EmPee-Kissat – historian lehtien havinasta nostoa tulevaan?

Ensi torstaina ”rakkaat ystävykset”  kohtaavat pitkästä aikaa toisensa samalla sarjatasolla 101-vuotiaassa Urskissa. Omassa nuoruudessani 1970-luvulla nämä joukkueet pelasivat monia ikimuistoisia otteluita SM-sarjatasollakin. Katsomot olivat täynnä ja tunnelma oli korkealla. Kerran sain jopa sateenvarjosta päähäni, kun olin Kissojen juniorina ajautunut väärään katsomoon eli intohimoisten MP:n kannattajien joukkoon. Lyöjä oli muuten sivistyneen oloinen keski-ikäinen rouvashenkilö. Hän kuitenkin hurmioitui ottelusta, joka päättyi mystisesti lukemiin 8-1 MP:n hyväksi. Minulle mystiikka avautui myöhemmin karustikin, mutta otteluhetkellä se oli valtava järkytys. Ja mahtava elämys toisille.

Itse en päässyt kokemaan SM-sarjatason vääntöjä naapuriseuran kanssa, mutta junioreissa, edustusjoukkueen harjoitusotteluissa ja cupin peleissä sain tuntea tuota paritanssia useastikin. Silloinhan käytettiin jopa koko kentän miesvartiointia taktisena keinona – paikallisottelussa tuo merkitsi kymmentä ”vakiotanssiparia” liitelemässä 90 minuuttia noin puolen metrin päässä toisistaan. Tasan 40 vuotta sitten minun parini oli Rajantien Ville, mikkeliläinen jalkapallolegenda. Pitkä ja pätkä eli vähän epäsuhta pari. Yksi jalisurani mieleenpainuvia hetkiä olikin, kun tuon cup-ottelun ratkaisi Villen tekemä maali, jonka hän ahdisteluni vuoksi sijoitti MP:n maalivahdin Seppäsen Iekin ohi omaan maaliin.

Vanhemmilla mikkeliläisillä on varmasti valtavasti erilaisia omia tarinoita näistä otteluista, joissa kamppailtiin muustakin kuin vain jalkapalloherruudesta. Tänä päivänä vastakkainasettelut eivät ole entisenlaisia, vaan seurojen välisen positiivisen jännitteen muodostanee enemmänkin seurahistoria ja –identiteetti. Omasta ryhmästä tulee olla ylpeä ja ryhmään kuulumiselle täytyy keksiä syitä. Näin on kaikkien ryhmien suhteen.

Suomessa jalkapalloseurojen identiteetit eivät ole kovin isoja ”brandeja”, vaikka esimerkkejä maailmalta on runsaasti. ”Tavaramerkkiä” ei voi ostaa, se pitää rakentaa. HJK on jo sillä tiellä, mutta paljon muita meillä ei valitettavasti olekaan. SJK:lla on resursseja, KuPSilla perinteitä  –  ”elä laakase, naatitaa” – RoPSilla ja MIFK:lla eksotiikkaa – HIFKillä kannattajat. Traditioita olisi sellaisilla tavaramerkeillä kuin Haka, Reipas, KTP, TPS, Kuusysi tai EmPee ja Kissat, jos katsotaan vähän kotiseutusilmälasein. Valitettavasti aika monen vanhan hyvän brandin nykyilme vaatisi kirkastamista.

Historia ei tee merkkiä tunnetuksi ellei ole nykyisyyttä ja mikä ehkä tärkeämpää – tätä päivää parempaa tulevaisuutta tai ainakin optiota siitä. Noste vetää puoleensa kaikkein parhaiten nousukiidosta innostuvia ihmisiä. Paikalliskamppailut ovat paikkoja, joihin eksyvät mukaan muutkin kuin ”jalisniilot”. Jos ottelutapahtuma toimii, jos siitä syntyy kokemuksia ja tarinoita, joita voi jatkaa kentän ulkopuolellakin, niin näitä elintärkeitä kannattajia saadaan mukaan tulevaisuudessakin.

