Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija.

”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto.

Myös kirjan kuvitus on riemastuttavaa kertoessaan ajankohdan hius- ja pukeutumistyyleistä, jotka nyt ovat tuttuja lähinnä retrotuotteiden kautta. Mutta ihmiset vaatteiden sisälläkin olivat erilaisia. Harri juoksi ja hiihti, ei bodannut, aerobicannut tai skeitannut – se näkyy hänen ruumiillisesta habituksestaankin.

Palaan myöhemmin sekä hiihtotekniikka- että ruumiin harjoittamisen kysymyksiin tarkemmin, mutta tämän blogin lukijan on myös hyvä miettiä juuri tätä meidän aikaamme ja sen erityispiirteitä. Kohta sekin on historiaa ja se, mitä pidämme ainoana mahdollisena ratkaisuna osoittautuu ehkä nopeastikin vain yhdeksi mahdollisuudeksi. Katsokaa vaikkapa sprintterityyppien muuttumista vuosien varrella.

Silloisten lehtien tapa kirjoittaa hiihtokilpailuista ja yleensä urheilusta on jo museotavaraa, mutta monille  tuon ajan eläneille vieläkin elävää historiaa. Kirjaa lukiessa sitä huomaa kaipaavansa.

Tänään samoista asioista eli vaikkapa 50 kilometrin hiihdon erittäin pitkästä väliaikoja ja tuntemuksia sisältäneestä reportaasista ei saa lukea kuin iskevän otsikon, lyhyen tulosliuskan ja ehkä videoklipin, jossa voittaja ei kerro mitään kilpailusta. Monille aikalaisilleni riittää toki pelkkien väliaikojen lukeminen; niiden avulla pystymme kuvittelemaan koko kisan.

Ero on valtaisa nykypäivään. Viime vuodelta mieleeni jäi Iivo Niskasen mainoskuvakohut eli muutama ”kielletty” kuva ja videoklippi, vaikka olisin halunnut kuulla Iivon ja hänen valmentajansa kertovan, miksi suksi ei luistanut odotetulla tavalla tai miten joku hiihto eteni kilometri kilometriltä. Tällaisia artikkeleita lehdissä oli ennen pilvin pimein – lukekaa vaikka tämä kirja. Jokaisesta kilpailusta löytyvät tarkat raportit niin lehtimiesten kuin yleensä Kirvesniemen itsensäkin raportoimana.

Yksi pieni esimerkki kuvannee paljon: Harri Kirvesniemi kuvaa jokaista hiihtoaan eri kilometrimäärien, mutta myös maastokohtien suhteen. Hän kertoo, jos on aloittanut liian lujaa tai jos jokin maastokohta, vaikkapa jyrkkä nousu, ei luonnistu riittävän hyvin. Hän myös vertailee omia ominaisuuksiaan ja jaksamistaan toisten hiihtäjien vastaaviin. Tämähän on erittäin kiinnostavaa.

Viime vuosina vaikkapa yhteislähtökilpailu on edennyt niin, ettei juuri muilla kuin Petter Northugilla ole ollut mahdollisuuksia voittoon, koska hänen ominaisuutensa ovat ylivertaiset loppukiriin. Mikä voisi olla tylsempää. Jos joku moittii 50 kilometrin väliaikalähtökilpailua tylsäksi tämän kirjan lukemisen jälkeen, niin…

Kaksi lukutapaa: Urheilijan polku ja omat polkumme  

Tällaisen kirjan arvioiminen on minulle erityisen haastava ja mieluisa tehtävä monestakin syystä. Vaikka en korostaisikaan oman polkuni risteämistä Harrin (ks. http://www.miksiliikun.fi/2015/02/24/falunin-1974-legendat-ja-totuudet/) ja myös Jorman (https://www.facebook.com/miksi.liikun, 11.6.2016) polkujen kanssa, niin se ei voisi olla vaikuttamatta arviointiini.

Siksi on järkevää, että luen kirjaa ensin tästä päivästä käsin arvioiden sitä suhteessa siihen puheeseen, jota tänä päivänä valmennuksesta ja urheilijan polusta käydään. Nostan esiin muutamia tämän päivän teemoja ja katson, miten niihin aiemmin vastattiin. Voiko näin oppia jotakin?

Toinen lukutapani onkin sitten puhtaan henkilökohtainen. Sen tarkoituksena on avata kirjan kuvaamaa aikakautta omasta – Harrin kanssa melko likeisestä – perspektiivistäni käsin. Vien tarinaa myös pidemmälle, jotta urheilijan polun jälkeinenkin aika avautuisi lukijalle ainakin kahden aluksi samanlaisen ja myöhemmin erilaisen polun kautta.

Avaan myös joitakin omia tulkintojani tuon ajan urheilemisesta, joita analysoin vuonna 1990 valmistuneessa liikuntasosiologian pro gradussani Urheilu kertomuksena ja useissa artikkeleissani myös myöhemmin. Mannisen Jorman kuvaus täydentää mainiosti tuota omaa jo lähes 30 vuotta sitten kerrottua tarinaani, sillä se tuo siihen valmentajan ja tietysti muutenkin erityyppisen ihmisen näkökulman.

Minua ei tietysti voi urheilijana verrata mitenkään Kirvesniemen Harriin, mutta olin kuitenkin yksi niistä tuhansista innokkaista junioriurheilijoista, jotka haaveilivat huippu-urheilijan urasta. Gradussanikin yritin kertoa, minkälaisia valintoja minä ja monet muut kanssani teimme sen ajan yhteiskunnassa.

Yhteistä taivaltamme tuntemattomalle lukijalle vihjeeksi, että vuonna 1974 Harri voitti 16-vuotiaana hiihdon piirinmestaruuden, oli Hopeasompafinaalissa 20., voitti viestin ja hän oli neljäs sekä maastojuoksun että 1500 metrin SM-kisoissa. Myös minä voitin hiihdon piirinmestaruuden, olin Hopeasommassa 14-vuotiaana 40., voitin viestin, kuten Harrikin, samassa seurassa, eri sarjassa tosin. Kesällä juoksin sekä pika- että kestävyysmatkoja jonkin verran, mutta sen lisäksi voitin SM-hopeaa jalkapallossa ja tulin valituksi kisojen All Stars –joukkueen oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Myöhemmin opiskelimme liikuntatieteellisessä tiedekunnassa valmennuslinjalla, mutta kovin läheisiä me emme kuitenkaan ole olleet – vai olemmeko sittenkin? Harri – ja koko mikkeliläinen urheiluperhe – vaikutti meihin kumpaankin varmasti voimakkaasti. Jo isämme hiihtivät samassa legendaarisessa maineessa olleessa maakuntaviestijoukkueessa, joka voitti ennen Harrin aikakautta edelliset maakuntaviestit Mikkelin maalaiskunnan joukkueessa 1950-luvun vaihteessa.

