Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol 2

Viime blogissani neljännesvälieräotteluiden jälkeen pohdin jalkapalloa (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulmasta (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/).

Tarkastelin oikeudenmukaisuutta laajasta eli eettisestä ja poliittisestakin näkökulmasta, en niinkään pelillisestä näkökulmasta eli siitä, ansaitsiko joku joukkue voittonsa vai ei. Näitä ei voi kuitenkaan täysin erottaa toisistaan.

Nyt välierävaiheessa olen valmis väittämään, että jalkapallo todella on oikeudenmukainen peli! Välieriin päässeet joukkueet – Englanti, Ranska, Belgia ja Kroatia – nimittäin ansaitsivat paikkansa sekä pelillisesti että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta.

Koska jalkapallo koetaan varsinkin Suomessa pelinä, joka on todella epäoikeudenmukaista, niin on tärkeää, että oikeudenmukaisuusaspektia käsitellään laajasti. Tottahan se tietysti on, että hävityn pelin jälkeen itsekin olen usein kokenut raskaasti, että väärä joukkue voitti.

Rehellinen ollakseni: aika usein tulee hetken päästä myönnettyä, että ”parempi joukkue kuitenkin voitti”. Ja sekin kuulunee pelin luonteeseen, että säkälläkin voittaessamme pystymme näkemään oman joukkueemme pelillisen paremmuuden, vaikka kukaan muu ei sitä tunnustaisikaan.

Paras tunne on kuitenkin ehdottomasti silloin, kun kumpikin joukkue on antanut kaikkensa – ja toinen on jostakin syystä voittanut. Tällaisen pelin jälkeen voittaminen ja häviäminen jää taka-alalle ja itse peli nousee kirkkaaseen valoon. Usein molempien joukkueiden pelaajatkin ymmärtävät, että tässä ollaan jalkapallon ytimessä. Nämä kohtaamiset jalkapallon MM-kisoissakin ovat minusta kaikkein hienoimpia. Voittaneen ja hävinneen joukkueen pelaajien halailut lohdutuksineen ja onnen toivotuksineen ovat parasta kisoissa.

Näissä MM-kisoissa onkin ollut paljon otteluita, joissa pelaajat ovat voineet kokea tällaista yhteistä kiitollisuutta pelin edessä. Joskus tappiokin on oikeudenmukainen ja ansaittu tulos. Sen aistivat pelaajat ja usein myös katsojat.

Nyt avaan oikeudenmukaisuusnäkökulman neljän eri teeman kautta, jotka olen otsikoinut: ”Pelillisesti ansaittu”, ”Historiallisesti ansaittu”, ”Oikeudenmukaisesti/eettisesti ansaittu” ja ”Epäoikeudenmukaisesti ansaittu”. Kohteenani ovat siis Venäjän MM-kisojen 2018 välieriin päässeet joukkueet.

Pelillisesti ansaittu

Kyllä näin todellakin voi sanoa. Jokainen välieräjoukkue voitti ansaitusti edellisen vastustajansa. Ranska oli selkeästi parempi kuin Uruguay ja Belgia yllätti Brasilian rohkealla taktiikallaan. Englantikin oli vahvempi kuin Ruotsi eikä Kroatian voittoa Venäjästä voi pitää pelillisesti vääränä, vaikka ottelu menikin rangaistuslaukauskilpailuun asti. Aika harva katsoja, asiantuntijoista puhumattakaan, on tästä asiasta eri mieltä. Tämä ei ole mitenkään tavallista MM-kisoissa.

Vielä epätavallisemmaksi asian tekee se, että neljän parhaan joukossa eivät ole Brasilia, Saksa, Argentiina tai Espanja, joista kaksi tai jopa kolme löytyivät useimpien asiantuntijoiden ennakkolistoissakin mahdollisina välierä- tai voittajajoukkueina.

