Toinen viikko toipumista

Tiistai, 24. tammikuuta 2012, klo 15.06

Olen näköjään myöhässä normaaliaikataulustani, vaikka heräsin tavalliseen tapaani seitsemältä ja nukuin päivällä lyhyemmin. Sen sijaan olen ollut ’netissä’ eli luin netistä pressanvaalikommentteja ja vastailin muutamaan sähköpostiin. Kävin myös naapurissa vilkaisemassa pönttöuunin rakentamistouhua ja putsasin auton lumesta. Söin eilen valmistamaani lohikeittoa. Näinhän ne normaalit työpäivät toimistoissakin kuluvat ja siihen päälle vielä pari tuntia matkoihin… vitsi, vitsi, vitsi…

Eilen yritin piristää itseäni laulamalla. Laulaminenhan on tunnetusti hyvinvointia lisäävää, varsinkin kuorolaulu. Ja joku on sanonutkin, että kun minä laulan, niin se kuulostaa epävireiseltä sekakuorolta. Eli yksinkin voi tällaisella lauluäänellä ’pidentää ikää’, kuten Markku T. Hyyppä on asian eli sosiaalisen pääoman vaikutuksen kiteyttänyt.

Oikein ei se laulu lähtenyt puhtaasti ilmoille, joten eilisen hesarin juttu ’auto-tunen’ (eli levylaulajien epäpuhtaiden sävelten korjauksesta) käytöstä piristi mukavasti. Tosin musiikin tohtori Nummisen Ava on vahvasti sitä mieltä tutkimuksensa perusteella, että kaikki osaavat tai ainakin oppivat laulamaan. Eivät tietysti yhtä hyvin, mutta kuitenkin.

Lauluääni on vain yksi osa laulamista, äänessä pysyminen, rytmi jne. ovat myös laulamisessa tärkeitä asioita. Yleensähän ’huonoilla laulajilla’ on vain ’huono lauluääni’, jota sitäkin voi parantaa. Sen sijaan he voivat olla ihan hyviä laulamisen muiden elementtien osalta.

Näin kuvittelen itsekin – omasta mielestäni laulan ihan hyvin varsinkin silloin, kun kuulen jonkun muun äänen korvissani. Korvalappustereot ovatkin tästä syystä mainiot. Voin antaa ääneni raikaa sieluni kyllyydestä ja nuotin vierestä ja silti se kuulostaa hyvältä.

Reilu kymmenvuotiaat pojannaskalitkaan eivät vielä erota omia kykyjään todellisuudesta, sillä niin moni kuvittelee tuossa iässä olevansa tulevia ’ilmaveivigranlundeja’ tai ’maalihanamessejä’, vaikka omat kyvyt olisivat kuinka onnettomat. Miksi veisimme heiltä ilon pelaamisesta tai miksi veisin ilon itseltäni siksi, että en oikeasti osaa laulaa? Jos laulan, niin ’haittaaks se?’

Tänään yllätin itseni positiivisena, ihan vain keittiössä puuhaillessani. Muutaman päivän alakulo, joka johtui ehkä eniten siitä, että mietin sitä, olinko aloittanut kuntoutuksen liian rajusti ja saanut sen takia aikaan jotain vahinkoa, oli yhtäkkiä poispyyhkäisty.

Tunnetilat ovat toipumisen ja kuntoutuksen aikana varmaankin herkempiä menemään negatiivisen kuin positiivisen puolelle, vaikka melko vahvaa näyttöä onkin siitä, että positiivinen asenne ja tunnetila edistävät paranemista.

Monet iloa ja voimaantumisen tunnetta tuottavat asiat voivat olla mahdottomia toipumisen aikana. Kyllähän tiukat sulkismatsit kavereiden kanssa tuottavat minulle suunnatonta mielihyvää monesta eri syystä. Tai kävely-, hiihto- ja pyöräilyretket luonnossa yksin tai ystävien kanssa. Nyt kun niitä ei ole, puuttuu päivistä ja viikoista paljon minulle merkityksellistä ja minua voimaannuttavaa toimintaa ja kokemuksia.

Kateellisena kuuntelinkin ystäväni ja hiihto- sekä pelikaverini Ismo Lehtisen ylistävän Mikkelin Kalevankankaalla tekemiään lenkkejä. Näin sieluni silmin ne minulle niin tutut maisemat ja melkein tunsin, miltä tuntuisi sujutella luonnonkauniin Sirkkapuron rantaryteikössä tai kavuta Saaravuoren vaativaa rinnettä.

Radiosta kuuluu Arttu Wiskarin ’Tuntematon potilas’, joka on sydämeen osuva kuvaus sodankokeneista, muistisairaista miehistä, joihin oma isänikin kuuluu. Nyt en pääse isän luokse vähään aikaan enkä voi äitiänikään sinne viedä. ’Kyllä hän siellä (hoivakodissa) pärjää ja häntä hoidetaan hyvin’, vakuuttelee äitini puhelimessa.

Varmasti näin onkin, mutta kun muisti on mennyt, niin kosketuksen merkitys korostuu. Käydessäni isän luona hieron isäni hartiat, kädet ja jalat, minkä jälkeen käymme harjoittelemassa kävelemistä. Me tosiaan harjoittelemme kävelemistä, sillä voimaa hänellä on käsissään ja jaloissaan vaikka kuinka paljon, mutta hän ei enää muista miten voimaa käytetään.

Tärkeintä on kuitenkin se, että hieronta tuntuu hänestä hyvältä ja se, että hän selvästi muistaa esimerkiksi sen, miltä hiihtäminen tai soutaminen tuntuu (harjoittelemme niitäkin) – se saa hänet onnelliseksi.

Jokin asia tai tunne sai siis minutkin tänään onnelliseksi. En tiedä. mikä se asia oli, mutta pidän nyt tuosta tunteesta kiinni, saatanpa vähän laulaakin päälle…

Keskiviikko, 25. tammikuuta 2012, klo 17.36

Parempi päivä liikkumisen kannaltakin. Parin päivän rentoutuminen ja vähäisempi liikunta teki tehtävänsä. Kävelen nyt yhdellä kepillä ja jalka tuntuu ’kevyemmältä’. Turvotus on lähes kadonnut reiden alaosasta, kun neste on valunut nilkkaan, jalkapöytään ja varpaisiin asti. Ne ovat mustia, mutta turvotus ei haittaa kovin paljon nilkan liikkeitä.

Sen sijaan yläreiden ja takapuolen turvotus jatkuu edelleen, vaikka pientä alenemista siinäkin on tapahtunut. Liikkumista vaivaakin eniten tuo turvotus, joka tekee jalasta ’tönkön’ ja estää kunnon liikeradat. Pakaralihas ei toimi oikein ja sekä polven koukistajat että ojentajat ovat kipeitä ja jäykkiä. Välillä tuntuu siltä, että lonkka tai reisiluun pää ’törröttää’ liian kaukana sivulla. Jalka tuntuu silti toimivan lähes normaalisti lukuun ottamatta siis tuota pakaralihaksen aiheuttamaa heikkoutta askelluksessa.

Joskus myös vasen polvi naksahtelee, kuten myös lonkka. Oikea polvi rahisee. Luulen, että nämä äänet johtuvat jalan uudesta asennosta. Onhan leikkaus käsittääkseni ainakin väliaikaisesti, mutta varmaankin myös pysyvästi, jonkin verran muuttanut luiden asentoa. Muutenhan nivelrikon korjaamisesta ei olisi ollut hyötyäkään. Ennen leikkaustahan lonkkanivel oli ’hitsautunut’ kiinni nivelen ala- ja sisäreunasta estäen tehokkaasti jalan sisäkierron eli taivuttamisen sisään päin.

Lihakset olivat varmaankin tottuneet tuohon tilanteeseen, ja nyt kun se on korjattu, kestää aikansa löytää uusi tapa toimia, ja lihasten on myös opittava uudenlainen koordinaatio. Kyse on myös pidemmästä prosessista, jossa lonkan nivelrikko on ollut osallisena, mutta ei aiheuttajana. Vasen jalkani on 12 mm lyhyempi kuin oikea, joten itse asiassa koko vartaloni on ollut epätasapainossa, joka näkyy mm. selkä- ja vatsalihasten epäsymmetriana ja lievänä selkärangan skolioosina. Puhumattakaan erilaisista jalkavaivoista, mm. polvissa, sääressä ja lonkan seutuvilla.

Oletettavaa onkin, että uusi lonkkanivel ja sen uusi asento vaikuttaa laajasti lihaksistooni ja hermostooni. Vaikka jalkojen pituuseroa ei korjattukaan, niin uskon leikkauksen vaikuttavan asiaan. Yhtä aikaa sekä toivon sitä että pelkään sitä. Toivon, koska se saattaa helpottaa varsinkin oikean jalan kipuja ja jännityksiä. Pelkään, koska nuo kivut saattavat nyt löytää paikkansa jostain muualta.

Kuntoutuksessa yritänkin toimia niin, että en ainoastaan vahvista lihaksiani, vaan yritän venyttää, rentouttaa ja etsiä uusia liikeratoja, jotta liikkumiseni kokonaisuutena muuttuisi sellaiseksi, että lihakseni kestäisivät entistä paremmin liikunnan ja myös liikkumattomuuden rasituksia.

Olen ajatellut, että tämä prosessi kestää ainakin vuoden, ehkä kauemminkin. Eikä se tietenkään siihen lopu, vaan lihaksista, nivelistä ja koko hermolihasjärjestelmästä pitää tietysti pitää huolta jatkuvasti. Ikääntyminenkin vaikuttaa: lihasten palautuminen on hitaampaa ja pienetkin vammat vaativat pitkää palautumista ja kuntoutusta tässä iässä. Mutta siihen olen siis varautunut.

Nyt lähden apumieheksi lumitöihin; saan putsata auton ja karistaa lumet vuorimännyistä, orapihlaja-aidasta ja tuijien päältä. En siis ole aivan joutilas, vaikka ei minusta itse asiassa ole paljon mitään hyötyä. Seurustelu-upseeri tai savolainen ’piällysmies’ voisin olla, mutta viisaasti olen kyllä hiljaa tai pitäydyn kannustukseen ja lumentulon ihmettelyyn.

Väsyttää ja ramasee, nytkin torkahdin kappaleiden välissä. Kissojen nukkumismääriin en yllä, mutta perässä tosiaan tullaan. Mutta nyt siis haukkaamaan happea…

Torstai, 26. tammikuuta 2012, klo 16.03

Päivä alkoi nihkeästi. Lonkan seutu jännittyi ja tuli kivuliaaksi heti aamusta. Voi sanoa, että ’nousin väärällä jalalla sängystä’, sillä muuta selitystä tuntemukselleni en keksinyt. Itse asiassa tunne ei oikeastaan ole kipua, vaan eräänlaista turvotuksen ja lihasjännityksen aiheuttamaa liikkumisen ja mm. istumisen rajoittumista. Ikään kuin lonkka ei mahtuisi ihon alle.

Päivän teemana onkin kipu. Postilaatikkoon tipahti uusin Gerontologia-lehti, jossa oli artikkeli otsikolla Iäkkäiden henkilöiden kipu ja liikkumiskyky, Tutkittua tietoa ja käytännön suosituksia liikkumiskyvyn tukemiseen liikunnan avulla. Lihavainen K, Hartikainen S, Rantanen T ja Sipilä S, Gerontologia 25 (4) 2011, 240-252.

Tässä katsausartikkelissa oli kootusti tietoa kivusta ja mm. siitä, miten kipu rajoittaa liikkumiskykyä. Tunnistin tilanteeni hyvin kuviosta, jossa kivun aiheuttama vamma tai minun tapauksessani nyt tämä leikkaus johtaa kivun kokemiseen.

Kivun kokemisen voi tämän alun perin Vlaeyen vuonna 2000 esittämän tulkinnan mukaan jakaa kahtia eli siihen, että ei koe pelkoa ja siihen, että kipu katastrofoidaan. Jälkimmäinen tulkinta johtaa negatiiviseen kehään, jossa kipu ja siihen liittynyt uhkaava merkitys estää liikkumisen ja liikkumattomuus taas lisää kivun kokemista. Seurauksena on mm. toiminnan vajausta ja mielialan laskua. Jos taas ei koe pelkoa, niin seurauksena on kivun kohtaaminen, aktiivisuuden säilyttäminen ja lopulta kuntoutuminen.

Ihan noin yksinkertainen asia ei tietysti ole, tai ei oikeastaan lainkaan noin yksinkertainen. Kivun kokeminenhan vaihtelee yhden päivän aikanakin niin, että välillä tuntuu siltä, ettei tässä ole mitään syytä pelkoon, vaikka kipuja kokeekin. Hetken päästä on varma, että nivel on muljahtanut väärään asentoon, leikkaus on epäonnistunut ja lihaskudokset varmasti vaurioituvat, jos nyt otan askeleenkin.

’Iso kuva’ voi kuitenkin olla tuo artikkelin kuvaama; ehkä kipua tuntevat ihmiset jakaantuvat lopputuloksesta päin katsottuna juuri noin: pelkäämättömät kuntoutuvat ja pelon katastrofoijat eivät kuntoudu. Käytännön työhön tai ihmisen omiin ristiriitaisiin kokemuksiin kesken kuntoutusprosessin suhteutettuna tuo kuvio tuntuu aika ’robustilta’ eli ihmisen ääntä kuulemattomalta yksinkertaistukselta.

Artikkelissa oli hyvää tietoa kivun synnyn mekanismeista ja esimerkiksi siitä, miksi kipu heikentää liikkumiskykyä. Syy voi olla patologinen, hermolihasjärjestelmästä johtuva tai keskushermoston prosessointiin liittyvä asia. Käytännössä siis joihinkin kivun ja liikkumisen välisiin yhteyksiin on helpompi vaikuttaa kuin toisiin. Vain erittäin harvoissa tapauksissa liikunta kuitenkin voisi olla haitallista, vaikka liikunta toki tulee aina suunnitella yksilöllisesti.

Erityisen tarkasti luin luvun, jossa kerrottiin kivuista kärsivän henkilön liikkumiskyvyn edistämisestä, koska nyt kuulun juuri tähän joukkoon. Ja meitä on aika paljon eli yhteensä varmaan parikymmentä tuhatta (16 500 vuonna 2007) nivelproteesileikkauksen kokenutta vuosittain. Peilasinkin artikkelin tietoja nyt omaan arkeeni ja siihen, miten omaa liikkumiskykyäni edistetään.

Artikkelissa sanotaan, että ’kipu ja siihen liittyvät ongelmat pitää tunnistaa, jotta niihin voidaan puuttua ja seurata hoidon ja kuntoutuksen vastetta’. Tämä tietysti edellyttää perusteellista kivun ja liikkumiskyvyn arviointia. Artikkelissa esitelläänkin monenmoisia mittareita eli erilaisia kipujanoja, numeerisia asteikkoja ja sanallisia luokituksia. Kipupiirroksia voi käyttää kivun sijainnin määrittelyyn ja strukturoituja kyselyjä kivun aiheuttaman haitan määrittelyyn.

Vaikka artikkelissa keskitytäänkin iäkkäisiin ihmisiin, joita nivelleikkauspotilaatkin yleensä ovat, niin oletan, että juuri tästä syystä suositusten pitäisi päteä meille muillekin. Oletan samalla, että minä en poikennut tässä suhteessa juurikaan ikääntyneemmistä leikkauspotilaista, vaan hoito- ja kuntoutusohjeet olivat suurin piirtein samat.

Tutkijat siis esittelevätkin mm. sen, miten kivun arvioinnin pitäisi olla osa ’laaja-alaista geriatrista arviointia’ ja jonka jälkeiseen toiminnan ja kuntoutuksen suunnitteluun ja toteutukseen pitäisi osallistua potilaan lähipiirin lisäksi moniammatillinen tiimi eli lääkäri, fysioterapeutti, hoitaja sekä tarpeen mukaan mm. kipuasiantuntija tai ravitsemusterapeutti.

Kipupotilaan tuen pitäisi olla pitkäaikaista ja siihen tulisi kuulua myös vertaisryhmien antama tuki. Lisäksi lääkityksen haasteellisuus tulee huomioida ja tulee tiedostaa myös lääkkeettömien hoitokeinojen –  mm. rentoutuksen, fysioterapian, sähköstimulaation, liikunnan jne. – myönteiset vaikutukset kuntoutukseen.

Kysymys onkin nyt seuraava: miten omassa – ja oletukseni mukaan myös muiden nivelleikkauskuntoutujien – kuntoutusprosessissa on otettu huomioon mainitut suositukset. Aluksi ajattelin, että ei juuri mitenkään. Minuthan heitettiin sairaalasta tosi nopeasti kotihoitoon, johon annettiin vain pari esitettä mukaan. Kipulääkkeet ja niiden määrät sain resepteinä. Vertaisryhmistä ei ollut missään mitään kirjallista mainintaa eikä niistä puhuttukaan mitään. Annettiin ymmärtää, että periaatteessa osastolle voi olla yhteydessä, mutta ei siihen mitenkään kannustettu. Kontrollikäynti olisi 2,5 kk päästä.

Tarkemmin ajateltuna ’moniammatillinen tiimi’ eli apulaislääkäri, joka tosin ei ollut mukana leikkauksessa, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti, kävivät kanssani läpi hoitoon ja kuntoutukseen liittyvät asiat ennen sairaalasta lähtöäni (ennen sairaalaan tuloani sama tiimi ohjeisti minut leikkausta ja osin toipumistakin varten).

Lääkäri kertoi hyvin lyhyesti leikkauksestani ja sen onnistumisesta. Hyvin vähän jatkotoimenpiteistä – taisi mainita lääkityksen ja kontrollikäynnin. Fysioterapeutti kävelytti minua käytävällä ja portaikossa, antoi kirjalliset ohjeet ja puhuimme myös hiukan kuntoutumisesta. Puhuimme myös apuvälineistä, jotka olinkin jo hankkinut. Kovin täsmällistä tietoa en kuntoutumisesta saanut. Hoitajan kanssa käytiin lääkitys läpi. Hän mm. antoi ohjeita kipulääkkeiden vähentämiseen pikkuhiljaa sekä ohjeita haavan hoidosta.

Lääkäri oli kovin kiireinen, leikkaussalissa jo odotettiin. Fysioterapeutti olisi voinut paneutua asiaansa tarmokkaammin, mutta hoitaja(t) kyllä käyttivät aikaa ja vastasivat kysymyksiin perusteellisesti. Luin sairaalassa ja kotona kaikki annetut ohjeet tarkasti, mutta yhteenvetona täytyy sanoa, että aika yksinäiseksi oloni tunsin uuden tilanteeni kanssa.

Ymmärrän erittäin hyvin, että ohjeet eivät voi olla kovin tarkkoja, koska potilaiden lähtökohtatilanteet ja esimerkiksi kivunsietokyky voi vaihdella todella paljon toisistaan. Siksi kai tässä artikkelissa, jota referoin, korostetaankin jatkuvaa, monipuolista ja monesta suunnasta annettavaa tukea aivan niin kuin Ikäinstituutin laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimiseen ja kehittämiseen tähtäävässä toiminnassa (ks. esim. Tiihonen A (2008) Kokemuksellinen toimintakyky tutkimuksen ja käytännön haasteena. Teoksessa Pohjolainen P, Sarvimäki A, Syrén I (toim): Toimintakykyä ja sosiaalista tukea iäkkäiden, omaisten ja työntekijöiden arjessa. Esityksiä VI Gerontologian päivillä 4.-5.5. 2007. Oraita 3/2007. Ikäinstituutti.)

Tänään artikkelia lukiessani en voinut välttyä ajatukselta, että tutkimus ja myös meidän projektitoimintamme, jolla pyritään ’hyviin käytäntöihin’ on aivan liian kaukana käytännön todellisuudesta. Tutkimuksissa saadut hyvät kuntoutustulokset on usein saatu aikaan juuri sellaisissa projekteissa, joissa on – jos ei nyt määrättömästi, niin ainakin todella paljon enemmän – resursseja kuin mihin käytännössä on mahdollisuuksia.

Toinen huomio on se, että miksiköhän sairaalassa ei kerrota mitään vertaistuesta, järjestöistä ja näiden nettisivuista eikä muutenkaan siitä, että kannattaa hakea tukea muilta ihmisiltä kuntoutumiseen. Tämä ei maksaisi mitään – eivätkö myöskään järjestöt ole olleet aktiivisia tässä asiassa? Näin ’hoito- ja kuntoutuspolku’ täydentyisi (voi olla, että esim. sairaalan oleskelutilassa olisi ollut esitteitä ko. järjestöistä, mutta puheeksi ne eivät tulleet, vaikka otin vertaistuen itsekin puheeksi).

Kolmas huomio on jatkoa edellisille: kun alan asiantuntijat ja tutkijat tietävät asiantilan ja tuen merkityksen, niin miten on mahdollista, että tätä ’yhteiskuntasektoreiden’ todella järkevää yhteistoimintaa ei saada aikaiseksi? Ihminen, jonka perusteellinen kuntoutuminen olisi kaikkien etu, jää kuitenkin aika yksin mm. kipujensa kanssa.

Ehkä yksi selitys tälle on se, että jos kivun iskiessä kuntoutuja heti ottaisi yhteyttä vaikkapa sairaalaan tai vertaistukihenkilöön, niin tämä yhteydenotto saattaisi yhtä hyvin lisätä huolta kivusta kuin vähentää sitä. Voisi syntyä turhia sairaalakäyntejä tilanteessa, jossa olisi vain purtava hammasta yhteen. Tätähän itsekin mietin melkein päivittäin.

Yhtä hyvin voisi tietysti käydä niin, että tuo puhelu ja jokin muu viesti vahvistaisi kuntoutujan uskoa siihen, että pientä kipua ei tule pelätä ja että liikuntaa ja muuta kuntoilua kannattaa jatkaa, jos vain suurimmalta kivultaan siihen kykenee. Lukemani artikkelin perusteella en osaa sanoa, onko tällaista tutkimusta koskaan tehtykään, jossa voitaisiin erittäin pätevästi vastata ko. kysymykseen.

Seuraan päivittäin erilaisia ’kipujani’, jotta saisin tarkemman kuvan siitä, miten kipuilut muuttuvat kuntoutusprosessin kuluessa. Seuraan myös liikkumistani ja ’yleistä selviytymistäni’ niin, että voisin omalta kohdaltani paremmin ymmärtää sitä, miten nämä liittyvät toisiinsa. Väheneekö kipu kudosten paranemisprosessin seurauksena ja kuinka kauan se kestää, ja miten voimakkaampi tai kevyempi liikunta vaikuttaa kivun esiintymiseen.

Vielä ei ole aika tehdä mitään yhteenvetoja, koska prosessi on kesken. Toivon kuitenkin, että saan näkyviin jotakin sellaista – tosin alustavaa – joka auttaisi ymmärtämään paremmin kivun suhdetta liikuntaan ja toisaalta sitä, minkälaista tukea kuntoutuja tarvitsisi kuntoutumisprosessissaan.

Nyt taas vähän happea haukkaamaan, ettei kipu sen puutteen vuoksi pahene…

Lauantai, 28. tammikuuta 2012, klo 17.30

Pari vuorokautta viimeisestä blogimerkinnästäni. Eilinen päivä meni kiireiseksi, kun äiti tuli käymään. Teimme hänen kanssaan vähän paperitöitä ja suunniteltiin ensi viikon aikatauluja. Hänen toisenkin polvensa nivel vaihdetaan jo ensi viikon lauantaina aiemman tiedon vastaisesti, joten labra- ja röntgenkäynnit piti suunnitella uudelleen.

Tein sitten vielä äitini esimerkkiä noudattaen tähän asti pisimmän keppikävelylenkin, joka on suurin piirtein kilometrin mittainen. En oikein pysynyt äitini vauhdissa, mutta hänen ensimmäisen polvensa leikkauksesta onkin kulunut jo viisi kuukautta. Olimme varmaan vähän hassu näky, kun taivalsimme kyynärkeppiemme kanssa rinnakkain lumisia katuja.

Tänään on kulunut tasan kaksi viikkoa leikkauksesta – aika kuluu yllättävän nopeasti, vaikka päivät ovat välillä tuntuneet pitkiltä. Ehkä odotin, että olisin toipunut tai kuntoutunut kahdessa viikossa vähän enemmänkin – en tiedä. Kyvyttömyys tehdä normaaleja asioita tuntuu joinakin hetkinä aika raskaalta. Mutta on tässä tapahtunutkin jo kaikenlaista toipumista.

Tarkastelenkin seuraavassa ihan päiväkohtaisesti sitä, miten toipumiseni on edennyt. Luulisin, että nämä kaksi ensimmäistä viikkoa ovat joissakin suhteissa erilaisia kuin tulevat viikot, joten näinkin tarkka analyysi voi olla hyödyllinen. Ainakin itse olen kokenut sen hyödylliseksi – suhteellisuudentaju on parempi, kun arvioi päivittäin toipumisen etenemistä ja kun nyt parin viikon päästä vertailee päiviä toisiinsa, niin voi nähdä paremmin syyt ja seuraukset.

Liikunta ja lihasten aktivointi ensimmäisen kahden viikon aikana

Aloitan analyysini tarkastelemalla liikkumiseni määriä minuuteissa. Olen myös arvioinut erikseen kävelyn, lihaskuntoharjoittelun (sairaalan fysioterapeutin jumppaohjeet ja omat jumppani) ja hermolihasaktivoinnin (tarkoitan tällä lähinnä sängyssä tekemiäni lihasten jännitys-rentous –harjoituksia).

Seuraavissa kuvioissa näkyvät päivät 1…14, ja erilaisten liikuntamuotojen määrät minuutteina päivässä. Täytyy sanoa, että minuuttimäärien arvioiminen ei ole aivan ongelmatonta, sillä arkikävelyn määrää tai muun toiminnan ohessa tehtyjä jumppia ei ole helppo arvioida. Seuraavista viivakuvioista kuitenkin näkee melkoisella varmuudella sen, miten päivät ovat eronneet toisistaan.

Kuvio: Liikunnan määrän päivittäinen vaihtelu leikkauksen jälkeisten kahden viikon aikana.

Liikunnan määrä oli ensimmäisinä kahtena päivänä pientä, mutta kolmas ja neljäs päivä olivat jo varsin liikunnallisia. Viides ja kuudes päivä olivat selkeästi ’takapakkia’, mutta kolme seuraavaa päivää taas aika liikunnallisia. Kymmenes ja yhdestoista päivä olivat melkein lepoa, mutta sen jälkeen liikunnan määrä on taas alkanut tasaisesti nousta ollen jo yli kaksi tuntia päivässä.

Seuraavassa kuviossa näkyy se, miten liikunta on jakautunut kävelyn, lihaskuntoharjoittelun ja hermolihasjärjestelmän aktivoinnin (jälkimmäinen ei näy liikunnan määrissä) välillä.

Ensimmäisinä kahtena päivänä tein eniten ’sänkyjumppaa’ eli jännitin ja rentoutin lihaksiani sängyssä maaten. Seuraavina kahtena päivänä kävelin ja jumppasin, minkä jälkeen tuli parin päivän ’helpompi’ jakso. Seitsemäntenä, kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä keskityin eniten kävelyyn, minkä jälkeen oli pari rentoa päivää, minkä jälkeen käveleminen on taas lisääntynyt selvästi.

Toipumisessani (en puhu vielä kuntoutumisesta, vaikka kyse on tietysti siitäkin)  on ollut kolme ’piikkiä’ ylöspäin ja kaksi alaspäin. Osin ne johtunevat ns. normaalista toipumissyklistä, osin syynä on ollut se, että olen muutamina päivinä liikkunut enemmän, jonka jälkeen on ollut viisasta vähän ’vetää henkeä’ ja antaa kudosten parantua ja toipua liikkumisesta.

Olisi ehkä ollut mahdollista rakentaa myös aivan lineaarinenkin käyrä eli tasaisesti nousujohteinen, mutta hiukan sitä epäilen. Luulen, että rasituksen, kivun ja liikkumisen muiden positiivisten ja negatiivisten vaikutusten arvioiminen on sen verran vaativaa, että on pakko tyytyä tällaiseen ’yrityksen ja erehdyksen’ kautta etenemiseen.

Tai ehkä kyse ei ole edes erehdyksestä, vaan normaalista omien rajojen koettelusta. On järkevää kuunnella itseään, mutta niin, ettei anna heti periksi, jos joku asia – esim. kävely tai istuminen tekee kipeää. Liikkumisessa voi myös keskittyä eri asioihin; jos kävely tuottaa ongelmia, niin voi jumpata tai rentouttaa lihaksia. Näitä jälkimmäisiä voi myös kutsua ’aktiiviseksi palautumiseksi’, vaikka ne ovat toki erittäin oleellisia asioita, sillä eihän kävely ole liikkumisen ainut tavoite.

Lihaskuntoharjoitukset ovat usein aluksi aika tuskallisia, mutta jumpan edetessä lihakset vertyvät ja liikkuvuus paranee. ’Lepopäivinä’ tosin lihakset olivat niin kipeitä, että katsoin paremmaksi vain rentouttaa niitä. Käytin myös kylmäpakkauksia, kylmägeeliä, hierontaa (itse hieroin) ja stimplus –sähköstimulaatiota.

Pahiten kipeytyvät lihakset ovat tietysti keskimmäinen pakaralihas, jonka ’läpi’ leikkaus tehtiin ja piriformis, joka katkaistiin. Sen lisäksi myös jänteinen lihas reiden sivulla ja hamstring-lihakset takana että reiden ojentajat ovat olleet kipeinä.

Kahden viikon aikana olen liikkunut yhteensä noin 21 tuntia, mikä on vajaa 1,5 tuntia päivässä. Ensimmäisenä päivänä 20 minuuttia (vähiten) ja nyt viimeisimpänä 150 minuuttia (eniten)  päivässä – mutta ei siis mitenkään lineaarisesti nousten, kuten edellä tuli selväksi.

Ei tässä mitään liikkumisen mestareita olla, kaukana siitä. Mutta on hyvä nähdä, että toipumisessa ja liikkumisessa on tapahtunut myös selvää edistymistä. Kävely on parantunut, vaikka edelleenkin joudun käyttämään joko yhtä tai kahta kyynärsauvaa. Tänään tosin tein sen kilometrin lenkin jo sauvakävelysauvojen avulla.

Mutta nyt tämä istuminen saa riittää, se väsyttää vieläkin todella paljon. Huomenna lisää analyysia ja tulkintaa ensimmäisistä kahdesta viikosta leikkauksen jälkeen.

jk. tyttäreni Iina ja Ode (poikaystävä) pyysivät minua pulkkamäkeen. En lähtenyt, vaikka mieli kyllä teki…

Sunnuntai, 29.1.2012, klo 17.00

Hieno talvipäivä tuotti elämyksen. Kävelin tai köpöttelin taas hiukan pidemmän matkan. Oli hienoa vaeltaa vaivalloisesti kohti etelästä kuumottavaa aurinkoa läpi tutun puistikon, jossa puut kimmelsivät huurteisina. Tuntui siltä, että olen tässä toipumisessakin menemässä pikku hiljaa valoa kohti. Kun päivä pitenee, niin ehkä askel ja lenkitkin pitenevät.

Loppupäivä ei sitten ollutkaan niin hyvä kuin odotin. Jalka rasittui ja puristava tunne haavan tienoilla ehkäisi enemmät liikehdinnät. Kipu ei ole kova, mutta kuitenkin sellainen ettei tee mieli liikkua tai istua enempää kuin on tarpeellista. Tänään tarkastelenkin erilaisten kipujen ilmenemistä ensimmäisten kahden viikon aikana leikkauksen jälkeen.

