Pienet ja isot ”totuudet” urheilu- ja liikuntajärjestöjen toiminnasta ja tukemisesta.

Johdatukseksi lehtikatsaus liikuntapoliittiseen keskusteluun

Kesän aikana on tehty muutamia liikuntakulttuuria muuttavia päätöksiä. Muutama kiinnostava asiantuntijapuheenvuoro on esitetty koskien urheilu- ja liikuntajärjestöjen toimintaa ja koko liikuntapolitiikkaa. Tärkeimmät rakenteelliset päätökset lienevät olympiakomitean ja Valo ry:n tulevasta yhdistymisestä päättäminen ja siihen liittynyt seikka, etteivät liikunnan aluejärjestöt ainakaan näillä näkymin kuulu tuohon uuteen ”olympialiikeorganisaatioon”.

Toinen merkittävä päätös on paralympiakomitean toiminnanjohtajan Tiina Kivisaaren valinta opetus- ja kulttuuriministeriön liikunnan vastuualueen johtajaksi, mihin liittyi sen entisen johtajan Harri Syväsalmen siirtyminen uuteen urheilun etiikkaa edistävään järjestöön. Henkilövalintojen merkitykseen ei tässä artikkelissa puututa. Ne ovat kuitenkin sikäli kiinnostavia, että urheilupomojen hyvä veli –verkostoistakin on tänä kesänä julkisuudessa puhuttu. Tähän on siis tulossa todennäköisesti jonkinlainen muutos.

Mainitsemani asiantuntijapuheenvuorot löytyvät yhtä lukuun ottamatta myös linkkeinä tässä alla.

Liikuntaneuvosto valtioneuvoston kansliaan (Jussi Pyykkönen & Sari Rautio, Suomen Kuvalehti, 22/2016, 67). 

Puheenaihe: Olympiakomitean taloustarkastus hukassa (Kati Lehtonen & Jarmo Mäkinen, Aamulehti, 21.6.2016, (ks. http://www.aamulehti.fi/urheilu/puheenaihe-olympiakomitean-taloustarkastus-hukassa/)

Tutkija kritisoi urheilujärjestöjen toimintatapoja – helpon rahan aika loppuu urheilussa (HS, 27,7,2016, Tero Hakola) (http://www.hs.fi/urheilu/a1469505525233?jako=4b8a1936cd30c9db8bcfd8d324eba6e8&ref=fb-share)

Pyykkönen & Rautio esittävät huolensa liikunnan edistämisestä varsin samansuuntaisesti kuin tulen tässä alla itse esittämään. He ovat huolissaan valtion liikuntaneuvoston vallattomuudesta ja työkalujen puutteesta koko väestön liikuttamisessa.

Tutkijat Mäkinen ja Lehtonen (jälkimmäinen tässä kahdesti) taas kritisoivat sekä urheilu- että liikuntajärjestöjen toimintatapoja kirjoituksessaan ja Lehtosen haastattelussa. Kritiikki on osin varsin osuvaa, mutta itse kyllä haluaisin nähdä vähän isomman kuvan urheilun ja liikunnan edistämisen haasteiden ratkaisemiseksi.

Väärinkäytöksiin tulee puuttua, mutta suurimmat ongelmat niin väestön liikuttamisessa kuin (huippu)urheilun kehittämisessäkin lienevät jossain muualla kuin järjestöjen rahoituksen epäselvyyksissä, vaikka asiat kytkeytyvätkin toisiinsa valtionavustusten ja niiden kriteerien kautta.

Seuraavassa esittämäni perustuu urheilua ja järjestöjä koskevilta osiltaan alkusyksystä julkaistavaan raporttiini (Piireistä verkkoihin, OKM), jossa olen tutkinut niin urheiluseuratoimintaa kuin urheilun lajiliittojenkin toimintaa. Liikunnan edistämisen osalta lähteistöä löytyy kirjoituksen lopusta.

Tarkoituksenani on esittää tehdyn järjestöpäätöksen ja näiden julkisuudessa esitettyjen asiantuntijanäkökulmien pohjalta perusteltu toimenpide-ehdotus, jolla varsinkin liikuntaa voitaisiin lisätä uudistamalla järjestörakenteita, toimintatapoja ja yhteistoimintaa tilanteessa, jossa sote-uudistus näyttää vahvasti luottavan maakunta- /aluemalliin ja kansalaisten valinnanvapauteen.