Ja silti voi tosiaan väittää, että nämä joukkueet ansaitsivat pelillisesti paikkansa neljän parhaan joukossa. Vasta-argumentiksi voi esittää sen, että alkulohkojen jälkeen pudotuspelikaaviot näyttivät epätasaisilta. Toisaalta Saksa jäi jo alkulohkoon, Argentiinan ja Espanjan otteet taas olivat koko turnauksen ajan hakusessa.

Semifinaalijoukkueet voittivat myös neljännesvälieräottelunsa ansaitusti, joten mistään epäoikeudenmukaisesta onnenkantamoisesta ei ole kyse. Kaiken lisäksi ne pelasivat edellisillä kierroksilla klassikoksi nousevat ottelut: Ranska Argentiinaa vastaan, Belgia Brasilian kanssa, kun taas Kroatia taisteli isäntämaa Venäjän kanssa hikisen illan ja Englantikin voitti vastustajiensa lisäksi myös kotikatsomonsa ja mediansa epäluuloiset haamut pelissään Kolumbiaa vastaan.

Taktisesti, henkisesti ja pelillisesti nämä joukkueet näyttivät muille mallia pystyessään muuttamaan pelitapaansa vastustajan mukaan ja silti saavuttamaan tarvittavan intensiteetin pelissään. Tästä voisi kirjoittaa parikin kirjaa, mutta tässä riittää se, että kovin monta soraääntä tälle väitteelleni en ole kuullut. Kaikki joukkueet ansaitsivat paikkansa pelillisesti neljän parhaan joukossa.

Historiallisesti ansaittu 

Tämä argumentti liittyy vahvasti sekä yhteiseen jalkapallokulttuuriin ja MM-kisojen historiaan että eri maiden omaan erityiseen jalkapallohistoriaan.

Tästä näkökulmasta kaikille lienee selvää, että Englanti ansaitsi paikkansa semifinaaleissa. Monen mielestä on ollut oikeus ja kohtuus, että Englannin maajoukkue ja ehkä jopa koko jalkapallohullu kansa ansaitsevat vihdoinkin jalkapallon emämaan menestyksen. Uskon, että näin olisi ajateltu, vaikka joukkueen peli olisi ollut huonoakin. Tämä kertonee siitä, että oikeudenmukaisuusaspekti on vahva vaikuttaja jalkapallokulttuurissa.

Samasta syystä myös Belgian paikka ”semeissä” on historian näkökulmasta täysin oikein. Päinvastoin kuin Englannin kohdalla lisäsyynä on sekin, että Belgian joukkue on ollut jo jonkin aikaa yksilötasolla aivan maailman huipulla, mutta pelitaktiikka ja ehkä myös joukkuehenki on aiemmin rakoillut. Nyt on Belgian ”kultaisen sukupolven” onnistumisen hetki. Näin historia kirjoittautuu myös sukupolvihistoriaksi.

Ranskan menestystä voi selittää historiallisesti vaikkapa syklisesti. Ranska on hyvälläkin joukkueella sekä menestynyt että flopannut ja viime kisojen heikompi jakso vaati ikään kuin vastapainokseen menestystä. Historian ”taakka” positiivisena tavoitteen asettajana, ikään kuin velvollisuutena Ranskan menestyshistoriaa vasten katsottuna, on myös historiallinen menestyksen selittäjä ja antaa sille oikeudenmukaisuussilauksen.

Kroatian menestyksessäkin voi nähdä historian käden jäljen: vuoden 1998 pronssista on kulunut kaksi vuosikymmentä ilman samanvertaista menestystä. Kroatiallakin on pitkään yhdessä pelannut joukkue, jossa on tähtiä toki vähemmän kuin Belgialla, mutta siksi sen yhtenäisyys on ollut niin tärkeää näissä MM-kisoissa. Pienelle maalle, jossa jalkapalloliiton sekoilu ärsyttää kannattajia, menestys on senkin vuoksi merkityksellistä.

Yhteenvetona voi sanoa, että historiallisestikin on oikeudenmukaista, että juuri nämä joukkueet ja maat ovat neljän parhaan joukossa. Vasta-argumenttina voi toki sanoa, että historiallisesti olisi ollut oikein varmaan sekin, että neljän parhaan joukossa olisi ollut joukkueita Afrikasta, Aasiasta, Etelä-, Pohjois- tai Väli-Amerikasta.