Asteikkona käytin jo sairaalassa oppimaani asteikkoa 1…10, jossa yksi tarkoittaa pienintä mahdollista kipua ja kymmenen suurinta mahdollista kipua. Omaa arviointiani haittaa tässä se, että en omasta mielestäni ole kokenut nyt tämän leikkauksen yhteydessä lainkaan sietämätöntä kipua eli asteikon yläpäätä. Koska tässä on kyse omasta kokemuksesta, niin osatakseen arvioida asteikkoa kunnolla, pitäisi olla kokemuksia koko asteikosta.

Sen sijaan uskon, että arviointini on kuitenkin suhteellisesti ottaen hyvinkin suuntaa antava, koska pystyin arvioimaan kivun tuntemuksiani joka päivä. Tiedän siis, että tänään kipua oli enemmän tai vähemmän kuin eilen ja kun annan sille jonkin numeron, niin se suhteutuu myös seuraavaan päivään. Kun vielä erittelin erilaiset kivut – mikä osoittautui järkeväksi valinnaksi – niin saan rakennettua aika kattavan ’kipukartaston’.

Erilaiset kivut ja niiden esiintymisen leikkauksen jälkeen

Ensi alkuun huomasin, että kipuja on ainakin kahdenlaisia; on jatkuvaa, hiukan epämääräistä kipua, jonka paikkaakin on vaikea hahmottaa ja on hetkellistä kipua, joka voi liittyä liikkumiseen tai johonkin muuhun seikkaan. Yleensä tämä hetkellinen kipu on myös paremmin paikannettavissa – se voi tulla sängystä noustessa, istuessa, vessakäynnillä, kävellessä. Seuraavassa kuviossa jatkuvan ja hetkellisen kivun käyrät 14 ensimmäisen päivän aikana.

Kuvio: Jatkuvan ja hetkellisen kivun vaihtelut 14 ensimmäisen päivän aikana

Kuviosta näkee, että aluksi hetkelliset kivut olivat varsin kovat. Ne tulivat juuri vessakäyntien aikana, kävellessä, sängystä noustessa. Selityksenä on tietysti leikkauksen jälkeinen kudosten herkkyys ja liikerajoitukset. Toisaalta voimakas kipulääkitys esti hetkellisen kivun muuttumisen jatkuvaksi kivuksi. Voimakas, pitkätehoinen kipulääkitys lopetettiin kolmannen päivän jälkeen, jolloin jatkuva kipu lisääntyi, kun taas hetkellinen väheni.

Liikkumisen ja kivun välinen suhde on aika kompleksinen. Liikkuminen tuntuu sekä lisäävän että vähentävän kivun tunteita. Kun liikuin enemmän 3. päivänä, niin hetkellinen kipu oli melko korkealla, mutta jatkuva kipu väheni. Jatkaessani liikuntaa neljäntenä päivänä hetkellinen kipu aleni, mutta jatkuva kipu nousi. Viidentenä ja kuudentena päivänä liikuin vähemmän osittain lihasten kipeytymisen takia. Kiputasot laskivatkin ja ne pysyivät melko alhaalla myös seuraavat kolme päivää, joiden aikana liikuin taas enemmän. Seuraavat pari päivää otin rennommin ja sen näkyy kipukäyrissä loogisesti: rasittuneet lihakset olivat jatkuvasti vähän kipeämpiä, mutta hetkellisiä kivun lähteitä ei tullut liikkumisen vähenemisen vuoksi. Loogista on sekin, että seuraavina päivinä jatkuva kipu väheni, kun hetkellinen kipu nousi liikkumisen lisäännyttyä.

Kipuja voi määritellä myös muilla tavoin. Lihaskivut ovat kohtuullisen hyvin määriteltävissä. Ja kun itselleni hankalammalta ovat aina tuntuneet vatsakivut tai tietynlaista pahoinvointia aiheuttavat kivut, niin päätin tarkkailla niitäkin erikseen. Luulen, että vatsakivut johtuivat minulla osin  lääkkeistä, osin haavakudokseen kohdistuneesta rasituksesta. Kun vähensin lääkkeitä ja sain vatsansuojalääkettä ja ensimmäisten päivien liikarasitus meni ohi, niin vatsaongelmia ei juuri enää ilmennyt.

Lihaskivut olivat kovimmillaan joko silloin, kun liikuin enemmän tai liikkumista seuraavina päivinä. Luulen, että lihaskipuja tulee olemaan jatkossakin, vaikka kuvion perusteella näyttäisi, että ne olisivat ainakin tilapäisesti vähenemässä. Harjoittelun lisääntymisen yhteydessä lihaskipuja varmasti ilmenee, kuten on aina ilmennyt.

Kuvio: Lihaskivut ja vatsakivut ensimmäisten14 päivän aikana.

Leikkauksen tai muun trauman jälkeen jonkin asian tekeminen tuntuu erityisen kivuliaalta. Se kipu ja kivun pelko saattaa säteillä niin, ettei uskalla liikkua muutenkaan. Lonkkaleikkauksen jälkeen kaikkein kivuliainta oli istua ja erityisesti vessassa käynti aiheutti kipuja. Lonkan liiallista koukistamista tulisikin välttää, mutta aina se ei ole helppoa. Kaikkia tuoleja ei muista tai voi korottaa ja vaikka olisi korotuskin, niin pidempi istuminen aiheuttaa kipua ja puudutusta.

Edelleenkään istuminen ei ole kovin helppoa, mutta kivun tunteet ovat kyllä vähentyneet. Seuraavaan kuvioon pistin vertailun vuoksi vielä tuon lihaskipukäyrän mukaan. Käyrillä näyttäisi olevan yhteyttä toisiinsa eli kun istuminen on kivuliasta, niin lihaskipujakin on enemmän, vaikka ne saattavat kohdistua hiukan eri lihaksiin. Tässä tapauksessa kuitenkin kyseessä ovat usein samat lihaksetkin.


Kipujen ilmeneminen on tietysti kiinni siitä, miten paljon käyttää kipulääkitystä. Sairaala-ajan lääkitystä en ihan tarkalleen muista. Siihen kuului joku pitkäkestoinen, voimakas kipulääke ja todennäköisesti 4 Panacodia ja 3 Buranaa (600mg) vuorokaudessa. Neljännestä päivästä lähtien tiedän tarkalleen, mitä kipulääkitystä olen käyttänyt.

Aluksi otin neljä (kerran viisi) Panacodia ja kolme Buranaa, kun seitsemäntenä päivänä oli tarkoitus vähentää annos kahteen ja kahteen. Paria päivää lukuun ottamatta pystyinkin menemään näin 12. päivään asti. Parin viikon kuluttua leikkauksesta aloin vähentää edelleen 1 + 1 –annokseen.

Lääkityksen avulla olisin mahdollisesti voinut vähentää oleellisesti kivun tunteita, mutta kun me leikkauspotilaat saamme ohjeeksi kipulääkityksen asteittaisen vähentämisen, niin olen koettanut elää kohtuullisen kivun kanssa. Nyt kun käytän aika vähän kipulääkitystä eikä kipuja ole kovin paljon, niin päätös osoittautuu oikeaksi. Olisiko mitään järkeä popsia kipulääkkeitä, jos siihen ei enää ole suurtakaan syytä?

Jos uskoisin, että olisin esimerkiksi liikkunut tai jumpannut nykyistä enemmän lääkkeiden avulla, niin sitten voimakkaammassa kipulääkityksessä olisi järkeä. Luulen kuitenkin, että olisin voinut tehdä enemmän hallaa treenaamalla liikaa lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Itse asiassa kolmantena ja neljäntenä päivänä varmaan liikuinkin liikaa juuri siksi, että lääkkeet estivät minua tuntemasta riittävää kipua.

Lopuksi esitän vielä käyrän, jolla kuvaan sitä, miten kävelyni on kehittynyt tai edistynyt. Tässä kuviossa 1 tarkoittaa huonoa tai todella huonoa kävelyä ja 10 sitten jo normaalia kävelyä – ei kuitenkaan erinomaista. Käyrästä näkee, että kävelyn kehittyminenkin on syklistä eli kaksi eteen, yksi taakse – periaate toimii.

Aluksi läksin ’nojakävelystä’ kehittymään ja aika pian kävelin jo vuorokävelyä ja itse asiassa lääkkeiden vaikutuksen alaisena jo vähän ilman keppejäkin. Sitten tuli taantumaa, jolloin kävelin pääasiassa kahdella kyynärsauvalla, sitten taas enimmäkseen yhdellä, kun viimeisinä päivinä olen kävellyt ulkona jo sauvakävelyyn tarkoitetuilla sauvoilla. Se ei tosin ole ollut lähellekään oikeanlaista sauvakävelyä, mutta kuitenkin.

Voi olla, että asteikkoni on tässäkin liian optimistinen – kympin kohdalla tuskin vielä kävelen normaalisti. Kehitysaskeleita siihen on otettava vielä useampia ellei sitten tapahdu ’kehityspyrähdystä’ niin, että yhtenä päivänä vain heitänkin kepit ja sauvat nurkkaan ja lähden kävelemään normaalisti. Saa nähdä…

Toipuminen jatkuu

Keskiviikko 18.1.2012, klo 12.30

Aamu meni jo vanhoilla rutiineilla, mutta eilinen ilta ja yö olivat vähän vaikeita. Illalla innostuin elämään ihan normaalisti, joten istuin vähän kauemmin tietokoneella ja seisoin keittiössä juttelemassa. Tein pieniä kävelylenkkejä sisätiloissa. Luin myös netistä lonkkanivelasioista, joiden ansiosta tietoni lisääntyivätkin paljon ja uusia ajatuksia kimposi lisää.

Illalla suihkussa huomasin, että reisi oli ruvennut turpoamaan ja jopa polvi näytti paksummalta kuin aiemmin. Aloitin heti kylmähoidon eli suihkutin kylmää vettä reilu 10 minuuttia ja menin sänkyyn kylmäpakkauksen kanssa. Se auttoikin jonkin verran, vaikka tulikin tunne, että verenpaineeni olisi kohonnut.

Yöllä en oikein saanut nukutuksi, kun harmittelin asiaa: olinko sittenkin ollut liian ripeä kuntoutuksessani. Myös projektimme seuraavan päivän tiedotustilaisuus (www.ikapolvet.fi) jännitti, vaikka (koska) en päässyt mukaan.

Yöllä otin toisen ’kuurin’ kylmää ja yhden Panacodin, vaikka ei minulla varsinaisesti ollut kipuja, vaan ehkä sellainen painostava olo. Loppuyön nukuin hyvin. Päätin samalla, että otan tämän päivän niin rennosti kuin mahdollista.

Nyt heräsin viestiin, jossa sain tietää, että tiedotustilaisuus oli mennyt oikein hyvin. Aamutointen jälkeen olinkin mennyt kiltisti sänkyyn lepäämää kylmäpussin kanssa – se muuten kannattaa panna tyynyliinan sisään ja sitoa ideaalisiteellä kiinni. Silloin se ei ole liian kylmä ja se osuu aina oikeaan kohtaan.

Nyt on lounaan aika ja aika valmistautua pikku-Dundun tuloon. Pojantyttäreni tulee nimittäin vaarin hoitoon. No, onneksi minulla on apulaisia. sillä en pystyisi nyt 1,5 vuotta täyttävää prinsessaa nostelemaan.

Torstai, 19. tammikuuta 2012, klo 14.40, Arto

Eilinen ilta menikin lastenhoidon parissa, vaikka itse olin siinä sivuosassa. Pikku-Dundu varmaan ihmetteli, miksi ’vaavi’, joka tarkoittanee vaari, ei tänään tanssi, vaan enimmäkseen vaan makailee ja kävelee kummallisten keppien kanssa.

Illalla leikatun reiden turvotus oli jo vähän tuskallista, vaikka olinkin antanut siihen kylmähoitoa useita kertoja ja rasituksen olin jättänyt minimiin. Päätinkin sitten aloittaa hieronnan ja aktiivisen rentoutuksen. Yöllä ennen nukkumaan menoa – katsoin Real Madridin ja FC Barcelonan välisen 1-2 –päättyneen matsin – hieroin jalkaani ja tein seisaaltaan rentoutuksen. Se tuntuikin tehoavan, vaikka pelkäsinkin ettei haavakohta vielä sietäisi tärinää.

Tänä aamuna jatkoin samaan tahtiin eli varoin rasittamasta jalkaa sen sijaan hieroin rentoutin ja annoin kylmäpussihoitoja. Jalka tuntuukin paremmalta ja nukuin keskipäivällä sikeästi melkein kolme tuntia. Ehkä eilinen päivä stressasi lapsenhoitoineen ja lumitöineen, joihin en voinut osallistua, vaikka tunsin, että olisi pitänyt.

Toipuminen tai toipumisloma, mitä saira(u)sloman pitäisi olla, taitaakin olla nykyihmiselle vaikea asia, kun on niin paljon tärkeitä asioita, joita pitäisi tai voisi tehdä. Vaikka tämän hyvin tunnistan, niin onhan selvää, että tämä blogin pitäminenkin on jonkinlaista kompensaatiota sille, että en saa olla tekemässä kunnon töitä.

Mutta nyt siis yritän ottaa rennosti enkä pakota itseäni toipumaan nopeammin kuin se on mahdollista. ’Ruumis on viisas’ sanotaan, sitä on syytä kuunnella tarkemmin. Kotiin päästyäni olin niin innoissani, että kävelin, jumppasin ja istuin jopa tietokoneella, kun mitään ongelmia ei tuntunut olevan.

Unohdin, että lääkkeet estävät todellisten ruumiin tuntemusten ’kuulumisen’ poistamalla kivun tunteita. Unohdin myös, etteivät katkaistut lihakset ja muut ’ronkitut’ kudokset parane ilman lepoa ja sen tarvitsemaa aikaa.

Toisaalta toipuminen ja kuntoutus on koko ajan tiettyä rajanvetoa sen suhteen kuntouttaako itseään liian vähän ja sen kanssa kuntouttaako liian paljon. Parempi lienee kuitenkin se, että tekee välillä liikaa ja sitten lepää kuin se, että ei tee paljon mitään, mutta sitten ei kunnolla kuntoudukaan. Sama asiahan pätee liikuntaan ja urheiluun yleisemminkin.

Vaikka siis olin eilen masennuksissa, kun toipumiseen tuli takapakkia, niin tätähän se tullee olemaan tästä eteenkin päin. Pari askelta eteen ja kolme taakse päin. No, toivottavasti myöhemmin askelten suhde on parempi…

Perjantai, 20.1.2012, klo12.57

Eilen illalla käväisin ekan kerran ulkona, kun hapeton sisäilma alkoi ahdistaa. Ahdistusta aiheutti myös loputon lumentulo, jolle en voinut mitään. Yleensähän minä saan tehdä mielin määrin lumitöitä, joista pidän niin kauan kuin lumelle löytyy tilaa. Parina viime vuonna olemme tosiaan olleet pulassa lumen kanssa – toivottavasti tänä vuonna säästymme samoilta lumimääriltä! Saattaa olla, että jossain vaiheessa löydän itseni kola kädessä. Se ei olisi viisasta.

Happi teki hyvää ja sain putsattua lumen alle hautautumassa olleen autonkin. Muutoin jatkoin ’kevyttä linjaa’ liikunnassa; rentoutuminen oli päätavoitteeni. Ravistelin hiljakseen kumpaakin jalkaa ja tein kevyitä liikkuvuusharjoituksia fyssarilta saamiani ohjeita soveltaen. Yritin estää turvotusta, mikä olikin ehkä hiukan vähentynyt mittaustenikin perusteella. Painoahan on tullut viitisen kiloa lisää, mikä lienee suureksi osaksi nestettä.

Otin saman lääkemäärän kuin aiemmin, vaikka kipuja ei ole paljon ollutkaan. Tai lihaskipuja on kyllä enemmän, mutta niitä en näköjään ’laske’ – olen niin tottunut niihin. Epämääräiset kivut ovat ainakin minulle pahempia kuin ne, joihin pystyn edes jotenkin vaikuttamaan.

Turvotus on hankala asia; se lisää kipua, vähentää liikkuvuutta, altistaa tulehduksille ja hidastaa kaikin tavoin paranemista. Siksi kylmäpussi on ollut ahkerassa käytössä. Ja silti aamulla huomasin, että jalkateränikin oli turvonnut. Suihkutin sitä kylmällä vedellä ja yritin saada kylmäpussin värkättyä jalkaterän päälle.

Se ei ollutkaan mikään iisi homma. Kylmäpussia liikutin ’pihdeillä’, jotka hain ennen leikkausta apuvälinekeskuksesta. Toinen apuvälineeni on ’sukanvetolaite’, jooiden olemassaolosta en tiennyt mitään ennen leikkaustani – sairastaminen avartaa!

Tämä ei oikeasti ole mikään vitsi, sillä artikkelini, jossa käsittelen astman vaikutuksia urheilemiseeni ja miehisyyteeni on julkaistu useita kertoja (Tiihonen…). Monesti tilanne, jossa joutuu irti tavanomaisesta, normaalista ja kohtaa poikkeavuuden jopa ruumiillisesti, on auttanut tutkijoita näkemään jotakin oleellista omassa yhteiskunnassaan. Sosiologiassa, mutta varsinkin antropologiassa, tällainen vertailu tai vuoropuhelu toiseuden kanssa on yksi keskeinen tapa, jolla tuodaan esille tutkimuksellisestikin tärkeitä asioita.

Oma ’vajavaisuuteni’, joka on varsin pientä, tuo esiin kuitenkin äärimmäisen hyvin sen, miten haavoittuvainen ns. normaali arki on ja miten paljon se muuttuu vain siitä, että osa toisesta jalasta ei toimi täydellisesti.

Aika pian olenkin huomannut itsessäni ärtyisyyttä siitä, että kaikki asiat ovat niin vaikeita, täytyy varoa ja ottaa huomioon se, ettei jalalle voi panna liikaa painoa eikä mikään tavallinen asia onnistu tuosta vain. Sekin ärsyttää, että periaatteessa kaikki on kuitenkin mahdollista. Jos olisin jossain alkeellisessa mökissä, niin pelkkä selviäminen päivän askareista toisi tyydytyksen tunteen. Nyt olen vain koko ajan jotenkin ’epäkelpo’.

Kaiken lisäksi voisin lukea ja kirjoittaakin, mutta väsyn todella herkästi ja nukun tosi paljon. Istuminen ei myöskään ole hyväksi, vaikka sitä tietysti jonkin verran teenkin. Onneksi siis kuitenkin, että nukun. Jos en nukkuisi enkä voisi tehdä mitään, niin se olisi todella raskasta. Elämän raskaus on sekin suhteellista: miksen nyt osaa nauttia toipumisestani, vaan vertaan itseäni siihen, mitä voisin tehdä terveenä…

Onneksi suhteellisuudentajuni asettui paremmin kohdalleen soitettuani tutkijakollegalleni, joka vietti tämän samaisen viikon sairaalassa saaden sytostaatti ja sädetyshoitoja syöpäänsä. Hänen tilanteensa on kaikin puolin hankalampi kuin minun. Saisin todellakin olla onnellinen omasta tilanteestani.

Tämän blogin ’valituspuhetta’ kannattaa tietysti muutenkin lukea ’sordiino’ päällä, sillä tarkoitukseni on ymmärtää yleisemminkin lonkkanivelleikkauspotilaiden ongelmia heidän kuntoutumisessaan. Jos vähättelisin vaivoja ja haittoja, niin antaisin epärehellisen kuvan tästä prosessista, mutta sama vaara on liioittelussakin. On kuitenkin parempi olla sensitiivinen ja tarkka kuvauksessaan, ettei mitään oleellista jää huomaamatta.

Myöhemmin tarkoitukseni onkin vetää yhteen tärkeimmät havainnot tämän prosessin varrelta. Mutta sitä ei voi tehdä ennen kuin aineisto riittävän suuri ja prosessi on edennyt riittävän pitkälle. Enhän esimerkiksi tiedä, miten kipu ja sen luonne muuttuu, miten toipuminen edistyy suhteessa ’normaaliin’ edistymiseen jne. Tässä vaiheessa kokonaisuutta ei voi tarkastella suhteellisuudentajuisesti.

Nyt täytyy kuitenkin vääntäytyä vessaan.

Lauantai, 21. tammikuuta 2012, klo 18.40

Reilu vuorokausi meni hujauksessa, kun puolitoistavuotiaan kanssa syödään, leikitään, käydään lumitöissä ja tehdään kaikkea tavallista, joka muuttuu jännittäväksi lapsen silmissä. Sellainen  vie huomion pois omasta itsestä ja omista rajoituksista. Se on hyvin terapeuttista.

Eilen tuntui myös ensi kertaa siltä, että leikattu jalka olisi muutakin kuin jäykkä pilari. Takapuolessa ja reidessä ollut turvotus, kudosneste, oli valunut päivän aikana takareittä ja pohjelihasta pitkin nilkkaan ja jalkapöytään, jotka olivat nyt sitten turvonneet ja koko takajalka oli kun musteen sinertämä. Reiden jännityksen lieveneminen helpotti oloa ja liikkumistakin. Nilkan liikkuvuus säilyi yllättävän hyvin turvotuksesta huolimatta.

Kahtena edellisenä yönä, luultavasti turvotuksen vähenemisestä johtuen, olen virtsannut usein ja paljon. Kudosneste tulee varmaankin tällä tavoin pois. Yöt ovat kuitenkin menneet hyvin, olen nukahtanut heti sänkyyn tultuani ja olen myös voinut päästää Eetu-kissan ulos ja sisään.

Haava on parantunut hyvin, se ei oikeastaan vuoda enää lainkaan. Fysioterapeutti sisareni antoi myös haavavinkin; hakasten ottamisen jälkeen haavaa kannattaa voidella neitsytoliiviöljyllä, joka tekee siitä kauniin. Hyviä hoitovinkkejä sain myös naapuriltani Salmisen Juhalta, juuri Suomen parhaaksi moottoriurheilijaksi jälleen kerran valitulta endurokuskilta, jonka huippu-urheilijan valmentautumsessa ollaan tavallaan saman asian kanssa tekemisissä päivittäin kuin kuntoutuksessakin.

Urheilija joutuu etsimään suorituskykynsä rajoja päivittäin, jotta kehittyisi paremmaksi urheilijaksi. Leikkauksesta tai sairaudesta toipujalla on sama haaste; suorituskykyä on kehitettävä ja suorituskyvyn rajoja on etsittävä, jotta kuntoutus edistyisi. Tätähän korostettiin lonkkanivelleikkauksen yhteydessäkin jatkuvasti: harjoitelkaa riittävästi ja heti leikkauksen jälkeen.

Vaikeus urheilijalla ja kuntoutujallakin on sama: ylikuntoa pitää varoa, mutta lihaskipuja tai muuta normaalia rasittumista ei pidä pelätä. Ja loukkaantumisriskikin on kummallakin kohonnut normaaliin verrattuna. Takapakki ei Juhan mielestä ollutkaan takapakki, vaan se kuuluu asiaan, ettei homma mene niin kuin on suunniteltu.

Kuntoutus ei olekaan pelkkää fysiikkaa, vaan erittäin tärkeää on se, että voi jakaa kokemuksiaan erilaisten ihmisten kanssa. Äitini, jonka toinen polvinivel leikattiin elokuussa ja toinen leikataan piakkoin, osaa nyt tukea minua erittäin hyvin oman kokemuksensa turvin – ja minäkin ymmärrän hänen kokemuksiaan aivan eri tavoin kuin ennen leikkausta. Tämä siitäkin huolimatta, että lähtökohtamme kuntoutukseen on aivan toinen.

Luin myös nivelyhdistyksen nettisivuja, joilla käydään keskustelua toipumisesta. Kovin hyviä ohjeita en itselleni saanut, koska olen nuorena ja hyväkuntoisena poikkeustapaus tässä joukossa. Mutta kyllä sekin, että saa seurata samaa kuntoutusprosessia, on voimaannuttavaa. Yksittäiset kokemuspohjaiset ohjeet tosin voivat olla aika harhaanjohtavia, koska jokaisen taustat ja kuntoutushistoriat ovat yksilöllisiä. Eli kriittisesti kannattaa kuunnella ja lukea myös vertaisten antamia ohjeita.

Leikkauksesta on nyt viikko eikä minkäänlaista yhteenvetoa pysty vielä antamaan – päivät ovat olleet yhtä aikaa sekä liian samanlaisia että liian erilaisia. Kunhan muutama viikko kuluu, niin aineistoa on enemmän ja olen toivottavasti vähän viisaampi. En myöskään tiennyt kovin hyvin mitä odottaa, joten en osaa siihenkään verrata.

Joka tapauksessa tässä ollaan; kipu ei ole vaivannut kovinkaan paljon. Liikkuminen on kokonaisuudessaan parantunut, vaikka mitenkään lineaarisesti se ei olekaan edennyt. Syklistä ylös-alas –liikettä liikkuminen ja yleinen selviytyminen on noudatellut. Aika paljon aikaa kuluu sängyssä joko nukkuen tai lepäillen. Itse olen käyttänyt aika paljon aikaa aktiiviseen kuntoutukseen eli kylmähoitoihin jääpussin avulla, jumppaliikkeitä, lihasten ja hermojen harjoitteita ja rentoutusta on kuulunut jokaiseen päivään. Kävelymäärät ovat vaihdelleet kunnon mukaan.

Lukenut olen kohtuullisen paljon, vaikka silmät ovat väsyneet aika nopeasti. Vähän olen kirjoittanutkin, mutta istuminen on ollut niin vaikeaa, että se on ollut vähäistä. Arkiaskareihin menee nyt kaksin- tai kolminkertaisesti aikaa ja energiaa. Silti olen yrittänyt pitää huolta myös terveen vartalonosan, siis ylivoimaisesti suurin osahan on aivan kunnossa, liikkuvuudesta ja voimasta. Eniten olen käyttänyt jumppanauhaa ja nivelten liikkeitä, joita olen itsekseni kehitellyt.

Sunnuntai, 22. tammikuuta 2012, klo 13.36

Vaalipäivä, kävin hoitamassa kansalaisvelvollisuuteni, vaikka autossa istumista pitäisikin vielä välttää. Pidin itseni tyynyn ja terveen jalan ansiosta ihan siedettävässä asennossa. Eikä leikkaus todennäköisesti tehnyt minusta arvostelukyvytöntä ehdokkaiden suhteen.

Vaalikamppailu oli kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys. Ehdokkaat paransivat otteitaan kamppailun edetessä ja asioista puhuttiin ehkä avoimemmin, ja ainakin rentoutuneemmin kuin aiemmissa näkemissäni pressan vaaleissa.

Ehdokkaista käänneltiin tietysti esiin kaikki mahdolliset puolet. Terveys, kunto ja sitä kautta liikuntakin tuli vähän esille. Onhan ehdokkaiden presidenttinäkin jaksettava aikamoista rumbaa. Ehdokkaiden kestävyys vaalikampanjan aikana joutui varmasti koville – kiertämistä paikasta toiseen ja sitten suoriin TV-lähetyksiin, joissa piti myös olla briljantisti läsnä ja asiat hallussa.

Helsingin Sanomat pyysi ehdokkaat vapaaehtoiseen UKK-kävelytestiin, jonka tuloksia aion myöhemmin analysoida ja tulkita. Nyt oma kunto ei anna siihen mahdollisuuksia, istuminen ei ole vielä kovin mukavaa, Puolimakaavassa asennossa kirjoittaminen ei myöskään ole juhlaa.

Kirjoittaminen – ei vain blogin – olisi tunnetusti varsin terapeuttista touhua. Tästä aiheesta teimme pienen tutkimusluonteisen projektin pidettyämme pari vuotta kirjoittajapiiriä senioritalo Loppukirissä. Koostimme kirjan, johon kirjoittajapiiriläiset työstivät pienoiselämäkertansa (Karisto A, Kuhalampi A, Tiihonen A (2010) Kaksitoista kertomusta Arabianrannasta). Aika moni mainitsi kirjoittamisen olleen hyvää terapiaa.

Terapiaa on myös lukeminen tai jokin muu taidemuoto, kuten laulu, musiikki, kuvataide. Nämä ainakin lisäävät nykytietämyksen mukaan hyvinvointia. Toipumiseenkin annetaan ohjeeksi musiikin kuuntelemista ja muuta joka saa ajatukset muualle.

Jos kirjoittamisessa ja ajatukset ’ulos’, niin ehkä niiden saaminen muuallekin on hyväksi. Jos taas osaisi soittaa tai maalata, niin niissäkin saisi tuntemuksiaan ja ajatuksiaan ulos ja vieläpä toiseen muotoon – osaksi taidetta tai ainakin taideilmaisua ja sen historiaa. Oma oleminen – tässä toipuminen, kivun sieto jne. – saisi uusia merkityksiä ja loisi yhteyksiä toisten tuntemuksiin.

Vaarana nimittäin on, että vajaakuntoisena, jolle kaikki arjen toimet ovat hankalia, tuntee itsensä ja olemisensa merkityksettömänä. Töitä ei voi tehdä eikä voi juurikaan auttaa muita arjen pyörittämisessä – muuttuu pahimmillaan taakaksi, joka keskittyy vain omaan kyvyttömyyteensä.

Tänään oli pahasti sellaista tunnetta itselläni, kun jouduin olemaan riippuvainen toisista, vaikka en olisi halunnut. Omaan kyvyttömyyteen turhautuu, vaikka en lähellekään niin paljon kuin viikon pahin turhautuja eli Real Madridin Pepe, joka ilman vammaakin tuntee itsensä kyvyttömäksi tekemään asioita, joita hänen pitäisi osata ja kyetä tekemään. Tunteet ovat kuitenkin sukua keskenään.

No, onneksi tänään voi keskittyä pressanvaaleihin – saa nähdä, ketkä siellä turhautuvat, kun kansa ei ole osannut äänestää oikein. Politiikassa täytyykin olla erittäin suuri turhautumisen kestokyky, sillä niin epäluotettavia äänestäjien täytyy monen poliitikon mielestä olla. Yritän samaistua tänään myös turhautujiin, koska voin jotain heiltä oppiakin – miten he käsittelevät valtavaa turhaumaansa voisikin olla illan jännitysnäytelmän yksi draamallisesti kiinnostavimmista kohdista. Onkohan sekin terapeuttista, että tämä aihe kiinnostaa minua?

Maanantai, 23. tammikuuta 2012, klo 13.24

Toinen arkiviikko leikkauksen jälkeen alkaa. Huomaan, että päivärytmini alkaa vakiintua. Aamulla herään seitsemän maissa, valmistan aamupalan, syön sen ja luen samalla Hesarin. Käyn aamupesulla ja –pasulla  – ajan parrankin joka aamu, vaikka mitään erityistä syytä siihen ei olisikaan.

Valmistelen ’työpisteeni’ eli kasaan sänkyyni käden ulottuville kirjoja, pikkuläppärin, vihkon, iPodin ja radion kaukosäätimen, stimplus ’sähköakupunktiolaitteen sekä ideaalisiteet kylmäpakkausta varten.

Jossain välissä teen yleensä sairaalan fysioterapeutin antaman jumppaohjelman läpi. Olen nostanut toistokertoja alun kymmenestä reiluun kahteenkymmeneen. Tänään jätän jumpan väliin, sillä keskityn tänään kipeytyneiden lihasten rentoutttamiseen.

