, että varsin kohtuullisilla satsauksilla saataisiin kerättyä reilut 200 miljoonaa euroa.

Tietysti se oli oletettavaakin, kun nyt suurin vastuu rahoituksesta on annettu nuorehkoille miehille ja iäkkäille naisille, jotka vielä muita todennäköisemmin kuuluvat tuossa minun mallissani 0-maksuluokkaan. Muistettakoon, että tämä valtava vääristymä on siis vallinnut vuosikymmeniä eivätkä eettisesti herkät hyväosaiset, aktiiviset tai tavalliset urheilun seuraajat ole voineet ottaa kunnolla osaa talkoisiin. Meillä on siis oikeasti vuosikymmenten velka maksettavana sekä urheilulle että näille huonommin pärjääville ihmisryhmille, joita joku sääli somessa siitäkin, etteivät he osaa todennäköisyyslaskentaa ja siksi pelaavat vähät rahansa Veikkauksen kassaan.

Nykyaikana, kun bitcoinit, suoramaksut ja joukkorahoitusmallit on keksitty, ei olisi vaikeaa keksiä järjestelmää, joka tehokkaasti ja taloudellisesti hoitaisi tämän rahankeräyksen ilman rasittavia paperisia arpajaisia, joihin nyt vielä törmää. Toinen mahdollisuushan olisi, että eduskunta viisaudessaan laatisi lain urheilun ja liikunnan rahoittamisesta ja siirtäisi samalla Veikkauksen tuotot yleiskatteelliseen kategoriaan. Itse kuitenkin toivoisin, että asiasta käytäisiin ensin syvällinen ja laaja keskustelu, jossa oikeasti pohdittaisiin, mikä on liikunnan, urheilemisen ja huippu-urheilun asema suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Vitsi, vitsi… puhuminen ja kirjoittaminen ovat aivan liian ylikorostuneessa asemassa suomalaisessa politiikassa. Kuka näitäkään juttuja lukee…

Toinen ajankohtainen rahoitusasiahan on tietysti Urheilugaala, joka nimensä mukaisesti on juhla, jossa jonkun asian tukijat voivat lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen ostamalla ylihinnoiteltuja lippuja. Samalla esiintyjät ja talkoolaiset tietysti jättävät palkkiot ottamatta, jotta kaikki raha saadaan kerättyä hyvään tarkoitukseen.

Olympiakomitean huippu-urheiluyksikköhän saa valtiolta alle 10 miljoonaa euroa, joten Urheilugaalan tavoitteeksi voisi ottaa tuon summan kokoonsaamisen mainitsemillani  tavoilla. Taas varmaankin mahdoton tehtävä, mutta pannaanpa excel-laulamaan tietyillä melko konservatiivisilla odotuksilla, sillä kysehän on aivan keskeisestä ”respektinosoitustilaisuudesta”, jossa kaikki haluavat olla mukana edistämässä erittäin hyvää tarkoitusta.

Oletukseni on, että Suomesta löytyy aivan varmasti 2000 ihmistä (tai yritystä), jotka voivat ostaa 2000 eurolla pöytäpaikan areenalta. Heitä voisi kutsua vaikkapa ”Tähtitukijoiksi”. Huipputukijat pääsevät katsomoon tai aitioon, mutta saavat toki nauttia mahtavasta ohjelmasta, samanhenkisestä seurasta ja hyväntekeväisyyden kasaantuvasta tunteesta maksamalla 1000 euroa lipustaan, johon tietysti kuuluu ruokaa ja juomaakin. Huipputukijoita löytyy pelkästään Susijengin faneista varmaan tuo 8000 kappaletta. Pistesijatukijat ovat niitä pitkän linjan tukijoita, jotka eivät odota pääsevänsä parrasvaloihin, mutta jotka haluavat olla mukana tukemassa sankareitaan. Näille 5000:lle myydään 500 euron lippu, jolla saa silläkin ihan kohtuullisesti palveluakin.

Gaalan tukijat Määrä Lipunhinta Tuki urheilulle
Tähtitukijat 2000 2000 4000000
Huipputukijat 8000 1000 8000000
Pistesijatukijat 5000 500 2500000
Yhteensä 15000 3500 14500000

Näin laskien tulot ovat 14,5 m€, josta jonkin verran menee tietysti kuluihin, mutta varmaan se 10 m€ jää voittoakin.

Erityisen koskettavan tästä Urheilugaalasta tekee se, että kunniavieraiksi kutsutaan vuosittain 100 peliriippuvuudesta kärsinyttä, jotka ovat ansiokkaasti rahoittaneet urheilua ja liikuntaa tuhansilla ja joskus kymmenillä tuhansilla euroilla erittäin pyyteettömästi ”yhteiseen hyvään” Veikkauksen mainosta siteeraten. Heille kuuluu nimittäin suurin kiitos siitä, että Veikkauksen pelien tuotoilla ”tarjotaan mahdollisuuksia parempaan elämään ja luodaan yhdessä parempi huominen”.

Oletan, että me kaikki toivomme samoja yleviä asioita urheilulta ja myöskin urheilun rahoitukselta. Argumentiksi voisi ottaa myös mainetutkimuksen, jonka Olympiakomitea tilasi syksyllä 2017 ja jossa kartoitettiin keskeisten sidosryhmien mielikuvia Olympiakomiteasta, kokemuksia yhteistyöstä sekä näkemyksiä toiminnassa onnistumisesta (Pohjoisranta Burson-Marsteller (PBM) Oy). Muutama lainaus kertoo ongelmista, joista tässäkin kirjoituksessa on puhuttu.

”Olympiakomitean maine on heikompi kuin yksityisen, julkisen tai järjestösektorin toimijoilla keskimäärin… Maineen heikoimmiksi osatekijöiksi nousivat tutkimuksessa edelläkävijyys ja muutoskyky, julkinen kuva sekä vastuullisuus ja eettisyys… Organisaation uudistaminen ja Olympiakomitean tunnetuksi tekeminen liikkeen lisääjänä olivat yleisimmin mainitut kehityskohteet. Tulevaisuuden suurimmiksi haasteiksi sidosryhmät nimesivät varainhankinnan ja imagon yhtenäistämisen.”

Niinpä.

Lähteet & taulukot:

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Artikkeli pdf-muodossa: Tiihonen_Kansatukemaanurheilua

Vuoden 2017 ihmiskoe: aktiivisuus ja sen mittaamisen paradoksit.

Kuten blogini lukijat tietävät, olen pitänyt tarkkaa liikkumispäiväkirjaa vuodesta 2005 alkaen. Olen merkinnyt siihen liikutut minuutit, kilometrit, liikuntamuodon ja lyhyen kuvauksen, jossa olen kertonut kenen kanssa olen liikkunut ja minkälainen kokemus se oli. Joskus olen myös dokumentoinut rasitustason, kokemusten laadut ja tasot, sosiaalisuuden ja ominaisuudet, joita olen kehittänyt liikkumisellani.

Viime vuonna tein ihmiskokeen eli pidin normaalia liikkumispäiväkirjaa vain muutaman kuukauden, jonka jälkeen päätin käyttää vain viime jouluksi ostamaani Polarin aktiivisuusmittaria. Halusin tietää, minkälainen vaikutus automaattisesti liikkumiseni tallentavalla tietokoneella on liikkumiseeni.

Aktiivisuusmittariin asensin oman päivätavoitteeni, jonka voi ”suomentaa” tunniksi ja 13 minuutiksi hölkkää. Käsittääkseni ”tehdasasetuksissa” saattoi määritellä vielä yhden aktiivisemmankin tason. Vuoden lopussa huomasin, että saavutin tavoitteeni 130 prosenttisesti eli hölkkäsin keskimäärin noin 95 minuuttia päivässä.

Edellisestä voi arvioida, että liikuin 578 tuntia vuodessa eli 11 tuntia viikossa. Se on aika paljon enemmän kuin keskiarvotulokseni ”käsinkirjaamalla”, joka on noin 420 tuntia vuodessa. Aktiivisimpina vuosinani olen tosin liikkunut yli 500 tuntia, mutta silloin olen mielestäni liikkunut huomattavasti enemmän kuin vuonna 2017.

Mistä erot voivat johtua? Sykemittariin perustuva aktiivisuuslaite mittaa vuorokauden kaiken aktiivisuuden, mutta käsipelillä tulee kirjattua vain ”oikea” liikkuminen, vaikka olen kyllä arvioinut esimerkiksi ruumiillisen työn liikkumiseksi myös käsinkirjaamalla. Toisaalta sykemittari saattaa jättää huomiotta esimerkiksi lihaskuntoharjoittelun ja tuon ruumiillisen työn, jos siinä ei syke nouse  tarpeeksi.

Kalibrointikeinona voi myös käyttää vuoden neljää ensimmäistä kuukautta, joiden aikana kirjasin liikkumiseni myös manuaalisesti. Silloin liikuin 145% tavoitteestani (keskiarvo 130%), manuaalisesti mitaten 83 minuuttia päivässä eli tunnin ja 23 minuuttia, mikä olisi tasaisen vauhdin taulukolla tehnyt 497 tuntia vuodessa. Alkuvuoden liikkumismäärillä olisin siis aktiivisuusmittarinkin mukaan liikkunut reilusti yli 600 tuntia. Eroksi jää reilu sata tuntia eli 15-20 prosenttia enemmän kuin manuaalisesti mitaten. Ero lienee vieläkin isompi, koska loppuvuodesta liikuin huomattavasti vähemmän.

Onko mittaustapojen erolla jotakin väliä? Periaatteessa ei, jos virhe on systemaattinen ja jos käytän vain toista mittaustapaa jatkuvasti. Käytännössä huomasin tässä muutosvaiheessa joitakin eroja, joita kannattaa tässä eritellä tarkemmin. Vuoden kokemuksen jälkeen voin myös arvioida eri mittaustapoja sen perusteella, miten ne motivoivat minua liikkumaan. Tämähän on kuitenkin tärkeämpi asia kuin se, miten tarkasti mikin mittari liikkumistamme mittaa.

Aluksi on toki syytä kertoa hiukan lisää liikkumiseeni vaikuttaneista tekijöistä vuonna 2017. Muutama vuosi sitten satutin olkapääni, jota kuntoutin kotikonstein melko onnistuneestikin pari vuotta. Jotkut liikeradat olivat kivuliaita ja aiheuttivat nopeita ”sähkäreitä” niin, että pallo tai maila saattoivat pudota yllättäen kädestä heitto- ja lyöntiliikkeissä. Myös kahvikupin nosto oli joskus kivun aiheuttajana. Jatkuva kipu ei kuitenkaan ollut liian häiritsevää ennen vuoden 2016 syksyä, jolloin kipu alkoi vaikeuttaa nukkumista vakavasti. Heräsin 2-3 kertaa yössä kipuun.

Ensimmäisen kerran hakeuduin lääkäriin (työterveyshuolto) vuonna 2015, josta sain lähetteen leikkaukseen julkiselle puolelle. Siellä ei kuitenkaan suostuttu kättä leikkaamaan. Vuonna 2016 menin koko väylän julkisen puolen kautta. Prosessi kesti reilut puoli vuotta, jonka jälkeen magneettikuvausten ja muiden tutkimusten jälkeen päädyttiin leikkaukseen, joka tehtiin syyskuun 26. vuonna 2017. Olen nyt siis toipunut leikkauksesta ja kuntoutuminen on hyvässä vauhdissa. Käsi ei toimi vielä kunnolla, mutta liikelaajuudet ja voimatasot ovat aika hyvät ja kivut ovat lähes loppuneet.

Ensimmäiset kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen olivat kylläkin yllättävän vaikeita, sillä varsinkin öisin nukkuminen oli erittäin katkonaista kipujen takia. Kehitin mallin, jossa nukuin ensin omassa sängyssä käsi ja pää tuettuna, sitten siirryin nojatuoliin, minkä jälkeen nukahdin sohvalla ja jos oli toiveita, niin siirryin vielä omaan sänkyyn. Kussakin ”kohteessa” nukuin 1-1,5 tuntia ennen kuin kipu herätti.

En stressannut asialla, sillä päivät menivät kipujen osalta hyvin ja nukahtelin myös päivisin. Kipulääkityksen lopetin noin viikon jälkeen, koska tabletit eivät juurikaan auttaneet tuohon ”paineiseen” kipuun. Aktiivisuusmittarin unisensori antoi minulle keskimäärin noin 3 tuntia yöunta, josta parisen tuntia hyvää unta. Normaaliluvut minulla ovat 7,5 tuntia ja reilut 5 tuntia.

Reilun kahden kuukauden jälkeen toipuminen nopeutui huomattavasti, kun ”sairas” kipu eli se, kun kudokset eivät vielä oikeastikaan kestä rasitusta meni ohi. Minua varoitettiinkin liiallisesta treenauksesta heti leikkauksen jälkeen – ja noudatinkin ohjeita ehkä liiankin tunnollisesti. Tosin kuntoutuminen viimeisten viikkojen aikana on ollut niin hyvää, että ehkä kannatti ollakin varovainen.

Kuminauhaharjoittelua, jota enimmäkseen teen,  voin lämpimästi kehua, sillä se on nivelien liikkuvuuteen ja vahvistamiseen erinomainen väline. Nauhoilla voi vaihdella ja kontrolloida liikeratoja ja voimankäyttöä ja sen avulla on helppoa käyttää sekä lihaksen supistuksia  (konsentrinen lihastyö)  ja lihasvenytystä vastustavaa eli eksentristä lihastyötä. Jatkan varmasti nauhojen käyttöä myös kuntoutumiseni jälkeen.

Mainittakoon, että olen aivan tyytyväinen tähän koko prosessiin, vaikka vammautumisestani eli saunan katolla putoamisestani on nyt reilu neljä vuotta. Minusta on oikein, että me yritämme kuntouttaa itseämme niin hyvin kuin voimme ja osaamme, jos vamma tai kipu ei haittaa kohtuuttomasti normaalielämää. Jälkeen päin ajatellen olisin tosin voinut treenata viisaamminkin, mutta aluksi en uskonut, että vamma olisi niin vakava. Seurauksena oli se, että opin jonkin verran vääriä liikeratoja, joilla kompensoin rikkoutuneen jänteen (rotator cuff) heikentynyttä toimintaa.