Hengitimme samaa urheilun täyteistä ilmaa niin kodeissamme kuin sen ajan Mikkelissäkin.

Miten tullaan huippu-urheilijaksi?  

Jorma Manninen kertaa Harrin uran alkuvaiheet kahdella tasolla erittäinkin tarkasti. Ensimmäinen on Harrin tulosten tai oikeastaan suorittamisen kehittyminen. Valmentaja ja urheilija kirjaavat tarkasti harjoitusohjelmat ja varsinkin niiden toteutumisen sekä kilpailulliset tulokset ja molempien osalta Harrin omat tuntemukset.

Tuohon aikaan vasta kehiteltiin fyysisiä ”laboratoriotestejä”, joten varsinkin juoksuaikojen kirjaamiset olivat tärkeitä mittareita, joita täydennettiin omilla havainnoilla kunnosta, väsymyksestä ja muista harjoitteluun ja kilpailuun liittyneistä asioista.

Näissä asioissa olisi nykyisilläkin huipuilla varmaan opittavaa, sillä kaiken valmentautumisen tarkoitushan on lisätä urheilijan itsetuntemusta. Nykyään tuntuu, että varsinkin hiihtäjät osaavat kyllä kertoa testituloksistaan, mutta omasta hiihtämisestään he eivät osaa kertoa lähellekään niin tarkasti kuin Harri ja aikalaisensa, joilla ei ollut ”laboratoriomiehiä” kertomassa maitohappojen jne. määristä.

Kirjaa lukiessa tuntuukin, että isännästä on tullut renki testien koko ajan kehittyessä. Harrin uran alkuvaiheissa testejä vasta otettiin käyttöön. Hiihtoliiton valmennusjohto eli Heikki Kantola ja Immo Kuutsa suhtautuivat erittäinkin myönteisesti tieteen hyväksi käyttöön valmennuksessa, kun vanhan liiton miehet Juha Mietoon asti eivät niistä paljon perustaneet.

Kirjan perusteella saa kuvan, jonka mukaan Kirvesniemi liikuntabiologian opiskelijanakin odotti tieteeltä ja testeiltä paljon, mutta Manninen oli maltillisempi ja pitäytyi konkreettisemmissa mittareissa eli juoksu- ja hiihtovauhdin (nopeuden ja kestävyyden) sekä urheilijan tuntemusten analysoinnissa.

Manninen ja Kirvesniemi –parivaljakko asetettiin aikoinaan uuden aallon harjalle, koska he sovelsivat monien mielestä tieteellistä metodia valmennuksessaan. Manninen kuitenkin korostaa, että kyse ei ollut (liikunta)biologisen tietämyksen hyväksikäytöstä, vaan paremminkin johtamisen tai projektien ohjaamisen menetelmistä. Manninenhan on koulutukseltaan ekonomi ja hänen erityisosaamistaan oli harjoitusten suunnittelu, mutta myös ohjelmien soveltaminen tilanteiden vaihtuessa.

Valmentajan tuli myös opettaa urheilijaa tuntemaan itseään ja harjoitusten vaikutuksia. Ero ”itseoppineisiin” vanhoihin mestareihin tuli tässä – Jorma oli oikeastaan nykytermein ilmaistuna Harrin mentori, jonka kanssa hän saattoi peilata omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan.

Toinen kirjassa tarkkaan seurattu asia on Harrin ura lehdistön ja paikallisen yhteisöllisyyden kautta katsottuna. Harri oli Mikkelin – tai oikeastaan Mikkelin maalaiskunnan – oma poika. Kuntajako on mainittava, koska tuohon aikaan kunnat kilpailivat keskenään hiihdossa tavalla, jota tänä päivänä ei enää juuri ymmärretä.

Etelä- tai oikeastaan Suur-Savossa maakuntaviestit hiihdettiin kuntajoukkueilla, vaikka lähes kaikki alueen hiihtäjät hiihtivätkin Mikkelin Hiihtäjissä. Mikkelin Hiihtäjät oli Suomen ylivoimaisesti paras seura viestihiihdossa, mutta maalaiskunta yleensä voitti maakuntaviestin, ei tosin ainoastaan Harrin ansiosta.

Tätä kautta rakentuu kuva Harrista, joka oli omille yhteisöilleen eli Mikkelin seudulle ja suomalaiselle hiihtourheilulle varsinainen kultakimpale noustessaan uuden aallon ”akateemisena” hiihtäjänä haastamaan Juha Miedon ja muiden ”vanhan liiton” miesten mahdin melkoisella ryminällä 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

Harri sopeutui kuitenkin äärimmäisen hyvin myös vanhan kaartin miesten joukkoon, sillä hän oli jo nuoresta asti mukana mm. ”Paavon (Repo) tallissa”, jota voi pitää erittäin merkittävänä tekijänä Mikkelin seudun hiihdon nousemisessa Suomen ja maailmankin huipulle siitä alhosta, jossa alueen hiihto oli Arto Tiaisen ja kumppaneiden lopetettua 1960-luvun lopulla.

Jorma Manninen siteeraa ehkä joskus liiankin uskollisesti kopioiden aikakauden lehtiä, joissa kerrottiin sekä Harrin hiihdoista, harjoittelusta että tulevaisuuden suunnitelmista nykypäivään verrattuna erittäinkin tarkasti, mutta toisaalta tiettyä intiimiyttä välttäen.

Puhunta lehdissä oli sekin ajalle tyyppistä rationaalisuuteen ja syy-seuraus –suhteisiin tähtäävää – sokkiotsikoita saati –juttuja vältettiin. Toimittajatkin yrittivät ymmärtää hiihtäjän valmentautumisen perusteita eivätkä kirjoittaneet sensaatioita tai tunne-elämyksiä janoaville lukijoille – ehkä Hymy-lehteä lukuun ottamatta.

Hauska anekdootti lienee se, että Hymy uutisoi Harrin ja Marja-Liisan (Hämäläinen) suhteesta vasta pari kuukautta myöhemmin kuin itse satuin todistamaan tämän suhteen alkua Tornimäen laduilla ennen vuoden 1980 SM-hiihtoja.