Asetun lepäämään ja teen joko jumppaohjelman tai rentoutuksen tai molemmat. Tänään Aira voiteli jalan kylmägeelillä, jonka jälkeen minä rentoutin lihakset sekä stimplussalla että ajatuksen voimalla. Tämä onnistui aika hyvin, vaikka lihakset olivat todella kipeät, jos on uskomista omiin tuntemuksiin ja stimplussan tunnistimeen, joka piippaa kovaa tunnistaessaan kipeytyneen ja jännittyneen lihaksen.

Rentoutuksen jälkeen kuuntelen musiikkia ja nukahdan. Keskipäivä meneekin nykyään nukkuen aina tuonne klo 13 asti. Reilu pari tuntia tulee nukuttua. Unien jälkeen kirjoitan blogiani tunnin verran. Sen jälkeen on vuorossa kevytlounas. Nyt täytyy todella katsoa, mitä suuhun laittaa, ettei paino ala nousta.

Iltapäivän ja illan ohjelmassa on päivästä riippuen lukemista, TV:n katselua ja liikuntaa. Iltapäivän aikana kävelen – usein käyn myös ulkona – ja teen nauhajumppaohjelman ylävartalolle sekä toistan leikatun jalan jumppaohjelman kahteen tai kolmeen kertaan.

Leikkaus rajoittaa tekemistä ehkä eniten siksi, että istuminen on hankalaa eikä suositeltavaakaan. Tietysti kaiken tekemiseen menee jonkin verran enemmän aikaa, vaikka luulin esimerkiksi liikkumista hankalammaksi jutuksi kuin se on ollut. Tekemiseen menee myös enemmän energiaa ja saatan torkahtaa iltapäivän ja illan aikana useamman kerran esimerkiksi telkkaria katsoessani.

Menen tarkoituksella aika myöhään nukkumaan, jotta olen riittävän väsynyt sänkyyn mennessäni. Yöunet ovat yleensä katkonaiset sekä sen takia, että pitää käydä vessassa ja juomassa 2-3 tunnin välein että kissojen takia, joista toista pitää hätistellä kipeän jalan päältä nukkumasta ja toinen pitää päästää ensin ulos ja sitten sisään. Rytmi on kuitenkin nyt ok – saan nukkua 2-3 tuntia yhteen menoon ja nukahdan yleensä helposti herätyksen jälkeen. Voi olla, että jalallekin on hyvä, että sitä liikutellaan säännöllisesti.

Päivärutiinit ovat tietysti vähän tylsät, mutta toisaalta on oikein hyvä rauha pohtia monenlaisia asioita, joihin yleensä ei ole koskaan riittävästi aikaa. Eikä sitä aikaa nytkään ole liikaa, päinvastoin. Ongelmahan on se, että ei ole energiaa tehdä asioita, joita haluaisi tai voisi tehdä.

Kun oma työ on paljolti tietokoneella tehtävää ja jo tämä puolen tunnin sessio vaatii vastapainokseen samanpituisen levon, niin eihän sitä kovin paljon voi saada aikaiseksi, vaikka aikaa tuntuisi olevan vaikka kuinka paljon.

Yhteydenotot ja vuorovaikutus tapahtuu sekin pääosin sähköpostin välityksellä. Käyn pari kertaa päivässä tsekkaamassa sähköpostit, joita on onneksi todella paljon vähemmän kuin normaalisti. Onnistuin viestittämään sairaslomastani aika hyvin ja sain myös siivottua kalenterini tyhjäksi. Toisaalta: mukavaahan se olisi saada enemmän muita viestejä kuin vain työviestejä…

Toipumista ja kuntoutusta

Toipumis- ja kuntoutusblogi

Tässä blogissani kuvaan, seuraan, arvioin, pohdin ja ihmettelen toipumistani/kuntoutumistani 14.1. tehdystä lonkkanivelleikkauksesta.

Leikkauskertomuksesta kopioin tähän leikanneen lääkärin lausunnosta tärkeimpiä osia, että pääsette kartalle. Jos ette ymmärrä, niin en minäkään kaikkea, mutta yritän tässä blogissani selvittää sitäkin ja etenkin kertoa omista kokemuksistani, tuntemuksistani, peloistani ja voimaantumisestani. Lisäksi pohdin erityisesti tätä toipumis- ja kuntoutusprosessia sekä sen mahdollista kehittämistä.

Indikaatiot: ”Hänellä on pitkälle edennyt nivelrikko vasemmassa lonkassa. Vaivojen jatkuessa yhteisymmärryksessä operatiivinen hoito tekonivelkirurgian yleisennusteet ja komplikaatiot tiedostaen.”.
Toimenpide: ”NFB30 Arthroplastia totalis coxae a.m. R3 Synergy l. sin. (keraami-keraami). ”
Tätä jatkuu sivun verran ja siinä kuvataan yksityiskohtaisesti leikkauksen vaiheet.
Diagnoosi: M16.1 Osteoarthrosis coxae gravis l. sin. Jatkossa täyspainovaraus ja sisäkiertorajoitus 6 vk. Hb- ja rtg-kontrollit.

Aloitan blogini leikkauspäivästä, mutta palaan kyllä tarpeen vaatiessa myös tuntemuksiini ja ajatuksiini ennen leikkausta. Yritän kuvata – ainakin aluksi – aika tarkkaan jokaisen päivän tapahtumat ja tuntemukset. Myöhemmin siirryn myös pohtimaan kokemuksieni merkityksiä.

Lauantai, 14.1.2012, klo 13.36,  Arto
Peijaksen Sairaala. Istun sängyssäni juuri syödyn lounaan jälkeen. Se olikin ensimmäinen ruokailun ’uudessa elämässäni’. Tulin aamulla klo seitsemän tänne sairaalaa, majoituin tähän huoneeseesi kolmen muun miehen joukkoon, joista kaikilta oli leikattu polveen uusi nivel. Labrahoitaja kävi ottamassa verinäytteet.

Nopeasti majoittumisen jälkeen luokseni kiirehtikin hoitaja, joka kertoi suunnitelmien vähän muuttuneen, joten sitten vain pikaisesti kohti leikkaussalia. Hesarista ehdin juuri ja juuri lukea urheilusivut, jotka otin kotoa mukaani. Kello oli muistaakseni jonkin verran yli 9, kun läksin osastolta otettuani yhden esilääkityspillerin.

Leikkaussalissa oli kiva tunnelma, heitimme läppää hoitajien kanssa ja kyselin kaikenlaista tulevasta proseduurista. Halusin olla ajan tasalla koko ajan siitä, missä nyt mennään. Etukäteen nimittäin oli sellainen käsitys, että olisin sen verran tolkussani, että kuulisin sahauksen, hakkauksen ja muutkin varsin roisin toimenpiteen äänet.

Käteeni asetettiin tippa, toiseen verenpainemittari ja sormeen sykettä ja happisaturaatiota mittaava laite. Sitten anestesialääkäri ohjasi minut sikiöasentoon ja pisti spinaalipuudutuksen 2 ja 3. nikaman väliin. Ja sitten näin mukavia unia…

Klo 11.10 heräsin enkä tiennyt, oliko mitään tehtykään. Hoitaja kertoi, että leikkaus meni hyvin. Vähän harmitti, minä vaan vetelin hirsiä, kun toiset tekivät töitä…

Päästyäni osastolle ja huoneeseeni alkoi tutustuminen kämppäkavereihin.  Ilmeni, että kaikki muut olivat pohjoisen poikia – Kittilästä, Rovaniemeltä ja Kemistä lähtöisin. Ja kovia puhumaan, ’raataamaan’, aiheesta kuin aiheesta. Muilla oli operoitu polvi, minä olin ainut lonkkavaivainen.
Pari tuntia menikin sutjakkaasti ja ruokakin maistui.

Juttelun lomassa aloin heti treenata. Nilkasta aloitin tekemällä ojennus-koukistus –liikkeitä aina reilun kymmenen sarjoissa. Nivelessä tuntui turvotusta, vaikka mitään ei näkynyt. Jumpan jälkeen tunne kuitenkin hävisi.

Nilkan lisäksi jännitin koko jalkaa tai sen osia isometrisesti ilman liikettä. Kokeilin toimiiko hermotus. Haavan puolella oli heikompaa, mutta muualla se toimi yllättävän hyvin. Hetken päästä koukistelin jo polveakin. Tein jumppaa myös terveen jalan puolella.

Pikku nokosten ja iltapäiväkahvin jälkeen sain ensimmäiset vieraani, jotka ihmettelivät pirteyttäni, kun pistelin ruuat parempiin suihin. Iltapäivän aikana tekstailin moneen paikkaan ja juttelin Jensin kanssa puhelimessa.

Päivä menikin joutuisasti iltakuuteen asti, jonka jälkeen keskityin rentoutumiseen eli rentoutin tietoisesti sekä leikattua jalkaa että toistakin ’alaraajaani’ – sopisikohan tuo sanahirvitys kuvaamaan jatkossa omia jalkojani, koska nyt tuo toinen ei enää ole normaali jalka?

Lonkkaanihan asennettiin keraamisen pinnoituksen omaavat vastinkappaleet: reisiluun puolelle tuli noin 15 cm pitkä ’naskali’, joka työnnettiin luun sisään. Naskalin päässä oli pallo, joka osuu lonkkaluun puoleiseen ’kuppiin’. Aikamoinen määrä uutta tavaraa on siis nyt kehossani. Tai näin ainakin arvelen, sillä ihan täyttä varmuutta en asiaan saanut, koska kirurgi oli ehtinyt lähteä ennen kuin heräsin.

Rentoutus onnistui sekin, kun käytin meditatiivista musiikkia ’korvalappusteroistani’. Tuntui todella hyvältä saada lihaksia rentoutettua… Ajattelin, että teen tämän tästä lähin joka ikinen päivä.

Kokemuksellisuudet hahmottuivat horroksessa: lonkkaleikkaus ruumiillisena ja merkityksellisenä identiteettikokemuksena (vrt. astma, sydänleikkaus), vertaisosallisuuskokemuksena (huonekaverit) ja toimijuuskokemuksena (oma kuntoutus, vessassa käynti)….

Iltalääkkeiden jälkeen ramasee taas niin, ettei kirjoittaminen suju kovin kauaa. Ensin vessaan ja sitten unten maille. Kirjoittaminen pikkuläppärilla on yllättävän vaikeaa; usein tulee lyötyä liian hiljaisesti ja aika usein ohi kirjaimienkin. Ehkä lääkkeetkin vaikuttavat, pikkasen ’dizzy’ oli tuossa jossakin vaiheessa.

Parempi panna maaten ja kuunnella musiikkia. Olen valinnut yömusiikiksi Adiemusta, ortodoksista kirkkomusiikkia, Sibeliusta (E-P Salosen kapellimestaroimaa) ja Tracey Chapmania. Klassista, rauhoittavaa ja rentoa. Sellaista, että voin keskittyä uniini tai mahdollisiin ruumiin tuntemuksiin.

Sunnuntai, 15,1,2012, klo 13.00
Yö oli mielenkiintoinen, nukuin horroksessa – en oikein tiedä onko se syvää unta vai pinnallista, kun on väsyneessä horroksessa, jonka läpi on kuuluvinaan joko omaa musiikkia kuulokkeista tai jonkun toisen huoneessa olijan radiosta. Ja silti nukkuu hyvin.

Kello kahden aikaan herään nukuttuani nelisen tuntia ja rentouduttuani sitä ennen 2-3 tuntia. Päätin aloittaa jumpan. Aloitin jalkateristä, joita pumppasin ja kiersin muutamien minuuttien ajan. Terveessä jalassa jatkoin polven liikkuvuusharjoituksiin ja lopulta lonkkaan. Leikatussa liikkeet olivat maltillisempia enkä tehnyt mitään kiertoja.

Välillä tein vain ’mikroliikkeitä’ eli liikutin vain minimaalisesti tai en ollenkaan jotakin lihasta tai lihasryhmää, ehkä sitä vois kutsua myös ’hermojumpaksi’, sillä kohdistin hermoimpulsseja lantioon, myös leikkaushaavan läheisyyteen, lonkan koukistajiin, lähentäjiin ja loitontajiin, joista osaa en saa liikuttaakaan Hermolihasjärjestelmän treenaamista voi tehdä ilman liikuntaakin.

En unohtanut keski- enkä ylävartaloaakaan, joiden kunnosta pitää tietysti huolehtia. Mitään fyysisiä esteitähän sille ei olekaan, vaikka usein invalidisoidumme aivan liikaa siitä, jos vain jokin pieni osa vartalostamme ei ole 100-prosenttisessa kunnossa.

Urheilijat ovat tässä hyviä esikuvia; itseäni motivoi vaikka se, miten kärsivällisesti Kalle Palander  kuntoutti sääriluutaan loukkaantumisen jälkeen. Olin kuvitellut, että Kallen kärsivällisyys ei taida riittää vesijuoksuihin ym. tylsiin harjoituksiin. Hän kykeni kuitenkin merkityksellistämään ja löytämään mielen tekemiselleen. Eikö minulla pitäisi olla ainakin yhtä hyviä syitä kuin Kallella kuntoutumiseen, kysyin itseltäni?

Aamulla seitsemän jälkeen jatkoin jumppaamista ja pyysin uuden kylmäpakkauksen, jota kierrätin turvotuspaikoissa tunnin ajan aina varttitunnin per paikka. Kyllä tuntuikin hyvältä laittaa kylmäpakkaus katkaistun pakaralihaksen alle…

Yhdeksän maissa piti lähteä toisen kerran vessaan ja onneksi (mies)sairaanhoitaja ei tiennyt, että minua pitää avustaa, joten sain mennä ’nojalaitteen’ kanssa yksin. Pytylle meno on melkoisen rankkaa, mutta kävely sujui hyvin. Siksi päätin ehdottaa meidän ’nimikkohoitajallemme’ kyynärkeppiharjoittelua.

Ensimmäisellä lenkillä hän oli mukanani, mutta olen sen jälkeen ’surrannut’ jo kolmesti käytävillä. Vessassa kävin myös ajamassa hampaat ja parran. Enpä olisi ennen leikkausta uskonut, että pystyn tällaiseen. Suuri selittäjä löytyy tietysti kipulääkekoktailista, joka on pitänyt kivut varsin pieninä.

Luulen kyllä. että omat jumppanikin vaikuttavat, sillä liikkumattoman jakson jälkeen olo on aina paljon kivuliaampi kuin jumpan tai kävelyn jälkeen. Oikeastaan pitäisi liikutella itseään koko ajan tai ainakin jännittää lihaksia, mutta myös rentouttaa aktiivisesti.

Nyt taas kävelylle ja hammaspesulle lounaan ja tämän kirjoitussession jälkeen…

klo 15.26,
Olo on aika hyvä, näin sairaalaoloksi. Huomasin kuitenkin, etten oikeastaan tiedä, mitä minulle on tehty ja miten leikkaus onnistui. Hämäläisen Kipi sitä tekstarissaan kyseli. Ehkä mitään ei ole tehtykään?

No, jotain on tehty, sen huomaan. Mutta kirurgi myös sanoi, että lopullinen päätös proteesien suhteen tehdään vasta, kun on ’aukaistu’. En myöskään ehtinyt jutella kirurgin kanssa siitä, kannattaisiko tätä lyhyempää jalkaa vähän pidentää proteesilla. Ei olisi pitänyt sammua niin herkästi…

No, minä luotan aika lujasti suomalaisten lääkäreiden ammattitaitoon, ja mikä on luottaessa, kun kohdalleni on sattunut monta ruumiillista ja merkityksellistä identiteettikokemusta lääkäreiden ansiosta. Jo syntyessäni lääkärit pelastivat henkeni, vaikka hätäkastekin piti jo antaa.

Viisivuotiaana leikattiin synnynnäinen sydänvika, joka löydettiin vahingossa tarkkaavaisen keuhkolääkärin ansiosta. Ilman leikkausta sydän olisi kestänyt 18-vuotiaaksi.

Murrosiässä astmani paheni, mutta onneksi sain lääkäriksi tyypin, joka kehotti rasitusastmapotilaitakin urheilemaan. Se oli silloin 1970-luvulla vielä varsin poikkeuksellista. Ilman näitä lääkärikokemuksiani olisin ihmisenä varmasti aivan toisenlainen ja ainakin elämänpiirini ja –kokemukseni olisi todella erilainen.

Ja nyt tämä lonkkaproteesi, jonka myötä minun ruumiillinen identiteettini, jossa liikunnalla ja urheilulla on suuri merkitys, pitäisi jatkua samanlaisena. Tai oikeammin: juuri tämänhetkisen ’vammaisen’ identiteetin pitäisi muuttua liikunnallisemmaksi.

Sehän ei minulle tarkoita vain liikunnan harrastamista, vaan itselleni tärkeiden ruumiillisten, yhteisöllisten ja toimijuuskokemusten maailmaa, johon kuuluvat myös voimakkaat nautinnolliset kokemukset.

Operaatiossa, ja siihen kuuluvassa kuntoutumisessa, on siis varsin paljon pelissä. En tietenkään menetä kokonaan omaa identiteettiäni, vaikka leikkaus ei tuottaisikaan toivottua tulosta, mutta kyllä sillä aika suuri merkitys olisi. Jos en esimerkiksi pystyisi enää hiihtämään, niin kyllähän se vaikuttaisi monin eri tavoin elämääni ja siihen, miten sen merkityksellistäisin.

Klo 22.50,
Paska juttu (älä lue, jos olet herkkä tällaisille tarinoille)

Oikeastaan otsikon pitäisi olla ’toipuminen hapoille’, mutta paska juttu sekin on. Päivä ja ilta meni oikein hyvin, oli vieraita ja pystyin liikkumaan paljon. Ongelma, joka on näköjään kaikille leikkauspotilaille yhteinen, on lääkkeistä ja varmaan muistakin syistä johtuva ummetus. Minunkaan ’suoli ei ollut toiminut’ leikkauksen jälkeen. Päätin siis yrittää tosissani ja innovatiivisena henkilönä kehittelin myös kotiin sopivaa ulostusasentoa. Tavallisella vessapytyllä istuminen on nimittäin lonkkaleikkauspotilaalle vaikeaa – pidemmille henkilöille suositellaankin koroketta.

Hankaluus ei kuitenkaan liity vain istumiseen ja kipuihin, vaan siihen, että asento on sellainen, jossa sekä ulostaminen että takapuolen pyyhkiminen on vaikeaa. Leikattu lonkka ei pysy pytyllä niin, että peräaukko aukenisi kunnolla (alue on myös turvonnut) ja jäykkä ’materiaali’ ei tahdo tulla ulos kunnolla. Olin jo muutaman kerran yrittänyt ’perinteisellä tyylillä’, mutta sekä pituus että alastulo olivat pahasti epäonnistuneet.

Päätin kokeilla retkiratkaisua eli oletettua ’riukua’ ja asetuin asentoon, jossa sen enempää
polvi- kuin lonkkanivelkään ei joutuisi hankalaan tai kiellettyyn asentoon. Ja, jippii, homma toimikin hyvin.

Mutta, ahneella on paskanen loppu, sillä yrittäessäni puristaa kaiken suoleen kertyneen töhnän, meninkin sitten ’hapoille’. Leikkauksessa katkaistut ja muutenkin varmaan heikentyneet lihakset eivät kestäneet rankkaa isometristä puserrusta, vaan jumi iski inhottavasti. Ja ketutuskin, kun olin muka keksinyt keinon selviytyä kotona näistä askareista turvallisesti ja toimivasti. Ehdin jo löytää kyynärsauvoille erinomaisen kulmankin, jossa voin tasapainoisesti tukea pyrintöjäni..

’Kakka tuli’ ei siis tällä kertaa ilahduttanut niin kuin sen olisi pitänyt. Olinhan nähnyt reipashenkisten kämppäkavereiden autuaallisen ilmeen, kun ulostaminen oli lopulta kolmen tai jopa neljän päivän jälkeen onnistunut.

Minä sen sijaan luikin ’puujalallani’ sänkyäni kohti manaillen mielessäni sitäkin, että olin jo ehtinyt saavuttaa jonkinlaisen ’toipumisgurun’ aseman vertaisyhteisössäni. Miten kaikki hienot ohjeeni otettaisiin vastaan, kun olin itse sortunut yliyrittämiseen. jonka he huomaisivat tylysti heti aamulla, kun en pääsisi sängystä ylös…

Alkoi siis nöyrtymisen opettelu ja hiljainen jumppa, rentoutus ja hieronta – päivältä säästyneet kipulääkkeetkin heitin huiviini. Nyt pitää panna kaikki peliin enkä siltikään tiedä onnistunko… Mutta ahdinko pistikin aivoni hyrräämään entistä tehokkaammin. Keksin heti paljonkin kehitettävää tässä nivelproteesileikkausten kuntoutumisprosessissa.

Aluksi ehdottaisin, että leikkauksen jälkeen kaikkien potilaiden tai kuntoutujien pitäisi olla koko sairaalassaoloajan mahdollisimman paljon fysioterapeutin tai oikeastaan fyssarin, liikunnanohjaajan ja elämätapaneuvojan taidot ja lähestymistavan omaavien henkilöiden kanssa tekemisissä. Suurimmat ongelmathan liittyvät selkeästi siihen, että potilaat eivät eri syistä jaksa tai usko tai osaa tehdä niitä asioita, jotka parantaisivat oikeasti heidän tilannettaan. Kaikki – runsaasti tai paljon – ylipainoiset kämppäkaverinikin kyllä tiesivät ja tunnistivat asian, mutta puheista päätellen elämäntapamuutos ei tulisi onnistumaan.

Mutta ei hoitava tahokaan tee juuri mitään asialle, vaikka luulisi yhteiskunnan intressissäkin olevan sen, että erittäin kalliit leikkaukset tuottaisivat sen tuloksen, joka niillä on tarkoituskin saada. Enkä nyt puhu edes siitä, mikä tuli esiin etukäteisinfossakin: arvioiden mukaan jopa kolmannes leikkauksista voitaisiin välttää, jos ihmiset laihduttaisivat normaalipainoon. Ja huomatkaa silloin ei vielä puhuta siitä, mitä vaikuttaisi se, jos ihmiset osaisivat harjoittaa lihaksiaan ja niveliään kunnolla.

Ehkä teenkin sairaalalle tarjouksen, josta he eivät voi kieltäytyä ja rakennan itsearviointimenetelmän, jonka avulla kuntoutujat näkevät, mitä ovat tehneet ja miten kuntoutus on onnistunut ja sairaala saisi tärkeää ja riittävän tarkkaa seurantatietoa kuntoutumisesta…

Klo 23.50
Suoli toimii nyt aktiivisesti, kun sain tulpan irti. Viime kerrasta viisastuneena istuin nyt sivuttain pöntöllä ja varoin ylittämästä anaerobista kynnystä pyyhintävaiheessa, jossa oli noustava riukuasentoon, joka on siis hyvä, mutta tällä hetkellä siinä on omat vaaransa.

Kävin pikkukävelyllä ja hain uuden kylmäpussin. Ideastani (itsearvioinnista, ei ’riusta’) innostuneena esittelin sitä ’yökölle’, joka piti sitä kehittämiskelpoisena ideana. Hän korosti sitä, että hoitoaikojen lyhentyessä jatkuvasti jää potilaille paljon vastuuta kuntoutumisestaan. Hyvätkin ohjeet saattavat jäädä tekemättä ja kipu lamaannuttaa harjoittelua. Hän myös arveli, että fysioterapeutti olisi oikea hlö viemään asiaa eteenpäin.

Innostuin lisää ideastani ja teinkin heti alustavan excel-taulukon harjoituspäiväkirjaksi ja arvioinnin kohteiksi. Mutta ehkä nyt kannattaa silti nukkua välillä. Olen kuunnellut 80-luvun Madonnaa ja Elton Johnia iltayön, aamuyölle sopinee edelleen ortodoksinen virsimusiikki… (klo 00.32).

Maanantai, 16.1.2012, klo 11.34
Odottava tunnelma; meidän huoneen koko porukka kotiutetaan tänään, kun minutkin päätettiin lähettää vuorokautta aiemmin kotihoitoon. Aamulla uutisissa tulikin tutkimus- tai seurantatulos, jonka mukaan sairaanhoitopiirien kesken on erittäin suuria eroja jopa kuolleisuudessa sen jälkeen, kun potilaat päästetään kotihoitoon. Selittävänä tekijänä pidettiin kotiuttamisajankohtaa – mitä nopeammin kotiutetaan, sitä parempi.

Sairaalassa oloaikana esim. lihasvoima heikkenee 5% vuorokaudessa. Mikä on tietysti hirvittävän paljon – viikossa lähtee ainakin neljäsosa voimista. Sikäli tulos on tosin hämäävä, että ei lihasvoima kotonakaan parane ilman riittävää harjoitusta. Mutta kotona kuitenkin on pakko liikkua enemmän, koska arki vaatii aktiivisuutta.

Olemme tavanneet lääkärin, saaneet fyssarin ja sairaanhoitajan ohjeet paperilla ja käytännössä; minä kävin röntgenissäkin. Ohjeet ovat olleet ihan hyviä ja riittävän perusteellisia ja käytännöllisiä. Huomaa, että tänne on keskitetty osaamista. Heikoin lenkki on ihminen itse. Ja vaikka ohjeita annetaan, niin seuraava tuki- ja kontrollitapahtuma on vasta 2,5 kuukauden päästä. Sekä fysioterapeutit että hoitajat myöntävät auliisti, että tämä on iso ongelma.

Mitä tälle asialle sitten voisi tehdä? Ohjeethan ovat pääosin varmasti toimivia, vaikka itse korostaisin vielä paljon suurempaa aktiivisuutta ja esimerkiksi pienten lihasten ja nivelten liikkuvuutta ja voimistamista nykyisten ohjeiden mukaisesti. Huomaan, että vieläkin pelätään liikaa painostamista aktiivisuuteen, ehkä se koetaan ’terveysfasismiksi’ taannoisen julkisen keskustelun muistona.

Vaikka ymmärränkin hyvin tuon keskustelun perusteet, niin tässä nivelkorjausasiassa pelko lienee turhaa. Ja kyllähän etukäteisinfossa hyvin suorasukaisesti korostettiin laihduttamisen merkitystä sekä leikkausta ennen (vaikeuttaa oikeasti operaatiota) että etenkin leikkauksen jälkeen. Laihduttaminen on kuitenkin eri asia kuin lihasten ja nivelten kuntoutus, joka kuitenkin on se olennainen asia tässä kuntoutusasiassa. Jos tuijottaa liikaa laihduttamiseen ja epäonnistuu siinä, niin kuntoutuskin saattaa heikentyä.

Kipu lienee kuitenkin vielä suurempi ongelma. Kyllä se lamaannuttaa, kun aamulla ei meinaa päästä sängystä ylös tai vessassa käynti – tai jokin normaali arjen asia – ei onnistu ja kipu saattaa hetkellisesti nousta korkeaksi. Pelko voi lisääntyä eikä kovin mielellään halua kokea samaa kivun tunnetta uudestaan. Juuri nytkin reisi jännittyi niin, että kipu on melkoinen ja liikerajoitukset yllättäen suuret. Kyky rentouttaa lihaksia on sekin aika tärkeää.

Kävin apulaislääkärin kanssa katsomassa röntgenkuvaa lonkastani ja luettiin läpi myös leikkauskertomus. Kyselin vähän leikkauksessa ilmenneestä ’tihkumisesta’, 60 asteen liikkuvuudesta, joka ei ole ihan sama kuin terveen lonkan, mutta hyvä kuitenkin. Jotkut joogaliikkeet kuulemma jäävät tekemättä.

Sanoin myös tekeväni varsin tarkan toipumiskuvauksen, jonka lupasin lähettää heille tiedoksi, jos se sattuisi kiinnostamaan. Olin aistivinani tiettyä defensiivisyyttä hänen asenteessaan, vaikka selitinkin tavoitteeni ymmärtää toipujan näkökulmaa niihin haasteisiin, jotka hän kohtaa arjessaan.

Ehkä tässä menee professioiden rajapinta: lääkäri on kiinnostunut ensisijaisesti siitä, miten operaatio onnistuu, hoitajat siitä, miten hoito onnistuu ja fyssarit siitä, miten lihakset kuntoutuvat. Liikuntasosiologi on kiinnostunut näistä kaikista ja ennen kaikkea siitä, miten liikunnallinen ja mahdollisimman hyvä arki olisi mahdollinen leikkauksen jälkeen.

Lähtökohdat ovat erilaiset; lääkäri ja muut hoitoalan ihmiset pyrkivät ensisijaisesti palauttamaan leikkauksen jälkeisen tilanteen siihen, mitä se oli ennen leikkausta tai lähes terveenä ollessa. Sosiologia kiinnostaa vielä se, miten tätä uutta resurssia voisi käyttää parantaakseen arkeaan ja elämäänsä. Kun suurin osa potilaista on nivelrikon vaivaamana joutunut luopumaan monenlaisesta liikunnasta, paino on noussut, lihakset heikentyneet, nivelten liike rajoittunut niin varmaan muukin elämä on jonkin verran kaventunut. Nyt olisi mahdollisuus vaikuttaa siihenkin, miksi tilaisuutta ei sitten käyttäisi hyväkseen?

Fyssari kysyi kaikilta käyttekö te uimassa tai kuntosalilla. Se oli pieni askel siihen suuntaan, mitä tarkoitan. Pieni, koska kysymys ei johtanut oikeastaan mihinkään – itse odotin esimerkiksi lippua uimahalliin tai kuntosalille, jotta ko. hlö kävisi edes kerran kokeilemassa tätä loistavaa mahdollisuutta. Joku sali/hallihan voisi vaikka erikoistua tällaiseen palveluun ja täältä voitaisiin ohjata tällaisiin ryhmiin. Tai vapaaehtoisjärjestöt, urheiluseurat tai nivelleikkauspotilaiden järjestö, jota ei taida ollakaan, voisi hoitaa tällaisia tehtäviä ja palveluita vertaistuen lisäksi. Miksihän tällaista ei ole vai toimivatko he Tule-järjestössä?

Nyt taidan kyllä nukahtaa, viime yö oli vähän levoton, klo on 13.16…

klo 22.56, oma sänky
Klo 16 tuli invataksi hakemaan ja minut sidottiin pyörätuoliin. Matkalla tuli vähän huono olo. Sellainen, joka tulee esim. luun murtuessa, kun vatsanpohja menee sekaisin ja alkaa oksettaa, mutta paljon lievempänä.

Kun puhutaan kivuista, niin kipujakin on monenlaista. Minä esimerkiksi kestän aika hyvin akuutteja, nopeita kipuja, kuten kosketus- tai lihasvammojen aiheuttamia kipuja, joiden syyn tiedän ja tiedän, että ne menevät yleensä nopeasti ohi ja niihin on olemassa hoitoa. Kestän myös pitkäkestoista kipua lihaksissa, mutta epämääräisen vatsakivun ja huonovointisuuden kestäminen on minulle vaikeampaa. Nytkin mietin, mistä se oikein tuli. ’Olet harmaa’, sanoi vaimoni Aira kotiin tultuani. Niin varmaan olinkin.

Sitten kuitenkin söin herkullisen kotiintulokeiton kertoessani samalla leikkauksen kulusta, josta olin saanut paperin ja jonka kävin apulaislääkärin kanssa läpi. Reseptit ja kuntoutusohjeet käytiin myös yhdessä läpi. Kipulääkejuttu ei ollutkaan kovin yksinkertainen, osin siitä syystä, että läksin päivän liian aikaisin sairaalasta enkä näin saanut kokemuksia lievemmästä kipulääkecocktailista. Nyt minun pitää itse arvioida, mikä on riittävää ja mitä kannattaa ottaa ja mitä ei.