Olisi kiireesti selvitettävä, miten ”kodittomat” liikunnan aluejärjestöt palvelisivat uudessa rakenteessa parhaiten paikallista/ alueellista liikuntatoimintaa ja etenkin (vähän) liikkuvia ryhmiä. Ehdotin aiemmassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/) liikuntaseuran keksimistä – nyt esitän asiani konkreettisemmin.

Pienistä totuuksista isompaan ymmärrykseen

Lukija huomannee, että jo otsikossa vältetään esittämästä yhtä totuutta. Totta on se, että esimerkiksi olympiakomitea on käyttänyt saamiaan valtionavustuksia joiltakin osin huolimattomasti. Totta on sekin, että valtionavustuskriteerit eivät ole juuri kenenkään mielestä hyviä – tyytyväisiä eivät ole järjestöt, ei hallinto eivätkä valtiontalouden tarkastajat (tulevassa blogissani tästäkin tarkempi selvitys). “Helposta rahasta” oltaneen erimielisiä ja urheilun sekä liikunnan rahoituksen tulevaisuudesta kannattanee esittää monenlaisia visioita.

Isommassa kuvassa tässä osin kiihkeänä käyvässä keskustelussa, johon liittyy olennaisesti kesäkuussa tapahtunut iso rakennemuutos, jossa kansalliset liikunnan ja urheilun kattojärjestöt sopivat yhdistymisestä olympialiikkeen alle, on kyse paljon muustakin kuin valtion veikkausvoittovaroilla kerättyjen avustusten käytöstä. Pieni detalji, joka usein unohtuu kritiikissä ja jota korostetaan positiivisissa uutisissa, onkin, että valtio ei jaa liikunnalle ja urheilulle verovaroja, vaan Veikkauksen ja tulevaisuudessa myös RAY:n ja FinnToton keräämiä varoja liikuntakulttuurin alueen järjestöjen tukemiseen.

Yhteiskuntapolitiikan näkökulmastahan tässä on kyse siitä, että alun perin järjestöjen oman toiminnan tukemiseen rakennetut, järjestöjen omat, rahankeruukeinot valtiollistettiin, mutta pääosa näistä tuloista toki käytetään edelleen sekä urheilujärjestöjen että sosiaalialan järjestöjen toiminnan tukemiseen. Nykyään kylläkin erittäin vahvasti vastuuministeriöiden eli opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön ohjaamana niille painopisteille, joita hallinto ja yhteiskuntapoliittinen keskustelu kulloinkin pitävät tärkeinä.

Tämä seikka on pidettävä mielessä, vaikka olympiakomitean pääsihteeri Teemu Japisson käyttikin tätä korttia huolimattomasti puolustaessaan (urheilu)järjestöjen autonomiaa tilanteessa, jossa olympiakomitean joitakin avustuksia oli selkeästi käytetty väärin.

Tulevaisuus ei nimittäin ole samanlainen kuin 1960- tai 1970-luvuilla, jolloin uskottiin julkisen sektorin pystyvän hoitamaan kaikki asiat kolmatta sektoria tai yksityistä sektoria paremmin. Urheiluelämäähän ei ole koskaan kokonaan ”valtiollistettu” tai saatettu esimerkiksi kulttuurin tai nuorisotoiminnan tavoin pääosin kunnalliseksi toiminnaksi. Liikuntalaissa on alusta lähtien korostettu työnjakoa, jossa valtio ja kunnat luovat (materiaaliset) resurssit ja järjestöt, etenkin urheiluseurat ja urheilun lajiliitot, vastaavat toiminnan järjestämisestä.

Keskustelijoiden olisi siis osattava ottaa kantaa, ovatko he sitä mieltä, että esimerkiksi urheilua ja liikuntaa osaisi ohjata pieni joukko OKM:n liikunnan vastuualueen hallintoihmisiä apunaan vallaton ja puoluepoliittisesti valittu keskustelukerho nimeltä valtion liikuntaneuvosto (VLN) vai olisiko se tieto populistisesti ilmaistuna ”kentällä” eli urheiluseuraihmisillä ja järjestöjen päättäjillä?

