Falunin 1974 legendat ja totuudet

Kaikki muistavat, ja jos eivät muista, niin tietävät, että Falunin MM-kisoissa 1974 iskettiin lasikuitusukset monoihin ja puusukset heitettiin rovioon. Ja että Juha Mieto olisi voittanut kaikki matkat lasikuitusuksilla, joilla inha ruotsalainen Thomas Magnusson ne voitti. Syy oli Hiihtoliiton ja Järvisen suksitehtaan sopimuksessa, jota reilu suomalainen mies kunnioitti.

Upea legenda, joka täydellistyi kuusi vuotta myöhemmin Lake Placidissa sadasosasekunnin tappioon Thomas Wassbergille, joka hyödynsi epäreilusti keksimäänsä luisteluhiihtotyyliä, jota Mietaa ei tietenkään rehellisenä suomalaisena perinteisen tyylin miehenä käyttänyt.

Suomessa asuu kuitenkin myös savolaisia, ei vain rehtejä pohjalaisia. Mitä tekivät sutkit savolaiset Falunin vuonna? Tässä pieni tarina, jossa puu- ja lasikuitusukset näyttelivät myös isoa osaa.

16-vuotias Mikkelin Hiihtäjien Harri Kirvesniemi voittaa Suur-Savon piirinmestaruuden tammikuun lopulla 1974. Saman seuran 14-vuotias Arto Tiihonen on suorastaan ylivoimainen omassa sarjassaan. Molemmat hiihtivät puusuksilla.

Maaliskuussa käytäisiin alle 16-vuotiaiden SM-kilpailut Mikkelissä Kirvesniemen ja Tiihosen kotiladuilla. Väliin osuvat Falunin kuohuttavat kisat. Mitä tehdä kiperälle suksikysymykselle?

Kummatkin päätyvät hankkimaan itselleen Fischerin lasikuitusukset. Ne tulevat viikkoa ennen kisoja Suomeen. Aikaa testaamiseen on vähän.

Kisoissa Kirvesniemi ja Tiihonen pistetään ensimmäiseen arvontaryhmään, jonka arvellaan olevan parhaan ennakkosuosikeille. Sukset voitelee Harrin isä, kuuluisa voitelumestari Tapani Kirvesniemi.

Liukkaat niistä tuleekin, mutta valitettavasti kumpaankin suuntaan. Karkialammin vaativa maasto ei anna armoa – Harri on 20., Arto vasta 40. Valtava pettymys kummallekin.

Seuraavana päivänä Harri ankkuroi Mikkelin Hiihtäjien viestijoukkueen 16-vuotiaiden mestariksi edelleen Fischereillä. Arto tekee saman alle 14-vuotiassa, mutta nyt Järvisen puusukset jalassaan.

Harrista kehittyy analyyttinen ja kaiken huomioon ottava hiihtäjä. Arto sen sijaan valitsee jalkapallon osin siksi, ettei tarvitsisi jossitella tulosten kanssa. Futishan ei ole lähtökohtaisestikaan reilu laji – vastustajaa kuuluukin naruttaa.

Toisaalta: ei se hiihtokaan ihan kaikkein reiluin laji ole. Se Falunin legendakin on oikeasti hiukan erilainen.

Magnusson nimittäin voitti toiseksi tulleen Miedon 30 km:llä 17. helmikuuta 53 sekunnilla. Magne Myrmo taas voitti 15 km:llä neljänneksi tulleen Miedon reilulla kahdeksalla sekunnilla. Myrmo jäi historiankirjoihin viimeisenä puusuksilla maailmanmestaruuden voittaneena urheilijana.

Todellinen voittaja oli DDR ja Gerhard Grimmer, joka voitti 50 km, viestin ja oli toinen 15 km:llä. Suksien lisäksi jotain muutakin liukastetta taisi olla mukana.

Mitään tiukkaa suksisopimusta ei sitä paitsi ollut olemassa; Miedolle jopa tarjottiin ennen kisoja Kneisslin lasikuitusuksia yksinoikeudella. Viisikymppiä Mietokin hiihti muovisuksilla – voitelu vaan petti ja tulos oli surkea. Hiihto on kalustourheilua, sanoo tänään Marit Björgenkin.

Totuus on tärkeää, mutta legendat muistetaan…

 

Kumman sinä olisit valinnut?

 

WP_20150220_11_13_42_ProWP_20150220_11_13_54_Pro

Aiheesta enemmän:

Tiihonen, Arto (1990) Prologi PROLOGI ja Urheilullistumisen prosessi URHEILULLISTUMISENPROSESSI. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Ks. myös lehtijutut:
(http://www.kaleva.fi/urheilu/tervahiihto/puusuksi-laskettiin-hautaan-30-vuotta-sitten/364576/).
( http://www.hs.fi/urheilu/a1414564529431)

He eivät tiedä mitä tekevät…

koululiikunnalle ja koululaisurheilulle

Nykyään kouluissa ei saisi kilpailla sen enempää liikuntatunneilla kuin koulujenvälisissä kisoissakaan. Sen sijaan koulut kilpailevat avoimesti oppimistuloksilla, kunnat ja niiden laitokset tehokkuudessa ja taloudessa, valtiot ja puolueet milloin missäkin asiassa – vain olympiaurheilijoille ei enää aseteta mitalitavoitteita.

”Opiskelen vain opiskelun tai sivistyksen vuoksi”, ei enää riitä peruskouluissa, lukioissa eikä korkeakouluissa. Oppimistulokset täytyy saavuttaa, ja Pisa-kilpailuissa pitää pärjätä. Opiskelijoiden on pakko saada tuloksia ja valmistua nopeasti työmarkkinoille, joilla pitää näyttää tehokkaalta ja kilpailulliselta.

Miksi lasten ja nuorten pitäisi koululiikunnassa, jossa harjoitetaan taitoja pärjätä urheilulajeissa, liikuntamuodoissa ja elämässä, oppia näitä asioita vain terveyden, kunnon tai oman hyvinvoinnin ja jaksamisen vuoksi? Siksikö, että he jaksaisivat kilpailla muilla elämänaloilla?

Peruste on ymmärrettävä, mutta jotenkin epäeettinen ja –looginen – miksi muualla ja muissa oppiaineissa saa ja pitää kilpailla, mutta koululiikunnassa ja koululaisurheilussa ei? Miksi juuri koululiikunta saa olla muun yhteiskunnan arvojen ulkopuolella?

Jotenkin reilumpaa olisi vastaavasti se, että myös koulussa, vanhainkodissa tai kaupallisissa yrityksissä työntekijät voisivat suhtautua tekemiseensä samoin kuin tämä tavoitteena oleva liikunnanharrastaja. He voisivat säteillä hyvinvointia, terveyttä ja rentoutta ympärilleen. Tärkeäähän ei ole, mitä tekee, vaan miten sen tekee.

Näin ei saa ajatella. Koululla ei välttämättä ole mitään tekemistä muun yhteiskunnan kanssa.

Tässä maassa täytyy kilpailla kaikkialla muualla paitsi liikuntatunneilla ja koululaisurheilussa, sillä erittäin monet kilpaurheilua vastustavat aktiiviliikkujatkin kilpailevat esittelemällä esimerkiksi facebookissa maratonsuorituksiaan. Tosin useimmat heistä kiistävät intohimoisesti kilpailevansa kenenkään kanssa – vain itseään vastaan tässä kilpaillaan!

Itseään eli läskejään, velttouttaan, epäkurinalaisuuttaan vastaan kilpailevat ovat jostakin syystä eettisesti hienompia kuin se, jotka rehellisesti vääntävät kättä toisen vertaisensa kanssa joskus häviten, joskus voittaen. Jos kilpailu on pahasta, niin miksei kukaan puolusta läskiä ja velttoa minää timmin ja kurinlaisen minän hyökkäyksiltä?