Kivut ja se, että vamma oli oikeassa kädessä vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että hakeuduin leikkaukseen. Leikkaus ei nykyään ole välttämättä järkevä hoitomuoto silloinkaan, kun siitä on periaatteessa hyötyä. Magneettikuvassakaan ei nimittäin näe, minkälainen vamma todellisuudessa on. Leikkauksen hyöty tulee todennettua vasta kuntoutusprosessin jälkeen, mikä vaatii kuntoutujalta itseltään sitoutumista pitkäjänteiseen työhön.

Kipujen väheneminen tai poistuminen on toki toinen hyvä syy leikkaukseen, mutta sekin vaatii omaa aktiivisuutta eikä pelkkä leikkaus sitä takaa. Itseltäni katkaistiin hauislihaksen yksi osa juuri kipujen vähentämiseksi, sillä sitä ei olisi voitu enää korjata leikkauksella. Operaation ei kuitenkaan pitäisi merkittävästi huonontaa käden toimintaa.

Leikkaus ja kivut siis vaikuttivat liikkumiseeni koko vuoden ajan, mutta erityisesti loppuvuodesta. Kivuista huolimatta pystyin kuitenkin hiihtämään ja tekemään myös ruumiillisia töitä mökillä, vaikka se säätämistä vaatikin. Jalkapalloakin pelasin normaalista, mutta sulkapalloa pelasin vain satunnaisesti. Leikkauksen jälkeen liikkuminen on rajoittunut kävelyyn ja kotijumppaan. Hiihtäminenkin onnistuu, minkä ehdin jo todentaakin 15.1.2018.

Seuraava kuvio näyttää liikkumiseni kuukausivaihtelut (aktiivisuusmittarin 100% siis 1 tunti 13 min hölkkää) ja viikoittainen liikkumiseni:  Liikkumisvuoteni2017_kuviot

Aktiivisuusmittarin käytön hyödyt ja haitat

Periaatteessa aktiivisuusmittaria on helppo käyttää antamalla sen olla kädessä koko ajan. Näin teinkin. Mittarin keräämän tiedon siirtäminen tietokoneelle ja mobiililaitteelle on sekin periaatteessa helppoa, mutta yllättävän usein oli yhteysongelmia varsinkin mittarin ja älypuhelimen kanssa.

Tietokoneelta tai älypuhelimesta näkee myös sekä päivittäisen aktiivisuuden että harjoitusten tiedot mukavasti ja ymmärrettävästikin. Mittari myös huomauttaa liiallisesta istumisesta. Unen laadun ja määrän näkeminen oli myös hyödyllistä. Tietokoneella olisi voinut myös arvioida päivittäisen liikkumisen kokemuksellisuutta ja sieltä sai monenlaista (fysiologista terveyteen liittyvää) palautetta liikkumisen vaikutuksista.

Itse käytin mittaria lähinnä kahteen tehtävään eli päivittäisen tavoitteeni saavuttamiseen tai sen odotettavissa olevaan ylittämiseen silloin, kun tiesin liikkuvani paljon yli keskimääräisen tavoitteen. Opin aika tarkasti arvioimaan päivittäistä liikkumistani tämän avulla. Pystyin myös seuraamaan viikoittain, kuukausittain ja koko vuoden osalta liikkumiseni määrää mittarin avulla.

Toinen käyttötarkoitukseni oli tarkkailla syketasojani hiihto-, pyörä- ja juoksulenkeillä sekä pallopeleissä. Huomasin, että normaali liikkumiseni on syketasoltaan liian matalaa, jotta se vaikuttaisi positiivisesti jalkapallon pelaamiseen. Tarvitsisin enemmän korkeampisykkeistä, mutta aerobista harjoittelua pelikuntoni parantamiseksi. Paljon siis positiivista, mutta ei kuitenkaan juuri mitään sellaista, jota en olisi muuten jo tiennyt – ehkä unenlaatua lukuun ottamatta.

Kysymys siitä, lisäsikö aktiivisuusmittari liikkumistani, jäi vielä avoimeksi, sillä erot manuaalisen päiväkirjani ja aktiivisuusmittarin tulosten välillä ei ole näillä keinoin tarkasti arvioitavissa. Selvää on, että hiihdin ja pyöräilin paljon vähemmän kuin normaalivuosina. Sen sijaan kävelin enemmän ja tein muuta ruumiillista työtä suurin piirtein yhtä paljon. Pallopelejä harrastin normaalivuoden tapaan.

Konkreettinen muutos on, että painoni nousi loppuvuodesta noin kolme kiloa, mikä selittyy leikkauksella ja siitä aiheutuneesta passiivisuudesta, joka myös vaikutti motivaatioon, kun minulla ei ollut varmaa tietoa siitä, kykenenkö saavuttamaan pidempiaikaisia liikkumistavoitteitani.

Jos kuitenkin vertaan aktiivisuusmittarin tietoja omaan manuaaliseen järjestelmääni, niin kallistuisin omaani juuri siksi, että se motivoi minua enemmän ja myös siksi, että se pitää minut aktiivisena myös itse mittausprosessin suhteen. Kummatkin asiat ovat muodostuneet minulle merkityksellisiksi ja motivaatiota lisääviksi rutiineiksi.

Helppous saattaa siis olla kaksiteräinen miekka motivaation kannalta. Tärkeäähän olisi, että liikkuja olisi kiinnostunut asettamaan itselleen sopivia tavoitteita, kuten vaikkapa kilometritavoitteita, joita aktiivisuusmittari ei tee (perinteiseen sykemittariin saa gps-laitteen, mutta tähän jokamiehen malliin se ei kuulu enkä halunnut hirttää itseäni rintanauhaan). Käytin toki joskus sport trackeria, mutta yleensähän tiedän kilometrimäärät ilman laitteitakin.

Aktiivisuusmittarissahan tavoite on tietty rasitus- tai aktiivisuustaso, joka olikin oikein hyvä, mutta kaipasin tarkempaa tavoiteasettelua. Minulle minuutit, kilometrit, liikuntamuodot ja sanallinen kuvaus ovat olleet aika hyvät tavoitteiden ja dokumentaationkin mittarit. Excel-taulukostani näen jatkuvasti, mikä on päivittäinen keskiarvoni kunkin tekijän suhteen ja se saa minut liikkumaan tarvittaessa enemmän.

Mutta ennen kaikkea se saa minut hiihtämään, pelaamaan sulka- tai jalkapalloa, pyöräilemään, kävelemään tai juoksemaan enemmän – pelkkä aktiivisuustavoitteen saavuttaminen ei ole läheskään niin merkityksellistä minulle ja luulen, että aika monelle muullekin konkreettisemmat tavoitteet olisivat motivoivampia.

Polarin ohjelma antaa toki sekin palautetta. Minulle kuukausitason palaute oli aina tämä sama, vaikka erot kuukausien kesken olivat aika suuret: ”Super active month with a good mix of activity and exercise.  At this level you get advanced health benefits.” Päivätasolla eroja oli vähän enemmän. Terveysvaikutuksista (detailed health benefits) tulos oli myös aina sama eli alla nähtävä:

Detailed health benefits  
Longer life expectancy Strongly improves
Heart health Promotes
Metabolic health Promotes
Brain health Promotes
Muscle and bone health Promotes
Weight and body composition Helps
Mental wellbeing Helps

On mukava tietää, että liikkumisestani on noinkin paljon hyötyä terveydelleni. Silti se, että vaikutukset pysyivä t kuukausitasolla vakioina,vaikka erot kuukausien välillä olivat aika suuret, pistää miettimään tällaisen palautteen motivointivaikutuksia.

Ymmärrän, että terveysvaikutuksissa raja-arvot ovat melkoisen väljät ja minun liikkumiseni oli riittävän aktiivista heikoimmillaankin juuri em. vaikutuksiin, mutta yksilön motivoinnin kannalta on aika ongelmallista, että kaksinkertainenkaan määrä aktiivisuutta ei muuta vaikutuksia mitenkään.

Tutkimusten perusteella, joihin oletan aktiivisuusmittarin palautteiden perustuvan, ei voitane enempää (eikä vähempää) luvatakaan, mutta jos liikkumisen noinkin suurella lisäämisellä ei ole mitään merkitystä, niin ehkä ongelma on sitten valituissa arviointikohteissa. Toki kyse on myös riittämättömästä tutkimuksestakin.

Jos terveysvaikutuksia vertaa vaikkapa vain kilometrimäärien vertailuun, niin onhan jälkimmäinen siihen huomattavasti parempi, kun sen avulla näkee, miten on päässyt tavoitteeseensa ja sen, miten liikkuminen kumuloituu vuoden mittaan. Vakiona pysyvä palaute saattaa jopa heikentää alussa hyvänäkin ollutta motivaatiota. Teet melkein mitä tahansa, niin koutsi vastaa ”ihan ok, noinniinkuin keskimäärin”. Minä lähtisin kuoroharkkoihin…

Polarissa on toki mahdollisuus arvioida päivittäistä liikuntakokemustakin. En käyttänyt sitä, vaikka saattaa olla, että olen jopa vaikuttanut siihen, että Polarilla tällainenkin arviointi on mukana sovelluksessaan. Pelkkä yhden tason ”kivuusarviointi” on kuitenkin aika tyhjä merkityksistä. Itsekään en niitä merkinnyt lainkaan. ”Oli kivaa” ei motivoi ellei tiedä, miksi kokemus oli hyvä ja miten tuo kokemus vaikuttaa liikkumisen merkityksiin ja sitä kautta motivaatioon.

Oma ”kokemusmittarini” (lisää tästä löytyy näiltä sivuilta runsaasti) on tässä suhteessa paljon parempi ja pieni sanallinen kuvaus on sitäkin parempi. Liikkumisen merkitys nimittäin vaatii myös sanallistamista, sen uloskertomista omilla käsitteillä eikä vain ”terveyshyötyinä”, jotka jäävät aika abstrakteiksi senkin vuoksi, että ne vaativat oikeasti todella pitkiä prosessaja ollakseen totta.

Yhden päivän tai kuukauden tai vuodenkaan liikkuminenhan ei oikeasti tee noita Polarin lupaamia terveyshyötyjä, jos muut päivät, kuukaudet tai vuodet ovat olleet toisenlaisia. No myönnetään, että vuosi on jo riittävä muuttamaan asioita parempaan suuntaan, jos ne ovat olleet huonolla tolalla aiemmin. Joissakin suhteissa muutama kuukausikin muuttaa asioita parempaan suuntaan.

Yhteenvetona sanoisin vain siis omalta kohdaltani, että jatkan aktiivisuusmittarin käyttöä tulevaisuudessakin, mutta aloitan myös oman liikkumispäiväkirjani pitämisen heti vuodenvaihteen 2018 jälkeen. Tämä vuosi oli minulle hyvä kokeiluvuosi, koska tiesin pettyväni liikkumiseeni leikkauksen vuoksi.

Suosittelisinko aktiivisuusmittaria yleisesti käytettäväksi? Kyllä varmaan, sillä sen antama tieto ei ole varsinaisesti haitaksi liikkumiselle ja jotkut sen antamat tiedot saattavat olla monille ihmisille oikeasti hyödyllisiä. Jos esimerkiksi kuvittelee liikkuvansa enemmän kuin oikeasti liikkuu, niin on terveellistä nähdä se ikään kuin objektiivisesti mittarista. Jos osaa määritellä liikuntatavoitteensa niin, että se lisää nykyistä liikkumista ja on realistinen, niin tällöin mittari myös motivoi.

Mittarin dokumentaatiossa ja palautteessa olisi vielä paljonkin kehittämistä, mistä kertonee sekin mediasta lukemani tieto, että näitä aktiivisuusmittareita jaksetaan käyttää vain muutamia kuukausia. Osin se johtunee siitä, että jo aktiiviset ihmiset ostavat näitä eivätkä minun tavoin saa kovin paljon uutta infoa tai liikkumistaan edistävää faktaa näillä mittareilla. Toki mittarin jatkuva käyttö voi sekin olla sinänsä raskasta ja siten vaikuttaa negatiivisesti laitteiden käyttöön ja niistä saatavaan hyötyyn.

Kaiken kaikkiaan olisi erittäinkin hyödyllistä, että aktiivisuus- ja sykemittareilla tai tietokoneilla ja sovelluksilla saataisiin aikaiseksi ihmisten lisääntyvää liikkumista. Oma oletukseni on, että fysiologiset tiedot yhdistettynä terveystietoihin eivät ole riittäviä motivoijia, vaan tarvitaan kokemuksellisesti merkityksellisten liikkumisten dokumentaatiota ja arviointia. Ei toki haittaisi, että ne olisi yhdistetty fiksusti jo nyt kehittyneisiin fysiologisiin mittareihin.

Ihmisten omaa aktiivisuutta ei kuitenkaan saa väheksyä, sillä automaatio ja mittaamisen helppous saattaa olla pikemminkin liikkumisen merkitystä vähentävä kuin lisäävä tekijä. Aktiivinen vaivannäkö kertoo minkä tahansa asian merkityksestä. Helppous sen sijaan passiivisuudesta tai laiskuudesta.

Ihmiset toki tekevät paljon asioita, jotka ovat helppoja – he katsovat TV:ta, viettävät aikaa somessa tai ajavat autolla. Mutta, ja iso mutta: liikkuminen ei koskaan ole se helppo, laiska tai passiivinen valinta. Jos me luulemme, että tekemällä liikkumisesta ”helppoa”, ratkaisemme  liikkumattomuuden ongelmaa, olemme  pahasti väärässä.

Liikkuminen on nimittäin ennen kaikkea aktiivisuutta, joka rinnastuu kaikkeen muuhunkin aktiivisuuteen, kuten opiskeluun, työntekoon, vapaaehtoistyöhön ja kehittäviin harrastuksiin. Liikkumisen hyvinvointivaikutuksetkin perustuvat juuri tähän lähtökohtaiseen aktiivisuuteen, joka ei ole ainoastaan fyysistä, aivotonta, liikettä.