Näinhän itse liikuntalain henkeä luen, sillä jos uskottaisiin julkisen sektorin ja hallinnon kykenevän samaan kuin mihin vapaaehtoistoiminnan järjestöt pystyvät, niin tällainen muutos lakiin ja toimintatapoihin olisi varmaan tehty ajat sitten. Toki vaihtoehtona olisi ”yksityistää” ja kaupallistaa tämäkin alue, kuten on tarkoitus tehdä sote-ratkaisussa. Liikuntapolitiikan kehittymättömyyttä onkin, että juuri koskaan liikuntapoliittisissa keskusteluissa ei oteta lainkaan huomioon meidän viime vuosikymmeninä laajentunutta yksityistä liikuntapalveluiden tuotantoamme.

Isossa kuvassa olisi siis nähtävä se, että urheilua ja liikuntaa tuottavat tahot ovat kolmannen, yksityisen ja julkisen sektorin toimijoita jo tälläkin hetkellä. Toiminnallisesti ylivoimainen on kolmas sektori, mutta rahaa kuluttaa eniten julkinen sektori, mutta ei suinkaan valtio, vaan kunnat. Kunnat huolehtivat edelleen pääosasta liikunta- ja urheilupaikkarakentamista ja niiden ylläpitoa. Kunnilla on myös velvollisuus huolehtia tietyistä erityisliikunnan muodoista koululiikuntaa ja päiväkoteja unohtamatta (nämä tosin verovaroin sivistystoimen osana) – ehkä tähän pitää lisätä myös aikuisten ja senioreiden liikunta, vaikka nyt niistä ei oikeastaan huolehdi kukaan. Iso järjestelmäongelma on tässäkin.

Suomalainen ja muutettavat muuttaen myös pohjoismainen järjestelmä toimii niin, ettei millään näistä yhteiskunnan sektoreista ole monopoliasemaa, vaan yhteispeli järjestetään ottaen huomioon historialliset seikat, mutta yhä enemmän myös tutkimustieto. Tosin usein päätöksiä ohjaavat eniten talouden realiteetit. Sellaisiksi en toivoisi muutamien satojen tuhansien tai edes miljoonien eurojen väärinkäytöksiä, kun kyseessä on valtava koko kansakunnan hyvinvointia ja kulttuurista identiteettiä koskeva kysymys.

Historiallisena seikkana tai tosiasiana voi hyvin pitää sitä, että pohjoismainen vapaaehtoistoiminta ja vireä kansalaisyhteiskunta on globaalissakin tarkastelussa osoittautunut ylivertaiseksi innovaatioksi, jonka avulla eri kansanryhmät integroidaan kustannustehokkaasti toimimaan sekä omaksi että yhteiseksi hyväksi ja kaiken lisäksi mielekkäässä toiminnassa. Harrastus- ja vapaaehtoistoiminnan oli se sitten urheilua, kulttuuria tai muuta yleishyödyllistä toimintaa edut ovat niin moninaiset ja kiistattomat, että taloudellisesti epävarman nykyisyyden olosuhteissa kaikkien järkeä käyttävien ihmisten kannattaisi tehdä kaikkensa, että vapaan kansalais- ja harrastustoiminnan edellytyksiä parannettaisiin roimasti entisestään. Se ei tietenkään tarkoita väärinkäytösten hyväksymistä.

Mutta, mikä on väärinkäytös esimerkiksi valtion avustusten käytössä? Yleisesti oletetaan esimerkiksi niin, että isot urheilun lajiliitot elävät täysin valtion varoin. Helsingin Sanomat kertoi alkuvuodesta isoin kuvioin, miten paljon suurimmat lajiliitot saavat valtion ”miljoonatukia”. Jutussa ei kuitenkaan kerrottu, että jäsenmääriltään ja toiminnaltaan suurimmat lajiliitot eli (jalka)Palloliitto, Jääkiekkoliitto ja Salibandyliitto (yhteensä jäseniä neljännesmiljoona ja toiminnassa mukana olevia vapaaehtoisia arviolta 7-800 000) voisivat käsittääkseni luopua vaikka kokonaan valtionavustuksista, sillä prosentuaalisesti ne ovat jopa alle kymmenen prosentin luokkaa tuotoista (jääkiekkoliitto) tai 15 prosentin tietämissä. Mikään katastrofi valtion tuista luopuminen ei olisi muutamille muillekaan suurille urheilun lajiliitoille, jos siirtymäaikaa olisi vaikkapa 3-5 vuotta. Käytännössä nämä liitot tai niiden urheiluseurat pyörittävät suurinta osaa suomalaisesta urheilu- ja liikuntaelämästäkin.