Liikunnan ja urheilun rajaa vedetään käsitteellisesti harrastamisen kilpailullisuusasteen perusteella – urheilulajit ja liikuntamuodothan ovat muutoin lähes identtisiä. Merkitys, motiivi tai tapa vaihtelee, vaikka joskus sekin rajanveto on todella vaikeaa. Kun pelaan, niin urheilen vai liikunko vain?

Yksi tapa vetää rajaa on urheilun ja esimerkiksi urheilulajipohjaisen koululiikunnan vastustajien argumentti, joka perustuu huonoihin kokemuksiin kilpailussa häviämisestä tai muusta liian kilpailullisuuden tai vertailun negatiivisesta vaikutuksesta heidän omaan liikunnan harrastukseensa.

Sama argumentti ei tosin toimi musiikin, kuvataiteen, historian tai matematiikan suhteen, vaikka kaikki nuo oppiaineet ja harrastukset ovat ihmisen hyvinvoinnille ja usein myös elintasolle varsin tärkeitä asioita myös koulun jälkeen.

”Pakkoruotsikeskustelussa” jotkut argumentit tosin lähestyivät samaa tasoa koululiikuntakeskustelun kanssa – ”en oppinut koulussa ruotsia, koska opettaja oli huono tai en nähnyt ruotsin opiskelulle mitään järkeä ja tunsin itseni huonoksi”. Ehkä kyse ei siis perimmiltään olekaan kokemuksista, vaan kulttuurisista merkityksistä. Kukaanhan ei uskalla haukkua matikkaa tai englantia vastaavasti, koska ne ovat ”tärkeitä aineita”.

Mutta miksi liikunnanopetuksen yhteydessä ollaan huolestuneita oppilaiden kokemuksista? Ei ole kivaa olla huono historiassa, biologiassa tai englannissakaan. Mutta ei kenellekään tulisi mieleenkään vaatia kokeita, ylioppilaskirjoituksia tai muita vertailuun perustuvia menetelmiä kiellettäviksi.

Jos koululiikunnassa ei saa jatkossa enää tehdä mitään vertailuja saman ikäisiin, niin voidaan jäädä odottamaan sitäkin hetkeä, kun vanhemmat lähettävät Wilmaan viestin ”ettei meidän lapsemme osallistu myöskään Pisa-kilpailuun eikä ylioppilaskirjoituksiin, koska ne eivät edistä yksilön tasapainoista kasvua ja kehitystä”.

Todellisuudessa – siinä oikeassa – koulusta ja oppimisesta ei voi kitkeä kokonaan pois vertailua eikä kilpailua. Tänä päivänä onkin vaikea löytää yhteiskunnallisesta keskustelusta argumentteja, joissa puolustettaisiin ei-kilpailullisia arvoja. Paitsi tietysti koululiikunnan ja koululaisurheilun vastustajien kirjoituksista.

Näinkään ei saa ajatella. Kouluaineet ovat luonteeltaan erilaisia.

Ehkä tässä onkin kyse kahdesta asiasta, joista ei yleensä keskustella tässä yhteydessä aivan suoraan. Liikkuminen, liikunta tai jopa istumisen ja paikallaanolon vastustaminen on niin tärkeää, että koulun liikunnanopetus ja esimerkiksi koululaisurheilu vedetään mukaan tähän ankaraan taisteluun liikkumattomuutta vastaan. Millekään muulle kouluaineelle ei ole annettu näin vaativaa tehtävää, vaan yleensä riittää, että aineesta opitaan opetussuunnitelmassa määrätyt asiat.

Psykologiassakin voisi olla tavoitteena tasapainoinen henkinen kehitys, mielenterveys ja kyky elinikäiseen hyvään mieleen. Uskonnon opetuksessa taas voisi olettaa syntyvän henkilökohtaisen suhteen ja harrastuksen mieleiseensä uskontoon – ehkä jopa ekumeenisen ja rauhanomaisen näkemyksen toisiin uskontoihin. Biologian opetuksen vähimmäistavoitteena tulisi olla omakohtaisen luonnonsuojelun harrastuksen – kodin kierrätysaktiivisuutta pitäisi tarkkailla kuten omaehtoista liikuntaakin.

Ehdotuksia taidettaisiin pitää eettisesti ja poliittisesti arveluttavina tavoitteina. Koululiikunta onkin tässä mielessä superoppiaine hyvässä ja pahassa.

Toinen tärkeä seikka, joka erottaa koululiikunnan muista oppiaineista on se, että urheilu – liikuntakulttuurin merkityksellisesti vahvin osa-alue – nähdään koulussa ongelmana, joka nähtävästi haittaa omakohtaisen ja elämänmittaisen liikunnanharrastamisen kehittymistä.

Kaikissa muissa oppiaineissa omakohtaista harrastuneisuutta pidettäisiin hyvänä asiana eikä loistavia muusikkoja, matemaatikkoja, kielipään omaavia tai kirjoittajia syyllistettäisi siitä, että muut tuntevat itsensä huonoiksi. Valioaineita ei ainakaan tulisi julkaista ja palkita.

Näin ei ehdottomasti saa ajatella. Häpeä Esa-Pekka, syyllisty Sofi Oksanen.

Koululaisurheilun vastustajien mielestä hyvät liikkujat ja urheilijat saavat jo nyt riittävästi mahdollisuuksia erinomaisuutensa esittämiseen ja tällä ilmiöllä on negatiivisia vaikutuksia itsensä huonoksi kokeviin.

Miten onnellisia olisivatkaan muiden aineiden opettajat ja näiden lasten vanhemmat, jos niissä järjestettäisiin koulujen välisiä kilpailuja paikallisesti ja valtakunnallisesti tai jos hyviä oppilaita julkisesti palkittaisiin. Ai niin, onhan niitäkin… miksei kukaan vastusta stipendejä ja matikkaolympialaisia?

Kukapa olisikaan tutkinut matematiikan tai englanninkielen opetuksessa tai harjoittamisessa koettuja huonoja kokemuksia suhteessa näiden aineiden elämänpituiseen harjoittamiseen? Pitäisikin olla erittäin huolestunut siitä, miksi oppilaat eivät innostu näistä valtavan mielenkiintoisista ja tärkeistä aiheista. Hienoa olisi, jos esimerkiksi sataa NHL-pelaajaa kohti olisi yksi fysiikan nobelisti. Tutkimusta todellakin tarvittaisiin.

Ei tällaistakaan saa ajatella. Ja seuraava ajattelumalli on ehdottomasti kielletty.

Keitä ovat ne koululaisurheiluun osallistuvat? Iso osa on varmasti niitä hyviä oppilaita, jotka kaiken lisäksi ovat kadehdittavan hyviä urheilijoita. Mutta aika iso osa on myös niitä, joille liikunta ja urheilu ovat ainoita asioita, joissa he voivat kokea olevansa hyviä ja tulla hyväksytyksi osaamisensa kautta.

Tasa-arvon toteutumisen kannalta olisi erittäin tärkeää, että huonommistakin taustoista tulevat oppisivat kestämään kilpailua, voimaantumaan vertailussa ja ylittämään itsensä – ja saamaan onnistumisen kokemuksia. Koululaiskilpailujen poistaminen saattaa kohdistua kaikkein pahiten näihin lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole muuta mahdollisuutta näyttää osaamistaan ja kompetenssiaan kuin urheilemalla.

Sama ideologia toimi urheilun alkuaikoina, kun työväenluokka suljettiin amatöörisäännöillä pois olympialaisista ja muusta huippu-urheilusta. Nyt kärsijöitä voivat olla maahanmuuttajat ja ne lapset, joilla ei ole enää varaa osallistua seuraurheiluun. Tällaisiakin on.

Voisiko olla, että koululaisurheilun vastustajat ovatkin niitä hyväosaisia, joiden lasten pitäisi näiden curling-vanhempien mielestä kokea vain onnistumisia elämässään? Suojellaanko tässä lapsia ja nuoria kokemuksilta, jotka voisivat opettaa elämästä jotakin oleellista ja merkityksellistä vain sen takia, että jotkut aikuiset eivät ole itse saaneet näitä asioita lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokea?

