Nousujohteinen jalkapallokautemme 2017

Suomalainen futiskausi alkaa olla paketissa. Muutama huomio lienee paikallaan. Keskeinen käsitteeni kausianalyysissani on nousujohteisuus.

Huuhkajat voitti kauden aikana neljä ottelua, pelasi tasan myös neljä kertaa ja hävisi kaksi kertaa. MM-karsinnassa vuoden saldona oli kaksi voittoa, kaksi tasapeliä ja kaksi tappiota. Helmarit voitti kolme ottelua, pelasi kaksi tasan ja hävisi kuusi kertaa kauden aikana. Näistä vain yksi oli MM-karsintaottelu.

Huuhkajat voitti syksyllä MM-kisoihin päässeen Islannin ja pelasi tasan kisoihin erittäin todennäköisesti menevän Kroatian kanssa otteluissa, jotka olivat kummallekin vastustajalle erittäin merkityksellisiä. Markku Kanervan luotsaamassa joukkueessa näissä ja muissakin tappiottomissa peleissä Turkkia, Kosovoa ja Viroa vastaan oli monta uutta nimeä, jotka tulivat rymisten jalkapalloihmisten tietoisuuteen vasta loppuvuodesta.

Helmarit taas avasi MM-karsinnan voitolla Serbiasta. Ottelu oli päävalmentaja Anna Signeulin ensimmäinen ja joukkueen otteet olivat pirteät ja lupauksia antavat.

A-maajoukkueiden nousujohteisuuden merkkejä

Naisten A-maajoukkue, josta Helmarit – nimitystäkin käytetään, esitti todella lupaavaa peliä uuden päävalmentajansa Anna Signeulin alaisuudessa ottelussa Serbiaa vastaan. Kyse ei tietenkään ole vain  yhdestä ottelusta ja uudesta taktiikasta, vaan ennen kaikkea siitä, että Helmareissa on nyt taas pelaajia, jotka kykenevät pelaamaan kansainvälistä peliä.

Taustaksi on sanottava, että naisten jalkapallon taso on noussut ja tullee nousemaan lähivuosina vielä huimasti, kun suurseurat jalkapallon keskeisissä maissa ovat ottaneet naisten futiksen ohjelmaansa. Harppaus näkyi selvänä kesän EM-kisoissa.

Pelitaktiikat olivat erittäin kehittyneitä ja pelaajien sekä tekninen, fyysinen että taktinen osaaminen mahdollisti ensimmäisen kerran aivan täysipainoisen jalkapallokokemuksen tällaiselle aika  kokeneellekin futisentusiastille, joka ei kuitenkaan ole seurannut naisjalkapalloa kuin lähinnä isojen kisojen kautta. Näin  myös yhden alle 16-vuotiaiden maajoukkueen pelin, joka varmisti, että tulevaisuus on vieläkin parempaa niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Nyt Palloliitolta pitää vaatia kunnon satsausta nais- ja tyttöjalkapallon kehittämiseen. Pikku asia kokonaisuudessa lienee se, että kyllähän maajoukkueiden menestysbonusten pitää naisilla ja miehillä olla aivan samat.

Sen ymmärrän, että ansiotuloihin perustuvat korvaukset noudattavat muutettavat muuttaen ”palkkatyössä” saatavia palkkoja, mutta korvaukset menestyksestä eli esim. maailmanrankingista, karsintalohkoissa sijoittumisesta tai voitoista, täytyy saada aivan samalle tasolle sukupuolten kesken. On häpeällistä, jos näin ei toimita suomalaisissa joukkuepalloilulajeissa.

Tällaiseen yhdenvertaisuusasiaan voi myös opetus- ja kulttuuriministeriö, valtion liikuntaneuvosto ja vaikkapa Veikkaus puuttua sekä sanktioilla että ohjaamalla avustuksiaan (kriteereitään) tällaiseen yhdenvertaisuusasiaan. Yksilölajeissa tällainen syrjintä lienee ohitettu jo aikoja sitten.

Naisten ja tyttöjen jalkapallossa yksi keskeisiä haasteitahan on edelleen se, että nuorten pitäisi saada kannustavia ja huipulle pääsemiseen tarvittavia merkityksellisiä kokemuksia paljon poikajunioreita enemmän. Kun ns. kaupallinen jalkapallo ei siihen vielä kykene, niin lajiliiton eettinenkin tehtävä on suurempi. Paljon toki on kiinni meistä ”jalkapalloperheen” jäsenistäkin, jotka voisimme olla hiukan paremmalla itsetunnolla varustettuja, jotta kykenisimme kannustamaan läheisiämme ja meille rakasta lajia.

Huuhkajien onni taisi olla se, että MM-karsintojen alku meni aivan pipariksi. Tosiasiahan oli, ettei meidän pelaajiemme taso ole viime vuosina ollut kansainvälisille kentille riittävä. Kokeneiden pelaajien vaihtaminen uusiin lupauksiin ei kuitenkaan onnistu, jos pyritään menestykseen jokaisessa ottelussa.

Nyt on sitten onneksi ollut mahdollisuus nähdä Pyry Soiri, Fredrik Jensen, Sauli Väisänen, Jasse Tuominen, Simon Skrabb, Mostagh Yaghoubi, Glen Kamara, Albin Granlund, Juha Pirinen, Thomas Lam tositoimissa. Jotkut heistä saivat niin hyviä kokemuksia ensimmäisissä otteluissaan, että niiden pohjalta on aivan erinomaista lähteä rakentamaan tulevaa uraa.

Kredittiä on toki annettava päävalmentaja Markku Kanervallekin, joka on opettanut suomalaisillekin pelaajille sen yksinkertaisen taktisen tosiasian, että pallollisen pelaajan lähelle on saatava omia pelaajia oli kyse sitten pelinrakentamisesta, hyökkäyksestä kuin puolustuksestakin.

Oli todella yllättävää nähdä, että Suomi kykeni avaamaan niin hyvin peliä silloinkin, kun vastustajat paineistivat nykytyylin mukaisesti aivan ylhäältä. Yhtä hienoa oli sekin, että vastustajan peliä kyettiin ohjaamaan melkoisen hyvin ylhäältä asti suomalaisille sopiviin riistopaikkoihin.

Kommentit vaikkapa Kroatia-pelin ensimmäisestä puoliajasta olivat yleisesti ottaen aivan liian kriittisiä, sillä saiko Kroatia juuri mitään aikaiseksi vaarattoman pallottelun lisäksi – eipä juuri. Voitto Islannista ottelussa, jossa se haki paikkaa EM-kisoissa, oli sekin paljon merkittävämpi saavutus kuin lehtiä lukemalla olisi voinut kuvitella.

Joskus tuntuu, ettei meillä suomalaisilla ole juurikaan kykyä nähdä näitä maaotteluita ja karsintapelejä vastustajiemme silmin. Kyllähän Ukraina ja Turkki omassa lohkossamme tai Hollanti, Wales, Tsekki, Slovakia, Bulgaria ja etenkin Italia, jonka Ruotsi pudotti kisoista, ovat maita, joissa MM-karsintojen epäonnistuminen aiheuttavat todella suuria pettymyksen tunteita. Huuhkajien karsiutuminen oli enemmän kuin todennäköistä, mutta Italiassa ja Hollannissa koettiin katastrofi.

Toinen haaste on nähdä oman joukkueen peli realistisesti eli ottaa huomioon yksilöiden taso suhteessa vastustajien pelaajien tasoon. Muissa joukkueissa on valitettavasti ollut viime vuosina paljon laadukkaampia pelaajia, jos mittatikkuna käytetään huippu- tai melkein huippuseurajoukkueita. Ei Suomen maajoukkuepaita tee pelaajasta parempaa.

Paradoksi on sekin, että monet Huuhkajien kriitikot korostavat, että jalkapallo on tulosurheilua ja siksi oli oikein erottaa Mixu Paatelainen ja Hans Backe. Kun sitten Markku Kanerva saa aikaan tuloksia, niin arvostellaan pelitapaa – väärin sammutettu. Pitäisi pelata ”sexyfutista” huippumaitakin vastaan.

Huuhkajissa on kuitenkin löydetty pelitapa ja myös yksilökohtaisia ratkaisuja, joilla henkilökohtaista taidon tai kokemuksen puutetta on voitu ”piilottaa” käyttämällä vain omia vahvuuksia. Joskus aikanaan muistan päivitelleeni, miten Mika Nurmelan kaltainen pelaaja mahtui kultaisen sukupolven A-maajoukkueeseen. Hän oli minusta yksinkertaisesti aivan liian huono pelaaja.

Myönnän olleeni väärässä ja muutin myös käsitystäni aika pian, sillä Nurmela pelasi jatkuvasti niin, ettei hän tehnyt juuri lainkaan virheitä ja hän teki pelissä ne – ja vain ne – asiat, jotka osasi ja kykeni suorittamaan. Yhtä ”huono” hän edelleen oli fyysisesti ja teknisesti, mutta oivallinen tapa pelata teki hänestä erittäin varman ja luotettavan suorittajan, joita jokaisessa joukkueessa pitää olla suurimman osan pelaajista. Tähtiä on korkeintaan 30% joukkueesta, muiden pitää tehdä sovitut tehtävät suurella varmuudella.

Tällaiset tasaiset runkopelaajat kehittyvät parhaiten otteluissa, joissa oma joukkue on jotenkin ”pelissä mukana” eli taistelee voitosta loppuun asti. Tasaiset kamppailut pakottavat kummankin joukkueen yrittämään kaikkensa.  Jos otetaan riskejä, joiden seurauksena ”omissa soi”, niin itseluottamusta ei rakennu, vaikka joku hyvä yksilösuoritus tulisi tehtyäkin. Sellaisia kontrolloituja pelejä Suomi tänä vuonna pelasi koko kauden ajan.  Kaiken lisäksi muutama pelaaja onnistui loistamaankin.

Aika jännittävää on, että moni uusista nimistä pelaa hyökkäävissä rooleissa, vaikka suomalaisia ja pohjoismaalaisia on pidetty hyvinä puolustuspelaajina. Kyse ei ole kokonaan monikulttuurisuudestakaan, vaan taustalla taitaa olla sama ilmiö kuin yleisurheilussa, jossa suomalaisia sprintterilupauksia nousee monin verroin kestävyysjuoksijoihin nähden, vaikka urheilun menestyshistorian perusteella näin ei voisi kuvitellakaan.

Lapset ja nuoret tekevät kuitenkin asioita, joista he pitävät – eivätkä ajattele ”kansakunnan” parasta. Ehkä tämän voi lukea myös kriittisenä kommenttina olympiakomitealle, joka aikoo supistaa tuettavien urheilulajien määrää. Eikö tukea pikemminkin pitäisi kohdentaa menestyspotentiaalia omaaville  urheilijoille eikä lajeille? (ks. www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/)

Kaiken kaikkiaan Huuhkajien ja Helmareiden tulevaisuus näyttää nyt paremmalta kuin kertaakaan tällä vuosikymmenellä. Menestys saattaa odotuttaa itseään seuraavalle kymmenluvulle, mutta pitkästä aikaa nyt on mahdollisuus odottaa karsintoja, joissa kummatkin A-maajoukkueet kamppailevat tosissaan arvokisapaikoista.

Nyt meiltä futisperheen jäseniltä vaaditaan kykyä oikeanlaiseen tukeen. Itsekin olen yrittänyt tarjota vaatimatonta panostani huippujalkapallon kehittämiseksi, vaikka oikean tavan löytäminen ei helppoa olekaan. Olisikohan urheilujärjestöjen panostettava enemmän siihen, että he saisivat eri alojen asiantuntijoita – amatööreinäkin – mukaan oman toimintansa kehittämiseen?

Haastattelemani urheilun suurten lajiliittojen toiminnanjohtajat tällaista toivoivatkin silloin, kun lajiliittojen hallituksia valitaan (www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Muitakin keinoja toki voisi kokeilla. Koris ja lentishän ovat rakentaneet valtavan positiivisen fanikulttuurin, joita futisihmisten käy kateeksi.

Jalkapallo on Suomessakin niin merkityksellinen laji, että monenmoisia osaajia löytyisi seurojen ja maajoukkueiden tueksi, jos heitä vain mukaan pyydettäisiin. Vapaaehtoistutkimuksessahan on jo pitkään tiedetty, ettei vapaaehtoiseksi yleensä tarjouduta, mutta tilanne muuttuu täysin, jos tulee se pyyntö…

Ilonpilkahduksia kotimaan kentilläkin

Miesten Veikkausliigassa HJK otti oman paikkansa selvällä erolla muihin. Näin pitää ollakin – Klubin tulee olla resurssiensa ansiosta selvästi Suomen ykkönen, joka tavoittelee kv-kenttiä tosissaan. Muilla seuroilla ei yksinkertaisesti ole rahkeita samaan ja sen tulee näkyä myös tuloksissa. Jotakin uutta olisi varmaan kehitettävä myös ”Klubi-talveen”, jotta joukkue kehittyisi sen askeleen, joka tarvitaan kv-menestykseen.

SJK ja Inter, joilla on periaatteessa resursseja mitaleihin vuosittain, sukelsivat tänä vuonna. Syyt olivat varmaan joukkueissa osin erilaiset, vaikka yhtäläistä kai on se, että valmentamisessa ei jakseta kummassakaan seurassa olla riittävän pitkäjänteisiä. KuPS, Ilves ja FC Lahti olivatkin tasaisempia suorittajia viime kaudella. Itse vaikutuin Ilveksen pelitaktiikasta nähtyäni yhden pelin livenä. Joukkuepuolustaminen toimi kuin ameeba.

Naisten liigassa tasaisuus taas voidaan tulkita hyveeksi, koska millään seuralla ei ole ylivertaisia resursseja. Se tarkoittaa keskinäistä kilpailua, joka kehittää joukkueita ja pelaajia. Naisten parhaimmiston pelaajapolkua tulisi kuitenkin miettiä nyt uudestaan, kun suurseurat resurssoivat nyt naisfutikseen. Miten täältä päästään Englantiin, Ranskaan ja Saksaan huippujoukkueisiin? Mahdollisuus ammattiuraan kuitenkin motivoinee nuoria pelaajia huimasti verrattuna menneisiin vuosiin.

Nousujohteisuus näkyi meidänkin perheemme pelisuorituksissa

Poikani Jens Tanskanen jätti keväällä FC Lahti Akatemian ja lähti Mikkelin Palloilijoihin yrittämään nousua ykkösdivariin. Minä asetin tähtäimekseni pelata edellisvuotta paremmin, mikä merkitsi piirinmestaruuspronssin kirkastamista ja SM-kisoissa jatkopaikkaa alkulohkosta Puotinkylän Valtin 55-vuotiaissa.

MP tosiaan asetti keväällä  julkiseksi tavoitteekseen nousun kakkosesta ykköseen. Alku menikin kohtalaisesti, kun seitsemän ottelun jälkeen pisteitä oli 14. Jens pelasi kaikissa peleissä kohtuullisen hyvin, vaikka pallo ei mennyt vahingossakaan maaliin.

Sitten seuran pasmat sekosivat parin tappion myötä ja Jens päätti myös henkilökohtaisten syiden vuoksi lähteä seurasta, joka erotti päävalmentaja Ilkka Mäkelän, muttei vähään aikaan saanut palkattua uutta tilalle. Loppukauden aikana joukkue sai enää 10 pistettä ja säilyi lopulta vain maalieron turvin sarjassa. Jensin monivuotiselle seuralla FC Lahti Akatemialle kausi päättyi putoamiseen.

Hetken stressistä, joka johtui myös kokopäivätyöstä ja 130 km:n edestakaisista harjoitusmatkoista, toivuttuaan Jens päätti mennä kavereidensa pyynnöstä Heinolan Union Plaaniin, joka pelasi nelosdivaria ja taisteli noususta kolmoseen.

Jens otettiin seurassa ja koko kaupungissa upeasti vastaan, josta esimerkkinä seuran mainiot netti- ja fb-sivut, mutta myös paikallislehti. Onneksi Jens ”vastasi huutoon” tekemällä 14 maalia jo seitsemässä ottelussa, joissa nousu varmistuikin.

Heinolassa koettiin siis pienimuotoista jalkapallon nousuhurmaa, joka on aina pelaamisen suola. Nousu siis joka tapauksessa Jensille, vaikka alkukausi menikin ”huuhkajamaisesti” Mikkelissä.

Oma pelaamiseni muistutti muutettavat muuttaen Jensin kautta. Alku meni hyvin, mutta sitten flunssan jälkeen iski jonkinlainen ylikunto ja väsymys. Juuri ja juuri toivuin heinäkuun lopun SM-kisoihin. Siellä sitten ylitimme itsemme, vaikka kyllä uudistuneella taktiikallammekin oli vaikutusta. Menemättä yksityiskohtiin voin kuitenkin ottaa vähän kredittiä tästä pelitavan muutoksestamme.

Oma kuntoni ei kestänyt helteessä pelatun turnauksen koko rasitusta varsinkin, kun oma taktiikkani vaati itseltänikin enemmän juoksemista ja pallokamppailuja. Lopputulos oli kuitenkin paras mahdollinen eli hopea. Voittajaksi selvisi paikalliskilpailijamme Kiffen.

Piirinmestaruusmitalien kohtalo jäi viime peleihin, joissa tasaiset kamppailut kääntyivät toistamiseen niin, että pronssiset mitalit päätyivät haltuumme. Ei huono sekään.

Ikämiesten peleissäkin muuten näkee, miten jalkapallon taktisuus on lisääntynyt. Ukkojenkaan peleissä ei enää pärjää, jos vaan menee kentälle pelailemaan. Itse pidän sitä vain hyvänä asiana – jalkapallon pitää kutkuttaa myös aivoja.

Kauden kivoimmat futiskokemukset

Joka vuosi jotkut pelit jäävät toisia paremmin mieleen. Jensin peleistä mieleenjääneitä tapahtumia olivat MP:n matsit entistä seuraani Mikkelin Pallo-Kissoja vastaan reilun 2000 katsojan edessä sekä pelit sarjan kahta parasta joukkuetta eli Kotkan TP:tä ja Klubi04:ää vastaan. MP voitti Kissat ja pelasi tasan kotkalaisia ja stadilaisia vastaan otteluissa, jotka olisivat voineet kääntyä yhtä hyvin MP:n voitoksikin. Hiukan paremmalla tuurilla Jens olisi tehnyt monta maalia näissä otteluissa ja MP:n tavoite nousustakin olisi voinut toteutua  – joskus pienet asiat ratkaisevat urheilussa suuret asiat.

Union Plaanin pelejä näin vain kaksi, mutta kummatkin olivat mieleenpainuvia. Toisessa Jens teki viisi maalia, mutta toisesta ottelusta tapauksen teki itse pelipaikka Lemin Kotajärvellä. Kenttä nimittäin sijaitsi melkoisessa korvessa, mutta kansainväliseen tapaan siellä oli anniskeluoikeuksin varustettu hirsinen katsomobaari. Koko paikka kertoi suomalaisen jalkapallokulttuurin voimasta. Paikalliset jalkapallon ystävät ylläpitävät seuraa rakkaudesta lajiin. Sama intohimo näkyy Union Plaaninkin keskeishenkilöiden toiminnassa. Hatunnoston arvoista työtä, joka muuten palkittiin SPL:n Kaakkois-Suomen piirin vuoden joukkueen tittelillä.

Oman joukkueemme SM-kisaturnaus oli kokonaisuudessaan mieliinpainuva. Pelit sujuivat ja oli tosi mukava tavata vanhoja kavereita muistakin joukkueista. Ikävä oli toki pudottaa savolaiset (Puijon Pallo, jossa voitin kultaa 2015) kaverini jatkosta puolivälieräottelussa. Yksittäisenä tapahtumana mieliin jäi helatorstain auringossa pelattu ottelu, jossa ikään kuin avattiin kausi. Se oli kuin vasikoiden laitumelle pääsy. Onnelliset ukkelit kirmailivat auringonpaisteessa…

Katsojana sain myös nauttia 7-vuotiaan pojantyttäreni peleistä KontU:n Pikkujättiliigassa. Tärkeintä hänelle taisivat olla kaverit, pelimakkara ja kärrynpyörät, mutta kiva oli välillä tuulettaa maalejakin. Jalkapallon yhdistävä voima ilahduttaa aina suunnattomasti: kaksi maalia ja pallo saavat aikaan sen, että erilaisista taustoista tulevat lapset ja heidän vanhempansa tai läheisensä muodostavat hyvin nopeasti ”jalkapalloperheen”.

Kontulan Urheilijat täytti tänä vuonna 50 vuotta. ”Jouko Kontulasta” eli urheiluhistorioitsija ja kyläaktiivi Kokkosen Jouko toimitti juhlalehden “Kotikenttä”, johon hän pyysi minultakin pienen jutun. Kerroin siinä oman perheemme ”KontU-tarinan”, joka todennäköisesti muutettavat muuttaen on samanlainen kuin todella monen suomalaisen futisperheen. Sama seura on voinut olla tärkeä yhdistävä tekijä eri sukupolvien pelureille, seuraajille ja vapaaehtoisille. (Tiihonen_KontU_juttu).

”Elämän parasta aikaa” ainakin minulle: ensin pelaajana, sitten vanhempana ja isovanhempana. Kiitos kuuluu niille sadoilletuhansille jalkapalloihmisille, jotka tekevät tämän mahdolliseksi.

Aiemmat futiskirjoitukseni 2017

Tiihonen A. 2017. KontU kolmen sukupolven kokemuksen. Kotikenttä 2017. FC KontUn 50-vuotisjulkaisu, toim. Kokkonen, J., 34-36.

Tiihonen A. 2017. EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan? (https://www.miksiliikun.fi/2017/06/06/empee-kissat-historian-lehtien-havinasta-nostoa-tulevaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2017.

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2017. Aloittamisen vaikeus – jalkapallon ja kirjoittamisen samankaltaisuus. (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/09/aloittamisen-vaikeus-jalkapallon-ja-kirjoittamisen-samankaltaisuus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.5.2017.

Tolkun analyysit Susijengin ja Lentisäijien EM-kisoista – mutta myös peliä kehittäviä vaihtoehtotulkintoja

Suomen miesten lentopallo- ja koripallomaajoukkueiden pääseminen EM-kisoihin, saati MM-kisoihin on erinomainen saavutus. Suomi on kummassakin lajissa ehdoton ykkönen Pohjoismaissa ja Euroopassakin lähes kymmenen parhaan maan joukossa.

Muistettava kuitenkin on, että kummassakaan lajissa meillä ei ole kovin kummoisia menestysperinteitä tai ne ovat vuosikymmenien takaa. Lajit ovat myös kansainvälisesti erittäin laajasti harrastettuja ja kilpailtuja. Urheilulajeista suurimmat, kuten joku pelaaja asian osuvasti ilmaisikin. Jalkapalloa hän piti uskontona.

Sitä paitsi: kummassakin lajissa menestys on jatkunut jo jonkin aikaa, joten kysymys ei ole sattumasta tai jostain ”kultaisesta sukupolvesta”. Varsinkin lentopallojoukkueen nuoriso-osasto teki minuun suuren vaikutuksen – olisin voinut lyödä vetoa, että menestykseen tulee notkahdus, kun menestykseen tottuneesta kaartista iso osa siirtyi takavasemmalle. Väärässä olin. Koripallon suhteen tilanne saattaa olla jopa parempi eli sieltä ovat vasta kasvamassa kovimmat tyypit Susijengiin.

Kummassakin lajissa siis tehdään pitkäjänteistä työtä, joka tuottanee tulosta jatkossakin.