Manninen kuvaa pikkutarkasti perheen, lähiyhteisön ja valmennustiimien suuren merkityksen, mutta itse luin liikuntasosiologina myös vähän laajemman kuvan.

Urheilemisen – varsinkin hiihdon – kulttuurinen merkitys ei ollut silloin vain median luomaa, vaan laskujeni mukaan Mikkelin Hiihtäjissä oli kirjan kattamien vuosien – 1973-1982 – aikana parisenkymmentä SM-viestimitalistia, kun mukaan lasketaan Hopeasompamestarit, nuoret ja aikuiset. Mestareitakin oli ainakin 15 kappaletta. Miesten 2-joukkuekin oli usein kymmenen parhaan joukossa ja maakuntaviesteissä kummallakin kunnalla oli kaksi laadukasta 10-henkistä joukkuetta, joihin oli valtava kilpailu. Näistä potentiaalisista huipuista vain Harrista tuli kansainvälinen huippu, mutta kansallisen tason – saati paikallisen tason – tähtiä oli pilvin pimein.

Mannisen mainion Harri-kuvauksen rinnalla pitäisi oikeastaan lukea Raution Vesan, Hämäläisen Veijon, Hokkasen Jarmon, Mustosen Osmon, Tiaisen Hannun, Taskisen Timon ja Kurunmäen Saaran (myös Jorman valmennettava) tai Ollikaisen Eevan tarinat, sillä vaikka Harri erottautuikin jo varsin nuorena erityistapaukseksi, niin nämä suurin piirtein saman ikäiset hiihtäjät olivat 16- ja jopa 18-vuotiaina lähes yhtä hyviä kuin Harri. Näistä suurin osa myös satsasi tosissaan hiihtoon ainakin muutamien vuosien ajan.

SM-viestimestaruuksia saivat Harria vähän vanhemmat kansalliset huiput, kuten Pentti Vahvaselkä, Kalevi Ollikainen ja Markku Sairanen. Erikseen on vielä mainittava, että Mikkelissä oli tuohon aikaan hiukan vanhempia supermiehiä, kuten Kuvan Tauno ja Tiihosen Pekka, jotka olivat voittaneet nuorten mestaruuksia, lopettaneet hiihtämisen eri syistä ja aloittineet myöhemmin uudestaan jatkaen uraansa ikämiessarjoihin asti hyvällä kansallisella tasolla. Harrin lisäksi suuri osa hiihtäjistä oli myös melko hyviä kestävyysjuoksijoita. Mikkelissä oli samaan aikaan myös joukko lupaavia hiihtäjiä, jotka valitsivat lajikseen lopulta jalkapallon, koska olivat siinäkin Suomen parhaimmistoa.

Sosiologisesti tämä on erittäin kiinnostavaa, sillä ”hiihdettiin sitä muuallakin”. Miksi Mikkelissä oli  ”talentteja” valtavasti, mutta silti vain yhdestä tuli hiihdon ”ikoni”? Kirja ei anna tähän kysymykseen vastausta, vaikka yhden urheilijan polun Manninen kuvaakin erinomaisesti.

Sen voi ehkä sanoa jo tässä, että harjoittelun määrä – vaikkapa tuo paljon mainostettu 10 000 tuntia – tuskin on käypä selitys, sillä muutkin harjoittelivat tuolloin määrällisesti todella paljon. Ja toisaalta: Harri nousi maailman huipulle jo ennen kuin tuo 10 000 tuntia tuli hänellä täyteen.

Totta tietysti on, että (lähes) kaikki huippu-urheilijat ovat harjoitelleet tuon 10 000 tuntia päästäkseen huipulle. Samalla totta on, että 10 000 tuntia harjoitelleita urheilijoita on pilvin pimein ja silti vain murto-osasta tulee todellisia huippuja. Parempia selityksiä kaivataan.

Mannisen kirja valottaakin tuota Harrin urheilijan polkua mainiosti eikä hän unohda keskinäisen kilpailun ja samalla keskinäisen tuen suurta merkitystä. Harrin ei tarvinnut harrastaa kovin paljon eksistentiaalista pohdintaa kysymyksestä: miksi hiihdän/urheilen, kun oli selvää, että jos Harri ei lähtenyt jonakin iltana treenaamaan, niin naapurin pojat ja tytöt siellä ladulla kuitenkin olivat.

Esimerkiksi kirjassa monesti mainittu Urpolan valolatu oli joskus kuin pyssyllä ammuttu, kun Mikkelin ja lähiseudunkin huiput, laaja nuorisokaarti, mutta myös virkistyshiihtäjät kuluttivat töyssyille tämän 2,5 kilometrin lenkin höylätessään sitä niin kauan kuin Mikkelin kaupunki piti valoja päällä. Joskus vielä sen jälkeenkin jatkettiin.

Kun hiihdon ja yleisurheilun tai vaikkapa painin harrastaja- ja kilpailijamäärät ovat pudonneet noista vuosista ja lajien merkitys julkisuudessakin on pienentynyt, niin samanlaista ”boostia” eivät nykynuoret voi kokea eivätkä ymmärtää eivätkä sitä, mitä hiihtomenestys merkitsi tuohon aikaan.

Tämä olisi tietysti myös meidän vanhempien ja päättäjien ymmärrettävä paremmin – urheilemisen merkityksen rakentamiseen tarvitaan nykyään paljon enemmän työtä kuin aiemmin. Mannisen kirjasta tämän faktan voi lukea, vaikka Jorma ei sitä alleviivaakaan, sillä se oli sitä ilmaa, jota silloin hengitettiin.

Menneestä oppiminen täytyy tehdäkin taiten. Jos Harrille olisi sanottu, että ota oppia 1930- tai 1940-luvun huippuhiihtäjistä, niin se olisi tuntunut tosi kornilta. Jo 1960-luvun huiput ”dissattiin” kymmenen vuotta myöhemmin ”vanhan kaartin” miehinä.

Miksi näin ja miksi nyt pitäisi kuunnella Harrin ja Jorman tarinaa – eikö maailma ja valmentautuminen ole muuttunut aivan valtavasti näinä kuluneina 30-40 vuotena? Maailma on toki muuttunut, mutta ei ehkä urheilijan näkökulmasta kuitenkaan niin paljon kuin kuvittelisi. Toki kulttuurin muutoksia täytyy osata lukea.

