Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut

Koko Suomen kansa odottaa nyt hyviä selityksiä historian heikoimmalle kesäolympiamenestykselle.  Historiasta voi toki oppia, mutta ehkä on hyvä tutustua tarkemmin nykypäivään. Parhaiten se onnistuu vertailemalla Suomea sellaisiin maihin, joita meitä voi ja kannattaa kulttuurisesti, historiallisesti, yhteiskunnallisesti, maantieteellisesti ja asukasluvultaan vertailla toisiinsa. Pohjoismaat, mutta myös Baltian maat, ovat parhaimmat vertailukohdat. Venäjä tuo tähän ensimmäiseen vertailuun syvyyttä. Taulukot pdf:nä: RionTaulukot_23082016

Taulukko 1. Suomen ja vertailumaiden mitalit ja sijoitus Rion kisoissa.

Vertailumaat 1 Rion 2016 mitalit Sijoitus
Suomi 1 78
Ruotsi 11 29
Tanska 15 28
Norja 4 74
Islanti 0  
Viro 1 78
Latvia 0  
Liettua 4 64
Venäjä 56 4

Muualta maailmasta kannattaisi katsella Slovenian, Bosnia Hertzegovinan, Albanian, Kosovon, ja Slovakiankin suuntaan, jos haluaa väkimäärävertailua. Kulttuurisesti lähempänä lienevät Irlanti, Itävalta, Kroatia, Sveitsi, Belgia ja Portugali. Uusi Seelanti on usein esitetty vertailukappaleeksi.  Esikuvia hiukan isommista maista voisivat olla myös Hollanti, Unkari, Kanada ja Australia. Periaatteessa vertailu voisi myös kohdistua Nigeriaan ja Intiaan, koskapa olemme  mitalitilastossa Afrikan väkirikkaimman maan kanssa tasoissa ja yli miljardin asukkaan Intiakin on vaivaisen yhden mitalin edellä. Ovatkohan noiden yhtä hyvin menestyneiden maiden kojonkosket ja niemiset vielä palleillaan?

Taulukko 2. Muiden mahdollisten vertailumaiden mitalit ja sijoitus Rion kisoissa.

Vertailumaat 2 Rion 2016 mitalit Sijoitus
Australia 29 10
Hollanti 19 11
Unkari 15 12
Kroatia 10 17
Kanada 22 20
Sveitsi 7 24
Slovakia 4 37
Slovenia 4 45
Itävalta 1 78
Uusi Seelanti 18 19
Bosnia Hertzegovina 0  
Albania 0  
Kosovo 1 54
Irlanti 2 62
Portugali 1 78
Nigeria 1 78
Intia 2 67

 

No, omaa surkeutta ei voi selittää toisten epäonnistumisella. Ruotsi, Venäjä, Norja ja Tanska ovat tietenkin ne keskeiset maat, joihin meitä pitää historiallisesti ja kulttuurisesti verrata. Menestymättömyyttämme on selitetty liikuntakulttuurin muutoksella, joka on johtanut siihen, että joukkuepelejä harrastetaan yhä enemmän yksilölajien kustannuksella. Vertailumaista Tanska voitti miesten käsipallon olympiakultaa, Ruotsi oli naisten jalkapallossa toinen ja Islanti pääsi puolivälieriin jalkapallon EM-kisoissa. Lähinaapureistamme Liettua on kova koripallomaa ja Venäjä huippu kaikissa joukkuepalloilulajeissa sekä naisissa että miehissä.

Onko johtopäätöksemme siis se, että meillä satsataan nyt joukkuepallopeleihin,mutta ei pärjätä niissäkään? Julkisuuden kautta katsottuna siltä tuntuisikin. Katsotaanpa kuitenkin maailman ranking-listoja suurimpien palloilulajien jalka-, kori-, lentopallon osalta sekä Suomen mahtilajien jääkiekon ja salibandyn osalta ja verrataan meitä Pohjoismaisiin kumppaneihimme.  Minkälainen mahtaa olla sinun veikkauksesi Suomen sijoittumisesta vertailumaiden joukossa?

Taulukko 3.Suomen miesten sijoitus maailman rankingissa (netistä kv-liiton viimeisimmät tiedot), sijoitus Pohjoismiaden joukossa, parhaan Pohjoismaan ja parhaan Baltian maan sijoitus.

Miehet Maailma Pohjoismaat Paras Pohjoismaa Paras Baltian maa
Jalkapallo 61 5 Islanti (23) Latvia (110)
Jääkiekko 3 1 Suomi (3) Latvia (12)
Lentopallo 15 1 Suomi (15) Viro (39)
Koripallo 32 1 Suomi (32) Liettua (3)
Salibandy 2 2 Ruotsi (1) Latvia (5)

 

Suomi on siis yllättäen  Pohjoismaiden paras palloilumaa, jos käsipallo ja jääpallo jätetään pois laskuista. Varmaan moni ajattelee, ettei tämä voi olla totta. Katsotaanpa vielä sijoitukset tarkemmin.

Taulukko 4. Pohjoismaiden ja Venäjän miesten sijoitukset maailman rankingissa palloilulajeissa.