Urheiluseura onkin nerokas keksintö, joka pitäisi keksiä ellei se olisi toiminut ja kehittynyt ajan myötä vastaamaan eri aikakausien haasteisiin. Ja tämäkään ei tarkoita sitä, etteikö urheiluseurojen liiallisista maksuista tai kehittymättömistä toimintatavoista tulisi puhua – iso kuva on kuitenkin se, ettei mikään muu järjestelmä millään kykene tuottamaan niin valtavia hyötyjä kuin tämä vapaan kansalaistoiminnan organisoima monenlainen aktiivisuus. Urheiluseura myös seuraa aikaansa.

Yksi tärkeä ja liian vähälle huomiolle jäänyt seikka suomalaisessa urheilussa ja osin liikunnassakin on se, että nyt Suomessa on paljon vahvoja ja ammattimaisia urheiluseuroja myös muissa kuin palloilulajeissa. Ainakin voimistelussa, uinnissa, yleisurheilussa, suunnistuksessa ja luistelussa löytyy näitä seuroja, joissa on perinteisen kilpa-, huippu- ja junioriurheilun lisäksi mahdollisuus aikuis- ja harrasteurheiluun, mutta myös ei-kilpailulliseen lajin harrastamiseen. Tunnetumpi kehityslinja lienee se, että urbaaneihin ympäristöihin on viime vuosina rakennettu urheiluakatemioita, joissa urheilijat voivat yhdistää opiskelun ja asiantuntijapalvelut koulupäiväänsä.

Kaiken kaikkiaan, jos suomalaisten huippu-urheilumenestykseen ollaan tyytyväisiä (tästä kiistely ei kuulu tähän juttuun, vaikka sinänsä kiinnostava olisikin), niin urheilupuoli eli seurat, liitot ja ainakin osa urheiluakatemioista toimii kohtuullisen hyvin ja tehokkaastikin. Valmennuskeskusten (urheiluopistojen) ja muutamien muiden järjestelmien (koulutuksen, tutkimus- ja kehitystoiminnan) osalta löytyy toki paljonkin kehittämistä tai ainakin koordinointia ja tutkimusten ja osaamisten soveltamisen puolella, vaikka työtä sen eteen on viime vuosina tehtykin.

Julkisuudessa huomio kiinnittyykin pääasiassa urheiluun eikä liikuntaan, joka kuitenkin on valtion liikuntahallinnon ja valtion liikuntaneuvostonkin pääasia. Sen sijaan urheiluseurojen tai urheilun lajiliittojen keskeinen tehtävä ei ole koko väestön liikuttaminen tai sen ei ainakaan pitäisi olla. Lajiliitoissa ymmärretään erittäin hyvin ns. tavallisten harrastajien merkitys ja monissa lajeissa asiaan on satsattu paljon senkin takia, että tukijoita ei nykyään saa pelkkään huippu-urheiluun keskittymällä. Tässä tullaan nyt sitten siihen isompaan kuvaan tai peilin toiseen puoleen liikuntakulttuurissamme.

Urheilun kentiltä liikkumisen areenoille   

Iso kuva ei olisi niin iso ellei huolestuttaisi suomalaisten yhä vähenevästä liikkumisesta ja sen suhteesta väestön terveyteen, työkykyyn ja sairaudenhoidon kalleuteen. Kritiikki, joka kohdistuu urheiluseuroihin ja urheilun lajiliittoihin on usein älyllisesti epärehellistä, sillä rivien välissä ja usein riveilläkin urheilun toimijoita syyllistetään siitä, ettei se kykene liikuttamaan koko väestöä samalla tavoin kuin sen urheilua harrastavaa osaa. Epärehelliseksi puheen tekee monikin asia: ensinnäkin tiedetään hyvin, etteivät urheiluseurat voi vaikuttaa väestön elämäntapoihin ja –tyyleihin, eikä väestön ikärakenteeseen tai sosioekonomiseen eriytymiseen. Urheiluseuroissa liikkuu yhä enemmän väkeä, mutta silti on täysin epärealistista olettaa, että nykyisenkaltaiset urheiluseurat pystyisivät aktivoimaan ”monipassiivisia” ihmisryhmiä, vaikka joitakin hyviä hankkeitakin on kehitetty.