Katsoin telkkarista nopeasti tämän päivän suomalaisten hiihtäjien kesätapahtumaa, jossa he kilpailivat rullasuksihiihdossa ja maastojuoksussa kesäkuun lopulla. Jorma Manninen ehdotti kirjassaan myös syksyisin järjestettäviä maastojuoksun SM-kisoja, joissa juoksijat, hiihtäjät ja suunnistajat voisivat ottaa yhteen toisiaan sparraten. Harrihan kävi kiusaamassa huippujuoksijoita lähes joka kevät maastojuoksun SM-kisoissa.

Tuo mainittu kesätapahtuma, joita norjalaiset paljon järjestävät, ovat niitä Mannisenkin usein peräänkuuluttamia välitavoitteita, joissa urheilija voi testata konkreetisti itseään toisia vastaan. Se on ”Jorkun” mielestä tarkempi testi kuin tunnetut laboratoriotestit, joissa ”samoilla milleillä (millilitroilla/kg) voi juosta tai hiihtää aivan eri vauhtia”. Siksi Matti Heikkisen voitto norjalaisten kesärullasuksihiihdoissa on henkisesti, ei ehkä fyysisesti, hyvin tärkeä asia urheilijalle.

Toinen syy, miksi Harrin tarina kannattaa lukea on ainakin yhtä tärkeä. Kun esimerkiksi kestävyysjuoksutulokset paranivat valtavasti 1940- tai 1950-luvulta lähtien 1970-lukuun verrattuna, niin valmennustietouden lisääntyessä eksponentiaalisesti 1970-luvulta lähtien tähän päivään, ovat juoksutulokset kuitenkin heikentyneet absoluuttisesti Harrin nuoruusvuosista.

Harrin ikätoveri pika-aituri Arto Bryggare sanoi jossain haastattelussa, että jos hän olisi osannut harjoitella niin kuin nykynuoret, niin tulokset olisivat olleet paljon parempia. Ihmetellä täytyykin, miksi nykyaiturit eivät silti pääse lähellekään ”Artsin” aikoja, eivätkä nykykestävyysjuoksijat pärjäisi ”Hartsalle”. Jotakin tehtiin varmaan ennen paremmin?

Ehkä siksi onkin parempi nykynuoria kohtaan, että otan vain yhden esimerkin siitä, miksi juuri Harrin valmentautumisesta kannattaisi nykynuorten ottaa oppia. Harri juoksi vuonna 1980 vain pari ratakilpailua eikä enää harjoitellut juuri lainkaan juoksua – 5000 metriä taittui silti aikaan 14.14,8 (ennätys huikea 13.54,4), joka tuohon aikaan tuntui lähes tavanomaiselta elettiinhän vielä Virénin, Vainion ja Maaningan huippuvuosia.

Viime vuonna (2015) Harri muuten olisi Kalevan kisoissa sijoittunut omilla ennätyksillään seuraavasti eri matkoilla (mukana myös voittajan aika): 1500 metriä: Harri 3.55,3 (1)/ 3,56,4; 5000m 13.54,4 (1) /14.35; 10 000m: 29.55(3)/ 29.46.

Onkin mahdollista, että Harrin valmentautumisesta voisivat hyötyä juoksijat ja muut kestävyysurheilijat jopa enemmän kuin hiihtäjät, koska luistelutekniikka, välineet ja vartalon eri lihasten merkitys on muuttanut melko ratkaisevasti hiihtovalmennusta. Mutta jos ”kakkoslajin” harjoittelulla voittaisi nykyhuiput mennen tullen juoksussa, joka ei ole muuttunut miksikään, niin kyllähän voisi ajatella, että Harrin harjoitusmääristä ja –menetelmistä olisi edelleen suurta hyötyä.

Yllätyinkin myönteisesti, kun näin miten kevyesti Iivo Niskanen juoksi voittoon tuossa televisioidussa juoksutapahtumassa. Ehkä historiasta tai Norjasta on jotain jo opittukin?

Huippu-urheilijaksi kasvaminen vaatii yleensä suotuisan kulttuurisen kasvualustan. Sellainen Harrilla oli perheessään ja lähiympäristössään 1970-luvun erittäin urheilullisessa Mikkelissä. Myös hiihtourheilun merkitys oli kansallisesti ja kansainvälisestikin erittäin korkea.

Jos tilanne ei ole niin suotuisa kuin Harrilla, niin jokin minimitaso urheilemisen kulttuuriselle merkitykselle täytyy kuitenkin löytyä, jotta urheilija kokisi harjoittelun mielekkäänä. Jos niitä merkityksiä ei luontaisesti löydy, niin urheiluihmisten pitää niitä tietoisesti rakentaa.

Hyvä esimerkki on aiemmassa blogissani  (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/) kuvaamani ”legendojen ottelu” Mikkelin Urheilupuiston 100-vuotisjuhlassa, jossa palasimme mikkeliläisen jalkapallon suuruuden aikoihin 1970-luvulle.

Sellaiset tilaisuudet tulisi kuitenkin hyödyntää myös tätä ja tulevaa aikaa ajatellen. Myös nuori urheilija voi ymmärtää harjoittelunsa tärkeyden, kun näkee, miten vanhoja staroja kunnioitetaan. Kaikista ei tule ”hiihdon ikoneja”, mutta paikallinen kuuluisuuskaan ei ole huono tavoite puhumattakaan siitä, että oma identiteetti kasvaa tavoitteellisessa toiminnassa.

Laadukas valmennus on toinen erittäin tärkeä tekijä, jonka ansiosta huipulle voi nousta. Jorma Manninen kuvaa tätä puolta ansiokkaasti ja tavalla, joka pistää varmasti monet nykypolven valmentajat ajattelemaan asioita uudelleen ja ottamaan oppia Jorman ja Harrin menetelmistä. Tai ainakin toivoisi, että tällaista pohdintaa syntyisi.

Edellisestä huolimatta huomasin ihmetteleväni muutamia seikkoja Harrin harjoittelussa ja tuloksissa. Harrihan nousi aivan kansainväliselle huipulle varsin nuorena. Harri ei kuitenkaan ollut ainut nuori hiihtäjä, joka tuolloin löi itsensä läpi ja iäkkäätkin pärjäsivät ”vanhentuneilla” metodeillaan yllättävän hyvin.

En olekaan varma, olivatko Harrin harjoitusmenetelmät kuitenkaan kovin poikkeavia muihin huippuhiihtäjiin verrattuina. Leireilläkin oltiin paljon yhdessä eikä Harrin menetelmissä näin kirjan luettuanikaan mitään supermullistavaa ollut.

