Vuosi lonkkaleikkauksen jälkeen 4

Lonkkablogisarjani’ neljäs teksti porautuu kokemuksellisuuksiin ja niiden merkityksiin. Kaikkihan tietävät, että liikunta ja urheilu on varsin kokemuksellista toimintaa. Viime vuosina on alettu korostaa hyviä kokemuksia ja henkilökohtaista mielihyvää liikunnasta puhuttaessa. Se on tietysti periaatteessa hyvä asia, mutta ongelmansa tuossakin puhetavassa on. Ei liikkuminen aina kuitenkaan ole vain mielihyvää tuovaa toimintaa – ja mielihyvä syntyy meille eri tavoin. Jotkut saavat mielihyvän tunteensa rentoutumisesta, toiset itsensä rääkkäämisestä, kolmannet haluavat tuntea yhteisyyttä ja neljännet vaikuttaa asioihin. Ja silti toiminta voi olla aivan sama. 

Tarkastelen tänään ‘huippukokemuksiani’ lonkkaleikkauksen jälkeen. Itsellenikin tuo tarkastelu aiheutti yllätyksiä tai ainakin uuden oppimista. Omakohtaisesti koettukin voi olla joskus täynnä merkityksiä, joita ei kiihkeässä elämänvirrassa osaa tunnistaa eikä merkityksellistää. Siksi ‘muistelutyö’ on suositeltavaa, vaikka ei mikään Jörn Donner olisikaan. 

‘Lonkkaleikkaussarjani’ on yhteenvetoa ja suosituksia vaille valmis. Kunhan saan ne tehtyä, niin jatkan ‘miksiliikun -sarjaa’, jossa tutkiskelen sitä, miten eri käsitteet avaavat liikkumisesta erilaiset puolet näkyviin. Ehkä se liikkumisen tai liikunnan harrastamisen mysteerikin alkaa pikku hiljaa aueta itse kullekin… 

Kokemuksellinen kuntoutuminen

Liikuntaohjeiden antaminen on helppoa, kuten edellä mainitsin. Voisin kevyesti, tuskaa tuntematta, antaa liikuntaohjeet, joita noudattamalla kuntoutuu kuka tahansa. Sellaisia ohjeita en kuitenkaan itsekään pystyisi, jaksaisi tai viitsisi toteuttaa. Liikuntasuosituksissa on sama valuvika – ne on tehty tuntien eri-ikäisten ja eri sukupuolia olevien ihmisten fyysiset – ja ehkä osin psyykkisetkin – liikkumistarpeet oikein hyvin, jos tavoitteena on viiteryhmälle keskiarvoinen kunto tai toimintakyky.

Kovin hyvin niissä ei ole voitu ottaa huomioon ihmisten aiempia liikuntakokemuksia, -tottumuksia tai liikunnalle annettuja merkityksiä. Suositukset ovatkin persoonattomia, vähän samanlaisia kuin kuntotesteistä tulevat vertailut viitearvoihin. Tästä syystä monet turvautuvat yksilövalmentajiin (personal trainereihin) tai vastaaviin, jotka voivat antaa sitä yksilöllistä ja räätälöityä tukea. Suositusten ja yksilövalmennuksen väliin jää valtava tyhjä tila, jonka täytteeksi lehdissä on runsaasti ihmisten omia tarinoita laihdutuksesta, kunnon kohotuksesta ja valmentautumisesta. Niitä voi pitää vertaistukitarinoina aivan samoin kuin eräitä ’tositv-ohjelmia’, joissa tavoitteena ovat nuo samat asiat ja joihin osallistuville tarjotaan myös runsaasti asiantuntija-apua.

Pidän erittäin hyvänä sitä, että tällaisia ihmisten erilaiset kokemukset ja elämäntilanteet huomioivia tukiohjelmia on yhä enemmän tarjolla. Nehän tuovat keskeisenä viestinään esiin juuri sen, mikä on tärkeää ja oleellista. Muutosta elämäntavoissa ei tapahdu elleivät elämänarvot muutu, tai rajatummin: liikunnan merkitys kyseisen henkilön arjessa täytyisi muuttua ennen kuin liikkuminen lisääntyisi. Liikkumisen tulisi kaiken lisäksi syrjäyttää jotakin muuta, joka on nyt varmaankin tärkeämpää. Toinenkin viesti on näissä ohjelmissa usein vahvasti esillä: erilaista liikuntaa täytyy kokeilla ennen kuin tietää, miltä se oikeasti tuntuu ja miten se vaikuttaa.

Ongelmiakin tällaisissa ’rapakuntoisten’ kuntoutumisohjelmissa voi nähdä. Entä jos hiukan paremmassa kunnossa olevat ajattelevat telkkaria katsellessaan, ettei minulla vielä mitään hätää ole. Tuokin julkkis on noin surkeassa kunnossa! ’Rääkkäämisen’ näyttäminen voi myös aiheuttaa vastareaktioita ruudun toisella puolen. Pitääkö todella nähdä noin paljon vaivaa muutaman kilon takia?

TV-ohjelmien haasteena on myös se, että prosessit ovat varsin lyhyitä ja tuki on niiden aikana niin intensiivistä, ettei sitä mitenkään voi verrata kyseisten henkilöiden tavalliseen arkeen. Yksilövalmennuksessa taas voi käydä niin, että liikunta ja fyysisen toimintakyvyn parantaminen jää psyykkisemotionaalisen tuen varjoon, kun valmentajalta haetaankin kokonaisvaltaista tukea eikä pelkästään tukea liikuntaan ja kunnon kohottamiseen. Tässähän ei sinänsä ole mitään pahaa, vaikka fysiikkavalmentajan tulisi tietysti saada aikaan tuloksia juuri siellä fyysisellä puolella.

Miten tämä edellinen liittyy kokemuksellisuuteen kuntoutumisessa? Siten, että suurin haaste ei siis liity siihen, etteikö kuka tahansa saisi käsiinsä helposti toimivia ohjeita kuntoutumiseen eikä edes siihen, etteikö tukeakin löydy, jos pitää silmät ja korvat auki. Sen sijaan vaikeampaa on löytää sellaista tukea, joka ymmärtää jokaisen yksilön omat kokemukset, liikunnalle annetut merkitykset ja pystyy tukemaan juuri oikealla tavalla. Erinomainen yksilövalmentaja tähän kyllä kykenee, mutta yksinkertaisempaa olisi, jos tuo personal traineri olisi tuo yksilö itse.

Miten se on mahdollista, eihän voi vaatia, että kaikilla olisi perustiedot liikunnanohjauksesta tai valmentautumisesta? Itse asiassa, sen voi juuri vaatia. Ei arkinen liikkuminen ole mitään ’rakettitiedettä’ – itsekään en tarvinnut kuntoutumiseeni mitään erityisosaamista. Jokainen meistä osaa kävellä, juosta, pyöräillä ja hiihtääkin, vaikka hiihtäminen tosin onkin nykyihmiselle aika vaikeaa. Jumppaliikkeitäkin on todennäköisesti kaikilla sen verran tiedossa, että se sujuu. Kysehän on vain viitseliäisyydestä, aikaa pitäisi jostain muusta tekemisestä lohkaista liikkumiseen.

Ja tottahan se oli minunkin kohdallani; aika usein ihmeteltiin sitä, miten viitsin lähteä tekemään lumitöitä tai miten viitsin lähteä kyynärsauvoilla linkkaamaan tai miten viitsin keinotella itseni hiihtolenkille ja miten viitsin jumpata telkkarin ääressä tai aamulla herättyäni. Helpompaa olisi todellakin ollut jättää moni liikuntatuokio kokonaan väliin tai tehdä lyhyempi lenkki tai antaa periksi pienelle kivulle – joskus suuremmallekin.

Tässä tullaankin sitten kokemuksellisuuksiin – liikunnan pitäisi tarjota meille sellaisia kokemuksia, joilla on meille merkitystä. Ja nyt tullaankin vaikeaan paikkaan, koska liikkumisen, liikunnan harrastamisen, urheilemisen, fyysisen aktiivisuuden, kuntoharjoittelun mitä sanoja käytämmekään ja mitä niillä tarkoitammekaan merkitykset eivät ole vain meidän itsemme valittavissa. Kulttuuri, jossa elämme, vaikuttaa niihin omalla tavallaan eivätkä omat kokemuksemmekaan ole kokonaan ’omiamme’. Vertaamme itseämme, suorituksiamme, ulkonäköämme, arkeamme muihin ihmisiin ja siihen, mitä yleisesti arvostetaan kulttuurissa ja viiteryhmässämme. Jos läheiset ystävämme, perheemme tai muut yhteisömme eivät pidä liikunnan harrastamista arvossa, tuskin mekään niin teemme. Ja lenkki jää väliin.