Hyvä esimerkki on jälleen kerran roihahtanut keskustelu elämän- tai elintapojen muuttamisen vaikeudesta. Tutkija Johanna Ahola-Launonen (HS, 30.7.2016) kirjoitti elämäntapojen muuttamisen vaikeudesta, johon Ari Katro (HS, 2.8.2016) vastasi, etteivät terveelliset elämäntavat ole rahasta kiinni. Tämän jälkeen olivat äänessä lähinnä sellaiset kirjoittajat, jotka ymmärsivät erittäin hyvin, miksi monien eri ihmisryhmien on vaikea elää terveellisesti ja harrastaa liikuntaa. Näissä kuului moniongelmaisten ääni voimakkaana – rahan puutteen lisäksi ihmisillä on usein myös elämänhallinnan ongelmia. Silloin liikkuminenkin on vaikeaa tai oikeammin: liikkumisella ei ole ihmisille riittävää merkitystä, vaikka periaatteessa mahdollisuuksia olisikin. Kirjoituksista voi halutessaan lukea senkin tiedon, että yhteiskunnastamme oikeasti puuttuu toimivia järjestelmiä, jotka kykenisivät liikuttamaan myös tällaisia ihmisryhmiä. Pistemäisiä projekteja löytyy, mutta valtakunnallisesti toimivaa organisaatiota tai organisaatioita ei ole.

Suuri järjestelmätason ongelma onkin, ettei meillä ole liikuntaseuroja, jotka kykenisivät vetämään toimintaan mukaan – myös vapaaehtoisiksi – muitakin kuin urheilua tavoitteellisesti harrastavia. Urheilulajejahan liikuntaseuroissakin harjoitettaisiin, mutta erilaisissa ryhmissä ja osin erilaisin tavoittein. Yllättävää lienee se, että monet vähän liikkuvatkin haluavat kilpailla, käydä turnauksissa ja kokea onnistumisen elämyksiä. Mutta paljon on myös luontoliikkujia, jotka etsivät elämyksiä ja niitä, jotka haluavat rakentaa identiteettiään oppimalla asioita tai selviytymällä haasteista ilman kilpailua. Keskeistä liikuntaseurassa olisi tietysti sen organisoima yhteisöllisyys, vertaistuki ja –kokemusten jako, kun eritasoiset ja –tavoitteiset ihmiset kokoontuisivat yhteen. Yhteiskunnankin kannalta liikuntaseuran tärkeimpiä ansioita on se, että siellä yksilöt voimaantuvat toimiessaan toistensa hyväksi – oppiessaan toimijoiksi, joiden välille syntyy sitä kuuluisaa sosiaalista pääomaakin.

Tutkija Kati Lehtonen kritisoi haastattelussaan ennen kaikkea ”liikuntaa edistäviä järjestöjä”, joiden toiminta vertautuu jossakin määrin ammattiyhdistyksiin tai (puolue)poliittisiin nuorisojärjestöihin, joiden oma varainhankinta on mitätöntä – joskus myös toiminnallinen aktiivisuus. Rahoitus hoituu kuitenkin lähes täydellisesti yhteiskunnan päättämien tukijärjestelmien kautta. Historiallisesti tällaiset korporatistiset järjestelmät, joihin kuuluvat myös eläkeyhtiöt ja sosiaalinen asuntotuotanto, ovat olleet hyvinkin perusteltuja ja toimivia. Aika on kuitenkin ajanut niiden kulta-ajan ohi, mutta niitä on lähes mahdoton lakkauttaa tai edes toimintaa muuttaa, koska niiden johtohenkilöt päättävät myös ko. alueiden yhteiskuntapoliittisista linjauksista.

Muistutettakoon, koska Lehtonen ei sitä erikseen maininnut, että näitä liikuntaa edistäviä järjestöjä ovat kaikki liikunnan aluejärjestöt (18 kpl), entiset keskusjärjestöt (TUL, FSI), koulu- ja opiskelijaliikunnan järjestöt (KLL, OLL) ja jossakin määrin myös muutamat muut järjestöt tai säätiöt, kuten LTS ja LIKES sekä monet projektit (KKI, Liikkuva koulu). Kaikkia yhdistää se, että ne pyrkivät liikuttamaan väestön eri osia, mutta niiltä puuttuu varsinainen seura- tai toimijakenttä, joka pystyisi pitkäjänteisesti ja laadukkaasti liikuttamaan kansalaisia.