Toinen tulkinta on se, että hyvinkin erilaisilla menetelmillä voi päästä huipulle. ”Totuus” lienee jossain noiden ääripäiden välissä eli valmennuksen perusteet ovat varmaan aina jossain määrin samanlaisia ainakin maajoukkuehiihtäjillä, jotka leireilevät ja kilpailevat tiiviissä porukassa. Yksilöllisten erojen huomioiminen on se vaativa tehtävä, sillä esimerkiksi Harrin aluksi kehittämistä vaatineiden ylävartalon lihasten vahvistaminen ei ollut joillekin muille hiihtäjille lainkaan niin tärkeää.

Toisaalta olisi voinut kuvitella, että Harri olisi erinomaisen alun jälkeen jopa dominoinut kansainvälistä hiihtoa vuoden 1982 jälkeen, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Systemaattinen ja kumuloitunut harjoittelu ei vienyt Harria odotusten mukaisesti sitä pientä askelta ylöspäin, joka olisi tarvittu pronssilta tai pistesijoilta kultaan.

Tämä voi johtua joistakin Harrin lähtökohtaisista ominaisuuksista, joita ei laadukkaalla valmennuksellakaan kyetty ratkaisemaan aivan täydellisesti. Melkein aina löytyi myös joku tai joitakuita, jotka olivat ”täydellisempiä” hiihtäjinä – mainittakoon Harrin uralta vaikkapa Gunde Svan, Björn Daehlie tai Mika Myllylä.

Yksi selittävä tekijä on hiihdon kehittyminen perinteisestä vuorohiihdosta, puoliluistelun kautta kahdeksi eri lajiksi. Harri oli kuitenkin oppinut nuorena vain perinteisen tyylin, joten nuoremmat sukupolvet olivat teknisesti ja motorisesti lähtökohtaisesti parempia luistelijoita – aivan kuten Toni Nieminen oli parempi V-tyylin hyppääjä opittuaan lajin alunperin tällä tyylillä.

Ehkä oli myös niin, että Harrin sinänsä loistava perinteisen tekniikka olisi ollut tappavan tehokas ellei luistelumaisuus olisi tullut sotkemaan peliä yhä enemmän juuri vuoden 1982 jälkeen ennen kuin lajit lopullisesti eriytyivät toisistaan.

Mielenkiintoista olisikin lukea, miten Harri ja Jorma yrittivät ratkaista tämän tekniikkahaasteen, sillä vuoteen 1982 mennessä siihen ei juuri puututtu muuten kuin ylävartaloa kehittämällä. Luisteluhiihtohan on kuitenkin mullistanut hiihtäjien ruumiillisen habituksenkin tekemällä heistä lihaksistoltaan enemmän luistelijoiden kaltaisia – toki nykyään vaaditaan taas enemmän ylävartalon voimaa tasatyönnön muodostuttua nopeimmaksi etenemistavaksi.

Vanhoja urheilulähetyksiä ja –kuvia katsomalla huomaa myös, miten alppinistit ovat aivan erilaisia kuin Ingemar Stenmarkin aikaan tai kuinka pikajuoksijoiden habitus on muuuttunut vain reilun kymmenen vuoden aikana. Kehitys on näissä lajeissa ollut päinvastainen: ”hernekepeistä” on tullut bodareita ja päinvastoin. Näin lajien pieniltä vaikuttavat muutokset – kuten vaikkapa taipuvat kepit slalom-lajeissa – vaikuttavat urheilijatyyppeihin ja tietysti vahvasti harjoitteluun.

Jorma Mannisen ja Harri Kirvesniemen yksi tärkeimmistä pointeista liittyy juuri edelliseen asiaan eli siihen, miten hiihtäjä pystyy tai osaa hiihtää riittävän kovaa ja samalla taloudellisesti. Pystyminen liittyy osaltaan aerobisen ja anaerobisen energiantuoton yhteensovittamiseen niin, että kapasiteetti riittää erilaisten maastokohtien ja esimerkiksi yhteislähtökisoissa ja viesteissä erilaisten vauhdinjakojen mukaisen vaihtelun vaatiessa käyttämään kulloisessakin tilanteessa optimaalista vauhtia.

Osaaminen taas pitää sisällään taidon hiihtää ainakin yhtä kovaa maksimivauhtia kuin kilpatoverit. ”Millit” eivät auta, jos kaveri osaa kuljettaa sukseaan nopeammin ja taloudellisemmin.

Harrin alkupään uran kilpailuraportteja lukiessa huomasi usein, että Harri pystyi hiihtämään kovempaa kuin kilpakumppaninsa, mutta (nopeus)kestävyys ei ollut vielä riittävän hyvällä tasolla 15 kilometrinkään ”paahtamiseen” täysillä alusta loppuun. Se on ihmetyttänyt minua jo noista ajoista lähtien, sillä useinhan ajateltiin, että Harrin nopeus ei riittäisi kovaan menoon. Tämähän oli yksi syy valita hiihto juoksun sijastakin.

Muistan Harrin vitsailleen tuolloin niin tärkeänä pidetyn lihassoluanalyysin jälkeen omaavansa 70 prosenttia hitaita lihassoluja ja 30% ”vielä hitaampia”. Tämä ristiriitaisuus lienee yksi asia, jota Harri ja Jorma eivät aivan täydellisesti kyenneet ratkaisemaan Harrin uran aikana. Eikä se arvoitus kirjankaan pohjalta minulle avautunut.

Urheilu ei olisi urheilua, jos kaikki menestymiseen liittyvät tekijät pystyisi analysoimaan ja ratkaisemaan. Juha Mietoa pidettiin suurkilpailujen epäonnistujana, mutta sellainen oli pitkään myös Oddvar Brå. Kummatkin olivat Harrin tavoin tasaisen vahvoja suorittajia ja ”välikisojen” voittajia, mutta suuret voitot kiersivät heitä pitkään. Thomas Wassberg, Svan ja Daehlie taas voittivat jopa liikaa suhteessa yleiseen, toki loistavaan, tasoonsa, kun taas monet saivat, mitä ansaitsivatkin. Lisäksi urheilussa on aina yllättäjiä.

Harri Kirvesniemen kohdalla menestyksen arvioiminen on kirjan perusteella monitahoinen tehtävä. Koko ajan valmentaja ja hiihtäjä kehittävät itseään ja suuretkin koitokset ovat ikään kuin valmistautumista tulevaan. Nuorena hiihtäjänä Harrikin odotti olevansa ehdottomalla huipulla 1980-luvun puolivälissä 25-30 –vuotiaana. Ilman sairastelua Harri olisi kuitenkin voinut ottaa kultaiset mitalit jo vuonna 1982, mutta se ainut MM-kulta tulikin vuonna 1989 ja viimeinen suurkilpailu Lahdessa 2001 toi vielä 4. sijan 15 kilometrillä.

