Jalkapalloelämää

Erik Rosendahl on kirjoittanut omaelämäkerrallisen teoksen, joka kertoo jalkapallosta suomalaisesti hyvin epätyypillisesti (Rosendahl, Erik. 2015, Jalkapalloelämää, Suomen Urheilumuseosäätiön julkaisuja 50).

Jalkapallo on ollut hänen elämässään niin keskeistä, että sellaista intohimoa ja merkityksellisyyttä löytää yleensä vain brittein saarilta ja muista todellisista ”jalkapallokulttuureista”. On siis erittäin harvinaista ja ilahduttavaa, että Suomestakin löytyy edes yksi oikea jalkapalloihminen, joka on ”hengittänyt” jalkapallokulttuuria lähes koko ikänsä. Tommy Dochertylta lainattu motto kertookin mainiosti kirjan näkökulman:”I talk a lot. On any subject. Which is always football.”

Korostan tässä kulttuuria, koska Rosendahlin lähestymiskulma on ”kulttuurinen”. Se alkaa jalkapallokorteista, Veikkaus-Lotto –lehdestä, TV2:n liigaotteluista jatkuen toki lyhyen omakohtaisen harrastuksenkin kautta kansainvälisiin jalkapallolehtiin, kirjoihin ja melkein kaikkeen kirjalliseen materiaaliin, kuten eri seurojen otteluohjelmiin. Rosendahl on keräilijä, järjestelijä, mutta myös pohtija, joka assosioi kirjassaan hyvin luovasti monenmoisia jalkapalloelämän kehityskulkuja toisiinsa, vaikka kirja noudattaakin tiukan kronologista kaavaa eli joka ikinen vuosi käydään läpi vuodesta 1974 vuoteen 2014 – neljä vuosikymmentä siis.

Kirja muistuttaa englantilaisia jalkapallokirjoja, joista Jonathan Wilsonin jalkapallokirjan (Pelien peli) ehdin pari vuotta sitten arvioidakin (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/). Myös Simon Kuperin kirjat ovat suomalaisille tuttuja (Soccernomics 2015; Matka pallon ympäri 2000. Jälkimmäiseen kirjaan sain myös olla Kuperin haastateltavana.).

Näille ulkomaisille vertauskuville Rosendahlin Jalkapalloelämää ei häviä ainakaan detaljien määrän suhteen – niitä riittää, mutta ne on onneksi mainiosti kirjoitettu sisään tähän omaelämäkerralliseen ja osin päiväkirjamaiseen teokseen. Luetteloita ei näy, vaikka kuvittelen niitä Rosendahlilla itsellään olevan runsaasti lehtileikkeiden ja muun valtavan materiaalin lisäksi tai sitten hän on kirjoittanut kirjaa jo tuon 40 vuoden ajan. Muuten on vaikea uskoa yksityiskohtien olevan kenenkään muistissa. No, ehkä sekin on mahdollista…
Itse asiassa ei olisi ollut hassumpaa tehdä teoksesta perinteistä tietokirjaakin – nythän se on ikään kuin puolivälin teos eli faktiivinen kirja. Liittämällä lähdeluettelot ja muu sekalainen materiaali, joista vain osa lienee netissä, lukijoille tiedoksi, olisi tehty ainakin jonkinlainen tietokirjallisuusteko. Mieleen tulee Antti Kariston Satumaa, jossa hän käytti monenmoista materiaalia kuvatessaan suomalaiseläkeläisten elämää aurinkorannikolla. Toki Rosendahl on huomattavasti henkilökohtaisempi kuin Karisto.

Rosendahlin tietomäärä erilaisista jalkapallopersoonista ja tämän upean pelin kehityskuluista on valtaisa. Tässä mielessä kirja on sekä tietoteos että yleissivistystä lisäävä kirja. Minulle, joka en ole ollut lähellekään yhtä kiinnostunut kaikesta jalkapallosta kirjoitetusta, riittävän suuri osa tarinoista, henkilöistä ja tapahtumista oli joko hyvin tuttuja tai jonkin verran tuttuja, vaikka kyllä niitäkin pelaajia ja valmentajia riitti, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Hyvä kirja rakentuukin tutuista, vähemmän tutuista ja tuntemattomista aineksista. Saattaa tosin olla, että ei niin hyvin jalkapalloa tuntevalle tämä kirja ei aukene yhtä hyvin, sillä ainakin huippupelaajien ja seurojen tunteminen lienee välttämätöntä, jotta kirjasta voisi täysin rinnoin nauttia. Toisaalta kirjaa voi lukea myös Rosendahlin Erikin oman jalkapallotäyteisen elämänkin kautta.