Tolkun analyysit

Tolkun analyysi siis olisi, että Suomen tippuminen Bulgarialle 1-3 lentiksen EM-kisojen neljännesvälierissä yhdessä Ranskan, Puolan ja Turkin kaltaisten huippumaiden kanssa oli hyvä saavutus. Sen sijaan alkulohkon otteluista vain Viro-voitto 3-2 oli pelinä kohtuullinen, kun 3-0 –tappiot Puolalle ja Serbialle olivat peleinäkin totuttuja vaisumpia Suomelta. Serbia otti kuitenkin kisoista pronssia.

Koriksessa tolkkua on vaikeampi löytää, kun alkulohko onnistui Susijengiltä tuloksellisesti ja pelillisestikin yläkanttiin. Pettymys Italialle hävityn ottelun jälkeen on kova, vaikka ei kai nyt niin vaikea sulattaa kuin oman lohkonsa voittaneen ja edellisen EM-kakkosen Liettuan tappio Kreikalle, jonka Suomi siis voitti alkulohkossa. Ranska, Turkki ja Kroatia kuuluivat myös Suomen kanssa samaan aikaan tippuneisiin koripallon kestomenestyjiin.

Jokainen tolkullinen urheilun seuraaja voisi siis aivan hyvin hyväksyä sen, että urheilussa tällaiset yllättävätkin voitot ja tappiot kuuluvat asiaan. Kummassakin lajissa saatiin tuloksellisesti se, mitä etukäteen oli odotettavissakin – koriksessa odotuksia paremmalla pelillä, lentiksessä ehkä vähän heikommalla.

Upea huuma Helsingissä ja mahtava myös Puolassa oli sekin jatkoa aiempaan fanikulttuuriin, josta koko Suomi voi olla ylpeä, vaikka sekä lentis että koris ovat Suomessa aika pieniä ja näkymättömiäkin lajeja, jos niitä verrataan lätkään, futikseen, hiihtoon tai yleisurheiluun. Salibandykin on mediassa näkyvämpi, vaikka on kansainvälisesti pieni laji.

Minä ainakin olin tuloksiin, pelaajiin ja faneihin enemmän kuin tyytyväinen. Kiitos!

Vaihtoehtoisia tulkintoja pelien kehittämiseen

Usein Suomessa huudetaan parempien yksilöiden perään, kun etsitään ratkaisuja vielä parempaan menestykseen. Lauri Markkasia tai edes Tommi Siirilöitä ei kuitenkaan kasva puissa. Valmennuksen on pärjättävä niillä pelaajilla, joita meillä on. Ja hyvin on pärjättykin. Valmennus on onnistunut saamaan käytettävissä olevasta materiaalista paljon irti.

Ehkä on kuitenkin vähän avattava, miksi suomalaiset ovat pärjänneet näin ”huonoilla pelaajilla” niin hyvin kuin viime vuosina on pärjätty – jopa ilman Markkasta ja Siirilää. Kyse on suurelta osalta siitä, että kummassakin lajissa on ymmärretty joukkuepelien perusluonne, joka perustuu yllätykseen tai ainakin siihen, että tehdään asiat eri tavalla kuin vastustaja odottaa.

Lentopallossa tämä erityisesti korostuu, koska vastustaja ei pääse tönimään, roikkumaan eikä kamppaamaan meidän pelaajia. Jos pallon nostaminen onnistuu, niin hyökkäyksen tavoitteena on harhauttaa vastustajan torjunta ja kenttäpuolustus eri paikkaan tai ainakin eri aikaan kuin oma hyökkäys päätetään vastustajan kenttäpuoliskolle.

Suomen lento- ja koripallomaajoukkueet ovat yleensä lyhyempiä kuin parhaitten vastustajien vastaavat. Tila lyöntiin tai heittoon on siis osattava pelata vastustajaa paremmin – joskus nopeammin, joskus korkeammalta, mutta useimmiten siis fiksummin eli niin, että vastustaja ei tiedä, mistä isketään tai on ainakin ratkaisevasti myöhässä. ”Käsi vapaana” on hyvä heittää tai lyödä.

Helpommin sanottu kuin tehty, mutta pointti onkin siinä, ettei sitä kättä saa yksin vapaaksi juuri kukaan kummassakaan lajissa. Sellaista hakkuria ei ole, jota ei saataisi kuriin, muttei myöskään sentteriä tai takamiestä elleivät muut auta ja elleivät myös muut lyö tai heitä. Suomen kaltaisessa joukkueessa pitää olla useita ratkaisijoita, mutta sen lisäksi olisi hyvä, että olisi useita syöttäjiä tai hyökkäyskuvioita.

Ja nyt sanon heti, että juuri näissä asioissa Suomi on ollut hyvä. Ensin tietysti täytyy nostaa pallot tai katkaista vastustajien hyökkäys, mutta suomalaisten hyökkäyskuviot ovat olleet myös menestyksen taustalla. Lentiksessä on monesti vain voinut hykerrellä, kun vastustajan torjunta on ollut aivan väärässä paikassa suomalaisten hyökkäyksessä. Ja kyllähän se koripallo uppoaa kaukaakin, kun ketään ei ole lähelläkään käsineen.

Valitettavasti näissä pudotuspeleissä kummatkaan joukkueemme eivät onnistuneet löytämään niitä vapaita käsiä. Kannattaa ehkä miettiä, miksi näin kävi, koska kyllä tämä tiedettiin niin Suomessa kuin – valitettavasti – myös meidän vastustajiemme valmennustiimeissä. Siellä osattiin varautua Suomen omaperäisiin taktisiin kuvioihin.

Näin se tietysti käy muissakin innovaatioissa eli keksijä saa hyödyn uutuudesta, mutta kun muut sen omaksuvat, niin ratkaisevaksi muuttuukin materiaalin laatu. Bulgaria pystyi tylsyttämään Suomen hyökkäyskuviot vaikeilla aloituksillaan ja Italia sekä erittäin aggressiivisella puolustuksella että Suomen omilla aseilla – kolmen pisteen heitoilla.

Edellisissä lentiksen arvokisoissa Suomella oli kaksi tasavahvaa passaria ja jopa kolme hakkuria. Nyt oli yksi passari ja yksi hakkuri eikä hänkään ihan teräkunnossa. Se pienensi hyökkäysvariaatioita huomattavasti, vaikka keskihyökkäys onnistui mainiosti ja yleispelaajatkaan eivät pettäneet.  Siksi Suomi jäi vähän jalkoihin jo alkulohko-otteluissa isoille maille. Silti on sanottava, että Suomen lentisjoukkue on onnistunut tekemään väistämättömän sukupolven vaihdoksen yllättävänkin hyvin.

Vaikka kummassakin lajissa yhden pelaajan merkitys on vähentynyt huomattavasti ns. takavuosista, niin vaikeassa paikassa heitetään pallo hakkurille tai etsitään sitä varminta korintekijää, vaikka juuri silloin pitäisi olla rohkeutta syöttää parhaassa paikassa olevalle  pelaajalle. ”Syötä aina vapaalle pelaajalle”, kuten Henkka D. joskus taktiikan kiteytti. Tämä unohtui aika monelta Suomen peliä kommentoineilta toimittajilta, joiden on myynnin ja klikkausten takia rakennettava sankarimyyttejä ja puhuttava ”kuumista pelaajista”.

Fiksu vastustaja estää syötöt tai ”tuplaa” meidän parhaan pelaajan koriksessa ja rakentaa kolmen miehen torjunnan lentiksessä, kun se huomaa vaihtoehtojen vähenneen siihen yhteen ja ainoaan. Eikä se tee vain sitä, vaan ne tietävät, miten ”Lelu” lyö ja Lauri heittää.

Tämä on tietysti selvää Sammelvuon Köpille, kuten myös Dettmannin Henkalle. Bulgaria ja Italia siis voittivat sekä pelaajiston että taktiikan ansiosta, koska ne eivät antaneet fyysisesti heikomman joukkueen yllättää heitä ratkaisupelissä. Kovin paljon ”siimaa” Suomi ei nimittäin tarvitse voittaakseen myös lajien ehdottomat huiput.

Mutta olisiko jotain silti ollut tehtävissä?

Suomi kuitenkin voitti Bulgarian ekassa erässä ja koriksessakin oli hetkiä, kun Suomen puolustus piti Italian pitkään nollilla. Lentiksessä Suomelta vain taisi nyt puuttua vaihtoehdot ja kun syötöt eivät nousseet täydellisesti, niin omat hyökkäykset jäivät vähän vaisuiksi. Vastustajan syötöt taas vaikeutuivat heti, kun he saivat vähän etumatkaa ja voivat näin lisätä riskiä niihin. Väliin olisi pitänyt saada joko hyvä oma syöttövuoro tai pari loistavaa hyökkäystä, jotta oma pelirohkeus olisi noussut. On toki mahdollista, että Bulgaria joutui ottamaan riskin hävittyään ekan erän ja se sitten tavallaan ratkaisi henkisesti pelin Bulgarian eduksi. Pienistä marginaaleistahan näissä puhutaan.

Jos kuitenkin katsoo koko lentisturnausta, niin kyse  ei ollut vain syöttöjen vastaanotoista, vaan myös tietyn monipuolisuuden ja yllätyksellisyyden puutteesta myös hyökkäyspelissä. Tällä kertaa joukkue oli liian kapea materiaaliltaan ja se pelasi myös liian ennustettavasti –  nämä linkittyvät tietysti vahvasti toisiinsa. Lentiksessä torjutaan sekä paikkaa että pelaajaa.

Entä Italia-ottelu sitten? Olisiko valmennuksen pitänyt ottaa aikalisä aiemmin ja katkaista Italian hyvä fiilis pelin alussa? Ensimmäisten minuuttien aikana Suomi ei päässyt kertaakaan vapaaseen heittopaikkaan ja Italia pääsi jatkuvasti. Jotain oli siis pahasti pielessä ennen kuin Markkasta edes oli päästetty kentälle. Minä olisin painanut stopin sille aika nopeasti. Italian lento piti katkaista.

Nopeasti tullut piste-ero sai sitten omat vapaat heitotkin epäonnistumaan, kun paine kasvoi. Mutta oliko vaihtoehtoja aidosti olemassa vai rutistiko Italia vain Suomen niin ahtaalle? Italia ei vain puolustanut hyvin, vaan myös kierrätti palloa nopeasti ja löysi ne vapaat kädet erinomaisesti. Vaikea siinä oli tehdä korjauksia hyökkäykseen, kun puolustuskin vuoti.

Ehkä kuitenkin silloin, kun Markkanen otettiin kentälle, olisi pitänyt rohkeammin pelata muita vaihtoehtoja. Eihän Laurille annettu yhtään tilaa, joten jossain muualla sitä olisi voinut olla. Saattaakin olla, että Susijengi ei ole vielä ajanut täydellisesti Markkasta sisään, jotta osattaisiin pelata tällaisia pelejä, joissa Markkasen tehtävä onkin enimmäkseen sitoa vastustajia itseensä. Näitä nimittäin tulee vielä paljon.

Tosiasia oli toki sekin, että Lauri oli väsynyt, joten peli ei voinut olla yhtä energistä kuin aiemmin. Itse olisin ollut melkein niin inhorealisti, että olisin lepuuttanut avainpelaajia Islanti-ottelussa, jolla ei ollut enää merkitystä kuin faneille. Ja Islantikin olisi ansainnut yhden voiton.

Media halusi kuitenkin sankarin ja teki Koposesta sellaisen, kun Markkanen ei täyttänyt heidän toivettaan. Ottamatta mitään suuresti ihailemaltani Petteri Koposelta täytyy kuitenkin sanoa, että Suomen hyökkäykset olivat hänen johdollaan juuri niitä hyvin ennustettavia ja helpohkosti puolustettavia. Pallo ei liikkunut, sen enempää kuin miehetkään. Koposen henkilökohtainen taito riitti siihen, että hän heitti lähes jatkuvasti vaikeista asennoista kakkosia koriin – se harvoin kuitenkin riittää pelin voittoon.

Kyse ei tietenkään ole vain pelinjohtajasta, vaan ennen kaikkea taktiikasta ja muiden pelaajien liikkeestä. Italian viisikko liikkui ja kierrätti palloa välillä erittäin upeasti niin, että suomalaisia ei ollut lähelläkään heittävää pelaajaa. Joskus aiemmissa kisoissa Suomi onnistui tässä paljon paremmin kuin näissä kisoissa, vaikka tuloksellisesti  kisat olivat alkulohkovaiheessa paremmat. Suomelta puuttuivat ”nurkkakolmoset” melkein kokonaan ja usein se kolmosheittokin jouduttiin pelaamaan henkilökohtaisella liikkeellä vapaaksi. Se vie voimia ja on kovassa pelissä vaikeampaa kuin alkulohkomatsissa.

Perinteisiä nopeita hyökkäyksiä Suomella ei ollut juuri lainkaan, mutta ei tosin paljon muillakaan. Puolustukseen palataan nykyään tosi nopeasti. ”Puolinopeisiin”Suomella  olisi ollut mahdollisuuksia, mutta siihen ei ikään kuin ollut mitään erityistä konseptia. Toki kolmonen heitettiin, jos tilanne sattui aukeamaan.

Jamar Wilsonen ja Mikko Koiviston loukkaantumiset saattoivat tulla Suomelle  kalliiksi. Jammu avasi pelin eri tavoin kuin Petteri ja Mikon kaukoheitot olisivat taanneet Sasu Salinille taukoja. Sasukin nimittäin tuntui väsyneeltä Italia-ottelussa. Lauri Markkasen dominointi saattoi sekin olla ongelma, sillä kukaan muu pitkistä pelaajista ei nyt saanut tarvittavaa itseluottamusta ratkaistakseen pelin Italiaa vastaan, kun Lauri pidettiin pois pallosta. Olisiko pitänyt peluuttaa Eric Murphya ja Carl Lindholmia enemmän, kun Lee, Huff ja Kotti olivat kaikki vähän vaisumpia kuin ennen? Jonkun näistä kuitenkin olisi pitänyt nousta esiin Italia-matsissa.

Turhaa spekulaatiota vai pelin kehittämistä?

No, joku voi sanoa, että tämä on turhaa spekulaatiota. Voi olla, vaikka ehkä juuri näistä valmentajat ja pelaajat hyötyvät. Itse en ainakaan valmentajana hyötyisi mitään siitä, että kommenteissa huomataan, miten ”Markkanan suli” tai että ”Koponen on kuitenkin Suomen paras pelaaja”. Pelinjohto pelin aikana on oma taiteen lajinsa, jota ei esimerkiksi Saska Saarikosken mainiossa kirjassa Dettmannin Henkan kehittymisestä maailmanluokan valmentajaksi juurikaan käsitelty.

Pelaajien kasvattaminen oli kirjan punainen lanka tai se, miten Henkka on siinä kehittynyt huippuunsa alun aika räikeidenkin ylilyöntien jälkeen. Pitkä linja tuntuu hyvältä, mutta pelaajien ja pelin olisi kehityttävä myös turnauksen aikana, kuten on jo aika monesti huomattu lätkäkisoissa. Valitettavasti Suomen peli ei nyt oikeastaan pelinä kehittynyt, vaan pikemminkin vähän taantui turnauksen aikana.

Samalla on sanottava, että Lauri Markkasen sisäänajo kehitti peliä entisestä valtavasti ja Petteri Koposen kuntoutuminen paransi hänen panostaan pelissä huimasti. Mutta silti on uskallettava sanoa, että muiden panos samalla väheni tai ei ainakaan noussut tarvittavalle tasolle. Korisjoukkueessa kaksi tähteä on liian vähän, sillä vaikka pisteet saattavat kasautua muutamille pelaajille, niin kentällä pitää olla kymmenkunta kaveria, joiden tulee pystyä kantamaan vastuuta ja tekemään töitä kovalla intensiteetillä koko pelin ajan. Ja joukkueella pitää olla useampi vaihtoehto hyökkäysten päättämiseen, vaikka niitä ei käytettäisikään.

Vaihtoehtoja pelaajien kesken ja ennen kaikkea taktiikoiden kesken pitää Suomella olla, jotta menestys on tulevaisuudessakin mahdollista. Vaikka meillä kasvaisi lisää markkasia ja siirilöitä, niin silti todennäköistä on, että pitkiä, taitavia ja riittävän kokeneita pelaajia emme koskaan saa voittaaksemme huippumaita materiaalin avulla. Sitähän ei nimittäin tee  mikään maa – no ehkä USA koriksessa ja silti sekin on joutunut hiomaan taktiikkaansa voittaakseen muut kilpailijat. Pelkkä ”Dream Team” ei enää ritä.

Kaiken kaikkiaan lentis ja koris näyttävät menevän hyvään suuntaan, mutta pelaajien lisäksi peliä on taktisesti kehitettävä koko ajan. Siksi pelin kehittämisestäkin on osattava puhua, ei vain pelaajista ja heidän ominaisuuksistaan tai onnistumisistaan. ”Tähtien antaminen” kisojen tai pelien jälkeen on sitä paitsi hirveän epäreilua, kun pelaajat pelaavat eripituisia aikoja, heillä on aivan erilaiset roolit ja heille annetaan erilaisia vastuita kentällä.

Kun lehdissä luki, että Italia-ottelu ratkaistiin penkin päästä eli valmentajien taktisen taidon vuoksi, niin tällaistakin analyysia siitä saattaa syntyä…

Kirjoituksia samasta aihepiiristä

Tiihonen A. 2017. EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan? (https://www.miksiliikun.fi/2017/06/06/empee-kissat-historian-lehtien-havinasta-nostoa-tulevaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2017.

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2017.  Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2017.  Mielikuvia ja vaihtoehtoisia totuuksia Suomen menestyksestä hiihdon MM-kisoissa 2000-luvulla. Minun MM-kisani 4. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/07/mielikuvia-ja-vaihtoehtoisia-totuuksia-suomen-menestyksesta-hiihdon-mm-kisoissa-2000-luvulla/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.3.2017.

Tiihonen A. 2017. Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2. 2017.

Tiihonen A. 2017. Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.2. 2017.

Tiihonen A. 2016. Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia? (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.10. 2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Kuka on voittava pelaaja eli voiko yksittäinen pelaaja vaikuttaa joukkueen tulokseen? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Kuka-on-voittava-pelaaja-eli-voiko-yksitt%C3%A4inen-pelaaja-vaikuttaa-joukkueen-tulokseen.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Pelaajat, pelitavat ja Huuhkajat. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/Pelaajat_pelitavat.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kommentteja Palloliiton valmennuslinjaan. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/SPL_Valmennuslinja_kommentit.pdf).  Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen A. 2015. Voittavan päävalmentajan hakemista. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/08/Voittavan-p%C3%A4%C3%A4valmentajan-hakemista.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 3.8. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille

Sotesta LiHyyn – lähtökohtia

Sote-uudistuksen perimmäisinä tavoitteina voi pitää vain kahta asiaa: väestö tulisi saada terveemmäksi ja toimintakykyisemmäksi ja nuo hyvinvointitavoitteet tulisi saada aikaiseksi nykyistä halvemmalla. Julkisuudessa on kuitenkin keskitytty valinnanvapauteen ja maakuntarakenteeseen – joskus myös jonojen lyhentämiseen. Eri väestöryhmien hyvinvointiongelmista tai toimivista keinoista ei juurikaan ole puhuttu.

Todennäköistä kuitenkin on, että kumpikin uudistus mennee läpi, joten valinnanvapauteen, maakunta- tai sote-aluerakenteeseen on varauduttava. Varmasti toteutunee myös malli, jossa valtio rahoittaa maakuntia, jotka taas rahoittavat toimijoita, joilla on jonkinlainen väestövastuu. Yksilöiden osallistuminen rahoitukseen hoituisi pääasiassa valtion verotuksen kautta. Maakuntien päättäjien ja hallinnon tehtävä on tässä mallissa erittäin olennainen, jotta palveluiden laatu nousisi ja kustannukset laskisivat.

Mitkä asiat sitten vaikuttavat laadun nousuun ja kustannusten laskuun? Sote-uudistuksessa odotettaneen, että palveluiden tuottajien välinen kilpailu markkinoilla tuottaa sekä parempaa laatua että kustannusten laskua. Kriitikot epäilevät, että kunnollista kilpailua ei synny eikä laatukriteereitä osata asettaa järkevästi, jolloin varsinkin monopoliasemassa olevat palveluiden tuottajat voisivat joko kääriä kohtuuttomia voittoja tai heikentää palveluiden laatua. Kärsijöinä olisivat hoidon tarvitsijat ja veronmaksajat – käytännössä siis lähes samat ihmiset.

Väestön hyvinvointia ja terveyttä edistettäessä jonojen pituus ei ole missään nimessä ongelmien aiheuttaja, vaan ongelmien seuraus. Jonoja on, kun väestö on sairasta ja kun järjestelmä ei toimi asiakkaiden haluamalla tavalla. Asiakkaat saattavat kuitenkin olla myös väärässä. Poliitikotkin voivat olla väärässä, mutta niin voivat olla myös terveydenhuollon ammattilaiset tai palveluita järjestävät organisaatiot. Tämän toki näemme vasta myöhemmin, mutta juuri näistä ”vääristä oletuksistahan” on kyse myös valtiosääntöoppineiden kritiikissä tulevan lakikokonaisuuden perustuslaillisuutta arvioitaessa. Asiantuntijat ja eri tahothan ovat koko ajan olleet perusasioistakin harvinaisen erimielisiä – otetaan esimerkiksi vain se, että suurimmat kaupungit haluaisivat irrottautua maakuntarakenteesta.

Jos palataan perusasioihin eli väestön hyvinvointiin ja toisaalta hyvinvoinnin aiheuttamiin kustannuksiin, niin sote-uudistus on vain osa tuon tavoitteen saavuttamiseksi tehtävää työtä. Se, varsinkin erikoissairaanhoito, on sen ehdottomasti kallein osa. Erikoissairaanhoidosta tekee kalliin se, että väestö vanhenee, joten kalliita hoitoja periaatteessa tarvitsevia ihmisiä tulee olemaan jatkossakin enemmän. Toinen syy on se, että erikoissairaanhoitoon kehitetään koko ajan kalliimpia hoitoja ja lääkkeitä.

Ainut uudistus, joka tähän ongelmaan tehoaisi, olisi erikoissairaanhoidon tarpeen määrittelemisen selkeä muutos. Tähän voivat vaikuttaa sekä asiakkaat että lääkärit yhdessä yleisen mielipiteen kanssa. Kalleinta ja pakko sanoa turhinta rahanhukkaa ovat kalliit hoidot, joilla ei aiheuteta asiakkaalle kuin lisäharmia. Tarkoitan viimeisten 2-6 elinkuukauden aikana annettuja tarpeettomia ja usein vain kipua ja kärsimystä lisääviä hoitoja. Voi olla, että jossakin maakunnassa tai jossakin palveluiden tuottajatahossa aletaan markkinoida asiakkaille hoitotahtoja niin, että nuo turhat hoidot ja kustannukset saadaan leikattua.

Tämähän olisi voitu hyvin tehdä jo vuosia sitten valtakunnallisestikin julkisen terveydenhoidon toimesta, mutta sitä ei ole toteutettu, koska ei ole insentiiviä eli tarvetta ja motiivia (suoraa rahallista vaikutusta eli kannustinta) tehdä tällaista järkevää uudistusta, jota toki omaiset ja asiaa tuntemattomat saattavat vastustaa tunnesyistä.

