Vuosi lonkkaleikkauksen jälkeen 5

Helmikuu on lyhyt kuukausi. Nytkin se hujahti vauhdikkaasti historian kirjoihin. Ei niin, etteikö se olisi ollut merkittävä monellakin tapaa. Liikuntaelämää ravisuttivat jääkiekkoväkivalta ja siitä edelleen käynnissä oleva ristiriitaisia elementtejä sisällään pitävä keskustelu. Hiihdon MM-kisatkin puhuttavat heikon menestyksen takia – ja HuMu-raporttikin on joutunut kriittisen tarkastelun kohteeksi. Ei kovin mieltä ylentäviä juttuja siis noin yleisesti.

Siksi keskitynkin tänään miellyttävimpiin aiheisiin. Takana on nimittäin Susihiihto (susistakin saisi varmaan ajankohtaisen kirjoituksen aikaiseksi) Sipoossa. Hieno kokemus, vaikka aamu ei auennutkaan toiveiden mukaisesti aurinkoisena ja varsinkin yöllä satanut 20-30 cm uutta lunta ei ilahduttanut lainkaan. Tavoitteeni legendaarisesta ajasta 3,33,33, jonka Veikko Hakulinen taannoin sivakoi voittolukemikseen vuoden 1952 olympialaisten viidelläkympillä sai jäädä rauhaan. Parikymmentä kilometriä fiilis oli harmistunut, kun latua ei ollut ehditty ajaa lainkaan ja luisteleminen hangessa meinasi kypsyttää. Mietin jopa reitin puolittamista 25 km:iin.

No, onneksi en antanut periksi, sillä latukone oli ehtinyt kiertää loppulenkillä ja tilaa ohituksiinkin oli enemmän. Aikaa meni tunti tavoitetta enemmän, mutta olosuhteet huomioon ottaen se oli ehkä kovempi tulos kuin hyvällä kelillä heitetty ‘holmenkollenilainen’. Lopulta ymmärsin, että kärsivällisyys on opettaa, ja jos hiihtämisestä pitää, niin sitten tykkää siitä silloinkin, kun se on vaikeinta. Ja erityisen onnellinen olin siitä, että tyttäreni jaksoi taistella 25 kilsaa maaliin asti, vaikka takana on vain muutama hiihtokerta.

Mutta itse asiaan eli lonkkasarjikseni viimeiseen lukuun. Tänään blogissani on suosituksia. Suositusten kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa tällaisessa asiassa monestakin syystä. Tärkein hankaluus on siinä, että tarkoitukseni koko bloggaamisessani on ollut se, että jokainen lonkkavaivainen tai -leikattu käyttäisi minun kokemuksianin ja tulkintojani vertaistukena ja rakentaisi sitä(kin) hyväksi käyttäen itselleen sopivan kuntoutustavan. En ole kirjoittanut tätä yleistettäväksi malliksi enkä ole pyrkinyt siihen, että ohjeeni olisivat ‘oikeita’. Varmasti lääkäreillä ja fysioterapeuteilla on paljon kritisoimista tähän omaan kuntoutumismenetelmääni tai -tapaani. Minäkin keksisin siihen paljon sanomista, jos ajattelisin asiaa heidän tavallaan.

Minulle tämä tapa toimi, ja voi olla, että moni voi tästä jotain hyötyäkin. Ehkä jopa kuntoutumisen ammattilaisten kannattaisi lukea tarinaani. Jos ei muuten, niin ainahan on hyvä tietää, miten ihmiset lopulta kuntoutuvat ohjeista huolimatta.

Kokosin koko tarinan myös yhteen pdf-tiedostoon, joka löytyy blogisivuni Esityksistä & julkaisuista tai tästä klikkaamalla (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Lonkkatarinani on osa isompaa kokonaisuutta, jossa olen pohtinut enemmänkin kokemuksellista toimintakykyä ja toiminnan merkityksiä. Tästäkin rakensin kokonaisuuden, joka voi kiinnostaa joitakuita. Ainakin niitä, jotka työskentelevät toimintakyvyn ylläpitämisen tai parantamisen parissa, mutta ehkäpä myös valmentajia, ohjaajia, opettajia, neuvojia jne. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1KOKEMUSJULKAISUTIIHONEN.pdf).