Ottelutapahtumasta puhutaan nykyään paljon. Perusasioista oleellisin liittyy ottelun ”kuuluttamiseen” tai oikeastaan pitäisi puhua selostamisesta tai peli-isännästä/emännästä, joka palvelisi katsojia kertomalla pelaajista, sarjatilanteesta, seuroista ja tukijoista. Monissa muissa palloilulajeissa soitetaan myös kovaa musiikkia ja annetaan ohjeita kannustamiseen. Ehkä sitäkin voisi hillitysti kokeilla futiskentilläkin? Ja kyllähän itseänsä kunnioittavalla joukkueella pitäisi olla oma kannattajakerhonsa…

Mutta ei mennä tulevaisuuskuviin – niistä kirjoitan myöhemmin. Katsojat kuitenkin odottavat aina yhtä asiaa eli taistelua oman joukkueen puolesta. Aina ei tarvita maaleja eikä edes hienoja kuvioita, mutta ilman hyvähenkistä taistelua peli ei viehätä katsojaa. Toivottavasti sellainen nähdään tänä ikimuistoisena torstaina, kun historian lehdet havisevat.

Se näyttää tien sille, tuleeko tästä kuuma jalkapallokesä Mikkelissä. Mikkeliläisyleisö on tunnetusti vaativa ja elää jossakin määrin vanhojen meriittien maailmoissa. Ongelma on sama muillakin perinteisillä jalkapallopaikkakunnilla, mutta Mikkelin toki soisi saavan ykkösjoukkueensa ainakin ykkösdivariin. Mutta kumpi näistä on ykkösjoukkue, se pitää ensin selvittää tämän kesän Kakkosen A-lohkossa.

Nostalgisointi eli eilisessä eläminen on tiettyyn rajaan asti hyödyllistäkin. Viime vuonna 2016 vietettiin mikkeliläisjoukkueiden kotikentän, Urheilupuiston, tuttavallisesti Urskin, 100-vuotisjuhlia. Yhtenä ohjelmanumerona oli ”70-luvun legendojen” ottelu, jossa MP ja Kissat kohtasivat ikämiesjoukkuein. Tuo matsi ja sen herättämät muistot saivat minutkin pohtimaan tätä mikkeliläisen jaliksen tilaa otsikolla Nostalgiasta tulevaisuuteen. Sen avulla voikin nyt valmistautua tähän Mikkeli-derbyyn!

Nostalgiasta tulevaisuuteen

”Ainut todellinen asia on nostalgia”, tokaisi eräs opiskelijatoverini, joka nykyään vaikuttaa professorina Jyväskylän yliopistossa. Mikkelin Urheilupuiston historia on maineikas ainakin meidän muistelijoiden mielestä. Näin tuleekin olla, sillä omia kokemuksiamme meidän tulee arvostaakin.

Mikkelin Urskissa on kuitenkin myös ”pimeä puolensa”, jonka ovat nykyjalkapalloilijat karvaasti joutuneet kokemaan. Kun mekin palasimme ”kultaiselle 70-luvulle” tai jossain määrin menestyksekkäälle 1990-luvulle, niin saatoimme samalla viestiä asenteellamme sitä ”kyllä ennen osattiin ja pärjättiin” –fiilistä, joka ei juurikaan rohkaise nykypelaajia. Aivan liian usein olen kuullut negatiivista kommentointia siltä vähälukuiselta yleisöltä, joka on viime vuosina ollut seuraamassa MP:n kakkos- tai ykkösdivarissa pelannutta joukkuetta. ”Nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret…”

Haaste käyttää historiaa positiivisena lähteenä tulevaisuutta rakennettaessa on äärimmäisen vaikea. Kun olen nyt samaan aikaan lukenut Jorma Mannisen kirjaa Harri Kirvesniemen uran alkuvaiheista, niin samalla se on avannut ovet 1970-luvun mikkeliläiseen urheilumaailmaan laajemminkin – taas kerran. Ja ihmetellä tietysti täytyy, miten oli mahdollista, että pienessä kaupungissa oli niin paljon huippuhiihtäjiä ja jalkapalloilijoita, mutta myös yleisurheilijoita sekä jokunen ampuja ja melojakin.