Toisaalta on niin, että jos menestys tulisi vain historiallisten syiden vuoksi, niin se tuntuisi epäoikeudenmukaiselta. Siksi tässä arvioidaankin oikeudenmukaisuutta neljän eri aspektin kautta, joiden painoarvon jokainen saa itse asettaa vaikkapa prosenttiosuuksia eri teemoille asetellen. Toinen tapa on ajatella, että joku teema – vaikka pelillinen aspekti tai historiallinen aspekti – asetuvat ikään kuin positiivisuus- ja negatiivisuusakselille, jolloin toinen vetää toiseen suuntaan ja toinen toiseen.

Historiallinen näkökulma ei minkään maan kohdalla vedä negatiiviseen suuntaan, vaan enemmän tai vähemmän positiiviseen suuntaan. Eniten painoarvoa historialla on varmaankin Englannille, toisena Belgialle, mutta myös ranskalaiset ja kroatialaiset voivat nähdä historiallinen näkökulman joukkuetta kannustavana tekijänä. Kroatian poliittinen historia yhtenä entisen Jugoslavian osana on tässä varmaan aliarvioitukin.

Oikeudenmukaisuuden ja eettisyyden perusteella ansaittu 

Jalkapallon MM-kisat synnyttävät ja myös nostavat esiin, mitä erikoisempia tarinoita. Sosiaalisen median aikakaudella näitä tarinoita syntyy pelaajien, joukkueiden, kannattajien ja itse asiassa melkein minkä tahansa syyn perusteella. Menemättä kaikkiin tarinoihin, joita MM-kisat ovat synnyttäneet, niin muutamatkin esimerkit kertovat niistä tarinoista, jotka saattavat vaikuttaa joukkueisiin. Tässä tapauksessa siis näihin neljään joukkueeseen. Onko siis eettisesti oikein, että nämä joukkueet ovat semifinaaleissa?

Lähdetään yksilötarinoista liikkeelle. Belgian Romelu Lukakun tarina köyhästä maitoa vedellä jatkaneesta pojasta Belgian kaikkien aikojen maalintekijäksi on koko jalkapallomaailmalle nyt tuttu. Kun Lukaku kokoaa Belgian joukkueen otteluiden jälkeen rinkiin ja kertoo jotain, johon muut yhtyvät, on koskettava yksilötarina muuttunut osaksi joukkueen yhteistä tarinaa.

Englannin Dele Allyn – tai Delen – rankka tarina huostaanotetusta pojasta on samanlainen ”ryysyistä rikkauksiin” –kertomus, joka synnyttää väistämättä oikeudenmukaisuusajatuksia myös Englannin puolesta.  Kylian Mbabbe Ranskan joukkueessa edustaa hienosti tätä jalkapallon eettisestikin tärkeää puolta heikko-osaisten mahdollisuutena päästä maailmassa eteenpäin. Luca Modricin tunnettu tarina Balkanin sodan jaloissa palloa potkineesta pikkupojasta nostaa Kroatian pelaajat myös kategoriaan, jota voi kannattaa myös tästä näkökulmasta.

On oikeudenmukaista, että tällaiset pelaajat onnistuvat elämässään.

Kisojen aikana syntyy myös tarinoita, jotka vetoavat katsojien oikeudenmukaisuuden tunteisiin. Monet varmasti liikuttuivat Ranskan voittaessa Uruguayn, kun Ranskan maalintekijä Antoine Griessmann ei tuulettanut maaliaan.

Syyn he olivat lukeneet lehdistä: Griessmann pitää itseään lähes uruguaylaisena, koska nämä pitivät huolta pikku-Antoinesta, kun hän nuorena muutti Ranskasta Espanjaan pelaamaan. Lisäksi Griessmannin tyttären kummisetä Diego Godin pelasi Uruguayan joukkueessa. Vaikka jalkapallo on maailman tärkein asia, niin sekään ei ole liian tärkeää. Sellainen sulattaa jalkapallon vihamiehenkin sydämen.