Emme kuitenkaan voi muuttaa maailmaa, emmekä kulttuuria, mutta voimme toki hakeutua ryhmiin, joissa liikuntaa pidetään arvossa. Näitähän löytyy nykyään myös sosiaalisen median kautta, jos ei konkreetisti uskaltaudu mukaan ryhmäliikuntaan. Voi liikkua yksin ja silti yhteisöllistää sen erilaisten medioiden ja palveluiden avulla. Mutta voimme tietysti ymmärtää paremmin omaa itseämme ja kokemuksiamme (ks. http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-14112011ARTIKKELI.pdf.)  Seuraavassa keskitynkin siihen.

Liikuntaa ja urheilua markkinoidaan nykyään erittäin vahvasti elämysten avulla. Elämyskokemuksia, huippukokemuksia ja kaikkea ’kivaa’ on paljon tarjolla. Näin ei ollut vielä 1900-luvulla, saati omassa lapsuudessani ja nuoruudessani, jolloin urheilemisen tai muun liikkumisen ei ajateltu olevan ensisijaisesti kivaa, vaikka tietysti se sitä usein olikin. Kyse on puhetavan tai diskurssin muuttumisesta, joka ei siis välttämättä tarkoita sitä, että liikunta tai urheilu olisi oikeasta aina kivaa. Ja jos ihminen odottaa, että jonkun asian pitäisi aina olla kivaa, niin todennäköisyys pettymykselle kasvaa. Oma toipumis- ja kuntoutumisprosessinikin olisi varmasti ollut alusta lähtien helvettiä, jos olisin odottanut siltä hienoja elämyksiä ja kivoja kokemuksia.

Jos siis hakee vain hyviä huippuelämyksiä, niin tuskin kuntoutuminen onnistuu. Mutta jos ymmärtää hakea monenmoisia itselleen tärkeitä kokemuksia, niin onnistumisen mahdollisuudet paranevat huomattavasti. Moni varmaan luulee, että minun on ollut helppo motivoida itseäni liikkumaan, koska minulla on urheilijan ja aktiiviliikkujan tausta. Varmaan sekin vaikuttaa ja tietysti sekin, että olen liikuntatieteilijä ja –tutkija. En kiellä näitä lainkaan, muutenhan kieltäisin koko ajatuksen kokemusten merkityksellisyydestä.

Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Omasta ’liikuntahistoriasta’ voi olla hyötyä, mutta voihan se muodostua myös taakaksi. Lonkkanivelleikkauksen jälkeen olisin aika perustellustikin voinut ajatella, että nyt minulla on lupa olla yrittämättä samoja asioita kuin aiemmin. Lääkäreiden ja muiden asiantuntijoiden antamat suositukset ja oletukset liikkumisestani ja toimintakyvystäni leikkauksen jälkeen olivat aika epämääräisiä. Oma ’liikkujan identiteettini’ oli rehellisesti sanottuna leikkausta ennen ja heti leikkauksen jälkeen melkoisen hukassa. Kun en tiennyt, miten siitä kaikesta toipuisin, ja kuntoutuisinko lainkaan, niin tällainen aktiiviliikkujan identiteetti oli jopa pahemmassa myllerryksessä kuin sellaisen, jolle liikunta ja urheilu ei elämässä ole ollut niin tärkeää.

Liikunnasta ja urheilusta voi siis saada merkityksellisiä identiteettikokemuksia, mutta suunta voi olla sekä ylös- että alaspäin. ’Käännekohtatarinassani’ konkretisoituvat hienosti nämä merkitykselliset kokemukset – ja näin jälkeen päin katsottuna onneksi enimmäkseen positiivisina. Etukäteenhän en sitä voinut tietää, vaan tämä kulunut vuosi olisi voinut olla täynnään isompia ja pienempiä pettymyksiä, jos en olisikaan kyennyt suoriutumaan asioista, jotka asetin tavoitteekseni. Tärkeää onkin se, että sen ’riman’ asettaa oikealle korkeudelle eli niin, että tavoitteen eteen joutuu tekemään töitä, mutta se tavoite on kuitenkin saavutettavissa. Näin toimien identiteetti vahvistuu eikä murennu. En minäkään rynnännyt tekemään mitään sellaista, mihin en realistisesti ottaen uskonut pystyväni.

Liikkujan identiteetin kannalta onkin äärimmäisen tärkeää se, että osaa ’kalibroida’ oman itsensä liikkujana oikein. Vaarana on se, että vertaa itseään liian hyviin tai sellaisiin, joilla on enemmän aikaa harjoitteluun. Kyllä minuakin ottaa päähän se, että minua paljon vanhemmat ukot hiihtelevät ladulla ohitseni (omasta mielestäni) vain siksi, että heillä on eläkkeellä enemmän aikaa harjoitteluun. Ja tottahan se onkin, harjoittelu saa aikaan ihmeitä. ’Lahjoilla’ ei pärjää enää keski-iässä eikä pärjännyt tietysti nuoruudessakaan, vaikka silloin ’lahjakkuudesta’ olikin ehkä enemmän hyötyä. Mutta täytyy varoittaa siitäkin, että leimaa itsensä ’huonoksi liikkujaksi’ tai sellaiseksi, joka ei voisi kehittyä, oppia tai parantaa suorituskykyään. Se on vielä tuhoisampaa kuntoutumiselle. Itse olen nähnyt liikuntapäiväkirjan tässä suhteessa erittäin hyödyllisenä, sillä sen avulla voin ainakin jossain määrin arvioida omaa suorituskykyäni hyvin yksinkertaisesti. Jos en ole harjoitellut, kunto ei voi olla hyvä. Mutta kun olen hiihtänyt vaikkapa 200 tai 400 kilometriä, niin on varmaa, että suksi kulkee aivan eri tavoin kuin alle 100 kilometriä hiihdettyäni. Mutta ei tähän itse asiaan tietenkään tarvita mitään apuvälineitä, vaan ymmärrystä siitä, miten tärkeitä nämä kokemukset meille ovat sekä positiivisina että negatiivisina suhteessa identiteettiimme ja sitä kautta liikunnan harrastamiseen. (Kokemuksellisuudet ovat tärkeitä myös yritettäessä ymmärtää ruuan erilaisia merkityksiä ihmisille, ks. http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-27122011KARPPAUSARTIKKELI.pdf)

Lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan varovaisuus sen suhteen, miten itse kukin kuntoutuu leikkauksen jälkeen on tästä suunnasta katsottuna hyvin ymmärrettävää: kyllähän he hyvin tietävät, että kyse kuntoutumisen onnistumisessa on lopulta jokaisen yksilön omasta valinnasta – leikkaus mahdollistaa kuntoutumisen, mutta ei se sitä yksin saa aikaiseksi. Tällaisessa asiassa ei myöskään kannata antaa leikkausten jälkeisten kuntoutumistilastojen perusteella kovin tarkkoja arvioita suuntaan eikä toiseen, jos ei tiedetä tarkkaan, mitä kuntoutujat ovat tehneet kuntoutumisen suhteen.

Epäilen itse vahvasti, että leikkausten teho ei ole lähellekään sitä, mitä se voisi olla, jos operaatiossa olleet kuntouttaisivat itseään paremmin. Tämän oman tarinani kertomisen yhtenä tarkoituksena onkin näyttää, miten toimien kuntoutuminen onnistui erinomaisesti ainakin minun tapauksessani. Näin jälkikäteen onkin helppo todeta tuo toteutunut tosiasia, joka ei ollut lainkaan itsestään selvää heti leikkauksen jälkeisinä viikkoina. Kipuja oli lihaksissa, vatsassa ja se oli jatkuvaa tai hetkellistä – erityisesti olin huomannut istumisen ja vessassa käynnin tuottaneen omanlaistaan kipua. Kivut hellittivät selvästi noin kaksi viikkoa leikkauksen jälkeen. Siinä vaiheessa vähensin myös särkylääkkeiden käytön minimiin. Kävelykykynikin vaihteli lähes päivittäin, mikä vähensi luottamustani toipumiseen ensimmäisten kahden viikon aikana. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Arto-arkisto1.pdf)

Jos en olisi dokumentoinut varsin tarkasti kaikkia mahdollisia – ja osin ehkä mahdottomiakin – muutoksia toipumisessani ja kuntoutumisessani, niin minulla voisi olla aivan erilainen tunne tai käsitys toipumisestani. Tuntuisi esimerkiksi luontevalta se, että kovat kivut, kävelyvaikeudet ja epäilykset leikkauksen onnistumisesta leimaisivat kokemuksiani ja olisivat jääneet vahvasti muistiini noista ensimmäisistä viikoista. Kyse oli kuitenkin vain muutamasta päivästä ja joistakin lyhyistä kivun hetkistä. Ja vielä pahempaa olisi tietysti ollut se, että olisin antanut periksi kivuille ja kykenemättömyydelleni. Ja ehkä olisin yksin niin tehnytkin.