Aktiivisuusmittari mittaa tuon aktiivisuuden fysiologista puolta ja tulosta, mutta saattaa aiheuttaa ajatuksellista passiivisuutta, kun sitä ratkaisevaa kysymystä – miksi liikun? – ei enää osata tehdä eikä vastauksia haeta aktiivisesti.

Itse siis huomaan, että kaipaan konkreettisempia tavoitteita kuin vain aktiivisuusmittariin lataamani päivätavoite on. Luulen, että me muutkin tarvitsemme tavoitteita, joissa kuvastuu itsellemme tärkeät asiat. Joillekin se on tavoite jaksaa hiihtää joku laturetki, osallistua johonkin tapahtumaan, pyöräillä töihin, pelata kavereiden kanssa, nostaa enemmän painoja tai vähentää omaa painoa – mielikuvitus on rajana. Tällöin kestää myös sen, ettei liikkuminen aina ole helppo juttu eikä kokemuksenakaan nautittava, mutta se on riittävän tärkeä saadakseen minut liikkeelle.

Ja tällaistahan se liikkuminen oikeasti oli…

Tai oikeasti ja oikeasti. Fb-postausten avulla saa toki mieleensä dokumentteja liikkumisistaan, jos muistaa ottaa kuvia tai videoita. Läheskään aina ei muista, vaikka puhelimessa mainitut toiminnot ovatkin aina saatavilla.  Eikä tietenkään aina viitsi kokemuksiaan muille jakaa.

Fb-liikkumisvuoteni näkyy tässä alla. Huomionarvoista on, että olkapääleikkaukseni jälkeen en liikkumiskuvia tai –videoita ottanut, vaikka liikuinkin jonkin verran. Pääosin se oli tosin kävelyä ja aika vaatimatonta nauhajumppaa.

Toisaalta se oli äärettömän tärkeää, koska se loi pohjaa olkapään ja koko kädenkin kuntoutumiselle ja piti yllä jonkinlaista kuntopohjaa. Harmittaakin nyt etten esim. ottanut kuvia tai videoita käden kuntoutumisen eri vaiheista…

Sen sijaan osallistuin kansalliseen kipututkimukseen, jonka yhteydessä tein pienen kuvauksen myös kuntoutumisestani. Liitän sen tuonne alle ikään kuin vertaistueksi, sillä olkapääleikkauksen tai tarve kuntoutukseen tuntuu olevan hyvin yleinen näissä meidän ikäluokissamme.

Mutta tässä siis fb-postauskooste viime vuoden liikkumisistani.

On se muuten hienoa, että vaarina pääsee pitkästä aikaa luistelemaan ja ehkä vähän opettamaankin lapsenlasta. Muuten liikkumiseni olisi vain tällaista vähän huonolta näyttävää.. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1633250393646626/)

100 kilsaa hiihtoa Kolilla Ahmahiihdossa juhlavuoden kunniaksi. Helsingin Latu & Lehtisen Ismo – kiitokset! (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1657315141240151/)

On se keväinen katukin hyvä liikkumispaikka,
vaikka hienoa oli Holmenkollenillakin. Tippa tuli linssiin kadulla ja sohvalla…  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1659436904361308/)

Aurinkoa kohti. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1664341790537486/)

Karpaattien vuorilla yhteistyötä opettelemassa (ei siis Balkanin vuorilla taistelemassa niin kuin joskus ennen). Eli tutustumassa Outward Bound –organisaatioiden toimintaan Slovakiassa, Kroatiassa, Romaniassa, Tsekissä, Puolassa, Virossa ja Suomessa. Tavoitteena oppia toisiltamme ja rakentaa yhteistyöhanketta. Teemana kokemuksellinen oppiminen, josta nähtävissä myös pikku luento OBF:n sivuilla. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1675819306056401). Fb-postaukseen on lisättävä, että meinasimme eksyä lenkillämme tuonne Karpaattien rinteille…

Paluu perusasioihin sujui nopeasti. Soitin erään puolueen entiselle puoluesihteerille. Juteltiin pitkään tärkeistä ja ajankohtaisista, molempia osapuolia kiinnostavista aiheista. Nimittäin jalkapallosta. Hän oli aloittanut juuri omakohtaisen jalkapalloharrastuksen osallistumalla ensimmäiseen turnaukseen. Käytiin läpi pelipeliltä sattumukset. Päivitettiin lastenkin pelitilanteet toki. Mainitsin myös, että kävin itsekin kalibroimassa pelijalat hiihtokauden jälkeen… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1669444523360546/)

Mölkkykausi avattu, Sipoonkorven lenkki kierretty, jalkapalloa potkittu, polttopalloa pelattu ja pesäpallolyöntejä (softball) harjoiteltu. Aika monta pääsiäispäivällistäkin nautittu. Pitkästä aikaa kotona pääsiäisenä. Kirjoitin joku aika sitten tarpeesta opettaa eskarilaisille liikuntataitoja. Tänään liikuntapuistossa huomasin jälleen kerran konkreettisesti, miten huonoja osa alakouluikäisistä lapsista oli liikkumaan. Polttopallonpeluukaan ei meinannut sujua. No, jotkut osaa sitten tosi hyvin… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1672572799714385/)

Oikeesti… monet fb-kavereistani ovat hypänneet laiturilta avoveteen ja ovat riisuneet talviturkin. Rohkeita tyyppejä! Mutta kuinka moni on hypännyt varaston katolta talven jälkeen paljastuneelle trampoliinille? No, en minäkään… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/1679566349015030/)

Jokin näissä kuvissa liikutti, liikuttaa tai tulee liikuttamaan… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1679398789031786)

Vaikka minun kesäni jatkuu pitkälle syyskuuhun ja joskus loka-marraskuullekin, niin tällainen hitaan ajattelijan fb-postaus kesäkauden liikkumisistani lienee paikallaan. Miksi siis liikuin? (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1719024291735902)

Tässä vielä kuvia. On se hienoa, että saa pelata hyvässä porukassa ja hyviä vastustajia vastaan.. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1713356468969351)

Eihän video koskaan voita kirjoitettua tai varsinkaan koettua, mitä oppimiseen tulee. Näin ainakin itse uskon, vaikka ymmärrän, että varsinkin nuoremmat sukupolvet ovat aika taitavia käyttämään vaikka youtubea myös oppimiseen. Tässä siis OBF:n tuottamia youtube-pätkiä kokemuksellisesta oppimisesta (https://www.youtube.com/playlist…) (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1724013344570330?pnref=story)

Syyskuun liikkumisen syyt: luonto eri muodoissaan ja eri puolilla Suomea. Tunnistatko paikat? Elonkorjuu metsistä ja kasvimaalta. Ja varustautuminen tuleviin vuosiin: puita, pensaita ja kukkia maahan. Vähän toki tanssia, pelejä ja katsomourheiluakin…(https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1731296557175342?pnref=story)

Merkityksellisiä liikkumiskokemuksia vuonna 2018, ystävät!

Kipututkimus: oma vastaukseni

Kipulääkkeistä en kokenut juuri saavani hyötyä ensimmäisen viikon jälkeen. Kipu oli silti erittäin hankalaa öisin. Nukuin 4-5 pätkissä, jotka olivat aluksi noin tunnin pituisia, myöhemmin 1-2,5 tuntiin aina reiluun kahteen kuukauteen asti leikkauksesta. Rutiiniksi muodostui se, että nukuin ensin omassa sängyssä, jossa olin rakentanut tukea olkapäälle, kädelle ja niskan taakse. ”Paineinen” kipu ajoi minut ylös reilun tunnin päästä, jonka jälkeen jaloittelin, hieroin ja jumppasin kättä. Nukuin seuraavan jakson nojatuolissa, siinäkin reilun tunnin, jonka jälkeen sama rutiini. Sen jälkeen siirryin sohvalle, jossa tuki oli sänkyä parempi luonnostaan. Siinäkin meni 1-2 tuntia, jonka jälkeen taas ylös ja loppuyöksi omaan sänkyyn. Yritin nukkua noin 5-6 tuntia, mutta aktiivisuusmittarin mukaan unta tuli vain kolmisen tuntia/yö kahden kuukauden ajan. Nukahtelin toki päivällä muutamaan otteeseen. Päivällä kipu ei sanottavammin haitannut.

Kuten sanoin, kipulääkkeistä ei yölläkään paljon ollut apua, joten en sitten viitsinyt niitä lainkaan käyttää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tuo rutiinini toimi aika hyvin, sillä nukahdin kuitenkin aika helposti jopa nojatuoliin. Itse ehkä suosittelisin tällaista ”aktiivisempaa” kivunhoitoa niille, jotka kestävät kipua eivätkä hermostu nukkumattomuudesta. Selvää tietysti on, että univelkaa minullekin jäi, sillä tarvitsen normaalisti 7,5- 8 tunnin yöunen.

Lääkkeiden käyttämättömyydestä saattoi olla itselleni myös se etu, että en jumpannut liikaa siinä vaiheessa, kun olkapää ei olisi sitä vielä kestänyt (minulla olisi saattanut olla sellaiseen taipumusta). Nyt kun olkapää kestää jumppaamista, niin edistyminen on tosiaan ollut erittäin nopeaa, liikelaajuudet ovat melkein palautuneet ja voimaa on tullut runsaasti lisää. Jotkut liikeradat ovat vielä hankalia ja jotkut liikkeet ovat vielä vähän vaikeita lihasvoiman puutteen vuoksi (tulleet jo ennen leikkausta). Tilanne on kuitenkin erinomainen myös fysioterapeuttini (Peijas) mielestä.  

Liikuttamisvuoteni 2017

Vuonna 2017 julkinen puhe laihduttamisesta ja terveydestä hallitsi edelleen palstoja ja kanavia. Miksi en itse innostu kummastakaan elintärkeästä teemasta?

Yksinkertaisesti siksi, että sekä terveys että laihduttaminen ovat joidenkin arkisten toimintojen, kuten elämäntapojen ja rutiinien sekä liikkumiskokemusten tuotteita. Eivätkä edes suoria tuotteita, vaan terveyteen vaikuttavat monet muutkin tekijät, joihin ihmisen voi olla vaikea vaikuttaakaan.

Toinen tärkeä syy haluttomuuteeni on se, että kummatkin kääntyvät helposti ”ei-tekemiseksi” eli kieltäytymiksiksi, joiden sijalle ei edes tarjota mielekästä tekemistä.

Merkitykselliset kokemukset ja mielekäs, aktiivinen,  tekeminen vievät ihmistä aina eteenpäin, vaikka se ei johtaisi ”terveyteen” tai laihtumiseen. Ne johtavat omaan, toisten ja yhteiskunnankin  hyvinvointiin.

Laiha, omaan napaan tuijottava ihminen on minusta vastenmielinen tavoite liikkumiselle.

Liikuttamisvuoteni ei ollut kovin näkyvä, koska opiskelin uusia keinoja ”liikuttamiseen” ja työstin runsaasti materiaaleja – tuotteita ja palveluita – joita tänä vuonna tuleekin runsaahkosti ”markkinoille. Olkaa kuulolla…

Miksiliikun.fi blogit liikuttamisesta

Tiihonen A. 2017 Ei niin kaunista, mutta tuntuu hyvältä – liikkumisvuoteni 2016. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/22/ei-niin-kaunista-mutta-tuntuu-hyvalta-liikkumisvuoteni-2016/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.2. 2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2017. Liikkuvan ihmisen ikäkokemus – ikä on vain sana (https://www.miksiliikun.fi/2017/07/05/liikkuvan-ihmisen-ikakokemus-ika-on-vain-sana/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  5.7. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  2017.

Tiihonen A. 2017.  Miksi mies käy ryhmäliikunnassa? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-mies-kay-ryhmaliikunnassa)  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (http://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016

 

 

Kulttuuri pidentää ikää – mutta onko se kulttuurin ainut tehtävä?

Markku T. Hyyppä on tehnyt kulttuuriteon. Hän on kirjoittanut kansantajuisesti pitkään jatkuneesta tutkimustyöstään kulttuurin parissa. Duodecim kustantajana on myös ottanut askeleen pois lääketieteen valtavirrasta, joten sekin lienee huomion arvoista tämän mainion kirjan Kulttuuri pidentää ikää taustoissa.

Hyypän väitteet pähkinänkuoressa. ”Taide-elämyksen etumerkillä ei ole väliä, sillä taide ja kulttuuri verkostoi. Tekeminen on ”osallistuvaa läsnäoloa”, vaikka sen tekisi yksinkin. Kyse on sosiaalisen pääoman vaikutuksesta. Ja kyse on kulttuurivaikutteista, jotka pitäisi saada varhaislapsuudessa.”

Hyyppä uskoo sosiaalistavaan tekijään ennemmin kuin kulttuurin tarjoamiin elämyksiin (kokemuksiin) ja sitä kautta syntyvään hyvään oloon tai subjektiiviseen tunteeseen taiteen parantavasta vaikutuksesta. Hän osoittaakin vakuuttavasti, että taidetta ja kulttuuria harrastavat elävät pidempään. Ja että esimerkiksi penkkiurheilu tai ay-aktiivisuus ei lisää elinikää.

Onko Hyypän näkemyksessä mitään outoa; hänhän perustaa väitteensä kovaan eli luonnontieteelliseen tai sen menetelmiä imitoiviin tutkimuksiin, joita on vaikea kritisoida. Eikä niitä tarvitsekaan: näyttöhän on hyvä ja riittävä.

Rajoituksia hänen näkemyksillään on kuitenkin runsaasti, sillä edellä mainitun luonnontieteellisesti perustellun tutkimustuloksen esittelyyn olisi riittänyt muutama sivu. Hyyppä käyttää kuitenkin runsaasti turhaa energiaa osoittaakseen, että mitään muuta ei hänen mielestään voi kulttuurin vaikutuksista tieteellisesti väittää, vaikka hän itsekin haluaisi sanoa jotain enemmän. Ja joskus hän sanookin aika rohkeasti, että tutkimus tulee jo lähivuosina osoittamaan hänen kaikki väitteensä todeksi (populaarissa kirjassa tällainen revittely toki sallitaan).