Aivan varmasti monet ovat liikuttuneet myös siitä, miten nöyrästi Englannin päävalmentaja Gareth Southgate suhtautuu peliin, jonka ääressä hän on pelaajana kokenut todennäköisesti elämänsä ikävimmät hetket epäonnistuttuaan rangaistuspotkussaan vuoden 1996 EM-kisoissa.

Kukapa ei olisi toivonut, että hänen suojattinsa korjaisivat arvostamansa valmentajan haavan joutuessaan samaan ankaraan testiin ottelussaan Kolumbiaa vastaan? Se oli oikeudenmukaista, ei toki ainoastaan Southgaten, vaan myös kaikkien englantilaisten näkökulmasta.

Tällaisia tarinoita jalkapallo synnyttää. Ne voivat olla oikeudenmukaisuutta korostavia ja eettisiä, mutta myös päinvastaisia, jolloin joukkueelle saattaa syntyä ”huono karma” jonkun pelaajan, taustajoukkojen, kannattajien tai vaikkapa poliitikon tai julkkiksen käyttäytymisestä.

Englannin puolesta puhunee eniten se kiteytys, mikä sisältyy entisen maajoukkuehyökkääjän ja erittäin tunnetun jalkapallokommentaattorin Gary Linekerin uudelleen muotoiltuun ja paljon siteerattuun sivallukseen, jonka mukaan jalkapallo on helppo peli, jota pelataan 90 minuuttia ja lopulta Saksa ei aina voitakaan. Oikeudenmukaisuus ja totuuskin voitti tässä uudelleen muotoillussa versiossa, sillä olihan se hirveän Englantikeskeinen se aiempi muotoilu, jonka kärki oli siinä, miksi Englanti ei voita.

Kuluvien MM-kisojen aikana Englanti on myös kasvanut joukkueena, jolla oli niskassaan historian paineet ja erittäin kriittinen media ja kannattajakunta. Englantilaiset fanit olisivat myös voineet pilata Englannin maineen käyttäytymisellään. Nyt olemme kuitenkin nähneet kisojen nuorimman joukkueen hitsautuvan yhteen myös kokemattoman valmentajan kanssa otteluissa, joissa joukkue on myös pelannut rohkeaa hyökkäyspeliä ja aktiivista puolustuspeliä.

Gareth Southgatesta on tehty liiveineen tyyli-ikoni, joka työväenluokkaisesta taustastaan (Englannissa edelleenkin jonkinlainen ”must” jalkapallosta puhuttaessa) puhuu huolitellusti ja toimii keskiluokkaisen harkitusti ja kokonaisuutta ajatellen. Englantilaiset ovatkin kehittäneet hauskan ajatusleikin, jossa eri asioiden edessä pohditaan, ”mitä Gareth Southgate tekisi tässä tilanteessa?” Tällaisista asioista koostuu jalkapallon erittäin suuri merkitys, jota jalkapalloa muuten alaspäin katsovatkin joutuvat ainakin joka neljäs vuosi ihailemaan.

Samanlaista ”saagaa” kerrotaan Belgiassa sen joukkueesta ja sen espanjalaisesta valmentajasta Roberto Martinezista, joka sai potkut Evertonista, mutta on osoittanut taktista kyvykkyyttä ja ennen kaikkea herkkyyttä hitsata tähdistä yhteen pelaava joukkue. Kummatkin em. valmentajat vaikuttavat nöyriltä asiantuntijoilta, jotka palveleva ”isompaa hyvää” kuin vain omaa uraansa. Tällaisiakin valmentajia on joukkueilla ollut, mutta näissä kisoissa suurin osa menestyneiden joukkueiden valmentajistakin on löytänyt oikean paikkansa joukkueen ja tiimin kokonaisuudessa.