Miehet Ruotsi Tanska Norja Islanti Venäjä Suomi
Jalkapallo 40 44 50 23 38 61
Jääkiekko 5 11 13 35 2 3
Lentopallo 77 118 95 118 3 15
Koripallo 61 100 100 84 7 32
Salibandy 1 12 6   11 2
Keskiarvo 37 57 53 65 12 23

 

Olemme siis näin laskien todellakin Pohjoismaiden paras palloilumaa. Jos PM-kisoja tai vaikkapa yhteisiä kisoja Baltian maiden kanssa vielä järjestettäisiin, meillä olisi paljon ilakoitavaa. Eivätkä Suomen naisetkaan niin huonoja ole.

Taulukko 5. Suomen naisten sijoitus maailman rankingissa (netistä kv-liiton viimeisimmät tiedot, koripallon tiedot puuttuvat), sijoitus Pohjoismiaden joukossa, parhaan Pohjoismaan ja parhaan Baltian maan sijoitus.

Naiset Maailma Pohjoismaat Paras Pohjoismaa Paras Baltian maa
Jalkapallo 28 4 Ruotsi (6) Viro (83)
Jääkiekko 3 1 Suomi (3) Latvia (15)
Lentopallo 79 1 Suomi (79) Viro (45)
Koripallo       Latvia (17)
Salibandy 2 2 Ruotsi (1) Latvia (5)

 

Taulukko 6. Pohjoismaiden ja Venäjän naisten sijoitukset maailman rankingissa palloilulajeissa.

Naiset Ruotsi Tanska Norja Islanti Venäjä Suomi
Jalkapallo 6 20 11 16 22 28
Jääkiekko 5 10 13 30 4 3
Lentopallo 117 97 117 97 4 79
Koripallo 37       6  
Salibandy 1 10 8   11 2
Keskiarvo 33 34 37 48 9 28

 

Jalkapallo on meidän murheenkryynimme tässä vertailussa, vaikka eivät Suomen sijoitukset futiksessakaan ole aivan toivottomia. Venäjä on esimerkiksi miehissä 38. ja naisissa 22., kun piskuinen Suomi on 60. ja 28. lajissa, jossa kilpailu on oikeasti kovaa.

Suomalaisten urheilumenestyksen voisikin ajatella kuvaavan oikein hyvin sitä, mihin me (huippu)urheilussa olemme 2000-luvulla keskittyneetkin. Vertailumaiden joukossa olemme parhaita.

Tämä tulkinta ei tietysti riitä sen enempää kriitikoille kuin huippu-urheilusta vastaavillekaan. Mitalit arvokisoissa tai edes niihin pääsy on tärkeintä. Näin varmaan ajattelee Suomen kansakin. Vaikea sanoa, onko se opetettu näin ajattelemaan vai onko tämä universaali tapa arvottaa urheilumenestystä.

Rion olympialaiset olivat ennen kaikkea yksilölajien kisat, vaikka toki joukkuepalloiluissakin arvostetaan olympialaisia korkealle miesten jalkapalloa lukuun ottamatta. Taso MM-kisoissa on tosin useimmiten kovempi. Näin on toki yksilölajeissakin.

Suomen huippu-urheilun suurimmat ongelmat voi kuitenkin kohdentaa perinteikkäisiin yksilölajeihin, kuten yleisurheiluun, kamppailulajeihin, ammuntaan, purjehdukseen, voimisteluun ja moneen muuhun olympialajiin pöytätenniksestä sulkapalloon tai tennikseen. Talvilajeista mäkihyppy, yhdistetty ja ampumahiihto ovat tällä hetkellä ”huonossa hapessa”, mutta lumilautalajit ja jääkiekko menestyvät.  Rehellisesti on kai myönnettävä, että ”urheilijan polku” joissakin lajeissa tökkii ja pahasti.

Muutama idea urheilijan polkujen parantamiseksi

Perusteellinen analyysi urheilujärjestelmämme ongelmista on tehtävä, sillä syytä ei voi tämänkään pienen tarkastelun jälkeen sysätä nuoriin tai länsimaiseen hyvinvointiin. Riittää, kun sanoo Ruotsi, Tanska, Norja, Uusi Seelanti, Hollanti tai vaikkap Unkari. Kulttuurimme ei poikkea noista paremmin pärjäävistä verrokkimaista niin paljon, että siitä löytyisi selitys huonommalle menestyksellemme.

Parempi selitys on, että nuorten urheilijoiden maailma ei kohtaa suomalaisen huippu-urheilun maailmaa. Huippu-urheilulla ei näytä olevan nuorille riittävästi merkitystä, jotta he rohkenisivat kokeilla suorituskykynsä rajoja.

Rion urheilijahaastatteluja kuunnellessakin tuntui muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sille, että urheilija oli tyytyväinen tulokseensa ja oli nauttinut olympialaisten hengestä, vaikka suoritus oli ollut huonompi kuin oli odotettavissakaan. Mira Potkonen ja Petra Olli olivat sitten toisessa ääripäässä eli olivat erittäin pettyneitä suoritukseensa.

Olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen ja huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski ovat puhuneet jo monta vuotta siitä, miten huippu-urheilupiireissä on niin hyvä yhteishenki ja tekemisen meininki. Kyllä minusta on oikein vaatia, että hyvä meininki tulee siitä, että tekee  edes kauden parhaan suorituksensa olympialaisissa. Olisin myös odottanut, että hyvä joukkuehenki edesauttaisi parhaan suorituksen saamista. Näin ei selvästikään ollut.

Mitaleihin riittävät tulokset eivät kuitenkaan synny vain olympiajoukkueen hyvällä hengellä. Kun olympiajoukkueelle ei asetettu mitalitavoitteita, niin se henkii ehkä myös muusta tavoitteettomuudesta huippu-urheilussa. Ja kuitenkin: utooppisia tavoitteita ja realistisia välitavoitteita täytyisi jokaisen urheilijan ja myös urheilujärjestelmän uskaltaa asettaa itselleen.

Miksi näin ei tapahdu? Pelkään, että olympiakomitea ei asettanut mitalitavoitteita, koska se ei halunnut joutua itse syytetyksi, vaikka asia käännettiin niin, ettei urheilijoita haluta painostaa. ”Vanhoina hyvinä aikoinahan” olympiakomitean valmennuspäälliköt asettivat tavoitteet ja haukkuivat urheilijat, jos he eivät niihin päässeet. Onhan tämä nykyinen malli toki parempi kuin se.

Ilman tavoitteita ei kuitenkaan voi edetä. Onhan urheiluväki asettanut tavoitteen, jonka mukaan Suomen tulisi olla Pohjoismaiden paras urheilumaa vuonna 2020 (toki kriteerit siinäkin oli esitetty hiukan hämärästi).

Esitän muutaman ajatusleikin tavoitteista ja urheilijan polun parantamisesta.

Realistiset välitavoitteet ovat monissa lajeissa puhtaasti tuloksia. Kilpailuissa ei voi menestyä elleivät tulokset ennen kisoja ole hyvin konkreettisesti esitettävällä tasolla. Lähes jokaiseen lajiin voi tällaisen tuloksen esittää. Joissakin se on sekunti, jossakin toisessa esimerkiksi yksilön ranking-sijoitus. Mitali ei tule vahingossa, eikä edes pistesija.

Tulostavoitteiden saavuttaminenkaan ei ole riittävä tae menestykselle. Todennäköisyyttä menestymiseen parantaa huomattavasti se, että Suomessa on useampi tuon tulostavoitteen saavuttaneita urheilijoita. Ryhmä tukee ja kilpailu kehittää, mutta se lisää myös asiantuntijoiden ja tukijoiden osaamista ja kiinnostusta asiaan. Tästä on paljon esimerkkejä Suomestakin . Keihäsyhteisö toimii näin, mutta ennen samanlaisia ”talleja” tai ”saleja” oli niin kestävyysjuoksussa ja hiihdossa kuin esimerkiksi painissa, uinnissa ja painonnostossa. (ks. http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

Itse kuvittelisin, että yleisurheiluun tällaisia talleja saisi helposti aikaan naisten 100 metrin aitoihin ja seiväshyppyyn, mahdollisesti keihääseen, 3-loikkaan ja pituuteen, ehkä myös estejuoksuun. Miesten puolella keihäs, pituus, moukari, kävely ja mahdollisesti 400 metrin aidat voisivat olla tällaisia lähitulevaisuuden (1-5 vuotta) menestyslajeja.

Onhan esimerkiksi aika oletettavaa, että Suomi saa finaalipaikan miesten pituushypyssä, jos 2-3 kaveria hyppää säännöllisesti yli kahdeksan metriä. Naisten 100 metrin aidoissa sama menestys saavutettaneen, jos 2-3 naista pinkoo alle 12,90. Mitaliin tarvitaan vielä vähän enemmän, mutta ensin on päästävä pienellä ryhmällä riittävän lähelle. Kummatkaan tavoitteet eivät ole mahdottomia, sillä potentiaalisia urheilijoita näissä lajeissa on juuri nyt.

Ei kannata odotella muutosprosesseja, joiden aikajänne on Mika Kojonkosken jossain haastattelussa esittämä 30 tai 15 vuotta, kun hän kertoi Tanskan tai Norjan järjestelmämuutoksista. Logiikka vain ei toiminut, sillä kummatkin maat pärjäsivät siinä välissäkin kohtuullisesti. Ja pitäisikö nykyurheilijoille sanoa, että koettakaa pärjäillä me satsaamme sukupolveen, joka ei ole vielä syntynytkään?  Ehkä urheilijat kokevatkin järjestelmäpuheen juuri noin latistavasti?

Järjestelmäkeskeiset ratkaisut eivät toimi muillakaan yhteiskunnan sektoreilla ja jos jokin asia on nähtävissä huippu-urheilussa niin se on se, että lajista riippumatta syntyy ”kultaisia sukupolvia”, jotka menestyvät aikansa kunnes on aika seuraavan sukupolven. Edes huippumaiden ei ole helppo tuottaa jatkuvasti loistavia yksilöitä tai joukkueita, vaan melkein aina huippumenestystä seuraa notkahdus.