Sen sijaan (lopullisesti) epätodeksi hän voi väittää vaikkapa taideterapioiden vaikutuksen, vaikka – hänen mielestään oikeita – tutkimuksia ei ole edes tehty. Tässä kohden tunnen epäreiluuden tai –loogisuuden ongelman: eikö pitäisi kuitenkin antaa ”kunnollisen” tutkimuksen osoittaa asioita eikä perustaa väitteitään oletuksille tai tietämykselle, jonka tietää vajavaiseksi? Kyllähän nämä Hyypän ja kumppaneidenkin tutkimuksetkin tuntuivat huuhaalta viime vuosisadalla; joidenkin mielestä ovat sitä vieläkin.

No, kyse ei oikeastaan ole tästä, vaan käsitteellisestä(kin) ongelmasta, joka taitaa johtaa Hyypän hiukan väärille raiteille. Otan kaikki Hyypän tieteellisiksi osoittamat tutkimukset todesta, mutta yritän nyt osoittaa, miksi Hyyppä mielestäni joutuu hyökkäämään ”syyttömien” kimppuun. Hyypän ja hänen arvostamiensa tutkijoiden tutkimusten keskeisenä tavoitteenahan on ollut sen selvittäminen lisääkö kulttuurin (tai jonkun muun) harrastaminen elinikää.

Epäilen – ja tiedänkin – että aika harva tutkimus, jossa käsitellään taiteen tai kulttuurin harrastamisen vaikutuksia pyrkii osoittamaan niiden vaikutuksia elinikään tai edes terveyteen. Kysymys onkin, pitääkö kaikkien tutkia samoja asioita  ja onko eliniän pidentäminen kaiken tekemisen ja tutkimisen lopullinen tarkoitus? Tuskin edes kovin moni taiteilija, tieteilijöistä puhumattakaan, ajattelee näin. Moni tietysti toivoo, että jäisi eloon taiteensa/tieteensä kautta kuolemansa jälkeenkin. Paradoksaalisesti silloin kannattaisi kuolla nuorena…

Kiintoisampaa kuin tuo edellinen kiistely on tietysti kaikkien kannalta se, miten me saisimme mahdollisimman monet ihmiset harrastamaan sellaisia asioita, jotka pitäisivät hänet terveenä ja elämään pidempään. Hyyppä korostaa suomenruotsalaisten ylisukupolvista kulttuuria, varhaisia kiintymyssuhteita ja kulttuurin oppimista, joilla on hänen mielestään erittäin suuri merkitys. Joskus niin suuri, että Hyyppää lukiessa tuntuu, ettei taidetta ja kulttuuria kannata enää teini-iässäkään lähestyä, saati sitten ikäihmisenä.

Hyyppä kuitenkin haluaisi – pikemminkin kuin osoittaa vakuuttavasti – että näitä vaikutuksia voisi saada myöhemminkin. Itsekin hän myöntää olevansa ”myöhäisherännäinen”, joka on opetellut aikuisena ”suomenruotsalaiseksi”, joka asuu enimmän osan ajasta Ruotsissa (ollen tietysti faktisesti ruotsinsuomalainen). Vaikuttavana tekijänä eliniän pituuteen on hänellä aina yhteisöllisyys tai sosiaalinen pääoma.

Yhteiskuntapoliittinen johtopäätös lienee väistämättä se, että pitäisi edelleen kovasti tutkia sitä, miten kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomasta lapsena ja nuorena vaille jäänyt voisi saada itselleen tuon tervehdyttävän vaikutuksen. Muutenhan tämä kova tutkimustulos olisi yhteiskuntapoliittisesti aika hyödytön tieto mallia,”jos synnyt rikkaaseen perheeseen, olet todennäköisemmin rikas aikuisena ja jopa vanhana kuin ne, jotka syntyvät köyhään perheeseen”. Ts. pitäisi saada vastaus siihen, voiko yksilö tehdä itse jotain tai voivatko yhteisöt ja koko yhteiskunta tehdä jotain, jotta yhä useammat voisivat nauttia taiteen ja kulttuurin hyvinvointia – tai siis terveyttä ja elinikää – lisäävästä voimasta.

Pitää palata ytimeen eli siihen, mikä oikein on se elinikää lisäävä vaikutus. Hyyppä puhuu yhteisöllisyydestä, jota hänenkin mielestään saa yhtä lailla vapaaehtoistoiminnasta, talkoista, seurakuntatoiminnasta kuin kulttuuristakin. Ja yhteisöihin tietysti pääsee jäseneksi minkä ikäisenä tahansa eikä tarvitse kovin kummoista osaamistakaan. Hyypälle tai hänen tutkimuksilleen jää epäselväksi se, miksi ihmiset hakeutuvat yhteisöihin ja etenkin se, miksi he jatkavat harrastamistaan. Isoissa tilastoaineistoissa tällaisia asioita ei varmaan ole kysyttykään – ja voi olla jopa niin, että ihmiset eivät edes osaisi vastata kysymykseen.

Hyypän tutkimukset kuitenkin kertovat ainakin minulle tarinaa, joka aukenee loogisena, kun käyttää käsitteitä, jotka selittävät monet Hyypän havainnot. Miksi ihminen elää pitkään johtuu käsittääkseni Hyypänkin mielestä siitä, että elämällä on tälle ihmiselle merkitystä. Hyypän mielestä merkitys tai mieli rakentuu yhteisöllisyydestä tai vaikkapa metaforisesta yhteisöllisyydestä, jota yksinkin kirjallisuutta harrastava saa muiden hänelle tuntemattomien kanssalukijoiden kanssa. Toisaalta kaikki yhteisöllisyys ei näytä tuottavan tuota samaa vaikutusta. Ay-aktiivi tai penkkiurheilija ei saa samaa vaikutusta – jotkut yhteisöllisyyden muodot ovat siis jalostavampia tai ainakin lisäävät elinikää?

Helppo selitys tälle olisi, että pitkä elinikä ei tarkoita terveitä elintapoja, minkä Hyyppäkin monin tavoin todistaa vertaamalla kulttuurin elinikää kohottavaa vaikutusta terveelliseen ruokaan ja liikuntaan.  Ruuan tai oikeammin ruokailun yhteisöllisen vaikutuksen hän näkee selvästi, mutta ei halua tai jaksa pohtia liikunnan ja penkkiurheilun yhteisöllisiä vaikutuksia juuri lainkaan. Mainitsee tosin, että varsinkaan ns. terveysliikunnalla ei ole näitä kulttuurisia elinikää pidentäviä vaikutuksia, mikä pistää epäilemään, että jotenkin muuten merkityksellistetyllä liikunnalla tai urheilulla näitä vaikutuksia voisi ollakin.

Ongelma on edelleen se, että jotkut yhteisöllisyyden muodot eivät siis lisää elinikää – miksi? Tähän Hyyppä ei anna kunnon vastausta, vaan tulee jotenkin tarkoituksellisestikin ”leimanneeksi” jotkut yhteisöllisyyden muodot toisia paremmiksi, koska tilastot näin osoittavat. En pidä sitä kovin hyvänä tieteellisenä käytäntönä, sillä pitäisi tietää tarkasti, mikä se vaikuttava tekijä on ennen kuin noin yleistävään ja negatiiviseen käsitykseen noista harrastuksista voisi päästä.

Loogisesti kysymyksen voi asettaa myös seuraavasti: mitkä asiat selittävät eliniän pituutta yhdessä kulttuuriharrastusten ja yhteisöllisyyden kanssa, jos kyse ei ole terveellisistä elintavoista ja biologisista selityksistä? Tietysti ainakin se, että ei kuole nuorena, keski-ikäisenä tai yleensä ottaen ”liian aikaisin”. Varsinkin miesten kulttuuriharrastusten elinikää kohottava vaikutus selittyneekin pitkälti sillä, että nämä kulttuuria tai vapaaehtoistoimintaa harrastavat miehet elävät turvallisempaa elämää eli eivät ota elämässään turhia riskejä. Turhia riskejä eivät ota ihmiset, joille omalla ja toisten elämällä on merkitystä. He haluavat elää, koska muutkin näkevät heidät tärkeinä ihmisinä. Ihan suoraan Hyyppä ei tätä kirjoita, mutta hänen seminaariesitelmissään tämä on tullut joskus paremmin esille.

Edellisen perusteella yhteisöllisyys selittäisi tuon jälkimmäisen puolen eli sen, että oma elämä on arvokas ja merkityksellinen, koska muutkin näkevät sen. Ja vapaaehtoistoiminnassa on erittäin suuri mahdollisuus siihen, että voi auttaa ja tukea muita ihmisiä ja syntyy tuota merkityksellisyyttä. Kulttuuriharrastuksissa taas voi rakentua merkityksellisyyttä, vaikka ilman samanlaista yhteisöllisyyttä. Taide ja kulttuurin harrastaminen voi olla mielekästä ja merkityksellistä itsessäänkin – se on ”vakavaa harrastamista” (searious leisure), jossa itse tekeminen, osaaminen, kehittyminen jne. on tärkeää. Toki sekin luo yhteisöllisyyttä.

Mutta vielä on ratkaisematta se, miten ihmisiä saataisiin mukaan näihin harrastuksiin, mikä on olennaisen tärkeää, vaikka ne eivät lisäisikään elinikää. Olisihan aika kohtuutonta, jos esimerkiksi valtiovalta tukisi jatkossa taiteita, vapaaehtoistoimintaa tai liikuntaa vain tai erityisesti sen takia, että ne lisäävät elinikää. Kyllä taiteella täytyy olla muutakin merkitystä.

Hyyppäkin myöntää, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin kokemuksellisia, tai ehkä hän käyttää elämyksen ja tunteen käsitteitä. Asia lienee jotakuinkin sama, vaikka esitänkin, että Hyyppä ei täysin ymmärrä kokemusten/elämysten merkitysluonnetta.

Taide tai kulttuuriharrastus voi antaa elämyskokemuksia, joissa keskeistä on psyykkinen/emotionaalinen nautinto tai elähdyttävä tunne, ja se voi antaa myös osallisuuskokemuksia, jotka Hyyppäkin tietysti huomaa. Hyyppä ei kuitenkaan käsitteellistä kahta muuta kokemuksellisuuden lajia eli identiteettikokemuksia, joiden pontimena on se, että kulttuuria (tai vaikka urheillessaan) tehdessään saa kokemuksia, joissa oma identiteetti rakentuu. Identiteettikokemuksessa tekemisen ja kokemuksen väliin rakentuu vahva side, joka kannustaa kehittymään ja jatkamaan harrastusta.

Näistä omista identiteettiä rakentaneista kokemuksistaan Hyyppä itse asiassa kirjoittaa todella paljon kirjassaan. Hän on tietysti oikeassa siinä, että identiteetti saattaa myös murtua tai haavoittua, kun joutuu poispotkituksi joukkueesta tai ei osaa laulaa tarpeeksi hyvin tai on vaikkapa epäkelpo tutkija. Tässä lieneekin tilastollisella tasolla selitys sille, miksi jotkut harrastukset ovat toisia parempia. Merkitys voi syntyä vertailusta ja kilpailusta, mutta se voi syntyä myös asian oppimisesta, ymmärtämisestä tai muusta hallinnasta.

Hyyppä ei kuitenkaan näe sitä, että myös erittäin kilpailullisessa alakulttuurissa tekemisen voi merkityksellistää positiivisesti – kannattaisi ehkä käydä ”Susijengin” tai lentismaajoukkueen sisäpiirissä tekemässä huomioita. Saattaa myös olla, että jopa jalkapallofanius voi pidentää elinikää, koska se on aivan eri asia kuin ”penkkiurheilu” tai seurailu, koska fani merkityksellistää toimintansa aivan eri tavoin kuin tavallinen seurailija.

Toki olen itsekin sitä mieltä, että ainakin joissakin kulttuuriharrastuksissa ikään kuin asuu sisällä jokin suurempi merkityksellisyys kuin vaikkapa urheilemisessa, jossa siinäkin kuitenkin omien tutkimusteni mukaan ihmiset näkevät paljon erilaisia kulttuurisiksi luonnehdittavia merkityksiä. Samaa mieltä Hyypän kanssa olen siitä, että terveysliikunta tai mikä tahansa yksiuloitteistava merkitysmaailma ei tee hyvää millekään harrastukselle. Siksi kritisoin Hyyppää siitä, että hän korottaa eliniän liian tärkeäksi merkityksellistäjäksi kulttuurin harrastamiselle – eikös se tee kulttuurista ”terveysliikuntaa”?

Vielä on käsittelemättä yksi kokemuksellisuuden muoto, jota Hyyppäkin sivuaa teksteissään usein. Se on toimijuuskokemus, joka on esimerkiksi talkoiden takana. Ihmiset haluavat tehdä hyvää toisille ja itselleen ja vaikuttaa laajemmin yhteiskunnassa – siis olla toimijoita.

Oma näkemykseni on, että nämä kaikki kokemuksellisuuden muodot ovat tärkeitä. Olemme jo ymmärtäneet hyvin elämys- ja osallisuuskokemusten merkityksen – ehkä jopa korostamme elämyksiä liikaa. Ja onhan myös tuhoavaa yhteisöllisyyttä. Sen sijaan enemmän pitäisi ymmärtää identiteettikokemusten positiivinen merkitys, koska se johtaisi pitkäjänteisyyteen, osaamisen kehittymiseen ja monenlaisten merkitysten rakentumiseen. Uskon, että kulttuuriharrastukset ovat erittäin hyviä tässä, mutta itse en jakaisi harrastuksia hyviin ja pahoihin, vaan kysyisin, miten asioita tehdään. Jalkapallojoukkueessakin voi kulunutta sanontaa käyttäen kokea ja oppia kaiken elämässä tärkeän, mutta voi yhtä hyvin olla oppimattakin.

Etenkin toimijuuskokemuksia tai mahdollisuutta niihin tulisi nyky-yhteiskunnassa lisätä. Ihmisten mahdollisuus vaikuttaa omaan ja toisten elämään vaikka pienessäkin mittakaavassa on voimaannuttavaa. Kyse ei kuitenkaan ole enää perinteisestä ay-aktiivisuudesta, vaan jostakin kokemuksellisemmasta. Julistuksia ja vaatimuksia tekemällä ei lisätä toimijuutta, mutta ”viemällä vanhus ulos” liikunnan tai kulttuurin pariin lisätään toimijuutta tekemällä ja oman sekä yhteisen kokemuksen voimalla. Jotenkin tällaiseksi ymmärrän myös sosiaalisen pääoman rakentumisen.