Esimerkkini kautta tulee ymmärrettäväksi se, että laadun parantaminen ja kustannusten lasku tarvitsevat tuekseen sekä yksilöön että organisaatioon kohdistuvat insentiivit. Edellisessä esimerkissä yksilö saa itselleen arvokkaan hoidon ja kuoleman hoitotahtonsa toteutuessa ja terveydenhuolto-organisaatio säästää sekä rahaa että säästyy ikävältä työltä. Säästynyt aika ja resurssi voidaan myös käyttää parempaan hoitoon ja palveluun.

Kun kirjoitin aiemmin, että asiakas saattaa myös olla väärässä, niin tarkoitin myös tätä hoitotahtokysymystä. Kovin harvahan sen on tehnyt, vaikka sen voi netissäkin helposti tehdä (https://www.thl.fi/documents/10531/1722924/Hoitotahto_2015_04_17.pdf/4c29f218-558e-41ad-85d3-a94ccef1c480). Ymmärrän, että yksilön motiivi tehdä tällainenkin fiksulta näyttävä päätös, on yllättävän vaikea tehdä etukäteen ja jälkikäteen – eli kun on itse kykenemätön sitä tekemään – on yleensä mahdotonta. Päätöstä voisi helpottaa se, että nämä viimeisten kuukausien hoidot muodostavat käsittämättömän suuren osan, laskutavasta riippuen jopa 50 prosenttia, kaikista erikoissairaanhoidon kustannuksista. Oma päätös olisi siis järkevä kaikkien tulevienkin veronmaksajien kannalta.

Jonokysymys olisi toinen hyvä esimerkki. Lievästi yksinkertaistaenhan nykyinen yksityinen terveydenhoito palvelee nopeasti, tekee runsaan määrän – yleensä myös tarpeettomia – laboratorio- ja muita testejä ja ohjaa asiakkaan esimerkiksi leikkaushoitoon julkiselle sektorille. Asiakkaalta ei odoteta omaa aktiivisuutta eikä konservatiivisia – ei leikkausta vaativia – hoitoja juuri tarjota. Asiakkaasta tuntuu, että homma toimii sujuvasti eikä maksakaan paljon. Mutta se on vain tunne, sillä työnantaja on maksanut ”sisäänheittopalvelut” ja veronmaksajat kalliin leikkaushoidon – kaiken lisäksi Kela korvaa julkisin varoin osan kaikesta tästä. Ei ihme, että parjatun julkisen sektorin työntekijät ja hallintoihmiset ovat käärmeissään. He saavat haukut, vaikka lopulta hoitavat potilaat ja maksavat viulut.

Ihan noin suoraviivaisesti kuvio ei tietysti toimi. Yksityisellä puolella saa erittäin laadukasta hoitoa ja siellä myös tehdään osa vaativista leikkauksistakin, vaikka se ei alun perin ollut ainakaan työterveyshuollon tarkoitus. Monet erikoislääkärit tosin tekevät työtä sekä julkisella että yksityisellä puolella, joka tekee järjestelmästä eettisestikin väärinkäytöksille alttiin. Yksityinen terveydenhuolto toimii kuitenkin erinomaisesti niillä ehdoilla, jotka sille on järjestelmässämme annettu. Se ei ole niiden vika.

Järjestelmä onkin korjattava, koska monien asiantuntijoiden ja suuren osan asiakkaistakin mielestä hyvin toimiva julkinen terveydenhuoltomme on liian kallis. Osin siis ilman omaa syytäkin. En mene tässä niihin tuhansiin valituksiin, joita julkista terveydenhuoltoa kohtaan on esitetty – itsellänikin on useita – vaan piirrän isomman kuvan, jossa julkinen terveydenhuolto on osa koko meidän julkista sektoriamme, jonka tehtävänä olisi pitää väestö hyvinvoivana, terveenä ja toimintakykyisenä. Syyllistyin edellä yksinkertaistukseen, joka on yleinen, sillä eiväthän hyvinvointiasiat ole vain julkisen sektorin vastuulla, vaan meidän kaikkien ja koko sen toiminnan alueen, josta puhutaan yhteiskuntana tai yhteiskuntapolitiikkana.

”Yhteiskunnan vastuu” on viime aikoina käsitetty vain julkisen sektorin eli valtion ja kuntien vastuuksi. Näinhän ei tietysti ole eikä ole koskaan ollutkaan. Tulevaisuudessa ehkä suurin muutos menneeseen onkin se, että vastuu eri asioista siirtyy joko yksilöille ja kotitalouksille, ihmisten yhteisöille (ns. kolmas sektori) tai yksityisille toimijoille (ns. 1. sektori) pois julkiselta eli 2. sektorilta. Tämä virhe johtuu siitä, että poliitikot ja puolueet voivat vaikuttaa kaikkein eniten juuri julkiseen sektoriin ja palveluihin. Ymmärrettävä, mutta itse asiassa outo, asia on, ettei myöskään julkisessa keskustelussa osata nähdä näiden kaikkien neljän ”sektorin” tai toimijan merkitystä suomalaisessa eli pohjoismaisessa yhteiskunnassamme (ks. lisää aiheesta alla).

Itse asiassa aktiivinen ”yhteiskunta” tapahtuu ennen kaikkea kolmannella sektorilla harrastuksissa ja vapaaehtoistoiminnassa, kotona läheisten ja kotitalouden piirissä sekä yksityisellä sektorilla tuotannon, kaupan ja palveluiden alueella. Julkisen sektorin merkitys on Suomessa ollut perinteisesti suuri niilläkin alueilla, joissa sillä ei edes ole kovin kummoista asiantuntemusta. Näihin syihin ei tässä oteta kantaa – sanotaan vaikka niin, että yhteiskunnassamme on todennäköisesti tehty aina ”parhaat mahdolliset päätökset”.

Tulevaisuuden päätökset tehdään kuitenkin tilanteessa, jossa yhteiskuntaamme on vähintäänkin tuunattava tulevaisuuden haasteita varten. Sote-uudistus on yksi ja ehkä suurin yksittäinen toiminta-alue, jossa tätä ennakointia on yritetty tehdä jo vuosikausia eikä loppua edes ole näkyvissä. Aiemmin olen pohtinut rakennetta, jolla kolmas sektori voisi toimia ideaalisti maakuntarakenteessa. Tässä mallissahan urheiluseurat, partio, raittiusjärjestöt, kulttuurijärjestöt, vapaaehtoistoimijat jne. muodostaisivat poolin tai osuuskunnan, joka tarjoaisi toimintaa ja palveluja varsinkin yhteiskunnasta syrjäytymisvaarassa oleville ryhmille. Tiedetäänhän, että juuri ihmisten erilainen aktiivisuus pitää heidät hyvinvoivina, terveinä ja toimintakykyisinä.

Kun sote-uudistus kuitenkin koko ajan viivästyy ja kun on mahdollista, ettei maakunta kuitenkaan ota vastuuta ihmisten hyvinvoinnista, ns. ennaltaehkäisevästä toiminnasta ja siten sosiaali- ja terveyspuolen kustannuksista esim. elämäntapasairauksien ehkäisemisen kautta, on esitettävä vaihtoehtoratkaisu. On nimittäin myös mahdollista, että kunnat eivät osaa tai eivät voi ottaa tarpeellista vastuuta asiassa, joka vaatiikin tulevaisuudessa kuntien ja maakuntien sekä kolmannen sektorin saumatonta yhteistoimintaa. Kun kuvioon tulee vahvasti myös yksityinen sektori, niin voi olla kohtuuttoman ihanteellista ajatella, että maakunnissa pystyttäisiin väestön hyvinvoinnin kannalta järkeviin päätöksiin. Kaiken lisäksi koko rakenne tai toimijaverkoston valmistuminen saattaa viedä vielä vuosia. Nyt pitäisi kuitenkin tehdä jo kiireesti jotakin – siksi esitän tässä LiHy-uudistuksen eli liikunta- ja hyvinvointiuudistuksen.

LiHy-uudistus insentiivien näkökulmasta katsottuna

Hyvä yhteiskunnallinen uudistus on sellainen, josta hyötyvät niin yksilöt, yhteisöt ja organisaatiot kuin valtio ja (maa)kunnatkin. Ehkä tähän pitäisi lisätä vielä Euroopan Unioni, maailma ja vieläpä ”globaalit markkinatkin”. Ihmisten hyvinvointiin tähtäävä uudistus todennäköisesti hyödyttääkin kaikkia, mutta ongelmana on paradoksi siitä, että meillä ei ole riittäviä insentiivejä sen enempää yksilöitä, organisaatioita (järjestöjä, yrityksiä) kuin globaaleja markkinoitakaan kohtaan ja insentiivit valtioita, kuntia ja EU:takin kohtaan ovat liian abstrakteja. Vaikka ne haluaisivatkin lisätä väestön hyvinvointia, niin esimerkiksi sote-uudistuksen epäonnistuminen johtaa parhaimmillaankin vain hallituksen vaihdokseen, mikä sekään ei takaa sitä, että uudistus saataisiin valmiiksi.

Rajaankin seuraavassa tarkastelun koskemaan yhteiskuntapolitiikan aluetta, jota kutsutaan liikuntapolitiikaksi ja jota ohjataan puitelailla eli liikuntalailla. Jonkin verran laajennan tarkastelua koskemaan myös opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaa eli varsinkin kulttuuri- ja nuorisopolitiikkaa sekä sosiaalialaa koskien varsinkin yhteiskunnasta ja aktiivisuudesta syrjäytymisen toimenpiteitä olivat ne minkä tahansa organisaation tai hallinnonalan tehtäväkentässä. Kun kohderyhmä määritellään edellä mainitulla tavalla, niin toiminnan vaikutukset ovat itse asiassa mittaamattomat koko suomalaista yhteiskuntaa ajatellen.

Eikö muuten olekin outoa, että valtavista mittasuhteistaan huolimatta asian kanssa näperrellään lähes joka ministeriössä ja sitä kautta myös kunnissakin ja järjestöissä aivan toisistaan erillisinä kysymyksinä? Ei kai tämä voi olla tarkoituksenmukaista toimintaa? Jos nyt ajateltaisiin asiaa ensimmäistä kertaa, niin varmasti tätä ei yritettäisi ratkaista näin tehottomasti ja sekavasti. Mutta näillä mennään, kuten tavataan sanoa. Toivottavasti kuitenkin vähän siihen suuntaan, mitä seuraavassa esitän.

Lähtökohdakseni otan yksinkertaisen ajatuksen, joka toimii sekä yritysmaailmassa että kolmannella sektorilla erinomaisesti. Toimivat ja jopa taloudellisesti kannattavat järjestelmät perustuvat siihen tosiasiaan, että ihmiset (asiakkaat) että organisaatiot (yritykset, yhteisöt) hyötyvät siitä, että heidän tarpeensa kohtaavat toisensa. Markkinat toimivat eli toiminnalle (tai tuotteelle ja palvelulle) on kysyntää ja on kysyntää tyydyttävää tarjontaa. Tarjonnan laatu ja määrä löytää ihannetasonsa, kun markkinoilla on kilpailua. Tämä taas yleensä johtaa kustannusten painumiseen tasolle, joka tyydyttää asiakasta.

Syrjäytymisvaarassa olevien tai jo syrjäytyneiden kyseessä ollen asia on monimutkaisempi. Yhteiskunnallisesti ajatellen tässä joukossa, joka vaikkapa liikkumisen näkökulmasta kattaa 20-50 prosenttia väestöstä, pitäisi olla runsaasti kysyntää, jota tarjonta ei jostain syystä tavoita tai tarjonta ei tyydytä asiakasryhmää. Asiakaskunta on mitä tahansa toimialaa ajatellen valtava, osin myös aika hyvin tunnettu ja sillä olisi myös taloudellisia edellytyksiä maksaa palveluista joko suoraan tai välillisesti. Silti ”markkinat” eivät toimi. Miksi näin on?

Nykytarjonta ei tavoita/tyydytä asiakkaita tai tämä asiakaskunta ei lainkaan halua tätä palvelua. On myös mahdollista, että erinomaista ja asiakkaita tyydyttävää tarjontaa on kehitetty ja kokeiltukin, mutta markkinat eivät silti toimi. Kaikkein lähimpänä totuutta on se vaihtoehto, että nuo kaikki selittävät omalta osaltaan markkinoiden toimimattomuutta.

Oleellisin kysymys onkin, miksi markkinat eivät toimi, vaikka tutkittua ja kehitettyä sekä monissa hankkeissa kokeiltuja keinojakin on, jos ei valtavasti niin ainakin hyvin runsaasti. Itsekin olen ollut mukana lukuisissa tuke-hankkeissa, joissa on saatu ainakin tyydyttäviä, jos ei erinomaisia tuloksia erilaisten vaikeasti ”liikuteltavien” ryhmien kanssa.

Koska yritän tässä ratkaista asiaa, en paneudu kovin tarkasti siihen, miksi ongelmaa ei ole pystytty ratkaisemaan. Sanon vain, että nykyään pyörivä “hankehelvetti” on kuitenkin sekä organisaatioille että hallinnolle helppo tapa selvitä hankalasta asiasta ratkaisematta sitä. Kyse on aina hyödyistä eli niistä insentiiveistä, josta tässä nyt tulen kirjoittamaan. Organisaatiot eivät hyödy ongelman ratkaisemisesta, mutta sen sijaan syiden selvittely on niille erittäinkin kannattavaa. Sama pätee muutettavat muuttaen hallintoon – mieleen tulee tarina Muumilaakson poliisista, jolla ei ollut rikoksia ratkaistavaksi.

Ikävää tässä tietysti on, että tämä valtava vähän liikkuvien ja/tai muutenkin inaktiivisten – mitä termiä nyt voi tai saakaan käyttää – ryhmät kärsivät tästä ”oravanpyörästä”, johon he itse eivät pääse valittamaan kiireitään ja mahdottomia tehtäviään. Heille siunautuu tehtävä, joka näkyy positiivisimmillaan ”kannustusloukkuna” ja negatiivisimmillaan työstä pakoiluna ja tukien tarpeettomana nostamisena. Tässä välissä heillä ei ole mitään insentiiviä parantaa omaa tilannettaan.

Yhteiskuntapoliittisesti ratkaisujen esittäminen on myös erittäin riskialtista, sillä leimautuminen ”äärijoksikin” on niin helppoa, kun nopea ajattelu on korvaamassa hitaamman pohdinnan myös akateemisissa piireissä, valtamediassa ja asiantuntijoiden joukossa. Syrjäytyneitä puolustetaan tavoilla, jotka ovat heille lähes hengenvaarallisia tai heiltä vaaditaan tavoitteiden toteuttamista, jotka ovat aivan ylimitoitettuja heidän kyvyilleen. Hyväosaisten olivat he oikeistolaisia tai vasemmistolaisia tuntuu olevan hyvin vaikea samaistua aidosti syrjäytymisvaarassa tai –kierteessä olevien ihmisten asemaan ja niihin keinoihin, jotka voisivat auttaa.

Hyväksyttävän ja toteuttamiskelpoisen ratkaisun esittäminen on kuitenkin välttämätöntä, vaikka ymmärränkin, että parasta olisi, että ratkaisut kehitettäisiin päättävissä elimissä tai organisaatioissa itsessään. Tai sitten ratkaisun täytyisi olla sellainen, ettei se puutu ”totuuteen” tai varsinaisesti niihin keinoihin, joilla tavoitteisiin päädytään. Edellisten sijaan esitänkin toteuttamiskelpoisen vaihtoehdon, joka jättää melko vapaat kädet toimijoille eikä se ole (puolue)poliittisestikaan värittynyt.

Katsotaan ensin urheilun, liikunnan ja hyvinvoinnin kenttää toimijoiden näkökulmista. Keskeiset urheilutoimijat ovat urheiluseurat ja urheilun lajiliitot. Tämä on se kenttä, jonka tuli jo 1970-luvulla periaatteensa luoneen ja aika samana pysyneen liikuntalain mukaan hoitaa ”liikuntatoiminta”. Silloin vähäinen liikkuminen ei ollut juuri minkäänlainen ongelma. Nyt se on moniongelma, sillä ongelman ratkaisija on väärä – eivät urheiluseurat voi hoitaa tehtävää, joka ei vapaan kansalaistoiminnan periaatteiden mukaan niille kuulu. Nehän saavat vapaasti päättää omista tavoitteistaan ja ne hoitavatkin erinomaisesti oman lajinsa valmennuksen ja kilpailutoiminnan. Lajikirjo on suuri ja urheiluseurat liikuttavat valtavasti varsinkin lapsia ja nuoria. Mukana on myös satojatuhansia vapaaehtoisia. Mikään muu harrastus- ja vapaaehtoistoiminnan muoto ei yllä lähellekään samaa ja hyvin edullisesti kaiken lisäksi.

Liikuntapolitiikka on kuitenkin sitonut itsensä urheiluseuramalliin, koska on haluttu pitää kiinni periaatteesta, jossa julkisen sektorin tehtävät rajoittuvat infrastruktuurin rakentamiseen ja avustusten jakoon eikä yksityisellä sektorilla ole ollut mitään roolia liikuntapolitiikassa. Yksityisiä palveluja kyllä on yhä enemmän, mutta niitä ei mitenkään ohjailla tai tueta liikuntalain tai -politiikan keinoin. Myöskään yksilöihin, perheisiin tai kotitalouksiin ei liikuntapolitiikalla ja –lainsäädännöllä ole voitu tai haluttu vaikuttaa.

Seuraus on ollut turhauttava: urheiluseuroilta odotetaan niille mahdottomien tavoitteiden toteuttamista, jota niiden ei sitä paitsi ole mikään pakko toteuttaa. Turhauttava tilanne on siksikin, että on luotu ”lumekieli” ja käsitteistö, joissa puhutaan liikunnasta, vaikka tarkoitetaan urheilua. Tai rakennetaan hienoja kriteerejä avustuksille, joita ei ole tarkoitettukaan noudatettaviksi. Eletään kuin edesmenneessä Neuvostoliitossa kahden todellisuuden vallitessa.

Urheiluseurat toimivat kaikesta usein ohiampuvasta kritiikistä huolimatta erinomaisesti, sillä siellä markkinat kuitenkin toimivat. Yksilöllä on riittävästi insentiivejä harrastaa (kilpa)urheilua ja organisaatiot eli seuroilla ja lajiliitoilla on insentiivejä parantaa jatkuvasti toimintaansa.  Ne kilpailevat toisia seuroja, lajeja ja kansainvälisiä kilpakumppaneita vastaan – ja huonosta toiminnasta saa joku kärsiä, hyvästä taas kaikki saavat palkkionsa. Toki tässäkin järjestelmässä on kehittämistä, sillä kansalliselle tasolle asti urheilun lajiliitot toimivat hyvin – harrastajia ja kilpailijoita on paljon, mutta insentiivejä viedä huiput maailman kärkeen ei ole riittävästi.Tämä on myös liikuntapoliittisten päättäjien syy, koska kannustimia ei ole osattu tai uskallettu asettaa lajiliitoille huipulle pääsemiseksi.

Väestön liikuttamiseen ei seuroille ole luotu todellisia insentiivejä, vaan ne ovat lähinnä lumekriteerejä ja sitä paitsi suljetuilla markkinoilla toimivia. Muut yhdistykset tai järjestöthän eivät voi muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta kilpailla liikunta-avustuksista, vaikka ne olisivat paljon parempia tai tehokkaampiakin väestön eri osien liikuttajia. Urheiluseuroille ja lajiliitoille voi toki asettaa kriteeriksi toimintaan osallistujien määrän, mutta selvää on, että näin ei tavoiteta kunnolla tätä vähän liikkuvien suurta ja epäyhtenäistä joukkoa. En missään nimessä väheksy urheiluseurojen merkitystä, vaan pidän sitä erittäin suurena ja kaikkein merkityksellisimpänä liikuttajana väestötasolla. Jos urheiluseuraa ei olisi keksitty, se pitäisi keksiä. On kuitenkin hyväksyttävä se tosi-asia, että vähän liikkuvia varten täytyy käyttää “etsivää työtä”, jota ei voi antaa urheiluseurojen tehtäväksi.

Liikuntapolitiikassa on ainakin 1990-luvulta asti pelattu peliä, jossa liikunnan yhteiskunnallisia vaikutuksia on yritetty todistaa niin tutkimuksen kuin hallinnonkin keinoin. Ajatuksena on ollut erityisesti se, että sosiaali- ja terveystoimi ottaisi vastuulleen vähän liikkuvien liikuttamisen, koska liikunnalla on osoitettu olevan terveydellisiä hyötyjä, joita on yhä enemmän löytynytkin. Toinen ajatus on ollut – tosin vähän piilevämpänä – että näin saadaan hankala joukko siirrettyä pois omilta – liian kapeilta – harteilta.

Kun sosiaali- ja terveysministeriö ei ole kuitenkaan lämmennyt ajatukselle, niin pari vuosikymmentä on kävelty nuoralla, jonka kumpaankaan päähän ei ole uskallettu mennä. Paluu merkitsisi hipsimistä huippu- ja kilpaurheilun tukijaksi ja eteenpäinmeno tarkoittaisi jotain aivan uutta, joka voisi merkitä jopa narulta tippumista. Olympiakomitea on nyt kuitenkin ottanut pari askelta taapäin ja nyt odotetaan lähteekö OKM:n liikuntahallinto ja epämääräinen liikuntapoliittinen tahtotila samaan suuntaan vai jäädäänkö tasapainoilemaan siihen keskelle? Kuka sitten edes yrittää liikuttaa riittämättömästi liikkuvia ja mikä olisi toimiva ratkaisu?

Liikkumis- ja hyvinvointiuudistus olisi tähän oiva ratkaisu. Ja se täytyy aloittaa insentiiveistä eli siitä, miten motivoidaan yksilöä liikkumaan ja toisaalta organisaatioita liikuttamaan ihmisiä enemmän ja paremmin. Soteuudistuksen keskeinen toive liittyy siihen, miten palveluiden tuottajataho toimii, kun sillä on väestövastuu ja sen hoitamista varten resurssit, jotka on laskettu väestön oletetun sairastavuuden perusteella.

Ainut toimiva ja järkevä keino on pitää tuo väestö hyvinvoivana, terveenä ja toimintakykyisenä. Erikoissairaanhoidosta tinkiminen johtaa todennäköisesti asiakaspakoon, vaikka se olisi perusteltukin toimintakeino. Tässä on oletettava nyt se, että tuo tuottajataho oli se yksityinen yritys, julkinen toimija tai kolmannen sektorin toimija, voi ja sen täytyykin hankkia alihankkijoita. Arvelen, että sosiaalipalveluiden hoitaminen ei tulevassa mallissa onnistu mitenkään ilman kolmannen sektorin vahvaa panosta. Sehän niillä on nyt eikä sellaista osaamista tai vapaaehtoisten joukkoa voi ”ostaa” ilman historiaa ja toimintatraditioita. En tiedä, enkä tiedä, tietääkö kukaan, voiko tällainen kolmannen sektorin toimija olla suoraan maakunnan kanssa itsenäisenä palveluiden ja terveyttä lisäävän toiminnan tuottajana vai ei. Joissakin tapauksissa tämä voisi olla aivan perusteltu ja järkevä ratkaisukin. Ajattelen tässä vaikkapa A-klinikkasäätiötä tai vahvoja kansanterveysjärjestöjä, jotka voisivat joissakin maakunnissa hoitaa oman osaamisensa kannalta jo toimiviksi hoidetut toiminnat ja palvelut.