Janne Andersson Zlatanin jälkeisen Ruotsin rakentajana ja Oscar Tabarez Uruguayn pelaajien ”opettajana” tulevat heti mieleen, mutta Didier Deschamps Ranskan luotsina henkii myös aikuisen ja kokeneen ihmisen – ei ainoastaan pelaajan – varmuutta pelaajiinsa. Sellainen oli pitkään myös Saksan uuden nousun yhdessä Jurgen Klinsmannin kanssa kasvattanut Joachim Löw. Myös Brasilian Titetä on suitsutettu, miksei myös Venäjän tsaaria Stanislav Cherchesovia, vaikka hän henkiikin hiukan erilaista ”isällisyyttä” kuin läntiset kollegansa. Tulos oli kuitenkin sama: hän sai joukkueensa pelaamaan epäitsekkäästi yhteen.

Valmentajat, jotka nostavat joukkueen tasoa, ovat oivallista materiaalia innostaville tarinoille. Neljän parhaan joukkoon päässeet maat tai niiden joukkueet ovat kaikki samassa tilanteessa eli niiden suunta on ollut ylöspäin. Menestys ei juuri tällä joukkueella ole ollut niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Odotukset olivat kovat, mutta realistiset. Ja mikä tärkeintä, näiden joukkueiden taakkana ei ollut aiempien menestysten puolustaminen, kuten Saksalla, Espanjalla, Portugalilla – osin myös Brasilialla ja Argentiinalla.

Oletan, että oikeudenmukaisuustunteemme asettuvat yleisemmin niiden puolelle, joilla ei vielä ole menestystä kuin niille, jotka aina menestyvät. Jalkapallon MM-kisoissa tosin kyynikot ovat erittäin usein olleet oikeassa, sillä menestys on kasautunut tietyille suurille maille. Moni kokenut asiantuntijakin on saanut näpeilleen, kun on perustanut veikkauksensa aiemmille meriiteille huomaamatta, että jalkapallo on ainakin viime kisoista lähtien muuttunut todella taktiseksi peliksi, jossa heikommillakin joukkueilla on kyky haastaa jättiläisiä. Sehän nähtiin jo näiden MM-kisojen alkulohkoissa ja jopa karsinnoissa.

Ranskaa lukuun ottamatta semifinaalijoukkueet siis ansaitsevat paikkansa myös tästä oikeudenmukaisuusnäkökulmasta. Ja Ranskallakin on takanaan vaikeita vuosia ja uuden sukupolven kasvattaminen on vielä kesken.

Jalkapallon MM-kisojen historia, jota käsittelin edellisessä blogissani, on turhan usein ollut epäoikeudenmukaisten voittajien historiaa, katsoi asiaa pelillisesti, poliittisesti tai moraalisesti. Nyt kuitenkin näyttäisi, että kerrankin jokainen välieriin selviytynyt joukkue ja maa on saamassa ansionsa mukaan.

Kriitikkoni varmaan sanoisi, että asiaa tulisi katsoa myös niiden näkökulmasta, jotka eivät päässeet semifinaaleihin. Hän onkin oikeassa, olemmehan paljon herkempiä epäoikeudenmukaisuuden tunteille kuin oikeudenmukaisuudelle.

Epäoikeudenmukaisuuskin oli oikeudenmukaista Venäjän kisoissa

Tietysti hävinneet joukkueet ja kansakunnat niiden takana tuntevat, että oli epäoikeudenmukaista, ettei meidän joukkueemme ole enää mukana kisoissa. Väitän, että näissä kisoissa ei käynyt näin, sillä jokainen ”sai ansionsa mukaan”.

Aloitetaan Saksasta, viime kisojen ylistetystä mestarista. Peli oli aneemista ja mielikuvituksetonta. Ruotsi-ottelussa pelaajat ”sikailivat” epäsaksalaisesti sekä pienillä koiruuksilla että voiton juhlinnallaan. Oli täysiin oikein, että joukkue ei päässyt jatkoon. Laajempi näkökulma löytyy Saksan sisällä kiehuvasta poliittisesta kissanhännän vedosta, joka sai ilmauksensa myös joukkueen sisällä. Kun ”ulkoparlamentaariset” seikat ja tarinat vaikuttavat joukkueisiin positiivisesti, kuten edellä olen osoittanut, niin vaikuttavat ne tietysti negatiivisestikin.