On sanottu, että Suomessa yhteisöllisyys on rakenteissa eli verotuksen kautta olemme ”yhteisissä talkoissa”, joiden seurauksena on esimerkiksi ilmainen koulu ja terveydenhuolto. Valitettavasti Markku T. Hyypän ja sosiaalisen pääoman tutkijoiden mielestä tällainen ”hyvinvointivaltiollinen” yhteisöllisyys ei enää riitä – täytyisi palata oikeisiin talkoisiin, joissa koetaan ja merkityksellistetään tekemistä ja yhteisöllisyyttä konkreettisesti ja kokemuksellisesti. Lapsuuteni talkoissa koko kylä teki heinää, korjasi perunasatoa, autettiin naapuritalo harjaan. Nyt järjestämme kuorofestareita, futisturnauksia, pihajuhlia, jotka luovat yhteisöllisyyttä ja joissa kerätään varoja lasten harrastuksiin. Eli ei se niin vaikeata ole se sosiaalisen pääoman rakentaminen tänä päivänäkään.

Markku T. Hyyppä on tehnyt hienon kirjan, joka kaikkien kulttuurista, vapaaehtoistoiminnasta ja hyvinvoinnista kiinnostuneiden tulisi lukea. Teksti on rakennettu sopivasti persoonalliseksi ja Markun omia kokemuksia hyväksi käyttäen. Kova tutkimus on pääosassa, mikä on sekin erinomainen asia. Hiukan harmittaa se, että Markku ei näe muulla tutkimuksella paljon arvoa – jotenkin olettaisi, että yhteisöllisyyttä ja toisten tukemista korostava tutkija arvostaisi enemmän kollegoitaan ja heidän työtään. Hänhän valitettavasti tulee uusintaneeksi juuri sitä kulttuuria, jota hän kirjassa niin taitavasti kritisoi.

Ja kyllähän Markunkin näkemyksissä on korjaamisen varaa, joihin toivottavasti minua viisaammat myöhemmin tarttuvat. Aihehan vaatii sekä lisätutkimusta että etenkin monenlaisia käytännöllisiä ratkaisuja ja yhteiskuntapoliittisia päätöksiä. Puhumattomuudella ja jurottamalla ei päästä eteenpäin, vaan yhdessä tekemällä ja nykyistä työtä yhdessä korjaamalla ja täydentämällä. Näihin talkoisiinkin tarvittaisiin lisäväkeä. Kiitos vielä tärkeästä puheenvuorosta!

Markku T. Hyyppä (2013) Kulttuuri pidentää ikää. Duodecim, Helsinki.

Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja.

Outo otsikko jutulle, jossa pääosissa esiintyvät Shefki Kuqi ja Esko Valtaoja. Ammattifutari ja kosmologian emeritusprofessori. Minähän en tunne kumpaakaan paljon julkisuudessa esiintynyttä miestä henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut heidän viimeiset kirjansa. Kuqista on tehty elämäkertateos ”Kosovon härkä” (Mika Wickström), jossa kertojana on Kuqi itse. Valtaojan viimeisin teos koskee tulevaisuutta ja on otsikoitu ”Kohti ikuisuutta”.

Ennen otsikkoon paneutumista on syytä kertoa, miksi Shefki ja Esko ovat minulle tärkeitä henkilöitä ja miten heidän elämänsä kietoutuvat omaan elämääni muutenkin kuin vain siksi, että olemme suomalaisia, eurooppalaisia, maailman ja maailmankaikkeuden asukkaita.

Olin pikkupoikana sairaalloinen kaveri sydänvikani ja astmani takia. Opettelin lukemaan kartta- ja eläinkirjoista. Maailmani avautui tästä syystä muistuttamaan kemiläisen Esko Valtaojan ja tulevan avaruustähtitieteen professorin maailmaa. Matkustin myös Tarzan- ja Mars-kirjojen (Edgar Rice Burroughsin)  myötä  tuntemattomille seuduille mustaan tai oikeastaan vielä kartalla valkoisena 1900-luvun alkupuolella olleeseen Afrikkaan ja avaruuteen ennen kuin ihminen oli päässyt kuuhun. Näitä kirjoja – ja monia muita – pikku-Eskokin lienee lukenut ja se näkyy vieläkin hänen osin utooppisissa visioissaan tulevaisuudesta.

Valtaoja tosin ei pitäisi lainkaan siitä, että nimitän hänen pohdintojaan utooppisiksi, koska hän pyrkii olemaan realistisempi kuin monenmoiset ”maailmanlopun ennustajat”. Ja onnistuukin todisteluissaan, vaikka ”taannustamalla” ei toki täysin pätevää tietoa tulevaisuudesta saakaan. Tulin kuitenkin paljon optimistisemmaksi tulevaisuuden suhteen kirjan luettuani.

Tätä oli tosin pohjustanut Mauno Koiviston lyömätön aforismi, jonka mukaan tulevaisuuteen kannattaa suhtautua positiivisesti, jos ei ole aivan konkreettia syytä olla huolestunut. Joskus kadehdin vanhempieni sukupolvea, jolla oli niin paljon enemmän negatiivista konkretiaa maailmassaan ja silti he jaksoivat suhtautua jopa yltiöoptimistisesti tulevaisuuteen. Aivan kuin veristä maailmansotaa tai hyytävää kylmää sotaa ei olisi ollutkaan, työttömyydestä, lasten kuolemista jne. puhumattakaan… Valtaoja on tässä mielessä hyvin koivistolainen (Esko muuten varmaan muistaa myös ne nuoruutemme ”koivistolaiset”).

Palataan Eskon ja minun myöhempiin vaiheisiin jatkossa ja mennään nyt Mikkeliin, johon Shefki Kuqi siis pakeni perheensä kanssa Kosovosta. Pikku-Shefki yritti ensin mennä Mikkelin Palloilijoihin, mutta häntä ei sinne huolittu, mikä katkeroitti Shefkiä vähän samoin kuin Zlatania kismittää edelleen ruotsalaisvanhempien häneen kohdistunut syrjintä Malmössa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat joskus oivia moottoreita uralle. Onneksi Shefki otettiin Mikkelin toisen joukkueen junioreihin. Koulunsa hän kävi Mikkelin Lyseossa.

Maahanmuuttajana pikku-Shefki koki olevansa poikkeava ja hän joutui taistelemaan päästäkseen eteenpäin. Ura lähti kuitenkin käyntiin Mikkelin Kissoissa, jatkui Kangasniemellä ja myös Mikkelin Palloilijoissa ennen siirtoa Helsingin Jalkapalloklubiin vuonna 1997 ja siitä myöhemmin kansainvälisille areenoille. Valmentajana Kuqilla olivat hänen uransa alussa Juhani Pöyry, Hannu Touru, Tibor Gruborovics,  Antti Muurinen ja Pasi Rautiainen.

En ole koskaan tavannut Kosovon Härkää, mutta silti nuoruutemme Mikkelissä sivusi toisiaan läheisesti. Minäkin menin ensin MP:een, mutta minut pistettiin maalitolppien väliin, vaikka olisin halunnut olla kenttäpelaaja. Lopetin lyhyeen ja menin vasta 14-vuotiaana ”Kissoihin” (silloin toki Pallo-Kissat). Voitimme heti SM-hopeaa ja minut valittiin kisojen All stars – joukkueeseen, pääsin maajoukkue-ehdokkaitten leirille ja istuin ensimmäisen kerran edustusjoukkueen SM-sarjan penkillä 16-vuotiaana. Valmentajanani oli Pöyryn Jussi.

Shefki kävi Lyseota viisi vuotta, minä täydet kahdeksan, jonka aikana voitimme kaksi oppikoulujen (KLL) Suomen mestaruutta jayhden hopean. Shefkikin varmaan bongasi tuon aikaisten joukkueittemme kuvat aulan lasivitriinistä. Lyseon kentällä pelasimme kaikki välitunnit ja talvi-illat pelasimme salissa, jos joukkueella ei ollut harjoituksia. Koulussa oli varmaan samoja opettajiakin.

Valmentajista Shefkillä on kirjassa omat käsityksensä, mistä kirjoitan myöhemmin. Pöyryn lisäksi muutkin edellä mainitut valmentajanimet ovat minulle tuttuja pelikentiltä. Tourua vastaan pelasin SM-sarjassa ja kävimme saman A-valmentajakurssin, Gruborovicsin kanssa olen pelannut ikämiehissä samassa joukkueessa muutaman kerran ja Muurisen kanssa useita vuosia. Rautiaisen kanssa pelasimme kovia matseja niin junioreissa, koulun joukkueessa kuin ykkösessäkin. Pasi oli parempi, vaikka ekalta maajoukkueleiriltä Pasi ei päässytkään jatkoon varmaan siksi, että oli vuotta nuorempi ja varsin heiveröinen kaveri.

Suomi on pieni maa eli yhteisiä tuttuja löytyy, vaikkei olisi kumpaakaan kaveria tavannutkaan. Eskon, Shefkin ja minut yhdistää sekin, että juttelin pitkään kemiläisen huippujalkapalloilija Hannu Tihisen kanssa Shefkistä. Hannu puolusti vahvasti silloin median kynsissä ollut pelikaveriaan ja ystäväänsä kuvaamalla Shefkiä yhdeksi sydämellisimmistä ihmisistä, jonka hän tuntee.

Kirjan perusteella Shefki onkin tunneihminen, jonka rakkaus ja viha tai ehkä inho ovat voimakkaita ja usein aika epärationaalisia tunteita. Sosiologina osaisin hyvin selittää, miksi pakolainen, vähän kouluja käynyt, sukurakas ja taistelemalla tiensä maajoukkueeseen ja Englannin 1-divisioonan kärkiseurojen huippupelaajaksi itsensä vienyt mies rakentaa ymmärryksensä pelistä, valmennuksesta ja maailmasta vahvasti henkilökohtaisten suhteiden ja niissä syntyneiden tunteiden varaan.

Jalkapallon näkökulmasta Shefkin tapa toimi paremmin kuin kukaan olisi voinut odottaa. Hänen fyysisillä ominaisuuksillaan, teknisillä taidoillaan ja pelinäkemyksellään ei juuri kukaan muu olisi voinut päästä niin korkealle kuin hän. Hämmästyttävä ja ihailua herättävä suoritus. Pelaaja on kuitenkin eri asia kuin valmentaja, ja sen Shefki on aika karvaasti saanut kokea vielä lyhyellä valmentajaurallaan. Kyky mennä toisten ihmisten pelikenkiin ja taito yleistää tai nähdä asioita muutenkin kuin ihmisten oletettujen ominaisuuksien kautta, on vielä hakusessa.

Martti Kuusela kertoi Urheilu Suomi TV-sarjassa, miten unkarilaiset pelaajat vaativat häntä haukkumaan pelaajia ja toimimaan autoritaarisesti. Kuusela puisteli vieläkin päätään asialle ja unkarilaisten ”tyhmyydelle”. Soisin Kuqin miettivän tätä vahvasti, sillä vaikka hänen omasta mielestään autoritaariset ja osin oudot tai ainakin persoonallset valmentajat ovat parhaita, niin kaikki pelaajat eivät ajattele niin.

Ymmärrän kyllä sen, että pelaaja odottaa valmentajalta henkilökohtaisuutta ja yksilön huomioimista, jota Kuqi itse odotti valmentajiltaan. Luulen kuitenkin, että Kuqi oli itsekin pelaajana poikkeus ja siksi hänelle sallittiin asioita, joita muille ei olisi suotu. Tätä Shefki tai kirjan kirjoittaja ei tunnu huomaavan.

Vaikeaa on toki spekuloida, olisiko Shefki voinut tehdä vieläkin paremman uran, jos hän olisi malttanut mielensä ja pelannut kauemmin yhdessä joukkueessa kuin mitä hän nyt teki. Usein kuitenkin kävi niin, että kun peli alkoi sujua, niin Shefkin perävalot vain näkyivät. Useimmiten syy lähtöön oli Kuqissa itsessään eli hän etsi vielä parempaa pestiä itselleen. Tätä hänen kannattaisi pohtia, sillä valmentajan on pelaajaa paljon vaikeampi saada tuloksia aikaan lyhyen prosessin aikana.

Tässä muuten voisi olla itsellenikin pohtimista. Miksi olen työskennellyt niin lyhyitä pestejä eri työnantajilla – olisiko kannattanut pelata koko ura samassa joukkueessa? Ero Shefkin ja minun urallani toki on siinä, että Shefki halusi pelata samalla ”Shefkin tavalla” eri joukkueissa, kun minä taas olen halunnut kehittää itseäni erilaisissa työtehtävissä. ”Isossa kuvassa” saattaa toki olla niinkin, että olen tehnyt töitä aina omalla tavallani, vaikka työtehtäväni ja organisaationi ovatkin vaihtuneet aika usein. Samaa meissä on se, että olemme molemmat lähteneet nopeasti, jos homma ei ole ”joukkueessa” toiminut.

Mutta palataan välillä Eskoon ja Kemiin, josta Valtaojan lisäksi tunnen monta muutakin ”filosofia”. Salosen Topin ja Velin, Mäkelän Pekan, Tammilehdon Eskon (Elli),  Ikäläisen Jukan (Juppe) tai Tihisen Hannun. Kaikki kuuluvat toki siihen jalkapallofilosofien koulukuntaan, johon Valtaoja ei valitettavasti taida kuulua. Kemissä ei kuitenkaan voi ajatella, että jalkapallo tai urheilu olisi jotenkin erillään maailmasta, jossa elämme ja yritämme selviytyä parhaamme mukaan. Helposti puhe lipsahtaa syvälliseksi, mikä viehättää minua, joka olen tottunut savolaisten ehkä joskus pinnallisempaan keskustelukulttuuriin.