On pakko olettaa, että sote-uudistus etenee niin hitaasti, että tämä ”ennaltaehkäisevä” puoli otetaan kunnolla pöydälle vasta joskus 2020-luvulla. Ja vaikka itse mielelläni näkisinkin mallin, jossa ainakin kulttuuri-, nuoriso-, muu kansalaisjärjestötoiminta ja sosiaalialan järjestöt toimisivat yhdessä kehittäen monipuolisia toimintoja ja palveluja syrjäytymisvaarassa oleville ryhmille maakuntatasolla, jossa niiden varsinainen toiminta kehittyisi entisestään ja samalla opittaisiin yhdessä kehittämään toimintatapoja, jotka tehoaisivat monenlaisiin erityistukea tarvitseviin ryhmiin, niin esitän tässä kokeiltavaksi myös mallin, jossa olisi vain liikuntatoimi mukana. (Kolmas lähde -hankkeessa saatiin aikaiseksi runsaasti erittäin hyviä voimaannuttavia ja syrjäytymistä estäviä 3.sektorin tuottamia toimintamalleja/palveluita, mutta valitettavan harva niistä juurtui käytännöksi juuri kunnollisten insentiivien puuttumisen vuoksi (ks.https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507/materiaalit)

Liikuntapolitiikan viime vuosien ”kipupiste” numero yksi ovat olleet liikunnan aluejärjestöt. Huippu- ja kilpaurheiluorganisaatiot eivät ole nähneet niiden merkitystä ollenkaan sellaisena kuin näiden alueorganisaatioiden omat ihmiset ne näkevät. Tässä kysymyksessä näkökulmat ovat yllättäen polarisoituneet, vaikka muuten liikunta- ja urheiluväki on tasapainoillut sillä narullaan kieli keskellä suuta julkisuuteen päin.

Oma käsitykseni on, että liikunnan aluejärjestöjen työn merkitystä on ulkopuolisen vaikea nähdä, koska ne eivät kykene juuri mitenkään osoittamaan toimintansa vaikutuksia. Hankemaailmassa tämä on hyvin yleinen ongelma. Väestön liikuttaminen olisi erinomainen tavoite liikunnan aluejärjestöille, mutta kovin kummoisia insentiivejä tai niistä johdettuja kriteerejä ei aluejärjestöille ole osoitettu mistään suunnasta. Kun urheilun lajiliitoilla näitä kriteerejä on pilvin pimein, niin ärsyttäähän se.

Koko liikuntahallinnon ongelma alleviivautuu liikunnan aluejärjestöissä: kun ei ole keksitty konkreetteja insentiivejä, niin rahaa jaetaan toivotaan, toivotaan –hengessä erilaisiin hankkeisiin, joita ei ole tarkoituskaan ottaa missään käyttöön. Tai tietysti on tarkoitus, mutta se on vain se kuuluisa ”hyvä tarkoitus”. Tiedän tämän itsekin erinomaisen hyvin toimittuani suurimman osan työelämästäni näissä hyvää tarkoittavissa hankkeissa eri tehtävissä. Yhden liikunnan aluejärjestön puheenjohtaja “ex-sote-ministeri” Juha Rehulakin sanoi tämän varsin suoraan eräässä seminaarissa melkein em. sanoilla.

Olen aiemmin esittänyt, että liikunnan aluejärjestöille kannattaisi antaa erittäin konkreettisia tavoitteita, joita voi arvioida ja joista olisi erinomaisen suurta hyötyä koko yhteiskunnalle. Ensimmäiseksi tällaiseksi esitin esikouluikäisten perusliikuntataitojen nostamisen niin korkeaksi, ettei kouluun mentäessä kukaan syrjäytyisi tästä syystä. Alueet tai maakunnat saisivat ratkaista paikallisin keinoin, miten tämän toteuttavat, mutta jonkinlaiset valtakunnalliset mittaritkin on helppo kehittää. Kansalaispalautetta saa myös helposti koulujen opettajilta, esikoulujen työntekijöiltä, vanhemmilta ja lapsilta itseltään. Valtio, maakunnat ja kunnat voisivat joko erikseen tai yhdessä määritellä, miten liikunnan aluejärjestöjä tästä tehtävästä palkittaisiin.

Kansalaisten näkökulmasta on aivan eri asia, saako tällainen organisaatio rahansa siitä, että jotakin ”asiaa on nyt kehitetty ja kokeiltu ja on saatu hyviä tuloksiakin” kuin että tuo samainen organisaatio on laittanut jonkin asian pysyvästi reilaan. Vastineeksi se saa riittävät määrärahat toimintaan ja työntekijätkin saavat palkkionsa hyvin tehdystä työstä nykyisten ”urheilugaalojen” respektikuminoiden sijasta. Vuoden 2017 urheilugaalathan olisi pitänyt peruuttaa surkeasti menneiden olympialaisten jälkeen, jos pelattaisiin tulosurheilusäännöillä tai edes ymmärrettävillä ja kansan hyväksymillä insentiiveillä.

Vähäisen liikkumisen hankalin kohta ei kuitenkaan ole esikouluikäisissä, jotka eivät vielä ole saaneet negatiivisia kokemuksia liikunnasta ja urheilusta. Toivottavasti eivät siis tulevaisuudessa enää saakaan. Hankalampaa on löytää insentiivi, jolla saadaan organisaatio liikuttamaan vastentahtoisia asiakkaita. Sote-uudistusta pohtiessani olin jopa päätymässä ajatukseen, jossa sote-keskuksen todennäköisesti kannattaisi maksaa palkkaa liikkumisesta tai muusta aktiivisuudesta näille ongelmaryhmille, jotka tuottavat suurimman osan sote-keskuksen kuluistakin. Eettisesti tämä ei ehkä ole oikea keino, vaikka en itse epäröisi käyttää näinkin radikaalia keinoa, jos asiakas tällä tavoin saataisiin sitoutumaan esimerkiksi vuoden kestävään ohjelmaan.

Lastensuojelussa on jossain päin maailmaa käytetty käsittääkseni aika hyvin tuloksin vastaavanlaista mallia, jossa vanhemmat saavat vuoden verran erittäin laadukasta tukea asioidensa kuntoon laittamiseksi. Jos homma ei sittenkään toimi, niin lapset sijoitetaan pysyvästi muualle. Tämä lienee kovin mahdollinen insentiivi, mutta tähänkin asiakkaat ovat olleet yllättäen tyytyväisiä, koska sitten he ainakin tietävät, ettei kyse ole heidän itsensä osalta muutettavasta asiasta ja vuoden aikana he ovat ymmärtäneet senkin, että lapsille on parempi elää jossakin muualla.

Tiedän, että aika moni hyväosainen, liberaali, saa sätkyn tällaista lukiessaan. Sen sijaan kyllä tiedän, että todella moni päihderiippuvainen tai muuten syrjäytymiskierteeseen joutunut suorastaan rukoilee kunnollista tukea itselleen. Se merkitsee aina sitä, että tuo ihminen oppii ottamaan vastuuta omasta elämästään. ”Valinnanvapausperiaatteella” se ei vain onnistu. Ja liberaalit läheisetkin hyväksyvät melkein ”kaikki keinot” silloin kun on tosi kyseessä.

Vähän liikkuvista vain osa on päihderiippuvaisia, mutta ylensyöjiä tai muista addiktioista kärsiviä on heistä kuitenkin suurin osa. Nämä väestöryhmät eivät tule tavoitetuiksi urheiluseurojen kautta, mutta jos liikunnan aluejärjestö osaa profiloida itsensä oikein, se voi rakentaa identiteetin kaikkien ihmisten liikuttajana. Sport for all –oli joskus kansainvälinenkin tavoite, joka ei koskaan ole toteutunut missään. Suomessa ei siis ole toimittu mitenkään erityisen huonosti, vaikka voisimme toimia paljon paremmin ja olla kansainvälisestikin mallimaa. Tämäkin voi olla insentiivi jollekin toimijalle.

Joka tapauksessa tällaisen organisaation on luotava erinomaiset ja toiminnalliset suhteet niihin tahoihin, joiden kautta kohderyhmät löydetään. Etsivää toimintaakin on toteutettava. Tässä en puutu keinoihin, joita käsittelen laajemmin muualla, mutta palaan vielä insentiiveihin ja markkinoihin. (Toimivista keinoista saa jonkinlaisen kuvan seuraavista linkeistä: http://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/ ja http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-)

Yksilötasolla insentiivi voisi siis olla se, että erittäin suurta tukea saisi yksilö, jos hän pystyy tietyssä ajassa liikkumaan tai olemaan aktiivinen ”riittävästi”. Tämän voi rakentaa liikuntasuosituksista, yksilön omista tavoitteista ja elämäntilanteesta niin, että se on mahdollinen, mutta selvästi suurempi kuin nykyinen taso. Tukiajanjaksokin voi olla neuvoteltavissa, mutta yksi vuosi on Suomen erilaiset vuodenajat huomioon ottaen aika hyvä jakso. Seuranta-aika voisi olla vaikkapa viisi vuotta.

Organisaatiotasolla insentiivi tulisi palkkiona onnistuneista prosesseista, joissa asiakas on saavuttanut tavoitteensa. Sen lisäksi palkittaisiin esimerkiksi siitä, miten paljon aerobisissa ja lihaskuntotesteissä tapahtuisi parantumista koko asiakaskunnan osalta. Painon alentaminen voi sekin olla mittari tai jopa joku tarkempi kunto- ja terveystesti, mutta itse korostaisin asiakkaan omia tavoitteita ja yksinkertaisia liikunnallisia testejä.

Sote-tuottaja tai maakunta voi nähdä omista tilastoistaan myös laajempaa terveydentilan parantumista, josta sen tulisi osaltaan palkita liikuntaorganisaatiota. Kolmantena tasona ovat koulutukseen osallistuminen, työllisyysprosentti, kotona asuminen tai vapaaehtois- ja harrastustoimintaan osallistumisen taso maakunnan alueella. Näistä valtio voisi palkita maakuntaa, jonka taas tulisi osata ohjata kannustusvaikutus oikeaan osoitteeseen. Joskus se voisi olla liikkumista konkreetisti edistävä alueellinen liikunnan organisaatiokin.

Pelkässä LiHy-mallissa palkitsijana olisi tietysti valtio, jonka tulisi siis muuttaa nykyinen tuki sellaiseksi, jossa se olisi sidottu näihin konkreetteihin tavoitteisiin ja niiden mitattuun saavuttamiseen. Hankerahoituksesta tulisi siirtyä tavoitteita tukevaan konkreettiin toimintaan, jota on sitä paitsi paljon mielekkäämpää tutkia ja kehittääkin kuin yksittäisiä pieniä hankkeita. Tutkijoille ja kehittäjille riittäisi työtä vaikkapa tuon esikoululaisten liikuntatavoitteen toteuttamisen parissa pitkäksi aikaa. Tieteellisestikin olisi vakuuttavampaa esittää malli, joka toimii koko maassa tai erilaisia malleja, joilla saadaan hyviä tuloksia saman tavoitteen saavuttamiseksi.

Valtion lisäksi kunnat ja maakuntien erilaiset organisaatiot, kuten maakuntien liitot, olisivat myös toiminnan rahoittajina – mikseivät yksityiset tukijatkin enkä sulkisi pois osallistujien omaa maksuosuuttakaan – myös Kela tai (maa)kunnan sosiaalitoimet voivat olla osarahoittajina tässä voimaannuttavassa toiminnassa.

Eihän tämä nyt niin vaikeaa ollut. Insentiivit voivat toimia, mutta toimivatko markkinat, jos maakunnassa on vain yksi liikuntaorganisaatio? Hyvä kysymys, johon yksinkertainen vastaus voisi olla, että miksei tällaista tehtävää voisi yhtä hyvin hoitaa kaupallisesti toimiva liikuntapalvelukeskuskin? En näekään sille mitään estettä – niillähän on erittäin hyvää osaamista ja liikuntapaikkojakin, joissa jo nyt liikkuu aika paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät urheile tai liiku urheiluseuroissa. Pääasiahan tässä onkin se, että osataan luoda markkinat käyttämällä oikeita insentiivejä, jotta yksilöt ja organisaatiot saataisiin toimimaan kokonaisyhteiskunnan kannalta järkevästi.

Iceheartsin toiminnassa nämä insentiivit toimivatkin jo erinomaisesti – kunnat rahoittavat osaltaan toimintaa, joka hyvin suurella todennäköisyydellä säästää runsaasti kunnan menoja estäessään syrjäytymistä. Veikkaus (ennen RAY) rahoittaa osan toiminnasta ja taitaa niitä muitakin rahoittajia olla. Iceheartsin toiminnalla on selvä tavoite ja toimintamalli on luotettava kolmannen sektorin toimija, joka pystyy aivan erilaiseen ketteryyteen kuin julkisen sektorin toimija. Tällaisia tarvittaisiin ehdottomasti lisää senkin takia, että markkinat toimisivat ideaalisti, mutta ennen kaikkea siksi, että väestön eri ryhmien aktivoimiseksi toki on muitakin keinoja kuin jääkiekon ja jalkapallon pelaaminen – taide, musiikki, harrastus- vapaaehtoistoiminnan koko kirjo…

Nykyään pitää vielä kysyä, mitä hyötyä tästä on imagomielessä ja huomiotaloudessa tai synnyttääkö tällainen toimintamalli digitaalisia sovelluksia ja uusia globaaleja innovaatioita? Tähän vastaamisen jättäisin mieluusti lukijalle itselleen, koska jotenkin tuntuisi oudolta ajatella, etteikö vähän liikkuvien liikuttamisessa onnistuminen olisi globaali sensaatio, joka poikii monenmoisia onnistumis- ja menestystarinoita niin kotimaiseen kuin globaaliinkin markkinaan.

Julkaisuja aiheeseen liittyen

Tiihonen, Arto; Keskinen, Lauri (2016) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. (http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/OKM31.pdf?lang=fi). Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2016:31.

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia? (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.10. 2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (http://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (http://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf

Tiihonen A. 2015. Liikkumaan ihan joka iässä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Jokai%C3%A4n_liikett%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Liikkeen_lis%C3%A4%C3%A4mist%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. (http://www.ikainstituutti.fi/content/uploads/2016/08/Oraita_1-2014-pdf.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Tiihonen, Arto (2013) Kokemuksellinen toimintakyky ja merkityksellinen toiminnallisuus. Kokemuksellinen toimintakyky Ikäinstituutin Laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimus- kehitysprosessissa (2007-2012) esimerkkinä tutkimuksellisten käsitteiden ja käytännön sovellutusten kehittämisestä, yhteensovittamisesta, juurruttamisesta ja jatkokehittämisestä. Blogiartikkeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1KOKEMUSJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

Tiihonen A (2010) ’Loppukäyttäjät’ kolmannen sektorin hyvinvointipalveluissa. Teoksessa Kolmannella lähteellä. Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta (Toim. Koivisto, Lehikoinen, Pasanen-Willberg, Ruusuvirta, Saukkonen, Tolvanen, Veikkolainen). Helsinki, Kokos julkaisuja 1, 213-223. (http://www.kolmaslahde.fi/images/stories/kolmannella_lahteella_julkaisu.pdf)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Liikkuvan ihmisen ikäkokemus – ikä on vain sana

Ikä on vain numero, sanotaan. Sloganin perusta lepää ajatuksessa, että koettu ikä tai kokemuksemme iästä ei aina vastaa kronologista eli kalenteri-ikäämme.

Joku meistä tuntee itsensä ikäistään nuoremmaksi, toinen taas ikäistään vanhemmaksi. Useimmiten kuitenkin käytämme sanontaa puhuessamme jostakusta toisesta – ”olipas luokkatoverini vanhentunut” tai ”siinäpä oli nuorekkaan näköinen eläkeläinen!”

Itseämme emme osaa katsoa yhtä tarkkanäköisesti, vaan ajattelemme olevamme lähtökohtaisesti sen näköisiä kuin mitä oma kalenteri-ikämme kertoo. Useampi meistä kuitenkin kokee olevansa pikemminkin kronologista ikäänsä nuorempi kuin vanhempi.

Tutkimani liikkuvat ikämiehet kokivat olevansa muutamasta vuodesta yli kymmeneenkin vuoteen ikäisiään nuorempia. Heistä osalla oli tähän perusteitakin eli konkreettisia urheilutuloksia. Joskus ”faktat” kuitenkin pettävät, sillä monet kuivakkaat ja hyväkuntoiset urheilijat ovat ikäistään vanhemman näköisiä. Ja – niin ikävää kuin totuus onkin – minäkin olen menettänyt viime vuosien aikana monta liikunnallista ikätoveriani.

Aina numeroihin vetoaminen iän yhteydessä ei liitykään omanikäisiimme, vaan vanhempiemme sukupolveen. Suurin osa meistä varmaan kokee olevansa nuorempi kuin äitinsä tai isänsä samanikäisenä.

Kyse ei tällöin ole välttämättä kunnosta tai toiminkyvystä eli liikkumiseen liittyvistä asioista, vaan pelkästään tyylistä tai elämäntavoista. Nuorempana viisi- tai kuusikymppiset näyttivätkin vanhoilta, mitä he eivät nyt tosiaankaan näytä, vaikkeivat kaikki mitään ”airasamulineja” tai ”saleniinistöjä” olekaan.

Hassua kuitenkin on, että joskus havahtuu konkreettisesti siihen, miten voikin olla, että aiemmin niin nuorekkaat ihmiset muuttuvat sittenkin aika lailla samannäköisiksi kuin oli se edellinen sukupolvi, vaikka itse kuvitteli, ettei niin tule käymään. Viimeksi törmäsin tähän katsottuani uudelleen kasatun Dingon kuvaa lehdestä.

Kumpi siis on todempi – ikä numerona vai kokemuksena? Maailma pyörii iän tai syntymävuoden mukaisesti,sillä käymme koulua, harrastamme, saamme etuuksia, jäämme eläkkeelle jne. syntymävuotemme perusteella ellei meillä ole jotain erityistä syytä poiketa kohortistamme.

Loppuvuodesta syntyneet urheilijathan kärsivät tästä ”ikärasismista”, sillä vaikka syntymävuosi on elämänjanalla lyhyt aika, niin lapsena ja nuorena muutamakin kuukausi saattaa antaa alkuvuodesta syntyneille ikätovereille elinkäisen etulyöntiaseman.

Ikä ei kuitenkaan ole ainut tekijä asiassa. Olin juuri gerontologisessa seminaarissa, jossa saamani tutkimustieto osoitti vääjäämättömästi, että minun olisi pitänyt pärjätä elämässäni monin tavoin huonosti ja kuolema olisi ihan oven takana ellei olisi jo minua kohdannut. Kyse oli keskosten ja lapsena vaikeita sairauksia kokeneiden toimintakykytutkimuksesta.

En voinut olla ajattelematta, mitä vanhempani olisivat tehneet, jos olisivat tienneet, mitä minä nyt tiedän. Tuskin he olisivat uskaltaneet laittaa minua hiihtokilpailuihin tai olisivat vieneet jalkapalloharjoituksiin – sehän olisi tuntunut tilastojen valossa aivan turhalta.

Joskus on kuitenkin hyvä uskoa ”vaihtoehtoisiin totuuksiin” – toiveisiin ja unelmiinkin. Viime aikoina sanapari on saanut ikävän leiman, vaikka oikeassa elämässäkin tutkijoiden ja innovaattoreiden tehtävä on löytää vaihtoehtoja nykymenolle.

Liikuntasosiologina ainakin minä yritän kamppailla determinismiä eli ennaltamääräytymistä vastaan työssäni. En jatka todistelua, joka osoittaa tilastollisesti sen, että sekä hyvä- että huono-osaisuus myös liikunnassa periytyy. En tee tutkimusta, joka osoittaa yhä uudelleen, että perhe- ja koulutustausta määrittää terveyttä ja hyvinvointia.

Ikäkokemuksemme ei ole kokonaan kiinni kronologisesta iästä tai lähtökohdistamme, vaan ennen kaikkea siitä mitä itse teemme. Tämä tahtoo tässä erilaisia irrallisia tutkimustuloksia tihkuvassa ajassamme unohtua.

Uuden vuoden jälkeenkin olen lukenut otsikoita, joissa on sanottu, että ”liikunta on tehtävä helpoksi”, ”liikunta ei auta laihtumiseen”, ”liikunnan pitää olla iloista” tai että ”liikkuminen on liian kallista”. Ja kovin monta juttua siitä, miten aina vain pitäisi löytää ”tehokkaampi liikuntamuoto”.

Kaikki nuo väitteet voi todistaa tutkimuksellisesti oikeiksi, mutta samalla niissä unohtuu se tärkein eli liikkumisen äärettömän monenlaiset kokemukselliset merkitykset, joista osaa voi pitää ihan hulluinakin. Ne kuitenkin saavat aktiiviset liikkujat liikkeelle.

Minä en esimerkiksi ole koskaan odottanut, että joku tekisi minulle liikunnan helpoksi (pitäisikö jonkun käydä hakemassa minut liikkumaan ilmaisiin ja hienoihin liikuntapaikkoihin?), en ole yrittänyt laihduttaa liikkumalla (vaikka toki liikkuminen on pitänyt minut normaalipainoisena ja samalla olen saanut hyvän kunnon ja tehnyt paljon fiksuja asioita), enkä odota, että liikkuminen olisi aina ilo (ei ole kuin joskus harvoin, mutta silloin sitäkin iloisempaa).

Liikkuminen ei ole minulle koskaan liian kallista (itse asiassa ¾ liikkumisestani on käytännössä ilmaista) enkä juuri koskaan ajattele, miten tehokasta liikkumiseni on (jos ajattelisin niin, en varmaan pitäisi liikkumista kovin tärkeänä asiana elämässäni). Sen sijaan mietin kyllä, miten mielekästä liikkumiseni on suhteessa omiin tavoitteisiini.

Ikä on vain numero –ajattelu vertautuukin mielessäni tuohon edelliseen rimpsuun, jossa yksi asia eli liikkuminen kavennetaan vain yhdeksi merkitykseksi. Usein liikuntatutkimuksessa se yksi tärkeä asia on joko terveys, tehokkuus tai epämääräisesti määritelty liikkumisen ilo.

Ikään kuin ihmistä määrittäisi vain se, minkä ikäinen on eli mikä numero on. Mitä se muille kertoo, että sanon olevani 57-vuotias, mutta että koen olevani vaikkapa 49-vuotias? 57-vuotiaanakin saatan tuntea itseni höperöksi teini-ikäiseksi, joka tunnistaa haikeana kuolevaisuutensa ystäviensä ja ikätovereidensa muistokirjoituksia lukiessaan.

Ikä ei siis ole pelkkä numero, vaan se on sana. Ja sana on niin kuin se koetaan ja luetaan.

Aiempia kirjoituksia aiheesta ikä ja liikkuminen.