Väistämättä sitä ajattelee, miten pienestä on täytynyt olla kiinni lähes vuosittain reilun 20 vuoden ajan etteikö Harri olisi voinut voittaa paljon nykyistä enemmänkin.

Tylsin vastaus on: kilpailun ääretön kovuus, jossa kovimmat voittavat. Toinen salamyhkäisempi selitys on tietysti epäreilujen menetelmien käyttö laajasti kansainvälisessä hiihdossa. Itse olisin kirjan luettuani valmis kallistumaan kolmanteen tulkintaan, vaikka teos toki kuvaakin vain kilpauran alkuaikoja.

Se on, että Harrille hiihtäminen ja urheileminen oli ennen kaikkea elämäntapa, johon hän suhtautui ammattimiehen tavoin. Menestys ei ehkä ole sellaiselle ihmisille kuitenkaan kaikki kaikessa. Hän rakastaa sitä mitä tekee.

Kirjassa kiinnittää huomionsa siihenkin, että Harrin ei juurikaan tarvinnut huolehtia taloudestaan edes nuorena poikana. Todennäköisesti vanhemmat tukivatkin häntä aluksi, mutta aika pian hiihdosta tuli Harrin ammatti. Vaikka asiaa ei enemmälti avata kirjassa, niin kyllähän sen ajan hiihtäjät aivan yleisesti olivat täysammattilaisia, joita suksitallit tukivat ainakin riittävästi.

Kyse ei toki ole vain rahasta, vaan suhtautumistavasta, jonka Harri varmaan oppi myös isältään. Kaikki hiihtämiseen liittyvät asiat tehdään ammattimaisesti ja pieteetillä, mutta silti jollakin tavoin savolaisella leppoisuudella.

Oletan, että myöhemminkin perheen kasvettua ja monenlaisten erilaisten tehtävien – mm. kahden huippuhiihtäjän harjoittelun ja kilpailujen – yhteensovittaminen vaatii suhtautumistavan, josta Mannisen kirja oivallisesti kertookin. Se on tulevaisuuteen suuntaavan suunnitelmallisen ihmisen jatkuvan monipuolisen kehittymisen tie. Se joko tuo olympiakultaa tai sitten ei. Tärkeintä on kuitenkin kulkea tuo tie. Oletan, että Jorman ja Harrin näkemykset olivat tässä suhteessa hyvin samanlaiset.

Yksilölajien harrastaminen vaatineekin tiettyyn rajaan asti tuollaista rationaalista suhtautumistapaa. Kannattaisi kuitenkin lukea tätä kirjaa rinnan Harrin siskontyttären, aitajuoksija, Manuela Boscon omaelämäkerrallisen teoksen (Ylitys, 2012, Teos) kanssa.

Siitähän ei tunteita ja osin aika lyhytjänteistä suhtautumistapaakaan puutu. Tuntui, ettei Manuela oikein löytänyt itselleen sopivaa valmentajaa tai mentoria ja ehkä siksi hänen uransa ei yltänytkään enon uran mittoihin. Valmentajan ja valmennettavan suhde onkin hyvin herkkä suhde – Mannisen kirjasta olisi mieluusti lukenut enemmänkin tästä Harrin ja Jorman välisestä siteestä myös Harrin näkökulmasta.

Ehkä nuorelle urheilijalle neuvoksi voisi kuitenkin antaa sen, että urheilemisesta pitää tulla luonteva osa arkea. Tämä Harrin nuoruusvuosia käsittelevä osa ei valitettavasti kerro perheellisen huippu-urheilijan arjesta, josta olisi todella tärkeää saada lisätietoa. Monella nuorellahan on sellainen käsitys, ettei huipulle voi päästä ellei panosta siihen itsekkäästi aivan kaikkea. Voidaanhan tietysti spekuloida silläkin, että entä jos Harri olisikin pysytellyt sinkkuna ja satsannut kaiken vain omaan uraansa, niin…

Itse kuitenkin uskon – ja esimerkkejäkin on paljon – että parisuhde, perhe ja muu elämä ovat useimmille urheilijoille myös urheilu-uraa tukevia asioita. Ja Harrin tapauksessa se myös selittää osaltaan uran järjettömän pituuden. Uran, joka on jatkunut hiihtämisen kehittämisen merkeissä kilpahiihdon lopettamisen jälkeenkin.

Mannisen Jorman kertomus Harri Kirvesniemen tiestä huippu-urheilijaksi keskittyy uran alkuvuosiin, vaikka loppupuolella muistutetaan Harrin koko uran saavutuksista, tuloksista ja jopa valmennuskäsityksistä. Kirja melkein huutaa jatko-osaa, jossa valmentaja kertoisi – ehkä jopa valmennettavansa kanssa – myös loputkin tästä kaikkia kiinnostavasta saagasta. En tiedä, voiko sanoa, että Harri ja Jorma ovat ikään kuin velkaakin sen meille urheilun ja hiihdon ystäville.

Tämän kirjan lukemisen jälkeen siltä tuntuu vahvasti, sillä niin voimakkaasti tässä kirjassa on annettu ymmärtää narratiivin voima myös valmennuksessa. Tarinasta eli eletystä, mutta vielä elämättömästähän on kyse myös urheilijan polku –metaforassa. Nyt tuo aloitettu polku jää ikävästi kesken vähän kuin Hollywood-elokuvissa, jossa nuoruuden haasteista selvinnyt sankari sitten ”elää onnellisena elämänsä loppuun asti”.

Ymmärrän Jorman valinnan ja tällaisenakin kirja on ehdottomasti tärkeä aikalaisdokumentti, joka on edelleen monilta osiltaan ajankohtainen. Harrin tarina ei kuitenkaan noudattanut tuota Hollywood-mallia, kuten kaikki tiedämme.

Ehkä minä luen tästä kirjasta vielä yhden nyanssin, jolla on merkitystä valmennuksen kehittämisessä. Urheilussa ja valmennuksessa erityisesti on ollut ja on edelleen faktatieteistä ja ehkä osin myös puhumattomuudesta johtuva pakkomielle ”totuuksiin”. Manninenkin kritisoi tai ainakin ihmettelee tätä useassakin kohtaa kirjaa kuunnellessaan hiihtoliiton valmennuspomoja tai ”hiihtobiologian” laitoksen professoreita, joiden maailmassa eletään organisaatiolähtöisesti eikä ”urheilija ensin”, kuten nyt pitäisi vallitsevan doktriininkin mukaisesti edetä.