Muistelemalla ei auteta nykynuoria, heidän valmentajiaan ja nykyisiä seurajohtajia tai vapaaehtoisia ellei siitä historiasta osata ottaa oppia. On vaikea antaa mitään kunnollisia neuvoja mikkeliläisen jalkapallon kohottamiseksi nykytasoltaan, kun suomalaisetkin seurat joutuvat tänä päivänä tyytymään yhä useammin ulkomaan vahvistuksiin kotimaisten sijasta. ”Oman junioritoiminnan kehittäminen” kuulostaa kliseeltä, joka ei edes pidä paikkaansa. Tiettyyn rajaan ja ikään asti pelaajia voi kehittää oman seuran toimesta, mutta varsinainen ”pelaajakehitys” tapahtuu yhä useammin ”kiertolaisena”.  Pelaajan pitää lähteä etsimään haasteita kehitykselleen sopivassa ympäristössä – kakkosesta ykköseen, ykkösestä liigaan, liigasta Ruotsiin, Ruotsista Hollantiin jne. Jonkun portaan voi toki ohittaakin, mutta liian suurta hyppäystä ei saa tehdä tai se kuuluisa ”maitojuna” tuo miehen takaisin alkupisteeseen.

Mikkelin kaltaisen jaliskaupungin yhtenä vaihtoehtona onkin satsata hitaammin kehittyviin pelaajiin, jotka tarvitsevat kehittyäkseen useamman kauden esimerkiksi juuri kakkosdivarissa. Aivan liian usein Suomessa käykin niin, että reilu parikymppinen kakkosdivarin pelaaja jumittuu koko uransa ajaksi sinne aladivisiooniin eikä pääse edes kokeilemaan liigapalloilua. Mieluummin ostetaan kaudeksi halpa brassi kuin riskeerataan suomalaiseen, josta voisi kehittyä runkopelaaja liigaan – ehkä jopa ylemmäskin. Saksassakin Bundesliigapelaajien ja keskivertopelaajien erot alkavat näkyä yleensä vasta 23 ikävuoden jälkeen. ”Vardy-ilmiö” voi onnistua Englannissakin – miksei siis Suomessa?

Todennäköisesti siksi, että liigajoukkueetkin preferoivat alla parikymppisiä pelaajia, joita he ottavat mukaan liigarinkeihinsä, istuttavat 1-2 kautta penkillä ja laittavat suurimman osan ”kilometritehtaalle”. Ongelmaa ei ymmärretä, koska ajatellaan, että ”harjoittelu kehittää”. Jalkapallo vaatii myös ihmisenä kasvua eikä se tapahdu vain turvallisessa harjoitteluympäristössä, jossa juuri täysi-ikäiseksi tullut nuori kuvittelee olevansa jo aikamoinen tekijä, kun on päässyt ”liigarinkiin”. Ei niin miehiä kasvateta. Lisäksi tuo harjoittelu saattaa vain vähentää nuoren pelaajan itseluottamusta, kun ei pääse näyttämään peleissä osaamistaan. Harjoittelussahan fyysiset ja tekniset erot korostuvat, mutta peleissä niitä voi kompensoida monin eri tavoin – mm. olemalla riittävän rohkea.

Toinen ongelma liittyy edelliseen. Kun liigajoukkueet ”hamstraavat” kaikki potentiaaliset junioritähdet farmeihinsa, niin hitaammin kehittyvät pelaajat juuttuvat uraan, joista kukaan ei ole enää kiinnostunut. Edes kasvattajaseurat eivät pidä huolta vähän vanhemmista pelaajistaan, vaan yrittävät ”myydä” joka vuosikerrasta  jonkun parempaan seuraan. Sillä rahalla ostetaan sitten 1-2 vuodeksi vahvistus ulkomailta. Kotimaiset ”sarjajyrät” alkavat kadota kaikilta tasoilta. Eikä siinä mitään, että näitä pitkäaikaisia sarjapelureita näyttää tulevan nykyään ympäri maailman. Tai on se, että suomalaisen pelaajiston taso vain laskee, vaikka juniorituotanto on laajinta ja laadukkainta ikinä. Ja olosuhteet ovat maailmanluokkaa.