Toki ohjeetkin sain, mutta kyse on myös vatsan kestämisestä, toiminnasta jne. eikä vain kivusta. Omaa järkeä saa käyttää, mutta sen ymmärsin, että alussa kannattaa ottaa ennemmin liikaa kuin liian vähän. Päätin noudattaa ohjetta, vaikka yleensä yritän selvitä ilman ’turhia’ lääkkeitä mahdollisimman pitkälle.

Kotona sitten piristyin niin, että huomaamattani asetuin taloksi eli siirsin sairaalatavarat paikoilleen, tein sänkyyn leposijan kirjoineen, lehtineen ja kuuntelulaitteineen, avasin sähköpostin ja tsekkasin ne. Vastailin myös tekstareihin, joita olin lähettänyt jo sairaalassa kertoen tilanteestani ystäville ja kylänmiehillekin. Jumppasin ohjepaperin läpi ja tein vähän nauhajumppaa, ja kävelin tai tassuttelin sukkasillaan ympäri taloa. Otin myös lääkkeet ja siirryin lepäämään jonkinlaiseen ’lääkehorrokseen’, jossa näin kummallisia maisemia ja tunsin melkein leijuvani – olikohan opiaattien ansiota?

Herättyäni olin rentoutunut ja kotoutunut. Tuntui tosiaan siltä, että kotiaskareissa tuli liikuttua heti paljon enemmän ja tuli myös tehtyä muita merkityksellisiä asioita. Vaikka viihdyin hyvin sairaalassakin.

Ehkä se  ’hoivamoodi’ eli kun tulee hoivatuksi on jotenkin koukuttavaakin. Kun pitäisi siirtyä hoivayksikössä ’kuntoutusmoodiin’, niin potilaat eivät aina pidä siitä. Heistä pitäisi tulla asiakkaita tai jopa toimijoita, vaikka he ovat tulleet hoidettaviksi ja autettaviksi sairautensa vuoksi. Ymmärrän tämän hyvin ja ymmärrän, että myös hoiva-alan ammattilaisten voi olla vaikeaa muuttaa moodia kesken lyhyen hoitojakson. Niin kuitenkin kävi sairaalassa ja kyllä ammattilaiset sen tekivät oikein hyvin. Haastehan on tietysti siitä, tarttuuko kuntoutus- vai hoivamoodi myös meihin asiakkaisiin niin, että pidämme sen kuntoutusmoodin yllä myös kotona.

No, minä taisin pitää liikaa, sillä jonkin ajan päästä olin saanut leikatun jalkani reiden ja pakaran ’jumiin’. Kipua ei ollut paljon, mutta liikkuvuus läheni nollaa, tai ainakin siltä tuntui. Tällaiset pienet takaiskut ovat raivostuttavia. Juuri äsken kävelin ilman keppejä ja nyt pitää turvautua kumpaankin keppiin. Epäreilua!

Mittasin myös jalan ympärysmittoja, jotka kertoivat sen, että senttejä oli tullut lisää 6-8 reiden paksuuteen ja painoni oli noussut 3,5 kiloa. Henkikin alkoi jo pihistä… Eli hyvä päivä kokonaisuudessaan, mutta huonojakin hetkiä oli useampia.

Perusjuttu eli leikkaus tuntuu onnistuneen, nyt on minun vuoroni tehdä oma osani sitkeästi ja taitavastikin. Joku valmentaja kerran sanoikin, että kaikki osaavat harjoitella liikaa, kun siihen on mahdollisuus, mutta oikea valmentautuminen on taiteilua. Sitä tässä nyt itsestä haetaankin.

Tiistai, 17.1.2012, klo 13.57, sänky
Eka yö kotona meni hyvin, nukuin kivutta seitsemään asti eivätkä edes kissat häirinneet yötä pahemmin. Helmi, joka nukkuu jaloissani saattaa joskus riehaantua turhan aikaisin yrittäessään herättää minua avaamaan oven Eetulle, joka viettää loppuyön ulkona ja haluaa kylminä aamuna aikaisin sisään.

Ennen ylösnousua tein hermolihasharjoituksia puolisen tuntia. Jännitin jalkojen, alavatsan ja alaselän lihaksia herätelläkseni ne uuteen aamuun. Tämä on hyvä harjoitus. Tunnen miten eri lihakset toimivat ja miten pystyn niiden toimintaa säätelemään. Haavan lähiympäristö ja reiden ulkosyrjä sekä etuosa ovat turvotuksen vuoksi toiminnaltaan heikentyneet. Sen tässä huomaa hyvin.

Nousin ylös ja menin keittämään teetä. Sen jälkeen alkoi ’pieni seikkailu’ eli vessakäynti. Kotona ei ole tukikahvoja apuna, joten haaste on suurempi. Ensin viritän lihakseni ’pumppaamalla’ takapuoltani ylös-alas ennen kuin uskaltaudun istumaan. Viritys on kuin mäkihyppääjän hyppyharjoitus, mutta suunta on taakse ja alas. Sitten otan oikealla kädellä kiinni pytyn takareunasta ja vasemmalla kädellä otan kiinni pytyn etureunasta. Laskeudun alas varovasti ja vähän oikealle kankulle tukeutuen. Helppoa normaalisti, suuri ponnistus leikkauspotilaalle.

Aamupala, Hesari ja aamulääkkeet eli 2 panacodia, 1 burana (600gr), 1 vatsansuoja-aine ja 1 laskimotukosta ehkäisevä tabletti. Lisäksi otin sinkkitabletin. Muroja, maustamatonta jogurttia, mustaherukoita, pähkinöitä ja vähän hilloa sekaan. Kaksi palaa gluteenitonta leipää, ohutta meetwurstia, paprikaa ja salaattia päälle. Juomaksi omenamehua ja tummaa teetä.

Päivän lehdessä oli taas juttua polvinivelleikkauksista, joita lehden jutun mukaan tehdään hiukan heppoisin perustein nuorille (siis noin ikäisilleni). Luvut ovat nousseet huimasti vertailuvuodeksi otetusta vuodesta 1980, joka kyllä tuntui sekin tarkoitushakuiselta. Sekä leikkaustekniikka että väestön ikärakenne on aika lailla toinen.

Liikkuvia ihmisiä, jotka haluavat parantaa elämänlaatuaan eli jatkaa liikunnanharrastustaan, syyllistettiin jutussa, vaikka sitä ei suoraan sanottukaan. Vaikka  lonkkaleikkauksista mainittiin, että ne onnistuvat paljon paremmin kuin polvinivelleikkaukset, niin kyllähän minäkin pohdin varsin syvällisesti ja pitkään tätä leikkauksen tarvettani. Kysymyksiä olivat mm.

  • Onko leikkaus aivan välttämätön ja mikä on sen hyöty verrattuna aiempaan ja entäs jos leikkaus ei onnistukaan?
  • Onko oikein, että yhteiskunta maksaa leijonanosan leikkauksestani, vaikka kyse ei ole elintärkeästä toimenpiteestä eikö resursseja pitäisi kohdentaa todella tarpeessa oleviin?

Ensimmäiseen kysymysryppääseen vastaaminen oli todella vaikeaa, sillä kyse oli suhteellisesta asiasta eli siitä, mihin itseäni vertaan. Tiedän, että on paljon ihmisiä, joilla vaivat ovat todella paljon suurempia kuin minulla (silti diagnoosini oli ortopedien mielestä selvä leikkauksen suhteen, ajankohtaa olisi voinut jonkin verran venyttää).

Sain myös kuulla pelkästään positiivisia tuloksia lonkkaleikkauksista, se rohkaisi ja tietysti sekin, että olen vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja olihan minulla paljon kipuja ja muita vaivoja vuosien ajan, jotka oikeasti heikensivät myös työntekoani. Osa omista työjärjestelyistäkin liittyivät tähän; aloin vältellä istumista ja liian pitkiä liikkumattomia hetkiä työpäivässä.

Toinen kysymys on vielä pulmallisempi, jota pohdin vakavasti. Minulla olisi ollut varaa yksityiseenkin leikkaushoitoon, joka olisi maksanut tietojeni mukaan yli 10 000 euroa (toki se ½-päivää tekevälle olisi aiheuttanut loven budjettiin, mutta kuitenkin). Miksi siis julkinen hoito, vaikka jouduin odottamaankin kuusi kuukautta leikkausta. Perusteena oli tietysti laatu, jota kehuttiin ja se, että ehkä näin saatoin osoittaa lojaalisuuttani julkisen terveydenhoidon puolesta, jotta sen laatu pysyykin hyvänä.

Tiedän, että edellinen voi kuulostaa hataralta perusteelta, mutta oikea vaarahan se on, että terveydenhuoltomme jakautuu niin, että vain rahalla saa hyvää laatua. Ja miten yksityinen ihminen voi asiaan vaikuttaa: äänestämällä jaloillaan, tai vielä parempi, lonkallaan.

Oikeasti en osannut ratkaista eettistä ongelmaani puhtaasti, vaan siihen jäi jäljelle harmaa alue eli joku toinen voisi aivan hyvin pitää ratkaisuani sellaisena, jossa ajattelin vain omaa etuani. Ehkä tässä asiassa omaa etua ja yhteistä hyvää ei saa millään ratkaistua niin, että ne olisivat sopusoinnussa?

Hyvä ratkaisu olisi kuitenkin se, että pystyisin leikkauksen avulla parantamaan elämänlaatuani, työskentelemään tehokkaammin ja pysymään pidempään työelämässä – jaksaisin myös paremmin osallistua vapaaehtoistoimintaan ja läheisteni hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Sen vuoksi kuntoutumiseni onkin tässä siis keskeinen eettinenkin kysymys!

Kokemuksellista liikuntaa

Maanantai, 21.11.2011, Arto

Aamulla seitsemän jälkeen Porvoon moottoritie on jo ihan tukossa, kun kävelen tien yli vievää siltaa bussipysäkille. Valitsin tarkoituksella bussin, joka pakotti minut kävelemään sekä kotoa pysäkille että pysäkiltä Messukeskukseen yhteensä reilun kolmen kilometrin verran. Ilma oli loistava aamukävelylle; ei liian kylmää eikä liian lämmintä.

Messukeskuksessa oli työpaikkani Ikäinstituutin 40-vuotisjuhlaseminaari . Professori Jyrki Jyrkämä piti lyhyen, mutta vaikuttavan avauspuheen, jossa hän luotasi gerontologian eli ikätutkimuksen tulevaisuutta. Nostan esiin ne näkökulmat, joita hän puheessaan painotti: moninäkökulmaisuuden, kohtaamisen ja etenkin käytännön ja teorian yhteensovittamisen. ’Miten käytännöstä lähdetään kohti teoriaa’, kysyi Jyrkämä ja toivoi tähän ikätutkimuksen antavan vastauksia. Kolme muuta keskeistä teemaa hänen puheessaan olivat: gerontologinen realismi, mielikuvitus ja refleksiivisyys. Kaikki tärkeitä käsitteitä ja näkökulmia.

Itseäni lämmittivät näistä erityisesti käytännöstä tai ehkä voisi sanoa kokemuksista käsin teoriaan päin lähteminen sekä refleksiivisyys eli (itse)arviointi. Nämä molemmat kuvaavat hyvin tätä www.miksiliikun.fi – sivuston perusideaa. Omat liikuntakokemukset ja liikuntakäytännöt tai –tavat ovat näillä sivuilla keskiössä ja niitä tässä teorioiden ja käsitteiden avulla refleksiivisesti arvioidaan.

Esimerkki: Liikuntakokemusten erilaisia merkityksiä

Tänään onkin hyvä päivä antaa kahdelle liikkujalle (molemmat veteraaniurheilijoita) ääni – näin he ovat kuvanneet liikuntakokemuksiaan tekemissään itsearvioinneissa.
Oma laji, paras laji – mutta ei pidä väheksyä muitakaan liikuntamuotoja
Liikuntakokemukset ovat monenlaisia ja eri lajeista saa erilaisia kokemuksia. Mutta minkälaisia kokemuksia ja niihin liittyviä merkityksiä saa lajista, jota harrastaa intohimoisesti ja kilpailumielessä? Tutkaillaanpa kahden veteraaniyleisurheilijan kokemuksellisuuksia.

Tämä 67-vuotias mies on siis tässä kuviossa arvioinut kaikkia liikuntamuotojaan asteikolla 1 (ei juuri lainkaan merkitystä)… 5 (erittäin suuri merkitys) erilaisten liikunnasta saatavien kokemuksellisuuksien perusteella. Mitä sieltä voimme lukea?

  • Oma laji (korkeushyppy) on vastaajalle (67-vuotias mies) kokemuksellisesti kaikin tavoin erinomainen (ka: 5/5). Siitä hän saa elämyksiä, merkityksellisiä kokemuksia sekä osallisuus- ja toimijuuskokemuksia
  • Muut yleisurheilulajit ovat nekin kokemuksellisesti tärkeitä (ka: 4/5)
  • Hiihto, kävely/juoksu ja patikointi ovat kokemuksellisesti ainakin tyydyttäviä (ka: 3-3,5/5)
  • Sen sijaan pyöräily ei ole kokemuksellisesti kovin merkityksellinen (ka: 2/5), kuten ei myöskään kuntosaliharjoittelu tai jumppa
  • Tämän vastaajan liikuntakokemusten kokonaisuus oli sikäli mielenkiintoinen, että kaikki kokemuksellisuudet – elämykset, merkitykselliset kokemukset, osallisuus- ja toimijuuskokemukset – olivat suurin piirtein tasavahvoja, vaikka lajikohtaiset erot olivat varsin suuria.

Annetaan ääni pari vuosikymmentä nuoremmalle miehelle, jonka oma urheilulaji on keihäänheitto. Miten nämä eroavat toisistaan?

  • Oma laji (keihäänheitto) on tälle vastaajalle elämyksellisesti tärkeä ja se tuottaa merkityksellisiä kokemuksia, mutta ei niinkään osallisuutta tai toimijuutta
  • Liikuntamuodon sisällä suuria eroja kokemuksellisuuksissa; joku tuottaa elämyksiä, joku vaikkapa enemmän osallisuutta
  • Erilaiset lajit (hiihto ja keihäänheitto) voivat olla kokemuksellisesti samankaltaisia
  • Tämä vastaaja hakee liikunnastaan eritoten merkityksellisiä kokemuksia ja elämyksiä

Vastaajien kesken on siis yhtäläisyyksiä: omaa lajia rakastetaan ja se on kokemuksellisesti kummallekin varsin tärkeä. Harrastetuissa lajeissa on jonkin verran eroja, mutta eroja on etenkin siinä, miten eri lajeja merkityksellistetään. Nuoremmalla miehellä elämyksellisyys ja merkitykselliset kokemukset (esim. erilaiset käännekohdat, menestymiset jne.) ovat tärkeämpiä kuin vanhemmalle, jolle myös osallisuus- ja toimijuuskokemukset ovat erityisessä asemassa.

Kokemuksellisesti eri liikuntamuodot ja –lajit ovat kummallakin melko erilaisia – ja tämä onkin hyvin tärkeä havainto. Emme harrasta eri liikuntalajeja samanlaisia kokemuksia tai merkityksiä hakien, vaan olemme tässä mielessä kokemuksellisestikin ’erilaisia’ eri liikuntalajien parissa. Jos siis ei pidä kokemuksellisesti jostakin liikuntamuodosta, niin jotakin toista saattaa rakastaa. Mutta on myös niin, että samasta liikuntamuodosta voimme hakea ja saada hyvinkin erilaisia kokemuksia.

Näiden kahden esimerkin kautta näemme, että kaksi aika lailla samanlaista miestä – taustoissakaan ei ollut paljon eroja – voivat suhtautua liikuntakokemuksiin eri tavoin. Tämä korostaa liikkumisen monimuotoisuutta ja monimerkityksellisyyttä yhtä hyvin kuin sitä, että ihmiset tulkitsevat samanlaiseltakin näyttäviä (liikunta)kokemuksiaan eri tavoin.

On kuitenkin myös niin, että joidenkin ihmisryhmien liikkumisessa on samankaltaisuuksia, jos heitä verrataan toisiin ihmisryhmiin, joilla on erilainen liikuntaharrastustausta. Seuraavaan olen koonnut veteraaniyleisurheilijoille tekemäni tutkimuksen yhteenvedon, jossa vertaan heidän kokemuksiaan kaikessa liikkumisessa siihen, miten he arvioivat omaa ykköslajiaan.

  • Veteraaniyleisurheilijoiden kokemuksellisuuksista tärkeimmät ovat: elämyksellisyys, osallisuus, kokemuksellisuus ja toimijuus tässä järjestyksessä
  • Omassa lajissa järjestys pysyy samana, mutta kokemuksellisuuksien merkitys kasvaa huomattavasti
  • Eniten kasvaa toimijuuskokemusten merkitys: selityksenä todennäköisesti se, että omassa lajissa toimitaan ohjaajina, kilpailujen järjestäjänä ja muussa seuratoiminnassa
  • Liikunnasta ja varsinkin urheilusta löytyy monenlaisia kokemuksia, jotka sitovat harrastajansa tähän toimintaan

Vaikka liikunta on näille miehille kaiken kaikkiaan kokemuksellisesti tärkeää, niin oma urheilulaji on kokemuksellisesti vielä selvästi tärkeämpää. Olisikin hyvä, että jokaisella ihmisellä olisi jokin oma, kokemuksellisesti rakas, ’lempilaji’. Mutta on myös erittäin tärkeää se, että harrastaa monia erilaisia liikuntalajeja, koska erilaisten lajien parissa saamme erilaisia kokemuksia ja täydennämme näin tulkintojamme itsestämme ja maailmasta.

Tiistai, 22.11.2011, Arto

Taas kävelyllä tutussa metsässä Kivikossa. Olen tapojeni orja, voisi sanoa. Mutta siitähän liikunnan harrastamisessa oikeastaan onkin kysymys! Liikunnasta pitää muodostua hyvä tapa ja tottumus. ’Rutiini on neroutta’, sanoi vaimoni joskus tyttöystäväaikoinaan, kun ihmettelin hänen järjestelmällisyyttään.

Sosiologisesti ajatellen juuri tapa tai tottumus onkin se käsite, joka yhdistää toisaalta rakenteelliset tai kulttuuriset (liikunta)mahdollisuudet ja toisaalta oman henkilöhistoriamme konstruktiivisen puolen (minkälainen merkitys liikunnalla on meille rakentunut). Ilman toista ei ole toistakaan.

Hyvinvointivaltion alkuaikoina eli karkeasti ottaen 1950-luvulta 1980-luvulle painopisteen liikunnan edistämisessä pitikin olla rakenteellisten mahdollisuuksien lisäämisessä. Tarvittiin uimahalleja, pallokenttiä, kevyen liikenteen väyliä. 1990-luvulta lähtien painopisteen olisi pitänyt muuttua tänne kokemusten, merkitysten ja lopulta tapojen puolelle.

Liikuntapolitiikka ei kuitenkaan ole niin notkeaa, vaikka erilaista liikuntapoliittista ’jumppausta’ on harjoitettu monenlaisten valtakunnallisten liikuntapoliittisten ohjelmien muodossa. Useimmiten yleisenä lopputulemana on kuitenkin ollut se, että väestön liikkuminen lisääntyy, jos rakenteellisia liikuntamahdollisuuksia edelleenkin lisätään.  
Mitä muuta se voisikaan olla, kun valtakunnallisen ja kunnallisen liikuntapolitiikan lähes ainut keino liikunnan edistämiseen on rakenteellisten mahdollisuuksien lisääminen. Toimintavastuuhan on liikunta- ja urheiluseuroilla ja –järjestöillä – näin linjataan jo noin 30 vuotta sitten säädetyssä liikuntalaissa. Miten tämä liittyy kokemuksellisuuksiin, joita liikunnasta haemme ja saamme?  

Olemme pohtineet aihetta YTT Esa Pirneksen kanssa muutamassa artikkelissamme, jossa toisena aihealueena on ollut kulttuuri – kokemuksellinen näkökulma on kuitenkin tärkeä myös sosiaali- ja terveyspuolella. Kokemuksellisuuksien ja yhteiskunnan eri sektoreiden toimintavastuiden yhteensovittaminen on mielestämme erittäin tärkeä näkökulma hyvinvointiyhteiskunnan tulevassa kehityksessä. Alla linkit kolmeen aihetta käsittelevään artikkeliin.

Näitäkin mietin tutulla lenkkipolulla, jossa toivoisin näkeväni enemmän liikkujia. Miksi he viettävät aikaansa mieluummin asunnoissaan kuin täällä erinomaisiksi rakennetuissa liikuntapaikoissa?    

Keskiviikko, 23.11.2011, Arto

Heti aamusta liikkeelle kohti Vierumäkeä. Kolme opinnäyteohjattavaani esitteli tänään valmiit työnsä. Tein alkuvuodesta ’urakkasopimuksen’ Haaga-Helian Vierumäen yksikön kanssa opinnäytetöiden ohjaamisesta ja ohjaamisen järjestämisestä liikunnanohjaajaopiskelijoille, joilta työ oli jostain syystä jäänyt tekemättä tai se oli pahasti myöhässä. Vuoden aikana on valmistunut 25 ’opparia’, joista iso osa on ollut erittäin hyviä. Omaa osuuttani on vaikea arvioida – aika moni taisi tarvita vain sen yhden ihmisen, joka oli aidosti kiinnostunut heidän työstään.

Tämän päivän opinnäytteet olivat aiheiltaan ja menetelmiltään todella mielenkiintoisia.

Eveliina ja Aapeli Markkanen tekivät työnsä Terveysliikkujan ääni –hankkeessa (http://www.lamk.fi/sosiaalijaterveys/tutkimus/hankkeet/terveysliikunta.html) , jossa he kehittivät menetelmän, jolla Lahden kaupungin palveluksessa olevat ikääntyneet hoivatyöntekijät saatiin kuvaamaan ja arvioimaan omaa liikkumistaan ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Tavoitteena koko Päijät-Hämeen kattavassa hankkeessa on löytää liikunnallisesti haavoittuvat ryhmät ja kehittää heidän kanssaan keinoja liikkumisen edistämiseksi. Tulokset myös viedään paikallisille päättäjille tiedoksi.

Katja Vastialan aiheena oli jalkapalloseuran Tyky-toiminta ja sen kehittäminen. Tämä kokonaisuus liittyy väljästi Kolmas lähde –hankkeeseen (http://www.kolmaslahde.fi/), jossa kehitetään kolmannen sektorin, mukana nuoriso-, liikunta- ja kulttuurialat, toimintaa hyvinvointipalvelujen tarjoajina. Katjan työ käsitteli siis jalkapalloseuran mahdollisuuksia tuottaa hyvinvointipalveluita.

Sini Ratas on luontoliikunta-aktiivi ja Outward Bound Finland ry:n (http://www.outwardbound.fi ) kurssivastaava. OBF:n toimiala on elämyspedagogiikka ja Sinin opinnäytetyönä oli uuden koulutusmateriaalin tekeminen organisaatiolle, joka luottaa toiminnassaan luontoon ja kokemuksellisuuksiin.

Kaikki opinnäytteet olivat erittäin mielenkiintoisia, koska jokaisessa yritettiin ratkaista myös tätä miksi liikun – ongelmaa. (kaikki työt löytyvät ammattikorkeakoulujen opinnäytetyötietokannasta osoitteesta: https://publications.theseus.fi )

Eveliinan ja Akselin työ osoitti, kuten monet muutkin Terveysliikkujan ääni –hankkeen työt, että osallistava ja toimijuutta lisäävä menetelmä toimii. Kohderyhmä oli innolla mukana tekemässä omaa elämänkulkupohjaista liikuntapolkuaan sekä taapäin että eteenpäin. Hienoja ehdotuksia tuli niin resurssien lisäämiseen kuin oman liikkumisen merkitysten lisäämiseen päin.

’Ikäliikkujien teemapuisto’ kannattanee mainita uusista liikuntamahdollisuuksista puhuttaessa. Sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden merkitys korostui taas liikunnan erilaisia merkityksiä pohdittaessa. Haaste – johon tämäkin sivusto yrittää vastata – on kuitenkin suuri.

Ihmiset eivät oikein osaa puhua liikkumisen merkityksistä, käsitteet eivät ole julkisuudesta tuttuja. Tässäkin työssä puhuttiin paljon liikuntaharrastuneisuuden suuresta merkityksestä liikkumiselle, mutta se ei oikein hyvin auennut edes opinnäytetyön tekijöille, mitä kaikkea sillä tarkoitettiin.

Itse ajattelen, että se käsittää sekä liikkumisen kokemuksellisuudet, sosiokulttuuriset merkitykset että liikuntatottumukset. Harrastuneisuushan viittaa tapaan harrastaa jotakin liikuntamuotoa tai -lajia, joka on ikään kuin itsestään selvä eikä sitä kyseenalaisteta eikä oikein analysoidakaan. Mennään uimaan tai kävelemään tai pyöräilemään, koska ne ovat kokemuksellisesti tärkeitä, niitä harrastetaan jonkun itselle tärkeän ihmisen kanssa. Tai taitetaan työmatka pyöräillen, koska se on kätevää ja lisäksi terveydelle hyväksi.

Katjan työ oli eräänlainen toimintatutkimus, jossa hän kuvasi ja reflektoi omaa työtään ’Tyky-vastaavana’ jalkapalloseurassa. Hanke oli lähtökohtaisestikin varsin vaativa: hänen piti luoda tuotteet, markkinat, toteutus ja seuranta erittäin lyhyessä ajassa. Tuotteiden rakentaminen sujui hyvin, muutaman Tyky-tuotteen toteutuskin onnistui – ja palaute niistä oli hyvää. Markkinointi olisi vaatinut paljon suurempia resursseja kuin seuralla oli siihen antaa. Jatkuvuutta ei myöskään voitu taata.

Harmillista tässä Projekti-Suomessa onkin juuri tämä: tukea annetaan sen verran, että huomataan onko idea hyvä vai ei. Sen sijaan kukaan ei tunnu kantavan vastuuta siitä, saadaanko edes erinomaiset hankkeet juurrutettua käytäntöön. Mieluummin aloitetaan uusi ’innovatiivinen’ hanke, jossa keksitään se kuuluisa ’pyörä’ uudelleen. Valitettavasti kukaan ei koskaan pääse sillä ajamaan…      

Katja kuitenkin kehittyi itse työn kuluessa huomattavasti: hän oppi itsereflektiota käytännössä ja huomasi, miten monet asiat vaikuttavat siihen, miten ihmiset saadaan mukaan liikunnan harrastajiksi. Jalkapalloseuran, tai minkä muun urheiluseuran tahansa, kannattaisi tämänkin työn perusteella miettiä sitä, mitä kokemuksellista lisäarvoa ne voisivat asiakkailleen tarjota vertautuessaan kaupalliseen toimijaan, jolla ei ole taustallaan elämyksiä luovia harjoituksia ja ottelutapahtumia, merkityksellisiä kokemuksia tarjoavia kohtaamisia esimerkiksi huippupelaajien tai -valmentajien kanssa liikkuessa, osallisuutta tarjoavaa seurayhteisöllisyyttä turnauksineen (oma joukkue), paitoineen, kannattajineen tai toimijuuskokemuksia tarjoavaa talkoo- ja ohjaajatoimintaa, vertaisryhmätoimintaa tai vaikkapa viestintään osallistumista.

Sinin työssä kokemuksellisuudet olivatkin sitten vahvasti läsnä. Hän oli soveltanut oivaltavasti näitä käyttämiäni kokemuksellisuuskäsitteitä omassa työssään. Kohteenaan hänellä olivat elämyspedagogiset harjoitteet, joita käytetään yleisesti heidän toiminnassaan. Seuraavassa lainaus Sinin opinnäytteestä (Elämyspedagogiset harjoitteet. Harjoiteosio Outward Bound Finland ry:n Elämyspedagoginen ohjaaminen –teokseen. s. 39).

”Taulukkoon olen arvioinut asteikolla 1-5 jokaisen harjoitteen päätavoitteen mukaan sen kokemuksellisuuden tason, johon kyseisellä harjoitteella pyritään vaikuttamaan. Kuvion asteikko: 1 = ei lainkaan merkitystä, 2 = vähän merkitystä, 3 = jonkin verran merkitystä, 4 = paljon merkitystä, 5 = erittäin paljon merkitystä

KUVIO 6. Elämyspedagogisten harjoitteiden kokemuksellisuuden arviointi tavoitteiden näkökulmasta katsottuna.”

Vaikka itse olen pyytänyt ihmisiä arvioimaan omia konkreettisia kokemuksiaan, niin miksei tätä voisi käyttää myös toiminnan – tässä harjoitteiden – tavoitteiden arviointiinkin. Suhde kokemuksiin on tällöin välillinen, mutta on se silti mahdollinen arviointikohde. Näin saatu tieto kertoo siitä, minkälaisia kokemuksellisuuksia harjoitteilta voidaan hakea ja mitä yksittäinen harjoite ikään kuin ’tuottaa’. Toki ohjaajat soveltavat harjoitteita eri tavoin ja painotukset vaihtelevat myös ryhmän ja tilanteenkin mukaisesti, mutta suuntaviivoja näin voidaan varmasti rakentaa.

Jatkossa kannattaisi tutkia sitä, miten osallistujat itse kokevat ja merkityksellistävät eri harjoitteet. Ja ehkä myös sitä, miten esimerkiksi opettajat tai muut ’asiakkaat’ näkevät elämyspedagogiikan vaikuttaneen niihin, jotka ovat olleet OBF:n kursseilla. Oletan, että osa asiakkaista hakee keskittymistä kehittäviä elämyksiä, osa osallisuuden tai yhteisöllisyyden vahvistumista ja kolmas identiteettiä vahvistavia merkittäviä (oppimis)kokemuksia. Vähäisintä ei liene sekään, että kursseilla oppii toimijaksi, joka pystyy ottamaan vastuuta itsestään ja muista tai tekemisestä yleensä.        

Illaksi ehdin vielä sulkikseenkin.Liikuntapäiväkirjassani on merkintä: Erittäin hyvää 4-peliä. Rasituksen ja kokemuksen arvioin molemmat neloseksi. Aika hyvä ellei täydellinen liikuntapäivä!  

Torstai, 24.11.2011, Arto

Tänään teimme nämä sivut Jensin kanssa avauskuntoon. Hän on Internet- tai oikeastaan Facebook- tai tietokonepelisukupolvea. Minä muistelen vieläkin kaiholla sitä, kun saimme telkkarista näkymään sen ’pallotenniksen’ parikymmentä vuotta sitten, kun hän oli pikkupoika. Sen jälkeen tipuin armottomasti pois pelistä – en oppinut sen enempää rallipeliä kuin futispelejäkään. Facebookiin en ole uskaltanut naamaani laittaa enkä ole ’piipittänyt’ kertaakaan.

Jo lapsena pidin ’ystäväkirjoja’ jotenkin falskeina enkä myöskään pitänyt sanonnasta ’ pikkulinnut ovat laulaneet, että…’. Se sen aikainen ’twiittaushan’ merkitsi aina jotakin ikävää. Joku salattu asia oli päässyt vuotamaan asiaankuulumattomien korviin. Ja ystäväkirjaan olisi pitänyt olla jotenkin ’parempi ihminen’ kuin oikeasti oli(n)kaan.

Päiväkirjan (toki varsin yksityisen) pitämistä olen taas arvostanut aina, siksi kai näistä uuden sosiaalisen median muodoista ’bloggaus’ onkin minulle läheisintä. Vaikka ei sekään ole ongelmatonta – kyllähän bloggaajan on paljastettava itsestään asioita, jotka voivat kääntyä itseä tai muita vastaan tarkoituksettomasti.