Minua kuitenkin ajoi eteenpäin myös halu saada uudelleen osallisuuskokemuksia eli päästä pelaamaan sulkapalloa ystävieni kanssa, hiihtää ja pyöräillä vaimoni kanssa ja ehkä jopa jatkaa futiksen pelaamista joukkueessani. Linkkasinkin niin pian kuin mahdollista katsomaan kaverieni sulkapallopeliä, vaikka kentän reunalla oleminen olikin omalla tavallaan tuskaista. Tieto siitä, että pystyn hiihtämään ei yksin olisi ollut niin hieno asia ellen olisi tiennyt, että se johtaa yhteisiin lenkkeihin ja yhteiseen hiihtolomamatkaan tutun porukan kanssa. Se motivoi minua erittäin vahvasti ja oli koko kevään kohokohta.

Mutta eivät kokemuksellisuudet vielä tähän lopu, vaan meille voi olla tärkeää myös se, että saamme päteä, toimia ja olla vastuullisia. Hienosti sanottuna olemme toimijoita ja saamme toimijuuskokemuksia. Minulle on esimerkiksi ollut tärkeää se, että olen tukenut myös toisten liikkumista opettamalla tai vain aktivoimalla toisia liikkumaan. Hiihtolomalla myös huollan kaikkien sukset ja suunnittelen päiväreitit. Tällaisten kokemusten voima on siinä, että tuntee olevansa jotenkin hyödyksi muille. Liikkujanakin voi tuntea niin – nykyään on jopa muodikasta se, että hyödyttää koko yhteiskuntaa, jos pitää omasta terveydestään, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan huolta.

Vuoden liikuntakokemukset – kuntoutuminen kokemuksellisesti

Edellä kuvasin yleisellä tasolla erilaisten kokemusten merkityseroja. Kerroin myös, miten tavoitteiden uudelleen asettelu on tärkeää kuntoutumisen eri vaiheissa. Tavoitteet sainkin asetettua uudelleen, mutta miten ne suhtautuvat liikuntakokemuksiin? Tavoitteet ovat yksi osa kokemusten merkityksellisyyksistä, mutta eivät ne kuitenkaan kokonaan kokemuksia määritä. Urheilijoista toki sanotaan, että olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi, jolla tarkoitetaan sitä, että onnistunut ottelu vahvistaa identiteettiä, mutta hävitty taas laskee sitä. Eivät urheilijatkaan tietysti noin herkkiä ole ulkopuoliselle suoritusarvioinnille, vaikka pahimmillaan tilanne voikin olla edellä kuvatun kaltainen, jos elämässä ei ole mitään muuta kuin kilpailussa menestyminen (ks. http://portfolio-web.ess.fi/www/FCReipas/2012Seuralehti/index.html). Paljon syvällisemmän kuvan kokemuksellisuuksista ja niiden merkityksistä saa kuitenkin analysoimalla ja tulkitsemalla omia kokemuksiaan vuoden ajalta.

Olen kirjannut liikuntapäiväkirjaani myös subjektiivisen tuntemuksen kunkin päivän kokemuksista pitäen arviointikriteerinä sitä, miten voimakas päivä tai sinä päivänä tekemäni liikuntaharjoitus on kokemuksellisesti ollut. Tarkoituksellisesti en ole tehnyt niin kovin tarkkaa eroa siitä, onko kokemus syntynyt juuri liikkuessa tai urheillessa vai ehkä jostakin muusta syystä. Kun kyse on ollut liikuntapäiväkirjasta, niin etusijalla liikuntakokemukset ovat varmasti olleet. Kyse ei myöskään ole ollut pelkistä ’hyvistä kokemuksista’, vaan voimakkaista ja jollakin tavalla tärkeistä kokemuksista. Aiemmin en myöskään ole näitä kokemusarviointejani mitenkään analysoinut tai tulkinnut – itse asiassa en ole oikeastaan tiennyt, mitä tällä tiedolla tekisin. Olen vain rutiininomaisesti sen enempää asiaa ajattelematta merkinnyt jokaisen päivän päätteeksi myös tämän kokemuksellisuusarvioinnin. Nyt yritän kuitenkin käyttää näitä tietoja hyväkseni selvittääkseni, minkälaisia kokemuksia, minkälaista liikuntaa tai muuta tekemistä on sisältynyt näihin kokemuksellisesti merkittäviin päiviini.

Seuraavassa analysoin ja teen tulkintoja niistä kaikkein voimakkaimmista kokemuksistani, joille olen antanut korkeimman arvosanan eli viitosen. Oletus on, että noina päivinä on tapahtunut jotakin vähän erityisempää kuin tavallisesti. Kyse ei myöskään ole vain ’käännekohdista’ kuntoutumisessani, vaan laajemmin erilaisista kokemuksista ja niiden merkityksistä. Kirjaamiseni ovat aika lakonisia, mutta ehkä juuri siksi ytimeen meneviä. Itse tietysti pystyn palauttamaan mieliini noiden ytimekkäiden merkintöjen taustalla olleet monenmoiset kokemukset ja niiden merkitykset paljon paremmin kuin lukija, mutta vihjeitä nämäkin antavat.

Ensimmäinen ’täydellinen kokemuspäivä’ oli sunnuntai 12. helmikuuta eli vajaa kuukausi leikkauksen jälkeen. Liikuntapäiväkirjani kertoo tapahtumista näin: ”Kuntosalilla; 12 min kuntopyörää, 6 min soutulaitetta, 2 min hiihtoa + normaalit kuntosalijutut. Aika hyvin meni.” Se oli ensimmäinen käyntini kuntosalilla. Sitä ennen olin vain kävellyt keppien kanssa ja jumpannut kotona. Ei siis ihme, että kokemus oli hieno ja merkittävä. Pääsin samalla osalliseksi kuntosaliyhteisöön ja ehkä tärkeintä oli se, että kykenin viemään läpi suhteellisen normaalin harjoituksen. Toimijuuteni vahvistui merkittävästi.

Helmikuun 16. päivä lokissani: ”Katsomassa I:n penkkariajoja, kävelin bussille, kaupungissa ja Kontulasta takaisin.” Muistan vieläkin hyvin, miten taistelin lumen läpi itseni metrolle ja sieltä kaupungille keppien kanssa. Yritin juosta (oikeasti raahustin säälittävästi kyynärkeppieni kanssa nuoskalumessa, jonka alla oli jäätyneitä polanteita) penkkariautoletkan perään nähdäkseni oikean auton, jonka perävalot sitten näinkin aika kaukaa. Paluumatkalla olin kliseisesti tosi väsynyt, mutta onnellinen sekä omasta että etenkin I:n puolesta.

”Lumitöitä, tein väylän naapuriin. Laskiaisrieha.”, lukee päiväkirjassani 25. helmikuuta. Lumityöt ovat rivitaloissa kaikkien yhteisiä fyysisiä töitä, joihin syntyy velvollisuus (tai sitten ei). Lumi satoi viime talvena leikkauspäiväni aamuna ja sen jälkeen lunta totisesti tuli riittävästi. Ja minä makasin sängyssä, kun muut joutuivat raatamaan. Kömmin niin pian kuin pystyin mukaan talkoisiin ja aika pian pystyinkin heiluttelemaan lapiota, vaikka kolan työntäminen olikin tuskallista koko talven. Kokemuksellisesti huippukohta oli tuo väylän kaivaminen metrin korkuisen hangen läpi naapurin pihalle. Matkaakin kertyi kymmenisen metriä.

”Sotungissa A:n kanssa. Hieno keli ja hiihtokin meni yllättävän hyvin” (27.2.2012). Pari päivää edellisestä ehti kulua, kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa suksille. Muistan hyvin, miten jännittynyt olin. Keskityin kovasti siihen, että pysyn tasapainossa eikä jalka pääse huonoihin asentoihin. Tiesin, että perinteisen tyylin potkut olisivat mahdottomia jumppani perusteella, mutta luisteluun uskoin kykeneväni. Ja niin sitten kykeninkin. Se oli oikeasti onnen tunne, kun huomasin, että pystyn ainakin hiihtämään. Ajattelin, että jos pystyn pyöräilemään ja hiihtämään, niin ei haittaa, vaikken juoksemaan pystyisikään.

Ensimmäinen hiihtoreissu poiki niitä jatkuvasti lisää. Kevättalvi oli parhaimmillaan ja minulla oli aikaa hiihtämiseen sairausloman takia. Mahtavia kokemuksia hienoilla laduilla, upeassa ympäristössä ja koko ajan paremmin hiihtäen – annoin itselleni ’yläviitosia’ A. Stubbin tapaan melkein joka kerta. ”Kuusijärveltä Keinukallioon. Mukava synttärihiihto upeassa kelissä. U:n luona.” kirjasin maaliskuun alkupuolella. Taustana oli myös se, että pari vuotta aiemmin olin hiihtänyt samoissa maisemissa tasaluvut eli 50 km syntymäpäiväni kunniaksi. Nyt en päässyt kuin reilut puolet tuosta, mutta tyytyväinen olin.