Liikunta- ja urheilupolitiikan saralla ei olla mitenkään erityisen ”korruptoituneita”, sillä viime vuosina on järjestökentässä pystytty tekemään kipeitäkin päätöksiä, joista ei ole ollut yksimielisyyttäkään tässä aika pienessä piirissä, joka tapaa toisensakin useita kertoja vuodessa erilaisilla järjestöpäivillä. Suurin haaste on se, että tehdyt toimintatapa- ja rakenneuudistukset ovat parantaneet urheilun asemaa, mutta liikunnan ja varsinkaan vähän liikkuvien liikuttaminen tullee heikentymään entisestään. Jos tähän asti on puhuttu kauniisti ja on otettu ”muka vastuuta” (esim. Valo ry:n: maailman liikkuvin urheilukansa 2020) myös koko väestön liikuttamisesta, niin tulevaisuudessa urheilu- tai olympialiike tullee pudottamaan tuon liikuttamisretoriikan pois puheestaankin. Se on myös rehellistä puhetta, vaikka urheiluseurat ovatkin määrällisesti väestön suurimpia liikuttajia. Nyt kuitenkin puhutaan seurojen toiminnan ulkopuolisesta väestöstä.

Monet ovat tästä kehityskulusta kauhuissaan, vaikka enemmän pitäisi olla syyllisyydentuntoinen siitä, että pitkään on puhuttu toista ja tehty toista. Ja nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tarttua todellisuutta niskalenkillä kiinni eli alkaa rakentaa toimintatapoja ja rakenteita, joilla saadaan oikeasti enemmän ihmisiä liikkumaan. Haaste ei nimittäin ole helppo eikä sitä voi tehdä ikään kuin urheiluseuratoiminnan oheisjuttuna. Toinen suosittu vaihtoehto on ollut piiloutua projektien ja kehityshankkeiden taakse, mikä keino on ollut erittäin suosittu myös sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoituksessa. Sanon näin, koska uskon, etteivät järjestöt enää halua yhtään turhaan hanketta vaan pitkäjänteistä tukea tai rakenteita, joilla jo olemassa olevaan tutkimus- ja kehitystietoa ja –kokemusta juurrutettaisiin ja levitettäisiin kentille tehokkaasti.

Yksi syy kaikkien tunteman ongelman ratkaisemattomuuteen löytyy myös tutkijoista, jotka pelkäävät menettävänsä rahoituksiaan, jos tuki ohjataankin konkreettiseen toimintaan tutkimus- ja kehityshankkeiden sijasta. Ja syyllisiä ovat myös hallinnon ihmiset, jotka käyttävät nyt suhteetonta valtaa päättäessään esimerkiksi liikunta- ja urheiluelämän kehittämisen suunnista jakamalla näitä pirstaloituneita tukiaan ja ohjaamalla itselleen tärkeitä projektejaan, jotka aika pian oppivat tekemään itsensä monin tavoin tarpeellisiksi.

”Toimeliaisuus” ja näennäinen tehokkuus eivät kuitenkaan korreloi välttämättä sen kanssa, miten hyvin esimerkiksi tässä tapauksessa niitä vähän liikkuvia saadaan liikkeelle. Monenmoista raporttia, julkaisua, nettisivua, fb- ja twitterviestiä rakennetaan näyttääkseen tehokkaalta, kun pitäisi laskea onko niitä ”kadotettuja sieluja” saatu palautettua ruumiilliseen tekemiseen. RAY saattaa näyttää tehokkaalta verrattuna OKM:n liikuntahallintoon, mitä tulee projektien tai järjestöavustusten kontrollointiin, mutta onko järkevää rahoittaa suurta ”revisiovirastoa”, kun alun perin näiden rahojen tuli mennä järjestöjen, joskus intohimolla ja rakkaudella, usein vapaamuotoisella ja mielikuvituksekkaalla otteella tehtyyn toimintaan, jossa pitää saada myös epäonnistua? Nythän hyviäkään hankkeita ei juurruteta, vaan keksitään yhä uudestaan sitä samaa pyörää. Itse en tietenkään halua, että rahoitetaan epäonnistumisia, mutta vielä järjettömämpää on huutaa apuun tilintarkastajia ja kuvitella itse asian olevan hoidettu, kun pikkusummia ei kuluteta vääriin kohteisiin. Mikä olisi sitten toimiva ratkaisu?