Tähän lopetan ‘lonkkajuttuni’ tällä erää. Jos jotakin merkittävää ilmaantuu, palaan asiaan. Kiitokset lääkäreilleni, hoitajilleni ja kaikille niille, jotka ovat tukeneet kuntoutumistani eri tavoin. Toivottavasti hiihtokelit jatkuvat edelleen…

Lonkalta meni – yhteenvetoja ja suosituksia

Vertaistukea tarvitsevalle en suosittele vain yhteenvedon lukemista – lue koko tarina vaikka yhtä jalkaa oman toipumisesi ja kuntoutumisesi kanssa. Vertaistuki toimii parhaiten kokemuksiin samaistumisen ja kuntoutumisprosessien vertaamisen kautta, mutta varoen jäljittelemästä toisen tekemisiä liian tarkasti. Omaan elämään ja arkeen sopivat keinot ja tavat kuntoutumiseen on itse kunkin löydettävä. Se olkoon ensimmäinen ja tärkein suositus.

Toinen suositus koskee kokemuksia. Kuntoutuminen onnistuu, jos sen saa tuntemaan itselleen – ja myös läheisilleen ja muille tärkeille ihmisilleen ja tavoitteilleen – merkitykselliseksi. Ei siis kannata keskittyä vain omaan fyysiseen kuntoutumiseen, vaan ajatella kuntoutumista psyykkisistä, sosiaalisista ja kokemuksellisista näkökulmista. Kävelemään, hiihtämään, pyöräilemään, kuntosalille, jumppaamaan jne. kannattaa mennä puolison, kavereiden tai koko perheen kanssa. Kannattaa myös asettaa itselleen tavoitteita, jotka voivat olla suorituksia tai määrällisiä tavoitteita. ’Liikun vähän ja teen jumppasarjan joka päivä’ tai ’neljän kuukauden päästä teen pitkän pyöräretken ystäväni kanssa’, ovat hyviä ja konkreettisia tavoitteita.

Älä pelkää ’tervettä kipua’, mutta hae tukea asiantuntijoilta aina tarpeen niin vaatiessa. Sanon tämän, koska olen kohdannut niin paljon ihmisiä, jotka passivoituvat kivun takia. Kipu on hankala asia, koska toisen kipua ei voi tuntea. Silti uskallan väittää, että ’tervettä kipua’ eli lihassärkyä, joka johtuu rasituksesta tai vaikkapa nivelten jäykkyydestä, ei kannata pelätä. Eri asia on, jos lihakseen on tullut vamma tai selvä ylirasitus. Useimmiten liikunta auttaa kipuihin ja myös estää niitä.

Rakenna itsellesi monipuolisia liikuntarutiineja. Ehkä tärkein on päivittäinen jumppa, mutta kannattaa myös (sauva)kävellä tai pyöräillä aina kun se on mahdollista. Suosittelen lämpimästi muutaman minuutin jalkojennostojumppaa eli jalkojen nostoa lonkasta eri suuntiin vaikkapa aluksi 3-5 kertaa suuntaansa – suuntia voi olla eteen, taakse, kummallekin sivulle, mutta myös ’väli-ilmansuuntiin’. Tärkeintä on, että lonkkanivelen yli menevät lihakset vahvistuvat, tulevat joustavimmiksi, nivel liikkuvammaksi ja kuonat lähtevät liikkeelle.

Suosittelen myös polvinivelten ’joustojumppaa’ eli liikkeitä, joissa laskeudutaan polv(i)en päälle ja noustaan ylös hiukan eri suunnista ja asteittain alemmas mennen. Jalkojen väli voi myös laajeta ja liike mennä aika alaskin, mutta tärkeintä on tehdä se oman kyvyn mukaisesti ja ajatuksella. Keskeistä on se, että saa mahdollisimman monta lihasta toimimaan, jotta ne vahvistuvat ja lihaskoordinaatio ja tasapaino kehittyy. Erityisen tärkeää tämä on siksi, että leikkauksessa muutamat lihakset vaurioituvat ja muiden lihasten pitää aktivoitua ja vahvistua tukemaan liikkumista. Nämä jumpat kannattaa tehdä mahdollisimman usein, sillä aikaa niihin kuluu vain muutama minuutti riippuen toistokerroista. Tulokset myös näkyvät aika pian.