Pohjolainen Pertti & Tiihonen Arto (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvitoimintaa yleisurheilukentille. Ikiliikkuja 3/2014, 14-16.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/document/1/1396/7b37447/Ikapolvien_taju.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvikäsitteitä ja yleisurheilijoiden ikäpolvikokemusten tulkintaa. Ikiliikkuja 1/2014, 18-20.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/document/1/1517/7a62bf2/Neljan_Polven_Treffit_Ikapolvitoiminnan_Opas.pdf)

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Kleemola, A., Laurila, P., Harmokivi-Saloranta, P. & Tiihonen, A. (2012) Kimppakyytejä ja vertaisohjaajia – ikääntyneiden terveysliikkujaunelmilla kehitetään Padasjoen syrjäkylien liikuntapalveluita.Teoksessa Harmokivi-Saloranta, P. (toim.) Terveysliikkujien tarinoita. Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu, Sarja C: 95, 75-80, Tampere. (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/c-artikkelikokoelmia-raportteja-muita-ajankohtaisia/Documents/lamk-julkaisu-csarja-2012-terveysliikkujien-tarinoita.pdf)

Markkanen, A., Markkanen, E. & Tiihonen, A. (2012) Liikuntaseteleitä, liikuntavastaava ja ikääntyville oma teemapuisto. Teoksessa Harmokivi-Saloranta, P. (toim.) Terveysliikkujien tarinoita. Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni. Lahden ammattikorkeakoulun julkaisu, Sarja C: 95, 65-69, Tampere. (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/c-artikkelikokoelmia-raportteja-muita-ajankohtaisia/Documents/lamk-julkaisu-csarja-2012-terveysliikkujien-tarinoita.pdf)

Tiihonen Arto (2011) Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/2011, 21-22.

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Blogikirjoituksia

Tiihonen A. 2017.  Liikkuminen on aina hintansa väärtti! (https://www.miksiliikun.fi/2017/04/13/liikkuminen-on-aina-hintansa-vaartti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,  2017.

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (http://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016.

Tiihonen A. 2015. Liikkumaan ihan joka iässä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Jokai%C3%A4n_liikett%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Liikunnallista ikäpolvitoimintaa (http://www.miksiliikun.fi/2014/05/09/liikunnallista-ikapolvitoimintaa/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.5.2014.

Tiihonen  A. 2014. Ikäpolvitajuista ikäpolvitoimintaa kaikenikäisille ikäpolviolennoille (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/185/ngid/1/). Blogi Ikäinstituutin sivulla, www.ikainstituutti.fi, 28.4.2014.

Tiihonen  A. 2013. Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/?m=201311), 21.11.2013.

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012.

Tiihonen A. 2012. Vapaaehtoistoiminnassa kohti ikäpolvien yhteistoimintaa (http://www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi/app/blog/comments/-/id/17) Julkaistu sivulla www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi , 11.5. 2012.

Tiihonen A. 2011. Eri-ikäinen minä (http://www.ikapolvet.fi/blogi/entry/eri-ikaeinen-minae).  Julkaistu sivulla www.ikapolvet.fi,  5.9.2011.

EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan?

Ensi torstaina ”rakkaat ystävykset”  kohtaavat pitkästä aikaa toisensa samalla sarjatasolla 101-vuotiaassa Urskissa. Omassa nuoruudessani 1970-luvulla nämä joukkueet pelasivat monia ikimuistoisia otteluita SM-sarjatasollakin. Katsomot olivat täynnä ja tunnelma oli korkealla. Kerran sain jopa sateenvarjosta päähäni, kun olin Kissojen juniorina ajautunut väärään katsomoon eli intohimoisten MP:n kannattajien joukkoon. Lyöjä oli muuten sivistyneen oloinen keski-ikäinen rouvashenkilö. Hän kuitenkin hurmioitui ottelusta, joka päättyi mystisesti lukemiin 8-1 MP:n hyväksi. Minulle mystiikka avautui myöhemmin karustikin, mutta otteluhetkellä se oli valtava järkytys. Ja mahtava elämys toisille.

Itse en päässyt kokemaan SM-sarjatason vääntöjä naapuriseuran kanssa, mutta junioreissa, edustusjoukkueen harjoitusotteluissa ja cupin peleissä sain tuntea tuota paritanssia useastikin. Silloinhan käytettiin jopa koko kentän miesvartiointia taktisena keinona – paikallisottelussa tuo merkitsi kymmentä ”vakiotanssiparia” liitelemässä 90 minuuttia noin puolen metrin päässä toisistaan. Tasan 40 vuotta sitten minun parini oli Rajantien Ville, mikkeliläinen jalkapallolegenda. Pitkä ja pätkä eli vähän epäsuhta pari. Yksi jalisurani mieleenpainuvia hetkiä olikin, kun tuon cup-ottelun ratkaisi Villen tekemä maali, jonka hän ahdisteluni vuoksi sijoitti MP:n maalivahdin Seppäsen Iekin ohi omaan maaliin.

Vanhemmilla mikkeliläisillä on varmasti valtavasti erilaisia omia tarinoita näistä otteluista, joissa kamppailtiin muustakin kuin vain jalkapalloherruudesta. Tänä päivänä vastakkainasettelut eivät ole entisenlaisia, vaan seurojen välisen positiivisen jännitteen muodostanee enemmänkin seurahistoria ja –identiteetti. Omasta ryhmästä tulee olla ylpeä ja ryhmään kuulumiselle täytyy keksiä syitä. Näin on kaikkien ryhmien suhteen.

Suomessa jalkapalloseurojen identiteetit eivät ole kovin isoja ”brandeja”, vaikka esimerkkejä maailmalta on runsaasti. ”Tavaramerkkiä” ei voi ostaa, se pitää rakentaa. HJK on jo sillä tiellä, mutta paljon muita meillä ei valitettavasti olekaan. SJK:lla on resursseja, KuPSilla perinteitä  –  ”elä laakase, naatitaa” – RoPSilla ja MIFK:lla eksotiikkaa – HIFKillä kannattajat. Traditioita olisi sellaisilla tavaramerkeillä kuin Haka, Reipas, KTP, TPS, Kuusysi tai EmPee ja Kissat, jos katsotaan vähän kotiseutusilmälasein. Valitettavasti aika monen vanhan hyvän brandin nykyilme vaatisi kirkastamista.

Historia ei tee merkkiä tunnetuksi ellei ole nykyisyyttä ja mikä ehkä tärkeämpää – tätä päivää parempaa tulevaisuutta tai ainakin optiota siitä. Noste vetää puoleensa kaikkein parhaiten nousukiidosta innostuvia ihmisiä. Paikalliskamppailut ovat paikkoja, joihin eksyvät mukaan muutkin kuin ”jalisniilot”. Jos ottelutapahtuma toimii, jos siitä syntyy kokemuksia ja tarinoita, joita voi jatkaa kentän ulkopuolellakin, niin näitä elintärkeitä kannattajia saadaan mukaan tulevaisuudessakin.

Ottelutapahtumasta puhutaan nykyään paljon. Perusasioista oleellisin liittyy ottelun ”kuuluttamiseen” tai oikeastaan pitäisi puhua selostamisesta tai peli-isännästä/emännästä, joka palvelisi katsojia kertomalla pelaajista, sarjatilanteesta, seuroista ja tukijoista. Monissa muissa palloilulajeissa soitetaan myös kovaa musiikkia ja annetaan ohjeita kannustamiseen. Ehkä sitäkin voisi hillitysti kokeilla futiskentilläkin? Ja kyllähän itseänsä kunnioittavalla joukkueella pitäisi olla oma kannattajakerhonsa…

Mutta ei mennä tulevaisuuskuviin – niistä kirjoitan myöhemmin. Katsojat kuitenkin odottavat aina yhtä asiaa eli taistelua oman joukkueen puolesta. Aina ei tarvita maaleja eikä edes hienoja kuvioita, mutta ilman hyvähenkistä taistelua peli ei viehätä katsojaa. Toivottavasti sellainen nähdään tänä ikimuistoisena torstaina, kun historian lehdet havisevat.

Se näyttää tien sille, tuleeko tästä kuuma jalkapallokesä Mikkelissä. Mikkeliläisyleisö on tunnetusti vaativa ja elää jossakin määrin vanhojen meriittien maailmoissa. Ongelma on sama muillakin perinteisillä jalkapallopaikkakunnilla, mutta Mikkelin toki soisi saavan ykkösjoukkueensa ainakin ykkösdivariin. Mutta kumpi näistä on ykkösjoukkue, se pitää ensin selvittää tämän kesän Kakkosen A-lohkossa.

Nostalgisointi eli eilisessä eläminen on tiettyyn rajaan asti hyödyllistäkin. Viime vuonna 2016 vietettiin mikkeliläisjoukkueiden kotikentän, Urheilupuiston, tuttavallisesti Urskin, 100-vuotisjuhlia. Yhtenä ohjelmanumerona oli ”70-luvun legendojen” ottelu, jossa MP ja Kissat kohtasivat ikämiesjoukkuein. Tuo matsi ja sen herättämät muistot saivat minutkin pohtimaan tätä mikkeliläisen jaliksen tilaa otsikolla Nostalgiasta tulevaisuuteen. Sen avulla voikin nyt valmistautua tähän Mikkeli-derbyyn!

Nostalgiasta tulevaisuuteen

”Ainut todellinen asia on nostalgia”, tokaisi eräs opiskelijatoverini, joka nykyään vaikuttaa professorina Jyväskylän yliopistossa. Mikkelin Urheilupuiston historia on maineikas ainakin meidän muistelijoiden mielestä. Näin tuleekin olla, sillä omia kokemuksiamme meidän tulee arvostaakin.

Mikkelin Urskissa on kuitenkin myös ”pimeä puolensa”, jonka ovat nykyjalkapalloilijat karvaasti joutuneet kokemaan. Kun mekin palasimme ”kultaiselle 70-luvulle” tai jossain määrin menestyksekkäälle 1990-luvulle, niin saatoimme samalla viestiä asenteellamme sitä ”kyllä ennen osattiin ja pärjättiin” –fiilistä, joka ei juurikaan rohkaise nykypelaajia. Aivan liian usein olen kuullut negatiivista kommentointia siltä vähälukuiselta yleisöltä, joka on viime vuosina ollut seuraamassa MP:n kakkos- tai ykkösdivarissa pelannutta joukkuetta. ”Nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret…”

Haaste käyttää historiaa positiivisena lähteenä tulevaisuutta rakennettaessa on äärimmäisen vaikea. Kun olen nyt samaan aikaan lukenut Jorma Mannisen kirjaa Harri Kirvesniemen uran alkuvaiheista, niin samalla se on avannut ovet 1970-luvun mikkeliläiseen urheilumaailmaan laajemminkin – taas kerran. Ja ihmetellä tietysti täytyy, miten oli mahdollista, että pienessä kaupungissa oli niin paljon huippuhiihtäjiä ja jalkapalloilijoita, mutta myös yleisurheilijoita sekä jokunen ampuja ja melojakin.

Muistelemalla ei auteta nykynuoria, heidän valmentajiaan ja nykyisiä seurajohtajia tai vapaaehtoisia ellei siitä historiasta osata ottaa oppia. On vaikea antaa mitään kunnollisia neuvoja mikkeliläisen jalkapallon kohottamiseksi nykytasoltaan, kun suomalaisetkin seurat joutuvat tänä päivänä tyytymään yhä useammin ulkomaan vahvistuksiin kotimaisten sijasta. ”Oman junioritoiminnan kehittäminen” kuulostaa kliseeltä, joka ei edes pidä paikkaansa. Tiettyyn rajaan ja ikään asti pelaajia voi kehittää oman seuran toimesta, mutta varsinainen ”pelaajakehitys” tapahtuu yhä useammin ”kiertolaisena”.  Pelaajan pitää lähteä etsimään haasteita kehitykselleen sopivassa ympäristössä – kakkosesta ykköseen, ykkösestä liigaan, liigasta Ruotsiin, Ruotsista Hollantiin jne. Jonkun portaan voi toki ohittaakin, mutta liian suurta hyppäystä ei saa tehdä tai se kuuluisa ”maitojuna” tuo miehen takaisin alkupisteeseen.

Mikkelin kaltaisen jaliskaupungin yhtenä vaihtoehtona onkin satsata hitaammin kehittyviin pelaajiin, jotka tarvitsevat kehittyäkseen useamman kauden esimerkiksi juuri kakkosdivarissa. Aivan liian usein Suomessa käykin niin, että reilu parikymppinen kakkosdivarin pelaaja jumittuu koko uransa ajaksi sinne aladivisiooniin eikä pääse edes kokeilemaan liigapalloilua. Mieluummin ostetaan kaudeksi halpa brassi kuin riskeerataan suomalaiseen, josta voisi kehittyä runkopelaaja liigaan – ehkä jopa ylemmäskin. Saksassakin Bundesliigapelaajien ja keskivertopelaajien erot alkavat näkyä yleensä vasta 23 ikävuoden jälkeen. ”Vardy-ilmiö” voi onnistua Englannissakin – miksei siis Suomessa?

Todennäköisesti siksi, että liigajoukkueetkin preferoivat alla parikymppisiä pelaajia, joita he ottavat mukaan liigarinkeihinsä, istuttavat 1-2 kautta penkillä ja laittavat suurimman osan ”kilometritehtaalle”. Ongelmaa ei ymmärretä, koska ajatellaan, että ”harjoittelu kehittää”. Jalkapallo vaatii myös ihmisenä kasvua eikä se tapahdu vain turvallisessa harjoitteluympäristössä, jossa juuri täysi-ikäiseksi tullut nuori kuvittelee olevansa jo aikamoinen tekijä, kun on päässyt ”liigarinkiin”. Ei niin miehiä kasvateta. Lisäksi tuo harjoittelu saattaa vain vähentää nuoren pelaajan itseluottamusta, kun ei pääse näyttämään peleissä osaamistaan. Harjoittelussahan fyysiset ja tekniset erot korostuvat, mutta peleissä niitä voi kompensoida monin eri tavoin – mm. olemalla riittävän rohkea.

Toinen ongelma liittyy edelliseen. Kun liigajoukkueet ”hamstraavat” kaikki potentiaaliset junioritähdet farmeihinsa, niin hitaammin kehittyvät pelaajat juuttuvat uraan, joista kukaan ei ole enää kiinnostunut. Edes kasvattajaseurat eivät pidä huolta vähän vanhemmista pelaajistaan, vaan yrittävät ”myydä” joka vuosikerrasta  jonkun parempaan seuraan. Sillä rahalla ostetaan sitten 1-2 vuodeksi vahvistus ulkomailta. Kotimaiset ”sarjajyrät” alkavat kadota kaikilta tasoilta. Eikä siinä mitään, että näitä pitkäaikaisia sarjapelureita näyttää tulevan nykyään ympäri maailman. Tai on se, että suomalaisen pelaajiston taso vain laskee, vaikka juniorituotanto on laajinta ja laadukkainta ikinä. Ja olosuhteet ovat maailmanluokkaa.

Ymmärrän hyvin, että suomalaisen pelaajan kasvattaminen vain kansalliseen käyttöön on erittäin kallista ja riskialtistakin. Hän saattaa valita opiskelun, työn ja perheen ennemmin kuin liiga- tai divaripalloilun. Hän myös vaatinee erilaista korvausta kuin siirtotyöläinen. Kun nyt kuitenkin nähdään sekin, että junioreilla ei kohta enää ole kansallisen tason idoleita eikä juuri kansainvälisenkään tason pelureita, niin miltä se urheilijan polku oikein näyttää? Tsemppaa paikymppiseksi ja toivo ihmettä? Jotenkin tuntuu, että tämä on myös vallitseva filosofia, vaikka sitä ei kukaan ole julkilausunutkaan. Näin vain seuroissa ja liitoissa joudutaan toimimaan, kun suunnan muuttaminen vaatisi toimia, joista jotkut eivät pidä, vaikka kaikki voisivat hyötyä.

Mikkelin 1970-lukuun palatakseni. Se iso juttu ei ollut hyvissä pelaajissa ja mainioissa valmentajissa. Kuten edellä jo kuvattiin, ihan valtavan tasokkaita pelaajia ei Mikkelissä kuitenkaan ollut ja silti kaksi joukkuetta pärjäsi pitkään SM-sarjassa kohtuullisen hyvin. Valmennuksestakin voi olla montaa mieltä. Mutta se, mikä toimi, oli jalkapallokulttuuri. Jalis oli valtavan tärkeää koko yhteisölle aina kuuskytluvun lopulta seitkytluvun loppupuolelle asti. Se kannusti myös seuraihmisiä toimimaan paremmin. Vapaaehtoisia riitti. Nousu ja tuho tulivat kuitenkin siksi, että seurajohtajat eivät huomanneet kulttuurin muutosta, mikä johti sekä liialliseen optimismiin että vääränlaisiin investointeihin ja myös väärinkäytöksiin, kun sitä rahaa tuli ovista ja ikkunoista.

En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä, kun jalkapallo ei enää kiinnostanut mikkeliläisiä samalla tavoin 1970-luvun lopulla kuin aiemmin. Sen tiedän, että kyse ei ollut vain jalkapallosta, vaan kyse oli sen ajan termein myös ideologisesta kamppailusta, joka sai sekä oikeiston että vasemmiston kannattajat kentän reunamille. Jalkapallo nähtiin isompia asioita symboloivana asiana. Kun tämä vastakkainasettelu purkautui aika nopeastikin, mikä näkyi mm. poliittisessa opiskelijaliikkeessä, niin jotain muuta olisi pitänyt löytää tilalle. Ehkä jotain paikallista ja samalla globaalia? Näin ei kuitenkaan tehty kuin silloin, kun lyötiin hynttyyt yhteen ja yritettiin FC Mikkelin alaisuudessa. Sille seuralla – ja kaikille fuusioseuroille – pitäisi kuitenkin rakentaa systemaattisesti oma kokemusmaailmansa ja historiansa, sillä muuten vanhat haavat alkavat vuotaa. Näin kai Mikkelissä kävikin.

Kovin kauas ei kuitenkaan tarvitse mennä nähdäkseen, että fuusio voi onnistua. Mikkelin jäähallille. Jukureiden onneksi MP:n ja MiPK:n jääkiekkohistoriat olivat niin mitättömät, että melkein mikä tahansa edistysaskel nähtiin positiivisena. Toisin oli jalkapallossa, jossa menestyskin saattaa tuntua siltä, että se on aiemmilta sukupolvilta pois.

Kyse ei siis ole pelkästään mikkeliläisestä ongelmasta, vaan koko Suomessa alkaa olla aika vähän kotimaisia runkopelaajia liigatasolla. Kun haetaan vain juniorihuippuja, joista voisi löytyä potentiaalia kansainvälisillä markkinoilla, jää liigapelaajien koulutus liian vähälle huomiolle. Tästä löytyykin yksi asia, josta voi ottaa oppia 1970-luvulta. Mikkelin Pallo-Kissat oli erinomainen alasarjapelaajien kouluttaja. Vaittisen Ismo ja Reijo sekä Oikarisen Kari löydettiin Suonenjoen Pallosta, Randy Rantanen muistaakseni Äänekosken Huimasta. Vierikon Rate ja Rajaniemen Hannu tulivat Seinäjoelta, Seppäsen Matti Valkeakoskelta. Kaikista tuli pitkäaikaisia ja kovatasoisia liigapelaajia. Ainut ”virhe” Pöyryn Jussille tuli, kun hän ei huolinut Turusen ”Hodoa” joukkueeseen, vaikka savonlinnalainen Hannu itseään Kissoihin tarjosikin. Hodosta tuli sittemmin Kopareissa monenkymmenen A-maaottelun pelaaja.

Nyt tilanne on päinvastainen eli MP ja Kissat ovat itse pelaajien kasvattajia. MP tekeekin nyt yhteistyötä FC Lahden kanssa antaessaan nuorille mahdollisuuden kehittyä liigatasolle kakkosdivarissa. Jasse Tuomisen kohdalla tuo yhteistyö on toiminutkin erinomaisesti, monen muun kohdalla ei niin hyvin. Kannattaakin miettiä, mikä paikka mikkeliläisillä seuroilla on tässä kokonaisuudessa. Olisiko kuitenkin otettava Jukureista mallia eli pitäisikö pyrkiä ykkösdivarin kestomenestyjäksi ilman turhia liigahaaveita? Ykkösdivarijoukkue on kuitenkin eri asia kuin kakkosdivarijoukkue. Jos Mikkeli saisi rakennettua seuran, joka myös taloudellisesti pärjää ykkösessä, niin askel liigaankaan ei ole kovin suuri, kuten olemme nähneet niin monen seuran kohdalla.

Jalkapalloihmiset eivät mielellään ota oppia lätkämiehiltä. Jonkin verran jääkiekkomiehiä ja –naisia tuntevana voin kyllä valitettavasti sanoa, että he lyövät futismiehet kyllä laudalta. Ei tarvitse viitata kuin tämän vuoden alkuun ja juniorimaajoukkueisiin, niiden peliin ja pelaajiin. Ero on valtava jalkapalloon nähden. Ja se ero tehdään joka päivä suuremmaksi ellemme me futisihmiset ryhdistäydy niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Jalkapalloon on nyt rakennettu vertailukelpoiset olosuhteet jääkiekonkin kanssa. Harjoitusolosuhteet ovat aivan samanlaiset kuin vaikkapa Islannissa. Valmennusosaaminen on kuitenkin jääkiekossa aivan toisella tasolla, mutta myös urheilijan polku on jalkapallossa aivan retuperällä. Jalkapallomaailmassa on tapahtunut valtavia muutoksia, joihin pitäisi reagoida nopeasti. Tämä ei ole vain suomalaisen jalkapallon haaste, mutta Suomessa on uinuttu liian kauan Litmasen ja kumppaneiden loisteessa.

Nostalgiaottelut ovat kivoja, mutta voisiko meistä itse kukin tehdä aidosti jotakin vaikkapa mikkeliläisen jalkapallon hyväksi? Ei kai ole kenenkään etu, että joskus tulevaisuudessa Urskissa järjestetään legendaottelu, jossa muistellaan tätä käytyä legendaottelua? Näinhän käy, jos uusia legendoja ei Mikkelissä synny ja kasva. Vaikutusvaltaisiin asemiin edenneet nykyiset legendat voisivat omalta osaltaan tehdä osansa – joillekin riittänee se, ettei suhtaudu negatiivisesti nykypeliin ja –pelaajiin, vaan kannustaa aina tilaisuuden tullen. Kritiikkiä meistä jokainen on jo varmaan ehtinyt esittää niin paljon, että sen vaikutus on jo koettu ja kehnoksi havaittu. Aktiivisuutta täytyy tietysti odottaa myös nykytoimijoilta. Ei tukea saa ellei tukea pyydä. Nyt olisi hyvä hetki käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun me vanhat hykertelemme vielä legendaottelun jälkihöyryissä…

Koko juttu löytyy seuraavasta linkistä: Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

 

Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä

Viime viikolla meidät pysäytti kaksi tapahtumaa eli presidentti Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset ja Manchesterin pommi-isku. Manu kahdella eri tavalla kirjoitettuna yhdistetään kumpaankin tapahtumaan.

ManU pelasi surunauhat käsissään Eurooppa-liigan loppuottelun ja seura myös lahjoitti yhdessä Cityn kanssa miljoonan punnan suuruisen  summan rahaa pommi-iskusta kärsineille lapsille ja heidän perheilleen. Isoja, elämää suurempia, asioita, joissa riittää pohtimista.

Helatorstaiaamuna  heräsin tietoisuuteen Manun hautajaisista ja tiesin suosikkijoukkueeni ManUn voittaneen toisen suosikkijoukkueeni 2-0 edellisiltana Friends-stadionilla. Aamu oli kaunis ja niin toisenlainen kuin vuonna 1986, jolloin edellinen Suomen tasavallan presidentti haudattiin.

Muistin sen erinomaisesti, sillä koin sen paikan päällä lippulinnassa, jossa edessäni marssi läpi surevan kaupungin  ”hymyilevä mies” Olli Mäki. Rankka reissu kokopuisen lipputangon, jonka päässä roikkui paksu samettinen lippu, hartioita painamassa syksyisenä päivänä surullisen ja tummiin pukeutuneen kansan rivistöjen välistä Hietaniemeen päätyi osaltani juuri Manun ja muun valtiojohdon viereen Urho Kekkosen haudalle. Nyt aurinko paistoi, ihmisetkin näyttivät onnellisimmilta.