Kaksi ja puoli kuukautta leikkauksen jälkeen kuntoutumiseni otti taas yhden askelen puolikkaan eteenpäin:”Eka sulkis; aika hyvin meni. 4-peliä takakentältä, voitin jopa pari peliä, muutkin tasaisia. Liikkuminen vielä kankeaa.” (28.3.2012). Tarkoitukseni ei ollut vielä pelata, mutta kun yksi vakiokaartistamme oli poissa, niin rohkenin astua rinkiin. Kädet ja pää toimivat, vaikka jalat olivatkin hitaat ja varovaiset. Toimintakyvyn puutteita voi tosiaan kompensoida toisilla toimivilla ominaisuuksillaan.

Lapin hiihtoreissu on aina talven kohokohta porukallemme. Upeat erämaamaisemat ovat jo sinällään elämyksiä. ”Vuontisjärveltä Pallakselle. A kaatui Nammalakurussa. Hyvää vauhtia 20 km.” (5.4.2012) Päivään mahtui dramatiikkaa, kun A kaatui takanani kolmen kilometrin mittaisen laskun alussa enkä alhaalla saanut häneen puhelimella yhteyttä. Arvasin, että jotain oli sattunut ja läksin riuhtomaan mäkeä ylös. Vasta perillä sain yhteyden ja pääsin perille tilanteesta, joka oli ikävä, mutta ei hengenvaarallinen. Vaikka ylösnousu oli vienyt voimia, niin painelin sitten R:n perään täysillä 20 kilometriä Pallakselle adrenaliinia runsaasti veressäni. Tuntui, että olisin voinut hiihtää vaikka kuinka kovaa enkä olisi väsynyt lainkaan!

Huippukokemukset ovat erilaisia. Kun tultiin takaisin etelään, oli täällä jo kevät. ”Pistettiin pihaa kuntoon. A:n kanssa Rajiksessa. V:n luona Peijaksessa: keuhkokuume, oli huonossa kunnossa.” (8.4.2012). Pihatyöt ovat minulle tärkeitä, kuten olivat isällenikin, joka tuolloin keväällä sairastui vakavasti. Monenlaisia ajatuksia, muistoja ja tunteita ehtii käymään läpi hiljaisesti pihalla puurtaessaan. Valtava tyydytyksen tunne tulee siitäkin, että saa kukat ja muut pihan kasvit talven jälkeen kukoistamaan. Vaikka suurimman työn tekee tietysti luonto itse, niin saa siinä ikään kuin olla itsekin luomistyössä mukana.

”T:n synttäreillä rockia. Lonkka ‘lonksuu’, mutta kesti yllättävän hyvin tanssimisen.” (14.4.2012). Viiskytvuotisjuhlissa tanssitaan nykyisin lähes säännönmukaisesti. Se lienee yksi meidän sukupolvemme ’jutuista’. Pakko oli minunkin panna parastani, vaikka kieltämättä rokkaaminen tuntui riskialttiimmalta kuin hiihtäminen tai sulkapallon peluu. Toisaalta tanssiessa on niin kuumissaan ja läsnä, että lihakset pystyvät toimimaan aika joustavasti, vaikka ’meiningit lyövätkin yli maininkien’.

Edellisistä saa aika hyvän kuvan siitä, minkälaisia omat kokemuksellisesti tärkeät päiväni vuonna 2012 olivat luonteeltaan. Tutkijan tehtävä on löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroja, selittää syitä ja merkityksiä. Mitä näistä kokemuksista voi siis sanoa muuta kuin että ’hyviä olivat’?

Ensinnäkin tällaisia ’viitosen kokemuspäiviä’ (keskiarvoisesti kokemukset olivat 3,75 tasolla) mahtui vuoteen yhteensä 60 kappaletta eli karkeasti yksi viikkoa kohti. Eniten niitä oli huhtikuussa, johon mahtui peräti yhdeksän ’huippupäivää’. Kesä- ja heinäkuussa oli kummassakin seitsemän kokemuksellisesti merkityksellistä vuorokautta. Sen sijaan elokuussa oli vain kolme ja niin tammi- kuin toukokuussa ainoastaan kaksi kummassakin. Vuodenajat tai kuukaudet selittävät vain osaltaan kokemuksiani; huhtikuuhun ajoittuu hiihtokauden loppu ja kevätkauden alku eli erilaisia ’liikuttavia kokemuksia’ on tarjolla.

Viime vuonna ’käännekohdat’ kuntoutumisessa olivat yhtenä selityksenä hyville kokemuksilleni. Ne ajoittuivat kuuteen ensimmäiseen kuukauteen, mikä selittää osin elokuun kokemusvajavuutta. Leikkauksen ajoittuminen tammikuuhun heikensi luonnollisesti sen kokemuksellisuutta, mutta toukokuun vähäiset huippukokemukset lienevät vain sattuman kauppaa – kokemuksiaan ei voi hallita eikä ohjelmoida. Merkitykselliset tapahtumat sattuvat tosin usein erilaisten juhlien, matkojen tai lomien aikana.

Liikkumisen tai laajemmin ruumiillisuuden näkökulmasta katsottuna merkityksellisimpien kokemusteni erityispiirteitä voi analysoida monin tavoin. Ensinnäkin liikuin melkein joka päivä, kun kokemuksellisuus oli korkeimmillaan – vain kolmena päivänä en liikkunut lainkaan. Liikuin myös määrällisesti keskimääräistä enemmän eli melkein kaksi tuntia (110 min) ja lähes yhdeksän kilometriä näinä ’kokemuspäivinä’, kun keskiarvot olivat noin 78 minuuttia ja 6,4 kilometriä.  Kokemuspäivät olivat myös rasitukseltaan kovia, sillä melkein kolmasosan arvioin erittäin rasittavaksi ja keskiarvokin oli 3,9, kun muina päivinä rasituksen keskiarvo oli vain 3,3. Voi siis sanoa, että huippukokemuksissani on usein selittäjänä se, että silloin liikun paljon ja rasittavasti.

Mitä sitten tein, kun kokemus nousi ’tappiin’? Useimmiten tein jotain lihaskuntoon liittyvää eli melkein joka toisena kokemuspäivänä jumppaaminen tai muu lihaskuntoa parantava toiminta oli läsnä. Tämä luku antaa kuitenkin hiukan harhaisen kuvan todellisuudesta, koska kokemuksellisesti selittävämpänä tekijänä on melkein aina ollut joku muu asia kuin lähes päivittäinen jumppani. Paremman kuvan antaa tilasto, jonka mukaan lihaskuntoharjoituksia oli 29 päivänä, juoksu-kävelyä 20 päivänä, hiihtoa 19 päivänä, pyöräilyä 12 päivänä ja palloilua 11 päivänä silloin, kun koin sen hyvin merkityksellisenä. Tämän perusteella voi hyvin väittää, että sain kohottavia kokemuksia monen eri liikuntalajin parissa ja määrällisesti ne jakautuivat aika tasaisestikin.

Tilastot ovat kuitenkin siitä ihmeellisiä, että sama tilasto voidaan tulkita myös hiukan toisin, kun katsotaan sitä, miten usein tietyn liikuntalajin harjoittaminen johti upeaan kokemukseen. Tässä listassa hiihto on ylivoimainen, sillä melkein puolet hiihtopäivistä oli kokemuksellisesti viitosen arvoisia (47,5%). Palloilukin pärjäsi hyvin, sillä yli kolmasosa johti samaan arvioon (35,8%). Pyöräily, lihaskuntoharjoittelu ja varsinkin kävely-juoksu jäivät näistä kauas, sillä ne olivat 15 prosentin tietämissä ’kokemustehokkuudessaan’. Ihan helpolla eivät kokemukset kuitenkaan irtoa, sillä hiihtääkin piti keskimäärin 17 km ennen kuin viitonen irtosi – usein paljon enemmänkin. On hyvä tietää, mikä liikunnassa on kokemuksellisesti merkityksellistä ja mistä niitä ’hyviä kokemuksia’ itselleen saa. En silti aliarvioisi noita matalakokemuksellisia lajeja, koska niistä koostuu suurin osa liikunnastani vuoden aikana. Hiihto ja palloilu muodostavat yhdessä vain noin viidesosan liikuntaan käyttämästäni ajasta eikä niiden määrää ole ihan helppo nostaa.

Tarkka analyysi antaa omanlaistaan tietoa asioista ja tässä tapauksessa (liikunta)kokemuksistani, joista en itsekään ollut kovin tietoinen. Liikuntapäiväkirjan avulla tuo edellä mainittu tietämys tuli kuitenkin dokumentoiduksi ja tulkituksi. Kokemuksellisen toimintakyvyn näkökulmasta katsottuna kiinnostavampaa on kuitenkin se, minkälaisia kokemuksia nuo itselleni tärkeät kokemukset sisälsivät. Edellä kuvasin minkälaisia ovat elämyskokemukset, merkitykselliset identiteettikokemukset, osallisuus- ja toimijuuskokemukset, mutta miten omat kokemukseni vuoden ajalta sopivat tuohon luokitteluuni?