Ja kielletäänkö samalla joiltakin lapsilta ja nuorilta ne harvat kokemukset, jotka voisivat olla heille merkityksellisiä koulussa ja elämässä?

Näinkään ei saa ajatella. Näin voi kuitenkin kokea.

Ja kokemusten kautta opitaan kaikki oleellinen. Kaikki kokemukset eivät ole, eivätkä saa olla nautintoa tai kivoja elämyksiä. Jokaisen on hyvä tehdä työtä, harjoitella ja oppia, jotta identiteetti vahvistuisi – joskus on myös hyvä nähdä, että harjoittelua tarvitaan lisää.

Koululaisurheilussa oppilaat ryhmäytyvät, erilaisista taustoista tulevat kokevat yhteisöllisiä kokemuksia, hitsautuvat itselleen merkityksellisen kouluyhteisön jäseniksi ja he tukevat aidosti toisiaan eivätkä vain kilpaile opintosuorituksista ja jatko-opintopaikoista toisia vastaan. Tähänhän koulussa muuten opitaan.

Koululaisurheilussa opitaan myös suomalaisen yhteiskunnan parhaita puolia, kun opettajat, seuraihmiset, vanhemmat ja parhaassa tapauksessa myös oppilaat rakentavat talkoilla tapahtuman, jossa opitaan vapaaehtoistoiminnan säännöt ja mahdollistetaan sosiaalisen pääoman rakentuminen.

Mikä on siis se oikea ongelma: miksi kaikille oppilaille ei tarjota mahdollisuuksia koululaisurheilun kaltaisiin kasvattaviin kokemuksiin? Ja ongelman ratkaisu: kielletään tämä hyvä kaikilta?!

Joku toinenhan voi saada samanlaisia kokemuksia matikka-, uskonto-, kuvataide-, biologia-, musiikki- tai kielitaitokilpailuista, joita myös järjestetään nykyään ahkerasti sen lisäksi, että aineissa kilpaillaan taso-, Pisa- ja yo-kokeissa.

Tasavertaisuuden nimissä kaikkia näitäkin pitäisi vastustaa ja siirtää resurssit mobiilioppimiseen esimerkiksi sovelluksella, jossa oppilaan epäsointinen laulu tai pieleen mennyt laskuharjoitus palkittaisiin älypuhelimesta kuuluvilla aplodeilla ja facebook-tykkäämisillä. Hyvät kokemuksethan ovat tärkeitä.

Aivan mahdotonta, jos joku voi tosiaan ajatella noin…

Liikkuminen ja omakohtainen liikuntaharrastus on äärimmäisen tärkeää, jopa niin tärkeää, että eri aineiden opetusta pitäisi liikunnallistaa monin eri tavoin. Opittaisiin ymmärtämään, että ihminen on kokonaisuus ja että kouluaineet eivät oikeassa maailmassa kilpaile arvostuksesta ja resursseista niin kuin koulun sisällä.

Yhteisöllisyyttä lisääviä tapahtumia – kilpailujakin – kannattaa järjestää muissakin oppiaineissa, ettei koulussa käperryttäisi pelkkien yksilötaitojen ja –osaamisten korostamiseen ja oletukseen, että koulussa opitaan vain koulua varten. Tähänhän Pisa-tuloksiin tuijottamisen pelätään johtavan. Parhaat koululaiset eivät välttämättä ole parhaita työntekijöitä ja elämässä selviytyjiä.

Suomalainen peliteollisuus on noussut yhteisöllisten tapahtumien kautta maailman huipulle. Voisikohan ajatella, että koululaisurheilun kanssa yhtäaikaa järjestettäisiinkin tapahtumia, joissa yhdistettäisiin monien eri oppiaineiden koululaisjoukkueiden kilpailut. Näissä matikkapäät oppisivat arvostamaan kultakurkkuja, pelisilmäiset kannustamaan luontoaktiiveja ja kielinerot tukemaan historiafriikkejä…

Helpompaa on tietysti kieltää hyviltä liikkujilta mahdollisuus yhteisöllisyyteen ja taitojensa näyttämiseen, sillä onhan tietysti niitäkin oppilaita, jotka eivät ole hyviä missään.

Unohdetaan siis edelliset utooppiset ideat ja palataan mobiililaitteidemme ääreen kilpailemaan virtuaalisia vastustajiamme vastaan – netistä löytyy onneksi aina yhtä hyvä tai huono vastustaja. Tai jokin koukuttava kilpailu kuitenkin. Ilman koululaisurheilua koulu tuntuukin paljon paremmalta paikalta.

Näin ei ainoastaan saa ajatella, näin pitää ajatella.

Armahda meitä, sillä He eivät tiedä mitä tekevät…

 

Liikuntakulttuuri on yksi

eli kaksi toisiinsa kietoutunutta käsitettä

Urheilu on käsitteenä vanha ja sen käyttö on vakiintunut tarkoittamaan urheilulajien yleensä kilpailumielistä harjoittamista.

Urheilemisen eri tasoilla on paljon yhteistä – tehdään samoja asioita, samoilla säännöillä ja kokemukset sekä niille annetut merkitykset voivat olla lasten pelissä tai kilpailussa periaatteessa aivan samat kuin aivan huipputasollakin.

Silti on järkevää luokitella urheilua eri käsitteillä, koska kasvatukselliset merkitykset, toimintaympäristöt, tukijärjestelmät ja toiminnan luonteet muuttuvat oleellisesti lapsuusajan urheilusta kansainväliseen huippu-urheiluun siirryttäessä.

Urheilukäsitteen yhtenä ongelmana on ollut suhde liikuntakäsitteeseen. Lopputulema on, että merkittäviä eroja on, mutta on myös joitakin tärkeitä yhtäläisyyksiä. Nyrkkisääntönä voisi pitää sitä, että liikunnasta puhuttaessa ei käytettäisi urheilukäsitettä eikä päinvastoinkaan, mutta jos puhutaan sekä liikunnasta että urheilusta, niin sopivampaa olisi käyttää joko liikuntakulttuuria tai liikuntaa kuin urheilua.

Liikunta on käsitteenä vahva. Se on parhaimmillaan kuvatessaan arkista liikkumista ja liikuntaa, jolla on terveys- ja hyvinvointihyötyjä ja –merkityksiä.

Sen alakäsitteet ovat runsaat ja vakiintuneet suomalaisessa kielenkäytössä, politiikassa ja hallinnossa. Käsitteiden päällekkäisyys ja jatkuva kehittyminen aiheuttavat käsitteiden käyttäjille joitakin ongelmia, mutta ne kuuluvat pääosin normaaliin käsitteiden evoluutioon.

Liikuntakäsitteelläkin on joitakin rasitteita. Se ei sovi kovin hyvin liikkumisen kuvaamiseen, koska siitä ei ole suoranaista verbimuotoa.

Toinen ongelma on ollut suhde urheilukäsitteeseen, joka on konkretisoitunut mm. silloin, kun on käytetty liikuntakäsitetteitä, kuten vaikkapa liikuntapolitiikka sellaisessa yhteydessä, jossa on tarkoitettu enemmänkin urheilua tai urheilupolitiikkaa.

Mediassa jako näiden käsitteiden välillä on aika selvä, mutta hallinnossa, osin koulussa ja julkisessa keskustelussa ja politiikassa käsitteiden väärin ymmärrykset ovat tavanomaisia.

Kansainvälisissä yhteyksissä liikuntakäsitteen on sanottu tuottavan ongelmia. Osin tämä pitää paikkansa, mutta osin kyse on siitä, että kun urheiluihmiset ovat kansainvälisissä yhteyksisssä vuorovaikutuksessa urheiluasioissa toistensa kanssa, niin silloin puhutaankin urheilusta eikä liikunnasta.

On siis tavallaan suomalaisen käsitteistön vika ettemme ymmärrä ”sport-sanan” merkitystä urheiluksi. Jos me käännämme urheilun sportiksi, niin ongelma häipyy. Meidän täytyy siis vain eläytyä siihen todellisuuteen, joka on muissa maissa tämän käsitteen rajauksena.