Kemissä syntyy kollektiivisuutta tehtaitten varjossa. Yksilöiden täytyy tehdä enemmän töitä tullakseen esiin massasta ja taustasta kuin pikkuporvarillisemmassa Mikkelissä. Yritän ymmärtää myös Valtaojan mieltymystä rakentaa tulevaisuuden positiivisia malleja minun mielestäni ”kaiken maailman oligarkkimiljonäärien” varaan. Johtuisiko se siitä, että Kemissä yksilöllinen poikkeavuus tahtoi jyräytyä (puolue)poliittisen ja etujärjestövetoisen usein kurjuusdiskurssia käyttävän retoriikan alle, mikä myös johti visioiden puutteeseen, koska uudistuksia piti lähtökohtaisesti vastustaa kapitalistien juonina.

Esko ja Shefki ovatkin tässä suhteessa samankaltaisia. Esko näkee toivoa näissä miljardöörityypeissä (mm. Musk, Gates, Zuckerberg), joista monella onkin aika kiinnostavia ja positiivisia visioita tulevaisuudesta. Sen sijaan valtioista tai niiden yhteisöistä tai edes yliopistoista ei juuri Valtaojan teksteissä puhuta. Politiikka on hänelle jotenkin lähtökohtaisesti ikävää eli liian lyhytjänteistä ja pikkuseikkoihin paneutuvaa.

Vaikka kritisoinkin tuota ajattelutapaa, niin onhan se toki niin, että jaan Valtaojan turhauman päivittäin kuunnellessani poliitikkojen ja erilaisten omia etuja ajavien organisaatioiden näkemyksiä tulevaisuuden kehittämisestä. Eihän niissä juuri näy ”valtaojamaisia” visioita erilaisten ”reagointien” takaa. Sama koskee muutettavat muuttaen mediaa ja osin tutkimustakin.

Shefki taas näkee valmentajat samanlaisten ”lasien” läpi – on hyviä ja huonoja valmentajia. Hyvät ymmärtävät Shefkiä, huonot eivät. Kirjan perusteella oli aika vaikea saada kuvaa siitä, miten nuo Shefkin mielestä hyvät ja huonot todellisuudessa menestyivät valmentajan urallaan, vaikka usein ne, joilla meni Shefkin kanssa sukset ristiin, näyttivät lyhyellä tähtäimellä menestyvän huonommin kuin ne, joiden kanssa Shefki viihtyi.

Suomessa Kuqi arvosti temperamenttista Rautiaisen Pasia, muttei pitänyt Muurisen Antin demokraattisesta ja raittiista tyylistä. Menestyksen valossa Pasi ei valitettavasti pääse ”samaan liigaan” Anan kanssa eikä Shefkin argumentti siitä, että Suomen ”kultainen sukupolvi” olisi ansainnut paremman valmentajan, ole mitenkään testattavissa. Roy Hodgsonia Kuqi arvosti, vaikka hänkään ei saanut Suomea isoihin kisoihin joukkueella, joka oli paljolti sama kuin Muurisen kaudella.

Sanottava on samalla, ettei se ollut Kosovon härän syy, että Suomi ei kisoihin päässyt. Minulle itsellenihän se Shefkin pukkaus, jonka Peter Chech torjui, ja siitä seurannut Tsekin maali, oli vain kuva Suomen maajoukkueen silloisestakin heikkoudesta. Koko joukkue ei ollut riittävän hyvä, vaikka siinä muutama tähti olikin. Pari-kolme pelaajaa ei täyttänyt kunnolla paikkaansa ja siitä kärsi koko joukkue. Shefki täytti hyvän varamiehen paikkansa erinomaisesti, vaikka mainittu pukkaus onkin nostettu kirjan alkuun kuvaamaan Kosovon härän uran kaksijakoisuutta – suuria tunteita hyvässä ja pahassa.

Kummatkin kirjat herättivät tunteita, vaikka toinen perustui enimmäkseen tutkittuun tietoon ja toinen yksilön kokemukseen. Valtaojakin toi kirjaansa henkilökohtaisen tason mukaan mainiolla tavalla, vaikka itse pidinkin eniten niistä isoista kuvista, joita Esko piirsi tulevaisuudesta ja joista osa oli minulle vähemmän tuttuja.

Tiedot tutkimuksen mahdollisuuksista ratkaista energia-, ruoka- tai sairausongelmia olivat minulle toki tuttuja, mutta Valtaojan tapa suhtautua niihin positiivisemmin kuin vastaaviin negatiivisiin visioihin energiapulasta, nälänhädästä tai tappajabakteereista, oli virkistävä ja tärkeä muistutus. Toivoa on, joten ”vaihtoehto Eskolle” –liike, voi minun puolestani tehdä omat työnsä paremmin, jotta pääsevät näkyville esittämään kantojaan Eskon tavoin.

Shefki Kuqin, kuten monen muunkin julkisuuden henkilön keskeneräisen elämän elämäkerta, on aina hankala luettava. Ymmärrys ihmisestä, pelaajasta ja valmentajasta nimeltä Shefki Kuqi, lisääntyi kuitenkin huimasti. Mielelläni olisin optimistinen Shefkinkin tulevaisuuden suhteen, mutta kaikki tähdet eivät olekaan sellaisissa asennoissa, että se hyvä tulevaisuus voisi ainakaan helposti toteutua. Kuqi on tosin osoittanut selviytyvänsä vaikeuksista, joten lupa on odottaa ainakin jonkintasoista uraa valmentajanakin. Näin ainakin toivon.

Miten minä sitten? Minusta olisi voinut tulla Esko tai Shefki, jos käyttäisi metodina TV:ssä alkanutta Alaska-sarjaa, jossa suomalaiset siirretään Alaskaan ja keksitään heille todentuntuisia tarinoita. Vaihtoehtohistoriaa ei kuitenkaan voi itselleen kirjoittaa, vaikka sekä Esko että Shefki siihen antaisivatkin aineksia.

Entä jos olisin yrittänyt voittaa polvivamman, epäreilun pelikiellon ja pahentuneen astmani ja olisin jatkanut futarin ja valmentajan uraani? Tai jos olisin pyrkinyt määrätietoisesti kansainvälisille tiedekentille saatuani ensimmäiset tieteelliset julkaisuni esille? Olisiko niistä löytynyt elämän tarkoitus, jota Eveliina Aho 11 vuotta, tänään Hesarin Lasten tiedekysymyksissä tiedusteli?

Saattaisin parhaimmillani olla nyt melko tunnettu ex-pelaaja tai pienen piirin tuntema liikuntasosiologi, mutta olisiko se parempi tilanne kuin nykyinen? Voisiko jopa ajatella, että sen sijaan voin nyt samastua sekä tunnettuun jalkapalloilijaan että avaruustähtitieteilijään ja sekin on vastaus elämän tarkoitukseen eli näinkin olen kuka olen eli moninainen ihminen erilaisine  harrastuksineni. Joita sitä paitsi rakastan, vaikka en olekaan niistä kovin tunnettu. Näin ainakin filosofi Sara Heinämaa Eveliinalle vastasi elämän tarkoitusta luovineeseen kysymykseen. “Tärkeintä on kuka olen ja mitä rakastan”.

Viisas vastaus vaatimattomalta ja arvostamaltani filosofilta, jonka voin sanoa jotenkin tuntevanikin oltuani hänen kurssillaan. Jos rakastaa, sitä mitä tekee, niin löytää elämän tarkoituksen, vaikka sitten olisikin kakkosdivaritason futaaja, tietokirjailija ja filosofi. Aika harva on muuten noita kaikkia.

jk. En tiedä, selvisikö lukijalle tuo outo otsikkovalintani. Pieni selvennys: kirjat luettuani minusta tuntui, että kumpikin päähenkilöistä korosti liikaa yksilöesikuvia maailmojensa muuttamisessa. MInusta sen sijaan tuntuu, että hyvät ja “oikeatkin” ideat ja näkemykset täytyy saada kansalaisten ja toisaalta pelaajien näkemyksiksi ennen kuin ne voivat toimia.

Lähteitä

Esko Valtaoja (2017) Kohti ikuisuutta. Ursa.

Shefki Kuqi (Mika Wickström, 2017) Kosovon härkä. Tammi.

 

 

Minä, Jari & Pekka: Kekkosen vai Koiviston pojat?

Minä olen syntynyt 8. maaliskuuta 1960. Kirjailija-toimittaja Jari Tervo 2. helmikuuta 1959 ja toimittaja-tietokirjailija Pekka Seppänen 15. syyskuuta 1960. Olemme siis eläneet samassa ”Kekkosen Suomessa” aika lailla saman ajan. Jari aluksi Rovaniemellä, Lapissa, Pekka pääkaupunkiseudulla ja minä Mikkelissä Etelä-Savossa. Jokainen meistä on kotiutunut tänne pääkaupunkiseudulle, jonne minä viimeisenä meistä muutin vuonna 1986 eli sinä vuonna, kun Urho Kaleva kuoli ja vietettiin ne hautajaiset.

Niissä hautajaisissa Pekka pääsi laulamaan Hietaniemen hautausmaalle. Tästä läheisestä muistosta Kekkosen kanssa Jari oli kateellinen. Jos olisin ollut poikien kanssa juttusilla, niin ehkä olisin maininnut, että ”olinhan siellä minäkin”. Jarin reaktiota siihen, että sain kantaa lippua nyrkkeilijämestari ja ”elokuvatähti” Olli Mäen takana lippulinnassa, jossa olivat myös Lasse Viren, Juha Mieto ja Pekka Vasala, en tohdi arvata.

Pekkakin olisi varmaan ollut kade siitä, että lopulta päädyin Kekkosen haudan äärelle samaan ruotuun Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan ja muiden sen ajan napamiesten kanssa. Pekan laulun saatoin tajunnan rajamailla kuullakin, vaikka se jostain tasavasemmalta tulikin siihen hetkeen, jossa äärimmäisin ponnistuksin yritin pysyä tajuissani haudan partaalla etten olisi sinne Urkin seuraksi kaatunut.

Kuvitelkaapa kantaa täyspuista lipputankoa, jossa roikkuu valtava samettilippu. 3,5 tuntia läpi surevan Helsingin. En usko, että pystytte. Minäkään en juuri muista mitään sen jälkeen, kun käännyimme Mannerheiminkadulta kohti Hietaniemeä. Ensimmäiset lippujen kantajat muuten kaatuivat katuun jo siinä vaiheessa, kun otimme  ensimmäinsen askeleen seisottuamme reilu puoli tuntia Kansalliskirjaston mäessä odotellen saattuetta Tuomiokirkosta. Minäkin olen vähän kateellinen silloiselle itselleni.

Jari ja Pekka ovat olleet tekemässä TV-dokumenttisarjaa Kekkosesta, jota he pitivät kumpikin lapsuudessaan synonyymina presidentille. Ehkä pojat liioittelevat, sillä vaikka Kekkosta meilläkin arvostettiin, niin kyllä epäpoliittiset, mutta vahvasti sosialidemokraattiset vanhempani, tarjosivat Kekkosellekin vaihtoehtoja ainakin niin, että Koiviston Manun muistan olleen isäni suosikin jo reilusti kuuskytluvun puolella.

Me asuimme keskellä kepulaista maalaiskylää, jossa vasemmistolaisuuteemme suhtauduttiin melko suvaitsevaisesti. Sen toki muistan, että yhteiskoulun rehtori, ”maisteri” Ikonen, jolla oli kesähuvila kylällämme,  ihmetteli ääneen, miten isäni – tunnetusti fiksu ja ajatteleva mies – saattoi äänestää sosialidemokraatteja. Hänkin tosin suhtautui meihin lapsiinkin erittäin ystävällisesti ja arvostavastikin.

Jos olen oikein tulkinnut Jari Tervon mainioita elämäkerrallisia romaaneja – suosittelen voimakkaasti – niin Tervon suku oli kommunisteja tai ainakin originelleja vasemmistolaisia täynnään. Lapissa kommarit ja kepulaiset ovat toki aina olleet samanlaisia asevelirintamamiehiä kuin etelän kaupunkien kokoomuslaiset ja demarit.

Kepulainen ja kommunistien kanssakin hyvin toimeen tullut Kekkonen oli myös Lapissa arvostettu henkilö, mitä hän ei kuitenkaan Etelä- tai Suur-Savossa ollut, vaikka tai koska (?) Sylvi oli Pieksämäeltä ja kirjoitti ylioppilaaksikin Mikkelissä. En muista nähneeni Kekkosta muualla kuin kansakoulun seinällä muiden presidenttien joukossa.

Lapissa Kekkonen sen sijaan viihtyi, vaikka hiihtikin perässäpeesaajien edellä ihan oudolla ja kilpahiihtäjän mielestä kielletyllä tyylillä. Siitä ei kai saanut mainita julkisesti?

Eteläsavolaisena meillä toki oli omat ”hegemonia-ottelumme” yläsavolaisia, joihin Kekkonenkin kuului, eli lähinnä kupsilaisia vastaan samoin kuin oli rovaniemeläisellä Tervolla kemiläisiä vastaan. Jos muistaisin, niin siteeraisin tähän sitä Tervon mainiota ilmaisua, jolla hän kuvasi kemiläisiä heille hävityn jalkapallomatsin jälkeen. ”Maailmassa on paljon epäkohtia – ja yksi niistä on Kemi?” Olisiko ollut jotenkin näin?  Tätä muistan hykerrelleeni myös kemiläisen vaimoni kanssa kirjaa lukiessani.

En tiedä tätä kirjoittaessani, mihin ”kirjailija- ja toimittajaikätoverini” päätyvät TV-sarjassa Kekkosta analysoidessaan, mutta itse muistan kyllä olleeni jo vuonna 1974 hyvin kriittinen suhteessani Kekkoseen. En yhtään pitänyt ”poikkeuslaista”, sillä oletan lukeneeni telkkarin kautta varsinkin kokoomuslaisten ja demareiden ruumiinkielestä jotain erittäin vastenmielistä ”luikertelua” Kekkosen edessä.

Kekkoskriittisyyteeni saattoi vaikuttaa sekin, että Mikkelin Lyseon kuuluisin oppilas oli tuohon aikaan Kekkosen tahdoton adjutantti Ahti Karjalainen, johon jopa opettajamme suhtautuivat kriittisesti, vaikka virallisesti häntä kuuluikin nostaa esille. Äidinkielenopettajamme Juhani Varonen jopa epäili, että silloin suositut “Tankero-vitsit” olivat Kepun puoluetoimiston masinoima yritys tehdä Karjalaisesta jotenkin hyväksyttävämmän “kansanmiehen”.

