Vuosi lonkkaleikkauksen jälkeen 3

Liikkumisen tai liikunnan harrastamisen sijasta on alettu puhua toimintakyvystä tai toimintakyvyistä. Tämä koskee erityisesti ikääntyviä, ikääntyneitä, ikäihmisiä, eläkeläisiä, senioreja, vanhoja tai vanhuksia, mitä nimitystä nyt halutaankin käyttää (Elämänkulku ja ikäpolvet -hankkeessamme, ks www.ikapolvet.fi kysyimme isolta joukolta ihmisiä parasta nimitystä eläkeikäiselle, mutta emme sitä yksiselitteisesti löytäneet. Kärjessä olivat seniori (38%), ikäihminen (22%), ikääntyvä (14%) ja neljäsosalla oli vielä muita mahdollisia nimiä eläkeikäiselle.).Tosiasiassa eläkeikäisistä suurin osa on hyvinkin liikkuvia ja toimintakykyisiä, mikä varmaan näkyy siinäkin, että vanhus tai vanha -sanoja halutaan tänä päivänä karttaa.

Toki muitakin vähän liikkuvia ryhmiä on lähestytty toimintakykykäsitteen avulla, jotta tuki pitäisi sisällään muutakin kuin liikunnan lisäämistä. Monet esimerkiksi tarvitsevat vertaistukea ja ammattilaisten apua toimintakykynsä kohottamiseen. 

Toimintakyvyllä, jonka piiriin kuuluvat ainakin fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kokemuksellinen puolensa, yritetään kuvata laajasti niitä asioita, jotka vaikuttavat siihen, miten ihminen arjessaan selviää tai on selviämättä. Tavoitteenahan tietysti on se, että havaitaan ajoissa toimintakyvyn puutteet, että niitä voidaan korjata ja toisaalta se, että tunnistetaan toimintakyvyn vahvuudet, joiden avulla heikentyneitä osa-alueita voidaan kompensoida.

Fyysisen toimintakyvyn ongelmathan saattavat eristää ihmisen niistä asioista, jotka tuottavat hänen elämäänsä mieltä ja merkitystä: jos ei pääse kävellen ystäviensä luokse tai vaikkapa kirjastoon, saattaa koko ihminen ‘romahtaa’. Toisaalta hyväkään fyysinen toimintakyky ei välttämättä tuo elämään mieltä ja merkitystä, jos ei ole ystäviä ja harrastuksia, joiden seurassa merkitykset rakentuvat. 

Seuraavassa tarkastelen toimintakykyjeni muutoksia lonkkaleikkaukseni jälkeen. Siinähän fyysinen toimintakykyni romahti väliaikaisesti eristäen minut myös sosiaalisesta maailmastani. Tutkiskelen myös oman toimijuuteni kehittymistä eli sitä, miten pystyin tai en pystynyt vaikuttamaan asioihin ja miten saavutin tavoitteitani. Toimijuustarkastelussa keskitynkin siihen, miten haluni, osaamiseni, kykyni jne. muuttuivat suhteessa asettamiini tavoitteisiin. Näin itse kukin voi arvioida omaa toimijuuttaan.

Nyt pitää käyttää toimintakykyään ja mennä kauppaan ja lumitöihin. Märkää lunta on tullut niin, ettei tänään oikein hiihtämään taida päästä. Pikkuinen vatsatautikin vaivaa. Toimintakykyni onkin hiukan arvoituksellinen. Mutta se selviää vain kokeilemalla voimiaan. Siksi kokemuksellisuus onkin niin tärkeää myös toimintakyvystä puhuttaessa. Tarkimmatkaan testit tai mittaukset eivät anna täyttä kuvaa toimintakyvystä. Siksi olisikin hyvä oppia tekemään itsearviointeja – niistä seuraavassa lisää...

Kuntoutuminen toimintakykyinä ja toimijuutena

Kuntoutuminen vaatii monenlaisia kykyjä tai toimintakykyjä. Fyysinen puoli on ensiarvoisen tärkeää, mutta on huolehdittava myös psyykkisestä ja sosiaalisesta toimintakyvystä – kokemuksellisesta puhumattakaan. Leikkauksen jälkeen on tärkeää myös tarkastella sitä, miten oma toimijuus kehittyy, ts. miten saa takaisin ’paikan maailmassa’ ja pystyy saavuttamaan itselle tärkeitä tavoitteita elämän eri osa-alueilla. Tulkitsinkin toipumistani myös toimintakykyjen ja toimijuuden modaliteettien avaamista näkökulmista.