Laihdutustakin pitäisi monille suositella, mutta vaikka liikunta ei olekaan yksin tehokas laihduttaja, niin liikunnan avulla saa lihakset toimimaan ja nivelet liikkuviksi ja vahvoiksi. Kunto nousee ja liikunta on kokemuksellisesti monipuolista ja monella tavoin merkityksellistä. Mieluummin lähden lenkille, uimaan, hiihtämään, pelaamaan tai jumppaamaan kuin ’laihduttamaan’. Ehkä sitten, kun joku minua pyytää mukaansa harrastamaan laihduttamista. Liikunnan kautta laihduttaminen on järkevää, sillä vaikka ei laihtuisikaan, niin saavuttaa jotakin muuta tärkeämpää. En aliarvioi mutten myöskään yliarvioi laihduttamisen tärkeyttä.

Monenlaista muutakin voisi suositella, mutta ihmekeinoja ei ole olemassakaan. Toki voisin suositella kuntosaliharjoittelua, erilaisia ryhmäliikunnan muotoja ja keppijumppaa, koska kaikista lihaksista ja nivelistä kannattaa pitää huolta. Voisin myös suositella erinomaista vesijuoksua, jonka aikana voi myös tehdä jaloilla muitakin liikkeitä kuin vain juoksua tai kävelyä. Kaikki liikunta on hyväksi. Tärkeintä on säännöllisyys, mutta ei kannata lannistua, vaikka joskus tulisikin treenaukseen tauko. Ei kuntoutumisen tarvitse olla koko ajan nousujohteista, elämään kuuluvat niin ylä- kuin alamäetkin.

Suosituksia on siis kaiken kaikkiaan aika vähän annettavissa ja ohjeita liikkumiseen on maailma täynnä. Vaikeintahan on löytää motivaatio eli merkitys liikkumiselle. Toivon, että oma kuntoutumistarinani rohkaisee ja kannustaa lonkka- ja muitakin potilaita omassa kuntoutumisessaan. En pidä lainkaan pahana sitäkään, että kuntouttajat käyttäisivät kehittämiäni arviointityökaluja oman toipumisensa ja kuntoutumisensa edistäjinä ja tukijoina. Kipuja, toimintakykyjä ja liikkumista kannattaa dokumentoida ja seurata. Kuntoutuminen ei kuitenkaan vaadi verta, hikeä ja kyyneleitä, vaan se voi olla mielekäs retki omaan itseen ja omien voimavarojen tunnistamiseen ja vahvistamiseen. Tsemppiä matkaan!

Suosituksia tämän kuntoutumistarinani perusteella voi antaa myös muille kuin kuntoutujalle itselleen. Lonkka- tai polvinivelleikkauksia tekeville yksiköille suosittelisin muutamia asioita. Leikkaukseen tuleville kannattaisi tehdä valmiiksi erilaisia kuntoutusohjelmia ja -ohjeita, joiden avulla he valmistautuisivat leikkaukseen ja sen jälkeiseen kuntoutumiseen. Itse vaatisin leikkaukseen tulevien käyvän myös fysioterapeutin ryhmäjumpassa esimerkiksi neljä kertaa noin 2-3 kuukautta ennen leikkausta. Ymmärrän, että tuo sinänsä ei auta riittävästi, mutta se voi olla kimmoke omaehtoiseen kuntouttamiseen sekä ennen leikkausta että leikkauksen jälkeen. Sama ’kuuri’ esimerkiksi 4-6 viikkoa leikkauksen jälkeen olisi myös tärkeää.

Jos leikkaavalla organisaatiolla ei ole kyseiseen tukeen mahdollisuuksia, niin asiakkaat tulisi aktiivisesti ohjata tällaisiin ryhmiin, joita monet tahot järjestävät. Kysehän ei ole pelkästään fyysisestä tuesta, vaan ennen kaikkea vertaistuesta ja -asiantuntijuudesta, jota tällaisissa ryhmissä käymällä saa. Leikkaavilla organisaatioilla pitäisi kuitenkin olla alueellaan toimivista liikunta- ja kuntoutumismahdollisuuksista kattavat tiedot annettaviksi leikkaukseen tulijoille. Hienoa olisi, jos sairaalasta osattaisiin neuvoa kukin asiakas heille sopivimpiin ryhmiin mukaan. Sairaaloissa järjestettävissä infoissa voisivat nämä kuntoutumista ja vertaistukea järjestävät tahot – järjestöjen, kuntien ja yksityisten organisaatiot – olla myös mukana kertomassa omista toiminnoistaan ja palveluistaan. Leikkauksen jälkeen toipujat pitäisi myös aktiivisesti ohjata näihin ryhmiin.