Valtion liikuntaneuvoston jäsenet Jussi Pyykkönen ja Sari Rautio ehdottavat, että VLN:n tehtävät annettaisiin valtioneuvoston kansliaan, jolloin liikunta-asia otettaisiin nykyistä paremmin koko yhteiskuntapolitiikan ja hyvinvoinnin edistämisen osaksi. Todennäköistä onkin, että tulevaisuudessa hallinnon sektoriohjauksesta siirrytään laajempiin kokonaisuuksiin, joista mielekästä ainakin aluksi olisi nähdä kulttuurin, liikunnan ja vapaaehtoistoiminnan merkitys hyvinvoinnin rakentamisessa. Yhteiskuntapoliittisen tuen tälle kolmannen sektorin toiminnalle pitäisi olla erityisesti ”valtiovallan suojeluksessa”, vaikka valtion tulisikin antaa sille myös sen tarvitsema vapaus. Vaikka hallinnon yhteistoimintaa tuleekin kehittää, niin itse en usko tuon sinänsä oikeansuuntaisen ehdotuksen riittävän. Ainakin se on varsin hidas tie.

Nopeampiakin keinoja olisi nimittäin käytössä. Nythän on käymässä niin, että alueelliset liikuntajärjestöt jäävät tulevan kattojärjestön ulkopuolelle ikään kuin kodittomiksi. On syntynyt ainutlaatuinen tilanne, jossa liikuntapoliittiset päättäjät (mm. VLN) ja hallinto (OKM) haluaisivat tukea näitä entisten SVUL:n ja TUL:n piirien tilalle syntyneitä järjestöjä, joissa onkin paljon liikuntapoliittista asiantuntemusta ja osaamista, mutta järjestöt eivät halua näitä samaan (olympia)joukkueeseen. Urheilun lajiliitoissa ei oikein edes tiedetä, mitä näissä ”käenpoikaorganisaatioissa” tehdään, vaikka niissä harjoitetaan monenmoista innovatiivista liikunnan edistämistoimintaa.

Olisiko sitten niin, että nämä aluejärjestöt ja osa pitkäaikaisista hankkeistakin pitäisi ”jalkauttaa” ja lopettaa (vähentää) jatkuva kehittäminen, joka ei tuota toimintaa tai palveluja? Kaiken tutkimus- ja kehittämistoiminnan päämääränähän tulisi olla toimivan innovaation juurruttaminen suurten käyttäjäryhmien toiminnaksi. Tässä on selvästi epäonnistuttu.

Entä jos yksinkertaisesti rakennettaisiin vaikkapa sote-alueella toimivia liikuntaseuroja tai urheiluseurojen osuuskuntia, joihin sijoitettaisiin nykyisten aluejärjestöjen osaajia ja muita resursseja, mutta myös alueelta löytyvien urheiluseurojen liikunta- ja hyvinvointia edistävää toimintaa? Nämä liikuntaosuuskunnat tai vastaavat koalitiot tarjoaisivat liikuntaa erityisesti (liian) vähän liikkuville kaikella sillä asiantuntemuksella, jota nyt on olemassa. Valtakunnallisina tehtävinä voisi olla vaikkapa kaikkien kouluun menevien riittävästä liikuntaosaamisesta huolehtiminen, jotta yksikään lapsi ei syrjäytyisi liikunnasta jo heti koulutien alussa. Alueet saisivat toimia parhaaksi katsomallaan tavalla yhteistyössä eri toimijoiden kanssa, mutta tavoite olisi saavutettava.