Yksilölajeissa, mutta muutettavat muuttaen myös joukkuelajeissa ei pitäisikään rakentaa lisää pysyviä valtion tukeen perustuvia organisaatiota ja järjestelmiä, vaan pikemminkin peli- ja it-maailmasta tuttujen ”sijoittajamessujen” kautta tulisi valita potentiaaliset menestyjäyksilöt ja –ryhmät.

Näillä messuille yritysmesenaatit, mutta myös me piensijoittajat voisimme joukkorahoittaa urheilijaryhmiä, jotka esittäisivät start up –yrityksensä menestysstrategiat julkisesti. Selväähän on, että valtion tuki tai urheilujärjestöjen kautta kerättävä sponsorirahoitus eivät riitä.

Ne ovat sitä paitsi suunnattu aina järjestelmien rahoitukseen, eivätkä itse urheilemisen tukemiseen. Näin tietysti tulee ollakin, kun puhutaan julkisen vallan rahoittamasta toiminnasta. Urheilija ei kuitenkaan ole valtion virkamies, vaan rock-stara tai ainakin ”Pula-ahon veljekset”. Tai taloustermein ilmaistuna yksityisyrittäjä huomiotaloudessa, jossa riskit ovat suuret, mutta menestys on kiinni immateriaalisista tekijöistä.

Miltä muuten tuntuisi sijoittaa materiaalisia ja immateriaalisia voimavaroja huippu-urheilutiimiin? Minä ainakin voisin antaa vaikka ilmaiseksi osaamistani, jos joku siitä hyötyisi. Ja vaikka pienen kuukausipanoksen nähdäkseni, miten sijoitukseni tuottaa. Olisihan se suoraa ”veikkaus- tai vedonlyöntitoimintaa” ilman valtion sotkeutumista asiaan.

Ideani ei ole uusi, sillä tällaistahan toiminta jo on esimerkiksi lumilautailussa, skettailussa, osin purjehduksessa ja muutamissa muissakin uusissa lajeissa. Näissä eivät järjestelmät ole kyenneet vakiinnuttamaan toimintaansa, mutta menestystä on silti tai siksi tullut. Erään lajin huiput kieltäytyivät tekemästä selkoa valtion liikuntahallinnolle tekemisistään ja sanoivat mieluummin tulevansa toimeen ilman valtion tukea.

Nuoret urheilijat, jotka ottavat vastuuta omasta elämästään ja toimeentulostaan eli ovat ns. elämäntapaurheilijoita, myös pärjäävät. Järjestelmien tulisi tukea tällaista oman vastuun ja toimijuuden kasvua, sillä se edesauttaa myös urheilun jälkeista elämää.

Ehkä jotakin pitäisi tehdä rakenteillekin. Urheilijan näkökulmasta Suomessa on kaksi ongelmaa eli 1) urasuunnittelu ja toteutus ovat liian epävarmoissa käsissä ja 2) urheilun ja opiskelun/työn yhdistäminen ei onnistu lukioiän jälkeen kunnolla.

Meillä pitäisi olla solidaarisuutta sen verran, että voisimme yhdistää ”urheiluagenttiosaamisemme” hyödyttämään joukkuepalloilutalenttejamme lajista riippumatta.  Keskeisin tekijä palloilijalle on oikeiden seura- ja joukkuevalintojen tekeminen, koska se vaatii lähes aina rohkeutta lähteä kansainvälisille kentille. Entiset pelaajat voisivat toimia mentoreina.

Suomessa polut juniorista Suomen kärkijoukkueisiin ovat myös heikosti viitoitettuja, sillä huipulle pyrkivän pelaajan pitäisi päästä porras portaalta vastuullisimpiin tehtäviin joukkueissaan. Löytyisiköhän Suomesta solidaarisuutta tässäkin niin, että laji-ihmiset eli liittojen pelaajakehittäjät ja seuraihmiset rakentaisivat yhdessä esimerkiksi juniorimaajoukkueiden jäsenille mahdollisia reittejä huipulle. Pelaajahan ei kehity, jos hän ei pääse pelaamaan, muttei myöskään, jos harjoittelu ei ole  riittävän laadukasta.

Yksilölajeista meillä puuttuvat urheiluyliopistot, joissa urheilijat saisivat kehittyä reilusti yli 20-vuotiaiksi. Lukioikäisille opiskelun ja urheilun yhdistäminen onnistuu, mutta sen jälkeen on pelkkää tyhjää ellei sitten hakeudu jenkkeihin, missä toki monen muunkin maan huiput opiskelevat ja urheilevat.

Voisikohan meille kehittää ”virtuaalisen urheilijayliopiston tai collegen”, jossa huippu-urheilutietämys ja huippu-urheilijoiden koulutus yhdistyisivät? Jyväskylän liikunta ei selvästikään ole sellaiseksi halunnut ja se on muutenkin huonossa paikassa. Minusta toiminta pitäisikin keskittää pääkaupunkiseudulle, koska täällä ovat lajiliitot, suurimmat seurat, täällä on myös urheiluakatemioita ja kattavin koulutustarjonta. Toinen keskittymä syntyisi luonnollisesti Lahteen Vierumäen ja Pajulahden loistavien, mutta heikosti hyödynnettyjen resurssien yhteyteen.