Kokemuksellisesti bloggaus on kuitenkin rehellisin ja refleksiivisin sosiaalisen median välineistä. Internet-sivuthan ovat muuttuneet ostoskatalogeiksi tai muuten juonettomiksi ja persoonattomiksi ’kiiltokuvakirjoiksi’ Näitäkinhän oli jo lapsuudessani – onko siis mitään uutta sosiaalisuuden kentillä kuitenkaan?

No, onhan toki Youtube. Sen korvasivat elävät muistikuvat menneistä tapahtumista.

Edellisestä huolimatta – tai sen vuoksi? – minä olen aina ollut valtavan innostunut multimedian mahdollisuuksista. Teimmehän jo kaksikymmentä vuotta sitten kolmelle TV-ruudulle sovitetun multimediateoksen suomalaisesta liikuntakulttuurista. Harmi, että tekniikka oli silloin niin alkeellista, ettemme saaneet teosta näkymään yhdellä ruudulla. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että teemme sen uudestaan nykytekniikalla…

’Voimaannuttavia videoklippejä ja valokuvia’ (www.voimauttavavalokuva.net/) on viime vuosina tehty erilaisissa hankkeissa. Tytöistä, isistä ja vammaisista nuorista on ainakin tehty hienoja kuvia heidän itse valitsemissaan asuissa ja tilanteissa. Itse olen kuvannut lapsiani pienestä asti sekä valokuvin että videolla.

Tyttäreni lukemaan oppimisen tallentuminen lienee vaikeimmin tavoitettava yksittäinen juttu. Poikani upeat maalikimarat viime vuosilta ovat sykäyttäviä. Maalintekohan on yhtä maaginen ja hiottua taitoa vaativa suoritus tehtiin se sitten kortteliliigassa tai valioliigassa.

Päivä meni siis blogisivustoa rakentaessa: minä tein ja editoin tekstejä, Jens siirsi ne sivuille. Katsoimme, arvioimme ja teimme uudelleen. Paljon on vielä opeteltavaa ja kokeiltavaa, mutta lopulta olimme kuitenkin aika tyytyväisiä.

Illalla menin katsomaan Mia Halmeen dokumenttielokuvaa Ikuisesti sinun, joka kertoo lastensuojelusta ja sijaisvanhemmuudesta. Hieno ja voimaannuttava elokuva, joka sai kyyneleet silmiin. Silti jälkikäteen mietin, miten miehet ja pojat elokuvassa esitettiin.

Äidit ja tyttäretkin olivat parempia kuin oppikirjoissa – kykenivät puhumaan erittäin vaikeista asioista empaattisesti ja toiset huomioiden.Kokemuksellisesti elokuva keskittyikin naisten sfääreihin – kohtauksissa oltiin sisätiloissa, sohvilla ruokapöydissä, kodinhoitohuoneessa – ja puhuttiin. Puhuttiin viisaita ja ymmärtäviä sanoja.

Isät ja pojat olivat enimmäkseen hiljaa, taustalla, sivurooleissa. Eikä elokuvassa pelattu jalkapalloa tai seikkailtu metsissä. Oma sijaisisän kokemusmaailmani ei tuohon dokumenttiin mahtunut – en tosin ole sisätiloissakaan sivuosassa.

Mutta laajemminkin: mihin unohtui se, että nuoren identiteetti rakentuu myös teoissa ja toiminnassa, toisten vertaisten seurassa? Eihän terapeuttinen puhe sohvalla ole koko elämä, vaikka se tärkeää olisikin. Merkityksellisiä kokemuksia – hyviä tai huonoja – nuori saa ja joutuu kohtaamaan paljon enemmän muualla kuin kotona.

Maailmassa aktiivista poikaa/tyttöä, miestä/naista tuo mainio dokumentti ei tallentanut eikä siten välittänyt katsojille. Dokumentin sijaisvanhemmat(äidit) olivat pikemminkin hoivatyön ammattilaisia kuin tavallisia vanhempia.

Itse olen sitä mieltä, että nuoren täytyy saada voimaannuttavia kokemuksia ja tunne siitä, että hän pärjää maailmassa – pelkkä sisäinen eheys riitä. Tai tietysti: riittävän määrän eheyttä ja riittävän määrän voimaannuttavia kokemuksia meistä jokainen tarvitsee.
Usein lasten kasvatuksessa ja suojelussa korostetaan vain tuota sisäisen eheyden merkitystä ja unohdetaan se, että ulkomaailmassakin on pärjättävä ja koettelemuksista on meidän jokaisen opittava selviytymään.

Kun edelliset sukupolvet ovat joutuneet selviytymään sodista ja muista traumoista tekemällä ja suoriutumalla ilman sisäistä eheyttä, niin nyt vastaliike mennee välillä toiseen suuntaan yli. Tekemistä ja kokemusten kautta oppimista ja vahvistumista ei enää arvosteta tarpeeksi.

Urheiluseura ja urheilun maailma ovat hyviä paikkoja identiteetin kasvattamiseen. Tästä olenkin kirjoittanut sekä gradussani, lisurissani että väikkärissäni, joissa olen tuonut esiin myös urheilumaailman nurjat puolet. Olen myös kuvannut ’voimaannuttavia’ videoklippejä ja kirjoittanut blogia poikani kanssa hänen jalkapallon peluustaan (www.sinut.fi ).

Yhtenä ajatuksena blogissamme onkin ollut se, että kaikkien nuorten olisi hyvä tiedostaa se, miten harrastukset ja vapaaehtoistoiminta voivat monin eri tavoin voimaannuttaa nuorta. Siellä rakentuu sekä sosiaalista pääomaa että hyvinvointia. Näin tutkimuksetkin osoittavat (ks. esim. www.vapaaehtoiseksiseniorina.fi)   

Eihän urheilukenttä mikään leposohva ole, mutta ei leposohvakaan ole koko maailma. Kyllä nuoren on opittava selviytymään maailmassa, vaikka lapsuus ei olisikaan antanut kaikkein parhaimpia eväitä matkaan. Kaikilta ei maalinteko onnistu yhtä hyvin, mutta maaleja ei voi tehdä lainkaan, jos ei edes uskalla yrittää. Ja yrittäessä tulee myös epäonnistumisia.   

(Sijais)vanhemman tehtävä ei ole estää nuorta kohtaamasta maailmaa eikä suojella maailman pahuudelta (vaikka se joskus tuntuisikin hyvältä ajatukselta), vaan ennen kaikkea tukea nuoren selviytymistä, jos (kun) vaikeuksia ilmenee (ks. HS, 4.12.2011: Anna-Stina Nykänen: Lisää jätkäenergiaa).

Selviytymistukea tarvitsemme tietysti jokainen. Lisää ymmärrystä, suhteellisuuden tajua ja monenlaisia voimavaroja tarvitaan, jotta nykymaailman moniin odotuksiin – jos kohta mahdollisuuksinkin – voisimme vastata itsellemme sopivimmalla tavalla. Ihan helppoahan se ei ole.

Koska elämän kolhuista selviytyminen on rankkaa, niin tarvitaan apuvälineitä. Muutama vuosi sitten rakensin tällaisen isien selviytymistä ja voimavaroja lisäävän hiukan erilaisen ’isätyökirjan’ (Isyyden pelikentät. Työkirja isille. Mannerheimin lastensuojeluliitto.), joka löytyy liiton sivuilta www.mll.fi. Siinä

Tänään oma liikunta jäi työmatkakävelyn varaan, kolmisen kilometriä syksyisessä säässä. Mutta muita voimavaroja sainkin erityisen paljon. Nettisivujen teko antoi mahtavasti energiaa samoin kuin elokuvan jälkeiset keskustelut ystävien kanssa.

Perjantai 25.11.2011, Arto

Aamulla luento Helsingin kaupungin kulttuurikeskuksessa, jossa kokoontui Tavoite-foorumi, jossa on toimijoita niin sosiaali-, opetus- kuin kulttuurialattakin. Tavoite-foorumin tavoitteena on ideoida ja juurruttaakin kulttuurista hyvinvointia –ajatusmallin mukaista toimintaa kouluista vanhainkoteihin.

Minut oli pyydetty alustamaan kokemuksellisuusteemasta, jota näkökulmaa toin myös Opetus- ja kulttuuriministeriön Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia toimintaohjelmaa tehneeseen työryhmään (ks. http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2010/Taiteesta_ja_kulttuurista_hyvinvointia.html).

Harvoin on ollut niin vastaanottavaista ja palautekykyistä joukkoa kuulijoina. Tämä johtui tietysti siitä, että heistä jokainen oli omassa työssään juuri tämän teeman kanssa tekemisissä. Keskustelut poukkoilivat tosiaan päiväkodeista vuodeosastoille, mutta koko ajan läsnä oli kysymys siitä, miten voisimme paremmin ymmärtää ja hyödyntää ihmisten erilaiset kokemuksellisuudet toiminnassamme. Opin lyhyessä ajassa valtavasti uutta.

Sain myös tietää, että tätä kokemuksellisuusjaotteluani käytetään jo täyttä häkää käytännössä. Helsingin kulttuurikeskuksen ja opetusviraston työstämässä oppaassa Kulttuurin käsikirja opettajille on lainattu ja sovellettu elämys, merkityksellinen kokemus ja osallisuuskokemus –jaotteluani onnistuneesti kouluympäristöön. Ei voi kuin toivoa, että käsitteistä on apua opettajille heidän arvokkaassa työssään.

Keskustasta kiirehdin Fallkullan kotieläinpuistoon tai tarkemmin sen navetassa sijaitsevaan Nuorisoasiainkeskuksen nuorisotaloon. Siellä konsultoin Nuorisokeskuksen poikatyöntekijöitä, joiden harteillaan tuntuu olevan jos ei koko maailma, niin ainakin aika paljon siitä pahoinvoinnista, jota tämä aika nuorissa (pojissa) herättää.

Olemme käyneet läpi aika syvällisesti kaikkea sitä, mikä poikien elämään nykypäivänä vaikuttaa. Oma näkökulmani on se, että ongelmat pitää tunnistaa, mutta etenkin se, että pitää löytää voimavaroja lisääviä ratkaisuja. Aina se ei tietenkään ole helppoa, mutta onneksi nuorisotyöntekijät ovat erittäin innovatiivisia tyyppejä.

Tänään puhuimme kolmistaan – nuorisotyöntekijöiden on hyvin vaikea lähteä kesken päivän koulutuksiin – äijäenergiasta ja sen hyödyntämisestä nuorisotyössä. Tunnemme toisemme jo aika hyvin, joten aikajana lähtee helposti maailmansodasta – toki siitä toisesta – kelaamaan kohti tätä päivää ja huomista.

Käymme läpi omia kokemuksia yhtä aikaa nuorten kokemusten kanssa – yritämme näin eläytyä nykynuoren maailmaan ja nähdä omia ’mustia pisteitämmekin’. Usein oivallammekin, että jotkut meille aluksi käsittämättömät asiat tai käyttäytymismallit nykynuorten elämässä ovatkin tulleet tällaisen ’muistelutyömetodin’ avulla ymmärrettäviksi.

Opin taas valtavasti. Se on tällaisen ’tutkijasoveltajan’ työn paras puoli, että saa kokemuksellisenkin kosketuksen käytännön työhön sitä kautta, että saa olla pidemmissä prosesseissa mukana oikeiden ammattilaisten kanssa. Tieto ei ole ainoastaan kyselyillä tai muuten välillisesti kerättyä, vaan tekijöiden oman kokemuksen ja reflektion kautta välittyvää.  

Illalla oli hienoa mennä kuntosalille, jossa sain olla yksin oman itsensä ja ajatustensa kanssa. Aivan yksin en tietenkään ollut, olihan paikalla perjantai-iltanakin salin ’vakiojengiä’. Se onkin tätä nykyä hyvin monikulttuurinen joukko, jossa pääosan muodostavat vähän alla ja vähän yli parikymppiset nuoret miehet Afrikasta, Aasiasta ja Itä-Euroopasta. He tulevat 2-3 hengen ryhmissä, mutta tuntevat myös muut salilla käyvät nuoret miehet ainakin jotenkin.

Heidän keskusteluissaan sekoittuu usein suomen ja englannin lisäksi viro, venäjä, arabian eri murteet, turkki, serbokroatia, ranska, Afrikan eri kielet sekä Vietnamissa, Intiassa ja Pakistanissa puhutut kielet. Kunnan omistama edullinen kuntosali onkin aika hyvä kulttuurien sulatusuuni ja oman ruumiin kehittäminen näyttää yhdistävän eri etnisistä taustoista tulevia nuoria.    

Meitä keski-ikäisiä ja ikääntyneitäkin naisia ja miehiä on myös jonkin verran, samoin kuin nuoria naisia – ’isolla puolella’ käy myös joitakin voimanostajia. Keski-ikäiset tulevat usein pariskunnittain ja nuoret naiset kaverinsa kanssa, mutta yksintuleviakin toki on. Suurimman osan tunnen ulkonäöltä, vaikka emme juuri keskustele keskenämme.

Usein ajattelen, että olen käynyt tällä salilla kauemmin kuin suurin osa muista kävijöistä on ollut elävien kirjoissa. Ja silti nuoret ovat siellä yhtä lailla kotonaan kuin minä, koska tämä sali on todennäköisesti heidän ensimmäinen salinsa. Aika tai ikä ei olekaan aina ratkaiseva tekijä tällaisessa ’suhdeasiassa’, vaan suhde omaan kokemukseen – menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ratkaisee.

Nuoret miehet nostavat käsipainoja ja puuhastelevat erilaisten taljojen kanssa. Tavoite on selvä: isommat lihakset ylävartaloon, pääasiassa käsivarsiin ja rintaan. Tänäänkin paikalla on ystävällinen jättiläinen jostakin Länsi-Afrikasta; joko Senegalista tai Gambiasta. Moikkaamme toisiamme lähes huomaamattomasti osoittaaksemme, että olemme rekisteröineet toisemme. Hänen hauiksensa on paljon paksumpi kuin reiteni ja hän on muutenkin uskomaton näky valtavine lihaksineen. Vaikka salilla ovat harjoitelleet Suomen parhaimmat voimanostajatkin, niin hänen lihaksensa ovat omaa luokkaansa. Mietin, mikä mahtaa olla harjoituksen tulosta ja mikä on perittyä?

Nuoret naiset taas ajavat kuntopyörällä tai astelevat stepperillä – ja pumppaavat vatsalihaksia. Me keski-ikäiset teemme erilaisia kiertoharjoitteita eli käymme monipuolisesti eri laitteissa. Pitkähköjä sarjoja vartalon eri lihasryhmille. Jokaiselle siis jotakin omaan kokemusmaailmaan ja rooliodotuksiin sopivaa toimintaa. Voisi meidät erottaa eri ’heimoiksikin’ tai ainakin alakulttuureiksi sen mukaan, mitä ja miten salilta itsellemme haemme.

Nuorille miehille kuntosalilla käynti on selvästi sosiaalista toimintaa, he hakevat osallisuutta ja yhteenkuuluvuutta oman perusryhmänsä kanssa, joka on useimmiten ehkä etninen ryhmä, Mutta salilla on myös ’bodaajien’ tai nostajien sosiaalinen yhteisö, jossa lihasten kasvattaminen – ei niinkään punttien absoluuttinen paino – on yhdistävä tekijä.
Tämän ryhmän jäsenet myös tukevat parhaimpia kavereitaan, auttavat tarvittaessa painojen kanssa ja antavat nostovinkkejä toisilleen. Ja kannustavat, kun pumppaaminen meinaa hyytyä. ’One more time!’    

Me muut olemme vähemmän vuorovaikutteisia; jotkut tyttöporukat saattavat jutella keskenään, keski-ikäiset parit vaihtavat nostojen välissä muutaman sanan, mutta muuten tyydymme tarkkailemaan kohteliaasti toisiamme. Kuntosali on minulle yhtä aikaa sosiaalinen ja ei-sosiaalinen tila. Olen yksin ryhmässä. Teen samoja asioita eri tavalla, omalla tavallani. Minulla on rituaalini, muilla omansa – käytämme samoja laitteita, mutta hyvin eri tarkoituksiin.

Nykyään oma päätavoitteeni on lisätä lihasten tai oikeastaan nivelten liikkuvuutta ja joidenkin lihasten tasapainoa ja kestävyyttä ja toisten räjähtävää voimaa. Kuntosali pohjustaa minua sekä jalkapallon peluuseen, pituushyppyyn ja pikajuoksuun, mutta myös hiihtoon, kävelyyn ja tietokonetyöhön. Muiden motiivit ja merkitykset ovat varmaan aivan toiset – sekin olisi mielenkiintoista tietää? (ks. Kinnunen, Taina 2001. Pyhät bodarit.) 

Lauantai, 26.11.2011, Arto

Hassu ajatus tuli mieleen kesken päivän: taidanpa lähteä veteraaniyleisurheilukisoihin Liikuntamyllyyn. Sinänsä ajatus ei ollut uusi, sillä olen käynyt kisoissa silloin tällöin vuodesta 2008 lähtien. Osallistuin jopa veteraanien MM-kisoihin Lahdessa 2009. Juoksin – tai rämmin – 100 metriä ja yritin hypätä pituutta. Parhaiksi tuloksikseni jäivät 13,72 s satasella ja 478 cm pituudessa.

Ikävertailussa tulokset vastaavat niitä, joita tein 13-14 -vuotiaana sadalla metrillä – pituustulos taitaa tässä suhteessa olla parempi. Oppikouluajoilta muistan hypänneeni 490 cm, mutta en viittä metriä. Saattaa tosin olla, että lukion viimeisillä luokilla emme edes hypänneet pituutta.

Hassuksi ajatukseni teki se, että olen lonkkavammainen ja menossa tekonivelleikkaukseen tammikuussa 2012. Minua ei ole kielletty liikkumasta eikä edes urheilemasta, mutta kyllähän kuluma ja siihen kasvanut ’lisäluu’ estää aika hyvin tehokkaan liikkumisen. Silti ajattelin, että olisi kiva saada tietää, mikä on tasoni juuri ennen leikkausta. Voisin sitten tehdä arviointia ennen-jälkeen –akselilla.

Pyöräilin siis ’Myllikkään’ ja ilmoittauduin reippaasti sekä pituuteen että ’lentävään 30 metriin’. Aloitin ankaran verryttelyn ja venyttelyn reilu tunti ennen starttia. Hiukan se meni pipariksi, sillä niin monta tuttua tapasin ja hoidin myös työasioita samalla.

Pyysin tunnettuja veteraaniurheilijoita Senni Sopasta ja Kyösti Poutiaista liikuntakummeiksi hankkeeseemme Elämänkulku ja ikäpolvet, joka sisältää myös haastekampanjan, jonka avulla aiomme tuoda esille liikunta- ja muitakin tapahtumia, joissa neljä eri ikäpolvea on vaikkapa suunnistamassa, pelaamassa, yleisurheilemassa tai tekemässä jotakin muuta liikunnallista (ks. lisää www.ikapolvet.fi). Kummatkin suostuivat ilomielin!

Verryttelyn lopuksi päätin kokeilla lähes täysivauhtisia vetoja, joita en ollut tehnyt yli puoleen vuoteen. Enkä sitten tehnyt nytkään. Jalat vain eivät kerta kaikkiaan kestäneet kovempaa menoa. Ihan tarkkaan en edes osaa sanoa, mihin sattui ja miksi, mutta kipeää teki. Astelin siis rauhallisesti katsomon puolelle sen jälkeen kun kävin ilmoittamassa itseni pois lähtölistoilta. ’Pohjanoteerauksen’ sain siis aikaiseksi, mutta en sellaista jota tulin hakemaan.

Veteraaniurheilijat ovat ihmemiehiä ja -naisia, heidän suorituskykynsä tuntuu välillä uskomattomalta. Kun yli viisikymppiset, kuusikymppiset, seitsemänkymppiset ja kahdeksankymppisetkin kiihdyttivät itsensä täyteen vauhtiin tapahtui poikkeuksetta eräänlainen metamorfoosi eli ruumiillinen muuntuminen vanhasta tai ainakin ikääntyneestä köpöttelijästä täysiveriseksi pikajuoksijaksi, joka voittaisi suurimman osan teini-ikäisistä nuorukaisista tuolla 30 metrin matkalla.

Miksi he liikkuvat ja urheilevat vielä vanhoilla päivilläänkin, on erityisen mielenkiintoinen kysymys? Sain tilaisuuden tutkia tätä joukkoa, kun minua pyydettiin mukaan tekemään Suomen Veteraaniurheiluliiton (www.svu.fi) 40-vuotisen taipaleen kunniaksi toimitettua juhlakirjaa Erilainen tapa vanheta. (Tiihonen A (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Erilainen tapa vanheta (SVU 40 – juhlakirja). Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.).

Seuraavassa kirjan artikkelin yhteenveto, joka on  julkaistu SVU:n Ikiliikkuja-lehdessä (Tiihonen Arto, 2011.Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille? Ikiliikkuja 5/21, 21-22.)

Veteraaniyleisurheilijamies – erilainen liikkuja vai malli muille?

Miksi liikumme?

Kirjoitin Suomen Veteraaniurheiluliiton juhlakirjaan ’Erilainen tapa vanheta’ artikkelin veteraaniyleisurheilijamiesten liikkumisesta kilpaurheilu mukaan luettuna. Tavoitteenani oli selvittää miksi tällaiset ikämiesaktiiviurheilijat harrastavat liikuntaa. Tieto on tärkeää siksikin, että tiedettäisiin miksi aktiiviliikkujat liikkuvat eli mikä heitä liikunnassa motivoi ja miksi se on merkityksellistä. Tästä tiedosta voi olla hyötyä myös kaikille niille, jotka yrittävät lisätä liikkumistaan tai jotka työkseen tai harrastuksekseen toimivat liikuntaneuvonnan, -ohjauksen tai  valmennuksen parissa.

Liikuntatieteissä on perinteisesti keskitytty tutkimaan enemmän sitä, miksi liikunta on fyysisesti tai psyykkisesti tärkeää. Liikunnan terveys- ja hyvinvointihyödyt tiedetäänkin jo aika hyvin. Sen sijaan sitä, miksi ihmiset harrastavat tai eivät harrasta liikuntaa, ei tiedetä kovinkaan hyvin. Oletus on ikään kuin ollut se, että järkevät ihmiset liikkuvat, koska se on terveellistä. Liikuntavalistajat ovatkin opettaneet ihmiselle tehokkaita kunto-ohjelmia ja ravintosuosituksia. Silti aivan liian suuri osa ihmisistä harrastaa liian vähän liikuntaa.

Oletukseni oli, että veteraaniyleisurheilijat – tietysti muutkin veteraaniurheilijat – ovat jossakin määrin poikkeusihmisiä, jotka voisivat kertoa jotakin olennaista siitä, miksi aktiivinen urheilu- ja liikuntaharrastus on heille vielä iäkkäänäkin tärkeää. Liikuntasosiologina mielenkiintoni kohdistui ennen kaikkea siihen, miten veteraaniyleisurheilijat itse arvioivat liikkumisensa merkityksiä.

Kyselyni oli varsin laaja kattaen itsearvioinnit liikkumisen määrästä ja muodoista aina siihen, mitä eri asioita eri lajeja harrastaessa vastaaja pitää tärkeänä. Seuraavassa lyhyt yhteenveto tärkeimmistä tuloksista.

Paljon aikaa liikuntaan
Tutkimusjoukkoni – 14 miestä iältään 42-72 –vuotiaita eri yleisurheilulajien kilpailijoita – harrastaa liikuntaa varsin paljon. Miehet liikkuvat keskimäärin yli viisisataa tuntia (532t) vuodessa. Eniten harrastanut pääsee melkein tuhanteen tuntiin (962t), kun vähiten harrastanutkin yltää liki kolmeen sataan tuntiin (290t).  Nuo tuntimäärät tarkoittavat keskimäärin reilua kymmentä tuntia viikossa eli lähes puoltatoista tuntia päivässä. Aktiivisimmilla lähestytään kolmea tuntia päivässä.

Liikuntamuodoista suosituimpia olivat juoksu/kävely, kuntosali, pyöräily ja hiihto, jumppaakin harrasti puolet tutkittavista. Lajikirjo ei ole suurin suuri – esimerkiksi palloiluja ei juuri harrasteta. Oma kilpailulaji ei vie kaikkea aikaa, vaan reilusti yli puolet liikunnasta kuluu muita lajeja harjoittaen.

Erilaiset kokemukset tärkeitä
Liikunta – mutta varsinkin urheilu – on kokemuksellista toimintaa. Veteraaniurheilijoille urheilu on tarjonnut monia merkityksellisiä, identiteettiäkin rakentavia, kokemuksia. Onnistumiskokemukset isoissa tai tärkeissä kisoissa toistuvat lyhyissä tarinoissa, joita myös keräsin. Mutta liikunta on tarjonnut myös nautinnollisia, psyykkisiä elämyksiä niin souturetkillä kuin hiihtoladuillakin.

Yksilöurheilu aukeaa veteraaniyleisurheilijoille myös vahvasti yhteisöllisenä, osallisuuskokemuksia tarjoavana areenana. Ja oman lajinsa piirissä jokainen on ollut myös toimija, joka aktiivisesti vaikuttaa muutenkin kuin vain urheilijana – monet ovat seura-aktiiveja ja toimivat kilpailuissa toimitsijoina. Ikämiesurheilijalla onkin erittäin vahva ja monipuolinen kokemuksellinen side varsinkin omaan kilpailulajiinsa.

Ei vain terveyden vuoksi
Terveysliikuntaa on viime vuosina tarjottu varsinkin iäkkäämpien liikunnan motivoijaksi. Veteraaniurheilija löytää urheilemisesta ja liikkumisesta monipuolisia ja vahvoja merkityksiä. Hän motivoi itsensä liikkumaan ja urheilemaan terveellisyyden, kokemuksellisuuden, mutta myös sen suoritussuuntautuneisuuden vuoksi. Vaikka hän myös kilpailee, niin hän pitää harrastustaan vahvasti terveysliikuntana.

Tärkeää on huomata se, että miesten välillä oli aika suuria eroja ja etenkin se, että eri liikuntamuodot motivoivat heitä eri tavoin. Seuraava lainaus kuvastanee aika hyvin sitä, miten liikkuminen ja urheilu motivoi veteraaniurheilijaa eri tavoin eri elämän piireissä.

“Liikun ja kuntoilen todella paljon. Harrastan myös hyötyliikuntaa kuntoilumielessä. Kuljen aina kun mahdollista jalan/pyörällä auton sijaan. Kilpaileminen motivoi ja tehostaa liikkumista, mutta toki olisin muutenkin ikiliikkuja. Saavutukset eivät ole ykköstavoite, mutta arvostan niitäkin niiden eteen vaadittujen hikipisaroiden vuoksi” (TR42)

Liikkuminen on sosiaalista
Vaikka yleisurheilu on yksilölaji, niin veteraaniyleisurheilijat liikkuvat paljon myös erilaisissa ryhmissä ja varsinkin kavereidensa ja puolisonsa kanssa. Liikunnalla ja urheilulla on hänelle monenlaisia sosiaalisia tai sosiokulttuurisia merkityksiä. Hän voi nauttia luonnosta ja yksinäisyydestä, mutta yhtä hyvin kavereiden ja kilpakumppaneiden tarjoamasta vertaisryhmästä kuin puolison kanssa liikkumisesta.

Eri elämäntilanteissa ja elämänkulun vaiheissa pääsijalla ovat erilaiset roolit – lasten ollessa pieniä, harrastetaan myös heidän kanssaan. Veteraaniurheilija osaa sisällyttää liikunnan omaan kulloiseenkin arkeensa. Tämäkin huomio on tärkeä – useinhan vähän liikkuvilta ihmisiltä puuttuu vertaisryhmä tai kumppani, jonka kanssa liikkua ja kokea se näin merkitykselliseksi.

Lajirakkaus on tärkeää
Liikunta kehittää ja ylläpitää veteraaniurheilijan toimintakykyä laaja-alaisesti. Ikämiesurheilija hakee liikkumisestaan fyysistä, psyykkistä, kokemuksellista ja sosiaalista toimintakykyä. Vaikka fyysinen toimintakyky painottuu, niin muut ovat vahvasti mukana. Ymmärretään, että liikunnalla on monia vaikutuksia ja tämä on myös oma tunnetila. Liikunnalla kehitetään erilaisia liikunnallisia ominaisuuksia – kestävyyttä haetaan eniten, vaikka oma kilpailulaji olisi pikajuoksu, hyppy- tai heittolaji.

Yleisurheilijat arvostavat myös voimaa, taitoa ja nopeutta, mikä on nykysuositusten mukaista myös ikääntyneille. Oman lajin harjoittelu tuntuu lisäävän erityisen paljon erilaisia liikunnallisia ominaisuuksia, joita ei kuvittelisi lajin harrastamisesta edes löytyvän. Tämäkin kertoo osaltaan siitä, miten veteraaniyleisurheilija motivoi itseään. ’Rakastettu’ laji antaa hänelle paljon.

Oma kilpailulaji nähtiinkin monipuolisesti niin liikunnallisia ominaisuuksia ja toimintakykyjä kehittävänä kuin erilaisia myönteisiä merkityksiä sisältävänä liikuntamuotona. Jokaisen liikkujan tulisikin löytää ainakin yksi oma laji, joka olisi monipuolisesti merkityksellinen. Vahva suhde liikuntaan voi rakentua lajin kautta yhtä hyvin kuin toimintakyvyn tai terveyden kautta.

Veteraaniyleisurheilija – erilainen liikkuja ja malli muille!
Veteraaniyleisurheilija näyttäisi tämän tutkimuksen perusteella olevan monessa suhteessa ’erilainen vanha’. Kaiken edellä mainitun lisäksi hän tuntee itsensä kalenteri-ikäänsä reilusti nuoremmaksi niin arjessa kuin liikuntaa harrastaessaankin. Omaa mielilajiaan harjoittaessaan veteraaniyleisurheilija  nuorentuu silmissä – parhaimmillaan nuorentumista tapahtuu parikymmentä vuotta, mutta keskimäärinkin he tuntevat itsensä omassa lajissaan lähes kymmenen vuotta kalenteri-ikäänsä nuoremmiksi.

Edellisen perusteella voi hyvällä omallatunnolla väittää, että veteraaniyleisurheilu on ainakin tämän tutkimusjoukon kuvaamana erilainen tapa tai malli vanheta. Urheilijoiden suhde tai side liikuntaan ja urheiluun on monipuolinen ja vahva. Se on erittäin merkityksellinen asia heidän elämässään.

Jos saisimme kaikki muutkin näkemään ja kokemaan liikkumisen ja urheilemisen edes jossain määrin samalla tavoin kuin nämä veteraaniyleisurheilijamiehet tekevät, niin saisimme varmaan lisää veteraaniurheilijoita, mutta aivan varmasti saisimme lisää liikunnanharrastajia.

Kuvio: Kokemuksellisuudet omassa kilpailulajissa. Kuvio kertoo hienosti sen, että veteraaniyleisurheilijat kokevat oman kilpailulajinsa sekä elämyksiä, merkityksellisiä kokemuksia, osallisuus- ja toimijuuskokemuksia tuottavana asiana.

 

Sunnuntai, 27.11.2011, Arto

Sunnuntaina olin taas kuntosalilla, nyt vaimoni kanssa kahdestaan. Harrastamme (sauva)kävelyä, juoksua, hiihtoa, (työmatka)pyöräilyä, ’kuntosaleilua’, melontaa ja joskus muitakin liikuntamuotoja useimmiten yhdessä. Se avaa liikkumiseen erilaisen merkitysmaailman kuin yksin liikkuessa tai kavereiden tai lasten kanssa liikkuessa.  