Urkki oli lapsuuteni ja nuoruuteni presidentti, mutta Manua minä äänestin, kun sain siihen oikeuden. Isäni ihaili Koivistoa – molemmat olivat sotaveteraaneja ja taisi isäni päästä pelaamaan lentopalloakin Manun kanssa joissakin veteraanikisoissa. Isäni opintie tyssäsi, vaikka lahjoja olisi ollutkin.

Sen sijaan  hän siirti meihin lapsiin saman eetoksen, jonka hän näki Manussa toteutuneen täysimääräisenä työväen lapsesta herraksi. Minustakin tuli sosiologian tohtori, mutta sillä ei tänä päivänä kovin pitkälle pötkitä, jos ei ole pitkä mies tai jonkin puolueen aktiivi. Kilpailu tohtoritasolla on melkein yhtä kovaa kuin aikanaan juniorina hiihtokilpailuissa tai jalkapallokentillä.

Manu ja jalkapallo yhdistyivät helatorstaina monta kertaa. Meillä, Puotinkylän Valtin 55-vuotiaiden ikämiesjoukkueella oli matsi jo klo 11.00 Käpylässä. Olin päättänyt pelata surunauha olkavarressani, minkä toiveen vaimoni kai luki ajatuksistani tarjoutuessaan tekemään minulle  ja ystävälleni Ismolle surunauhan. Ismo on muuten melkein Manun  mittainen ja näköinen mies, vakaumuksellinen sosialidemokraattikin.

Kentällä tapasimme ensimmäisenä Pekka, ”Vinski”, Kaartisen, joka toimii nykyään Ice Hearts –valmentajana – HJK:n entisenä pelaajana ja näyttelijänä hän onkin oiva vetäjä nuorille. Hän oli tullut haistelemaan jalkapalloilmapiiriä, vaikkei pelaamaan vielä kyennytkään. Ja miksi ei olisi tullut, sillä tunnelma näidenkin ”poikien” kesken oli erinomaisen lempeä ja kannustava, vaikka itse aurinkoisuus eli Muurisen Antti ei nyt ollutkaan paikalla.

Sen sijaan uusi vahvistuksemme Tor Jungman, mm. sydänjärjestön johtajana toiminut pitkän linjan jalkapallomies, jonka yhdisti minuun myös Mikkeli-yhteys, oli paikalla. Hänen kanssaan keskustelimme myös Koivistosta ja Kekkosen hautajaissaaton tunnelmista sekä Mikkelin jalkapallosta. Torin veli Rainer nimittäin pelasi pitkään MP:n laitapuolustajana omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Kummankin lempinimikin on ”Junkku”.

Koivistosta puhuimme  jo edellisen pelin yhteydessä joukkueemme  Kekkosen eli professori Jukan kanssa. Kysyin hänen Koivisto-suhdettaan. Hän kertoi arvostelleensa joskus Koiviston toimia, muttei suuri valtiomies siitä mitenkään suuttunut. Selvisi myös, että Jukan vanhemmat rauhanaktivistit Helena ja Risto olivat Koiviston tuttuja. Minäkin olin tavannut nyt jo edesmenneet Helenan ja Riston useinkin erilaisissa tasa-arvotapahtumissa.

Pasifisti- Ristokin oli lähes samanikäisen isäni kanssa sotaveteraani kaukopartiomies Manun tavoin. Tunnistin kaikista voimakkaan rauhan puolustajuuden, vaikka oma isäni ei ruumiillisen työn ja urheiluharrastusten vuoksi osallistunutkaan mihinkään aktiiviin rauhantyöhön. Se isiemme sodanvastaisuus kyllä näkyy meidän ikäpolvessani, sillä huomasin, että sulkapalloporukkamme neljä muuta pelaajaa ovat kaikki siviilipalveluksen käyneitä. He ovat puolustaneet ja rakentaneet Suomea työtehtävissään sitäkin ahkerammin.

En tiedä, onko urheilu tai jalkapallo rauhantyötä, mutta kyllä minusta on aika inhimillistävää se, että lentopallo ja peliyhteisö olivat Manulle niin tärkeitä asioita. Jos hän ei olisi pelannut lentopalloa, niin olisiko hän voinut olla ”koko kansan” presidenttikään? Kentällähän ei ole statuseroja eikä luokkataustakaan vaikuta. Näin joku Manun lentiskaverikin sanoi jossakin haastattelussa.

Ismo tosin epäili, että vastustajamme muutaman pelaajan aika ikävä jälkipeli saattoi johtua heidän suomenruotsalaisesta taustastaan.  Otin syytä vähän itsellenikin, olinhan tönäissyt yhtä Manun mittaista vastustajaani ehkä vähän turhan voimakkaasti, vaikkakin puhtaasti, minkä seurauksena sain kokea ruman takaapäin taklauksen sukilleni.  Hyvä pelimme ja 9-2 –numerot toki saattoivat ärsyttää nekin pelikavereitamme.

Pelin henki oli kuitenkin taas mitä mainioin. Tunsin syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta tullessani kotiin seuraamaan Manun hautajaisia televisiosta. Ymmärsin Manua ja ymmärrän ”pipolätkää” pelaavaa ja taas hienon puheen pitänyttä ”Sale” Sauli Niinistöä sekä voimistelevaa ”Tartsa” Tarja Halosta myös heidän urheiluharrastustensa vuoksi. Voisiko olla, että urheilu toimisi kuin Suomen Pankki Manun kohdalla eli siellä ”kasvaisi korkoa” suurempiin tehtäviin?

Aivan varmasti tämä päti korkeushyppääjä Urho Kekkosen kohdalla, mutta varmaan lentopallo sopi hienosti Manulle ja lätkä Salelle – miksei myös jalkapallo ”Lissulle” eli presidenttiehdokas Elisabeth Rehnille. Nähtäväksihän se jää, kun Suomen Pankissa on kaksi mikkeliläistä jalkapallomiestä töissä ja ehkä myös kärkkymässä presidentin virkaa.

Eikä tämä juttu presidenteistä ja jalkapallosta tietysti voi sivuuttaa sen enempää Liikasen Erkkiä kuin Rehnin Olliakaan. Jälkimmäistä nimittäin houkuttelee aktiivisesti mukaan joukkueeseemme hänen vanha pelikaverinsa MP:stä sekä hänen autonkuljettajansa, joka on joukkueemme kapteeni.  Kun kerroin Kaitsulle, että poikani on nyt Empeen pelaaja, niin hän keksi tästä heti houkutuskeinon Ollille: ”Asko, sano, että kun Tiihosen Artsi on siirtynyt Kissojen kannattajasta Empeeseen, niin sinäkin voit tulla Valttiin”.

Tosiasia toki on, että minäkin aloitin pelaamisen MP:n junnareissa, mutta totta on sekin, että Ollin isä Tauno, ”Tanu”, Rehn oli MP:n puheenjohtajana ollessaan yrittänyt ostaa minua Empeeseen. En suostunut, vaikka Tanu oli isälleni luvannut, että ”ainakin mopon saisin harjoitusmatkoja varten”. Ihan varma en tosin ole siitä, miten tosissaan herra Rehn oli asiassa ollut. Häntä kuitenkin harmitti vietävästi, kun olimme taas kerran voittaneet reilusti MP:n vastaavanikäisten juniorijoukkueen.

ManUn Eurooppa-liigan voiton yhtenä arkkitehtinä heilui loukkaantunut ja vaihtopenkille joutunut  Zlatan Ibrahamovic, joka myös kertoi mainiossa elämäkertateoksessaan, miten tärkeä merkitys hänelle oli se, että häntä ei hyväksytty juniorijoukkueessa joidenkin kantaruotsalaisten toimesta. Tuo ”syrjintä” sai hänet yrittämään entistä enemmän ja näyttämään, mikä hän oikein on miehiään.

Kyllähän vielä seitkytluvun Mikkelissäkin näyttämisen henkeä oli olemassa, vaikka erot Kissojen ja MP:n pelaajien taustoissa olivatkin jo aika pienet. Kyse on kuitenkin siitä, että kaikki tekeminen pitää jotenkin merkityksellistää. Nykyään esimerkiksi aika moni merkityksellistää työnsä sillä, että heillä on koko ajan kova kiire. Aika tyhjähän se on selityksenä, mutta kaiketi parempi kuin ei mitään merkitystä.

Paljon parempi ja hienompi merkitys löytyy sekin Manchesteristä, jossa Norsunluurannikon maajoukkuepelaaja ja City-ikoni Yaja Toure lupasi lahjoittaa managerinsa kanssa 100 000 puntaa pommi-iskun uhreille. Rakkaudesta kaupunkiin ja kaupunkilaisiin.

Jotain ylevää ja yhdistävää ihmiset epävarmaan arkeensa nytkin kaipaavat. Monet tunsivat vahvasti, että Manun hautajaiset olivat tällainen yhdistävä tapahtuma, joka toki pisti ihmiset ajattelemaan myös sitä, minkälainen aikakausi tässä mahtoi nyt loppua.

Ei kuitenkaan ole ihan helppoa yhdistää urheilua ja elämän muita merkityksiä toisiinsa. Ne saattavat tuntua päälleliimatuilta ja jopa banaaleilta. Itsekin mietin aika pitkään, sopiiko minun pistää surunauhaa käteeni, koska yhteys jalkapallon, Manun ja minun välissä voi tuntua turhan haetulta. Vilkaisin Palloliiton nettisivuakin, josko siellä olisi aiheesta jokin ohje. Sellaista ei näkynyt.

Sen sijaan minusta oli selvää, että Suomen lentopallomaajoukkue kunnioitti presidentti Mauno Koivistoa helatorstain pelissään. Manun lisäksi minä kunnioitin omaa isääni ja hänen sukupolveaan – osin myös kaikkea veteraani- tai ikämiesurheilua ja mutkan kautta myös Manchesterin pommi-iskun uhreja.

Pienellä ihmiselläkin voi olla vaatimattomassa elämässään yleviä merkityksiä.

Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina?

Suomalaista urheiluyleisöä on puhuttanut viime aikoina kovasti Lauri Marjamäen Leijona-joukkueen peli. Tuloksia on arvosteltu, vaikka Suomi onkin kovan taistelun jälkeen päässyt tavoitteeseensa eli jatkopeleihin. Enemmän kriitikoita on kuitenkin puhututtanut se, ettei peli ole ollut taidokasta ja kaunista – katsojakokemus on jäänyt vaillinaiseksi. On totta, että tehokas peli tulkitaan usein myös kauniiksi. Mutta tehokas, voittava joukkue voi myös pelata aika tylsää ja ei niin katsojaystävällistä peliä. Sellaiseksi kai voi luonnehtia myös Mikkelin Palloilijoiden kolmea ensimmäistä kakkosdivariottelua tämän kevään aikana.

Vanha pelimies konkretisoi kritiikkinsä arvelemalla, että lähtee puoliajan jälkeen kotiin MP-Kiffen –ottelusta, vaikka matsi alkoi käsittämättömän upeasti. Ensimmäinen MP:n maali syntyi alle 10 sekunnin. Tämä taas synnytti tutun ilmiön, kun pieni tyytyväisyys pääsi kotijoukkueen pelipaitojen sisälle. Toive jopa ylivoimaisesta ensimmäisestä kotiottelusta herpaannutti otteen hetkeksi samaan aikaan kun vastustaja yritti kaikkensa päästäkseen peliin mukaan.

Tasoituksen jälkeen pelin psykososiaalinen dynamiikka stabiloitui eli kummallakaan ei ollut henkistä etulyöntiasemaa. Jalkapallohan on esimerkiksi koripalloon nähden kehittymätön joukkuepeli, koska taktisilla muutoksilla ei pystytä vaikuttamaan pelin kulkuun kovin paljon pelin aikana. Kysehän on ”taistelutahdosta”, ”pelirohkeudesta” tai ”läsnäolosta”, ”virkeistä jaloista” jne., kun puhutaan ”110-prosenttisesta” yrittämisestä. Kuulostaa mystiseltä, vaikka kaikki pelaajat tunnistavatkin asian erittäin hyvin.

Miksi on helpompi mennä peliin altavastaajana tai miksi häviöllä oleva joukkue uskaltaa ottaa enemmän riskejä, tai miksi maaleja syntyy eniten viimeisillä minuuteilla? Oikea kysymyshän on: miksi tähän ei osata ennalta varautua,  vaikka asia tiedetään erittäin hyvin?

Naureskelin MP-Kiffen –ottelun katsomossa ja sanoin kavereille, että MP:n kannattaa tehdä toinen maali aivan lopussa, ettei Kiffen ennätä hyödyntää häviöllä olevan joukkueen ja riskin ottamisen antamaa etua. Näin sitten kävikin, vaikka ehkä tämä ei ollut suunniteltua. Tai sitten oli: toisen maalin syntyessä vastustajan rangaistusalueen sisällä oli erikoistilanteita lukuun ottamatta varmaan ensimmäistä kertaa viisi MP:n pelaajaa. Todennäköisyys maaleille lisääntyy huomattavasti, kun hyökkääjiä on maalintekoalueella enemmän. Hyvää psykososiaalista silmää joukkueelta!

Kyse ei tietenkään ole pelkästään henkimaailman asioista, asenteesta tai tsempistä, sillä pelitavalla ja –taktiikalla voidaan tietysti vaikuttaa pelin henkeen eli pyritäänkö pallon/pelin hallintaan, missä kohdassa aloitetaan ”paineistus” ja pyritään pallon riistoon ja missä kohtaa puolustuslinjoja pyritään pitämään. Tai mistä kohtaa annetaan avaavat syötöt tai mistä kohtaa ratkaisevat syötöt ja pyritäänkö miesylivoimatilanteisiin eri alueilla? Nämä ovat siis periaatteessa ennen peliä sovittuja asioita.

Todellisuudessa vastustaja voi kuitenkin sekoittaa tuota ennakkosuunnitelmaa monella eri tavalla. Joskus joukkueen taktiikka saattaa perustua pelkästään vastustajan pelin rikkomiseen, kuten vaikkapa silloin, kun vastustajaksi asettuu FC Barcelona, jonka pelitapa ja –taktiikka tunnetaan etukäteen. MP-Kiffen –pelissä MP näytti lähteneen peliin 4-4-2 –systeemillä, jossa kahta kärkeä haettiin pitkillä ja korkeilla palloilla, koska kärkimiehet olivat hyviä pääpelaajia. Ensimmäinen hyökkäys onnistuikin täydellisesti.

Periaatteessa taktiikka onnistuikin kohtuullisesti, sillä pallot löysivät aika hyvällä prosentilla Juuso Liukkosen ja varsinkin Jens Tanskasen pään. He eivät kuitenkaan kyenneet kahdestaan läpäisemään Kiffenin puolustusta, joka osasi ensimmäisen maalin jälkeen varoa tätä kuviota. Tai sitten MP:n keskikenttä ei uskaltanut nousta tukemaan hyökkääjiä riittävästi, vaikka se olisi ollut alkuperin taktiikkanakin. Kyse onkin joko siitä, että taktiikka ei toiminut tai siitä, että pelaajat eivät kyenneet noudattamaan taktiikkaa.

Pelaajan kannalta kyse on aika isosta asiasta. Jos taktiikka ei toimi, on pelaaja aika ”kädetön” tai futiksessa ”jalaton” asian suhteen. Muutos voidaan tehdä puoliajalla ellei ole sovittu koodia, jolla koko joukkue muuttaa taktiikkaa kesken jakson. Kova tsemppi auttaa usein, muttei aina, saamaan oman taktiikan toimivaksi. Katsomosta on aika vaikea tietää, kumpi ongelma kentällä on, jos peli ei kulje toivotulla tavalla.

Tilanne menee vielä vaikeammaksi, kun otetaan huomioon se, että jotakin taktiikkaa on tavallaan pakko ”ajaa sisään”, vaikka se ei yksittäisessä ottelussa toimisikaan täydellisesti. MP on näissä kolmessa ensimmäisessä ottelussaan peluuttanut joukkuetta hiukan eri koostumuksissa ja eri pelijärjestelmillä, vaikka perusajatus onkin ollut siirtää pelin painopiste varsin nopeasti omalle hyökkäysalueelle. Yhdessäkään ottelussa taktiikka ei ole toiminut täydellisesti, vaikka tuloksellisesti se on tuottanut hyvää jälkeä. Kausi on alussa ja toisilleen oudot pelaajat hakevat vielä toisiaan. Ainekset paljon parempaankin ovat olemassa.

Tässä on kuitenkin turha spekuloida enempää MP-Kiffen –ottelua muuten kuin katsojakokemuksena, jota tässä siis pohjustettiin. Onhan aina niin, että katsoja ”lukee” peliä ja nauttii siitä omien odotustensa kautta (ks. EM-kisablogi aiheesta: http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Mutta onko ”asiakas” aina oikeassa tai voisiko hän ostaessaan lipun miettiä myös sitä, mikä tekee ottelusta hyvän ja mikä huonon?

Minä en osaa katsoa taideteosta muutoin kuin kaunis-ruma –akselilla ellen tiedä jotakin kyseisestä taidesuuntauksesta, tekijästä tai hänen tarkoituksistaan. Siksi esimerkiksi kuvataiteessa tekijä usein selittääkin monisanaisesti, joskus huvittavuuteen asti, mitä katsojan kyseisessä teoksessa pitäisi nähdä. Kriitikot ja taidehistorioitsijat saattavat kirjoittaa tuhansia sivuja ja kymmeniä tulkintoja yhdestä ainoasta ”piirroksesta”. Kun olen joskus jaksanut perehtyä asiaan, kuten mm. Ateneumin Picasso-näyttelyä edeltäneen luennon ansiosta, on katsojakokemukseni parantunut huimasti.

Mutta millainen on hyvä peli? Sanat eivät taida edes riittää kertomaan niitä moninaisia merkityksiä, joita merkitykselliseen otteluun voi liittyä. Olin muutama viikko sitten Slovakiassa ja tutustuin mielenkiintoiseen ilmiöön, kun slovakit näyttivät minulle youtubesta ottelun, jossa Slovakit voittavat Tsekit ja samalla MM-kultaa jääkiekossa vuonna 2002. Runotyttökin katsoi tippa linssissä ottelua, vaikka oletin, ettei hän paljon jääkiekosta tai urheilustakaan välitä. Se olikin totta, häntä nimittäin liikutti suuresti se, että kyseisessä videopätkässä selostaja oli ”vihdoinkin meidän puolella”! Ihmeeksi sen teki nimittäin se, että se pätkä oli Antero Mertarannan suomeksi selostama kooste pelistä.

Huonon ottelun tunnistamme herkemmin. Suomen lätkäjoukkue on saanut ”kuraa” lähes jokaisesta ottelustaan MM-kisoissa tänä keväänä. Valmentaja Lauri Marjamäki on kuitenkin johdonmukaisesti uskonut pelin kehittymiseen, vaikka moni ei tuota kehitystä ole kaukalon ulkopuolella nähnytkään. Katsojaakin helpottaisi, jos hän tietäisi, minkälaista peliä tai taktiikkaa joukkue yrittää toteuttaa kentällä. Ei kannata odottaa FC Barcelonan kaltaista pallon- ja kentänhallintapeliä, jos joukkue ei sitä tavoittelekaan.

Asiakas on tietysti usein, muttei aina, oikeassa. ”Huonolla” tai odotuksia vastaamattomalla pelilläkin voi nimittäin voittaa. Lätkämaajoukkue  ja MP ovat varmaan monen mielestä pelanneet ”huonosti”, vaikka tulokset ovat olleet lätkässä jatkopeleihin riittäviä ja futiksessa jopa hyviä.

MM-kisoissa pelit oikeastaan vasta alkavat pudotuspelivaiheessa ja ”liian hyvä peli” alkusarjassa saattaa olla jopa rasite jatkopeleissä. Turnauksessa ja myös pitkässä sarjassa saattaa ollakin hyödyksi se, että tulosta tulee pelillä, joka ei kenenkään mielestä ole vielä valmista. Pelaajille on ainakin motivoivaa se, että tietää pystyvänsä (paljon) parempaan. Nuorten MM-kultaa voittanut lätkäjoukkue  viime vuonna oli hyvä osoitus siitä, miten vaikeuksien kautta päästään voittoon.

Samanlaisia esimerkkejä löytyy paljon, vaikka asiaa onkin vaikea tutkia, sillä aika usein se peli ei sitten kehitykään toiveiden mukaisesti eikä menestystä tule. Tutkimusasetelman laatiminenkin olisi haastavaa – ehkä kannattaisi verrata turnauksia/sarjoja, joissa joukkue on edennyt taistellen ja ”omaa peliä kehittäen” jatkoon sellaisiin tarinoihin, joissa pelin taso vaihtelee eri otteluiden kesken selvästi. Katsojahan tykkää peleistä, joissa oma joukkue mättää maaleja, vaikka valmentajalle sellainen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia, koska se antaa epärealistisen kuvan joukkueen kyvyistä.

Leijonien ja MP:n suhteen tilanne on tässä vaiheessa edelleen auki. Valmentaja Marjamäki uskoo joukkueeseensa ja muuta hän ei oikeastaan voikaan tehdä, jos joukkue on toteuttanut hänen taktiikkaansa tai on ainakin yrittänyt sitä toteuttaa. Ongelma on, jos hänen luomallaan taktiikalla tämä joukkue ei kerta kaikkiaan voi menestyä. Tämäkin on mahdollista.

Islannin futismaajoukkue pelasi kaikki pelit lähes samalla taktiikalla viime EM-kisoissa ja pääsi niin pitkälle kuin oli inhimillisesti katsottuna mahdollista sillä materiaalilla. Sen sijaan Saksa käytti hyvin monenlaisia taktiikkoja viime MM-kisoissa – ja voitti mestaruuden. Voidaankin sanoa, että valmentajalla on ainakin kaksi perusvaihtoehtoa taktiikkojen suhteen eli

1) luottaa yhteen pelitapaan ja –taktiikkaan ja tehdä se erittäin hyvin tai 2) käyttää useampia taktiikkoja riippuen vastustajista ja/tai tilanteesta. Kakkosvaihtoehto lienee yleisempi, vaikka siitä tosin on monia variaatioita. On kuitenkin hyvä, että joukkue hallitsee jonkun taktiikan erittäin hyvin, vaikka peli- ja tilannekohtaisesti sitä muuntelisikin tai vaihtaisi aivan toisenlaiseksikin.

Mennään taas sinne katsojan paikalle. Katsomossa on paljon mukavampaa, jos näkee pelissä positiivisia asioita enemmän kuin negatiivisia. Asian voi ilmaista niinkin, että näkee teoksessa erilaisia merkityksiä eli vaikkapa ituja siitä, minkälaiseksi se peli turnauksen tai sarjan jatkuessa voi kehittyä. En tietenkään voi kieltää sitä, että moni katsoja saattaa nauttia seuraamansa joukkueen tai pelaajien kritisoimisesta.

Kritiikkikin voi olla hyvää tai huonoa. Eli kritiikkiä voi ja kannattaakin kritisoida. MP:n tai Leijonien pelin mollaaminen ”huonoksi” ja pelaajia ”heikoiksi” on selkeästi surkeaa kritiikkiä. Parempi taso saavutetaan, jos osataan arvostella perustellusti joukkueen käyttämään pelitapaa ja –taktiikkaa tai sen toteuttamistapaa. Esimerkiksi FC Lahti Akatemian valmennus kritisoi MP:n käyttämää taktiikkaa, jossa ei kyetty pelinhallintaan. Kritiikin ongelma vain oli, ettei MP siihen edes pyrkinyt. Sen sijaan se sopi joukkueen oman pelin kritiikiksi, sillä sekään ei pystynyt pelinhallintaan, vaikka siihen pyrki.