Se nyanssi on, että kertoessaan yhden urheilijatarinan kunnolla, tulee kertoneeksi monesta muustakin tarinasta oleellisia asioita. Se ei ole yksi ainut totuus, mutta antaa eväitä ymmärtää muita mahdollisia polkuja ja totuuksia.

Mannisen Jorkku on tehnyt merkittävän työn kootessaan yksiin kansiin Kirvesniemen Harrin ja oman tarinansa – ja samalla ainakin osan meidän mikkeliläisten ja suomalaisten aikalaisten – elettyä elämää.

Omat mahdolliset polkumme

Lähtökohtamme Harrin kanssa olivat siis hyvin samanlaiset. Urheileva perhe, kannustava urheiluyhteisö, riittävästi menestystä nuorena ja halu kehittyä yhä paremmaksi. Aluksi ajattelin, että meidän eromme liittyy pitkäjänteisyyteen tai siihen, että itse en ole niin kärsivällinen luonne kuin Harri oli ja ehkä on vieläkin. Varmaan se selittää osin lajivalintaamme, vaikka rakastan hiihtämistä edelleenkin yhtä lailla kuin jalkapalloa.

Kiinnostavaa ei huippu-urheilun näkökulmasta ole se, miten minä pärjäsin urheilijana, mutta kiinnostavaa on pohtia niitä valintoja, joita jokainen urheilijasukupolvi tekee nuoruudessaan. Tärkeää on silloin tietää, mitä eri valinnat saattavat tarkoittaa myöhemmässä elämässä. Vaikka nykyään käytetäänkin ”duaalimallia” eli opiskelun ja urheilun yhdistämistä, niin liikaa tietoa näiden valintojen merkityksistä ei kuitenkaan ole.

Keskityn tässä vain yhteen pointtiin eli siihen, miten oma vaatimatonkin urheilu-ura voitaisiin kokea  merkityksellisenä. Jos nimittäin on niin, että vain huippumenestystä pidetään tärkeänä, niin yhä useampi luopuu tavoittelemasta sitä sen epätodennäköisyyden vuoksi. Luulen, että tämä on erittäin usein syynä suomalaisten nuorten urheilijoiden lopettamispäätöksissä. Saattaa myös olla, että varsinkin perinteisissä lajeissa tätä taakkaa koetaan enemmän kuin uudemmissa. Miten siis kokea mielekkäänä urheileminen kansallisella tai jopa piirisarjatasolla?

Meidän nuoruudessamme tällaisia urheilijoita oli paljon eikä ole syytä käydä läpi, miksi näin oli, koska kulttuurimme on toinen. Yksilötasolla tarvitaan kykyä merkityksellistää omat tavoitteensa, saavutuksensa ja jopa yksittäiset harjoitteet, kuten esimerkiksi Juoksijan harjoitusoppaassa (Anttila et al 2016) kehotetaan. Aivan tyhjiössä voivat vain poikkeusyksilöt löytää mieltä asioista, joissa muiden mielestä ei ole kovin paljon järkeä.

Kyseinen opaskaan ei kiinnitä asiaan paljonkaan huomiota, vaikka se aloitetaankin luvulla ”Juoksu on elämäntapa”. Siitä, miten juoksusta – tai mistä tahansa tekemisestä – tulee elämäntapa, on kuitenkin ensimmäisenä ja tärkeimpänä asiana kysymys. Siitä oppaassa ei sanota sitten enempää.

Harrin tarinassa ei myöskään valoteta tätä valintavaihetta muutoin kuin valintana hiihdon ja juoksun kesken. Nuoruusiässä kuitenkin valitaan myös se, millainen ihminen minusta tulee. Jos valitset hiihdon, oletko erilainen kuin valitessasi jalkapallon – tämä esimerkiksi oli minun eksistentiaalinen valintani. Myöhemmin valintana oli mm. se, opiskelenko liikuntabiologiaa tai –sosiologiaa, jatkanko futisuraani vai en, alanko valmentajaksi vai en? Ne ovat tuttuja vaihtoehtoja monelle urheilua harrastavalle nuorelle.

Itse valintakaan ei ole sinänsä kiinnostava kysymys, sillä suurin osa nuorista kuitenkin valitsee ennen pitkää urheilun lopettamisen. Siksi on kysyttävä miksi eli millä perusteilla teemme päätöksemme puoleen tai toiseen. Erityisen tärkeäksi tällaisen keskustelun tekee se, että urheilijoiksi tulisi valikoitua myös sellaisten nuorten, joilla perhe tai muu lähiympäristö ei tue urheilemisen valitsemista. Potentiaalisia huippuja voi kuitenkin löytyä perheistä ja suvuista, joissa ei ole juurikaan urheiltu. Myös ”urheilusuvuilla” on rasitteensa, jotka eivät aina kannusta nuoria urheilemaan tosissaan.

Usein kuulee kauhutarinoita perheistä, joissa lapsia kannustetaan paljon ja heiltä vaaditaan liikaa jo lapsina. Ongelma on varmasti olemassa, vaikka paljon suurempi ongelma sekä urheilun että liikunnan harrastamisen suhteen on, ettei lapsia, nuoria eikä aikuisia kannusteta liikkumaan oikeilla tavoilla tai ei ollenkaan. Huipulle tähtäävän urheilijan tapauksessa merkitysten pohtiminen on erityisen tärkeää. Merkitykset eivät kuitenkaan ole abstrakteja kuvitelmia, vaan myös erittäin konkreettisia ja ruumiillisiakin kokemuksia, joita tulkitsemme joko tietoisesti tai tiedostamattamme.

Harrin urasta voi olla vaikea löytää tällaisia asioita, koska ne ovat ikään kuin piilossa Jorman kertomassa tarinassa. Tiedän – Harri on tästä myös julkisudessa kertonut – että jotkut (epä)onnistumiset kuitenkin vaikuttivat suuresti hänen uravalintoihinsa. Hän ei kuitenkaan antanut yksittäisten kokemusten suuntaan tai toiseen vaikuttaa suureen linjaan. Tässä Mannisen Jorman vaikutus oli varmaan erityisen suuri, sillä hän jaksoi luottaa harjoittelun voimaan ja pitkäjänteiseen työhön, jonka Harri kiitettävästi toki itsekin sisäisti.