Liikkumisen tai liikkumattomuuden erilaiset merkitykset puhuttavat myös liikuntatutkijoita. Liikunta & tiede –lehden numerossa 5/2011 oli mm. Kati Kauravaaran artikkelit ’Etnografisella liikuntatutkimuksella pintaa syvemmälle’ ja ’Mitä sitten jos ei liikuta?’.


Olen Katin väitöskirjatyön ohjausryhmässä, jossa keskustelumme ovat varsin vauhdikkaita ja innovatiivisia. Kun Tommi Hoikkala, Kalle Laine ja Esa Rovio pääsevät kanssani vauhtiin, on Katilla kova työ pysyä juttujemme perässä. Usein tuntuu, että tulkintamme irtoavat niin sanotusti lapasesta…Onneksi Kati kuitenkin on pysynyt jalat maassa, joten väitöskirjasta varmaan tulee tottakin. 

Katin aineistona ovat ammattikoulua käyvät liikkumattomat nuoret miehet. Tai liikuntaa harrastamattomat, pitäisi kai sanoa. Sillä kyllähän he liikkuvat varsin paljon, mutta yleensä autolla – ja lyhyimmätkin matkat.

Vaikka Katin aihe on liikuntasosiologinen, niin varsinaista liikunnan tutkimustahan se ei ole. Enemmänkin elämäntavan tai –tyylin sekä elämälle annettujen merkitysten tutkimista. Henkilökohtaisella liikunnalla ei ole kohderyhmälle kovinkaan suurta merkitystä, joten liikkumattomuuden tutkimisessa pääasia onkin tutkia sitä, miten heidän arkensa täyttyy ja mitä merkityksiä siihen sisältyy. Siksi Kati onkin jalkautunut seuraamaan poikien tekemisiä.

Tässä vaiheessa tuloksena on se, että etnografinen tutkimus voi auttaa ymmärtämään tätä ’liikkumattomuusilmiötä’ ja se, että tällaisesta ihmisten arkea tutkivasta asenteesta voisi olla hyötyä liikunnan edistämisessä. Aika lailla siis samanlainen ajatusmalli kuin tässä Miksi liikun –projektissamme. Seurataan, mitä Katin työssä tapahtuu jatkossakin…

Samassa lehdessä oli myös mielenkiintoinen tutkimusabstrakti liikuntalääketieteen päiviltä. Aaltonen S, Rintala M, Kaprio J ja Kujala U: Liikuntaan motivoivat tekijät vapaa-ajan liikunnan suhteen aktiiveilla ja inaktiiveilla miehillä ja naisilla (L&t, 5/11, 28). Tulokset olivat mielenkiintoisia, sillä ne osoittivat, että aktiivien ja inaktiivien välillä oli merkittäviä eroja.

Aktiiveiksi luokiteltiin vähintään neljä kertaa viikossa harrastavat ja inaktiiveiksi kaksi kertaa tai vähemmän kuukaudessa harrastavat. Kohderyhmänä olivat noin 35-vuotiaat miehet ja naiset. Jos oikein ymmärsin, niin kyseessä on kaksostutkimus, mutta sitä, miten kaksoset jakautuivat aktiivisiin ja inaktiivisiin ei abstraktissa selitetty. Tulokset seuraavassa:

”Tärkeimmät motiivit osallistua vapaa-ajan liikuntaan liittyivät kaikilla tutkittavilla liikunnan tuottamaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin sekä liikunnasta nauttimiseen. Verrattaessa liikuntaan motivoivia tekijöitä vapaa-ajallaan aktiivisesti liikkuvien ja liikkumattomien välillä, tutkimus osoitti, että taitojen ja itsensä kehittämiseen (p<0,001), liikunnasta nauttimiseen (p<0,001), liikunnasta saataviin sosiaalisiin kontakteihin (p<0,001), fyysiseen kuntoon (p<0,001), psyykkiseen hyvinvointiin (p<0,001) ja ulkonäköön (p<0,001) liittyvät motivaatiotekijät olivat merkitsevästi tärkeämpiä liikuntaa harrastaville kuin liikkumattomille. Liikunnan suhteen aktiivit henkilöt kokivat merkitsevästi tärkeämmäksi myös halun olla paremmassa kunnossa tai paremman näköisiä kuin muut (p<0,001). Muiden ihmisten odotusten täyttäminen oli ainut osa-alue, jonka vapaa-ajallaan inaktiiviset henkilöt kokivat tärkeämmäksi motivaatiotekijäksi kuin aktiivit. Ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä.”

Miten itse tulkitsisin tuloksia? Toki tuloksiin voi suhtautua niinkin, että tuo on nyt itsestään selvä asia, että liikkuvat merkityksellistävät sellaiset asiat tärkeiksi, jotka liittyvät suoraan liikkumiseen itseensä tai liikkumisen tuottamiin vaikutuksiin. Miksi he muuten liikkuisivatkaan? Ei kai kukaan ainakaan mielellään tee asioita, joissa ei olisi mitään merkitystä?


Toisin päin tulkittuna asia on myös selvä: kun liikkumattomat eivät pidä näitä asioita merkityksellisinä, niin he eivät liiku. Tai vielä niinkin, miten he voisivat pitää sellaisia asioita itselleen merkityksellisinä, joita eivät edes tee?


Minusta tulokset ovat kuitenkin erinomaisen tärkeitä ja osoittavat sen, mitkä asiat liikkujilla merkityksellistyessään johtavat liikunnan harrastamiseen tai ylläpitävät sitä. Suhde ei tietenkään ole välttämättä kausaalinen sillä tavoin, että ihminen ensin merkityksellistää liikkumisen ja vasta sitten liikkuu, vaan liikkumaan on voitu ryhtyä monin eri tavoin ja positiiviset syyt tai merkitykset ovat rakentuneet vasta harrastaessa sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Siksi liikkumattomia olisikin pyrittävä houkuttamaan konkreettisesti ja kokemuksellisesti, jotta he voisivat edes ymmärtää, mitä merkityksiä liikkumisella voisi heille itselleen olla.


Toisaalta on hienoa nähdä, että liikkuvat pitävät noin monia liikkumisen merkityksiä tärkeinä – liikkuminen on siis hyvin monin eri tavoin merkityksellistä. Toki tässä tutkimuksessa verrattiin vain liikkumattomiin, joten ihan varmaa ei voi sanoa siitä, miten vahvoja merkityksiä näillä kyseisillä asioilla oli ja oliko liikkujien välilläkin eroja merkityksissä? Oletan, että oli ja oletan, että merkitysprofiilitkin olivat liikkujien välillä erilaiset. Mutta tätä siis ei tutkittukaan, tai ei ainakaan raportoitu. Luulisin, että tuloksista saataisiin tämäkin näkökulma esiin.


Abstraktin johtopäätöksenä oli seuraavaa:”Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että toisten ihmisten odotusten täyttäminen ei riitä motiiviksi ylläpitämään säännöllistä vapaa-ajan liikuntaharrastusta. Erityistä huomiota olisikin syytä kiinnittää liikkumattomien henkilöiden liikuntaneuvonnassa sisäisen liikuntamotivaation kasvattamiseen.”


Johtopäätös on sosiologille täyttä hepreaa tai ainakin hyvin hämmentävä. Itse olisin korostanut tutkimuksen tulosten perusteella sitä, että liikuntaneuvonnassa kannattaa korostaa kokemuksellisuutta ja niitä monia positiivisia merkityksiä, joita liikkujat liikunnasta saavat. Tulokset olivat tämän suhteen lähes vastaansanomattomia.


Tutkijat kuitenkin nostavat esiin tuloksen, joka ainoana oli tilastollisesti epäkelpo, mutta ehkä suuntaa-antava. Vielä oudompaa on se, että minä tulkitsin ’toisten odotusten täyttämisen’ merkitsevän jotakin muuta kuin ’ulkoista motivaatiota’ tai että yhtä hyvin ’ulkonäkö’, ’paremman näköinen kuin muut’ tai jopa ’sosiaaliset kontaktit’ tai ’fyysinen kunto’ merkitsevät ’ulkoista motivaatiota’ tai ainakin rajanveto sisäisen ja ulkoisen motivaation kesken näiden teemojen kohdalla hyvin vaikeaa.


Oma tulkintani voisi jopa olla täysin päinvastainen. Liikkumattomat ihmiset saattavat hoitaa lapsiaan, vanhempiaan tai he osallistuvat vapaaehtoistoimintaan, joissa he täyttävät ’ulkoisia odotuksia’. Sen sijaan sillä aikaa ’sisäistä motivaatiota’ osoittavat käyvät golfaamassa, kuntosaleilla ja Lapin retkillä kavereidensa kanssa jättäen huomiotta läheistensä eli ’muiden ihmisten odotukset’.


Itsekkäät ihmisetkö ovat sisäisesti motivoituneita? Tai onko ’sisäisesti motivoitunut’ jotenkin moraalisesti parempi kuin se, joka tekee asioita, joiden arvelee auttavan ja palvelevan muita? Kunhan vain liikkuu, niin on ’hyvä ihminen’?


Toivottavasti olen totaalisesti väärässä… Itse olen kuitenkin yrittänyt harrastaa liikuntaa niin, että olen samalla ottanut läheiseni huomioon, jotta olen kyennyt vastaamaan myös heidän odotuksiinsa minun suhteeni. Eihän se aina helppoa ole, mutta suhde liikuntaan ja liikkumisen merkitykset ovat minulle myös ikääntyessäni olleet varsin vahvat.


Ehkä 35-vuotiaat eivät vielä ole kohdanneet täysimääräisesti maailmaa, jossa asuu ja elää muitakin kuin he itse? Vai onko heidän maailmansa niin minäitse-maailma, että toisten huomioiminen on heikkoutta?


Toivottavasti olen toisen kerran totaalisesti väärässä ja selitys löytyykin ko. tutkijoiden tulkinnasta, jossa on ehkä hiukan hassusti tulkittu sinänsä merkittäviä tuloksia. Sellaistakin nimittäin sattuu – tutkimustulosten lukemiseen tarvitaan sitä kuuluisaa ’medialukutaitoa’ tai pikemminkin ’tutkimuslukutaitoa’.


Ja kun kyse on sovelluksesta silloin, kun puhutaan johtopäätöksistä, niin aina eivät edes tutkimuksen tekijät osaa soveltaa omia tuloksiaan käytäntöön kovin hyvin. Ehkä tässä oli kyse vain siitä…         

Tiistai, 29.11.2011, Arto

Tiistaina suuntasimme Lahteen, jossa paikallinen yliopistokeskus järjestää joka vuosi Lahden tiedepäivän (Lahti Science Day). Olimme tehneet abstraktin, joka hyväksyttiin esitykseksi. Sen lisäksi järjestimme demon, johon halukkaat saivat tulla tekemään liikuntaprofiilejaan itsearviointimenetelmäämme hyväksi käyttäen
.

Paikalla oli mukavasti porukkaa ja uudistettu Fellmannia oppimiskeskus toimi erinomaisena tilaisuuden järjestämispaikkana. Olin tehnyt esitykseeni tarkoituksellisesti enemmän dioja kuin mitä ehdin esityksessä käyttämään. Valikoin sieltä juuri sillä hetkellä parhaimmilta tuntuvat esimerkit esitykseeni, mutta jälkikäteen dioja lukevat voivat käyttää myös näitä esityksestä poisjätettyjä hyväkseen. Yritän näin palvella monipuolisesti tiedon erilaisia käyttäjäryhmiä… (http://www.lahdenyliopistokeskus.fi/easydata/customers/lahdenyliopistokeskus/files/lahden_tiedepaiva/lahden_tiedepaiva_2011/esitykset_2011/tiihonen_2911

Yksi asia kuitenkin harmittaa eli se, että en tavoistani poiketen käynyt tarkistamassa näkyvätkö diat salin takaosaan asti. Kyllä eivät näkyneet. ’Kyllä minä siitä mieleni pahoitin’, kirjailija Tuomas Kyröä lainatakseni. Usein harmittaa sekin, että ihmiset pakkautuvat sinne salin takaosaan, vaikka esityksestä saa varmasti enemmän irti, jos näkee esittäjän ja esittäjä näkee yleisön. Nyt väkeä tosin riitti etuosaankin. (Lahden tiedepäivän abstraktit löydät osoitteesta: http://www.lahdenyliopistokeskus.fi/easydata/customers/lahdenyliopistokeskus/files/lahden_tiedepaiva/lahden_tiedepaiva_2011/lahden_tiedepaiva11_abstraktikirja_173x250_www.pdf )


Muuten esitys oli ok (ei mikään loistava kuitenkaan), ja yleisöltä tuli muutamia kiinnostuneita kysymyksiä. Parasta kuitenkin oli, että iltapäivän demoomme (menetelmän esittely ja kokeilu, jossa jokainen teki oman liikuntaprofiilinsa)  tuli kahdeksan ihmistä – enempää emme ehtineet ottaa vastaankaan.


Se, että tieteellisissä seminaareissa pääsee keskustelemaan osallistujien kanssa oikein kunnolla aiheestaan, on todella harvinaista herkkua. Suullisten esitysten jälkeen tulee muutama (pinnallinen) kysymys; posteriesityksissä ehkä joku pysähtyy katsomaan julistetta ja ottaa A4-esitteen mukaansa nimikortilla höystettynä. Kovin usein ei pääse kunnolliseen keskusteluun hälisevässä aulassa, jossa posteriesitykset yleensä sijaitsevat. Illanistujaiset ja lounaat ovat ainoat mahdollisuudet tieteelliseen kommunikaatioon. Sitä varten kongresseja tietysti järjestetäänkin, että ihmiset kohtaisivat toisensa.


Oman demomme kautta pääsimme sekä esittelemään omaa menetelmäämme, joka soveltuu sekä tutkimusaineiston keruuseen että liikuntaneuvonnan työkaluksi. Demossa jokainen teki oman liikuntaprofiilinsa meidän avustuksellamme. Itsearvioinnit johdattivat pohtimaan jokaisen omaa liikkumista, sen määrää ja laatua, mutta ennen kaikkea liikkumisen erilaisia merkityksiä heille itselleen. Demon avulla saimme yhdessä pohtia osallistujien liikuntaa varsin syvällisesti ja monipuolisesti. Joitakin suosituksiakin keksimme yhdessä. Voisin myös suositella tällaista demoa kongressijärjestäjille: tarvitaan vain yksi pieni pöytä ja kaksi tuolia sekä tietokoneliitäntä.


Teimme siis jokaiselle oman profiilin, jossa on yhteenvedonomaisesti keskeisintä informaatiota tehdyistä itsearvioinneista (toki niissä on paljon muutakin tietoa, joka jää profiilin ulkopuolelle) sekä tekemämme tulkinnat ja ohjeet. Seuraavassa esimerkki yhdestä tekemästämme liikuntaprofiilista.    

Miksiliikun-liikuntaprofiili (nainen, 56 vuotta)

Liikunnan määrä ja laatu
Harrastat liikuntaa 545 tuntia vuodessa, mikä tarkoittaa 10,5 tuntia viikossa ja 1,5 tuntia päivässä. Harrastat 8 liikuntalajia vuoden aikana.

Liikunnan erilaiset merkitykset
Perusmotiivisi liikuntaan on keskiarvoisesti  3,1, mikä kertoo kohtuullisen hyvästä motivaatiosta. Keskeisin syy liikunnan harrastamiseesi  löytyy kokemusliikunnasta (ka 3,75). Erittäin vahvaa motivaatiota sinulla on lenkkeilyyn ja luisteluun, mutta monet muutkin lajit motivoivat sinua vahvasti. Esimerkiksi bailatino on sinulle kokemuksellisesti tärkeää ja vesijuoksu terveyssyistä.

Liikunnan kokemuksellisuuden merkitys on sinulle keskiarvoisesti  2,72, mikä on hyvää keskitasoa. Jos toimijuuskokemukset jätettäisiin pois, niin lukema olisi huomattavasti korkeampi. Pidät elämyksiä tuottavasta liikunnasta (3,6) eniten, mutta joissakin lajeissa merkitykselliset tai osallisuuskokemukset ovat sinulle myös hyvin tärkeitä. Lenkkeily, luistelu, bailatino ja hiihto ovat sinulle kokemuksellisesti monin tavoin tärkeitä liikuntamuotoja.

Haet liikunnasta keskiarvoisesti erilaisia ominaisuuksia 2,8 verran, mikä on hyvää keskitasoa. Tärkeimmät ominaisuudet, joita haet ovat taito/tekniikka (3,75), kestävyys/kunto (3,63) ja voima/nopeus (3,25). Monipuolisimmat lajeistasi ovat bailatino ja luistelu – niissä tärkeää on myös ilmaisullisuus/estetiikka.

Harrastat liikuntaa pääasiassa yksin ja aika paljon myös ystävien/kaverien kanssa. Lisäksi harrastat työmatkapyöräilyä ja lasten kanssa lenkkeilyä. Joitakin liikuntamuotoja teet erilaisissa sosiaalisissa ryhmissä, mutta useimmiten harrastat tiettyä lajia aina samassa sosiaalisessa ympäristössä.

Tulkintaa ja ohjeita
Liikunta on sinulle selvästikin hyvin merkityksellinen asia. Käytät liikkumiseen paljon aikaa, lajit ovat monipuolisia ja erilaisia liikunnallisia ominaisuuksia kehittäviä. Perusmotiivisi liikkua on vahva ja erityisesti arvostat liikunnan sinulle antamia erilaisia kokemuksia.
Haluat liikkua monenlaisissa rooleissa – liikut sekä yksin että ryhmissä. Tietyt liikuntamuodot – mm. bailatino, lenkkeily, luistelu – ovat sinulle monessa mielessä tärkeitä, joissakin toisissa merkitykset keskittyvät tiettyihin yksittäisiin asioihin. Onkin hyvä, että liikuntamuodot eivät ole sinulle merkitykseltään samanlaisia.

Kaiken kaikkiaan liikkumisesi on esimerkillistä eikä sinun tarvitse tämän merkityksellisyysarvioinnin perusteella muuttaa mitään liikkumisessasi.  Jatkat vain samaan tapaan, niin liikkuminen tuo elämääsi tärkeitä merkityksiä tulevaisuudessakin!

Arto Tiihonen & Jens Tanskanen, www.miksiliikun.fi
Lahden tiedepäivä, 29.11.2011

Kyseinen liikkuja oli liikkujana ihanteellinen, mutta liikuntaneuvonnan kohteena haasteellinen. Miksi korjata sellaista, mikä ei korjausta tarvitse? Silti tällainenkin ihanneliikkuja saattaa hyötyä liikkumisensa itsearvioinnista. Eräs toinen demoomme osallistuja kertoikin viestissään, että hänen täytyy  harkita parinsa kanssa liikkumista, vaikka hän jo muutenkin liikkuu paljon. Itsearviointi oli myös avannut uusia näkökulmia hänen liikkumiseensa. 

Lahden tiedepäivä oli siis mitä onnistunein tilaisuus. Paitsi että olin ottanut vahingossa mukaani Jensin mustan puvun, joka on minulle noin 15 cm liian pitkä ja takkikin reippaasti yli oman kokoni. Vähän siis harmitti sekin, että olin iltajuhlassa farkut ja pikkutakki päällä, kun kaikki muut olivat arvokkaasti juhlapuvuissaan ja kaikki miehetkin mustissa puvuissaan.

Kariston Anttikin oli sonnustautunut – vähän tapojensa vastaisesti – koodin mukaisesti. Hänet tosin palkittiinkin yhdessä työryhmän kanssa, joka on oivaltavasti ottanut käyttöön muistitikun omassa ’tikutushankkeessaan’ (ks. http://www.helsinki.fi/palmenia/lahti/2011/01122011.html). Voittajana täytyykin käyttäytyä arvokkaasti ja pukeutua kuin jääkiekkovalmentajat kaukalon laidalla tai kuin lätkäpelaajat bussimatkalla…  

Sunnuntai, 25.12.2011, Arto

Ennen vanhaan meillä oli kotona sellainen sääntö, ettei joulupäivänä paljon ulkona liikuttu. Vieraisille ei ollut lainkaan soveliasta laittautua. Hiihtämään sai yksin lähteä. Kirjoja luettiin, pelattiin lautapelejä ja syötiin lahjaksi saatuja suklaakonvehteja kinkun kera. Minäkin olen ehtinyt lukemaan tänä jouluna jo monta kirjaa, koska liikkuminen on ollut niin vaivalloista.

Yksi niistä kirjoista oli ’mielensäpahoittajan’ eli Tuomas Kyrön Urheilukirja, jolla muuten on sama nimi kuin parikymmentä vuotta sitten Sirosen Esan ja Veijolan Soilen kanssa toimittamallamme liikuntasosiologisella teoksella. Itse asiassa kirjoissa on samoja teemojakin ja menetelmiäkin – sosiologisesti, tarkkanäköisesti ja humoristisestihan kirjailijakin intohimon kohdettaan tarkastelee (muistaakseni joku aikanaan arvioi omaa kirjaamme luonnehtien sitä ’iloiseksi sosiologiaksi’.)

Vaivalloisuus johtuu siitä, että viime viikon keskiviikon sulkapallossa satutin lonkkavikaista jalkaani niin, että polvi lähti ikään kuin pois alta. Kävely on sen jälkeen ollut hankalaa, mikä tietysti helpotti joulusiivoukseen osallistumista ja jouluun kuuluvaa löhöilyä. Itse asiassa nukkumista ja mahdottoman eläviä unia, jotka olen myös herättyäni muistanut. Työkiireiden alla ei tahdo enää ehtiä uniakaan näkemään…

Lähdimme kuitenkin vaimon kanssa lenkille joulupäivänä, vaikka perinteet sen olisivat kieltäneet. Rohkenimme vastustaa ikiaikaisia luterilaisia sääntöjämme. Onhan protestanteille nykyään toki sallittua pitää hyvää huolta terveydestään. Lenkki olikin varsin virkistävä – sen jälkeen oli taas hyvä paneutua kirjojen lukuun…

Joululomaksi on perinteisesti annettu myös lukuvinkkejä. Vaikka yleensä luenkin kaikenlaista kirjallisuutta varsinkin lomilla, niin nyt kannattaa suositella urheilusta ja urheilijoista kertovaa kirjaa. Suosittelen toki em. Kyrön kirjaakin, mutta vielä suuremman vaikutuksen minuun teki Antti Kariston ja Pekka Laaksosen toimittama ja kirjoittama kirja lahtelaisista ’kultakauden’ ajan mäkihyppääjistä  (Antti Karisto ja Pekka Laaksonen (2011) Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hiihtomuseo julkaisuja n:o 6. Porvoo. )

Arvioin mainitun teoksen Liikunta & tiede –lehdessä  (6/2011, 94-96. Tuosta arvioinnista pieni pätkä sopii hyvin tähän meidänkin teemaan.

Kokemuksellisuudet

Urheilussa niin tärkeiden kokemuksellisuuksien perspektiivi aukeaa kirjassa myös mainiosti. Mäkihyppy on vahva elämys, jopa niin väkevä, ettei kukaan pystynyt laulamaan Maamme-laulua koko hypyn ajan – tätäkin pisti mäkifilosofi Manne Salonen pojat joskus kokeilemaan. Laulu katkesi kovimmiltakin tekijöiltä hyppyrin nokalla palaten vasta vastamäessä mieleen – se väli oli ’flow’ta’, täydellistä läsnäoloa, jonka aikana ei ’auttanut Maamme-laulukaan’.  Näin oma isäni nuoruudessani tokaisi usein, kun jokin homma vaati kaiken huomion. Liekö hänkin kuullut tästä lahtelaisten experimentistä jotakin kautta, kun joskus samoissa kisoissa hiihteli?

Mäkihyppy on ollut mäkimiehille myös erittäin merkityksellisiä (identiteetti)kokemuksia tarjoava harrastus tai oikeastaan elämäntapa. Mies on kasvanut aikuiseksi ’Isosta’ ensimmäistä kertaa hypätessään, mutta käännekohtia ovat olleet myös kaatumiset tai muut epäonnistumiset. Selvää on myös se, että mäkihyppy-yhteisö on tarjonnut osallisuuskokemuksia ei vain urheilu-uran aikana, vaan myös sen jälkeen – ihan loppuun asti tai jopa sen ylikin. Punapaidat ovat haudanneet ja muistelleet edesmenneitä jäseniään jo monen monta. Mutta ketään ei ole unohdettu. Vuonna 1988 kuolleen Eino Kirjosen haudalla käydään edelleen säännöllisesti.

Erityisen merkityksellistä on myös se, että Lahden hiihtoseura ja Punapaidat ovat saaneet runsaasti toimijuuskokemuksia – aluksi nuorukaiset joutuivat tekemään itse omat hyppyrinsä ja hoitamaan – joskus tekemäänkin – suksensa ja varusteensa. Myöhemmin mukaan tuli muuta seuratyötä – iso osa Punapaidoista on edelleenkin mukana mm. Salpausselän kisojen järjestämisessä sen eri tehtävissä. Saataisiinkohan kisoja millään järjestettyäkään, jos nämä jo eläkeiässä olevat punapaidat ja muut aktiivit eivät hommia pyörittäisi. Ei varmaankaan.

Elämyksellisyyttä mäkihypyssä on rutkasti itsessään, sitä ei tarvitse erityisesti muokata elämykselliseksi palveluksi. Silti mäkihyppy ei tänä päivänä vedä samalla tavalla nuoria kuin aiemmin. Ehkä kyse onkin siitä, että homma on nykyään tehty kokemuksellisesti liian ohueksi – nyt korostetaan liikaa vain niitä hyviä elämyksiä. Kun kaiken pitää olla kivaa, niin harrastuksesta viedään aika iso siivu pois. Kyllä suhde urheilemiseen pitäisi olla kokemuksellisesti laajempi ja syvempi…

Ehkä joku ajattelee tuota upeaa kirjaa lukiessaan, ettei ’aika entinen koskaan enää palaa’ ja nyt on elettävä tämän ajan hengen mukaisesti. Varmaan on niinkin, mutta paljonkohan mahtaa olla eroa erittäin menestyneiden lumilautailijoidemme kokemuksellisuuksissa tai yhteisöllisyydessä, jos niitä verrataan 1950- tai 1960-lukujen mäkihyppääjien vastaavaan?

Itse uskon, että yhtäläisyydet ovat hämmästyttävän suuret. Ero entisten ja nykyisten mäkihyppääjien ja mäkihyppykulttuurien välillä on todennäköisesti paljon suurempi kuin entisten ja nykyisten ’tösien’ tekijöiden ja aikansa johtavien nuorisokulttuurin edustajien välillä. Pipot, paidat ja housut ovat Veikko Kankkosella ja esimerkiksi Peetu Piiroisella malliltaan erilaiset, mutta eivät kummatkaan hyppyhaalareihin tai kypäriin sonnustautuisi ainakaan mielellään.

Maanantai, 26.12.2011, Arto

Tapaninpäivänä päästiin vihdoin ulos – ajelulle, tansseihin tai hiihtokilpailuihin! Juvalla pidettiin ennen kansalliset hiihtokisat aina Tapanina; sama perinne on ollut mm. Kausalassa. Nykyinen globaali urheilu ei kuitenkaan suosi kansallisen tason tapahtumia. Huiput ovat ’Tour de Skissä’, kun ennen saattoi hyvinkin nähdä Kirvesniemen Harrin Juvalla tai Matti Pitkäsen Kausalassa.

Tänäkin Tapanina globaalia jännitystä tarjosi luonnonmullistus, vaikka ei niin drastinen kuin vuoden 2004 tsunami. Ennustelin ennen lenkille lähtöäni, että lenkkipolun varrelta on taas monta puuta kaatunut. Näin kävi viimeksikin lounaismyrskyn päästessä puhaltamaan hiihtohallin suunnasta nuotanperään eli pitkän aukean koillisnurkkaan täydellä voimallaan.

Oikeassa olin; kymmenen suurta puuta makasi lenkkipolun ja mm. sähkölinjojen päällä. Saman verran tai enemmänkin kaatuneita runkoja oli näköetäisyydellä. ”Pitäisi muistaa luonnon mahtavat voimat”, tokaisi eräs Kai Suikkasen näköinen lenkkeilijä aitoessaan kuusen rungon yli ja jatkoi mennessään ”…ihminen on kuitenkin niin pieni!”

Pienen ihmisenkin on yritettävä keksiä mieltä tekemiselleen ja liikkumiselleen tässä maailmassa, jossa on niin paljon muitakin tärkeitä asioita tehtäväksi – vaikkapa ilmastonmuutoksen estäminen, etteivät myrskyt tästä enää pahenisi. Tästä saankin kompuroivan aasinsillan seuraavaan teemaani…

Liikunta & tiede –lehdessä oli vuonna 2010 kurssikaverini ja liikuntasosiologikollegani ja kyseisen lehden päätoimittajan Pasi Kosken ideoima kirjoitussarja ’Pelastakaa tiedemies Reino’. ’Reino’ oli nimimerkki oikealle, elävälle ja kokevalle tutkijalle, joka aloitti liikunnan harrastamisen ja sai siihen muutamien liikunta-alan asiantuntijoiden ohjeita ja neuvoja vuoden aikana. Sain olla mukana kiinnostavassa hankkeessa liikuntasosiologian edustajana.

Reino siis kirjoitti lehteen sekä liikkumisestaan että saamistaan ohjeista muutaman kerran vuoden aikana. Sarja päättyi lehden nrossa 1/2011, sivut 76-79, jossa Reino tekee loppupäätelmänsä otsikolla ’Pelastuiko tiedemies Reino?’ Lehden toimituspäällikkö Leena Nieminen koosti myös artikkelin (’Löytyi kelvollinen tapa aloittaa’), joka perustui asiantuntijoiden ja Reinon kanssa järjestettyyn loppukeskusteluun. 

Em. teksteistä löytyy oikein hyvin esimerkiksi se, miten eri tavoin liikkumiseen voi suhtautua – asiantuntijat esimerkiksi painottavat eri asioita tieteenalastaan tai vain kokemustaustastaan johtuen, mutta niin tekee liikkuja itsekin. Yhtä ja oikeaa tapaa suhtautua tai merkityksellistää liikuntaa ei ole olemassakaan.

Seuraavassa kommenttejani Reinon tekstiin, jotka lähetin hänelle itselleen ja lehden tekijöille saatuani etukäteen tuon hänen mainion analyysinsa. Lainaus on aina Reinon omasta tekstistä ja sen alla on sitten oma kommenttini.

Reinolle: lisää merkitystä liikuntaan

Tiedemies ’Reino’ on nyt liikkunut vuoden ajan. Hän kertoo kirjoituksessaan ’Pelastuiko tiedemies Reino?’ (L&T, 1/2011, 76-79), mitä hänelle vuoden aikana tapahtui. Seuraavassa on lainattu ’Reinon’ kirjoituksesta osia, joihin liikuntasosiologi Arto Tiihonen on antanut kommenttinsa.

Reino: ”Vuoden mittaan suhtautumiseni liikuntaan muuttui moneen kertaan. Alku oli sinnittelyä. Parin ensimmäisen kuukauden ajan raahauduin lenkille lähinnä siksi, että olin julkisesti luvannut niin tehdä. Usein teki mieli jäädä sohvalle television ääreen, mutta sosiaalinen paine potki miehen liikkeelle. Pikkuhiljaa kevään mittaan kuntoilu muuttui arkirutiiniksi, johon ei liittynyt suurempia tunnekuohuja. Kesän aikana kuntoliikuntaan tuli uusia vivahteita, kun kävely vaihtui pyöräilyksi. Samalla tunsin ensi kertaa myös satunnaisia liikunnanilon pilkahduksia. Syksyllä huomasin olevani jopa jonkinlaisessa kuntoilukoukussa. Liikunnasta oli tullut kelvollinen tapa viettää vapaa-aikaa.”