Aluksi on huomautettava, että nuo kokemukset eivät sulje toisiaan pois, vaan kokemus – varsinkin, kun kyseessä tässä on aina koko päivä – voi kuulua useampaan luokkaan samanaikaisesti. Elämyskokemus voi esimerkiksi selittää voimakkaan kokemuksellisuuden aivan yksin – tällaisia puhtaita elämyspäiviä minulla olikin vuoden aikana viisi kappaletta. Usein elämyskokemus kuitenkin täydentyy osallisuuskokemuksella (15 tapausta) tai identiteettikokemuksella (12 tapausta), jolloin elämystä on vahvistanut jokin muu merkitys kuin puhdas tekemisestä nauttiminen. Toiminta on ollut yhteisöllistä tai se on vahvistanut identiteettiä jollakin tapaa. Omalla kohdallani toimijuuskokemukset ovat sen sijaan olleet vähemmän elämyksellisiä kuin muut kokemukset.

Kokonaisuutena kokemuksellisuuteni jakautuivat yllättävänkin tasaisesti eri kokemusluokkiin, mikä näkyy hyvin alla olevasta taulukosta.

Elämyskokemus

Identiteettikokemus

Osallisuuskokemus

Toimijuuskokemus

31

31

30

23

 

Elämyskokemukset olivat siis usein yhteydessä joko osallisuus- tai identiteettikokemuksiin. Identiteettikokemukset taas löysivät vastinparinsa yhtä usein toimijuus- kuin osallisuuskokemuksistakin (11 tapausta), mikä onkin ymmärrettävää, sillä identiteettihän kaipaa rakennusaineekseen sekä tekoja (toimijuutta) että toisten hyväksyntää ja arvostusta (osallisuutta). Puhtaita identiteettikokemuksia minulla ei ollutkaan – ja vain yksi puhdas osallisuus- ja toimijuuskokemus. Yhdessä ne olivat kuudessa tapauksessa, jolloin olen saanut yhdessä muiden kanssa jotain vaikuttavaa aikaiseksi.

Kokemusanalyysini ja –tulkintani paljasti taas itsellenikin uusia asioita. Kuva tärkeistä (liikunta)kokemuksistani tarkentui. Nyt tiedän, että rasitus (sekä fyysinen että muut) on minulle aika tärkeää kokemuksellisesti. Nautin siitä, että liikunta tuntuu ruumiillisesti aika raskaalta. Analyysi paljasti myös sen, että monet liikuntamuodot ovat minulle kokemuksellisesti antoisia, vaikka hiihto ja palloilut ovatkin minulle kokemuksellisesti erityisen tärkeitä. On siis muistettava, että eri liikuntamuodot voivat olla myös muista syistä tärkeitä – hyvinvointi, terveys, notkeus, voima, kestävyys jne. ovat nekin tärkeitä motivoivia tekijöitä. Tosin eiväthän nekään ole kokemuksellisesti irrallisia asioita, vaan ne yhdistyvät toisiinsa.

Erittäin mielenkiintoista oli huomata, että eri kokemuksellisuudet jakautuivat tämän tietyllä tavalla aika satunnaisen menetelmän avulla noin tasaisesti suhteessa toisiinsa. Antaessani ’kokemuksellisen viitosen’ jonkin tietyn päivän jälkeen ajattelen vain niitä fiiliksiä, joita minulla illalla päivän jälkeen on (tai joskus seuraavina päivinä) ilman sen syvällisempää ajatusta siitä, miksi jokin päivä oli kokemuksellisesti tärkeä. Siksi tuossa listassa oli sekä pitkiä hiihtolenkkejä, sulkapallomatseja, ylioppilasjuhlia, pihatöitä, hautajaisia jne. Vasta nyt jälkeen päin ajattelin, että voisin käyttää tuota tehtyä dokumentaatiota analyysivälineenäkin. Eikä se ehkä kovin huono siihen ollutkaan.

Tulkintani paljasti senkin, että eri kokemuksellisuuksien muodot ’löytävät toisensa’ eri tavoin. Elämyksellisyys yhdistyi ainakin minun tapauksessani usein osallisuus- ja identiteettikokemuksiin. Toisaalta identiteettikokemukset ikään kuin vaativat rinnalleen toimijuutta tai yhteisöä. Puhtaita elämyksiäkin oli minulla muutamia, mutta jos tavoittelee vain näitä nautinnollisia elämyksiä ’an sich’, niin mahtavat kokemukset olisivat minullakin jääneet aika vähiin. Tässä on varmaan jotain yleistettävääkin: kannattaa hakea liikkumiseltaan monenlaisia kokemuksia – se rakentaa liikkumiseen monenlaisia merkityksiä, joista voi eri tavoin myös nauttia. Ja näyttäisi myös siltä, että minulle riittää oikein hieno kokemus noin kerran viikossa. Eihän huippukokemuksia voikaan koko ajan nauttia, ne tarvitsevat rinnalleen kontrastia tullakseen paremmin näkyviin ja arvostetuiksi.

 

Vuosi lonkkaleikkauksen jälkeen 3

Liikkumisen tai liikunnan harrastamisen sijasta on alettu puhua toimintakyvystä tai toimintakyvyistä. Tämä koskee erityisesti ikääntyviä, ikääntyneitä, ikäihmisiä, eläkeläisiä, senioreja, vanhoja tai vanhuksia, mitä nimitystä nyt halutaankin käyttää (Elämänkulku ja ikäpolvet -hankkeessamme, ks www.ikapolvet.fi kysyimme isolta joukolta ihmisiä parasta nimitystä eläkeikäiselle, mutta emme sitä yksiselitteisesti löytäneet. Kärjessä olivat seniori (38%), ikäihminen (22%), ikääntyvä (14%) ja neljäsosalla oli vielä muita mahdollisia nimiä eläkeikäiselle.).Tosiasiassa eläkeikäisistä suurin osa on hyvinkin liikkuvia ja toimintakykyisiä, mikä varmaan näkyy siinäkin, että vanhus tai vanha -sanoja halutaan tänä päivänä karttaa.

Toki muitakin vähän liikkuvia ryhmiä on lähestytty toimintakykykäsitteen avulla, jotta tuki pitäisi sisällään muutakin kuin liikunnan lisäämistä. Monet esimerkiksi tarvitsevat vertaistukea ja ammattilaisten apua toimintakykynsä kohottamiseen. 

Toimintakyvyllä, jonka piiriin kuuluvat ainakin fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kokemuksellinen puolensa, yritetään kuvata laajasti niitä asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten ihminen arjessaan selviää tai on selviämättä. Tavoitteenahan tietysti on se, että havaitaan ajoissa toimintakyvyn puutteet, että niitä voidaan korjata ja toisaalta se, että tunnistetaan toimintakyvyn vahvuudet, joiden avulla heikentyneitä osa-alueita voidaan kompensoida.

Fyysisen toimintakyvyn ongelmathan saattavat eristää ihmisen niistä asioista, jotka tuottavat hänen elämäänsä mieltä ja merkitystä: jos ei pääse kävellen ystäviensä luokse tai vaikkapa kirjastoon, saattaa koko ihminen ‘romahtaa’. Toisaalta hyväkään fyysinen toimintakyky ei välttämättä tuo elämään mieltä ja merkitystä, jos ei ole ystäviä ja harrastuksia, joiden seurassa merkitykset rakentuvat. 

Seuraavassa tarkastelen toimintakykyjeni muutoksia lonkkaleikkaukseni jälkeen. Siinähän fyysinen toimintakykyni romahti väliaikaisesti eristäen minut myös sosiaalisesta maailmastani. Tutkiskelen myös oman toimijuuteni kehittymistä eli sitä, miten pystyin tai en pystynyt vaikuttamaan asioihin ja miten saavutin tavoitteitani. Toimijuustarkastelussa keskitynkin siihen, miten haluni, osaamiseni, kykyni jne. muuttuivat suhteessa asettamiini tavoitteisiin. Näin itse kukin voi arvioida omaa toimijuuttaan.

Nyt pitää käyttää toimintakykyään ja mennä kauppaan ja lumitöihin. Märkää lunta on tullut niin, ettei tänään oikein hiihtämään taida päästä. Pikkuinen vatsatautikin vaivaa. Toimintakykyni onkin hiukan arvoituksellinen. Mutta se selviää vain kokeilemalla voimiaan. Siksi kokemuksellisuus onkin niin tärkeää myös toimintakyvystä puhuttaessa. Tarkimmatkaan testit tai mittaukset eivät anna täyttä kuvaa toimintakyvystä. Siksi olisikin hyvä oppia tekemään itsearviointeja – niistä seuraavassa lisää...