Toinen suositeltava lukutapa onkin se, ettei fokusoikaan jalkapalloon, vaan henkilöön Erik Rosendahl tai hänen kaltaisiinsa poikiin, nuoriin ja myöhemmin tietysti aikuisiin miehiin. Itsekin mietin kuinkahan paljon meillä Suomessa on tällaisia ”erikejä”, jotka ovat koko ikänsä seuranneet tiiviisti jalkapalloa, vaikka eivät itse ole peliä juurikaan pelanneet. Kyllä heitä on, vaikkakaan ei niin paljon kuin vaikkapa Brittein saarilla tai Ruotsissa. Englannissa näitä ”futisniiloja” on myös naisihmisissä, kuten kirjasta opimme. Erik ei kuitenkaan ole varsinainen ”niilo”, koska hän ei esiinny besserwisserinä, vaan kohtuullisen suvaitsevaisena erilaisia jalkapallon alakulttuureja kohtaan, vaikka kyllä kirjoittajan mieltymyksetkin tulevat mukavasti esille. Hän ei kuitenkaan ole yhtä lukkiutunut kauniin ja tehokkaan pelin vastakkainasetteluun, kuten monet jalkapallosta kirjoittavat toimittajat ovat.

Erikin jalkapalloharrastus on vienyt hänet ympäri Eurooppaa, joista Englannin lisäksi varsinkin Hollanti ja Ruotsi ovat hänelle tärkeitä jalkapallokulttuureja. Rosendahl ei kuitenkaan kahlitse itseään näihinkään futiskulttuureihin, vaan hän kykenee löytämään hienouksia varsinkin seuroista ja maajoukkueista, jotka ovat nousseet aladivisioonista huipulle tai ovat menestyneet altavastaaja-asemasta MM- tai EM-kisoissa. Ehkä se on jotenkin suomalaista, mutta samalla universaalia tuntea sympatiaa alkuperin huonompia kohtaan. Harmi, ettei Rosendahl päässyt kirjaamaan tämän vuoden EM-kisoja kirjaansa, sillä niistä hän olisi varmasti riemastunut.

”Jalkapalloelämä” ei kuitenkaan ole neljänkymmenen vuoden pituudenkaan vuoksi otollinen ajatukselle, että kirjoittaja voisi pitää kiinni jostain omasta totuudestaan ”hyvästä jalkapallosta”. Tunnetustihan hollantilaisia pidettiin pitkään kauniin ja mielikuvituksellisen pelin ystävinä jopa niin, että tuloksista voitiin tinkiä. Nykyään näin ei tietenkään ole, eikä ”tylsä Saksa” ole lainkaan mielikuvitukseton joukkue. Rosendahl analysoi monien muidenkin maajoukkueiden taktiikkojen ja pelitapojen muutosta tuon 40 vuoden ajanjakson aikana. Monet huomiot ovat teräviä ja niiden viehätystä lisää se, ettei Rosendahl pitäydy argumentoinnissaan pelkän jalkapallon piirissä, vaan vetää mukaan muun historian ja politiikan. Jalkapallomenestyksen tai –menestymättömyyden taustalla hän näkee aina aiemmat kokemukset ja niiden tulkinnat eli sen kulttuurisen tarinan, jonka jokainen kansakunta omasta jalkapallojoukkueestaan kirjoittaa. Sehän tietysti perustuu sekä faktaan että fiktioon.

Suomi ei ole Rosendahlille mikään ehdoton jalkapallon isänmaa, sillä niin sujuvasti hän omaksuu brittiläisen, hollantilaisen, ruotsalaisen ja monen muunkin maan jalkapallokulttuurin ”omakseen” tai ainakin rakkaakseen. Inhokkejakin toki löytyy. Esimerkkinä mainittakoon FC Hollywood (Bayern München) inhokkina ja vaihtoehtojoukkue St. Pauli suosikkina. Managerit, jotka ovat tehneet ”halvasta” joukkueesta menestyjän, saavat Rosendahlista vankkumattoman ihailijan. Brian Cloughin tai Rinus Michelsin ja Johan Cruijffin kaltaiset legendaariset hahmot ja heidän vaikutuksensa jalkapallon kehitykseen ovat kirjan sankareita ja sankaritarinoiden innoittajia. Pelaajista nousevat esille monenkirjavat pelaajat, joiden kesken ei välttämättä löydy yhtä yhteistä nimittäjää. ”Pikku-Erik” onkin fanittanut pelaajia ainakin jossain määrin eri syistä kuin nuori tai keski-ikäinen Erik. Näin ”jalkapalloelämä” on myös kasvattanut miehen arviointikykyä.