Arto: Tässähän Reino kertoo juuri niistä sosiokulttuurisista merkityksistä, joita liikkumiseen tulisi yhdistyä. Kokemukset eivät ole puhtaita, vaan niihinkin – tai erityisesti niihin – kytkeytyy tiedostettuja ja tiedostamattomia merkityksiä. Kun vuodessa on tapahtunut suhteellisen paljon aivan fyysistäkin edistymistä, niin se riittää (kulttuuriseksi) merkitykseksi, mutta tämän jälkeen fyysinen kehitys yleensä hidastuu, tasaantuu tai kääntyy jopa laskuun. Pitäisi siis olla jotakin muuta, jota Reino nimittää ”sosiaaliseksi paineeksi”. Se kuulostaa jonkin verran negatiiviselta, mutta sen voi tulkita myös positiivisesti.

Kun Reino ei harrasta joukkuelajeja tai ryhmäliikuntaa, pitäisi oma liikunta kuitenkin kytkeä johonkin sosiokulttuuriseen kontekstiin. Itselle tärkeästä asiasta pitäisi ainakin puhua jonkun kanssa, tai kirjoittaa siitä.Tai olla jossakin vertaisryhmässä vaikkapa liikuntapäiväkirjan yms. avulla. Tärkeää on myös huomata muutos Reinon asennemaailmassa, kun hän sanoo, että ”liikunnasta on tullut kelvollinen tapa viettää vapaa-aikaa”. Kelvollinen viittaa selvästi merkityksen muutokseen, joka on tässä huomattava. Ennenhän se ei Reinolle ollut kelvollinen, vaan jotakin muuta.

Reino: ”Sosiologin vinkkinä oli etsiä ja löytää liikkumiselle sosiokulttuurisia merkityksiä yhdistämällä se muihin itselle tärkeisiin ja ehkä arkipäiväisiinkin asioihin. Hänkin neuvoi kokeilemaan erilaisia liikuntamuotoja ja yksin liikkumisen ohella harrastamaan liikuntaa myös ystävien ja perheen kanssa.”

Arto: Näen, että Reino on aloittanut liikunnan merkityksellistämisen sieltä, mistä se helpoiten nykykulttuurissa löytyy eli terveydestä ja konkreettisesti kuntotestauksesta. Se on oikein hyvä asia, mutta kuten Reino itsekin epäilee, että liekö riittävä tulevaisuutta ajatellen.

Arkipäivä on tässä sikäli tärkeä, että nykyelämä antaa niin paljon mahdollisuuksia täyttää päivä kaikella muulla mielenkiintoisella, että liikuntahetket pitää tunkea kalenteriin etukäteen. Ainakin 2-3 rutiiniaikaa olisi hyvä olla. Jos saa mukaan jonkun toisen ihmisen, niin aina vahvempi ankkuri siihen menemiseen syntyy. Monille koira on hyvä ”sosiaalinen pakko” liikkumiseen. Liikunnan monipuolisuus synnyttää myös erilaisia merkityksiä – monet joukkuepelaajat tuskin ajattelevat liikkumisen terveellisyyttä liikkuessaan. Sinne mennään osallistumaan, toimimaan ja saamaan kokemuksia.

Reino: ”Kokemukseni perusteella voin siis suositella varauksetta lenkkipolulle lähtöä kaikille sohvan syleilyyn juuttuneille. Minun tai kenenkään muunkaan suosituksesta ei silti ole apua, elleivät he itse koe liikkumista tarpeellisena. Yksinkertainen totuus on, ettemme yleensä tee vapaaehtoisesti sellaista, jonka emme koe olevan tärkeää ja merkityksellistä puuhaa.”

Arto: Tässä sitaatissa kiteytyykin sanomani Reinolle erinomaisesti. Merkitykset piiloutuvat erilaisten käsitteiden ja käytäntöjen taakse; se sana voi olla tarpeellinen (monella eri tapaa), tai se voi olla tärkeä (eri syistä), mutta se voi olla velvollisuus yhtä hyvin kuin ilo, tavoite yhtä hyvin kuin läsnäolo, elämys yhtä hyvin kuin toimijuus, tai yhdessä olo kavereiden, parin, lasten kanssa. Melkein mitä tahansa, kunhan se merkityksellistyy myös liikunnallisessa yhteydessä.

Monille urheilu/liikunta muuten merkityksellistyy terveydellisesti epäterveessä yhteydessä, kun se kuuluu samaan sosiaalisuuteen kuin kaljalla käynti tai muu ei niin terveellinen.

Reino: ”Tulevaisuuden kannalta tärkein kysymys on, mikä kannustaisi hoitamaan suhdetta edelleen? Vaikka liikuntakokeilu onnistuikin kaikin puolin hyvin, en ole silti vakuuttunut siitä, pelastuiko tiedemies Reino lopullisesti. Kuntoilusta pitäisi tietysti tulla elämäntapa, jos haluaisi myönteisten vaikutusten olevan pysyvämpiä.”

Arto: Elämäntapa tai elämäntyyli ovat mielestäni tässä yhteydessä vähän liian isoja käsitteitä. Elämäntapa selittää minusta kohtuullisen hyvin sitä, ettei liiku. Tällöin elämäntapaan tai sitä hiukan ”kevyempään” versioon elämäntyyliin ei kuulu liikuntaa. Mutta toisin päin ajateltuna tarkentaisin asiaa niin, että pienikin yksittäinen tapa, kuten kävely töihin tai sulkapallotunti kavereiden kanssa tms. liikunnallinen rutiini tulee erikseen merkityksellistää ja se ei minusta vielä ole elämäntapa tai edes sen osa.

Meille, jotka olemme liikkuneet koko elämämme, liikunta on sellainen vahva elämäntavan osa, jota ilman meidän on vaikea elää. Mutta väitän, että suurin osa ihmisistä on elämäntapansa osalta sen verran joustavia, että joku muu merkityksellinen asia voi aivan hyvin korvata liikunnan eikä siinä ole mitään pahaakaan.

Mutta jos nyt liikuntaa halutaan lisätä ja Reinon tapauksessa ylläpitää harrastusta, niin pitää vahvistaa niiden liikuntamuotojen tai –lajien merkitystä, joita hän nyt harrastaa. Merkityksiä voi vahvistaa monin keinoin, niin kuin tuli äsken todettua. Reino voinee puhua liikunnallisesta elämäntavasta tai –tyylistä joskus viiden vuoden jälkeen, kun liikunta on todella juurtunut hänen arkeensa ja hänelle itselleen tärkeisiin merkityksiin.

Tiistai, 27.12.2011, Arto

Tapaninpäivän myrsky oli suuri uutinen: nykyinen yhteiskuntamme on haavoittuvainen luonnonvoimien edessä. Asiaa päiviteltiin ja kauhisteltiin, ja syyllisiä etsittiin. Kukaan ei Suomessa kuollut eikä kovin suuria aineellisiakaan vahinkoja koitunut – jokunen pakastin suli ja tietoliikenneyhteydet menivät muutamaksi päiväksi.

Suomalaisilta – vai iltapäivälehdiltä? – tahtoo suhteellisuudentaju pettää, kun jotakin vähänkin odottamatonta sattuu. Mitenhän tämä kahdesta maailmansodasta, kylmyydestä ja köyhyydestä – puhumattakaan huippu-urheilun lamakausista – selvinnyt kansa kestäisi jonkun oikean katastrofin? Katastrofin ja vahingon välistä eroa tulisikin tarkentaa vaikkapa vanhalla 1970-luvun tsekkiläisellä Janosch-tarinalla.

Janosch-poika tuli yhtenä päivänä kouluun suunniltaan huolesta ja kertoi tuohtuneena luokassa:”Meillä kävi tänään kotona katastrofi – meidän Mansikki-lehmä kuoli!” Opettaja siihen silloista suhteellisuudentajua osoittaen ja tyynnytellen:”No, no pikku-Janosch, tuskinpa se nyt mikään katastrofi oli, korkeintaan vahinko. Mutta mietipä huomiseksi esimerkki oikeasta katastrofista!”

Seuraavana päivänä Janosch joutui sitten kertomaan katastrofiesimerkkinsä luokan edessä. Se kuului näin:”Jos Neuvostoliiton kommunistisen puolueen arvostettu pääsihteeri Leonid Brezhnev, DDR:n pääsihteeri Erich Honecker ja Tsekkoslovakian pääsihteeri Alexander Dubcek olisivat lentokoneessa, joka putoaisi ja kaikki kuolisivat, niin se olisi oikea katastrofi”, selvitti Janosch-poika ylpeänä ja jatkoi:”mutta ei se mikään vahinko olisi…”   

Joka tapauksessa siis, vähättelemättä vahingon kärsineiden ongelmia, Kivikon lenkiltäkin oli jo Hannunpäivänä korjattu kaikki puut pois. Hyvä oli taas liikkujan liikuskella, kun järjestäytynyt yhteiskunta oli näin nopeasti saanut viat korjattua. Tämä oli tietysti hyvä uutinen, joka ei juuri koskaan päädy ’uutisiin’.

Joulunaikaan ehtii myös pohtimaan liikunnan kannalta hyviä ja huonoja uutisia. Sellaiseksi voisi luonnehtia ’rasvakapinaksi’ ja ’karppauskohuksi’ luonnehdittua keskustelua, joka on jatkunut aika villinä koko vuoden 2011. Hämmentyneenä on joutunut TV:stä seuraamaan, kuinka THL:n pääjohtaja Pekka Puska, vanhempi tutkija Hannu Uusitalo tai ravitsemustieteilijä Mikael Fogelholm ovat olleet hätää kärsimässä sekä voin että karppauksen puolustajien kanssa.

Toisaalta (liikunta)sosiologin on myös erittäin helppo ymmärtää, mistä näissä keskusteluissa oikein on kysymys. Yksi juonne liittyy liikunnan ja ravinnon epäpyhään allianssiin. Kun meille on pitkään selitetty sitä, miten tärkeää liikunta on laihduttamisessa ja päinvastoin, miten hyvä ja terveellinen ravinto on tärkeää liikkujalle/urheilijalle, niin kokemustieto siitä, että liikkumalla ei laihdukaan kovin hyvin, järkyttää. Tai kun vaihtamalla epäterveelliseen ravintoon, laihtuu ilman liikuntaa, vaikka pitäisi lihoa, niin konkreetti kokemus pistää tutkimustulokset ahtaalle.

Tutkijana tietysti ymmärrän myös varsin hyvin tutkimustiedon käytäntöön soveltamisen rajat, mutta sitähän tavallinen karppaaja ei voi välttämättä tietää ja ymmärtää, että pitäisi laihduttaa ’oikein’ tai että liikunta on tärkeää monista muistakin kuin vain terveyssyistä, joista terveysvalistajat itse ovat päällimmäiseksi itse nostaneet ylipainon terveysriskit. Miten sama taho voi yhtä aikaa kampanjoida vahvasti ylilihavuutta vastaan ja estää käyttämästä keinoja, joilla laihtuu? Siinäpä onkin sitkeä kinkku purtavaksi…

Koetan kuitenkin niellä ensin oikein tarmokkaasti pureskellen – onkohan tämä muuten vielä yhtä hyvä terveysohje kuin 1960-luvulla? – tämän voinsyöjien ja karppaajien haasteen, jonka he ovat heittäneet terveysuskovaisten pyhiä kirjoituksia kohtaan.

Tarkoitukseni on yrittää ymmärtää sitä, miksi karppaajien kokemuksellinen tieto haastaa oikeasti sen tiedon, joka tuotetaan lääketieteellisesti eli tässä tapauksessa yhdistelmänä tilastotiedettä ja kliinistä laboratoriotiedettä, joissa kummassakin käytetään menetelmiä, jotka lääke- ja luonnontieteissä hyväksytään pätevinä.

En siis missään tapauksessa kritisoi lääketieteen menetelmiä ja tuloksia, vaan ainoastaan sen, että nuo tulokset eivät ole riittäviä siihen, että ihmiset myös muuttaisivat elämäntapojaan noiden tulosten pohjalta. Sosiologista ja monta muutakin tietoa tarvitaan, jotta ymmärrettäisiin se, miten ihmiset käyttäytyvät.

THL:n tutkijan Hannu Uusitalon, joka muuten on habitukseltaan maailman uskottavimman tieteilijän oloinen vanhempi herrasmies, parahdus TV-kameroiden edessä hänen tuskaillessaan sitä, miten tyhmiä ihmiset (karpatessaan) ovat, konkretisoi sen, miten huonosti ihmisten käyttäytymistä vielä asiantuntijatahoillakin ymmärretään.

Karppaaminen ja syömisen kokemuksellisuudet

Tässä artikkelissa yritän vastata siihen, miksi karppaajien (kokemus)tieto pystyy haastamaan massiivisen vastakkaisen lääke- ja terveystieteellisen tiedon niin, että voin syönti ja karppaaminen ovat ainakin hetkellisesti lisääntyneet. Lähtökohtana on ymmärtää syöminen, osin koko ruokakulttuuri ja tietysti karppaaminen kokemuksen kautta välittyneen tiedon avulla.

Syöminenhän liittyy tänä päivänä kokemuksellisesti hyvin moniin kulttuurisiin tilanteisiin ja kulttuurisesti määrittyneisiin merkitysmaailmoihin – on pikaruokakulttuuria yhtä lailla kuin slow food –liikettä, on napostelukulttuuria, seurallista syömistä, kokkailua, kakkuilua, vegetarismia, makkaransyöjiä, grillaajia, savustajia, yrtti-intoilijoita ja lisäainefriikkejä. Ja on anorektikkoja, buliimikkoja, jojottajia ja laihdutusohjeita, dieettejä, XXXL-missejä.

Syöminen – käytän tässä nyt tätä yksinkertaistusta – on elämyksellistä toimintaa niin ruumiillisena nautintona kuin tilanteisiin liittyvänä nautintona, kuten nyt vaikka kokonaisuudessa elokuvat, popcornit ja limu. Toiset syövät suruunsa, toiset iloonsa, mutta useimmat nauttivat mieliruuistaan riippumatta tunnetilastaan. Syöminen on yksi keskeisimmistä nykypäivän elämyksistä.

Syömisen kautta rakentuu myös merkityksellisiä kokemuksia, joissa identifioidumme johonkin ryhmään – kasvissyöjiin, lihansyöjiin, terveellisesti syöviin… tai koemme identiteetillemme tärkeitä käännekohtakokemuksia ravintolaillallisella, hääpöydässä, ystävien kesken ruokailemalla. ’Olemme, mitä syömme’, kertoo hyvin syömisen olevan merkityksellinen kokemus.

Syömisen kautta olemme yhä useammin myös osallisia jossakin ryhmässä – seurallisuus rakentuu syömisen, ja juomisen, muodostamassa viitekehyksessä. Töissä lounastamme tiettyjen henkilöiden kanssa tai kutsumme lounaalle meille tärkeitä ihmisiä. Vapaa-aikana kokoamme yhteen erilaisia yhteisöjä syömisen toimiessa toiminnallisena osana yhteisöllisyyttä. Ja tietyn ruokavalion valinneet ihmiset muodostavat omia ’heimojaan’, allergikot osin haluamattakin samaistuvat toisiin ruoka-aineallergisiin.

Syömisestä on myös tullut toimijuuskokemuksia tarjoava kenttä: kokkailu on in, nettikokit ovat suosittuja ja jotkut harrastelijat ovat tehneet ruuanlaitosta ammatin. Hyvää ruuanlaittajaa arvostetaan yhteisöissämme yhä enemmän – miksei myös arvostavaa syöjää, joka osaa antaa arvoa hyvälle ruualle.

Kuten huomaatte: syömisellä on tämän päivän kulttuurissa erittäin paljon kokemuksellisia ja merkityksellisiä vaikutuksia ihmisten arkeen ja elämään. Ja, mikä ehkä tärkeintä, en ole vielä lainkaan maininnut syömisen suhdetta terveyteen tai liikunnan harrastamiseen. Tässä voisikin toivoa, että THL:n (Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen) asiantuntijat loisivat erittäin hyvät yhteydet uuteen ruokakulttuurin professoriin Johanna, ’Myy’, Mäkelään. Syömisen muiden kuin terveysperustaisten funktioiden ymmärtäminen voisi auttaa myös terveysihmisiä omassa työssään.

Tarkennan nyt katseeni kuitenkin juuri karppaukseen eli vähähiilihydraattisen ruokavalion valinneiden ymmärtämiseen kokemuksellisuuksien näkökulmasta. Perustanahan heillä on – käsittääkseni samoin kuin esim. kasvissyöjillä – vankka usko oman ruokavalionsa paremmuudesta ja terveellisyydestä suhteessa ns. ruokaympyrämalliin tai vallitseviin syömistottumuksiin, joissa hiilihydraatit ovat pääosassa ja rasvat sekä proteiinit sivuosissa. Eläinrasvat lähes rikollisen asemassa.

Käytän tässä sanaa paremmuus myös siinä merkityksessä kuin kasvissyöjät sitä käyttävät eli kyse ei ole pelkästään terveellisyydestä, vaan syömiseen liittyy myös ekologisia ja muita filosofisia seikkoja. Vaikka karppaamisen filosofia ei ole käsittääkseni yhtä kehittynyt kuin kasvissyöjien tai vegaanien, niin yritän sitäkin tässä ymmärtää.

Syömisen elämyksellisyys ’karppaajan’ maailmassa
Karppausta eli rasva- ja proteiinipitoisten ruokien syömistä voi hyvinkin pitää nostalgisena elämyksenä. Suurin osa yli 50-vuotiaista on tottunut lapsuudessaan ja nuoruudessaan syömään rasvaisia eli lähinnä voilla höystettyjä ruokia. ’Ne olivat hyviä’, sanoo meistä moni, ’parempia kuin kasvirasvoilla paistetut ja höystetyt ruuat’.

Absoluuttisesta paremmuudesta ei tietenkään ole kyse, vaan makutottumuksista, joihin on lapsena oppinut ja opetettu. Kiistämättä kokonaan makujen hierarkiaa, joka voi olla kaikesta huolimatta olemassa, vaikka väitetäänkin, ’ettei makuasioista kannata kiistellä’. Joka tapauksessa: karppausruoka, kuten täysliha ja paljon eläinrasvaa on varmasti elämyksellisesti perusteltavissa sillä, että se maistuu hyvältä.

Monet myös väittävät voivansa paremmin. Vatsa toimii ja tuntuu energisemmältä. Tällainen yksilöllinen, ruumiillinen kokemus lienee edellistäkin vahvempi argumentti karppausruuan puolesta. Katsokaapa TV-mainoksia iltaisin: vatsantoimintaa parantavien tuotteiden osuus mainoksista on hämmentävän suuri. Selvää on, että iso osa ihmisistä kärsii vatsantoimintaongelmista tai ainakin toivoisi vatsansa toimivan ’paremmin’.

Jos karppausruokavalio auttaa tähän jokapäiväiseen vaivaan, niin vaikea on väittää vastaan tieteellisillä argumenteilla. Harva syönee terveellistä ruokaa, joka tekee huonon olon. Elät pidempään, mutta vatsa kipeänä, ei oikein jaksa vakuuttaa ihmistä, jonka täytyy elää täysillä joka ikinen päivän ja yö…

Elämyksellisesti vahva argumentti karppauksen puolesta on itse asiassa negaatio: karppaajathan vastustavat makeisia, limsoja ja ’roskaruokaa’, koska ne tuottavat vääränlaisia elämyksiä. Tästä terveysvalistajatkin ovat samaa mieltä halutessaan poistaa kouluista karkki- ja limsa-automaatit. Tarve naposteluun vähenee karppaamalla: proteiinit ja rasvat pitävät olon kylläisenä pidempään kuin hiilihydraatit ja paljon pidempään kuin nopeat ’hiilarit’, joita ’elämysruuissa’ on paljon.

Merkitykselliset kokemukset ja karppaajien argumentaatio
Edellisestä on hyvä jatkaa, sillä ’parempi olohan’ tarkoittaa myös samalla sitä, että on ’parempi ihminen’. Terveydestä on tullut lähes uskonto, koska terveellisten elämäntapojen noudattaminen on tullut yhä vaikeammaksi juuri roskaruuan ja vähentyneiden liikuntavelvollisuuksien takia. Vaatii siis lähes uskonnollista vakaumusta kyetäkseen vastustamaan epäterveellisten elämäntapojen kiusausta.

Uskonnollisuus sisältää tietysti myös lupauksen ’paremmasta elämästä’ eli siinäkin mielessä käänne, kääntyminen ’huonosta ja paheellisesta’ elämästä parempaan elämään koetaan merkityksellisenä. Kun hiilihydraateista on tehty – varmaan suureksi osaksi oikeasta syystäkin – pahan konkretisoituma, niin se on se ’hyvä vihollinen’, jota vastaan kannattaa hyökätä vaikka vähän arveluttavin keinoin.

Kun karppaaminen kokemuksellisesti antaa voimantunteen vastustaa karkkeja, limsaa ja muuta ennen niin hyvältä maistunutta, niin siihen uskotaan. Se toimii ja on totta, päinvastoin kuin dieetit, joissa pyritään vähentämään kokonaisenergian määrää ja lisäämään kokonaisenergian kulutusta.

Kohtuukäyttäminen on tunnetusti vaikeampaa kuin kokonaan lopettaminen; se tiedetään niin tupakan kuin alkoholinkin osalta. Tai on tietysti niitäkin, jotka kykenevät kohtuukäyttöön – ehkä jopa enemmistö. Mutta niille, joille jokin nautintoaine – tässä tapauksessa siis ruokakin – on ongelma, on helpompaa kieltää itseltään kokonaan tuo aine.

Luulen, että aika iso osa karppaamisen filosofisesta puolustamisesta selittyy tällä lähinnä psyykkisellä selityksellä. Kieltämällä itseltään vahingollisen aineen eli hiilihydraatit, perustellaan ehkä tietämättäänkin se, että syödään yhtä lailla vahingollista ainetta eli rasvaa. Kun kaiken lisäksi käy niin, että näin laihtuu, mikä on nykyisen terveysvalistuksen keskeisin tavoite, niin perustellaan tuon mahdollisesti ja tutkitustikin vahingollisen aineksen liiallinen nautinta.

Tässä tultaneenkin ravintotieteilijöiden ja terveysvalistajien argumentaation heikkoon kohtaan. Liikalihavuutta vastaan taisteluun, jossa virallisina keinoina käytetään ruokaympyrää ja säännöllisiä ruokailuaikoja sekä riittävää liikuntaa. Ongelma on se, että suuri(n) osa kansasta ei hyvin ymmärrettävistä syistä kykene vastustamaan liiallista (hiilihydraattien) syömistä eivätkä he liiku riittävästi, että kuluttaisivat energiaa tarpeeksi.

Kun sitten tarjotaan psyykkisesti (myös sosiaalisesti, palaan tähän myöhemmin) toimiva keino, jossa kielletään itseltä yksi ’paha’ kokonaan ja vaihdetaan se toiseen ’pahaan’, joka kuitenkin auttaa olemaan lujana ja johtaa laihtumiseen ilman liikuntaakin, niin terveysvalistajien pääsanoma tulee toteutettua.

’Väärin laihdutettu’ kuulostaa samalta kuin se kuuluisa ’väärin sammutettu’. Yksittäisen ihmisen näkökulmasta on kuitenkin kokemuksellisesti vaikea mennä sanomaan, että ’laihduit väärin’, kun tuo laihtuminen on saattanut olla saavuttamaton tavoite vuosikausien ajan niillä ’oikeilla keinoilla’. Ja onhan siinä toki ristiriita, jos vaaditaan kansalta alhaisempaa BMI:tä eikä kuitenkaan hyväksytä toimivia keinoja sen saavuttamiseen (en ota kantaa tässä siihen väitteeseen, että karppaamalla saavutettu laihtuminen olisi sekin väliaikaista, vaikka kokemuksellisesta perspektiivistä katsottunahan juuri se vahvistaisi kokemuksellisuuden merkitystä. Mutta tätähän me emme ’kokemuksellisesti’ vielä tiedäkään, ehkä vasta muutaman vuoden kuluttua, kun näemme, miten karppaaminen on onnistunut – ennakoimaan ei kannata heppoisin eväin lähteä).

Olisiko terveysvalistajien siis muutettava keskeisiä viestejään jotenkin vähemmän haavoittuvaisemmiksi? Palaan asiaan, kunhan käyn ensin läpi pari kokemuksellista teemaa.

Karppaajien vertaiskokemukset ja –tuki ovat nykyajan vahvaa osallisuutta
Karppaajien ’heimossa’ osallisuuskokemukset ovat myös keskeisiä: kun sosiaalinen media antaa, mitä ihmeellisimpien asioiden harrastajille, diggaajille ja mielipiteiden tai aatteiden esittäjille mahdollisuuden rakentaa ’virtuaalisen’ yhteisön, ovat karppaajatkin varsin nopeasti ’järjestäytyneet’ tällaiseksi löyhäksi yhteisöksi ja vertaistuen antajaksi (voi olla, että karppaajilla on oikeitakin tai perinteisiä yhteisöjä, mutta ilman sosiaalista mediaa nekään eivät varmasti olisi saaneet aatettaan levitettyä näin nopeasti).

Vertaiskokemus onkin yksi keskeinen selittäjä monille viime vuosien uusista ilmiöistä oli kyse sitten Arabimaiden vallankumouksista tai älypuhelinten kehittämisestä asiakaslähtöisiksi. Vertaiskokemus on myös erittäin merkityksellisen asian eli vertaistuen mahdollistaja. Kun saman tai samankaltaisen kokemuksen omaava ihminen tukee sinua esimerkiksi sairauden, taloudellisen menetyksen tai vaikkapa laihdutuksen ja liikkumisen kaltaisissa prosesseissa, tuntuu se vaikuttavammalta kuin asiantuntija-auktoriteettien vakuuttelut, jotka perustuvat yleensä tilastollisiin tutkimuksiin.

Kun onnistunut karppaaja kertookin omaan kokemukseen pohjautuvan laihdutus- ja/tai hyvän olon tarinansa, niin se tukee hyvin vahvasti aloittelevaa karppaajaa. Ja kysehän ei ole siitä, että kouluttamattomat ihmiset harhaanjohtaisivat vielä kouluttamattomia, vaan tällaiset ’kokemusasiantuntijat’ voivat nykyään olla lääkäreitä tai vaikkapa ravintoterapeutteja.

Vertaisasiantuntijuus kuuluukin olennaisena piirteenä myös tällaiseen korkeasti koulutettujen ihmisten yhteiskuntaan, jossa asiantuntijuus voi haastaa toisen asiantuntijuuden eikä toisaalta enää luoteta sokeasti tutkija- tai asiantuntija-auktoriteetteihin. Tiedemaailmanhan pitäisikin toimia ’parhaan argumentin’ periaatteella eikä se voi olla hierarkia- tai asiantuntijauskoon perustuva instituutio tai käytäntö.

Tiedemaailman ’sosiaalinen media’ eli tieteelliset julkaisut eivät kuitenkaan tavoita kovin hyvin elämän nopeasti muuttuvia käytäntöjä ja tärkeitä tutkimuskysymyksiä, koska uuden tutkimusaiheen jalostuminen arvostetussa kansainvälisessä lehdessä julkaistuksi artikkeliksi kestää helposti viisi, mutta  todennäköisesti varmaan kauemmin siitä, kun tutkimusaihe on ensi kertaa noteerattu niin, että siitä on tehty alustava tutkimussuunnitelma. Vanha aihe, vanhoilla menetelmillä tehtynä toki jalostuu kenties kolmessa vuodessa tällaiseksi ’pisteitä’ tuottavaksi artikkeliksi. Aika pitkä aika sekin.

Kaiken lisäksi: akateemisen tutkimuksen erityispiirre eli se, että uuden tutkimuksen tulee olla jotenkin (yleensä ja ehkä nykyään vielä aiempaa enemmän) perusteltavissa aiemman (kansainvälisen) tutkimuksen kautta, estää melko tehokkaasti käytännön elämästä nousevien ja kansallisesti merkittävienkin aiheiden jalostumisen tutkimukseksi, jota joku taho suostuisi rahoittamaan.

Ja kun maailma on täynnä merkittäviä tutkimusaiheita, joista vanhat tuppaavat kumulatiivisesti muuttumaan viitejärjestelmän myötä aina vain merkittävimmiksi on uusilla tutkimusaiheilla, -menetelmillä ja –teorioilla vastassaan se kuuluisa ’lasikatto’. Ts. karppausta tuskin kyetään tutkimaan monitieteisesti ja esimerkiksi kokemuksellisuus ja kulttuurinen merkityksellisyys huomioiden ainakaan lähitulevaisuudessa. Siihen saakka on odotettavissa erilaisia ’rasvasotia’, joita ei voida ainakaan tutkitun tiedon perusteella pätevästi ratkaisemaan suuntaan taikka toiseen.

Osallisuuskokemuksia ei vahvista pelkästään se, että omaa, subjektiivista ja tässä tapauksessa karppaajien yhteisön yhteisesti tunnistamaa kokemusta ei uskota asiantuntijoiden puolelta todeksi (tai oikeaksi), vaan myös se, että auktorisoidut asiantuntijat eivät kykene argumentoimaan vedenpitävästi omia näkökantojaan ja joutuvat turvautumaan perusteluihin, kuten ’sadat tutkimukset ovat osoittaneet’. Mikä ei todellakaan ole kovin hyvää argumentaatiota.

Vielä voimakkaammin yhteisöllisyyttä siis vahvistaa se, että syntyy kilpailevat joukkueet – ’ Hifki ja Jokerit tai Ruotsi ja Suomi’ – joista toinen on altavastaaja ja toinen arrogantti ’entinen mestari’. Toisella on resurssit, toisella ’oikea tieto’ tai ainakin kokemusperäinen usko.

On hyvin inhimillistä, että ihmiset ja ihmisryhmät, joiden kokemusta ja elämäntapaa vastaan hyökätään, puolustautuvat ja hakevat tukea toisilta ’vääryyden kärsijöiltä’. Näin on syntynyt todella monia tärkeitä vertaiskokemuksen pohjalta syntyneitä vertaisryhmiä, joissa on kasvanut merkittävää vertaisasiantuntijuuttakin.

Karppaus synnyttää toimijuuskokemuksia
On pitkään väitetty, että jälkimodernin ajan hyvinvointivaltio vähentää ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa omaan ja toisten kaltaistensa elämään. Asiantuntijavaltainen ja siten byrokraattinen hyvinvointivaltio ei kuuntele kansalaistensa (nyk. asiakkaita) ääntä eivätkä esimerkiksi puolueet ja muut kansalaisjärjestöt kykene mobilisoimaan ’kansan ääntä’ poliittisiksi päätöksiksi ja suunnan muutoksiksi. Ihmiset passivoituvat, kun toimijuuden mahdollisuudet ovat liian pienet.

Vertaiskokemuksen kautta syntyneet ’yhden asian liikkeet’ ovat kuitenkin tulleet ja haastaneet puoluepoliittista järjestelmää ja sosiaalinen media heidän äänitorvenaan on haastanut perinteisen median. Vaikka mitään suurta vallankumousta ei olekaan tapahtunut, niin ainakin se, että poliittiselle kentälle on syntynyt uusia toimijoita. Tämä on demokratian kannalta pääsääntöisesti myönteinen asia. Mutta etenkin yksilö- ja ryhmätasolla tällainen toiminta on äärimmäisen voimaannuttava kokemus. Sellaisia toimijuuskokemusten juuri tuleekin olla.