Erinomainen esimerkki on myös Argentiina, jossa syypäitä ovat Lionel Messin lisäksi myös negatiivista kiihkoa herättänyt valmentaja Jorge Sampaoli ja ”hyväntahdon lähettiläs” Diego Maradonan erittäin epäeettinen käyttäytyminen ryyppäämisineen, juomisineen ja keskisormen näyttämisineen. Minusta Argentiinan liitolle voisi antaa jopa jonkun rangaistuksen jalkapallon ”Respect-henkeä” rikkovasta käyttäytymisestä. Oli todella oikeudenmukaista, ettei Argentiinaa nähty loppukahinoissa.

Entäs sitten Espanjan jalkapalloliiton käsittämättömät päätökset, joilla viimeistään estettiin joukkueen menestys. Ensin erotetaan valmentaja juuri ennen kisoja ja annetaan mahdoton tehtävä jalkapallolegendalle Fernando Hierrolle, joka potkitaan sitten kisojen jälkeen palliltaan. Taustalla on tietysti myös Katalonian ja Espanjan välinen poliittinen kiista, jota kumpikaan osapuoli ei ole osannut hoitaa kuntoon eikä yhteinen jalkapallojoukkuekaan kyennyt Pyreneiden niemimaan kansoja yhdistämään niin kuin joskus aiemmin.

Portugalille menestys olisi ollut liikaa EM-kullan jatkeeksi. Ja oli oikeudenmukaista sekin, etteivät Cristiano Ronaldo, Messi ja Neymar varastaneet MM-kisoja niiltä, joille se kuuluu: yhtenäisille joukkueille. Neymarin, josta tuli näyttelemisensä ansiosta negatiivinen meemi, vuoksi Brasiliankin menestys olisi ollut epäreilu hyvää jalkapalloa kohtaan. Messin tahdottomuus ja velttous, vaikkakin varmaan surullinenkin, oli niin näkyvää, ettei olisi ollut reilua tehdä hänestä ja Argentiinasta kisojen tähteä.

Suuret maat saivat siis ansionsa mukaan negatiivisessa mielessä. Mutta huomattavaa on, että myös pienet maat saivat ansionsa mukaan. Se vasta reilua ja oikeudenmukaista onkin.

Kisojen isäntämaa Venäjä sai juuri sen, minkä se tarvitsi ja ansaitsi sekä venäläisten että meidän muiden mielestä. Vähemmänkin olisi ehkä voinut riittää, mutta toisaalta joukkue taisteli aivan loistavasti ja pelasi taktisesti viisaasti. Venäläiset ovat myös olleet erinomaisia kisaisäntiä ja –emäntiä eikä mistään äärinationalistisista selkkauksista ole ollut merkkejäkään. Aina on oikeudenmukaisuuden tunteita herättävää, että surkeiksi häviäjiksi ennustettu joukkue yllättää arvostelijat ja ylittää itsensäkin. Enemmän olisi ollut ehdottomasti liikaa, mutta hieno taistelu Kroatiaa vastaan oli reilu lopetus Venäjän joukkueen kisoille.

Entäs naapurimaamme Ruotsi, joka yllätti myöskin asiantuntijat. Se myös osoitti, ettei ”sota yhtä miestä kaipaa”. Hienoa oli sekin, että Zlatan kannusti rehdisti joukkuetta ja että ruotsalaiset eivät tehneet tästä mitään negatiivista numeroa ”ei-ruotsalaisia” vastaan. Päinvastoin joukkue osoitti vahvaa reilun pelin henkeä asettumalla vahvasti epäonnistuneen pelaajansa puolelle ”vihapuhujia” vastaan.