On tietysti tilanteita, joissa kansainvälisissä yhteyksissä sportilla tarkoitetaan samaa kuin Suomessa tarkoitetaan urheilulla ja liikunnalla. Muissa kielissä ja kulttuureissa on kuitenkin samanlaisia käsiteongelmia kuin Suomen kielessä.

Kun englanninkielen sportia aletaan pilkkoa, niin huomataan, että sielläkin tarvitaan erittäin paljon erilaisia käsitteitä, jotta koko liikuntakulttuurin kenttä tulee ymmärretyksi.

Pinnallisissa yhteyksissä tätä ei välttämättä huomaa eikä käsitteiden sisältöjä tunne ilman hyvää perehtyneisyyttä kyseiseen kulttuuriin.

Saattaa olla niinkin, että suomalainen käytäntö, jossa on kaksi erillistä käsitettä, on paljon parempi kuin vain yhden käsitteen käyttö. Tämä ei tietenkään ratkaise täydellisesti tätä käsiteongelmaa, koska edelleenkään meillä ei ole toimivaa käännöstä liikuntakäsitteelle.

Jos sport tarkoittaisi tässä määriteltyä urheilua ja jos yleiskäsite kuvaamaan koko liikunnan ja urheilun kenttää olisi liikuntakulttuuri eli sport culture, niin mikä olisi sitten liikunta – sport for well-being vai welfare sport? Joissakin yhteyksissä exercise on kohtuuhyvä termi, mutta siitä puuttuvat suomalaisen perinteen mukaiset yhteiskunnalliset merkitykset.

Tämä ei kuitenkaan ole paikka, jossa ratkaistaan kansainvälisiä käsiteongelmia. Sen sijaan tässä uskaltaa esittää tulkinnan suomalaisista liikuntakulttuurin käsitteistä ja niiden suhteista toisiinsa. Urheilun ja liikunnan käsitteet ja niiden taustakäsitteet haarautuvat oksiksi ja juuriksi, jos ajatellaan, että liikunta ja urheilu ovat käsitepuiden runkoina.

Kaiken lisäksi nuo puut ovat kasvaneet toistensa ympärille kuin se laulun vanha pariskunta. Ne ovatkin kasvaneet pitkään rinnan, välillä päällekkäin ja usein aika toraisinakin, vaikka lopulta toisiaan rakastaen ja toisiaan raviten.

Tuosta yhteiselosta on rakentunut toimintaa, käsitteitä, tarinoita, historiaa eli liikuntakulttuuria, joka yhdistää nuo käsitteet nyt ja mahdollisesti myös tulevaisuudessa.

Lue koko teksti>> 2Liikuntakult_käsitepuu

Aiheesta lisää

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Urheilu ja liikunta toimijakentässä (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/12/urheilu-ja-liikunta-toimijakentassa/)

Liikunta on käsitteenä hyvä renki (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/11/liikunta-on-kasitteena-hyva-renki/)

Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/10/ristipolytys-liikuntamuotojen-ja-urheilulajien-valilla/)

Urheilulajit liikuntana (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/09/urheilulajit-liikuntana/)

Miten liikut, siten olet – vai oletko? (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/06/miten-liikut-siten-olet-vai-oletko/)

Videoklippejä käsitteistä: https://www.facebook.com/miksi.liikun

Käsitepuu?

20141122_155319

Urheilu ja liikunta toimijakentässä

Urheilu- ja liikuntakäsitteitä ei voi ymmärtää kunnolla ellei tiedä, missä niitä käytetään ja kuka niitä käyttää. Yksi rajalinja menee mediassa, jossa urheilu löytyy urheilusivuilta ja –osastoilta, kun liikunta on yleisimmin sijoitettu terveys- ja hyvinvointiosastoille. Jako on periaatteessa selkeä, vaikka silläkin on omat ongelmansa.

Muualla yhteiskunnassa käsitteiden erot eivät ole yhtä selvät eivätkä ne sitä voi ollakaan, koska liikunta on usein jonkin urheilulajin harrastamista ja koska urheilu on useimmiten myös liikuntaa. Kun urheilun ja liikunnan (ala)käsitteitä avataan, niin huomataan, että eroja on kuitenkin yllättävän paljon.

Urheilun merkitysmaailmat poikkeavat aika paljon liikunnalle annetuista merkityksistä ja ”urheilupuhekin” poikkeaa nykyään merkittävästi ”liikuntapuheesta”. Yhtäläisyyksiäkin on runsaasti – kumpaakin yhdistää kokemuksellisuus, yhteisöllisyys, identiteetin rakentaminen tai terveys ja hyvinvointi vaikkakin ehkä eri syistä. Lue lisää>> Liikunta_toimijakentässä_0215

Aiheesta lisää

Liikuntakulttuurin käsiteluokittelua: 2Liikuntakult_käsitepuu

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Liikunta on käsitteenä hyvä renki (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/11/liikunta-on-kasitteena-hyva-renki/)

Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/10/ristipolytys-liikuntamuotojen-ja-urheilulajien-valilla/)

Urheilulajit liikuntana (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/09/urheilulajit-liikuntana/)

Miten liikut, siten olet – vai oletko? (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/06/miten-liikut-siten-olet-vai-oletko/)

Videoklippejä käsitteistä: https://www.facebook.com/miksi.liikun

Toimija kentillä?

20140724_202125

WP_20141125_11_53_30_Pro

IMG_3053

 

Liikunta on käsitteenä hyvä renki

Liikuntakäsitteen historiassa merkittävintä lienee ollut se, että Jyväskylän yliopistoon perustettiin reilu 50 vuotta sitten liikuntatieteellinen tiedekunta. Liikuntatieteellinen tutkimus vakiinnutti käsitteen aika nopeasti urheilukäsitteen rinnalle.

Sanana liikunta ei ole aivan ongelmaton, koska sillä ei yksin voi kuvata toimintaa, mikä on perusasia liikunnassa eli liikkuminen. Minä liikun, sinä liikut, hän liikkuu, mutta minä liikunnan, sinä liikunnat, hän liikuntaa, ei tarkoita mitään.

Meidän pitääkin harrastaa tai harjoittaa liikuntaa, vaikka voimme aivan hyvin urheilla ilman apusanoja. Liikunta on kuitenkin oivallinen sana kuvaamaan ilmiökokonaisuuksia, joita ovat vaikkapa ryhmä-, joukko-, kunto-, terveys-, ilmaisu-, kilpa- ja perheliikunta.

Liikuntatieteellisen tiedekunnan nimikin oli välillä liikunta- ja terveystieteellinen tiedekunta, mikä saattoi johtua tiedepoliittisesta painotuksesta, mutta ehkä myös yleisemmästä käsitteellisestä keskustelusta. Nykyään se on jälleen liikuntatieteellinen tiedekunta (tosin englanninkielinen nimi on 3.2.2015 Faculty of Sport and Health Sciences).

Urheiluelämässä eli –järjestöissä tyydyttiin pitkään liikuntakäsitteeseen, koska se laajensi urheilun joskus liian kapeasti ymmärrettyä maailmaa laajemmaksi. Viime vuosina on kuitenkin ollut havaittavissa jonkinlaista tyytymättömyyttä liikunta-, mutta ehkä myös urheilukäsitteeseen.

Myös urheilupolitiikka sai ensin rinnalleen liikuntapolitiikan ja myöhemmin on jo puhuttu pelkästään liikuntapolitiikasta, kun on tarkoitettu myös urheilupolitiikkaa. (Huippu)urheilun edistäminen liikuntapolitiikan nimissä on myös aiheuttanut ongelmia.

Taustalla on urheilulle ikäviä tapahtumia, mutta myös liikunnan merkityksen hivuttautumista yhä enemmän terveysliikunnan suuntaan. Jos urheilu ja liikunta tarkoittivat 1980-luvulla yleisesti lähes samaa asiaa, niin nyt 2010-luvulla liikunta on selvästi eriytynyt urheilukäsitteestä. Jotkut tosin väittävät, että myös urheilu on eriytynyt liikuntakäsitteestä – kummatkin arviot lienevät oikeansuuntaisia.