Yksi aika hyvä arviointikohde tuloksen lisäksi on se, kuinka paljon pelaavat joukkueet kykenevät luomaan hyviä maalintekopaikkoja. Taktiikkojen perusasetushan on, että oma joukkue saa aikaan riittävästi hyviä maalintekopaikkoja ja se pystyy estämään vastustajan hyvät maalintekopaikat. Sattuma astuu nyt peliin eli on aika vaikea määritellä, mikä on hyvä maalintekopaikka, koska usein pallo menee maaliin huonostakin paikasta ja vielä useammin epäonnistutaan hyvässä paikassa. Todennäköisyyslaskenta auttaa tässä jonkin verran: jos joukkue pystyy pelistä toiseen luomaan enemmän hyviä paikkoja kuin antaa niitä vastustajalle, niin se todennäköisesti myös tuottaa tulosta pisteiden muodossa.

MP-Kiffen –ottelussa hyviä maalintekopaikkoja oli todella niukasti. KTP-MP –ottelussa oli kummallakin useita kohtuullisen hyviä paikkoja, kuten myös FC Lahti Akatemia-MP –ottelussa. Erinomaisia maalintekopaikkoja eli hyvin pelattuja ”tuhannen taalan” –paikkoja ei vielä ole nähtykään. Silti voinee sanoa, että MP:n tilanteet ovat olleet hiukan parempia kuin vastustajien – jopa KTP-ottelussa. Tulokset ovat siis olleet ”ansaittuja” eivätkä onnenkantamoisia.

MP:n peli ei minunkaan mielestäni ole ollut ”kaunista”, vaikka se on ollut tuloksellista ja varmaan sovitun taktiikan mukaistakin. Se on myös ollut joukkueen ”kehittymisen” kannalta hyvä, että tasaiset pelit on kyetty vääntämään hyvään tulokseen. Minua on häirinnyt eniten se, että peliä ei ole kyetty jatkamaan sen jälkeen kun alhaalta on annettu pitkä syöttö tai avaus target-pelaajille, jotka voittavat hyvällä prosentilla ”ensimmäisen pallon”.

Peli pitäisi saada haltuun hyökkäysalueella suuremmalla prosentilla, jotta peli tuntuisi hyvältä. Nykyisessä tilanteessa vastustajan puolustus joutuu turvautumaan pitkään palloon, joten kunnollista keskikenttäpeliä on nähty todella vähän. Saattaa toki olla, että Suomessakin suosiossa ollut pallonhallintapeli, jota monet kakkosenkin joukkueet ovat viime vuosina pyörittäneet omalla kenttäpuoliskollaan on nyt ”last season” –kamaa. Uusia, nopeampia tapoja pelata pallo vastustajan kenttäpuoliskolle vasta harjoitellaan. Taktisesti onkin vaikeaa ajoittaa pitkät syötöt oikein ja varautua fiksusti jatkotilanteeseen. Tämä tilanne paranee vain harjoittelun kautta. Todennäköistä myös on, että kauden edetessä peli  rauhoittuu ja syötöt alkavat löytää paremmin kohteensa. Katsojalta vaaditaan siis kärsivällisyyttä ja uskoa parempaan.

Usein väitetään, että suomalaiset katsojat arvostavat hyviä tuloksia ja menestystä. Mutta kyllä pelin kauneuskin on tärkeä tekijä. Mutta voisiko seuraaminen perustua myös johonkin muuhun arviointiperusteeseen? Tässä olen korostanut sitä, että katsojan olisi hyvä ymmärtää, mitä joukkue omalla pelillään yrittää. Se avaa uusia tapoja katsoa ottelua, kun ymmärtää taktisia nyansseja. Se on kuin taideteoksen arviointia omassa kontekstissaan – onko kyse runoudesta, romaanista vai dekkarista auttaa lukijan nautintoa.

Mutta voisi myös ajatella, että katsoja eläytyisi pelaajien kokemuksiin. Nämä MP:n kolme otteluahan ovat olleet sekä pelaajien että katsojienkin näkökulmasta jännittäviä. Yksikään ottelu ei ole ratkennut ennen loppuvihellyksen sointia. Kiffen-ottelussa ratkaisumaali tuli viimeisellä minuutilla, Kotkassa MP:llä oli pari hyvää paikkaa aivan viime hetkillä ja Lahdessa kotijoukkue painosti vahvasti pelin lopussa. Jännitystä riitti koko rahan edestä.

Muistan nuoruudestani, kun Kissojen ja Empeen pelit vetivät Urskin täyteen, että monet katsojat pitivät tärkeänä sitä, että kentällä oli ”oman kylän poikia”, jotka he jotenkin tunnistivat. Edelleenkin ihmiset haluavat tuntea pelaajat, vaikka varmaan suurin osa on jo suostunut hyväksymään, että elämme globaalissa maailmassa. Jos pelaajaan syntyy henkilökohtainen suhde, niin katsojakokemus vahvistuu ja monipuolistuu. Nykyään on aika helppoa fanittaa pelaajia, sillä netistä löytyy kakkosdivarinkin pelaajista vaikka mitä tietoja. Pikkupoikana luin ahnaasti MP:n ohjelmalehtistä, joka oli myös varsin paksu opus, josta löytyi siitäkin paljon tietoa pelaajista.

Nykypäivän pelaajat ovat epäreilussa tilanteessa, kun netistä löytää myös maailman huiput, joista emme ennen tienneet juuri mitään. Ja nyt tullaan taas tarinaan, siihen ”fiksuun kehitystarinaan”, joka voi muuttaa sen ”huonon pelin” erittäin kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi kokemukseksi. Jos ottaa jonkun pelaajan seuraamisensa kohteeksi, syntyy vahvempi side pelien katsomiseenkin. Pallo-Kissojen Rafaelillahan oli Lahdessa niin innokas fanijoukko, että he jopa keräsivät rahaa Rafun pitämiseksi FC Lahdessa.

Tänä päivänä, kun vapaa-ajan käytölle on runsaasti hyviä vaihtoehtoja, on tietysti aika fiksua ainakin yrittää nähdä omat valintansa merkityksellisinä. Jos taas näkee aina vain ”surkean matsin”, niin miksi ylipäätään vaivautuu paikalle ellei nauti huonosta pelistä, mikä sekin on vapaassa maassa aivan hyväksyttävä syy seurata joukkuetta. Se saattaa myös olla hyvin terapeuttista, että saa nähdä pelaajien epäonnistuvan heidän yrittäessään tosissaan tavoitella voittoa ja kaunista peliä. Ja onhan se sitten kuitenkin tosi hienoa, jos se huono joukkue joskus pelaakin hyvin ja ottaa voiton juuri niin kuin katsoja on sen unelmissaan ajatellut.

Itse nimittäin tulkitsen, että Mikkelissä on vaikea uskoa omien joukkueiden menestykseen, kun niistä loiston ajoista on niin kauan. On varmaan pelottavaakin – tai ainakin noloa – uskoa, että se nousu alkaisi nyt. On mukavampi olla oikeassa ja suhtautua menestysmahdollisuuksiin skeptisesti ja peliä sekä pelaajia kritisoiden. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi Jukurit olisi SM-liigassa, jos siellä olisi ollut epäuskoinen asenne joukkueen ja seuran menestyksen suhteen.

Kyllä Mikkelissäkin osataan ja pystytään pelaamaan jalista ainakin ykkösdivaritasolla vielä tällä vuosikymmenellä. Täältä pääkaupunkiseudun vinkkelistä katsottuna Etelä-Savo näyttäytyy tilastojen valossa paikalta, jolla ei ole juurikaan tulevaisuutta muutoin kuin kesämökkien tai korkeintaan ”kakkosasuntojen” paikkana.  Sama koskee suurinta osaa Itä- ja Pohjois-Suomea. Todellisuus on kuitenkin toinen, jos asiaa katsoo vaikkapa kansallisen huippu-urheilun näkökulmasta. Yllättäen palloilusarjojen liigajoukkueita löytyy paikkakunnilta, joiden elinkelpoisuutta talouden ja työllisyyden näkökulmista voi vain ihmetellä. (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/)

1970-luvulla Mikkelin jalkapallo oli kovassa kurssissa. Usko tulevaisuuteen oli vahva ja symbolinen eli poliittinen taistelu MP:n ja Kissojen välillä veti mukaan nekin, jotka eivät jalkapallosta mitään ymmärtäneetkään. Symbolit ovat muuttuneet, mutta keskinäinen kilvoittelu on usein tärkeää oman tekemisen kehittämisessä. Vastustajan tai kanssakilpailijan arvostaminen merkitsee  myös oman tekemisen arvostamista. (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).

MiPK:n tasapeli Klubi04:ää vastaan oli upea suoritus, samoin kuin MP:n tasapeli KTP:n kanssa. Kummatkin joukkueet ovat todennäköisesti sarjan eliittiä. Kumpikaan joukkue  ei ole vielä hävinnyt yhtään ottelua, vaikka kuusi peliä on jo takana. Se on erinomainen suoritus, jota ei olisi uskonut ennen sarjan alkua. Peli on voinut olla jonkun mielestä huonoa, mutta kummallakin on kuitenkin tässä vaiheessa hyvät ainekset kirjoittaa ”fiksu kehitystarina” tästä sarjakaudesta.

Aiheeseen liittyvää:

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Kotiavaus päättyi viime hetken maalilla voittoon (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5791)

MP iski alussa ja lopussa (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&j=1&pg=3&v=1494775800&r=7048)

Lähikuvassa: Ilkka Mäkelä (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5779)

Lähikuvassa: Jens Tanskanen (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5780)

Aloittamisen vaikeus – jalkapallon ja kirjoittamisen samankaltaisuus

Jalkapallon pelaaminen ja kirjoittaminen vaativat rohkeutta. Tunnen paljon kanssakulkijoita, jotka eivät uskaltaisi pelata pallopelejä, vaikka ovat muuten jopa uhkarohkeita. Tunnen myös lukemattoman runsaasti sivistyneitä kansalaisia, jotka kammoavat julkista kirjoittamista, vaikka painavaa sanomista riittäisi.

Ja jalkapallosta kirjoittaminen on vielä moninverroin pelottavampaa kuin jostakin ”maallisista” asioista kirjoittaminen on. Jalkapallostahan ei voi kirjoittaa ”oikein”.

Minäkin tunnen itseni pelokkaaksi joka kevät valmistautuessani futiskauteen, vaikka liikunkin keskivertokansalaista enemmän. Ja vaikka kirjoitankin paljon – monien mielestä aivan liikaakin – niin esimerkiksi uuden aiheen tai kirjoitussarjan aloittamisen kynnys kasvaa usein valtavan korkeaksi.

Tarkoitukseni oli tänäkin keväänä aloittaa futisharjoittelu jo maaliskuussa. Jalisblogjen ensijulkaisun piti senkin olla jo huhtikuun puolella. Mutta tässä ollaan: yhtään joukkueharjoitusta, saati –peliä ei ole vielä takana ja blogikirjoituksetkin ovat pysyneet pöytälaatikossani. Rohkeus on puuttunut. Miksi?

Kirjoitusaiheista ei ole ollut pulaa. Ajatukseni kirjoittaa tänä kesänä Mikkelin jaliskaudesta, kun MM- tai EM-kisoja ei tänä vuonna järjestetä, on yllättäen vaikeampaa kuin suurtapahtumista kertominen. Omaa pelaamista taas on haitanneet sekä “riman nousu” että pienet terveysvaivat.

Viime vuoden jälkeen odotin, että olisin pystynyt treenaamaan talven aikana aiempia vuosia paremmin, mutta leikkausta vaativa olkapää onkin estänyt kunnollisen harjoittelun enkä halua mennä kentälle keskenkuntoisena. Leikkauksen tosin siirsin syksyyn, että pääsisin edes vähän kokeilemaan vihreän veran taikaa tänäkin kesänä. Ei uskoisi, että kyse on vain ikämiesfutiksesta…

Mikkelin jalkapallosta kirjoittamisen haaste on yllättävän henkilökohtainen suhteeni nuoruuteni kotikaupunkiin ja sen jaliskulttuuriin, vaikka läksin sieltä jo 36 vuotta sitten. Henkilökohtaisuutta lisää tietysti se, mikä minut sai tähän urakkaan ryhtymäänkin eli poikani Jens Tanskasen siirtyminen Mikkelin Palloilijoiden riveihin täksi kaudeksi.

Itse pelasin Pallo-Kissoissa, vaikka olen minä pelannut pari peliä MP:nkin junnuissa ja yhtä lailla kannustin jo nuoruudessani kumpaakin joukkuetta. Kävimme katsomassa MP:n molemmat Suomen cupin finaalitkin olympastadionilla. Nytkin toivon kummallekin joukkueelle niiden ansaitsemaa menestystä ja kannustusta.

Blogikirjoittamisen perusidea pohjautuu henkilökohtaisuuteen, kirjoijttajan omiin kokemuksiin, joita hän yrittää omalla tavallaan kuvata ja selittää lukijoille. Minun tapani on tutkijataustaisen ihmisen, joka pyrkii näkemään yksityisessä kokemuksessa jotain yleisempää tai huomaamaan jossain yleisessä – vaikkapa suomalaisessa jalkapallokulttuurissa – sellaista, mikä näkyy myös yksityisissä kokemuksissa.

Huuhkajista tai vaikkapa MM-jalkapallosta kirjoittaminen on kuitenkin helpompaa, koska niihin ei ole omakohtaista suhdetta – on vain katsojan, seuraajan tai asiantuntijan kokemus. Jalkapallokatsojahan on ”maksava asiakas”, joka on ainakin omasta mielestään aina oikeassa.

Itse tosin yritän seuraajanakin samaistua ainakin jossakin määrin myös pelaajiin, valmentajiin ja muihin oikeasti osallisiin. ”Oikeassa oleminen” varsinkin jälkikäteen on älyllisesti liian helppo laji harrastettavaksi. Tutkijan tehtävä on kuitenkin jossakin määrin myös oikeassa oleminen eli tutkijoilta voi odottaa sellaisia argumentteja tai näkökulmia, joiden avulla lukija voi muodostaa omat mielipiteensä.

Jalkapallosta kirjoittamisen yksi vaikeus ja hienous on tietysti se, että se ikään kuin pakottaa jokaisen meistä tulkitsemaan aihetta oman kokemuksensa kautta. Jokainen on potkinut palloa ja on saanut tai joutunut sitä pelaamaan. Ja jokainen on kokenut, miten sattumanvaraisesti se pallo ”pomppii”.

Se luo illuusion siitä, että ”minäkin olisin tuosta paikasta saanut pallon maaliin”, mutta myös tunteen siitä, että todella isot starat ovat jotenkin ylimaallisen hyviä, kun saavat sen pallon tottelemaan jalkojaan. Silti ottelut huipulla ja mutasarjassa eivät eroa kovinkaan paljon toisistaan, jos niitä katsoo vaikkapa onnistuneiden ja epäonnistuneiden maalipaikkojen suhteen.

Ronaldo ja Messikin tarvitsee monta huippupaikkaa yhtä maalia kohti, vaikka he ovatkin maailintekijöinä tehokkaimmasta päästä. Olemme kuitenkin armollisempia supertähtien virheille kuin vaikkapa kakkosdivarin tai Veikkausliigan pelureille.

Jalkapallon pelaaja, oli hän nuori tai vanha, pohtii erilaisia vaihtoehtoja pelata tätä valtavan monimutkaista peliä niin, että sekä oma peli että oman joukkueen peli toimisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Miettikääpä, mitä ajattelivat maailman huippupelaajat FC Barcelonassa ennen PSG–otteluita?  Saattoivatko he aavistaa, että ensimmäisessä ottelussa ei onnistunut mikään ja toisessa onnistuu kaikki? Tuskinpa.

Kirjoittaja, joka haluaa vaikuttaa lukijoihinsa, ei voi myöskään tietää, minkälaisen vastakaiun hän ajatuksilleen saa. Oikeastaan kyse ei ole vain ajatuksista, vaan siitä, miten se kirjoitus juuri sillä hetkellä sujuu. Lähtevätkö sanat sujuvasti liikkeelle, muodostuuko niistä rytmikkäitä lauseita ja tekevätkö ajatuskuviot läpimurtoja lukijan mielessä niin, että joskus se ajatus venyttää lukijan mielikuvitusta kuin jalkapallo vastustajan verkkoa.

Kyse blogikirjoittamisessani ei ole kuitenkaan kaunokirjallisuudesta tai edes lentävästä journalistisesta kirjoittamisesta, jota parhaiten edustaa Mikkelin palloiluun tykästynyt Ilta=Sanomien aiheestakin palkittu toimittaja Tuomas Manninen. Mannisen journalismia on kuvattu ”tikusta asiaa” –journalismiksi . Tikkuna eli melko mitättömänä asiana voi hyvin pitää mikkeliläistä jalkapalloa – noin niin kuin isossa kuvassa.

Itse en kuitenkaan pidä mikkeliläistä jalkapalloa ennen, nyt tai tulevaisuudessa pelkästään ”tikkuna”, jonka kautta katsotaan isompia kuvioita. Onhan mikkeliläinen jalkapallo näin pääkaupunkiseudunkin näkökulmasta katsottuna minulle enemmän kuin ”pisara meressä” – lapsuuden ja nuoruuden sadat ottelut kentän reunoilla ja kentillä ovat vahva peruste olla mukana mikkeliläisen jalkapallon uudessa nousussa.

Nousulla en tarkoita vain konkreettista pyrkyä sarjatasoilla ylöspäin, vaan ennen kaikkea niitä monia merkityksiä, joita jalkapallon kautta voi ilmaista ja jotka voivat auttaa yksilöä ja yhteisöä selviytymään myös tässä jälkiteollisessa maailmassamme. Jalkapallohan nousi alunperin juuri teollistumisen myötä maailman suurimmaksi urheilumuodoksi, mutta se pärjää erinomaisesti myös maailmassa, jossa jalkapallotyöläinen on jotain todella muuta kuin reilu sata vuotta sitten.

Mikkeliläisen jalkapallon ”nousun” tulisikin ravistella monia eri tasoja ja puolia meissä sen seuraajissa. (Liikunta)sosiologina yritän käännellä näitä tasoja ja puolia esille näissä blogeissani. Olen varma, että monet näkökulmani saattavat hätkähdyttää vain (sosiaalista) mediaa seuraavia. Se ei ole itsetarkoitus eikä se, että näistä kirjoituksista löytyisi se oikea totuus, jolla ”nousuun” päästäisiin.

Tarkoitus kuitenkin on, että lukija oppii katsomaan mikkeliläistä jalkapalloa ”liikuntasosiologin silmälasein” aivan kuin siinä Veikkauksen mainiossa mainoksessa, jossa katsottiin maailmaa ”vakioveikkaajan silmin”.  Ero on toki siinä, että liikuntasosiologi yrittää laajentaa näkökykyä, kun mainoksen vakioveikkaaja ehkä vain näki maailman vähän vinosti.

Joskus se liikuntasosiologinkin näkökulman täytyy olla vino, jos sitä vertaa ns. valtavirtatulkintoihin asioista. En esimerkiksi ole varma, mitä Pallo-Kissojen sloganilla ”Me. Tulemme taas.” halutaan viestittää tai miten lukijat sen ymmärtävät. Oletan, että ”me” viittaa joukkuetta ja seuraa suurempaan yhteisöön – ”kissaperheeseen”. ”Tulemme taas!” on konkreettisempi ilmaisu, koska nousu kakkosdivariin on jo sinällään saavutus, mutta mahdollisesti myös ensi askel suuremmalle paluulle menneisyyden (sarja)tasoille.

Silti samanniminen Armand Lohikosken vuonna 1953 filmattu tukkilaisromanttinen elokuva  pääosissaan Anneli Sauli ja Tapio Rautavaara vei päähuomion ainakin minulta tuota slogania lukiessani. Ehkä se oli tarkoituskin, en tiedä.  Elokuvahan oli varsin suosittu aikanaan. Jo lapsuudessani 1960-luvulla se kuitenkin kuului luokkaan ”suomalaiset vanhat elokuvat”. Se kertoi menneistä ajoista, tavoista ja elinkeinoista.

Nuoremmat sukupolvet tuskin tuntevat tuota elokuvaa lainkaan, joten heidän tulkintansa on todennäköisesti ihan jotain muuta. Tällä tavoin omat kokemuksemme ja henkilöhistoriamme muokkaavat kaikki tulkintojamme ns. todellisuudesta. Tulkinnat löytänevät yhteisen sävelen vain sitä kautta, miten tuo kissajoukkue pystyy konkretisoimaan seuran sloganin omilla otteillaan pelikentillä.

Sama koskee MP:n nousuteemaa, joka konkretisoitui ennen sarjan alkua järjestetyssä Nousu-seminaarissa. Sehän viittaa selkeästi konkreettiseen sarjanousuun, mutta varmaan myös muuhun jalkapallon kehittämiseen Mikkelissä.

On rohkeaa esittää konkreetti tavoite julkisesti aikana, jolloin tyypillisin urheilupuhe pitää sisällään lausahduksen ”tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää”. Usein on henkisesti helpompaa olla lupaamatta mitään varmaa tulevaisuudesta, jota sattumakin johdattelee voimakkaasti. Joskus on kuitenkin viisasta asettaa tavoite, jos se on realistinen ja jos sen avulla saavutetaan muita hyötyjä. Tavoite motivoi pelaajia ja se tai sen saavuttamisen seuraaminen saattaa kiinnostaa katsojia, mediaa ja sponsoreita.

Oma bloggaamiseni pitää sisällään sekä ”jalkapallohistoriaa”, mutta myös katseita tulevaisuuteen. En pidä kumpaakaan merkityksettömänä, vaikka historiasta ei voisikaan oppia ja vaikka tulevaisuudesta ei voi mitään tietääkään. Me kuitenkin luemme ja tulkitsemme ne tässä päivässä ja kukin omalla tavallamme.

Näillä sanoilla uskaltaudun aloittamaan tämän kesän jalkapalloblogisarjani. Aiempiin voi tutustua vaikkapa seuraavista linkeistä (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/) tai (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/).

Kerron myöhemmin myös siitä, kun itse uskaltaudun kentälle pelaamaan. Sitä ennen käyn kuitenkin treenaamassa myös yksikseni ja opettelen nauramaan itselleni vielä entistäkin paremmin… Se auttaa sekä jalkapallon pelaamisessa että kirjoittamisessa.

Pari sanaa parista eka matsista vielä

Nyt Eurooppa-päivänä tätä kirjoittaessani molemmat Mikkelin joukkueet ovat pelanneet kaksi sarjaottelua. Olen nähnyt molemmat Empeen matsit ja olen lukenut otteluraportit Pallo-Kissojen otteluista. Kovin suurta analyysia en voi vielä tehdä, mutta ennakko-odotuksia paremmalta kauden alku molempien osalta näyttää. Kissat venyi  tasapeliin murskavoittoja ottaneen Klubi04:n kanssa ja Empee pelasi hyvin tasavahvasti sarjan kärkeen veikatun KTP:n kanssa.