Humanistin kynänjälki näkyy vahvana siinä, että erilaiset persoonat ja tarinat ovat kirjan keskiössä. Ne limittyvät Erikin omaan kasvutarinaan, josta kerrotaan pidättyvästi, mutta kuitenkin omaelämäkerralliseen kirjaan juuri riittävästi. Itse en olisi pitänyt pahana, että kirjassa olisi ollut enemmänkin omaelämäkerrallista puolta ja omien kasvukokemusten reflektointia. Moni nimittäin miettinee, miten aikuinen mies perustelee itselleen ja läheisilleen intohimoisen suhteensa jalkapalloon. Hiukan hämäräksi se jää minullekin ainakin siltä osin, mikä omassa elämässäni sijoittuu aikaan, kun olin lopettanut aktiivipelaamisen, keskityin työ- ja perhe-elämään. Lapsuus ja nuoruus olivatkin tuttuja, vaikka en juuri jalkapallokortteja keräillytkään. Sen sijaan olen nähnyt ja pelannutkin satoja suomalaisia otteluja kirjoittajaa enemmän. Huomasin myös yhtäläisyyden viime vuosiin, kun minullakin on nyt enemmän aikaa jalkapallon seuraamiseen ja siitä kirjoittamiseenkin. Meitä kuitenkin erottaa se, että minulle jalkapallo on keskeisesti oman pelaajakokemuksen kautta avautuva maailma – Rosendahlille kiinnittymäpiste on jalkapallon kulttuurinen tarina ja (jalkapallo)maailman seuraajan näkökulma. Usein ne katsovat kansainvälistä jalkapalloa samastakin kiintopisteestä, mutta erojakin on.

Itse toivoin aiemmassa blogissani (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/), että YLEn jalkapallostudioissa kuultaisiin enemmän ”rosendahlilaisia” tulkintoja jalkapallosta ja vähemmän pelaaja- ja valmentajaperspektiivistä tehtyjä pelin tulkintoja, koska jalkapallo avautuu erilaisille katsojille eri näkökulmista. Toki monet YLEn toimittajat lähestyvät Rosendahlin näkökulmia suhtautuessaan jalkapalloon kulttuurisena ilmiönäkin, vaikka pääosa keskusteluista keskittyykin jalkapallotaktiikoiden puimiseen.

Kyllä Rosendahlkin jalkapallotaktiikoista kirjoittaa, sillä koko jalkapallon historiahan perustuu voittamisen mysteerin ympärille. Yhdentoista pelaajan henkisen vireen, sosiaalisen koheesion, tahtotilan tai miksi tätä voittamisen kykyä sanotaankin virittäminen voittavaksi on tämänkin kirjan luettuamme edelleen selvittämättä, sillä se palauttaa mukavasti mieleen senkin, ettei Saksakaan aina voita. Voittamisen kokemukset ja historia edesauttavat pärjäämistä, mutta jalkapallon maailma on sen verran kova, että aina löytyy myös yllättäjiä, kuten tämän vuoden EM-kisatkin upeasti osoittivat. Humanistina Rosendahl kertoo jalkapallon historiasta ja taktiikoistakin valmentajien ja pelaajien persoonien kautta eikä niinkään itse taktiikkoja ruotien. Aika yllättävää onkin, että tämä ihmisten kautta nähty jalkapalloelämä päättyy sitaattiin neuvostoliittolaiselta pelaajalta Juri Gavrilovilta, joka sanoi: ”On toimittava kuin yksi nyrkki eikä viisi sormea.”