Globalisaatiota ei voi tässäkään unohtaa: englanninkieli hallitsee ja kun kansainvälisissä yhteyksissä puhutaan yleisimmin sport-käsitteen avulla, on syntynyt painetta yhdenmukaistaa suomalaistakin käsitteistöä.

Urheilujärjestöjen sisällä onkin yhä useammin kuultu sanaa ”sportti”, jolla on yritetty kuvata varsinkin sitä osaa liikuntakulttuurista, joka on järjestöjen toiminnassa keskeistä (Valtakunnallisen liikunta ja urheilujärjestö Valo ry:n, olympia- ja paralympiakomitean ja KIHUn yhteinen nettisivukin löytyy osoitteesta www.sport.fi).

Käsitteen sisältöä ei ole vielä lukkoonlyöty eikä ole varmaa yleistyykö se Suomessa, mutta mahdollinen kehityskulku sekin käsitteellisesti on. Kansainvälisesti asia ei kuitenkaan ole ehkä yhtään sen parempi kuin meillä Suomessakaan. Tarvetta erilaisille liikunta- ja urheilukäsitteille on nimittäin muualla yhtä lailla kuin on Suomessakin.

Englannin käsitteistöstä löytyvät mm. termit exercise (käännetään joskus liikunnaksi, vaikka tarkoittaa erilaista harjoittelua), train (valmentaa, valmentautua, harjoitella), coach (valmentaa, valmentaja) ja manager (manageri, päävalmentaja) jne.

Koululiikuntaa lähellä olevia paljon käytettyjä termejä ovat mm.: physical education (liikuntakasvatus, jolla kuitenkin on suomalaista kontekstia laajempi merkitys koulu- ja urheilujärjestelmien erilaisuuden vuoksi), physical activity (liikunta-aktiivisuus, fyysinen aktiivisuus tai liikunnallinen aktiivisuus), health enhancing physical activity (terveyttä edistävä liikunta tai terveysliikunta), applied physical activity (erityis- tai soveltava liikunta) jne.

Liikuntaterminologiaa ovat mm. sport for all (liikuntaa kaikille tai kaikille sopivaa liikuntaa), recreation (virkistysliikunta ja kaikenlainen liikkuminen, jolla on virkistys- tai ”uutta luova ” ulottuvuus, usein liikuntatieteelliset tiedekunnat pitävät sisällään recreation ja sport sciences), outdoor activities/sport (luonto- tai ulkoliikunta), leisure tai leisure time activities (vapaa-aika, vapaa-ajan liikunta ja harrasteet).

Urheilun puolelta löytyvät tietenkin top sport (huippu-urheilu), competitive sport (kilpaurheilu), junior/senior sport (juniori- ja senioriurheilu, joka tosin tarkoittaa normaalia aikuisten sarjaa), masters’ sport (aikuis- tai veteraaniurheilu), extreme sport (suomeksikin kai extremeurheilu), sport career (urheilu-ura) ja club sport (seuraurheilu), (high) school, college ja university sport (koulu-, college- ja yliopistourheilu).

Käsitteistöön kuuluvat myös endurance sport/exercise (kestävyysurheilu tai –liikunta), aerobic ja anaerobic sport/exercise (aerobinen ja anaerobinen liikunta), gym sport/exercise (kuntosaliharjoittelu), aesthetic/dance sport/exercise (esteettinen, ilmaisullinen, tanssillinen liikunta ja urheilu) jne.

Tässä oli mainittu vain osa englanninkielisestä varsin laajasta käsitteistöstä. Jos urheilu- ja liikuntakäsitteiden rajaa haluaisi vetää, niin se menisi kai käsitteiden sport ja physical activity välillä. Tällainen rajanveto on kuitenkin englantia puhuvissa maissa hiukan toisenlainen kysymys kuin Suomessa.

Selvää on, että jokaisessa kulttuurissa on melkein samanlaisia tarpeita käsitteellistää liikunnan ja urheilun käytäntöjä. Lainaamalla toisesta kielestä ja kulttuurista käsite suomalaiseen todellisuuteen saattaa olla karhunpalvelus, jolla ei edistetä liikuntakulttuuria eikä edes helpoteta kansainvälistä kanssakäymistä.

Saattaisihan olla, että suomalaisesta käsitteistöstä ja varsinkin käytännöistä löytyisi jopa vientituotteita, koska olemme jo osanneet käsitteellistää tiettyjä käytäntöjä oivallisesti.

Voisi esimerkiksi kuvitella, että seuraava trendi löytyy liikunnan ja hyvinvoinnin yhdistämisestä tai liikunnan ja kulttuurin luovasta kombinaatiosta tai vaikkapa paikallaanolon, liikkumattomuuden tai vähän liikkuvien käsitteiden ja käytäntöjen alalta. Ulkomailla voisi myös olla kiinnostusta tutustua liikkuvan koulun tai liikuntakuukauden kaltaisiin innovaatioihin.

Tai miksei urheilijan polku tai jokin muu urheilun käytäntöjen kehittämisessä syntyvä innovaatio olisi sellainen, jonka voisi myös viedä pois Suomesta. Mieleen tulee helposti suomalaisen joukkuelajivalmennuksen orastava kilpailukykyisyys, josta voisi tutkimuksella jalostaa vientituotteen. Tällöin täytyisi tietysti keksiä myös toimiva englanninkielinen ilmaisu alunperin suomalaiselle käsitteelle.

Suomalaista liikuntakäsitteistöä tarkastellessa huomaa kansainvälisen vaikutuksenkin, mutta yllättävän kotoperäisiä monet käsitteet ovat. Huomionarvoista on myös käsite-ekosysteemin laajuus.

Viidestä liikunnan yläkäsitteestä rakentuu aika kivuttomasti käsitepuu, jossa on 23 alaoksaa eikä tällöin ole vielä läheskään kaikkia mainittu. Osa käsitteistä on lähes synonyymeja toisilleen, mutta suurimmalla osalla on hyvin vakiintunut paikka suomalaisessa liikuntakäsitteistössä ja –käytännöissä.

Jaottelu (alla) ylä- ja alakäsitteisiin on tehty tässä ajatellen yläkäsitteiden suhdetta toisiinsa niin, että koko liikunnan kenttä tulisi katettua. Selvää on, että esimerkiksi kuntourheilu, -liikunta, terveyttä edistävä liikunta ja terveysliikunta muodostavat historiallisesti loogisen jatkumon, mutta tässä luokittelussa ne on jaettu toisin juuri em. syystä.

Taulukko: liikunnan käsitteet ylä- ja alakäsitteineen (yläkäsitteet kursiivilla).

LIIKUNTA

Arkiliikunta
Omaehtoinen liikunta
Hyötyliikunta
Työmatkaliikunta
Perheliikunta
Työliikunta

Kuntoliikunta
Luontoliikunta
Ulkoilu
Ryhmäliikunta
Kuntourheilu
Kuntoilu

Harrasteliikunta
Lähiliikunta
Sosiaalinen liikunta
Höntsäily
Puulaakiurheilu

Terveysliikunta
Terveyttä edistävä liikunta
Ennalta ehkäisevä liikunta
Kuntouttava liikunta
Toimintakykyä parantava liikunta

Erityisliikunta
Soveltava liikunta
Erityisryhmien liikunta
Vammaisliikunta
Vammaisurheilu
Toimintakyvyltään heikentyneiden liikunta

Listassa on hengästyttävän paljon käsitteitä ja silti tämä on vain pintahipaisu niihin mahdollisiin käsitteisiin, joita liikuntakulttuurin ymmärtämiseksi tarvitaan. Liikunta-alan asiantuntijat tarvitsevat noiden lisäksi runsaasti erilaisia käsitteitä, joilla liikunnan asiaa viedään eri ihmisryhmille (sukupuolet, ikäpolvet jne.), yhteiskunnan eri sektoreille ja hallinnonaloille.