Ryhmä- tai joukkuehengen kannalta hyviä tuloksia ovat yhteisellä työllä saavutetut pisteet. Murskavoitot ja –tappiot aiheuttavat epärealistisia oletuksia joukkueen ja sen yksilöiden kyvyistä. Ainakin Empeen osalta kumpikin ottelu päättyi tuloksellisestikin lähes oikeudenmukaisesti, vaikka todennäköisesti sekä FC Lahti Akatemia kuin KTP:kin saattoivat olla tyytymättömiä tuloksiin. Minä taas näin, että Empee olisi voinut voittaa kummatkin ottelut eikä oikeusmurhaa olisi tapahtunut.

Jotain voi tulkita siitä, miten hyvin joukkue tai sen pelaajat kykenevät luomaan maalintekopaikkoja ja toisaalta siitä, minkälaisia maalintekopaikkoja vastustajalle annetaan. Maalintekopaikan hyvyyden arviointi on tietysti kohtuullisen vaikeaa. Perussääntö kuitenkin on, että joukkueen tulee pystyä rakentamaan riittävästi maalipaikkoja voittaakseen ottelun – siis suhteessa kaverin luomiin paikkoihin.

Empeen matseissa hyvät maalintekotilanteet ovat menneet vastustajan kanssa aika lailla tasan, vaikka itse olisinkin taipuvainen pitämään mikkeliläisten maalipaikkoja hiukan vaarallisimpina. Ymmärsin kuitenkin oikein hyvin myös ystävieni ja sukulaisteni erilaiset näkemykset asiasta.

Katsoin FC Lahti Akatemian peliä joukkueen (tai Kuusysin) intohimoisen kannattajan kanssa, joka myös kulki otteluun kyydissäni Helsingistä, kuten monena  vuonna aikaisemminkin. KTP-ottelua taas seurasin kotkalaisten sukulaisteni ympäröimänä, joten jälkikäteen jopa huokaisin helpotuksesta, kun Jens ei saanut viime minuutilla palloa maaliin. Serkkuni oli aikoinaan KTP:n liigajoukkueen kapteenikin, joten intohimoa oli kotkalaisten keskuudessakin riittävästi.

Ennen kautta pelatun harjoituspaikallisottelun Kissat-MP seurasin entisten joukkuetovereitteni joukossa, joten ihan täysillä en ole vielä päässyt Empeelle huutamaankaan. Näin jalkapallo siis yhdistää, vaikka eri joukkueita kannustaisimmekin. On se hienoa…

Liikkuminen on aina hintansa väärtti!

Liikkumisen kalleuden määrittäminen on kinkkinen juttu. Onko kyse absoluuttisesta vai suhteellisesta kalleudesta, kuten köyhyyden määrittelyssä? Tai miten määrittelemme liikkumisen, kuuluvatko siihen kaikki mahdolliset liikuntamuodot, jonkinlainen normisetti vai kelpaako lajivalikoima, jossa on monipuolisia liikkumismuotoja riittävästi harrastettuina? (juttu pdf-muodossa tästä: Liikuntavarustejuttu)

Jos määritämme lähtökohtamme epämääräisesti voimme saada toisessa ääripäässä vastaukseksi ilman muuta sen, että liikunnan harrastaminen on aivan liian kallista keskivertosuomalaiselle. Ajatelkaa kuntosalikortteja, golfosakkeita tai talviurheiluvälineiden hintoja. Se kuuluisa toinen ääripäähän löytyy sekin helposti: riittävä ja monipuolinen liikkuminen on Suomessa käytännössä lähes ilmaista. Ilmaisia liikuntapaikkoja on pilvin pimein ja kohtuullisia varusteitakin saa (netti)kirppareilta.

Me ihmiset olemme kuitenkin sosiokulttuurisessa lokerossa eläviä olentoja, joilla on tapana verrata itseämme kanssaeläjiimme. Absoluuttiset liikkumisen hinnat eivät siis kerro totuutta kumpaankaan suuntaan. Suhteellista hintaa on liikkumiselle myös työlästä arvioida, kun olemme laajasti keskiluokkaisia ja –tuloisia, mutta silti erottautumishaluisia.

Jos kuitenkin oletetaan, että suurin osa väestöstämme ei hae kalleimpia välineitä eikä harrastusmuotoja, mutta ei  myöskään tyydy uusiokäyttöön, niin voimme jonkin verran haarukoida liikkumisen hintaa. Hyvät, pröystäilemättömät varusteet yhdistettynä monipuoliseen valikoimaan liikuntamuotoja, voisi olla hyvä lähtökohta arvioida liikkumisen hintaa ja ehkä myös sitä, miten tuota hintaa voisi omilla toimillaan laskea.

Hinnan laskemisella tarkoitan tässä sekä säästämistä että liikkumisen hinnan laskemista eri tavoin – mm. elinkaariperiaatteella. Useastihan kuluttajavertailuissa kerrotaan vain tuotteen tai palvelun yksikköhinta, mikä sopii aika huonosti erilaisten liikuntavarusteiden hinnan määrittelyyn. Sama seikka koskee sellaisia kustannuksia, joissa lopullinen yksikköhinta riippuu siitä, miten usein kyseistä palvelua käyttää. Kuukausimaksu on paljon halvempi sellaiselle, joka käyttää palvelua päivittäin kuin sille, joka käyttää sitä vaikkapa kerran viikossa. (Tästä kirjoitinkin tässä blogissani http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-liikun-minkalainen-kuntosali-sopii-minulle).

Seuraavassa olen laskenut oman liikkumisharrastukseni hinnan monesta eri näkökulmasta. Lähtökohtana ovat yhden kalenterivuoden kustannukset. Aloitan tarkastelun taulukolla, josta näkyvät liikkumismuotoni ja niiden kustannukset vuodessa, kuukaudessa, viikossa, päivässä ja yhtä harrastettua tuntia kohti.(taulukot pdf-muodossa: LiikkuminenKallista_kuviot)

Liikuntalaji Kustannukset € /vuosi
Kävely-juoksu 136
Pyöräily 70
Hiihto 180
Sulkapallo 175
Kuntosaliharjoittelu 80
Jalkapallo 240
Yhteensä/vuosi 881
Yhteensä/kuukausi 73
Yhteensä/viikko 17
Yhteensä/päivä 2,41
Yhteensä/harrastettu tunti 1,96

Kokonaiskustannukseksi tulee siis reilusti alle 1000€ vuodessa, vaikka mukaan on laskettu  tilavuokrat, jäsenmaksut, matkat ja varusteet. Vielä ihmeellisemmältä voi vaikuttaa se, että harrastan vuodessa melkein 500 tuntia, mikä tarkoittaa sitä, että päivää kohti liikkumiseni maksaa vähän vaille 2,5 euroa ja yhden liikutun tunnin hinta on alle kaksi euroa. Kaikki liikuntamuotoni eivät kuitenkaan ole mitään ”halpislajeja”, vaan mukana on sekä välineurheilua että tila- ja jäsenmaksuja vaativia lajeja. Miten tämä on mahdollista?

Lähdetään laskemaan liikuntavarusteiden hintoja ”elinkaarimallilla”, joka on ainut oikea tapa tarkastella asiaa. Varusteethan eivät ole mitään kertakäyttötuotteita. Seuraava taulukko paljastaa joitakin liikesalaisuuksia eli tiettyjen varusteiden valmistajia (ei tosin itse tarkkoja tuotteita) – monilla muilla on tosin aivan vastaavia tuotteita valikoimissaan.

Taulukkoon on varusteen, merkin ja yksikköhinnan lisäksi laskettu tuotteen käyttöikä vuosina, käytetyt kilometrit ja kustannukset euroina vuodessa ja kilometrissa. Korostan, että tässä käyttöikä ei ole mikään arvio, vaan nämä tuotteet ovat olleet ja ovat vieläkin käytössäni.

Varuste Merkki Hinta € Ikä/vuosi Käyttö/km €/vuosi €/km
Pitkähihainen paita Halti 60 15 23000 4 0,0007
Polkupyörä, hybridi Nishiki 1000 16 30000 62,5 0,0005
Sukset, luistelu OneWay 280 10 5000 28 0,0020
Sukset, luistelu Salomon 240 10 5000 24 0,0020
Monot, luistelu Salomon 140 10 5000 14 0,002
Sukset, pertsa Madshus 300 10 2000 30 0,0050
Monot, pertsa Madshus 120 10 2000 12 0,0050
Luistimet ? 80 35 3000 2,3 0,0117
Lenkkarit Karhu 140 3 1800 46,67 0,0017
Jalkapallokengät Puma 80 2 100 40 0,02
Sisäpelitossut Yonex 80 7 280 11,43 0,025
Sulkapallomaila Wilson 80 6 240 13,33 0,025
Juoksusortsit Nike 60 7 400 8,57 0,018
Lyhythihainen paita Adidas 25 7 400 3,57 0,02
Verkkarit Adidas 150 10 15000 15,00 0,0007
Sauvat, luistelu Swix 100 10 7000 10 0,0014
Sauvat, pertsa Exel 80 10 2000 8 0,0050
Hiihtopuku Halti 160 10 7000 16 0,0014
Alusasu ? 30 10 7000 3 0,0014
hiihtohanskat Oneway 30 5 7000 6 0,0007

Suosittelen ehdottomasti tällaisen taulukon käyttämistä varustehankintoja suorittaessanne. Perussääntöhän itselläni on, että iso osa varusteistani kestää kymmenisen vuotta – jotkut ovat kestäneet erinomaisina vielä kauemmin.

Otan muutaman esimerkin onnistuneista ostoksistani. Polkupyöräni on kestänyt erinomaisesti aikaa – 16 vuotta ja 30 000 kilometriä ja vieläkin joku fillarifriikki saattaa kehua hankintaani. Vielä hämmästyttävämpi on pitkähihainen ”tekninen” hikipaita, jota olen käyttänyt melkein päivittäin ja pessytkin vähintään sata kertaa vuodessa yli 15 vuoden ajan. Paita on silti kuin uusi. Ostaessani ko. tuotteet ne tuntuivat minusta vähän liian kalliilta, mutta eivät sitä olleet.

Suksien suhteen olen valinnut ”hyvää kakkosluokkaa”, jolla tarkoitan kilpahiihtäjien suksia, mutten aivan kalleimpia mahdollisia tyyppejä. Ne ovat kestäneet hyvin aikaa ja kulutusta, vaikka suksirintamalla on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut tosi paljon – kuten myös pyörämarkkinoilla. Hybridipyörä ja erinomaiset voideltavat sukset ovat kuitenkin pitäneet yllättävän hyvin pintansa muutostenkin seassa. En minä kuitenkaan ole ihminen, joka liikkuisin vanhoilla vermeillä vain periaatteen vuoksi. Jos hiihtokaverini jättävät minut seisomaan välineiden takia, niin kyllä minä ostan uudet, vaikka omaan hiihtämiseeni sillä ei vaikutusta olisikaan.

Kenkien suhteen olen kaikkein laatutietoisin, koska jalkani – ja kai meidän kaikkien – ovat herkät heikolle laadulle. En yleensä kierrä alennusmyyntejä, mutta lenkkareita, joita menee eniten, en yleensä osta ovh-hinnalla. Ja jos alennuksessa on jotain laadukasta, niin kyllä sen mielelläni mukaan kaappaan – onhan selvää, että liikuntavarusteiden hinnoissa on aika paljonkin ilmaa. Joitakin huonojakin valintoja olen kenkien suhteen tehnyt. Yleensä yrittäessäni säästää liikaa. Joskus tosin olen pettynyt myös hinnakkaisiin lenkkareihin.

Itselle sopivan varusteen valinta ei ole helppoa. Hinta on vain yksi tekijä. Usein näkee, miten urheiluvälinemyyjät yrittävät väkisin myydä tuotetta, jota he itse pitävät hyvänä, vaikka ostaja ei innostukaan kyseisestä tuotteesta. Minäkin olen ollut tuollaisen myyntityön kohteena. Nettikaupassa ei joudu myyjän aiheuttaman paineen takia tekemään vääriä valintoja, mutta muuten urheiluvälineiden ostaminen netistä arveluttaa. Jotenkin tuntuu, että urheiluvarusteita kuuluu koettaa ja sovittaa huolella.

Viime vuonna kuitenkin tein ensimmäisen nettiostokseni ja ostin vieläpä talvilenkkarit. Ostamista toki edesauttoi se, että sain tuotteen ilmaiseksi, kun kansainvälinen nettikauppa Addnature lähestyi minua tarjouksellaan vieläpä vastikkeetta. No, lenkkarit ovat olleet oikein hyvät ja tarpeelliset, mutta puoli numeroa liian isot tulin kuitenkin netistä ostaneeksi. Kun Suomen Posti kaiken lisäksi kuljetti kenkiä joulun alla hitaahkosti, niin ei tullut mieleenkään lähettää niitä takaisin. Yksi sukka lisää ja menoksi…

Vaatteiden suhteen olen tullut tarkemmaksi, sillä hyvä vaate on aina hyvä aate – kaappitilaakin tarvitsee vähemmän. Ja monet vaatteet ovat nykyään todella kestäviä. En kuitenkaan koskaan osta satoja euroja maksavaa takkia tai pukua.

Näin nähtynä liikkumisen hinnaksi tulee varusteiden reaalinen käyttöikä ja kulutus. Mielikuva kalliista varusteesta kannattaa siis suhteuttaa siitä saatavaan pitkäaikaiseen ja myös käyttöhyötyyn. Erot kalliin – tai paremminkin laadukkaamman ja itselle sopivamman –  ja halvemman ja huonomman varusteen kesken eivät yleensä ole valtavan suuret. Useinhan on niin, että tuotteiden laadussa ja hinnassa on ”kynnys”, jonka jälkeen laatu ei oleellisesti parane, vaikka euroja latoisi pöytään lisää. Toisaalta tuon kynnyksen alapuolella laatu on selvästi huonompaa, vaikka hintaero ei olekaan kovin suuri alaspäin.

Erityisen tärkeää on huomata, että tavallisen liikkujan varusteet eivät tule kovin kalliiksi, jos niitä ajattelee samoin kuin monet ajattelevat auton hintaa sitä ostaessaan. Silloinhan monet kalliin auton ostajat perustelevat hankintaansa sillä, miten halvaksi kuitenkin tulee laatuauto, jolla voi ajaa 500 000 kilometriä ja kymmenen vuotta (ainakin periaatteessa, harvoinhan niitä näkee). Suksiin ja moniin urheiluvarusteisiin laskutapa sopii paremmin.

Liikkumisen hintaan vaikuttavat varusteiden lisäksi liikkumismuodot, tilavuokrat, jäsenmaksut ja matkat. Seuraavaan taulukkoon olen listannut omat liikkumismuotoni ja edellisten lisäksi varusteiden hinnan ja jopa tarvittavan varustelistan.

Liikunta-laji Tila-vuokrat Jäsenmaksut / lisenssit Matkat Varus-teet Yhteensä Varustelista
Kävely 0 0 0 136 136 2 lenkkarit, verkkarit, 2 paitaa, juoksusortsit
Juoksu 0 0 0 0 0 2 lenkkarit, verkkarit, 2 paitaa, juoksusortsit
Pyöräily 0 0 0 70 70 pyörä, kypärä
Hiihto 0 0 40 140 180 2 sukset, 2 sauvat, 2 monot, hiihtopuku, alusasu, hanskat
Sulkapallo 135 0 0 40 175 sisäpelitossut, maila, paita, sortsit
Kuntosali 50 0 0 30 80 tossut, paita, sortsit
Jalkapallo 100 60 20 60 240 jalkapallokengät, sortsit, paita, sukat
Yhteensä 285 60 60 476 881  

Kyllä kuluja saa helposti lisääkin, vaikka käymällä hinnakkaissa liikuntapaikoissa, harrastamalla montaa lajia seurassa tai klubeissa, kulkemalla autolla pitkiä matkoja harrastuksen luo tai satsaamalla ökyvarusteisiin. Joku pitänee minuakin lähinnä ”tekstiiliurheilijana”, mutta silti kustannuksiani voinee pitää varsin kohtuullisina. Kovin monena vuonna en ole kyennyt pelaamaan jalkapalloa, joten silloin liikkumiseni on ollut vieläkin halvempaa, mutta silti koen, että liikkumiseni laatu ja määrä on ollut varsin hyvä.

Lopulta kyse on sekä arkisista että arvovalinnoista eikä kokemuksiakaan voi aliarvioida. Kyllä vähemmänkin  liikkuvan pitää saada nauttia hyvin luistavista suksista ja rullaavasta pyörästä, istuvista lenkkareista ja kunnollisista vaatteista. Itse asiassa juuri heidän tulisikin satsata varusteisiin tasoittaakseen taito-, kunto- tai nopeuseroja. Vähemmän liikunnallinen ihminen voi myös saada paikan liikkujien ryhmästä olemalla asiantuntija varusteissa tai vaikkapa suksien voitelussa. Liikkujien maailmaan on monta tietä.

Mutta onko se liikkujan tie sitten kallis vai halpa vai jotain siltä väliltä? En voi väittää, etteikö reilu pari euroa päivässä olisi joillekin liikaa. Minä saan sillä kuitenkin kustannettua lähes 500 tuntia liikuntaa vuodessa. Helposti saan tuostakin säästettyä joko varusteiden tasoa laskemalla tai jättämällä pois yhden kalliin lajin (itselläni jalkapallon). Liikkumisen määrään tai monipuolisuuteen ei silti tarvitse kajota, sillä iso osa on oikeasti lähes ilmaista.

En haluaisi sanoa, että liikkumisen hinnasta valittavat keksivät tällä tavoin tekosyitä liikkumattomuudelleen. Tosiasia kuitenkin on, että Suomessa voi edelleen liikkua erittäin laadukkaasti hyvin edulliseen hintaan. Vaihtoehtoinen totuus on se, että liikunnan harrastaminen on muutakin kuin liikkumista ja siitä muodostuu helposti lisähintaa, kun haetaan lisäarvoa hinnakkailla varusteilla ja harrastuksilla.

Ikävintä on, että jotkut eivät liiku sen vuoksi, että kuvittelevat liikkumisen itselleen liian kalliiksi sen vuoksi, että näkevät naapurin käyttävän liikunnan harrastamiseen enemmän rahaa kuin mihin itsellä on varaa. Autovertaus sopinee tähänkin: autolla mennään kuitenkin lopulta paikasta A paikkaan B. Liikkumiseenkin kannattaisi suhtautua yhtä käytännöllisesti. Ja sitä paitsi: kallis auto on kyllä yleensä vähän parempi kuin halvempi, mutta ihmisvoimalla liikkumisessa varusteilla on paljon pienempi merkitys. Se voima ja se kunto on kuitenkin siellä varusteiden alla ihmisessä itsessään.

Vielä ei ole keksitty maksua tai veroa sille, että liikuttaa itseään. Ehkä sekin aika vielä tulee ja ehkä silloin opimme arvostamaan liikkumista, kun sille pannaan käypä hinta. Nyt liikkuminen on vielä edullista – ainakin jos on uskominen omaan kokemukseeni. Tosiliikkuja tietysti väittää vanhaa sanontaa oivaltavasti muotoillen, että ”liikkuminen on aina hintansa väärtti!” Miksei sitäkin voi uskoa…

Liikuntavinkki uusille kuntien päättäjille

Kaikki ovat jo varmaan ymmärtäneet, että liikunta on terveellistä. Aika moni on jo ymmärtänyt senkin, että tämän tietäminen ei saa kaikkia ihmisiä liikkumaan. Tämä on yhtä selvää kuin se, että demokratia edellyttää poliittista osallistumista ja mm. äänestämistä kuntavaaleissa.

Silti aika moni jättää äänestämättä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että nämä äänestämättömät olisivat muuten poliittisesti passiivisia tai etteikö heitä voisi aktivoida jokin äänestämistä parempi tapa osallistua politiikkaan ja paremman yhteiskunnan tekemiseen .

Äänestäminen on politiikassa siis samaa kuin terveys liikunnassa. Tärkeä tekijä, muttei suinkaan ainut.

Jotkut ovat myös ymmärtäneet, että liikkumista ei lisätä kovin tehokkaasti hyvilläkään projekteilla. Näin antoi ymmärtää KKI-päivillä mm. sote-ministeri Juha Rehula, joka on toiminut pitkään Päijät-Hämeen liikunnan puheenjohtajana.

Tuleva sote-uudistus – oli se millainen tahansa – antaakin mahdollisuuden rakentaa vaikkapa kaksi uutta tapaa liikuttaa vähän liikkuvia ja lisätä samalla liikunnallista tasa-arvoa. Ensimmäiseksi pitää asettaa yhteiset ja konkreettiset tavoitteet, jotka kaikki voivat hyväksyä.

Ehdotan valtakunnallista tavoitetta, joka lupaisi kaikille koulunsa aloittaville liikunnallisen tasa-arvon tai ainakin varmuuden siitä, ettei liikunnallinen osaamattomuus syrjäytä yhtään lasta heti koulutien alussa. Käsi ylös, joka vastustaa!

Tehtävä olisi siis toimia niin, että kaikki esikouluikäiset – varsinkin ne vähän liikkuvat – saisivat sellaista liikunnallista varhaiskasvatusta, että he osaisivat perusasiat eri liikuntataidoista. Näistä varmaan ollaan vähän erimielisiä, mutta tärkeintä on, että lapset saisivat innostavaa opetusta esikouluiässä, olivat tavoitteet ja toteuttajat keitä tahansa.

Osaamiset voisivat kuvata myös alueellista liikuntakulttuuria eli pesäpalloseuduilla opetetaan esimerkiksi heittämisen ja pallon lyömisen erityistaitoja, kun jossain muualla harjoitetaan muita palloiluja tai alueen suosittuja yksilölajeja perustaitojen lisäksi.

(Maa)kunnat saavat mieluusti  järjestää toiminnan itselleen sopivalla tavalla. Osaamista ja resursseja löytyy niin kunnista, urheiluseuroista, liikunnan aluejärjestöistä kuin muistakin organisaatioista tai vaikka liikuntayrityksistä. Valtio, maakuntien liitot ja kunnat voivat omalta osaltaan tukea toimintaa taloudellisesti.

Liikuntapoliittiset päättäjät ovat ainakin parin vuosikymmenen ajan kohdistaneet puheensa pääsääntöisesti sosiaali- ja terveysministeriön suuntaan aika huonolla tuloksella. Olisi kai aika puhua ja toimia suoraan ihmisten – ”asiakkaiden” – suuntaan ja tarjota huonosti hoidetuille väestöryhmille konkreetteja palveluita tai toimia. Esikouluikäisten jälkeen seuraava valtakunnallinen tavoite voisi koskea eläkkeelle siirtyviä, murrosikäisiä tai nelikymppisiä.

Suomessa on varmasti resursseja, joilla saadaan pysyvästi sellaiset järjestelyt, ettei juuri kukaan syrjäydy liikunnasta ja sen tuomista monista positiivisista merkityksistä. Ei unohdeta leikkiä, urheilua, itsensä ylittämistä, roolien opettelua, kavereiden saamista, toisten tukemista, yhdessä tekemistä, jne. jne. Melkein mikä tahansa tavoite tai merkitys on hyvä, jos se pistää ihmisen liikkeelle. Sitä, miksi ihmisen kannattaa liikkua, ei kai enää tarvitse perustella.

Nyt pitää panna toimeksi. Tätä varten me teitä äänestimme ja saattaa olla, että neljän vuoden päästä joku nyt nukkunut äänestäjäkin tulee vaaliuurnille, jos saatte tämän yksinkertaisen asian hoidettua. Me luotamme teihin, arvon kuntien päättäjät!