Itse olisin kuitenkin tarvinnut vaikkapa sitä voittoa tai hyvää sijoitusta, joka minulle ja Harrille olisi kuulunut vuoden 1974 Hopeasompakisojen yksilömatkoilla ilman totaalista voitelun epäonnistumista. Ei se olisi minusta huippuhiihtäjää tehnyt, mutta se olisi voinut vaikuttaa valintoihini ja myös nuoren urheilijan identiteettiini. Tällaiset, mutta myös paljon pienemmätkin kokemukset, saattavat olla merkittäviä nuorelle, joka tänä päivänä tekee valintojaan vielä paljon kompleksisemmassa kulttuurissa kuin me aikanaan.

Minullekin nuo merkitykset olivat lähes näkymättömiä ennen kuin aloin tutkia niitä ja aloin ymmärtää, miltä perusteilta olin nuorena tehnyt päätöksiäni. Gradussani tein sen hetkisen hiukan alle kolmekymppisen ymmärrykseni ja sosiologisen tietämykseni avulla tulkintoja nuoruuden urheilu-urastani. Ne ovat edelleen pääosin valideja, vaikka toki olen oppinut senkin jälkeen yhtä ja toista. Teemmekin elämästämme jatkuvasti jonkinlaista evaluaatiota. Jos joudumme kohtaamaan kriisejä tai koemme mahtavia kokemuksia, ne vaikuttavat elämänvalintoihimme.

Nuoruuden teksteissäni huokuu kuitenkin eletty elämä aivan eri tavoin kuin miten nyt voisin kuvitella tavoittavani lapsuuteni leikit tai nuoren urheilijan voitot ja tappiot. Keskeistä on kuitenkin prosessoida elettyä elämää ja kokemusten merkityksiä. Ja vaikka samanlaista analyysia ei voi suositella kaikille urheilijoille tai valmentajille, niin hirmuisen tärkeää on, että jotkut dokumentoivat ja pohtivat toistenkin puolesta yhdessä elettyä ja koettua.Niiden kautta voi peilata omia kokemuksiaan ja valintojaan.

Nuorena suhtaudumme valintoihimme melko mustavalkoisesti ja luulemme, että on olemassa se “oikea valinta”. Harri ja minä valitsimme eri tavoin lähes samoista lähtökohdista. Kliseistä olisi sanoa, että me valitsimme kumpikin oikein omalle kohdallemme. Totuudellisempaa on sanoa, että emme voi tietää, mitä toinen valinta olisi meille merkinnyt.

Kun tavoitteeni on löytää merkityksiä nykynuorten urheilijan polulle, niin en ala tässä kertomaan siitä, miten hienon valinnan tein lopettaessani urheilemisen. Tänä päivänä on paljon tärkeämpää miettiä sitä, miksi valitsisin urheilijan uran, jos olisin nykynuori. Patrik Laineelle, Sebastian Aholle ja Jesse Puljujärvelle kysymys ei ole kovin tärkeä, mutta nuorelle hiihtäjälle, juoksijalle, painijalle ja jopa jalkapalloilijalle se on se oleellisin kysymys.

Jälkisanoja

En malta olla kommentoimatta Esa Liljan kirjoitusta Kannattiko kaikki? Minä voitin olympiakultaa (HS, kuukausiliite 8/2016, 15-31), jossa hän mainiosti kuvaa painija Jouko Salomäen uraa ja elämää. Tavoite kirjoituksessa on ratkaista yhden tarinan perusteella juuri tuo olennainen kysymys huippu-urheilun ja jopa sen tärkeimmän voiton mielekkyydestä.

Tarina perustuu nostalgiselle idealle, joka tunnetaan kiteytyksessä ”toista oli ennen, kun me hiihdettiin kouluun kesättalvet kymmenen kilometriä suuntaansa”. Tuota urheilijan ”kovaa elämää” ryyditettiin tarinassa myös oudoilla oletuksilla siitä, että nykypäivänä huippupainijoita arvostettaisiin ja palkittaisiin paremmin kuin 1980-luvulla. Tällaisen kuvanhan jutusta sai.

Jorma Mannisen kirjasta ei voi lukea samankaltaista tulkintaa, vaikka varmasti Harri ja aikalaisensa harjoittelivat kovaa. Näitä kovaa harjoittelijoita vain oli hiihtäjissä, juoksijoissa ja painijoissa roppakaupalla enemmän – joistakin tuli sitten olympiavoittajiakin. Ja ihan puppuahan on, että nykyhuiput noissa lajeissa kylpisivät rahassa. Päinvastoin 1980-luvulla sekä hiihtäjät että painijat olivat sekä palvottuja tähtiä että nykypäivään nähden erittäin hyvin palkittuja urheilijoita. Ja entisille urheilijoille löytyi mukavasti töitäkin uran jälkeen.

On väärin antaa nykyurheilijoille väärää kuvaa menneisyydestä, jossa kaikki muka oli huonommin. Suomessahan 1980-luvulla huonommin kuin nyt meni oikeastaan vain jääkiekossa, salibandyssä ja lumilautailussa, joista kahta jälkimmäistä lajia ei vielä oltu edes nostettu huippu-urheiluksi.

Työn tekemisen merkitystä ei urheilussa voi liikaa korostaa, mutta tuon Jouko Salomäestä kerrotun vetävän tarinan lisäksi kannattaa kyllä lukea myös tämä Kirvesniemen Harrin tarina Mannisen Jorman kertomana. Harrihan vaikuttaa siinä jälkiteollisen ajan tietotyöläiseltä – ehkä jopa luovan luokan jäseneltä, joka suhtautuu työhönsä ja itseensä varsin nykypäivään sopivalla tavalla.

Manninen vastaan Lilja –ottelu päättyykin ylivoimaiseen pistevoittoon edellisen hyväksi, jos kilpailulajina on nykynuorten urheilijan polkujen kehittäminen.

Liitän tähän vielä joitakin oman graduni lukuja, joissa käsittelen tuota samaa aikakautta omasta ja sosiologisesta näkökulmasta. Tavoite kirjallisilla tuotoksillammehan on jossakin määrin sama eli yritys ymmärtää urheilijan elämää ja valintoja.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

PROLOGI

URHEILUKOKEMUS 

LEIKINAIKA

URHEILULLISTUMISENPROSESSI

JALKAPALLOMUISTELU

SUORITUSTERVEYSRUUMIILLISUUS

JALKAPALLOMUISTELU2

JALKAPALLOKULTTUURI