Urheilun suurten lajiliittojen toiminnanjohtajienkin mielestä hajasijoitus valmennuskeskusten ja urheilututkimuksen suhteen on ollut valitettavasti 1900-luvun projekti, joka on osoittanut tehottomuutensa huippu-urheilun tarpeisiin. Ehkä myös väestön liikuttamisen suhteen, kun Suomi on kuitenkin monin tavoin urbanisoitunut maa. En oikein usko, että nykynuoriso lähtisi Kalervo Kummolan toiveen mukaisesti asumaan korvessa sijaitseviin valmennuskeskuksiin.

Mahtavintahan olisi, jos urheilija saisi urheiluyhteisön, itselleen sopivan koulutuspaikan ja jopa räätälöidyn oman ”oppisopimuspaikan”, jossa koulutusohjelma räätälöitäisiin yksilö- tai ainakin ryhmätasolla. Nykyäänhän opitaan työssä, joten miksei huippu-urheilijakin voisi oppia omassa työssään?

Varmasti löytyisi urheilusta innostuneita proffia, dosentteja ja muitakin oppineita, jotka voisivat antaa panoksensa tällaiseen huippuohjelmaan. Tämä toteutettaisiin tietysti myös verkkoymäristössä. Tärkeää on kuitenkin aito yhteisö ja se, että opiskelu ja urheilu voidaan suorittaa arjen ympäristöissä. Paljon halvempaa tällaisen toteuttaminen on siihen nähden, että puretaan vanhat valmennuskeskukset ja rakennetaan uudet sinne, missä ihmiset asuvat.

Historian painolastit on nyt vaan karistettava ja on tehtävä rohkeita päätöksiä

Metsäteollisuus, Nokia, Pisa-tulokset, hyvinvointivaltio, huippu-urheilumaa, Venäjä-suhteet ovat olleet suomalaisten menestykseen liitettyjä käsitteitä. Niitä ei voitu kehittää vain puolustamalla, vaan olisi tarvittu pelirohkeutta eli tehdä se, mikä niillä resursseilla oli mahdollista tehdä. Varmistelu ei riitä nykypäivänä – jos on koskaan riittänyt.

Tuossa edellä esitin pienen analyysin Suomen urheilumenestyksestä, joka lepää nyt eri jaloilla kuin suuri yleisö on kuvitellut sen lepäävän. Suomi on Pohjoismaiden paras palloilumaa, vaikka sitä ei mitalitilastoista käsin voisi uskoakaan.

Ehdotin sukupolvipohjaista ajattelua ja urheilijoille aivan uuden tyyppistä tukea, urheilijan polun parantamista ja oppisopimuskoulutusta, jolla vastattaisiin huippu-urheiluyliopistoihin, joita maailmalla on paljon. Samalla huippu-urheilututkimus, valmennusosaaminen ja kehitystyö pitäisi tuoda lähelle ihmisiä, urheilijoita ja monipuolista osaamista innovatiivisilla ratkaisuilla. Mitkään noista ehdotuksistani eivät ole kovin kalliita, mutta jäykät järjestelmät,  toimintatavat ja vanhojen etujen puolustaminen torpedoivat ne toki tehokkaasti.

Jonkun pitäisi tehdä asiasta myös päätöksiä, mutta paradoksi onkin, kuka tai mikä elin on lopulta vastuussa huippu-urheilun kehittämisestä. Tutkija Kati Lehtonen (http://www.hs.fi/mielipide/a1471835303618?jako=444ec4a110f1083c7787a9b888ec83c2&ref=fb-share)  korosti valtion eli opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen merkitystä tässä kokonaisuudessa. Lehtonen on oikeassa siltä osin, että OKM:n virkamiehet ja OKM:n tuloskriteerit ovat olleet hyvin keskeisiä ohjaajia järjestöjen toimintaan nähden.

HuMu-ryhmä esimerkiksi ehdotti merkittävää lisätukea urheiluakatemioille, mutta tätä ei ole toteutettu (tarkempi arvio HuMu-raportista löytyy täältä: http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news).

Hyvän perustan kehittämistyölle  valmennustutkimuksen näkökulmasta saa myös tästä raportista (http://www.sport.fi/system/resources/W1siZiIsIjIwMTYvMDMvMTgvMDdfMzFfNDNfNTUwX0h1aXBwdXZhaWhlZW5fYXNpYW50dW50aWphdHlfMjAxNl93d3cucGRmIl1d/Huippuvaiheen%20asiantuntijaty%C3%B6%202016_www.pdf). Ongelma vain on, että tämä tietous ei tunnu siirtyvän päätöksiin.

Toisaalta ihmetyttää se, että esimerkiksi Kilpaurheilun tutkimuskeskuksen (KIHU)  johtaja Sami Kalaja ja OK:n huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski esiintyvät usein  julkisuudessa ikään kuin urheilusosiologian asiantuntijoina selittäessään, miten suomalainen kulttuuri ja yhteiskunta ei tue huippu-urheilua.