Hassua, että tuo sitaatti häiritsee – ehkä sen on tarkoituskin – niin paljon itseäni. Kirjahan kertoo tarinaa, jossa valmentajien (taktiikkojen), pelaajien (tekniikkojen) ja johtajien (talous- ym. osaamisen) sekä jalkapallokeskustelun (yleisöjen mielipiteet) yhteisvaikutukset rakentavat kokonaisuuden, jossa seurat ja maajoukkueet joko menestyvät tai eivät menesty. Jos oletetaan, että pitkissä sarjoissa ja turnauksissa yksittäisten pelien sattumanvaraisuus pienenee niin, että parhaimmat joukkueet voittavat ainakin useammin näitä kilpailuja, niin mikä silloin on yksittäisen pelaajan merkitys? Voidaanko se kiteyttää vaikkapa Antoine Griezmannin ja Christiano Ronaldon väliseksi henkien taisteluksi EM-kullasta? Tällöin ymmärretään se, että pelin voi voittaa kentän ulkopuoleltakin, kun on oikeaa joukkuehenkeä. Yksittäinen pelaaja voi myös olla sekä voittava että häviävä. Zlatan on kansallisten liigojen ylivoimainen voittaja, mutta mestareiden liiga tai maajoukkue eivät tuo hänelle suuria pystejä, mikä pätee muutettavat muuttaen myös Messiin, jolla on sentään huippumaajoukkuekin tukenaan. Zidane taas on suuri voittaja ja häviäjä, kuten moni muukin tähti.

Kyse lienee siitä, miten pelaajista – huipuista ja vähän vähemmän huipuista – kasvaa joukkue tilanne- tai turnauskohtaisesti. Suomalaiset lätkäjoukkueet ovat käsittääkseni hyvin ymmärtäneet sen, miten turnauksissa pitää rakentaa voittava tarina, joka usein menee vaikeuksien kautta voittoon –kuviolla. Portugali esimerkiksi pelasi jo alkulohkossa paremmin kuin mitä tulokset osoittivat. Se kykeni luomaan maalitilanteita ja puolusti hyvin omaa maaliaan. Silti joukkueelle jäi tunne siitä, että tästä pitää vielä parantaa – otteluista ei tullut liiallista hyvänolon tunnetta, muttei myöskään fiilistä siitä, ettei mikään toimi. Kisahistoriathan ovat myös täynnä joukkueita, jotka ovat aloittaneet kisat loistavasti, mutta niiden lento on kuitenkin katkennut ennen aikojaan. Rosendahl lainaakin ”game seven” –ajatusta lätkäkaukaloista. Oikeat ottelut on voitettava, vaikka legendoja syntyykin upeista otteluista ja unohtumattomista maaleista.

”Vain voittajat muistetaan” –väite ei sovikaan jalkapalloon. Kukapa ei ihailisi Hollannin 1970-luvun maajoukkuetta tai Tanskan 1980-luvun tähtisikermän uskomattomia maali-iloitteluja tai jopa Englannin 1990-luvun maajoukkueen joitakin hienoja esityksiä? Rosendahl muuten muistuttaa Suomessa vähälle huomiolle jääneestä seikasta Meksikon vuoden 1986 MM-kisoista, joissa Tanska saksalaisen valmentajansa Sepp Piontekin alaisuudessa peluutti tähtipelaajiaan vähemmän merkityksellisessä ottelussa sillä seurauksella, että Länsi-Saksa tiputti juutit jatkosta. Mutta tästäkin huolimatta me muistamme tanskalaiset taiturit tuolta ajalta sakemanneja paremmin. Ei voittamista pidä toki väheksyä – ainakaan silloin, kun se tulee yllätyksellisesti. Kyllä Tanskan vuoden 1992 tai Kreikan 2004 EM-kullat muistetaan yhtä lailla kuin Ranskan upeiden joukkueiden EM-kullat vuosilta 1984 ja 2000. Yllätys ja tyyli matsaavat futikseen paremmin kuin todennäköisyys ja tylsyys, vaikka kummallakin tavalla päästään mestaruuksiin.

Voittamisen mysteeri ei ratkea edelliseenkään analyysiin, vaan kyse on myös ”sukupolvista”, sillä futiksen historiassa toistuvat voittavat joukkueet, joiden valtakausi kestää enimmillään puolenkymmentä vuotta. Aika harvoin mahtiseuratkaan kykenevät rakentamaan jatkuvasti voittavaa joukkuetta, kun pelaajasukupolvet kuitenkin vaihtuvat. Tarvitaan myös taktiikka, joka yllättää ainakin jossakin määrin vastustajat, mutta myös pelaajisto, joka tuntee toisensa ja on hitsautunut – tai hitsautuu – yhteen joko turnauksen tai sarjan kuluessa. Näinhän kävi Portugalille ja Leicesterille tällä kaudella. Hiukan nihilistisesti tulkiten sekä huippumaajoukkueissa että valioliigan kärkijoukkueissa oli menossa jonkinlainen peruspermanentin sukupolven vaihdos, jolloin tila jäi vapaaksi ”Ketuille” ja Lusitaaneille, jotka kykenivät käyttämään tuon ”momentumin” hyväkseen.