Kuntoutuminen toimintakykyinä ja toimijuutena

Kuntoutuminen vaatii monenlaisia kykyjä tai toimintakykyjä. Fyysinen puoli on ensiarvoisen tärkeää, mutta on huolehdittava myös psyykkisestä ja sosiaalisesta toimintakyvystä – kokemuksellisesta puhumattakaan. Leikkauksen jälkeen on tärkeää myös tarkastella sitä, miten oma toimijuus kehittyy, ts. miten saa takaisin ’paikan maailmassa’ ja pystyy saavuttamaan itselle tärkeitä tavoitteita elämän eri osa-alueilla. Tulkitsinkin toipumistani myös toimintakykyjen ja toimijuuden modaliteettien avaamista näkökulmista.

Esimerkiksi kuuden viikon jälkeen arvioin oman fyysisen toimintakykyni yhdeksäksi, kun kymmenen oli ylin mahdollinen arvosana, jolloin olisin omasta mielestäni toipunut täydellisesti leikkauksesta. Toipuminen tarkoitti siis vain sitä tasoa, jolla olisin voinut sanoa, että itse leikkaus onnistui. Kuntoutumisen akselille asetettuna fyysinen toimintakykyni oli tuossa vaiheessa ehkä viitosen tasolla. Heti leikkauksen jälkeen arvioin fyysisen toimintakykyni vain nelosen tasolle eli se oli noussut kuudessa viikossa kiitettävästi.

Mielenkiintoista olikin havaita se, että sosiaalinen toimintakykyni oli kärsinyt leikkauksessa enemmän kuin muut toimintakyvyn osa-alueet. Toipilaisuus oli eristänyt minut itselleni tärkeistä yhteisöistä eivätkä nykyaikaiset kommunikointivälineet korvanneet niitä täydellisesti. Neljäs viikko oli toimintakykyjen perspektiivistä katsottuna hankalin, sillä niin psyykkinen, sosiaalinen kuin kokemuksellinen toimintakykyni oli vain nelosen tasolla. Tulkitsen sen niin, että aikaa leikkauksesta oli kulunut sen verran, että en saanut enää sen takia positiivista huomiota, mutta en myöskään ollut siinä kunnossa, että olisin voinut palata takaisin normaaliin arkeen. Se sai aikaan tyhjän tunteen.

Toimijuuteeni leikkaus vaikutti merkittävästi – enhän voinut tehdä ollenkaan niitä asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. Modaliteettitarkastelun kautta ymmärsin kuitenkin hyvin sen, että haluni toipumiseen oli koko ajan vahva ja toipuminen oli minulle myös tunteena tärkeää. Ajattelin toipumisen myös olevan minulle velvollisuus, josta minun tulee suoriutua. Sen sijaan kykyni toipumiseen oli leikkauksen jälkeen vahvasti heikentynyt, en omasta mielestäni oikein osannutkaan toipua. Sängyssä maatessani en myöskään voinut toipua niin kuin olisin halunnut. Kuuden viikon jälkeen tilanne oli kuitenkin kaikilta osin jo ainakin tyydyttävä ellei hyväkin suhteessa leikkauksesta toipumiseen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-42PVTOIPARTIKKELI.pdf)

Tällainen monipuolinen tarkastelu osoittaa hyvin sen, miten ’kaikki liittyy kaikkeen’. Entä jos haluni toipumiseen ja kuntoutumiseen olisi jostakin syystä lopahtanut ja olisin antanut periksi ’kyvyttömyydelleni’ ja sosiaaliselle eristäytymiselleni. Olisihan ollut helppo sanoa itselleen, että en nyt objektiivisesti ottaenkaan kykene tekemään normaaleja asioita eikä tämä toipumiseni sitä paitsi näytä ketään kiinnostavankaan! Toisaalta kipujen väheneminen, fyysisen toimintakyvyn asteittainen paraneminen ja merkitykselliset kokemukset liikunnasta lisäsivät uskoani kuntoutumiseen.

Olennaista on kuitenkin se, mihin asettaa tavoitteensa kuntoutumisessa. Jos rima on liian alhaalla, ei tietyn toipumisvaiheen jälkeen ole motivaatiota jatkaa systemaattista kuntoutumista liikkumalla ellei se ole ollut rutiinina. Jos taas rima on liian ylhäällä, voi syntyä turhaumaa, jonka seurauksena saattaa ’lyödä läskiksi’. Ja se taas hyvin nopeasti kostautuu tällaisessa toipumisprosessissa – leikkaushaava ja siinä vahingoittuneet kudokset jäävät helposti turvonneiksi vaikeuttaen liikkumista ja haitaten lihasten vahvistumista. Nämä tuntemukset olivat itse asiassa vahvoja pitkään eivätkä ne ole vieläkään täysin hävinneet. Luulen, että ilman aktiivista liikkumista turvotuksen ja jäykkyyden tuntemukset olisivat olleet paljon pahempia.

Kolmen kuukauden jälkeen tilanne oli kuitenkin se, että edellä kuvatulla tavalla tekemäni itsearvioinnit toimintakyvyistäni, toimijuuden modaliteeteistäni ja kokemuksellisuuksistani olivat ikään kuin tulleet huippuunsa. Mikä olikin luonnollista, koska olin saavuttanut asettamani toipumistavoitteet lähes täydellisesti. Minun olisikin pitänyt asettaa rima korkeammalle eli nähdä se, minkälainen tilanteen pitäisi olla täydellisen kuntoutumisen jälkeen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/12VKOATOIPUMISTA2012.pdf)

Riman uuden asettamisen teinkin kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen, kun ’kalibroin’ toimintakykyni, toimijuuteni ja kokemuksellisuuteni suhteuttaen sen hetkisen tilanteen vuoden 2010 tilanteeseen. Itsearviointi, jonka tein liikuntalajeittain, osoitti erittäin selvästi sen, että vaikka tilanne oli monessa suhteessa erittäin hyvä, niin vertailu tilanteeseen, jolloin lonkkavaivat vasta alkoivat toden teolla, paljasti paljon kehitettävää. Toimintakykyisyyteni oli heikentynyt kahdessa vuodessa niin lajien sisällä kuin kaikki lajit mukaan lukienkin selvästi. Joitakin liikuntalajeja en pystynyt tai en uskaltanut vielä kokeillakaan, mikä selittää tietysti paljon keskiarvoja, mutta myös yksittäisten liikuntamuotojen sisällä oli tapahtunut heikentymistä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/6KKKUNTOUTUMISTA2012.pdf)

Tällainen vertailu aukaisee hyvin silmät sille, että toimintakykymme todellakin muuttuu eri syistä. Ikääntyminen voi selittää joitakin muutoksia, mutta syy voi olla myös nivelten ’rappeutumisessa’ tai siinä, että treenaamme vähemmän. Oman negatiivisen muutoksen selittäjä oli tietysti tuo lonkkavaiva ja toisaalta sitten tietysti leikkaus. Mutta ilman tällaista vuosivertailua olisin voinut määritellä tavoitteeni väärin. Se nimittäin sai aikaan sen, että motiivini harjoitella kasvoi, vaikka kuntoutumiseni oli monessa suhteessa edennytkin hyvin. Ymmärsin, että tässä on vielä pitkä tie siihen, missä olin vielä pari vuotta sitten. Suhteellisuudentajun puute tuli tässäkin esille. Jos emme osaa verrata omaa tilannettamme toisiin tai toisiin omiin tilanteisiimme, kadotamme perspektiivin itsellemme tärkeisiinkin asioihin.

Nyt vuosi leikkauksen jälkeen tilanteeni on toimintakykyjen suhteen se, että en usko edellisen kaltaisten arviointien enää tuottavan merkittävää lisäinformaatiota. Toimintakykyhän on käsitteenäkin sellainen, että se viittaa ikään kuin resurssiin, jonka tai joiden ansiosta kykenemme sitten ’todellisiin suorituksiin’. Hyvä toimintakyky on ikään kuin perustaso, jolta voi ponnistaa eriytyneempien tavoitteiden kimppuun. Leikkauksen vuoksi fyysinen toimintakykyni ei ole napakymppi, koska lonkan kaikki lihakset eivät vielä ihan täydellisesti toimikaan kaikissa liikkeissä. Mutta hyvin lähellä olen. Leikkaus ei myöskään enää vaikuta sen enempää psyykkiseen, sosiaaliseen tai kokemukselliseenkaan toimintakykyyni heikentävästi. Päinvastoin saattaa olla, että kuntoutuminen on vahvistanut toimintakykyäni, koska olen läpäissyt tai selvittänyt tämän haasteen kunnialla.