Tosiasiassa Suomessa tehdään todella vähän huippu-urheilun sosiologista ja käytäntöä hyödyttävää tutkimus- ja kehitystyötä. Urheilusosiologien pitäisi ollakin aivan samoin kuin psykologien tai fysioterapeuttienkin tai vaikkapa kisapappien mukana urheilijoiden valmennusyhteisöissä tekemässä jatkuvaa ja pitkäjänteistä tuke-työtä. Sosiologithan ovat urheilussa syntyvien kokemusten kulttuuristen merkitysten tulkkeja.

Edeltävä kappaleet ovat muuten hyvä esimerkki siitä, miksi mikään ei kehity. Minäkin aloin ajamaan omaa etuani, vaikka olisi pitänyt ajatella huippu-urheilun etua pyyteettömästi… Palataan aiheeseen siis (aihetta sivuavia juttujani löytyy runsaasti alta).

Lähtökohtana täytyy pitää sitä, että uusia resursseja ei voi huippu-urheilukaan näinä aikoina vaatia, vaan ainoastaan nykyisten resurssien uusjako on mahdollista. Itse olen sitä mieltä, että urheilijan ja (vähän) liikkuvan polut olisi konkretisoitava pikimmiten ja olisi päätettävä, miten konkreettisesti edetään kummankin suhteen. Tulen esittämään tällä sivulla erikseen tuon liikkujan polun ratkaisut. Tässä on siis ollut aineksia vain urheilijan polun kehittämiseen.

Suomalaisessa järjestelmässä me suomalaiset äänestämme jaloillamme eli harrastamme sitä, mitä haluamme. Siksi painopisteet myös huippu-urheilussa ovat pikku hiljaa siirtyneet pois perinteisiltä olympialajeilta sekä palloiluihin että uudempiin menestyslajeihin. Avoin, länsimainen yhteiskunta, toimii alhaalta ylös –periaatteella.

Kyse ei kuitenkaan ole suorasta demokratiasta, vaan ainakin osin edustuksellisesta demokratiasta. Liikunta- ja urheilupolitiikassa päättöksentekojärjestelmä on kuitenkin jopa valtion hallintoa monimutkaisempi. Suomen hallitus ei esitä eduskunnalle huippu-urheilun toimintasuunnitelmaa eikä budjettia, vaan päätökset on delegoitu alemmalle tasolle. Kyse on niin pienistä summista, ettei se Suomen hallitusta tai eduskuntaa kiinnosta. Kaiken lisäksi koko homma hoituu ilman verovaroja.

Valta liikunta- ja urheilubudjetin valmistelusta onkin perinteisesti kuulunut opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikölle (nyk. vastuualue), jonka esityksiin valtion liikuntaneuvosto (parlamentaarinen kumileimasin) on sanonut vähäiset sanansa ja joskus joku aktiivinen ”urheiluministerikin” on halunnut painaa sormenjälkensä tähän esitykseen, joka on kuitenkin tehty ikään kuin yhdessä hyväksyttyjen tavoitteiden pohjalta.

Ongelma ei ole pelkästään OKM:n liikuntayksikössä, sillä sen olisi saatava poliittinen mandaatti perusteelliseen remonttiin joko eduskunnalta tai hallitukselta tai sitten liikunta- ja urheiluelämältä itseltään. Mieluiten molemmilta. Nythän OKM on sitonut kätensä erilaisten organisaatioiden ja rakenteiden rahoittamiseen, jotka kyllä osaavat pitää puolensa tässä korporatistisessa järjestelmässämme. Tämä on tuttua muiltakin yhteiskuntaelämän sektoreilta.

Itse olen ehdottanut liikunta- ja urheilupolitiikan ja toimenpiteiden selkeää jakamista tutkimuksessani, joka käsitteli liikuntakulttuurin käsitteitä ja niiden käytännöllistämistä. Tulevassa tutkimuksessani käsittelen urheiluseuroja ja urheilun lajiliittoja. Siitä saa hyviä ja käytännöllisiä ohjeita seura- ja liittotason toiminnan kehittämiseksi sekä valtionapukriteeristön parantamiseksi.

Jos siis oletetaan, että ainut tapa saavuttaa kansakunnalle riittävää huippu-urheilumenestystä on, keskittyminen harvempiin kohteisiin, niin itse en lähtisi priorisoimaan lajeja, vaan hakisin menestyspotentiaalia omaavia ryhmiä, joukkueita ja yksilöitä eri lajeista. Tällaistahan ei tietysti voi ohjata poliittisin tai hallinnollisin keinoin, koska resurssit on turvallisinta jakaa organisaatioille, joissa on riittävän hyvä hallinto.

Taiteen ja kulttuurin kentillä on pyritty eroon laitosten tukemisesta, mikä on johtanut innovatiiviseen toimintaan, jossa kulttuuritalot ovat avanneet toimintaansa kentille ja ns. vapaille ryhmillekin on annettu enemmän tukea. Laitoksiin on myös rakennettu ”vapaita ryhmiä”. Tällä on pyritty siihen, että tuki menee juuri taiteelliseen työhön, mutta samalla on huomioitu se, että kulttuurin pitää myös avautua suurille yleisöille.