Myös lähinaapurimme Tanska ja Islanti pelasivat kisat, joista ne voivat olla ylpeitä. Tanskalla oli toki mahdollisuus parempaankin, mutta todennäköisesti Kroatia kuitenkin oli vahvempi joukkue. Kroatian ja Islannin menestys tuntuu oikeudenmukaiselta myös Suomen näkökulmasta, koska pelasimme tasaisia pelejä kumpaakin joukkuetta vastaan MM-karsinnoissa. Näiden maiden menestys antaa meillekin uutta uskoa Huuhkajiin. Sekin lienee reilua, kun ajattelee, miten suomalainen jalkapallo on saanut epäoikeudenmukaistakin arvostelua osakseen aikojen saatossa.

Jos oikein kaivelee kisoja, niin muutaman kerran tunnistin itse reilun pelin hengen vastaista fiilistä. Saksan voitto Ruotsista ja saksalaisten käyttäytyminen pelin jälkeen oli toinen. Toinen oli hetki, kun Senegal putosi jatkosta ja kun Japani meni jatkoon pelaten vain aikaa kellosta tietäessään tasapelin riittävän jatkoon. Hiukan irvokasta oli, että epäurheilijamaisesti pelannut joukkue meni jatkoon ”reilun pelin” sääntöjen perusteella vähempien varoitustensa ansiosta.

Kolmas asia, joka herätti vahvasti reilun pelin vastaisia fiiliksiä, oli VAR-järjestelmä, joka alkulohkojen aikana näytti vahvistavan näyttelemisen ja torikokousten asemaa pelien ratkaisijoina. Onneksi erotuomarit oppivat käyttämään järjestelmää jatkossa paremmin eli siihen suuntaan, jota itsekin vaadin (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Turhaan ei pidä videokameroita katsella eikä niitä jatkopeleissä ole juuri tarvittukaan.

Toisaalta jalkapallon oikeudenmukainen luonne paljastui pudotuspeleissä. Pelaajatkin ymmärtävät, että tosi pelissä ollaan reiluja eikä haeta halpoja ja epäreiluja voittoja. Jopa Neymar kielsi tuomaria katsomasta videota kaatuessaan rankkarialueella. Alkulohkoissa tilanne on vähän toinen, kun yhdellä onnistuneella näyttelijäsuorituksella saattaa etukäteen huonompi joukkue päästä yllättäen jatkoon ja etukäteen parempi joukkue voi helpottaa tietään eteenpäin.

Jatko-ottelut olivat alkulohkojen jälkeen siistejä ja reiluja pelejä. Tahallinen väärinpeluu on ollut vähäistä ja näytteleminen lähes minimaalista. Hyvä jalkapallo, jalkapalloilijat ja tuomarit!

Senegalin, afrikkalaisten, aasialaisten ja amerikkalaisten joukkueiden puuttuminen neljän parhaan joukosta voi toki tuntua epäoikeudenmukaiselta. Globaalisti ajatellen on tosin mahdollista ajatella niinkin, että ”maapallon vanhainkodin” eli Euroopan menestys on sekin ihan oikein.

Putinin ja Trumpin itsevaltiutta ja kansallista yhtenäisyyttä ihailevassa maailmassa Eurooppa on jäänyt sivurooliin, mutta nyt jalkapallo näyttää, että länsimaiset demokratiat, joiden vahvuus perustuu etnisesti ja kulttuurisesti rikkaisiin joukkueisiin ja kansakuntiin, ovat kuitenkin jalkapallossakin parhaita.

Jalkapallon MM-kisat lisäävät empatiaa

Näissä kahdessa jalkapalloa ja oikeudenmukaisuutta käsitelleessä kirjoituksessani olen löytänyt erittäin paljon asioita, kokemuksia, tarinoita ja tulkintoja, joiden avulla jalkapallo näyttäytyy oikeudenmukaisena.

Aivan varmasti olen liioitellut oikeudenmukaisuusaspektia, mutta silti olen pysynyt totuudessa, sillä lainaamani tarinat ja tulkinnat ovat olleet aivan oikeita. Itse asiassa olen varmaan aliarvioinutkin monen tarinan merkitystä, sillä niiden voima esimerkiksi välieriin päässeissä maissa on todennäköisesti paljon suurempi kuin osaan täältä Suomesta kuvitellakaan.