Siirryttäessä ”liikuntamaailman” reunoille joudutaan käyttämään muita käsitteitä. Liikuntakin muuttuu (vähäiseksi) liikkumiseksi tai paikallaanoloksi ja toisessa suunnassa (kunto)urheiluksi ja urheiluksi. Etäämmällä jopa toimintakyvyksi, terveydeksi ja hyvinvoinniksi tai joustavuudeksi, tehokkuudeksi ja kansainväliseksi kilpailukyvyksi…

Liikunta on kuitenkin edelleen hyvä käsite, vaikka sen sisältö, asema ja merkitys tulee aika ajoin päivittää. Se on hyvä renki, mutta isännäksi sen voimat eivät enää 2000-luvulla yksin riitä. Tarvitaan käsitteiden yhteistyötä, vuoropuhelua ja uutta ymmärrystä.

Aiheesta lisää:

Liikuntakulttuurin käsiteluokittelua: 2Liikuntakult_käsitepuu

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/10/ristipolytys-liikuntamuotojen-ja-urheilulajien-valilla/)

Urheilulajit liikuntana (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/09/urheilulajit-liikuntana/)

Miten liikut, siten olet – vai oletko? (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/06/miten-liikut-siten-olet-vai-oletko/)

Videoklippejä käsitteistä: https://www.facebook.com/miksi.liikun

 

 

Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä

Urheilulajikäsitteen rinnakkaiskäsitteenä voi pitää liikuntamuotoa.

Ne ovat usein myös lähes sama asia: kävely, pyöräily, hiihto, juoksu ja uinti, jotka ovat yleisimpiä liikuntamuotoja ovat urheilulajeina ja liikuntamuotoina samankaltaisia, vaikka harva meistä osaakaan kaikkia hiihto- tai uintimuotoja täydellisesti – melko suosittua sauvakävelyä ei myöskään löydy urheilulajilistasta.

Muita suosittuja liikuntamuotoja, jotka eivät ole urheilulajeja, löytyy ryhmäliikunnasta eli voimistelullisista ja esittävistä liikuntamuodoista. Silti aika monissa niissäkin järjestetään kilpailuja ja harjoitellaan ankarasti. Aerobic oli alunperin kuntoliikuntamuoto, mutta nyt aerobicissakin kilpaillaan kahden eri liiton ja urheilumuodon alla, vaikka itse urheilulaji on tavallaan sama.

Uusia tanssillisia liikuntamuotoja ja urheilulajeja syntyy lähes vuosittain. Usein ensin kehitetään liikuntamuoto, jonka jälkeen siitä rakennetaan myös urheilulaji.Esimerkiksi kilpailumuotonakin varsin suosittu cheerleading oli tietysti alunperin nimensä mukaisesti katsomossa suoritettavaa kannustusta yleensä pallopelijoukkueille.

Golf ja frisbeegolf ovat esimerkkejä hyvistä liikuntamuodoista, joiden pohjalla ja motiivina on kilpailu. Liikunnallisestihan kyse on enimmäkseen kävelystä ellei reikien välejä ajella autolla.

Petanque, kyykkä ja vaikkapa mölkky ovat esimerkkejä liikunnasta, joissa liikkuminen ei ole kovin keskeistä. Ne ovatkin itse asiassa enemmän kilpailuja tai kisailuja eli urheilua.

Liikuntamuotojen kautta tarkasteltuna liikunnan ja urheilun jakolinjan määrittely muuttui hiukan selkeämmäksi, vaikka ”puhtaita” liikuntamuotoja ei juuri löydykään. Ja jos löytyy, niin todennäköistä on, että niistäkin tulee pian urheilulajeja.

Skeittaus, lumilautailu, naisvoimistelu, trampoliinihyppely, parkour, geokätkeily jne.jne. ovat liikuntamuotoja, joista on tullut tai tullee myös kilpailu- ja urheilulajeja.

Liikuntakulttuurin evoluutio kulkee siis kumpaankin suuntaan urheilulajeista liikuntamuotoihin ja päinvastoin. Päällekkäisyyksiltä ei voi välttyä eikä lajityyppien erottamista voi perustella silläkään, etteivätkö ne kykenisi hedelmöittymään keskenään.

Päinvastoin: ristipölytys urheilulajin ja liikuntamuodon välillä on jatkuvaa ja vilkasta.

Lähteitä ja linkkejä:

Liikuntakulttuurin käsiteluokittelua: 2Liikuntakult_käsitepuu

Videoklippejä käsitteistä: https://www.facebook.com/miksi.liikun

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Kokemusluokittelua: http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo

Urheilulajit liikuntana: http://www.miksiliikun.fi/2015/02/09/urheilulajit-liikuntana/

Urheilulajista liikuntamuodoksi ja liikuntamuodosta urheilulajiksi?

20131012_181754

IWG

 

Urheilulajit liikuntana

Vastaus kysymykseen miksi liikun, on käsitteellisestikin erinomaisen vaikea. Käsitteiden diversiteetti (monimuotoisuus) yllättää liikunta- ja urheilubongarin viikoittain. Pelkästään urheilulajeja tai liikuntamuotoja lienee yhtä paljon kuin Suomessa esiintyy muuttolintuja.

Tarve liikunnan ja urheilun lajien ja käsitteiden luokitteluun on myös suuri. Kyse ei ole pelkästään sukupuun rakentamisesta, vaan paljon suuremmista asioista – kulttuurisesta arvostuksesta, yhteiskunnallisesta tuesta ja jopa siitä, miten omat liikunta- tai urheilukokemuksemme merkityksellistämme. Sanat ja käsitteet eivät ole viattomia.

Tein viime vuonna laajahkon selvityksen liikuntakulttuurissa käytettävistä käsitteistä (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news), jossa pöyhin monenmoisia käsiteperheitä ja kaivoin esiin asiantuntijoiden käsitteitä. Esitin myös suosituksia, mm. liikuntalakia valmistelleelle työryhmälle.

Käsitteiden luokittelu on niin kiinnostavaa puuhaa, että olen jatkanut työtä. Uskaltaudun nyt esittelemään liikuntakulttuurin käsitepuun, jossa liikunta ja urheilu ovat runkoina, urheilulajit ja liikuntamuodot oksina ja monenmoiset toimijat, merkitykset ja perustelut juurina (2Liikuntakult_käsitepuu).

Blogeissani julkaisen nyt muutamia otteita tuosta luokitteluyrityksestäni, jonka toivon herättävän lukijoita pohtimaan omaa suhdettaan liikunnan ja urheilun käsitteisiin. Ehkä miettimään uudelleen sitä, miksi liikun tai urheilen ja mitä käsitettä liikkumisestani käytän. Videoklipeissäni yritän konkretisoida käsitteitä myös liikkuviksi kuviksi (https://www.facebook.com/miksi.liikun).

Pohdin viime viikolla omaa sulkapallon peluutani myös käsitteiden kautta (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/06/miten-liikut-siten-olet-vai-oletko/). Tänään kohteenani on urheilulajien luokittelu. Eläinlajien luokittelijoiden kesken on suuria näkemyseroja siitä, miten eläinlajit pitäisi luokitella. Niin näyttää olevan urheilulajienkin kohdalla…

Urheilulajit liikuntana

Liikunta- ja urheilutermejä yhdistää se, että useimmiten ihmiset liikkuessaan harjoittavat jotakin liikuntamuotoa tai urheilulajia – urheillessaan aina jälkimmäistä. Yleiskäsitteiden alimmalla tasolla voidaan siis nähdä käsitteet liikuntamuoto ja urheilulaji.

Kuulostaa yksinkertaiselta. Kanervan ja Tikanderin (2012) mainiossa kirjassa Urheilulajien synty on esitetty melko kattavasti urheilulajien kirjo. Ilman luokittelua ja käsitteellistämistä eivät urheilulajienkaan evoluution esittelijät selviä, sillä jo käsite ”urheilulaji” on varsin hankala.