En tiedä, tarkoittiko Rosendahl ”nyrkillä” juuri tätä. Kollektiivisen futiksen idea Ajaxin ja FC Barcelonan tavoin ei nimittäin tavoita metaforaa, joka jalkapallosta puheen ollen vaatisi myös kahta nyrkkiä. Futiksen historiakin todistaa vääjäämättä, että hyvinkin erilaisilla taktiikoilla voi menestyä eikä yhtä menestyssabluunaa ole olemassa. Vuoden 2014 MM-kisoissa ihailin Saksan kykyä muuntaa taktiikkaansa lähes jokaiseen peliin. Näissä kisoissa kuitenkin menestyivät muutamat joukkueet, jotka käyttivät hyvinkin tarkkaan harkittua ja opeteltua taktiikkaa pelistä peliin. Islanti ja Wales parhaimpina esimerkkeinä joukkueista, joissa siis ”viidestä sormesta tehtiin yksi nyrkki”. Tällainen taktiikka sopiikin joukkueille, joissa sormista ei voida metaforaa mukaillen muokata kuin lyöntiin sopiva nyrkki. Jos sormilla voi soittaa, piirtää, kirjoittaa, nikkaroida tms., niin miksi puristaa se nyrkkiin?

Ehkä onkin niin, että vain muutama maa saa kokoon joukkueen, jolla peliä voi soittaa, taktiikkoja voi vaihdella jopa kesken turnauksen ja pelaajille voi antaa soolo-osuuksia? Sekään ei takaa menestystä – siinä jalkapallon yksi viehätys.

Palataan Rosendahlin kirjaan takaisin, vaikka kuvittelenkin, että tämän kirjan kirjoittamisen yksi tarkoitus onkin saada lukijoita kirjoittamaan tai pohtimaan omia kokemuksiaan ja tulkintojaan jalkapallon ihmeellisestä maailmasta. Rosendahl seuraa kyllä muutakin urheilua ja varsinkin suomalaisten menestys niin yleisurheilussa, hiihdossa kuin muissakin palloilulajeissa tulee huomatuksi, vaikkei edes jääkiekko saa alkuperin porilaista poikaa kiinnostumaan suomalaisten ykköslajista. Rosendahl on kosmopoliitti tai kasvaa maailman kansalaiseksi juuri jalkapallon myötä, koska se vie pikkupojan heti alusta asti Englantiin, sitten Ruotsiin, Hollantiin ja moniin, moniin muihin maihin. Ensin virtuaalisesti, myöhemmin ihan konkreettisestikin. Jalkapallofani ei nykypäivänä voikaan olla kovin suvaitsematon, sillä niin maajoukkueet kuin kaikkien maiden seurajoukkueetkin ovat täynnään ulkomaalaisia tai maahanmuuttajia. Rosendahlin kirja muistuttaa tästäkin, koska näin eivät asiat olleet vielä 1970-luvulla, vaikka ”jalkapallosiirtolaisia” on toki ollut iät ja ajat. Kuvaavaa toki on, että Saksan maajoukkueen lempinimi voisi nykyään olla ”(inter)national mannschaft” puhumattakaan Ranskan ”muukalaislegioonasta”.

Rosendahlin kirjaa voi lukea myös kuvauksena Suomen ja maailman muuttumisesta 40 viime vuoden aikana. Kukin löytänee oman tapansa palata menneisyyteen. Luulen, että Rosendahlillekin on ollut tärkeää rakentaa elämästään narratiivia jopa ilman jalkapalloakin. Tai ehkei nyt kokonaan ilman, mutta jalkapallon kautta oma elämä ja maailman muuttuminen tullee kirjoittajalle ymmärrettävämmäksi. Sitä paitsi tällaista ”muistelutyötä” tekemällä vahvistuu nykyään niin useasti kadoksissa oleva suhteellisuudentaju.