Karppaus on varmasti rakentanut monelle oman kokemuksen, vertaiskokemuksen ja osallisuuskokemuksen kautta myös toimijuuskokemuksia, kun oma asiantuntijuus on lisääntynyt ja on päässyt tai joutunut karppaajien ’edusmieheksi’ puolustamaan vertaisyhteisöään. Yhä enemmän ja yhä useammin näemmekin erilaisia ’kokemusasiantuntijoita’ ainakin mediassa. Heidän uskottavuutensa perustuu moniin tekijöihin, joista vähäisin ei ole se, miten yleistettävissä oleva yksittäinen kokemus voi olla.

Karppauksen aiheuttamien erilaisten kokemusten kirjo on laaja eikä tavoitteeltaan niin yksiselitteinen kuin vaikkapa syöpäsairauteen vaihtoehtohoitoja käyttävien vertaiskokemus, joten karppauskokemuksia ja -kokemustietoa on vaikeampi osoittaa ainakaan kokonaan vääriksi. Syöpäsairaiden lääketieteellisestä hoidosta saatuja tuloksia taas voidaan verrata hyvinkin objektiivisesti vaihtoehtohoitoja käyttäneisiin.

Karppaa vai ei – kokemuksellisen tiedon vahvuus ja sen rajat
Edellä olen pyrkinyt osoittamaan, että karppaaminen on synnyttänyt hyvin erilaisia ja hyvin vahvoja kokemuksia, jotka selittävät erinomaisesti sen attraktiivisuutta. Olen myös pyrkinyt osoittamaan, miksi nuo kokemuksellisuudet ja niistä rakentunut tieto on haastanut melko menestyksellisesti virallisen, auktorisoidun ja ei-kokemuksellisen tiedon.

Toki virallinenkin tieto on kokemuksellista, mutta tässä keskustelussa tätä puolta ei juuri ole nostettu esiin – kukaan ruoka-aineympyrää noudattava ei ole tässä keskustelussa noussut tuomaan esiin kokemustaan siitä ja sen terveellisyydestä, vaikka olisi sen voinut tehdä joku oikeista asiantuntijoistakin.

Kokemuksellinen tieto on myös viralliseen, (lääketieteellisesti) tutkittuun tietoon nähden usein parempaa siinä mielessä, että se on kokonaisvaltaisempaa. Varsinkin kun lääketieteellinen tieto perustuu useimmiten yksittäisten aineiden vaikutuksen tutkimiseen – kuten eläinrasvojen vaikutus (haitalliseen) kolesteroliin –  eikä esimerkiksi koko ruokavalion aiheuttamiin kokonaisvaltaisiin (terveys)vaikutuksiin. Kokemustietoa ei siis oikeasti voida tieteellisesti haastaa, koska vastaavia tutkimusasetelmia tiedemaailmassa ei juurikaan kyetä rakentamaan.

Aiemmin viittasin siihen, että terveysvalistajien ja –asiantuntijoiden kannattaisi miettiä, miten sinänsä hyvin perustellut väestötasoiset terveystavoitteet – esimerkiksi ylipainon vastustaminen, jäykät liikunta- ja ravintosuositukset – voivatkin osoittautua kaksi- tai jopa moniteräisiksi miekoiksi.

Tässä rasva- ja karppauskeskustelussa on esimerkiksi ollut ikävää huomata se, että varsinkin ravitsemuksen asiantuntijat ovat joutuneet kerta toisensa jälkeen myöntämään, että laihduttamisessa tärkeintä on ruoka, sen määrä ja laatu, eikä liikunta.Vaikka väite on tosi, kun se todistetaan väestötasoisesti tai isoilla tutkimuksilla, niin se on yhtä aikaa myös epätosi, koska yksittäistapauksissa – ja myös isoilla ryhmillä tai kenellä tahansa – liikunta varmasti laihduttaa, jos energiankulutus vain ylittää energian saannin tason.

Se, että väestötasolla ihmiset syövät enemmän kuin liikkuvat (kuluttavat), todistaa vain sen, että ihmiset eivät liiku tarpeeksi tai sen, että ravinto on tehokkaampaa kuin liikunta tai että tehokkainta on sopiva ravinto ja sopiva liikunta yhdessä, kun puhutaan vain laihduttamisesta eikä muista (terveys)vaikutuksista.

Ikävää tässä on se, että liikunta sidotaan ja on sidottu jo pitkään terveyskeskustelussa kiinni liikaa laihduttamiseen ja sitä kautta ravintoon. Ikään kuin liikunnalla ei olisi terveys- tai muita merkityksiä juuri lainkaan. Kun karppauskeskustelussa keskiöön on pitkäksi aikaa noussut vain syöminen ja ravinto, laihduttaminen ja ruuan terveysvaikutukset, niin liikunta on ikään kuin sysätty hyllylle koko terveyskeskustelusta. Tällä voi pitkällä tähtäimellä olla varsin ikäviä kansanterveydellisiä vaikutuksia elleivät liikuntaihmiset itse osaa olla riittävän ylpeitä ja painottaa liikunnan itsearvoisuutta ja monimerkityksellisyyttä ihmiselle.

Yksiselitteinen laihtumistavoite on tosin tässä karppauskeskustelussa potkaissut nilkkaan myös ravintoasiantuntijoita, jotka eivät ole pystyneet vastaamaan kunnolla karppaajien asettamaan haasteeseen. Jatkossa valistajien tulleekin tarkentaa ohjeitaan niin, että laihtua pitää ’oikein’.  Mikä johtaa taas uusiin ongelmiin, mikä on nähty myös liikunnassa, kun ’oikeita’ ja ’tehokkaampia’ liikuntaohjeita ja –ohjelmia on maailma täynnä ja samaan aikaan vähän liikkuvien määrä vain lisääntyy.

Tämä artikkelini ei ole pyrkinyt osoittamaan sitä, onko karppaaminen terveellistä vai ei. Sen sijaan olen tuonut esille karppauksen kaltaisten vertaiskokemukseen perustuvien ’liikkeiden’ kokemuksellisen voiman, joka tulisi ottaa huomioon hyvinvointiyhteiskunnan nykyisessä ja tulevassa kehityksessä huomattavasti nykyistä paremmin.

Vaikka itse karppaus paljastuisi suureksi huijaukseksi, niin ihmisten kokemuksellisuuksien voimaa ja merkitystä tuo tieto ei vähennä – itse asiassa se vain vahvistaisi käsitystä siitä, miten tärkeää olisi ymmärtää ihmisten omia kokemuksia ja niille annettuja erilaisia merkityksiä.  Jos väärä tieto saa aikaan näin vahvan liikkeen, niin miten suuri voima olisikaan liikkeellä, joka perustuisi oikeaan tietoon?

Keskiviikko, 28.12.2011, Arto

Sulkisilta, viimeinen tänä vuonna ja viimeinen ennen lonkkaleikkausta. Sulkapallo jumittaa takareiden ja -puolen lihaksia ja yritän saada nivelet mahdollisimman liikkuviksi ennen leikkausta. Kaikki liikunta ei ole terveysliikuntaa enkä itsekään pelaa sulkista terveyssyistä, vaikka se kuntoani kohottaakin ja tukee psykofyysistä hyvinvointiani.

Yksi porukastamme on ollut tyräleikkauksessa ja tulee nyt ensimmäistä kertaa mukaan muutaman viikon tauon jälkeen. Yksi on Kanarialla lomalla, joten saamme nelinpeliporukan kasaan. Meitä on nyt porukassamme viisi, mikä onkin osoittautunut oivaksi ratkaisuksi, sillä joka kerta yksi on ollut poissa.

Ehkä sulkapallo ei ole parasta kuntoutusta leikkauksen jälkeen, mutta todennäköisesti se on fiksumpaa kuin jäädä kotiin lepäämään. Sitä paitsi sulkisilta ei ole missään nimessä vain pelaamista – tutun porukan kanssa on hyvä päivittää ajankohtaiset tapahtumat. Nyt siis ’joulunvietot’ ja myrskykokemukset.

Päivällä editoin pari Terveysliikkujan ääni –hankkeessa tehtyä artikkelia. Niiden pohjana taas oli hankkeessa Haaga-Helian amk:n Vierumäen yksikössä tehdyt opinnäytetyöt. Terveysliikkujan ääni –hankkeessa taas yhtenä perusajatuksena oli kehittää menetelmiä, joilla erilaiset liikkumisen kannalta ongelmalliset ryhmät saataisiin kiinnostumaan liikunnasta antamalla heille mahdollisuus kertoa liikkumisestaan, liikkumisen esteistä ja toiveista liikunnan suhteen.

Näissä kahdessa artikkelissa eli Anniina Kleemolan ja Päivi Laurilan työssä kohdepaikkakuntana oli Padasjoki ja sen eläkkeellä olevat ikäihmiset, kun Eveliina ja Aapeli Markkasen työssä kohdekuntana oli Lahti ja eläkeikää lähentelevät hoivatyöntekijät. Anniinan ja Päivin menetelmänä oli ’Unelmaterveysliikkuja’ ja Eveliinan ja Aapelin työssä ’Terveysliikuntapolut’.

Tuloksissa painottui liikkumisen sosiaalisuus ja kulttuurisidonnaisuus. Padasjokiset toivoivat lisää ryhmäliikuntaa ja vertaisryhmävetäjiä sekä kimppakyytejä. Lahtelaiset suunnittelivat ikäihmisten liikunnan teemapuistoa, toivoivat liikuntavastaavia työpaikoille ja liikuntaseteleitä liikkumisen tukemiseksi. (ks. http://www.helsinki.fi/palmenia/lahti/2011/01122011.html)

Toivotut liikuntamuodot olivat normaaleja liikuntamuotoja, kuten kävelyä, pyöräilyä, hiihtoa, uintia ja erilaista ryhmäliikuntaa. Voi niitä nimittää terveysliikuntamuodoiksikin, vaikka kaikkia voi harjoittaa sekä kilpailumielessä että erilaisia kokemuksia etsien.
Terveysliikunta onkin tässä suhteessa hiukan hankala termi, koska se ikään kuin viittaa liikuntamuotoihin tai –lajeihin, vaikka sen pitäisi viitata liikkumisen tavoitteeseen tai motiiviin. Jokin liikuntamuoto on toiselle terveysliikuntaa, toiselle jotakin muuta. Ja eri lajeja voi kaiken lisäksi yksittäinen ihminenkin harjoittaa eri motiivein ja myöskin eri tavoin.

Esimerkki: liikuntaa ja terveysliikuntaa

Sulkapallo ei ole minulle ’normaalisti’ terveysliikuntaa, mutta toisinaan se voi olla sitäkin. Saattaa olla, että kuntoutus- ja toipilasjaksolla tulen pelaamaan sulkista lähinnä terveydellisistä syistä. Todennäköisesti en silloin hae sen enempää huippukokemuksia kuin –suorituksiakaan.

Seuraavassa analysoin ja tulkitsen omaa liikkumistani tuosta terveysnäkökulmasta. Tulkinta perustuu tekemääni itsearviointiin, jossa arvioin jokaisen vuoden aikana liikkumani lajin asteikolla 1…5, kun arviointikohteena oli se, mikä on oma motiivini harrastaa kyseistä lajia.

Vaihtoehtoina olivat suoritusurheilu, terveysliikunta ja kokemusliikunta. 1 tarkoitti vähäisintä merkitystä ja 5 suurinta merkitystä. Periaatteessa käytössäni olivat siis kaikki arvioinnit välillä 1-1-1 ja 5-5-5. Esimerkiksi sulkapallolle arviointini oli 4 (suoritus) – 2 (terveys) – 4 (kokemus).

Alla olevasta kuviosta näkyy, mikä merkitys terveysliikunnalla on harrastamissani liikuntamuodoissa.

(Sauva)kävely, kotijumppa, pyöräily, melonta, kuntosali ja pihatyöt ovat minulle terveysliikuntana tärkeitä. Kyseiset lajit eivät kuitenkaan motivoi minua vain terveysliikuntana, mikä näkyy hyvin seuraavasta kuviosta.

Terveys ei oikein hyvin sovi suoritusmotiivin kanssa yhteen, vaikka pyöräilyssä ja kuntosalilla suorittaminen motivoi liikkumaan. Sauvakävely ja kotijumppa ovat kaikkein puhtaimmin vain terveysliikuntaa. Se näkyy myös seuraavasta alla olevasta kuviosta, josta näkee myös sen, että kuudessa liikuntamuodossa eli edellisten lisäksi pyöräilyssä, melonnassa, kuntosalityöskentelyssä, kotijumpassa ja pihatöissä terveysliikunta motivoi minua keskiarvoa enemmän.

Yhteenvetona voi sanoa ainakin sen, että terveysliikuntakäsitettä käytettäessä tulisi olla tarkempi kuin mitä tähän asti on julkisuudessa ja osin tutkimuksessakin oltu. Minusta mitään liikuntamuotoa ei pitäisi määritellä yksiselitteisesti vain terveysliikunnaksi – minulla ei esimerkiksi ole yhtään pelkästään terveyssyistä harjoitettua lajia. Joillakin kyllä on jokin sellainen laji, mutta kukaan itsearvioinnin tehneistä ei vielä ole harrastanut liikuntaa yksinomaan terveyssyistä.

Terveyttä edistää tietysti sellainenkin liikunta, jota ei harrasteta terveyssyistä. En kovin mielelläni alkaisi kuitenkaan pitää parempana sellaista liikuntaa, jota harrastetaan ikään kuin ’terveys edellä’. Tällaista henkeä olen kuitenkin ollut huomaavinani aika yleisesti julkisessa puheessa. ’Rankkoja’ tai tapaturmaherkempiä lajeja ei suositella esimerkiksi ikääntyneille.

Se on ihan oikein, että mahdollisuuksia (terveys)liikuntaan tai pikemminkin tavallisten ihmisten arkiliikuntaan lisätään huomattavastikin, mutta se ei tarkoita yksilötasolla sitä, että ihmisten tulisi harrastaa vain ’terveysliikuntalajeja’.

Edellinenkin pikkuruinen tarkastelu osoittaa sen, että yksittäinen ihminen liikkuu monista eri syistä jopa samaa lajia harrastaessaan. Se osoittaa vahvaa ’liikuntasuhdetta’, kun liikkumisella on monia ja päällekkäisiäkin merkityksiä. Liikuntaneuvojien tulisi tämä ainakin muistaa, sillä ei ole hyväksi liikuntakulttuurille eikä neuvontatyölle, jos sen laajaa merkitysmaailmaa kavennetaan, vaikka syy olisi hyväkin.

Torstai, 29.12.2011, Arto

Kävin tiistaina urheilukaupassa katsastamassa tarjouksia. Yleensä en osta mitään urheiluvälinettä tai –vaatetta ns. normaalihinnalla. Nyt käteen ei itselleni jäänyt yhtään vaatekappaletta, tyttärelle sentään ostimme uuden hiihtopuvun ’hyvään hintaan’.

Se täytyy sanoa, että nykyiset urheilutekstiilit – ’tekniset kuteet’ – ovat kyllä paljon parempia kuin 1900-luvun vaatteet. Yhtäkin urheilupaitaa olen pitänyt lähes joka päivä kymmenen vuoden ajan (ja ajatelkaa, miten monta kertaa se on kestänyt kuluttavaa hikeä ja tuhansia pesukertoja), ja se on lähes uuden veroinen. Siksi nytkin saatoin jättää vaateostokset väliin. Sen sijaan mukaan lähti uusi jumppanauha.

Tänään sitten testasin tuota jumppanauhaa, joita minulla on toki ollut aiemminkin. Joku on hävinnyt, joku mennyt poikki. Nauhajumppa olikin sitten tälle vuodelle uusi liikuntakokemus. Aika kiva, itse asiassa.

Keksin uusia liikkeitä vaikka kuinka paljon, nauha on siinä mielessä hyvä väline luovalle mielikuvitukselle. Ajattelin myös, että voisin käyttää sitä lonkkaleikkauksesta toipumisessa vaikkapa sängyllä maatessa… puoli tuntia kuitenkin riitti. Ehkä olisin ryhmässä jaksanut kauemmin.

Aikaa jäi sitten pienelle vuoden lopun inventaariolle, jonka kohteena oli liikuntapäiväkirjani. Esittelen siitä tänään joitakin pääpiirteitä – syvemmät analyysit ja tulkinnat jäävät myöhemmäksi.

Yhden vuoden liikunta-analyysi ja -tulkinta

Määrällisesti vuoden 2011 liikkumiseni voi kiteyttää vaikka seuraavaan taulukkoon, josta näkyy kokonaisliikuntamääräni minuuteissa (22880 min) ja tunneissa (381,3 tuntia). Se merkitsee reilua seitsemää tuntia viikossa ja vähän yli tunnin päivässä. Kilometrejä kertyi yhteensä 2040 km, joka on vajaa 40 km viikossa ja noin 5,5, km päivässä.

Tuo määrällinen yhteenveto kertoo tietysti aika paljon, mutta nuo luvut eivät itselleni olleet mitään yllätyksiä. Pystyin seuraamaan excel-taulukostani reaaliaikaisesti minuutti- ja kilometrimääriä, joten olen lopulta aika tyytyväinen lopputulokseen, joka tosi on kilometrien osalta huonoin viimeisten kuuden vuoden aikana (palaan tähän myöhemmin).
Katsotaan edelleen, miten liikkumiseni jakautui vuodenaikojen ja kuukausien tasolla.

Tässä suhteessa tarkastelu tuo jo itsellenikin yllättäviä tuloksia. Oma näppituntumani on ollut, että aktiivisimpia liikuntakuukausiani ovat helmi- ja maaliskuu ja sitten syys- ja lokakuu. Viime vuonna vain maaliskuu piti pintansa. Olen myös kuvitellut, että heinäkuu ei olisi kovin aktiivista liikunnan suhteen (täytyykin myöhemmin tarkastella lähemmin muita vuosia, voihan olla, että käsitykseni on ollutkin väärä).

Tuo käsitykseni on tietysti voinut perustua myös siihen, että ajattelen ja tunnen eri liikunnat eri tavoin. Katsotaan siis, miten liikkuminen jakautuu, kun en tarkastele liikuntaan käytettyä aikaa, vaan taitettuja kilometrimääriä. Tällöin tietysti lajeina ovat tarkastelussa vain hiihto, pyöräily, kävely-juoksu (joskus melonta, rullaluistelu jne.).

Kuvio muuttuu jonkin verran; nyt ykkösenä on kesäkuu, kakkosena toukokuu ja kolmantena elokuu eli pyöräilykuukaudet. Maaliskuu selittyy hiihdolla ja huhtikuu myös pyöräilyllä ja lenkkeilyllä. Vaikka oli erittäin hyvä lumitalvi, niin tammi- ja helmikuussa oli paljon huonoja hiihtosäitä – liikaa lunta tai liian kylmää. Syyskuussa oli myös runsaasti sadepäiviä, joka esti työmatkapyöräilyn. Taisin tehdä myös etätöitä syyskuussa.

Aika jännää, miten liikuntaan käytetty kokonaisaika näyttää liikkumisesta jonkin verran toisenlaisen puolen kuin mitä perinteinen ’hiihtokortti’ tai vaikkapa pyörän kilometrimittari näyttäisi. Mutta kuvio muuttuu itse asiassa vielä muutaman kerran, kun otetaan kuvaan mukaan liikunnan koettu raskaus.

Nyt ykkösiksi ovat nousseet marras-, huhti-, tammi- ja elokuu, joista huhti- ja elokuu olivat aktiivisia liikkumiskuukausia, kun tammi- ja varsinkin marraskuu olivat tässä suhteessa huonoimpia. Joko liikuin silloin voimakkaammalla teholla tai sitten liikunta vain tuntui raskaammalta. Kummatkin seikat selittävät asiaa.

Kun nyt otetaan eri näkökulmia esiin, niin nostetaan vielä liikunnan kokemuksellisuus, jota olen arvioinut päivittäin 1…5 –asteikolla (huono-hyvä). Tuo kuvio näyttää tältä.

Maaliskuu ja marraskuu ovat kärjessä – siis kevään ihana hiihtokuukausi ja syksyn synkein kuukausi. Liikunta voi siis olla kokemuksellisesti mukavaa eri olosuhteissa ja eri syistäkin varmaan.

Yhteenvetona voi sanoa, että vuoteni jakautuu erilaisiin kausiin sen mukaan, mitkä liikuntamuodot ovat pääosissa. On kevättalven hiihtokausi, loppukevään ja alkusyksyn pyöräilykaudet ja loppusyksyn lihaskunto- ja palloilukausi. Kesällä pihatyöt, puutyöt ja talvella lumityöt lisäävät lihaskuntoharjoittelun määrää (voisi ne tietysti muutenkin luokitella, kuten hyötyliikunnaksi). Kävely tai juoksi sekä sulkapallo pysyvät mukana melkein koko vuoden. Sää selittää eniten sitä, menenkö hiihtämään, pyöräilemään vai kävelenkö/juoksenko.

Tärkeätä varmaan onkin se, että eri vuodenajoille löytyy sopivia liikuntamuotoja, ettei liikkumiseen tule sen takia pidempiä taukoja. Itse kannatan monipuolisuutta, mutta miksei sitä voi juosta, kävellä tai pyöräillä koko vuottakin. Olen kokenut ehkä vaikeimmaksi monipuolisen lihaskuntoharjoittelun valoisaan vuodenaikaan. Teen tosin aina kävelylenkeilläni lihaskuntotreenejä metsään rakennetuilla telineillä ja jumppaan kotona, mutta ikääntyessä tätä ja venyttelyä kyllä kaipaisi enemmänkin.

Rasitus- ja kokemusarvioinnit ovat nekin mielenkiintoista luettavaa, vaikka ne kovin subjektiivisia ovatkin. Huomaan, mitkä liikuntamuodot ovat minulle kokemuksellisesti tärkeimpiä, mutta huomaan senkin, että liikuntalajit eivät yksikseen selitä näitä lukuja. Arvioita pitäisi katsoa vähän tarkemmin ennen kuin uskallan sanoa, mitä niiden takana oikein on. Usein hyvä fiilis ei johdu edes itse liikkumisesta, vaan kyse on kokonaisuudesta. Sinä päivänä on voinut sattua jotakin muuta kokemuksellisesti merkittävää tai liikunta on voinut piristää muuten alakuloista oloa.

Rasituksessa on hiukan sama juttu, vaikka siinä selitys liittyy myös sekä liikuttuun aikaan että liikkumisen tehoon. Ts. sekä tosi pitkät lenkit että lyhyet, mutta tehokkaat pelit tai salityöskentelyt ovat nostaneet rasitusmittarit kaakkoon. Mutta yhtä hyvin selittäjänä näyttäisi olevan se, että aloittaessani uuden lajin harjoittelun, se tuntuu aluksi raskaalta – tammikuussa hiihto, huhtikuussa pyöräily ja marraskuussa lihaskuntotreenit rasittavat tottumatonta enemmän kuin sitten myöhemmin.

Kannustan tekemään ainakin yhden vuoden ajan liikuntapäiväkirjaa. Sen avulla oppii liikkumisestaan ja itsestäänkin – ja ympäristöstään – uusia, mielenkiintoisia asioita.

Perjantai, 30.12.2011, Arto

Viimeisiä päiviä viedään tätäkin vuotta 2011. Aika pitkältä tuntuu, niin paljon on ehtinyt tapahtumaan ja joitakin isoja muutoksiakin on tapahtunut. Sukupolvien kierto on tullut siihen vaiheeseen, että edeltävästä sukupolvesta muutamat läheiset vaihtoivat maalliset lenkkipolkunsa taivaallisiin vastaaviin. Toisaalta uusi sukupolvi on myös juossut elämäämme lapsenlapsen muodossa oikein toden teolla.

Liikuntaa ja urheiluakin olen saanut miettiä, koska urheilijasetäni kuoli kevättalvella 86 vuoden iässä. Hän oli kansallisen tason hiihtäjä 1950-luvulla, vaikka ei suurkisoihin sitten lopulta päässytkään. Etelä- tai pikemminkin Suur-Savossa kuitenkin varsin tunnettu tekijä, vaikka siellä hiihtivät samaan aikaan myös Kolehmaisen Eero, Hämäläisen Kalevi ja Tiaisen Arto. Kirjoitin Kaunon, ’Kape-sedän’, hautajaisiin pitkän muistopuheen, jossa muistelin ja analysoinkin hänen ja isäni hiihtosaavutusten symbolista merkitystä meille nuoremmille. Se ei ollut vähäinen.    


Symboliikkaa liittyi kuolemaankin. Olin Ounas- ja Pallastuntureiden välisessä luonnonkauniissa Nammalakurussa hiihtämässä, kun katkaisin huolimattomuuttani sauvani ottaessani tukea latu-uran ulkopuolelta. Paluumatkalla sain toisenkin sauvani poikki ja hiihdin loppumatkan sauvoitta. En muista koskaan ennen katkaisseeni kahta sauvaa samalla retkellä, yhden kerran meni sauvan kärki poikki. Harvinainen tapaus siis. Autolle sain viestin Kapen poismenosta.


Tänään kävelimme vaimoni Airan kanssa Fazerin lenkin ja muistelimme vuoden tapahtumia – iloja jos surujakin. Etäisyyttä on vielä liian vähän, että niistä osaisi sanoa mitään lopullista. Prosessit ovat niin kesken. Sen voi kuitenkin sanoa, että kävely- tai hiihtolenkki on hyvää terapiaa. Luonnossa kävellessä pystyy jäsentämään asioita aivan eri tavalla kuin pöydän ääressä tai ystävien kanssa. Ajatus muistokirjoituksestakin syntyi surullisesta, pitkästä lenkistä, jonka aikana oli hyvä rauha miettiä mennyttä ja sen merkitystä…


Osittain minun liikuntapäiväkirjanikin, jota olen pitänyt muutaman vuoden, juontaa juurensa siihen,  että omia asioita piti pohdiskella enemmän ja syvemmin. Mutta silti niin, ettei niiden vyyhtiin kokonaan sekoitu. Liikuntapäiväkirja antoi silloin – ja tietysti sen jälkeenkin – jäsennystä elämään ja myös ohjasi ulos ajattelemaan asioita kirkkaammin. Tai ainakin liikkumisesta saatava nautinto tai rasitus tai läsnäolo vahvisti itseä eri tavoin kuin surussa möyriminen tekisi. Liikuntapäiväkirjan pito motivoi liikkumaan, vaikka aina ei olisi jaksanutkaan…

Katsaus liikkumiseeni 2006-2011

On varsin mielenkiintoista ja opettavaistakin tehdä analyyseja ja tulkintoja (omasta) liikkumisestaan. Lähtökohtanahan liikuntapäiväkirjan pidossa voi pitää sitä, että ihmisten on hyvin vaikea muistaa tarkasti, miten paljon, mitä liikuntamuotoja ja millä intensiteetillä he sitä tekevät. Sen vuoksi varmaan erilaiset sykemittarit ja ’liikuntatietokoneet’ ovat niinkin suosittuja kuin ovat.

Itse en jaksa sykemittaria tai matkamittareita käyttää kuin jonkin aikaa. Tunnen riittävällä tarkkuudella syketasoni ja matkat, jotka liikun. Kellosta näen liikkumiseen kuluneen ajan. Mutta en siis missään nimessä vastusta näitä mittareita, koska niiden avulla – jos niitä tietoja tallentaa – saa hyvän kuvan päivittäisestä, viikoittaisesta, kuukautisesta ja vuosittaisesta liikunnastaan.

Minä olen käyttänyt vain yksinkertaista excel-taulukkoa, joka on riittävän tarkka ja luotettava jokamiehen liikuntapäiväkirja. Sen avulla voi myös tehdä erilaisia yksinkertaisia yhteenvetoja liikkumisestaan, joista tässä nyt muutamia esimerkkejä. Ilman päiväkirjaa ja toisaalta noita muutamia laskutoimituksia olisin jäänyt vaille näitä aika mielenkiintoisia tietoja omasta liikkumisestani. En ainakaan olisi voinut niitä mitenkään empiirisesti perustella.

Mitä liikkumisen määrät – tunnit ja kilometrit – kertovat liikkumisesta
Alla kuuden viimeisen vuoden saldot eli ensin liikutut tuntimäärät ja sen alla liikutut kilometrit.

Vuosittaiset tuntimäärät ovat aika tasaisia. Keskiarvo on 393 tuntia, jota tosin nostaa tuo vuosi 2010, jolloin ylsin 514 tuntiin. Muut vuodet ovat 344 ja 383 tunnin välissä. Keskimäärin siis tunti päivässä on tullut liikuttua aika tasaisesti joka vuosi, vaikka kuukausien välillä onkin melko suuriakin eroja.

Alla vuosivertailu liikuttujen kilometrien perusteella. Kuva liikkumisestani muuttuu jonkin verran toisenlaiseksi.

Vuodetkaan eivät ole sisaruksia keskenään, vaikka itsestäni tuntuu, etten nyt niin kovin paljon ole muuttanut liikkumistottumuksiani. Tuntimäärissä eroa ei paljon ollutkaan, mutta kilometrimäärät kertovat jo paremmin liikkumiseni painopisteissä tapahtuneista pienistä, mutta selvistä muutoksista.

Vuodet 2006 ja 2007 olivat ’pyöräilyvuosia’, jolloin kilometrejä kartutti myös melontaharrastus. Kaksi seuraavaa vuotta voisi luokitella kävely- ja juoksuvuosiksi, kun taas vuosi 2010 oli hiihto- ja palloiluvuosi. Viime vuotta voisi kuvata lihaskunto- ja pihatyövuodeksi.

Kestävyyslajit olivat pääosassa viitisen vuotta sitten, sen jälkeen kiinnostuin yleisurheilusta pariksi vuodeksi eri syistä (siitä myöhemmin) ja vuonna 2010 jalkapallosta sekä tanssista (näidenkin taustalla omat historiansa). Viime vuoden lihaskuntopainotteisuuteen vaikutti varmaan eniten löydetty lonkan kuluma, joka esti rajumman liikkumisen.

Vuosivertailu on ainakin yhtä mielenkiintoista kuin kuukausivertailu. Erot eri vuosien kanssa tulevat näkyviksi ja huomaa, miten liikkumisen orientaatiot saattavat muuttua, vaikka vuosittainen liikunnan määrä pysyisi lähes vakiona. Eri lajien harrastaminen muuttaa tietysti myös ihmisen kokemuksia ja niitä yhteisöjä, joissa liikkuu.

Osallistuminen vuosikausien tauon jälkeen kilpaurheiluun, ensin yleisurheiluun ja sitten jalkapalloon, muutti suhtautumistani niihin lajeihin radikaalisti. Opin tuntemaan itselleni tuntemattomia ihmisiä ja heidän outoja tapojaan.

Veteraaniyleisurheilijoiden paneutuminen tekemiseensä tekee minun edelleenkin vaikutuksen – kaikkiin kisoihin valmistaudutaan, kuten MM-kisoihin. Jalkapalloilijoiden ’poikamaisuus’ ja leikkisyys säilyy, vaikka takana olisi kuusikymmentä pelivuotta. Se on oikeasti aika ihmeellistä.

Olen onnekas, kun olen saanut kokemuksia liikkumisen erilaisista maailmoista. Se on lisännyt omankin liikkumisen merkityksellisyyttä.

Katso artikkelit