Esimerkiksi kuuden viikon jälkeen arvioin oman fyysisen toimintakykyni yhdeksäksi, kun kymmenen oli ylin mahdollinen arvosana, jolloin olisin omasta mielestäni toipunut täydellisesti leikkauksesta. Toipuminen tarkoitti siis vain sitä tasoa, jolla olisin voinut sanoa, että itse leikkaus onnistui. Kuntoutumisen akselille asetettuna fyysinen toimintakykyni oli tuossa vaiheessa ehkä viitosen tasolla. Heti leikkauksen jälkeen arvioin fyysisen toimintakykyni vain nelosen tasolle eli se oli noussut kuudessa viikossa kiitettävästi.

Mielenkiintoista olikin havaita se, että sosiaalinen toimintakykyni oli kärsinyt leikkauksessa enemmän kuin muut toimintakyvyn osa-alueet. Toipilaisuus oli eristänyt minut itselleni tärkeistä yhteisöistä eivätkä nykyaikaiset kommunikointivälineet korvanneet niitä täydellisesti. Neljäs viikko oli toimintakykyjen perspektiivistä katsottuna hankalin, sillä niin psyykkinen, sosiaalinen kuin kokemuksellinen toimintakykyni oli vain nelosen tasolla. Tulkitsen sen niin, että aikaa leikkauksesta oli kulunut sen verran, että en saanut enää sen takia positiivista huomiota, mutta en myöskään ollut siinä kunnossa, että olisin voinut palata takaisin normaaliin arkeen. Se sai aikaan tyhjän tunteen.

Toimijuuteeni leikkaus vaikutti merkittävästi – enhän voinut tehdä ollenkaan niitä asioita, jotka olivat minulle tärkeitä. Modaliteettitarkastelun kautta ymmärsin kuitenkin hyvin sen, että haluni toipumiseen oli koko ajan vahva ja toipuminen oli minulle myös tunteena tärkeää. Ajattelin toipumisen myös olevan minulle velvollisuus, josta minun tulee suoriutua. Sen sijaan kykyni toipumiseen oli leikkauksen jälkeen vahvasti heikentynyt, en omasta mielestäni oikein osannutkaan toipua. Sängyssä maatessani en myöskään voinut toipua niin kuin olisin halunnut. Kuuden viikon jälkeen tilanne oli kuitenkin kaikilta osin jo ainakin tyydyttävä ellei hyväkin suhteessa leikkauksesta toipumiseen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/Microsoft-Word-42PVTOIPARTIKKELI.pdf)

Tällainen monipuolinen tarkastelu osoittaa hyvin sen, miten ’kaikki liittyy kaikkeen’. Entä jos haluni toipumiseen ja kuntoutumiseen olisi jostakin syystä lopahtanut ja olisin antanut periksi ’kyvyttömyydelleni’ ja sosiaaliselle eristäytymiselleni. Olisihan ollut helppo sanoa itselleen, että en nyt objektiivisesti ottaenkaan kykene tekemään normaaleja asioita eikä tämä toipumiseni sitä paitsi näytä ketään kiinnostavankaan! Toisaalta kipujen väheneminen, fyysisen toimintakyvyn asteittainen paraneminen ja merkitykselliset kokemukset liikunnasta lisäsivät uskoani kuntoutumiseen.

Olennaista on kuitenkin se, mihin asettaa tavoitteensa kuntoutumisessa. Jos rima on liian alhaalla, ei tietyn toipumisvaiheen jälkeen ole motivaatiota jatkaa systemaattista kuntoutumista liikkumalla ellei se ole ollut rutiinina. Jos taas rima on liian ylhäällä, voi syntyä turhaumaa, jonka seurauksena saattaa ’lyödä läskiksi’. Ja se taas hyvin nopeasti kostautuu tällaisessa toipumisprosessissa – leikkaushaava ja siinä vahingoittuneet kudokset jäävät helposti turvonneiksi vaikeuttaen liikkumista ja haitaten lihasten vahvistumista. Nämä tuntemukset olivat itse asiassa vahvoja pitkään eivätkä ne ole vieläkään täysin hävinneet. Luulen, että ilman aktiivista liikkumista turvotuksen ja jäykkyyden tuntemukset olisivat olleet paljon pahempia.

Kolmen kuukauden jälkeen tilanne oli kuitenkin se, että edellä kuvatulla tavalla tekemäni itsearvioinnit toimintakyvyistäni, toimijuuden modaliteeteistäni ja kokemuksellisuuksistani olivat ikään kuin tulleet huippuunsa. Mikä olikin luonnollista, koska olin saavuttanut asettamani toipumistavoitteet lähes täydellisesti. Minun olisikin pitänyt asettaa rima korkeammalle eli nähdä se, minkälainen tilanteen pitäisi olla täydellisen kuntoutumisen jälkeen. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/12VKOATOIPUMISTA2012.pdf)