Yksinkertainen esimerkki olkoon se, miten arvioimme menneisyyden pelaajia suhteessa nykypelaajiin. Joku väittää tosissaan, että nykypelaajat ovat kaikin tavoin paljon parempia, kun toinen ei usko väitettä lainkaan. Argumentit vain ovat aika heppoisia puoleen jos toiseen. Tosiasia on, että joissakin fyysisissä ominaisuuksissa 1970- ja 1980-luvun pelaajat olivat keskimäärin parempia kuin nykypelaajat. Tukea voi hakea myös yleisurheilutuloksista, joissa taso on tällä hetkellä monissa lajeissa paljon huonompi kuin 40 vuotta sitten, vaikka ihan maailman kärki onkin hiukan mennyt eteenpäin. Todennäköistä kuitenkin on, että nykypelaajat harjoittavat ominaisuuksiaan paremmin jalkapalloa palvelevasti. Yhteis- ja syöttöpeli on varmasti kehittynyt aiemmasta ja pelitaktiikat ovat monipuolistuneet.

Mutta silti me kykenemme arvostamaan huippuotteluja, -pelaajia ja –suorituksia, jotka on tehty vaikkapa 1960-luvulla, jonne oma muistini yltää. Ja onko Christiano Ronaldo parempi kuin  Ronaldo tai Gerd Müller? Entä ketkä ovat nykypäivän Littejä, Cruijffeja tai Beckenbauereita Platinista, Pelestä tai Maradonasta puhumattakaan? Tällainen vertailu kuuluu jalkapallopuheeseen, vaikka mitään objektiivista mittaria emme pelien tai pelaajien välille voikaan kehittää. Jalkapallo on tanssi, jossa partneri pelaa sinua vastaan, mutta rakentaa näin figuraation, joka ei ole kopioitavissa eikä toistettavissa. Silti me voimme oppia tuota tanssia vain muistelemalla, puhumalla ja pohtimalla näkemäämme ja kokemaamme.

Tuon ”tanssin” oppimiseen Erik Rosendahlin Jalkapalloelämää on oiva teos. Joku meistä oppii enemmän, joku vähemmän tuosta ihmeellisestä pelistä. Itsestämme saatamme siinä sivussa oppia paljon enemmän kuin jalkapallosta. Kummatkin hyviä syitä tutustua tähän kirjaan.

***

Itselleni Rosendahlin kirja avasi kaksi ”muistolähdettä” eli 1980-luvulla tekemäni Gradutyön Urheilu kertomuksena, jossa sosiologisoin omia urheilu- ja etenkin jalkapallokokemuksiani. Rosendahlin seuraajanäkökulman yhdistäminen omaan pelaajanäkökulmaani syvensi myös omaa tulkintaani tuosta ajasta. Sähköinen julkaiseminen antaa mahdollisuuden liittää tähän joitakin lukuja tuosta gradustani, jonka pohjalta myös julkaistiin useita artikkeleita kirjoissa ja muissa julkaisuissa.

Tiihonen, Arto (1997) Katsojat. Teoksessa Pakkanen, Jukka & Lahtinen, Esko S. (toim.): 11 ja pallo. Suomen Palloliiton juhlakirja.
Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.
Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.
Tiihonen, Arto (1992) Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.
Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.
Tiihonen, Arto (1992) Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.
Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.
Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.
Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Toinen vielä osin ammentamaton ”lähde” liittyy viime vuosina uudelleen virinneeseen jalkapallokirjoittamiseeni blogien muodossa. Siinäkin on kyse henkilökohtaisen kokemuksen yhdistämisestä havaintoihin ja teorioihin jalkapallosta. Tavallaan on sääli, että Rosendahlin kirja on vain perinteisessä kirjan muodossa, vaikka juuri siihen formaattiin se sopiikin. Aika moni nykyään kuitenkin klikkailee itsensä tietolähteille. Kyse ei kuitenkaan ole vain digitalisoidusta muodosta, vaan myös vertaisasiantuntijuudesta. Olisi todella mukavaa, jos aika ärhäkkäästi käyttäytyvä futiskommentoijien joukko lukisi tämän Rosendahlin teoksen ja siirtäisi painopisteen ”yhden ainoan totuuden” väittämisestä siihen, että he opettelisivat ymmärtämään sen oman totuutensa rakentumista omien elämän- ja jalkapallokokemustensa kautta. Suomalainen jalkapallokeskusteluhan saattaisi tulevaisuudessa olla maailman luokkaa, vaikka Huuhkajat eivät ikinä pääsisikään MM- tai EM-kisoihin. Aika hyvä tavoite sekin…

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta

Jalkapallopäiväkirjoja

Jalkapallopuhetta

 

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.
Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.
Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.
Tiihonen A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.
Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.