Toimijuuteni voisi aina olla parempi, se on selvää. Leikkaus ei kuitenkaan enää ole syynä tai tekosyynä sille, jos en saavuta kaikkia tavoitteitani. Syyt voivat löytyä jostain muualta, mutta ne eivät ole tämän kirjoituksen kohteena. Toimintakyky- ja toimijuustarkasteluista onkin eniten hyötyä silloin, kun jompikumpi tai kummatkin ovat väliaikaisesti tai pysyvästi heikentyneet. Silloin niiden testaaminen ja itsearviointi tuottaa erittäinkin hyödyllistä tietoa siitä, missä mennään, mitä täytyisi tehdä ja mihin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Itse hyödyin eniten siitä, että huomasin sosiaalisen – ja samalla kokemuksellisen – toimintakykyni laskeneen leikkauksen jälkeisen eristäytymisen aikana. Ymmärsin hakeutua toisten seuraan ja osasin pitää sitä tärkeänä tavoitteena. Toinen ahaa-elämys syntyi siitä, että tavoitteita pitää tarkentaa toipumisen ja kuntoutumisen edetessä. Aluksi on hyvä, että toipumistavoite on keskeinen, ettei aseta liian suuria odotuksia toiminnalleen. Myöhemmin on kuitenkin tehtävä muutoksia tavoitteissa, ettei kuntoutuminen jää junnaamaan paikoillaan. Tavoitteiden täyttyminen vaikuttaa tavoitteen saavuttamisen halun vähenemiseen eikä se pakota oppimaan uutta tai luomaan kuntoutumisrutiineja. Mutta, kuten sanottu, tällä hetkellä ei ole suurempaa syytä tehdä samanlaisia toimintakyky- tai toimijuusarviointeja, joita tein vielä kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen. Sen sijaan kokemuksellisuuksiin täytyy vielä palata tarkemmin.

 

Vuosi lonkkaleikkauksen jälkeen 2

Jo neljäs luminen talvi peräkkäin täällä etelässä. Harvoin olen ehtinyt hiihtää yli 400 kilometriä tammikuun loppuun mennessä. Pitkiä lenkkejä on kuitenkin takana vasta kaksi. Viime vuonna tähän aikaan linkkasin kyynärsauvojen kanssa ja liikuntatulevaisuuteni oli vielä hämärän peitossa.Siksi en nyt valitakaan, vaikka hiihto olikin tänään todella nihkeää. Uusi lumi ei oikein luistanut eikä pitokaan ollut parasta A-luokkaa. Kaiken lisäksi edellinen lenkki luistellen meni todella kevyesti ja aikamoista vauhtiakin. Hiihtäminen onkin hyvä laji nöyryyden opetteluun!

Tänään käyn blogissani läpi leikkauksen jälkeisen vuoden liikkumiseni tavoitteet, liikuntamuodot ja -määrät ja annan lopuksi vähän suosituksiakin. Ehkä tästä tarkastelusta on hyötyä muillekin kuntoutujille – yksi mahdollinen malli kuntoutumiselle se ainakin on.

Kuntoutuminen liikkumisena

Lonkkanivelproteesileikkauksesta toipumisen, mutta varsinkin kuntoutumisen, keskeinen ydin on tietysti siinä, miten leikkauksessa vaurioituneet lihakset ja muut kudokset sekä uusi proteesi toimivat liikkeessä. Lähtökohta leikkauksen jälkeen on se, että kyseinen jalka on joutunut suuren operaation kohteeksi, jota ei voi verrata tavallisiin lihasvammoihin, kuten venähdyksiin tai revähdyksiin. Vertauskohtana voisi olla reisiluun murtumisesta toipuminen ja kuntoutuminen. Hyvänä puolena on se, että luiden pitäisi proteesileikkauksen jälkeen olla kuitenkin ehjät ja proteesin pitäisi mahdollistaa nivelen lähes normaali liike ja liikkumisen kivuttomuus.

Lihasten ja noin 30 cm:iä pitkän leikkaushaavan paraneminen on kuitenkin suuresti kiinni liikkumisesta. Paraneminen ei kuitenkaan vielä merkitse sitä, että jalka toimisi hyvin – monet nivelproteesileikkauksissa olleet liikkuvat leikkauksesta huolimatta huonosti. Tarvitaankin systemaattista kuntoutusta, mikä arjessa tarkoittaa monipuolista liikkumista lähes päivittäin. Toki kuntoutumista voi edistää esimerkiksi käyttämällä fysioterapeuttien palveluja tai osallistumalla kuntoutus- tai jumpparyhmiin, joissa erityisesti vahvistetaan leikkauksessa heikentyneitä lihaksia.

Itse halusin kuntoutua ilman erityistä apua, jotta saisin tietää, millä ehdoin se voi onnistua. Samalla otin tietoisen riskin, koska olisinhan voinut myös epäonnistua kokeessani. Takaporttina pidin sitä, että voisin milloin tahansa aloittaa fysioterapian, jos tilanne sitä vaatisi. Jos kivut olisivat liian kovat tai jos toipuminen/kuntoutuminen ei edistyisi riittävän hyvin. Noin viikko leikkauksen jälkeen minulla oli muutaman päivän ajan sellainen tunne, että voisin tarvita tukea tai ainakin tietoa siitä, ovatko tuntemukseni ’oikeita’. Lonkkanivel tuntui oudolta ja lihakset olivat kipeitä. Kudokset turposivat ja jalkaterä oli yhtä mustelmaa. En kuitenkaan ollut yhteydessä edes leikanneeseen sairaalaan. Kehotan kylläkin muita niin tekemään, jos tuntuu, että toipuminen ei suju suunnitelmien mukaisesti.

Omaa liikkumistani ei voi pitää esimerkkinä kellekään sellaisenaan. Siinä on kuitenkin monia elementtejä, jotka kannattaa ottaa huomioon omassa liikkumisessaan leikkauksen jälkeen. Ensinnäkin on tärkeää, että pyrkii liikkumaan niin kuin aina ennenkin. Jos ei kuitenkaan siihen jostakin syystä kykene, niin kannattaa miettiä, mitä pitäisi tehdä enemmän tai toisin kuin aiemmin. Ei myöskään haittaa se, että tavoittelee parempaa liikkumista ja määrällisestikin useammin toistuvaa liikkumista. Leikkaus usein vaatiikin liikunnan muotojen vaihtamista ainakin tilapäisesti, mutta se myös usein antaa mahdollisuuden liikkua aivan eri tavoin, kun liikerajoitukset ja kivut vähenevät tai häipyvät kokonaan.

Oma liikuntaharrastukseni oli ennen leikkaustakin varsin monipuolinen, joten minulle riitti tavoitteeksi se, että pystyn jatkamaan liikkumista samalla tavoin kuin aiemmin. Sekin oli tietysti leikkauksen jälkeen kysymysmerkki, koska en tiennyt voisinko tai edes saisinko pelata sulka- tai jalkapalloa leikkauksen jälkeen. Olin toki asiaa kysellyt sekä ortopediltä että kirurgilta, mutta kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään ehdottoman varmaa. Hämärän peitossa oli tietysti myös se, milloin kykenisin kävelemään ilman sauvoja, ehtisinkö hiihtää talven aikana tai miten jalka tai muut vartalon osat reagoisivat proteesiin ja siihen, että liikeradat väistämättä jonkin verran muuttuisivat aiemmasta. Paljon oli epäselvää leikkauksen jälkeen.

Minulla oli kuitenkin selvät tavoitteet liikkumiselleni eli aioin kokeilla kaikkia itselleni tuttuja liikuntamuotoja sitten, kun tuntisin olevani niihin valmis. En yhtään aiemmin, mutta en myöskään yhtään myöhemmin. Käännekohtiin pureutuneessa tarinassani tuli selväksi se, miten onnistuin tuossa tavoitteessani eri liikuntamuotojen suhteen. Hiihtämään aloitin yllättävän nopeasti, ja se (luistelutyylillä) sujui varsin hyvin. Paljon paremmin kuin kävely, juoksusta puhumattakaan. Pyöräily (ensin kuntopyörällä) onnistui myös hyvin, samoin vesijuoksu ja erilaiset jumpat. Myös kuntosalilla pystyin toimimaan aika nopeasti.

Juokseminen, hypyt ja palloilut tulivat kuvaan mukaan maltillisesti ehkä sulkapalloa lukuun ottamatta. Sitä aloin pelata aika aikaisessa vaiheessa, mutta varsin varovaisesti. Täytyy kuitenkin sen verran varoittaa, että en yleisesti ottaen suosittele sulkapalloa ainakaan ennen kuin on kulunut yli puoli vuotta leikkauksesta. Silloinkin suurta harkintaa noudattaen. Loppujen lopuksi kuitenkin pystyin ennen vuoden umpeutumista toteuttamaan tavoitteeni erittäin hyvin.

Vaikka en siis suosittele ottamaan suoraan mallia tästä omasta liikkumisestani, niin vertaistukea antaa usein myös se, että voi verrata omaa toimintaansa jonkun toisen toimintaan. Ja sikälihän tämä minun esimerkkini on hyvä, että se on konkreettisesti toteutettu tapa liikkua, joka myös toimi erittäin hyvin. Varmasti olisin voinut olla tehokkaampi ja olisin voinut kuntouttaa juuri leikkauksessa kärsineitä lihaksia viisaamminkin, mutta olisinko jaksanut sellaisen ohjelman toteuttaa, on erittäin hyvä kysymys. Kuntoutuksessa, kuten myös valmentautumisessa, onkin erittäin tärkeää se, että ohjelman voi toteuttaa. Omassa kuntoutumisessani ei oikeastaan ollutkaan mitään ohjelmaa, vaan pyrin liikkumaan niin kuin aina ennenkin. Joitain eroja aiempiin vuosiin tietysti tuli, mutta ne eivät olleet sellaisia, jotka olisivat vaatineen minulta liikaa.