Ymmärrän hyvin, että suomalaisen pelaajan kasvattaminen vain kansalliseen käyttöön on erittäin kallista ja riskialtistakin. Hän saattaa valita opiskelun, työn ja perheen ennemmin kuin liiga- tai divaripalloilun. Hän myös vaatinee erilaista korvausta kuin siirtotyöläinen. Kun nyt kuitenkin nähdään sekin, että junioreilla ei kohta enää ole kansallisen tason idoleita eikä juuri kansainvälisenkään tason pelureita, niin miltä se urheilijan polku oikein näyttää? Tsemppaa paikymppiseksi ja toivo ihmettä? Jotenkin tuntuu, että tämä on myös vallitseva filosofia, vaikka sitä ei kukaan ole julkilausunutkaan. Näin vain seuroissa ja liitoissa joudutaan toimimaan, kun suunnan muuttaminen vaatisi toimia, joista jotkut eivät pidä, vaikka kaikki voisivat hyötyä.

Mikkelin 1970-lukuun palatakseni. Se iso juttu ei ollut hyvissä pelaajissa ja mainioissa valmentajissa. Kuten edellä jo kuvattiin, ihan valtavan tasokkaita pelaajia ei Mikkelissä kuitenkaan ollut ja silti kaksi joukkuetta pärjäsi pitkään SM-sarjassa kohtuullisen hyvin. Valmennuksestakin voi olla montaa mieltä. Mutta se, mikä toimi, oli jalkapallokulttuuri. Jalis oli valtavan tärkeää koko yhteisölle aina kuuskytluvun lopulta seitkytluvun loppupuolelle asti. Se kannusti myös seuraihmisiä toimimaan paremmin. Vapaaehtoisia riitti. Nousu ja tuho tulivat kuitenkin siksi, että seurajohtajat eivät huomanneet kulttuurin muutosta, mikä johti sekä liialliseen optimismiin että vääränlaisiin investointeihin ja myös väärinkäytöksiin, kun sitä rahaa tuli ovista ja ikkunoista.

En osaa sanoa, mitä olisi pitänyt tehdä, kun jalkapallo ei enää kiinnostanut mikkeliläisiä samalla tavoin 1970-luvun lopulla kuin aiemmin. Sen tiedän, että kyse ei ollut vain jalkapallosta, vaan kyse oli sen ajan termein myös ideologisesta kamppailusta, joka sai sekä oikeiston että vasemmiston kannattajat kentän reunamille. Jalkapallo nähtiin isompia asioita symboloivana asiana. Kun tämä vastakkainasettelu purkautui aika nopeastikin, mikä näkyi mm. poliittisessa opiskelijaliikkeessä, niin jotain muuta olisi pitänyt löytää tilalle. Ehkä jotain paikallista ja samalla globaalia? Näin ei kuitenkaan tehty kuin silloin, kun lyötiin hynttyyt yhteen ja yritettiin FC Mikkelin alaisuudessa. Sille seuralla – ja kaikille fuusioseuroille – pitäisi kuitenkin rakentaa systemaattisesti oma kokemusmaailmansa ja historiansa, sillä muuten vanhat haavat alkavat vuotaa. Näin kai Mikkelissä kävikin.

Kovin kauas ei kuitenkaan tarvitse mennä nähdäkseen, että fuusio voi onnistua. Mikkelin jäähallille. Jukureiden onneksi MP:n ja MiPK:n jääkiekkohistoriat olivat niin mitättömät, että melkein mikä tahansa edistysaskel nähtiin positiivisena. Toisin oli jalkapallossa, jossa menestyskin saattaa tuntua siltä, että se on aiemmilta sukupolvilta pois.