Huippu-urheilussa pitäisi kehittää muutettavat muuttaen malleja, joissa päästäisiin lähelle intohimon ja eksellensin tavoittelua, vaikka ”esityksillä” ei olisi suuria yleisöjäkään kuin ehkä kerran neljässä vuodessa. Suomalaisessa järjestelmässä oletan, että vastuu tällaisesta on kuitenkin ennen kaikkea olympiakomitean hallituksella. Sen on oltava aloitteellinen ja sen on otettava vastuu ja sen on kannettava riski seuraavan olympiadin ajalta. Jos OKM:n liikuntahallinto ja valtion liikuntaneuvosto sekä sitä kautta Suomen hallitus ja eduskunta hyväksyvät tehdyt linjaukset, niin olemme koko kansa tukemassa huippu-urheiluamme.

Olympiakomitealla pitäisi olla riittävästi asiantuntemusta sekä omassa piirissään että lajiliitoissa linjausten tekemiseksi. Ja ainahan voi pyytää apua Suomen kansalta. Meitä hyviä ohjeiden antajiahan löytyy avoimessa yhteiskunnassa…

Niihin voi tutustua mm. näiden linkkien takaa:

http://yle.fi/urheilu/3-9110090

http://yle.fi/urheilu/3-9109973

http://yle.fi/urheilu/3-9110320

http://yle.fi/urheilu/3-9110439

https://www.linkedin.com/pulse/suomalaisella-urheilulla-peiliin-katsomisen-paikka-jani-lakanen

http://nyt.fi/a1471835961766

http://yle.fi/urheilu/3-9112671

http://yle.fi/urheilu/3-9112922

http://saramo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/221611-urheilujarjestoihin-suursiivous

http://www.aamulehti.fi/kotimaa/junnuvalmentaja-akateemiset-aidit-ovat-saaneet-suomalaisen-huippu-urheilun-alennustilaan/

Rehellisyyden nimissä on kai myönnettävä, että tuo edellä esittämäni ratkaisu ei tietenkään yksin tee mitalisteja, sillä niin moni tekijä  vaikuttaa asiaan. Itse en olekaan vain mitalien perään, vaan näen urheilemisen merkityksellisenä tekemisenä sinänsä. ”Sinänsä” tarkoittaa tässä todella monenlaisia asioita, joiden perusteella urheilijat ja urheilun seuraajat merkityksellistävät tekemisensä. Taide tai tiede ”an sich” on yhtä tyhjä merkityksistä ellei kokija pysty sitä paremmin perustelemaan. ”Pyhän” tai ”ylevän” kokeminen on mahdollista missä tahansa. Jos haluamme sitä urheilusta, jos emme, niin se on valintamme. Alla tekstejä, joissa olen katsonut urheilua eri näkökulmista. Ehkä joku löytää niistä itselleen jonkin uuden merkityksen…

Blogeja aiheesta:

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt.  (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8..2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää. (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8..2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Valmentajapaneli (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Valmentajapaneli_23012015Vieru.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuntakulttuurin käsitepuu. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/2Liikuntakult_k%C3%A4sitepuu1.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 13.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Urheilu ja liikunta toimijakentässä. (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/12/urheilu-ja-liikunta-toimijakentassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.2. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä. (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/26/sosiologi-olympialaisissa-3-ikimuistoisen-paivan-mietteita/)  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.2.2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 24.2..2014.

Tiihonen  A. 2014. Olympiajoukkueen sosiologina (http://www.miksiliikun.fi/2014/02/11/olympiajoukkueen-sosiologina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.2.2014.

Tiihonen  A. 2013. Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/?m=201311), 21.11.2013.

Tiihonen  A. 2013. Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2013/09/) 26.9.2013.

Tiihonen  A. 2013. Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2013/08/) 18.8.2013.

Tiihonen  A. 2013. Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2013/07/) 29.7.2013.

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/sitenews/view/-/nid/87/ngid/3/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi , 15.8.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 4. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/07/08/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-4/) 8.7.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 3. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/27/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-3/) 27.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti 2. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/19/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti-2/) 19.6.2012.

Tiihonen A. 2012. EM-kisat 2012 – jalkapallosta kokemuksellisesti ja sosiologisesti. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/06/12/em-kisat-2012-jalkapallosta-kokemuksellisesti-ja-sosiologisesti/) 12.6.2012.

Artikkeleita aiheesta:

Pohjolainen Pertti & Tiihonen Arto (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Nuoren miehen miehisyysvalinnat – Mahdollisuuksien ja odotusten mies. Teoksessa Martikainen, Liisa (toim., 2015) Mitä se sulle kuuluu? – Nuoren elämän valinnat puntarissa. Tallinna: United Press Global,145-165.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvitoimintaa yleisurheilukentille. Ikiliikkuja 3/2014, 14-16.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390

Tiihonen, Arto (2014) Ikäpolvikäsitteitä ja yleisurheilijoiden ikäpolvikokemusten tulkintaa. Ikiliikkuja 1/2014, 18-20.