Tarkastelen seuraavassa omaa liikkumistani – liikunnan määriä, liikuntamuotoja ja niiden suhdetta toisiinsa. Vuoden aikana liikuin yhteensä 477 tuntia, mikä tekee keskimäärin yhdeksän tuntia viikossa ja 78 minuuttia päivässä. Määrä ei ole mahdoton, mutta ei kuitenkaan ihan helppokaan toteutettavaksi. ’Lepopäiviä’ ei voi olla ainakaan kovin monta peräkkäin ja hyvä onkin, että liikunta on säännöllistä ja mahdollisuuksien mukaan päivittäistä. Ainakin jumpata kannattaa joka ikinen päivä!

Liikkumisen määriä voi myös laskea kilometreinä. Näin tehden etenin vuoden aikana yhteensä 2373 kilometriä eli 46 km viikossa ja 6,5 km päivässä hiihtäen (653 km), kävellen tai juosten (623 km) ja pyöräillen (1078 km). Nämä luvut ovat aika lailla vakioita minulle, vaikka pyöräilykilometrejä tulikin jonkin verran normaalia vähemmän. Leikkauksesta kuntoutumisen kannalta helpointa olisi kuitenkin ollut juuri (kunto)pyöräily ja vesijuoksu, joita lämpimästi suosittelen. Päädyin kuitenkin itselleni tuttuihin liikuntamuotoihin, vaikka niissä riskejä oli ehkä enemmän. Pystyin kuitenkin luisteluhiihtämään melko nopeasti leikkauksen jälkeen ja sen tekniikka pakottaa harjoittamaan tasapainoa ja koordinaatiota juuri lonkan alueella. Reiden yläosan lihakset ja pakarathan tekevät paljon työtä juuri luisteluhiihdossa.

Kävely ja varsinkin juokseminen oli pitkään vaivalloista. Kävelykyky on kuitenkin ihmiselle oleellinen asia. Siksi kävelin mahdollisimman paljon ja aloitin juoksemisen heti, kun se oli mahdollista. Aloitin kuitenkin varovaisesti tehden lyhyitä matkoja ja kävely-juoksu –yhdistelmiä. Jumppasin myös hyvin aina kävely- tai juoksulenkin jälkeen, ettei jalkoihin tulisi rasitusvammoja. Panostinkin toipumisen ja kuntoutumisen aikana erityisesti lihaskuntoharjoituksiin ja lihashuoltoon, vaikka en hieronnoissa tai fysioterapiassa käynytkään. Iso osa oli tietysti normaaleja ruumiillisia töitä, kuten piha-, puu- ja maalaushommia, mutta hyvin säännöllisesti myös tein omia jumppiani. Kuntosalilla olisin voinut käydä enemmänkin. Lihaskuntoharjoitteluun painottaminen näkyy myös harjoittelun määrässä, sillä tunteja kertyi yhteensä 157 vuodessa, mikä on noin kolme tuntia viikossa. Koko vuoden harjoittelusta se vei kolmasosan, kun kestävyyslajit – hiihto, pyöräily ja kävely-juoksu – kattoivat reilu 60 prosenttia ja palloilu kuutisen prosenttia kaikesta liikkumisesta.

Mielenkiintoa voi herättää myös se, miten monta kertaa mitäkin liikuntamuotoa tulee vuoden aikana harjoitettua. Kävelemässä tai juoksemassa kävin yhteensä 152 päivänä. Huomattava on tosin se, että ihan lyhyitä kävelymatkoja en aina noteerannut, mutta toipumisen alussa toki merkitsin kilometrinkin taivalluksen. Keskimäärin kävelin tai juoksin neljän kilometrin lenkin, mikä kertoo myös siitä, etteivät matkat kovin pitkiä olleet. Hiihtoreissuja tein 44 kertaa eli puolentoista kuukauden verran. Pyöräilykertoja kertyi puolestaan 76 kappaletta. Kummassakin lajissa kertamatkat olivat 15 kilometrin luokkaa. Eli ihan lyhyitä lenkkejä ei tullut tehtyä. Lihaskuntotreenejä kirjautui todella paljon, koska jumppasin melkein joka päivä. Määrävaihtelut olivat kymmenestä minuutista tuntikausiin. Tosin en merkinnyt ’harjoitteluksi’ kuin korkeintaan kolme tuntia päivässä, vaikka joskus saatoin maalata seinää koko päivän.

Seuraavassa yhteenveto liikkumisestani leikkauksen jälkeisen vuoden aikana taulukkomuodossa:

     
Yhteenveto liikunnasta vuoden aikana

 

 

 

h, km/vuosi, vko, vrk 

Liikunta h/vuosi

477

Liikunta h/vko

9

Liikunta min/vrk

78

Liikunta km/vuosi

2373

Liikunta km/vko

46

Liikunta km/vrk

6,5

Pyöräily km/vuosi

1078

Hiihto km/vuosi

653

Kävely-juoksu km/vuosi

623

Lihaskunto h/vuosi

157

Lihaskunto h/vko

3

Palloilu h/vuosi

29

 

         
       
Lihaskuntoharjoittelun, palloilun ja kestävyysliikunnan osuudet    

 

%-Osuudet

Lihaskunto

33

Palloilu

6

Pyöräily, hiihto, kävely-juoksu

61

   

Kestävyysliikunnan määrät

%-Osuudet

Krt/vuosi

Km/krt

Pyöräily

45

76

14

Hiihto

28

44

15

Kävely-juoksu

26

152

4

     
       

Voiko tästä tehdä liikuntasuosituksia? Ainakin sen, että tällainen liikunta tepsi minulle hyvin ellei erinomaisesti. Toipuminen ja kuntoutuminen etenivät melko suoraviivaisesti koko ajan. Takapakkeja ei tullut oikeastaan lainkaan.  Sain myös harjoittaa liikuntamuotoja, joista pidin entuudestaan paljon ja joihin minulla oli hyviä rutiineja ja osaamistakin. Kaiken lisäksi kehityin omasta mielestäni sekä hiihtotekniikassa että varsinkin kävely ja juoksu tuntuvat nyt paremmilta kuin pitkään aikaan. Leikkauksenkin ansiosta kipuja ei tullut juuri lainkaan ja sain kävely- ja juoksuasentoni entistä paremmaksi ja tasapainoisemmaksi. Tähän auttoi paljon tuo mainitsemani säännöllinen lihasten ja nivelten vahvistaminen.

Määrällisiä suosituksia on vaikea antaa, koska ihmisten tavoitteet liikkumisen suhteen vaihtelevat paljon. Kestävyystyyppistä liikuntaa ei keskivertoihminen tarvitse niin paljon kuin minä pysyäkseen kohtuullisessa kunnossa – tosin esimerkiksi tuhannen kilometrin pyöräily ei ole vuoden aikana mikään kovin suuri saavutus. Kävely ja hiihto ovat myös erinomaisia lihasvoimaa ja tasapainoa kehittäviä lajeja. Ja kävellähän aina täytyy. Lihaskuntotyyppistä harjoittelua kyllä suosittelen päivittäiseksi hyväksi rutiiniksi. Parempi jumpata vaikka viisi minuuttia kuin jättää se väliin. Erityisesti suosittelen lonkkanivelen liikkuvuutta ja lihasvoimaa ja –koordinaatiota lisääviä helpohkoja harjoituksia.

Jalkaa voi nostella eteen, taakse sivulle ja viistoon. Itse tein esimerkiksi kymmenen nostoa eri suuntiin,, mutta vähempikin riittää aluksi. Säännöllisesti tein myös luisteluhiihtoimitaatiota eli siirsin painoa polven päälle sivulle ja nousin sieltä joustavasti ylös. Aluksi tuo oli aika vaikeaa, mutta kun lonkka- ja polvinivelen pienet lihakset aktivoituivat ja vahvistuivat, niin liikkeestä tuli aika joustava. Se myös samalla venyttää reiden lähentäjiä, jotka kiristyvät helposti. Tein myös (syvä)kyykkyjä suoraan alaspäin joustaen samalla sekä polvista että lonkasta. Tasapainoa harjoitin yhdellä jalalla joustoja tehden eli menin niin kyykkyyn kuin pääsin ja tein myös vaakoja ym. asentoja, jotta tasapaino paranisi. Pääperiaatteena ei siis oikeastaan ollut hankkia voimaa, vaan lihasten koordinaatiota ja tasapainoa sekä niiden joustavuutta. Aika vähän tein perinteistä venyttelyä, vaan pyrin siihen, että lihakset toimivat koko ajan aktiivisesti. Helppoa kuin heinänteko… ja silti monelle niin vaikeaa ellei jopa mahdotonta!