Isäni ei myöskään sietänyt lainkaan epärehellisyyttä, jolla haettiin omaa etua. Siksikin hän kannatti niin voimakkaasti Koivistoa, joka oli ainut, joka ”pisti hanttiin”. Ja meillä naurettiin Karin (Suomalainen) piirroksillekin ihan ääneen.

Isä tosin oli vähän ”hanttiinpistävä” mies itsekin, vaikka ei politiikkaan mitenkään osallistunutkaan eikä esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan niitä, jotka sotkivat urheilun ja politiikan. Aika suvaitsevaista ja radikaalia mieheltä, jonka veljen olympiamatkan vei tarinan mukaan osaltaan se, että veljekset hiihtivät TUL:n seurassa. Minä sain kuitenkin mennä porvariseuraan, jos se vain oli se parempi seura omasta mielestäni.

Ovet olivat auki länteen ja itään, sillä isäni myös arvosti kovasti neuvostoliittolaisia urheilijoita ja venäläisiä ihmisiä, vaikka ei kommunismia ymmärtänytkään. Isääni voisi kai luonnehtia oikeistolaiseksi demariksi, sillä omilla ansioilla oli hänen mielestään Suomessa pärjättävä eikä minkään porukan epämääräisellä tuella.

Ymmärsin kuitenkin aika hyvin sen, että Kekkonen piti hyviä suhteita ”velivenäläiseen”. Ymmärrän sen myös Niinistöltä ja Haloselta ja jotenkin vierastan sitä, että meidän tulisi sitoutua amerikkavetoiseen liittoumaan. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Natoon liittyminen olisi meille mikään ongelma. En usko, että se Venäjää kuitenkaan kovin paljon hetkauttaisi.

Meitä itseämme ja itseymmärrystämme varmasti enemmän. Mehän olemme asemoineet identiteettimme vahvasti  idän ja lännen väliin – neutraaliksi ja rationaaliseksi kansaksi.  Eurooppaahan me olemme, ja niin on tärkein osa Venäjääkin.

Seppäsen Pekan, jonka muuten jotenkin tunnenkin yhden tutkimusprojektini kautta, isä oli muuten Sulkavalta kotoisin ja suurin piirtein isäni ikäinen. Olen melkein varma, että hekin kohtasivat toisensa yleisurheilukentillä.

Paavo Seppänen oli myös oman oppiaineeni liikuntasosiologian pioneereja tehtyään muutaman urheilua ja politiikkaa luodanneen tutkimuksen Helsingin yliopiston sosiologian professorina. Ihan varma en ole siitä, ehdimmekö olla samoissa liikuntatieteen seminaareissa 1980-luvun alussa, kun hän vielä oli virassa. Oletan, että Paavo oli sosialidemokraatti tai vapaa vasemmistolainen niin kuin melkein kaikki yhteiskuntatieteilijät silloin olivat.

Poikkeuksena tosin oli oma professorini Kalevi Heinilä, jolle tosin ehdin suorittaa vain yhden kurssin. Se oli muuten liikuntafenomenologian aivan poikkeuksellisen radikaali kurssi siihen aikaan. Minä muuten olinkin kurssin ainut osallistuja, sillä se oli vapaaehtoisena meille tarjolla. Juttelimme kahdestaan urheilusta ja muistan tehneeni seminaarityön, jossa tarkastelinkin isäni kyltymätöntä kiinnostusta urheilun seuraamiseen, pelaamiseen ja liikkumiseen.

Muistaakseni Kalevi piti siitä ja vaikka hän jäikin heti sen jälkeen eläkkeelle, niin minulle  jäi hänestä huokunut kannustava tunne reppuuni, jossa tosin oli monenlaista evästä erilaisiin juttuihin, joita elämässäni sitten myöhemmin tein. Kunnollista tai yksipuolista akateemista tutkijaa minusta ei tullut, vaikka suurimman osan työelämääni olenkin tainnut tutkimalla itseäni elättää tai jonkinlaisena ”tutkiskelijana” itseäni pitää.

Jarin ja Pekan tavoin olen toki (tieto)kirjailija ja (tiede)toimittajakin.  Olisikohan tässäkin jotakin ikäpolvelleni tyypillistä? Mehän saimme ikäisillemme tyypillisesti monenlaiset mahdollisuudet pärjätä tai olla pärjäämättä maailmassa, joka sitten saattoi johtaa meidät siihen, että emme oikein osanneet valita mitään ”yhtä”, mitä me olisimme. Minä en ainakaan pidä siitä, että minut määritellään vain jonkun yhden tekemisen kautta. Se on aina ahdistanut minua. Miten on, Pekka ja Jari – koetteko samoin?

Tässä lienee sitten yhtymäkohtamme Kekkoseenkin. Kekkonenhan oli urheilija, kirjailija, vaikuttaja, naisten mies, kalastaja – you name it. Primus inter pares. No, meistä kukaan ei taida olla primus (keskikoulun kolmannella tosin olin oman Mikkelin Lyseon huippuluokkani paras, mutta se jäi sen varjoon, että satuin voittamaan samana vuonna hiihdon Suomen mestaruuden ja tulin valituksi jalkapallon SM-kisojen all stars – joukkueeseen).

Tervo ja Seppänen – ja minäkin – lienemme kuitenkin hyviä ”akateemisia sekatyömiehiä” tai ”kaikkien alojen asiantuntijoita” vertaistemme joukossa. Tervon ja Seppäsen vertaiset ovat tosin ylemmällä sarjatasolla kuin minä.

Nimiä makustellessa tuli mieleeni myös Jarin mahdollinen yhteys toiseen tunnettuun Tervoon, nimittäin Kekkosen kuuluisan vaalivoiton tuoneeseen Penna Tervoon. Tai tämähän on spekulaatiota, että Väinö Leskisen kanssa riitaantunut sosialidemokraatti ja ministeri Tervo olisi ”myynyt” äänensä Kekkoselle kuulussa vuoden 1956 ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen –vaalissa”.

Olisihan se upeaa TV-journalismia, jos Jari Tervo onnistuisi selvittämään tämän kansakuntaa ikeessä pitäneen salaisuuden viimeinkin yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Siihen asti lienee tyytyminen siihen suhteeseen, joka minulla on nykypäivän Kekkoseen. Toivon nimittäin, ettei Pekalla ole kovin läheistä suhdetta googlesta ensimmäisenä löytyvään kaimaansa ”sarjahukuttaja” Pekka Seppäseen.

Ja kukas se minulle läheinen nykypäivän Kekkonen sitten on? ”Veljenpoikani” Jare Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen” tietysti. Tulevasta elokuvasta selvinnee tosin sekin, että huhut sukulaisuudestamme eivät sittenkään pidä paikkaansa, vaikka riimimme yhtä ”kökköset” usein ovatkin…

Lähteitä

Pekka Seppänen kertoi Hesarin jutussa: ”Olin Kekkosen hautajaisissa arkun ääressä hautausmaalla laulamassa. Ministerit katselivat pensasaidan takaa kateellisina, kun olimme siellä yhdessä omaisten kanssa. Sitä kai voi pitää henkilökohtaisena.” Myös Tervo on näin läheisestä muistosta vaikuttunut. Hän kuulostaa jopa hieman kateelliselta”.(ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005497316.html).

Jari Tervon omaelämäkerralliset romaanit:

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Veikkauksen epäterve pelimaailma.

Perustellusti hyvä idea (alla), mutta miksi sitä ei saa esittää?

Viimeisten 20 vuoden aikana on tieteellisestikin todistettu se jo pitkään järjestömaailmassa tiedetty tosiasia, että vapaaehtois- ja harrastustoiminnalla on erittäin paljon yksilön hyvinvointia, yhteisöjen elinvoimaisuutta ja koko yhteiskunnan kaikinpuolista menestymistä lisääviä vaikutuksia.

Kulttuuri-, nuoriso-, sosiaali- ja terveysalan sekä tietysti urheilun ja kaikenlaisen muun harrastustoiminnan että varsinaisen vapaaehtoistyön järjestöjen luulisi yhdessä poliittisten puolueiden ja niiden moninaisten järjestöjen kautta ajavan omaa asiaansa myös järjestöjen rahoituksen huomattavaksi parantamiseksi.

Yleinen mielipidekin olisi asialle varmasti suosiollinen – antavathan kansalaiset nykyään auliisti rahaa myös järjestöjen organisoimiin erilaisiin hyväntekeväisyystempauksiin, vaikka meillä ei sellaista perinnettä ole ollutkaan.

Valtakunnallisten järjestöjen rahoituksesta iso osa on tullut ja tulee tulevaisuudessakin Veikkauksen tuotoista. Veikkaus ja siihen yhdistetty Raha-automaattiyhdistyshän ovat alkuperin olleet järjestöjen omistuksessa, mutta jo vuosikymmeniä sitten valtio otti ne omiin hoiteisiinsa ja on myös yhä järeämmin päättänyt siitä, mihin, kenelle ja millä perustein rahat annetaan.

Keskushallinnon ote tuskin höltyy, kun rahapeliyhtiöitten toiminnat yhdistettiin ja niiden tuottoa pyritään lisäämään tehostuneella toiminnalla, kuten markkinoinnilla ja valtion toivomien vaikutusten arvioinnilla.

Jo pitkään rahoituspäätöksissä ovat korostuneet lyhytaikaiset hankkeet, joiden mahdollisia vaikutuksia on kyetty rahapeliorganisaatioiden tai esim. liikuntahallinnon omien arvioijien voimin asettamaan paremmuusjärjestykseen.

Järjestöjen huonosti julkisuudessa näkyvä toive on toisenlainen: nehän haluaisivat juurruttaa toimiviksi käytännöiksi ne kokeillut ja usein tutkitutkit hankkeet, joita vuosien varrella on onnistuneesti saatettu maaliin.

Sen sijaan järjestöissä on keksitty joka vuosi ”pyörä uudestaan” ja on pistetty ”uutta matoa koukkuun”, jotta saataisiin edes työllistettyä ne projekti-ihmiset, jotka ovat saattaneet olla talossa jo pari vuosikymmentäkin tekemättä yhtään ns. varsinaista työtä järjestön tavoitteiden toteuttamiseksi.

Pahinta kai on, että näiden hankkeiden ”innovaattorit” istuvat siellä ”norsunluutorneissaan” eivätkä aidosti tunne kansalaisyhteiskunnan ja sen järjestöjen ja heidän kohtaamiensa ihmisten tarpeita tai omia ideioita. Ei kai ole ihme, että kansalaisyhteiskunnan näkyvimmät toimintamallit ovatkin viime vuosina syntyneet vapaiden kansalaisryhmien ja pienyritysten yhteistoiminnan seurauksena sosiaalisen median kanavia käyttäen.

Jos kansalaisjärjestöillä olisi edes vähän sitä kuuluisaa omaa vapautta, jota he niin kärkkäästi julkilausumissaan edustavat, niin ne vaatisivat lisää rahaa ja pidempää talutusnuoraa.

Mutta miksi näin ei käy?

Korporatistinen pitkään jatkunut korruptio. Ei kai sentään? Mietitäänpä. Päättäjien paikoille noustaan kuitenkin useimmiten järjestöjen kautta ja niiden johtoon noustaan edelleen puoluetoiminnan kautta. Useimmat järjestöt ovat myös jo alunperin eri puolueiden lähelle syntyneitä. Poliittiset puolueet edustavat kuitenkin valtiota ja hallintoa ennemmin kuin vapaata kansalaistoimintaa. Ja jos rahoista ja toiminnoista päättäjäksi aikoo, niin on viisasta luovia eri ministeriöissä laadittujen strategioiden mukaan.

Veikkauspohjaisen rahoituksen epädemokraattinen ja suljettu luonne. Mitäs tämä sitten tarkoittaa? Veikkaushan tulouttaa voitostaan rahat valtiolle, joka jakaa ne ennaltasovitusti prosenttimääräisesti eri tarkoituksiin. Kaikki kohteet ovat hyviä: kulttuuria, nuorisotyötä, liikuntaa ja urheilua, sosiaalityötä, terveyden edistämistä, syrjäytymisen ehkäisemistä, vähän tiedettäkin ja joskus jotain yleensä budjettivaroinkin rahoitettavaa kohdetta.

Ongelma? Eduskunta tai edes hallitus ei juuri pääse tai joudu ottamaan kantaa siihen, miten tärkeää suomalaiselle yhteiskunnalle on koko valtava kolmassektori ja sen hyvää tekevä toimeliaisuus. Pohjoismaisen mallin suomalainen edistäminen onkin delegoitu epämääräiselle alueelle hallinnon asiantuntijoita, siihen integroituja järjestöjen edustajia ja muutamia asiasta kiinnostuneita rivikansanedustajia. Esimerkiksi valtion liikuntaneuvosta, joka edustaa yhteiskuntapoliittista osaamista liikunta- ja urheiluasioissa, koostuu yleensä lähes tuntemattomista, jotakin urheilulajia aikanaan harrastaneista kansanedustajista.

Valtion päättäjät pääsevät kuin koira veräjästä, jos Veikkaus tuottaa vähänkin paremmin kuin edellisenä vuonna. Se pitää kansalaisjärjestöt tyytyväisinä ja hiljaisina. Eikö kuitenkin olisi jo aika nostaa kissa pöydälle ja antaa eduskunnan päättää Suomen linjasta?

Haluammeko olla pohjoismainen mallimaa myös tulevaisuudessa? Se vaatisi erittäin suuria satsauksia kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksiin tilanteessa, jossa mm. väestön ikääntyminen vie hautaan, tai ensin järjestöjen toiminnan kohteiksi, erittäin aktiiviset suuret ikäluokat.

Jos minä olisin kansanedustaja, vaatisin järjestöjen rahoituksen välitöntä kaksinkertaistamista ja rahoituksen siirtämistä budjettirahoitukseksi.