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Respekti lisääntyy – asennepäivitysten aika. Helsingin Sanomat, 4.2.2014.

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2013) Liikuntakulttuurin käsitteet muutoksessa. Liikunta & Tiede 50 (4) 60-65.

Tiihonen A. 2013. Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. Blogiartikkeli sivulla. (http://www.miksiliikun.fi/2013/09/10/miksi-liikun-suorituksia-terveytta-kokemuksia/). 10.9.2013.

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2012) Kokemuksia, suorituksia, terveyttä – aktiivisen ikämiehen liikunnalla on monta moottoria. Liikunta & tiede 49 (5) 74-78.

Tiihonen, Arto (2012) Vahvistavia kokemuksia ja pelirohkeutta. Vammaisurheilu & liikunta, 3/2012, 18.

Tiihonen, Arto (2012) Futiskokemusten merkityksestä. FC Reipas seuralehti 2012, 11. (http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Tiihonen Arto (2011) Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. Kirja-arviointi teoksesta Karisto, A & Laaksonen P: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda. Liikunta & tiede, 48, (6), 94-96.

Tiihonen Arto (2011) Vapaaehtoistoiminta kansalaisvelvollisuudeksi. Vanhustyö 6/2011, 24.

Tiihonen Arto (2011) Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/2011, 21-22.

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Karisto Antti, Kuhalampi Anja, Tiihonen Arto, Willman Terhi (2011) Identity Work with Creative Methods – Older Adults as Graphic and Personal Novelists. In Acculturating Age. Approaches to Cultural Gerontology (Edited B. J. Worsfold). Edicions i Publicacions de la Universitat de Lleida.

Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

Tiihonen, Arto (2007) Saisiko olla: ”Todella upeeta”, ”Suuria seikkailuja”, ”EVVK:ta” vai kenties ”Ambivalentti, tasa-arvoinen identiteetti ja vastavuoroisuuteen perustuvaa tekemistä pienellä kertomuksella”? Ryhmätyö-lehti 3 (2-8), 36, 2007.

Tiihonen, Arto (2007) Miehisyysvalinnat jalkapalloilijan elämässä. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus 2007, 210-225.

Tiihonen, Arto (2005): Exploring the reasons for doping use: the case of Lahti 2001. In Bouroncle & Rauhamäki (edt): Sport and substance use in the Nordic countries. NAD.

Tiihonen, Arto (2004): Lahtelaisia Urheiluseuratarinoita. Liikuntakulttuurin muutos, sosiaalinen pääoma urheiluvalmennuksessa ja tutkimuksen aluevaikuttavuus. Teoksessa Liljander, Juha-Pekka & Mäkelä, Eija (toim.): Aluevaikuttavaa innovaatiotoimintaa – tutkimustoiminnan käynnistyminen Lahden ammattikorkeakoulussa. Lamk-julkaisu C9, Lahti, 99-113.

Tiihonen, Arto (2004): Miten huippu-urheilua tulisi kehittää? Liikunnan ja urheilun maailma (SLU:n verkkolehti), 17/04, 18.11.2004.

Tiihonen, Arto (2003): Reikäpalloa isältä pojalle. Salibandy 5/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Body Talks – I Write. In Denison, Jim & Markula, Pirkko (eds.): Moving Writing: Crafting Movement in Sport Research. NY, Peter Lang.

Tiihonen, Arto (2003): Mistä urheilun moraali versoo? Teoksessa Pesonen, Mia & Westermarck, Harri (toim.) Mikä on oikein? Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta, Studia Generalia -kevät 2003, 109-124.

Tiihonen, Arto (2003): Mikä ihmeen jääkiekkoihme. Liikunta & tiede, 3/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Mustia aukkoja ja harmaita alueita kartoittamassa. Liikuntakulttuurin puhetavoista ja käsitteistä. Promo, 1/2003.

Tiihonen, Arto (2003): Tiede kohtaa käytännön jääkiekon MM-kisaseminaarissa. Liikunta & tiede, 1/2003.

Tiihonen, Arto (2002) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tiihonen, Arto (2002) Ei ihan tavallisia tarinoita isistä ja pojista ja urheilusta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 217-252.

Tiihonen, Arto (2002) ”Niin hyviä kokemuksia”. Lahden doping-käryn ymmärrettävä tulkinta. Teoksessa: Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Jyväskylä, LIKES-tutkimuskeskus, 134, 365-422.

Tiihonen, Arto (2001) SuVaa valmennukseen. Sukupuoli ja urheiluvalmennus. SLU-julkaisu 7/01.

Tiihonen, Arto (1999) Asthma – the Construction of the Masculine Body. Teoksessa Ervo, Sören & Johansson, Thomas (toim.): Moulding Masculinities vol 2. Aldershot, Ashgate.

Tiihonen, Arto (1999) Making the Market Power of Sports – A Competitive Force. Motion, Sport in Finland 2/1999, 8-11.

Tiihonen, Arto (1999) Oikeita miehiä – ja urheilijoita. Urheilun miestutkimusta. Teoksessa Jokinen, Arto (1999, toim.). Mies ja muutos. Tampereen yliopisto.