Kyse ei siis ole pelkästään mikkeliläisestä ongelmasta, vaan koko Suomessa alkaa olla aika vähän kotimaisia runkopelaajia liigatasolla. Kun haetaan vain juniorihuippuja, joista voisi löytyä potentiaalia kansainvälisillä markkinoilla, jää liigapelaajien koulutus liian vähälle huomiolle. Tästä löytyykin yksi asia, josta voi ottaa oppia 1970-luvulta. Mikkelin Pallo-Kissat oli erinomainen alasarjapelaajien kouluttaja. Vaittisen Ismo ja Reijo sekä Oikarisen Kari löydettiin Suonenjoen Pallosta, Randy Rantanen muistaakseni Äänekosken Huimasta. Vierikon Rate ja Rajaniemen Hannu tulivat Seinäjoelta, Seppäsen Matti Valkeakoskelta. Kaikista tuli pitkäaikaisia ja kovatasoisia liigapelaajia. Ainut ”virhe” Pöyryn Jussille tuli, kun hän ei huolinut Turusen ”Hodoa” joukkueeseen, vaikka savonlinnalainen Hannu itseään Kissoihin tarjosikin. Hodosta tuli sittemmin Kopareissa monenkymmenen A-maaottelun pelaaja.

Nyt tilanne on päinvastainen eli MP ja Kissat ovat itse pelaajien kasvattajia. MP tekeekin nyt yhteistyötä FC Lahden kanssa antaessaan nuorille mahdollisuuden kehittyä liigatasolle kakkosdivarissa. Jasse Tuomisen kohdalla tuo yhteistyö on toiminutkin erinomaisesti, monen muun kohdalla ei niin hyvin. Kannattaakin miettiä, mikä paikka mikkeliläisillä seuroilla on tässä kokonaisuudessa. Olisiko kuitenkin otettava Jukureista mallia eli pitäisikö pyrkiä ykkösdivarin kestomenestyjäksi ilman turhia liigahaaveita? Ykkösdivarijoukkue on kuitenkin eri asia kuin kakkosdivarijoukkue. Jos Mikkeli saisi rakennettua seuran, joka myös taloudellisesti pärjää ykkösessä, niin askel liigaankaan ei ole kovin suuri, kuten olemme nähneet niin monen seuran kohdalla.

Jalkapalloihmiset eivät mielellään ota oppia lätkämiehiltä. Jonkin verran jääkiekkomiehiä ja –naisia tuntevana voin kyllä valitettavasti sanoa, että he lyövät futismiehet kyllä laudalta. Ei tarvitse viitata kuin tämän vuoden alkuun ja juniorimaajoukkueisiin, niiden peliin ja pelaajiin. Ero on valtava jalkapalloon nähden. Ja se ero tehdään joka päivä suuremmaksi ellemme me futisihmiset ryhdistäydy niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla. Jalkapalloon on nyt rakennettu vertailukelpoiset olosuhteet jääkiekonkin kanssa. Harjoitusolosuhteet ovat aivan samanlaiset kuin vaikkapa Islannissa. Valmennusosaaminen on kuitenkin jääkiekossa aivan toisella tasolla, mutta myös urheilijan polku on jalkapallossa aivan retuperällä. Jalkapallomaailmassa on tapahtunut valtavia muutoksia, joihin pitäisi reagoida nopeasti. Tämä ei ole vain suomalaisen jalkapallon haaste, mutta Suomessa on uinuttu liian kauan Litmasen ja kumppaneiden loisteessa.

Nostalgiaottelut ovat kivoja, mutta voisiko meistä itse kukin tehdä aidosti jotakin vaikkapa mikkeliläisen jalkapallon hyväksi? Ei kai ole kenenkään etu, että joskus tulevaisuudessa Urskissa järjestetään legendaottelu, jossa muistellaan tätä käytyä legendaottelua? Näinhän käy, jos uusia legendoja ei Mikkelissä synny ja kasva. Vaikutusvaltaisiin asemiin edenneet nykyiset legendat voisivat omalta osaltaan tehdä osansa – joillekin riittänee se, ettei suhtaudu negatiivisesti nykypeliin ja –pelaajiin, vaan kannustaa aina tilaisuuden tullen. Kritiikkiä meistä jokainen on jo varmaan ehtinyt esittää niin paljon, että sen vaikutus on jo koettu ja kehnoksi havaittu. Aktiivisuutta täytyy tietysti odottaa myös nykytoimijoilta. Ei tukea saa ellei tukea pyydä. Nyt olisi hyvä hetki käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun me vanhat hykertelemme vielä legendaottelun jälkihöyryissä…

Koko juttu löytyy seuraavasta linkistä: Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.