Riman uuden asettamisen teinkin kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen, kun ’kalibroin’ toimintakykyni, toimijuuteni ja kokemuksellisuuteni suhteuttaen sen hetkisen tilanteen vuoden 2010 tilanteeseen. Itsearviointi, jonka tein liikuntalajeittain, osoitti erittäin selvästi sen, että vaikka tilanne oli monessa suhteessa erittäin hyvä, niin vertailu tilanteeseen, jolloin lonkkavaivat vasta alkoivat toden teolla, paljasti paljon kehitettävää. Toimintakykyisyyteni oli heikentynyt kahdessa vuodessa niin lajien sisällä kuin kaikki lajit mukaan lukienkin selvästi. Joitakin liikuntalajeja en pystynyt tai en uskaltanut vielä kokeillakaan, mikä selittää tietysti paljon keskiarvoja, mutta myös yksittäisten liikuntamuotojen sisällä oli tapahtunut heikentymistä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/6KKKUNTOUTUMISTA2012.pdf)

Tällainen vertailu aukaisee hyvin silmät sille, että toimintakykymme todellakin muuttuu eri syistä. Ikääntyminen voi selittää joitakin muutoksia, mutta syy voi olla myös nivelten ’rappeutumisessa’ tai siinä, että treenaamme vähemmän. Oman negatiivisen muutoksen selittäjä oli tietysti tuo lonkkavaiva ja toisaalta sitten tietysti leikkaus. Mutta ilman tällaista vuosivertailua olisin voinut määritellä tavoitteeni väärin. Se nimittäin sai aikaan sen, että motiivini harjoitella kasvoi, vaikka kuntoutumiseni oli monessa suhteessa edennytkin hyvin. Ymmärsin, että tässä on vielä pitkä tie siihen, missä olin vielä pari vuotta sitten. Suhteellisuudentajun puute tuli tässäkin esille. Jos emme osaa verrata omaa tilannettamme toisiin tai toisiin omiin tilanteisiimme, kadotamme perspektiivin itsellemme tärkeisiinkin asioihin.

Nyt vuosi leikkauksen jälkeen tilanteeni on toimintakykyjen suhteen se, että en usko edellisen kaltaisten arviointien enää tuottavan merkittävää lisäinformaatiota. Toimintakykyhän on käsitteenäkin sellainen, että se viittaa ikään kuin resurssiin, jonka tai joiden ansiosta kykenemme sitten ’todellisiin suorituksiin’. Hyvä toimintakyky on ikään kuin perustaso, jolta voi ponnistaa eriytyneempien tavoitteiden kimppuun. Leikkauksen vuoksi fyysinen toimintakykyni ei ole napakymppi, koska lonkan kaikki lihakset eivät vielä ihan täydellisesti toimikaan kaikissa liikkeissä. Mutta hyvin lähellä olen. Leikkaus ei myöskään enää vaikuta sen enempää psyykkiseen, sosiaaliseen tai kokemukselliseenkaan toimintakykyyni heikentävästi. Päinvastoin saattaa olla, että kuntoutuminen on vahvistanut toimintakykyäni, koska olen läpäissyt tai selvittänyt tämän haasteen kunnialla.

Toimijuuteni voisi aina olla parempi, se on selvää. Leikkaus ei kuitenkaan enää ole syynä tai tekosyynä sille, jos en saavuta kaikkia tavoitteitani. Syyt voivat löytyä jostain muualta, mutta ne eivät ole tämän kirjoituksen kohteena. Toimintakyky- ja toimijuustarkasteluista onkin eniten hyötyä silloin, kun jompikumpi tai kummatkin ovat väliaikaisesti tai pysyvästi heikentyneet. Silloin niiden testaaminen ja itsearviointi tuottaa erittäinkin hyödyllistä tietoa siitä, missä mennään, mitä täytyisi tehdä ja mihin asioihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Itse hyödyin eniten siitä, että huomasin sosiaalisen – ja samalla kokemuksellisen – toimintakykyni laskeneen leikkauksen jälkeisen eristäytymisen aikana. Ymmärsin hakeutua toisten seuraan ja osasin pitää sitä tärkeänä tavoitteena. Toinen ahaa-elämys syntyi siitä, että tavoitteita pitää tarkentaa toipumisen ja kuntoutumisen edetessä. Aluksi on hyvä, että toipumistavoite on keskeinen, ettei aseta liian suuria odotuksia toiminnalleen. Myöhemmin on kuitenkin tehtävä muutoksia tavoitteissa, ettei kuntoutuminen jää junnaamaan paikoillaan. Tavoitteiden täyttyminen vaikuttaa tavoitteen saavuttamisen halun vähenemiseen eikä se pakota oppimaan uutta tai luomaan kuntoutumisrutiineja. Mutta, kuten sanottu, tällä hetkellä ei ole suurempaa syytä tehdä samanlaisia toimintakyky- tai toimijuusarviointeja, joita tein vielä kuusi kuukautta leikkauksen jälkeen. Sen sijaan kokemuksellisuuksiin täytyy vielä palata tarkemmin.