”Aivan järjetön idea, täysin pähkähullu!” Näin varmasti vakuuteltaisiin joka puolelta. Asianajajat ottaisivat yhteyttä monien päämiesten ja –naisten tahoilta, joissa pelättäisiin nykyisen erinomaisen järjestelmän rikkomisen vaarantavan koko suomalaisen elämänmuodon. Tämä siis, jos olisin kansanedustaja. Järkiperusteistahan ei meillä ole tämän asian suhteen käytetty minun muistaakseni yhtään puheenvuoroa.

Joulukuun 11. päivä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi pari tutkimusta rahapelaamisen haitoista. Julkistamistilaisuudessa esitin muutaman kysymyksen ja näkökulman, koska onhan se vähän erikoista, että hyviä asioita ajavat järjestöt joutuvat oman rahapelaamiseen perustuvan rahoitusjärjestelmän kautta sekä ”syyllisiksi” tähän ongelmaan että ongelman rahoittajiksi, koska asiaa täytyy tutkia ja rahapeliongelmia pitää ratkoa näiden samojen järjestöjen toimesta.

Jos minä olisin järjestöjohtaja, niin vakavasti harkitsisin nykyisestä mallista luopumista. Miksi erittäin tarpeellista ja hyödyllistä toimintaa pitää rahoittaa erityisesti haavoittuvien väestöryhmien, kuten kouluttamattomien nuorten miesten ja pieniä eläkkeitä nauttivien mummojen, pelaamisen kautta?

Emmekö keksisi eettisempiä keinoja, mm. joukkorahoituksen, yritysyhteistyön tai hankkeiden osalta muiden kuin Veikkauksen rahoituksen kautta? Kyllä varmaan. Jos toimintamme olisi oikein hienoa, niin voisimme toki korottaa jäsenmaksuja, kerätä kannatusjäsenmaksuja ja pyytää testamenttilahjoituksia. Aika monella järjestöllä on sitä paitsi ”kivitaloja” ja muita sijoituksia, joita voisi hyvin realisoida varsinaisen toiminnan edistämiseksi. Hyvä toiminta yleensä rahoittaa itse itsensä. Ja tuossa tilanteessahan minun järjestölläni olisi ”epäreilu kilpailuetu”, koska muut järjestöt näyttäytyisivät epäeettisinä.

No, en ole kansanedustaja enkä järjestöjohtaja. Ja mikä minä olen ketään kritisoimaan, kun olen itsekin ansainnut leipäni suurimmaksi osaksi joko Veikkauksen tai RAY:n rahoitusten turvin. Jos kuitenkin olisin luonteeltani vahvempi ja jos minulla olisi samanmielisiä ystäviä vaikutusvaltaisilla paikoilla, niin tekisin kyllä pikaisesti jotakin ennen kuin hyvää tuottavat järjestöt alkavat näyttäytyä julkisuudessa pahaa tuottavina järjestöinä.

Tupakointi on melkein saatu kitkettyä Suomesta, mitä en olisi millään uskonut vielä 2000-luvun alussa. Kunnollista tutkimusta aiheesta ei liene tehty. Pitäisi kyllä. Pari asiaa rahapelitutkimuksesta herätti ajatuksen pohtia rinnan näitä kahta ”addiktiota”.

Tupakointi tehtiin todella vaikeaksi silloisen tupakkalain ansiosta. Taustalla oli myös varmaan se, että kaikki tosiaankin ymmärsivät, että tupakointi ei ole ”fiksua”. Se ei ole terveellistä, mutta sen tiedettiin myös haisevan pahalle, häiritsevän monin tavoin kanssaihmisiä ja olevan sitten lain myötä myös sosiaalisesti epätoivottavaa.

Rahapelaaminen taas on ”hyvä asia”, koska sillä kerätään rahaa hyviin tarkoituksiin. Kyselyyn vastaajatkin tiesivät tämän erittäin hyvin. Negatiivista leimaa pelaamiselle ei yhteiskunnallisesti ole, koska Suomen valtio tukee voimakkaasti tätä toimintaa. Joku ehkä näkee tässä ristiriidan.

Herra ja rouva ”valtio” toki selittävät tämän sillä, että muuten iso paha maailma tulee ja tuo muassaan vielä pahemmat rahapeliyhtiöt, joita tosin sitten voisikin vahvasti leimata kielteisin termein, kuten tehtiin monikansallisille tupakkayhtiöille. Ongelmapelaajille, joita on siis paljon, tämä voisi olla joskus jopa riittävä taustatuki pelaamisen vähentämiselle tai jopa lopettamiselle. Suomalaiset ovat aika normikuuliaista sakkia.

Mainittakoon, että Veikkauksen rahapelimonopoli on siis poikkeus EU:ssa, jonka poikkeuksen Suomi on saanut mainioiden lobbareidensa ansiosta. Yleensähän me täällä rehellisessä Suomessa arvostelemme poikkeuksia EU:n säännöistä, mutta tästä ”kreikkalaismaisesta” (sori tästä, kreikkalaiset) poikkeuksesta oltiin kaikki kovin yksimielisiä. Vaalien alla saattaa tulla joku ongelmapelaaja läheisineen tivaamaan ehdokkailta syitä tähän  – ei muuta kuin lobbarit taas hommiin, mutta nyt kotikentälle.

Jos meillä ei olisi Veikkausta, voisimme myös kieltää rahapelien voimakkaan markkinoinnin, jota Veikkaus harrastaa. Sekin ikävä kyllä tuottaa tulosta eli myös (ongelma)pelaaminen lisääntyy innovatiivisella markkinoinnilla. Veikkauksen mainoksethan ovat hyviä!

Tupakkalaista tulee mieleen vielä se, että jos ne peliautomaatit olisivat 15 metrin päässä rakennuksista taivaan alla, niin kyllä se varmaan hillitsisi pelihimoa ainakin näin räntäkeleillä – jäisi rahaa joululahjoihinkin.

Ja jos mobiilirahapelejä ei saisi pelata julkisilla paikoilla, niin kyllä silläkin olisi vaikutusta. Vitsi, vitsi – Veikkaushan rakentaa nyt kumppaneidensa kanssa ”pelinhallintatyökaluja”, joista voi kehittyä jopa uusi vientituote Angrybirdsien rinnalle. Niillä voi itse säädellä omaa pelaamistaan – muuthan eivät siihen saa puuttua.

Huomasin, että minunkin oli pakko keventää lopuksi. Aivan liian raskasta asiaa tässä tulikin ajateltua ja kirjoitettua. Jatkan kuitenkin omaa ”pelilakkoani” eli en pelaa Veikkauksen rahapelejä enkä myöskään hae Veikkauksen rahoittamia hankerahoja.

Pelejä en olekaan pelannut juuri koskaan, mutta hankerahaboikotti on kestänyt vasta 20 kuukautta ja 7 päivää. Toivokaa voimia minulle, sillä sitä tarvitsen maailmassa, jossa en juuri näe muita mahdollisuuksia jatkaa uraani…

Lähteitä:

Anne Salonen ym., Rahapelikysely 2016. Rahapelaaminen, rahapelihaitat ja rahapelien markkinointiin liittyvät mielipiteet Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Kymenlaaksossa. Raportti 9/2017, THL.

Anne Salonen ym., Rahapelikysely 2016. Rahapelaaminen, rahapelihaitat ja rahapelien markkinointiin liittyvät mielipiteet rahapeliongelmaan apua hakevilla Peliklinikan asiakkailla. Raportti 8/2017, THL.

Anne H Salonen & Jukka Kontto & Hannu Alho & Sari Castrén: Suomalaisten rahapelikulutus – keneltä rahapeliyhtiöiden tuotot tulevat?

Merikallio Katri (2017) Paha peliongelma. Rahapelit tuhoavat riippuvaisten elämää. Ja tuottavat miljardin hyviin tarkoituksiin. Suomen Kuvalehti 50/2017, 24-27.


Yhteenveto: miksi hyvää tekevien kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallisen rahoituksen tulisi tulla muun kuin Veikkauksen rahapelitoiminnan liikevoitosta maksettuna?

  1. Veikkauksen tuotto on rajoittanut ja heikentänyt järjestöjen toimintaa ja tekee sitä tulevaisuudessakin. Pohjoismaisen kansalaisyhteiskunnan merkitys on paljon suurempi kuin mihin Veikkauksen rahoitus on pystynyt vastaamaan. Tarve ja merkitys on tulevaisuudessa vielä paljon nykyistä suurempi eli ainakin kaksin- tai kolminkertainen.
  2. Veikkauksen rahoitus on tehnyt järjestöistä sekä valtioalisteisia eli kulloisestakin politiikasta ja hallinnosta riippuvaisia, vaikka niiden perusidea on toimia itsenäisesti kansalaisyhteiskunnan omaehtoisen toiminnan synnyttäjänä.
  3. Veikkauksen rahoitus on tehnyt järjestöistä myös laiskoja oman rahoituksen hankkijoita, mikä näkyy selvästi esimerkiksi urheilun rahoituksessa, mutta myös muiden järjestöjen toiminnassa. Joukkorahoitus- ym. mahdollisuuksia käytetään huonosti. Kaiken lisäksi Veikkaus-rahoitus on heikentänyt jäsenten vaikutusvaltaa järjestöissä ja se on siirtynyt joko opetus- ja kulttuuriministeriöön tai sosiaali- ja terveysministeriöön (aiemmin myös RAY:hyn).
  4. Veikkaus-rahoitus on myös asettanut kolmannen sektorin toimijat toisiaan ja muita hyviä asioita vastaan. Kilpailu kulttuuri-, nuoriso-, sote- ja liikuntajärjestöjen sekä tieteen kanssa on täysin keinotekoinen ja vastenmielinen ja pelkästään Veikkauksen rahoituksen tulosta. Tulevaisuudessa kolmannen sektorin tulisi toimia yhdessä ”poolina” esimerkiksi väestön hyvinvoinnnin ja sosiaalisen pääoman rakentajana.
  5. Peliriippuvaisuus on yksi Veikkaus-rahoituksen vastenmielisimmistä piirteistä. Hyvää tekevät järjestöt on ajettu tilanteeseen, jossa ne joutuvat alistumaan siihen, että hyvän toiminnan kehittäminen saavutetaan haavoittuvaisten ihmisten hädän lisäämisellä. Hyvää tehdään pahalla tai takkia leikataan jalkopäästä että saadaan sitä rinnan suojaksi.
  6. Veikkauksen suurimmat rahoittajat ovat väestön huono-osaisimmat ja osin haavoittuvaisimmat ryhmät eli hyväosaiset nauttivat huono-osaisten panostuksista. Eettisesti erittäin epäterve tilanne pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka sanotaan tekevän juuri päinvastaista eli tasaavan tuloeroja ja antavan hyväosaisilta huono-osaisille, jotta nämä pärjäisivät nykyaikaisessa markkinataloudessa.
  7. Veikkaus itse ei kanna vastuuta aiheuttamistaan ongelmista, vaan siirtää ne valtiolle. ”Veikkaus on kokonaan valtion omistama. Omistaja asettaa peliyhtiölle sen tavoitteet” (Velipekka Nummikoski SK:n jutussa). Asia on yhteiskuntapoliittisesti monimutkaisempi. Peliyhtiöt Veikkaus ja RAY ovat järjestöjen perustamia ja vielä jokin aika sitten ainakin RAY oli kuuntelevinaan järjestöjä (rahoituspäätökissä oli järjestöjen edustus). Liikunnan ja urheilun osalta päätöksenteko on ollut ”harmaampaa”. Rahoitusehdotuksen valmistelee ministeriö kuultuaan valtion liikuntaneuvostoa ja sitä kautta myös järjestöjä. Historia ohjaa paljon rahoituspäätöksiä, nykyään myös hallitusohjelmassa tehdään joitakin painotuksia liikuntabudjettiin. Käytännössä valtaa on aivan liian paljon esim. ministeriön virkamiehillä ja erilaisilla lobbareilla. Hankalinta on, että kansan valitsemat päättäjät eduskunnassa ovat yleensä jopa täysin tietämättömiä siitä, mihin ja miksi näitä Veikkauksen rahoja käytetään. Lakia jakosuhteesta käsitellään harvoin, vaikka tarpeet kentällä saattavat muuttua nopeastikin. Veikkauksen tuottoa on myös käytetty muihin kuin lain tarkoittamiin tarpeisiin. Poliittisesti ja demokratian kannalta erittäin epäterve ja korruptiolle herkkä alue, josta luemme toki vain Harry Harkimon (Jokerit/ Veikkauksen hallitus) Oy kaltaisten jääviysjuttujen kautta. Tilanne on kuitenkin sama myös sosiaali- ja terveysjärjestöjen puolella. Rahoituskytkös on myös tehnyt kansalaisjärjestöistä ”lampaita” eli aiheellista kritiikkiäkään ei ole voinut esittää rahoituksen ollessa pienen, valtaa pitävän, dynastian käsissä. Yhtenä seurauksenahan on, että vanhat, puolueisiin kytkeytyneet järjestöt ovat saaneet liian suuren rahoituksen nykyiseen ”ukkoutuneeseen” toimintaansa nähden ja uudet organisaatiot ovat jopa joutuneet odottamaan ”porstuassa” vuosikausia, vaikka toiminta olisi ollut kuinka tarpeellista ja elävää. Tämäkin on todella vieras piirre kansalaisyhteiskunnan omien periaatteiden ja juhlapuheiden paaluttaman yhteiskunnallisen merkityksen valossa.
  8. Veikkauksen rahoitus on ”vinouttanut” esimerkiksi liikunta- ja urheilupaikkarahoituksen, koska valtion liikuntaneuvoston ”asiantuntijat” ovat pienillä rahasummilla voineet ohjailla kuntien ja osin yritystenkin liikuntapaikkarahoitusta. Kunnat, jotka ovat kuitenkin maksaneet ”laskut”, ovat joutuneet tämän mallin mukaisesti antamaan päätöksenteko-oikeuttaan – tosin vapaaehtoisesti – valtiolle tai oikeammin joukolle ”urheilusta kiinnostuneita poliitikkoja”, jotka lausunnoillaan ovat ohjailleet rakentamista tiettyihin suuntiin. Esimerkiksi nyt suositut lähiliikuntapaikat on tuotu järjestelmään lähinnä kuntien toimesta ilman valtion rahoitusta ja ohjausta.