Kirjoittajat eivät noudatakaan kirjassaan kansainvälisen olympiakomitean käsitehierarkiaa, mutta eivät pyri luomaan sille omaakaan vastinetta. He pitäytyvät käyttämään termejä urheilulaji ja urheilumuoto joustavasti.

Jos oikein ymmärsin, niin urheilumuoto (sport) tarkoittaa esimerkiksi yleisurheilua, kun esimerkiksi seiväshyppy olisi urheilulaji (event). Lajiryhmä (discipline) tarkoittaisi esimerkiksi hyppy-, heitto-, ja juoksulajeja, joissa puhutaan vielä erikseen pikamatkoista, keskipitkistä ja pitkistä matkoista sekä aitamatkoista.

Toki yleisurheiluun kuuluvat vielä moniottelut, kävelyt ja viestit, joissa kaikissa on urheilulajeja, joissa jaetaan mitalit ja pisteet. Usein kuulee käytettävän myös jakoa sprintti- tai räjähtävän voimantuoton lajeihin, voimalajeihin ja kestävyyslajeihin sen mukaan, mitä fyysisiä ominaisuuksia laji vaatii.

Mainittakoon, että yleisurheilun käsitejärjestelmä ja luokittelu on helpoimmastä päästä – miettikääpä vaikka pohjoismaisten hiihtolajien alle syntynyttä ekosysteemiä ja lajirunsautta. Kanerva ja Tikander päätyvät käyttämään 47 käsitteen listaa urheilulajeista, vaikka niiden alle tietysti mahtuu lukematon määrä yksittäisiä urheilulajeja, kuten esimerkiksi yleisurheilun, hiihto- tai ampumaurheilun alle kuuluu.Selvempää olisi ollutkin käyttää urheilumuotoa kuvaamaan näitä useita eri urheilulajeja sisältäviä kokonaisuuksia.

Kirjan julkaisemisen tienoilla ajankohtaisena olleen Charles Darwinin Lajien synty –teoksen paine lienee vaikuttanut kirjoittajiin eivätkä he voineet välttää kiusausta käyttää teoksen nimenä ja luokitteluperusteena urheilulajien syntyä.

Tällaisetkin asiat siis voivat vaikuttaa käsitteiden käyttöön, joka on aina inhimillistä ja kontekstisidonnaista toimintaa. Kirjasta löytyvat tarkat kuvaukset yksittäisistä urheilulajeista, joita ei kuitenkaan tässä kannata kerrata, koska lista on pitkä, koko ajan kasvava ja monille melko tuttu.

Kuriositeettina toki sanottakoon, että jos käsitemäärittely urheilun ja liikunnan kesken on joskus vaikeaa, niin aikamoisia kiistoja saadaan siitäkin, mikä on urheilua ja mikä ei. Kaikkia urheilulajejahan ei ole hyväksytty mukaan ”urheiluperheeseen” ja esimerkiksi julkisten avustusten piiriin, vaikka käsitteellisesti ja käytännössäkin ne ovat selvästi urheilulajeja.

Monet konservatiivisimmista urheilun seuraajista eivät hyväksyisi monia uusia olympiaurheilulajejakaan urheiluksi.

Urheilulajista liikuntamuotoon liikuntamuodosta liikuntaan

Liikuntalajin sijasta käytetään aika yleisesti termiä liikuntamuoto. Tavallaan se kuvaakin hyvin sitä, miten esimerkiksi kävely tai pyöräily on urheilulajin lisäksi liikuntamuoto tai toisinpäin. Läheinen ilmaisu olisi liikkumistapa.

Jos oikein hiuksia halkoo, niin kävelyssä voisi erottaa pelkän paikasta toiseen siirtymisen liikkumiseksi tai liikkumistavaksi, kun esimerkiksi kuntoilu- tai ulkoilutarkoituksessa kävelystä tulisi liikuntamuoto. Kilpailu- tai harjoitusmielessä kävely olisi sitten urheilulaji tai liikuntalaji esimerkiksi silloin, kun kävelyn avulla harjoitellaan jotakin toista liikunta- tai urheilulajia varten esimerkiksi kestävyysominaisuuksia.

Jako liikunnan ja urheilun välillä on osin veteen piirretty, mutta selvästikin on niin, että jotkut urheilulajit tai –muodot sopivat paremmin liikunnaksi kuin jotkut toiset.

Liikunnalla tarkoitetaan tässä nyt sitä, että urheilulajia voi harrastaa lähes kuka tahansa tai että sitä myös harrastetaan liikuntana eikä vain urheiluna. Ymmärrän, että tällainen jaottelu saa laji-ihmiset yleensä raivoihinsa, koska periaatteessa melkein mikä tahansa urheilulaji soveltuu liikunnaksi. Jos näin ei kuitenkaan ole käynyt, niin joitakin esteitä tälle täytyy olla.

Seuraavassa on lähtökohtana Kanervan ja Tikanderin urheilulajilista, jonka vieressä on arvioituna, onko urheilulaji/ liikuntamuoto myös liikuntaa? Lähtökohtana on siis se, että kaikki urheilulajit ovat myös liikuntamuotoja, mutta ovatko ne myös liikuntaa sanan liikuntakulttuurisessa ja –poliittisessa mielessä on tässä nyt arvioitavana.

Taulukko: Onko urheilulaji- ja/tai liikuntamuoto myös liikuntaa?

Urheilulaji/ Liikuntamuoto Liikunta Urheilu
Amerikkalainen jalkapallo 1
Ampumahiihto 1
Ampumaurheilu 1
Baseball 1
Curling 1
Golf 1 1
Hiihtourheilu 1 1
Jalkapallo 1 1
Jousiammunta 1
Judo 1
Jääkiekko 1
Jääpallo 1
Karate 1
Keilailu 1 1
Kelkkailu 1
Koripallo 1 1
Kriketti 1
Käsipallo 1
Lentopallo 1 1
Luistelu 1 1
Lumilautailu 1 1
Maahockey 1
Melonta 1 1
Miekkailu 1
Moottoriurheilu 1
Nykyaikainen viisiottelu 1
Nyrkkeily 1 1
Paini 1
Painonnosto 1 1
Pesäpallo 1 1
Purjehdus 1 1
Pyöräily 1 1
Pöytätennis 1 1
Ratsastus 1
Rugby 1
Salibandy 1 1
Soutu 1 1
Squash 1 1
Sulkapallo 1 1
Suunnistus 1 1
Taekwondo 1
Tennis 1 1
Triathlon 1 1
Uintiurheilu 1 1
Vesipallo 1
Voimistelu 1 1
Yleisurheilu 1 1
Yhteensä 25 47

Listan perusteella näyttää siltä, että noin puolet urheilulajeista olisivat nyky-Suomessa myös liikuntamuotoja, joita harrastetaan pientä piiriä laajemmin eli ne olisivat myös liikuntaa. Tässä ei siis arvioitu sitä, voidaanko urheilulajia pitää sinänsä liikuntana (varmasti joku toinen olisi arvioinut listan hiukan toisin).

Jos ihmiset harrastaisivat vaikkapa nykyaikaista viisiottelua laajasti, niin se olisi varmasti liikuntaa – ja varsin hyvää sellaista. Itse näkisin melkein kaikilla urheilulajeilla olevan potentiaalia kasvaa myös merkittäväksi liikunnaksi, mutta jokin lajissa, sen harrastajissa, järjestöihmisissä tai suomalaisessa liikunta- ja urheilupolitiikassa on estänyt niitä kasvamasta tai muuttumasta laajemmin harrastetuksi liikunnaksi.

Edellinen jakolinja kuvastaa eräällä tavalla erinomaisesti sitä liikuntapoliittista railoa, joka repeää liikunnan puolustajien ja urheilun kannattajien väliin melkein aina kun julkisuudessa tai politiikan kentillä asia nousee keskustelun aiheeksi.

Kummatkin osapuolet ovat kiihkeitä puolustaessaan omaa näkökantaansa – usein omien henkilökohtaisten kokemusten kautta ryyditettynä – ja vastustaessaan toista. Käytännössä ja käsitteellisestikin rajalinjan veto on äärimmäisen vaikeaa – se on siis poliittista sekä sen hyvässä että huonossa mielessä.