Toinen elintärkeä vaihe olisi eläkkeelle siirtyjissä. Ikääntyvän väestön toimintakyvyn heikkoudet aiheuttavat inhimillisten huolien lisäksi suuria taloudellisia menoja yhteiskunnallemme. Kummatkin tehtävät olisi helpohko hoitaakin, koska kumpaankin kohtaan meillä on pätevää tutkimusta ja myös hyviä käytäntöjä. Maahanmuuttajien integroiminen liikunta- ja urheiluseuratoimintaan tulee seuraavana mieleen, mutta yhtä näkyvä ongelma on teini-ikäisten harrasteliikunnan organisoiminen. Korostan tässä, että tällainen alueellinen tai paikallinen liikuntaseura tai –osuuskunta täytyisi rakentaa yhdessä alueen urheiluseurojen kanssa, mutta myös muiden järjestöjen, kuntien ja sote-alueen sekä yksityisten liikuntapalvelujen tarjoajien unohtamatta uinuvia jättiläisiä eli urheilu- ja liikuntaopistoja, joita on heitelty ympäri Suomea kauas asutuskeskuksista. Kyse ei kuitenkaan saisi olla enää mistään ”edunvalvonnasta”, vaan ennen kaikkea konkreettisten harrastusmahdollisuuksien edullisesta tarjoamisesta unohtamatta sitä, että tällaiseen toimintaan tulee saada mukaan myös runsaasti vapaaehtoisia.

Oletan, että moni muukin on miettinyt asiaa, mutta käytännön toteutuksen vaikeus on estänyt ilmaisemasta asiaa ymmärrettävästi. Selväähän on, että jokaisen organisaation toimijat puolustavat henkeen ja vereen omaa toimintaansa, joka varmaan näyttääkin tulokselliselta, kun kriteerit säädetään sopiviksi. Nyt olisi kuitenkin kysyttävä, voimmeko tehdä tämän homman vielä paremmin? Teemmekö kaikkemme liikuttaaksemme kaiken ikäisiä ja eri taustaisia kansalaisia? Mielellämme arvostelemme urheiluseurojen ja urheilun lajiliittojen toimintaa, kun vertaamme vaikkapa suomalaista jalkapalloa Islannin vastaavaan. Jalkapallo on kuitenkin Suomenkin suurin urheilulaji, vaikkakaan ei menestynein. Toiminta on myös laadukasta, monipuolista ja yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna varsin taloudellistakin. Sen lisäksi jalkapallo liikuttaa paljon poikia ja tyttöjä, jotka eivät muuten saattaisi liikkua lainkaan.

Samaa ei voi sanoa arkiliikunnasta, kuntoliikunnasta tai terveysliikunnasta, vaikka ne käsitteinä ja käytäntöinä ovatkin tunnettuja ja paljon tutkittujakin. Juuri tämä omaehtoinen liikunta on nykyään vähäisempää kuin aiempina vuosikymmeninä. Liikunnan kentältä puuttuvatkin intohimoiset liikuntaseuraihmiset tai yhteisöllinen toiminta, joka vetäisi mukaan monenlaisia ihmisiä. Tämänhän me kaikki tiedämme, mutta miksi me sitten tuemme rakenteita, joissa asiantuntijat piiloutuvat seinien sisälle ja vieläpä kauas heidän osaamistaan tarvitsevista ihmisistä? Siksikö, että rahoitamme näitä rakenteita, jotka eivät ole enää tätä päivää? Vai siksi, että annamme yksilöille vapauden olla liikkumatta ja sen takia emme kehitä toimintaa ja rakenteita, joiden avulla voisimme houkuttaa suuremman osan väestöstä liikkumaan?

Kumpi on sinun vastauksesi, vaikuttaa siihen, miten suomalaista liikuntaelämää kehitetään.

Aiheesta enemmän:

Tulossa raportti Piireistä verkkoihin syksyn aikana.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuttamisen ja liikuttumisen vuosikatsaus 2014. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/03/liikuttamisen-ja-liikuttumisen-vuosikatsaus-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.1. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Miksi liikun – miten liikutan. (https://www.miksiliikun.fi/2014/11/19/miksi-liikun-miten-liikutan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.11.2014.

Pohjolainen Pertti & Tiihonen Arto (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2013) Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä Ilkka & Ojala Hanna (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Tiihonen Arto (2011) Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Tiihonen Arto (2011) Mitä ”väliä” urheilemisella oikein on? – 11-15 –vuotiaat huippu-urheilun näkökulmasta. Teoksessa Salasuo M & Kangaspunta M (toim.): Hampaat irvessä.Painavia sanoja 11-15 –vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).