Toipuminen ja kuntoutuminen onnistuvat toki ilman noita tukimuotojakin, kuten oma tarinani todistaa. Minulla kuitenkin oli jo itselläni olemassa se tuki, joka monelta puuttuu. Ennen kaikkea liikkuminen on minulle tärkeä osa elämää ja se on merkityksellistä sinänsä. Kaiken lisäksi minulla on liikunnallinen perhe ja ystäviä. Minulla on myös liikkujan kokemushistoria ja identiteetti, joten minua ei tarvitse motivoida pitämään itsestäni huolta. Näinhän ei tietysti aina ole ja silloin tarvitaan ulkopuolista tukea. Tätä tukea löytyy myös nivelrikkoisten omasta yhdistyksestä.

Suomen Nivelyhdistys ry. on nivelrikkopotilaiden ja –kuntoutujien oma yhdistys ja etujärjestö. Yhdistyksen nettisivuilta (http://www.niveltieto.net/) löytyy erittäin paljon hyödyllistä tietoa nivelrikkopotilaille ja –kuntoutujille. Sivuilta löytyy myös monipuolista aineistoa mm. liikkumisesta ja kuntoutumisesta (http://www.niveltieto.net/aineisto.htm), jota löytyy myös käypähoitosuosituksista koskien polvi- ja nivelrikkoja (http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/tunnus/hoi50054).

Edellä mainitut suositukset ja ohjeet ovat pääasiassa lääkäreiden tai fysioterapeuttien tekemiä ja ne perustuvat yleensä päteviin tutkimuksiin. Kuntoutumisen osalta ongelma on se, että tutkimusta on varsin vähän, ne ovat yleensä lyhyitä interventiotutkimuksia ja tutkimusasetelmissa ei oteta huomioon ihmisen koko elämäntilannetta. Tarkoituksenahan tutkimuksissa on usein löytää tehokas kuntoutumismenetelmä, joka parantaa todistettavasti juuri kyseistä ongelmaa eli esimerkiksi lonkkanivelen toimivuutta.

Oma liikuntasosiologin näkökulmani on hiukan toinen: keskeistä ei ole se, että kuntoutumismenetelmä on kaikkein tehokkain lyhyellä tähtäimellä, vaan se, että kuntoutumisesta tai liikkumisesta tulee osa elämän tärkeitä kokemuksia, arjen säännöllistä toimintaa ja se muodostuu merkitykselliseksi lähiyhteisössä ja muissa sosiaalisissa yhteisöissä. Näin varmistetaan se, että liikuntaharjoittelu ei pääty pienen spurtin jälkeen.

Omat liikuntaohjeeni eivät ole ’oikeita’ eli parhaita mahdollisia, osa saattaa olla jopa sellaisia, joita lääkärit kehottavat välttämään. Tiedän kuitenkin, että entisenä urheilijana ja liikuntatieteilijänä eli aika kykenevänä liikkujana en silti kykene enkä ainakaan viitsi tehdä vain ’oikeita’ asioita. Tämä ei tarkoita sitä, että kehottaisin ihmisiä liikkumaan vaarallisesti, vaan sitä, että kannattaa mieluummin liikkua jollakin tavoin kuin ei ollenkaan. Ja mieluiten tavoilla, joita haluaa, osaa, kykenee ja voi toteuttaa mahdollisimman usein ja mielekkäästi.

Ehkä lääkärit ja fysioterapeutitkin voisivat hiukan höllentää tiukoista ’oikean liikkumisen ja kuntoutumisen’ ohjeistaan varsinkin silloin, kun jotakin asiaa ei ole edes tutkittu. Monitieteinen ja laaja-alaisesti kuntoutumista, toimintakykyä tai liikuntaa tarkasteleva tutkimushan odottaa vielä tekijöitään. Yritin itse tässä omassa tarinassani tuoda esille kokemuksellisen, laaja-alaista toimintakykyä ja toimijuutta korostavan näkökulman. Toivon, että ne auttavat kuntoutujaa ja antavat mahdollisen sysäyksen myös kuntoutumisen ja toimintakyvyn laaja-alaisempaan tutkimukseen ja kehitystyöhön.