Urheilulajilähtöinen käsitemäärittely tuotti tulokseksi kaksi ongelmaa: edes urheilulajien kautta ei ole helppo päästä käsiksi urheilun konkreettisiin käytäntöihin. Urheilulajien synty –teoksessakin jouduttiin ryhmittelemään yksittäisiä urheilulajeja urheilulajiryhmiksi (kirjassa käytettiin urheilulajikäsitettä tästäkin) eri tavoin kuin esimerkiksi kansainvälinen olympiakomitea urheilulajit luokittelee.

Toiseksi: urheilulajien (tai siis lajiryhmien) kautta voitiin urheilulajit jakaa jossakin määrin uskottavasti urheiluun ja liikuntaan, mutta ei päästy konkreettisesti käsiksi ainakaan yleisimpiin liikuntamuotoihin. Kävely, hiihto ja uinti ovat urheilulajeina (-lajiryhminä) yleis-, hiihto- ja uintiurheilun osia ja yleisimmistä liikuntamuodoista pyöräilykin tarkoittaa urheilulaji(ryhmänä) eri asiaa kuin liikuntamuotona.

Kotitehtäväksi voisin tietysti antaa sen, että määrittelisimme itse kukin kaikki yksittäiset urheilulajit (pituushyppy, 100 metrin selkäuinti, half pipe, jne.) edellä kuvatulla tavalla liikunnaksi ja urheiluksi.

Oletan, että tehtävä ei ole helppo ja oletan myös, että yksittäisistä urheilulajeista aika harva lopulta tulisi määritellyksi liikunnaksi. Silti ne harvat urheilulajit, jotka ovat yleisiä liikuntamuotoja ja siten myös liikuntaa, kattavat yllättävän suuren osan kaikesta liikunnastakin. Toisaalta niiden urheilulajien joukko, joita jotkut harrastavat liikuntana, on myös valtavan suuri.

Huomenna uusi näkökulma käsitteisiin…

Lähteitä ja linkkejä

Kanerva, J. & Tikander, V. (2012) Urheilulajien synty. Teos, Helsinki.

Liikuntakulttuurin käsiteluokittelua: 2Liikuntakult_käsitepuu

Videoklippejä käsitteistä: https://www.facebook.com/miksi.liikun

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Kokemusluokittelua: http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo

Liikuntaa vai urheilua?

DSC_0174

 

 

 

 

 

Miten liikut, siten olet – vai oletko?

On aika jännää kuultavaa, millä sanoilla eri ihmiset kuvaavat liikkumistaan. Valittu termi kertoo paljon ihmisestä itsestään, vai kertooko?

Kysymys on nimittäin yllättävän vaikea:”Miksi pelaat sulkapalloa?”, tarkoittaa nimittäin suurin piirtein samaa kuin:”Kuka sinä oikein olet?”Kysymys, miten pelaat kertoo myös, miten suhtaudut muihin tekemisiin elämässäsi.

Uskallanko siis paljastaa itsestäni noin isoja asioita? ”Kunnon vuoksi, ja onhan sitä mukavat kaveritkin…”

Sulkapallo – ja melkein kaikki muutkin liikuntaharrastukset – ovat kiehtovia maailmoja, joista jokainen voi löytää monenlaisia merkityksiä. Minä esimerkiksi haluan tulla kentälle ajoissa ja lähteä sieltä viipyillen ja urheilemisen ilmapiiriä hengitellen.

Ei se minulle mikään kohtu ole, mutta paikka, jossa tunnen kotoista lämpöä.

Ymmärrän junioripelaajien fiiliksiä heidän tehdessään drillejä valmentajiensa johdolla, mutta samastun myös eläkeläispelaajiin, jotka ovat kehittäneet omat nelinpelikuvionsa vuosien yhteisen harrastamisen hiomana.

Ne tekevät omasta pelaamisestani mielekästä – olen osa isoa sulkisperhettä.

Nautin myös suunnattomasti, kun pääsen pelin sisään, kun saan fokusoitua itseni kokonaan jokaista lihasta ja hermoa myöten peliin. Silloin ennakoinnit onnistuvat, harhautukset löytävät paikkansa ja riskinotto kannattaa.

Aina näin ei käy; ja silloin olen vihainen itselleni. Pelistä ei nauti, jos sitä ei ”elä”. Tämä ei tarkoita vakavasti ottamista, vaan rentoa, läsnäolevaa fiilistä.

Kanssapelaajat ovat keskeisiä peleissä. Heidän tavanomaiset, mutta varsinkin yllättävät reaktionsa pelitilanteisiin, ovat joukkuepelaamisen ydintä. Hämmästyttävät lyönnit, venymiset tai varsinkin pitkät vaiherikkaat pallot, jäävät ruumiin muistiin, vaikka oma puoli häviäisikin.

Pelikaverin hieno lyönti pakottaa suusta kehun ilman sarvia ja hampaita.

Pitkän pallon jälkeen tuntee olleensa mukana jossain tärkeässä; on taisteltu yhdessä tai joku yksilö on onnistunut itselleen tärkeässä suorituksessa. Me kaikki rakensimme pienen spektaakkelin epäonnistuessammekin.

Yksi minun ”sulkissuhteistani” koskee itse peliä – haluan oppia paremmaksi pelaajaksi ja ymmärtämään peliä paremmin. Miten liikun, miten sijoittaudun kentällä, minkälaiset lyönnit toimivat missäkin tilanteessa ja tämä koskee tietysti myös kanssapelaajiani, joiden peliä yritän tulkita.

Jättäisinkö pelaamatta, jos en enää kehittyisi?

Todennäköisesti en, koska objektiivisesti ottaen kehittymiseni on kääntynyt miinusmerkkiseksi jo vuosia sitten. Ihmisen mieli on onneksi myös armollinen – luulen oppivani jotain koko ajan, vaikka vain ikääntymiseen sopeutumista. Se vasta vaikeaa onkin.

Kerronko kysyjälle pelaavani sulkista noista edellä kertomistani syistä vai sanonko latteasti, ”koska se on kivaa tai saahan tässä kuntoa”. Luokittelisinko sulkiksen ”kuntoliikunnaksi” vai peräti ”terveysliikunnaksi”, vaikka kokemuksellisesti sulkis on minulle jotain aivan muuta.

Antaahan se terveyttä ja kuntoakin, sekin on totta. Kaiken lisäksi tuntuu, että nuo luonnehdinnat ovat sellaisia, joita keski-ikäisen miehen pitää liikuntaharrastukselleen antaa.

Pelikaverini ovat luonnehtineet pelaamistani kilpailuhenkiseksi, joka hämmästyttää minua. Toisaalta eivät hekään taida omaa kilpailuhenkisyyttään tunnistaa. Kun puhutaan liikunnan ja urheilun eroista, puhutaankin aika usein siitä, mitä me tarkoitamme kilpailuhenkisyydellä.

Minä koen tavoitteeksi sen, että muutun sulkapallon pelaajaksi, sulkapalloksi pelinä. Sen oleellisena osana ovat pisteet, erät, voitot ja tappiot. Ne asettavat reunaehdot. Hiihtää voi ilman numerolappua, mutta sulkapalloa ei mennä lyömään verkon yli.

Sulkapalloa pelatessani olen urheilija, joka imitoi oikeaa urheilua. Se on rooli, jonka näyttelen niin hyvin kuin osaan ja voin.

Mutta en minä samalla tavalla kävele, pyöräile tai tee työtäni, vaikka niissäkin pyrkisin tekemään asiat hyvin. Vain sulkapallo tekee minusta ”sulkapalloilijan”.

Ja saa minussa nähdä muuallakin vähän sitä sulkapalloilijaakin…

Aiheesta lisää:

Kokemusluokittelua: http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo 

Liikuntakulttuurin käsiteluokittelua: 2Liikuntakult_käsitepuu

Videoklippi: https://www.facebook.com/miksi.liikun