Otetaan vielä pari esimerkkiä jalkapallon voimasta. Mediassa MM-kisojen kanssa on kilpaillut vain thaimaalaisen juniorijalkapallojoukkueen taistelu elämästään veden täyttämässä luolastossa. Vähättelemättä poikien tragediaa ja sen mediaan sopivaa draaman kaarta on sen saaman valtavan mediatilan yhtenä syynä myös tämä samanaikaisuus MM-kisojen kanssa. Tämä on tietysti hieno asia, jos urheilutapahtuma saa meidät kiinnostumaan meille muuten tuntemattomien pikkupoikien kohtalosta.

Mahtoivatkohan pojat siellä luolan pimeydessä pohtia, mikä maa voittaa jalkapallon MM-kisat? Jaksoivatkohan he taistella nälkää ja pelkoa vastaan saadakseen tietää, voittiko heidän suosikkijoukkueensa?

Meitä suomalaisia on myös liikuttanut tansanialaisen tyttöjoukkueen kohtalo. Pääsevätkö he pelaamaan Helsinki-cupiin, joka olisi heille aivan ihmeellinen kokemus, jonka eteen he ovat harjoitelleet ja opiskelleet vuosikausia.

Meistä monet ovat voineet elää näiden jalkapallojunioreiden epätoivon tunteiden ja jalkapallon MM-kisojen synnyttämien oikeudenmukaisuuden tunteiden kanssa ikimuistoiset kesäviikot.

Näyttää siltä, että MM-kisat päättyvät oikeudenmukaiseen lopputulokseen voitti mikä maa tahansa neljästä jäljellä olevasta joukkueesta nämä kisat. Näyttää myös siltä, että pojat pääsevät hengissä pois kammottavasta kiipelistään ja että tytötkin pääsevät lopulta kokemaan ne ikimuistoiset kisansa Helsingissä.

Kaupungissa, jossa samaan aikaan kohtaavat kuluvien ja tulevien kisojen isäntämaiden päämiehet. Todennäköisesti pääasia on, miten USA osaisi järjestää neljän vuoden päästä yhtä oikeudenmukaiset jalkapallon MM-kisat kuin olivat nämä Venäjän kisat.

Aiemmat kirjoitukset MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Jalkapallo on oikeudenmukaista, vol1 (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/09/jalkapallo-on-oikeudenmukainen-peli-vol1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.7.2018.

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Jalkapallo on oikeudenmukainen peli, vol1

Jalkapalloa ei voi seurata ilman että joutuu ottamaan kantaa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Jotkut fanittavat jostain kummallisesta syystä jotain joukkuetta ja jotain maajoukkuetta. Joskus muutamia kymmeniä vuosia sitten sille saman joukkueen kannustamiselle saattoi olla olemassa jokin rationaaliselta ainakin silloin vaikuttanut syy. ”Derby County oli silloin kova joukkue” tai ”rakastuin hollantilaiseen peliin:”

Nyt kannustamisen syy voi olla vain uskollisuus ja jääräpäisyys, mikä tosin auttaa löytämään merkityksen jalkapalloon edelleenkin, vaikka tuo pikkupoika tai –tyttö ei enää itse palloa potkisikaan eikä edes seuraisi lajia muulloin kuin suurkisojen aikaan. On tärkeää tuntea oman joukkueensa pärjäävän.

Voisiko tätä otsikon kysymystä kuitenkin lähestyä jotenkin muuten kuin emotionaalisesti? Tai miksi se edes on emotionaalinen kysymys?

Yksi syy on tietysti se, että haluamme suosikkimme voittavan tai ainakin pärjäävän odotuksia paremmin. On noloa kannustaa joukkuetta, joka ei pärjää. Silti tämä argumentti ei ole pätevä, koska monet kannustavat joukkueita ja maita, jotka eivät juuri koskaan pärjää. Toisaalta mikäänhän ei olisi hienompaa kuin se, että epätodennäköinen – ja minun kannattamani – joukkue voittaisi. Olisko tämä sitten 1-1 –argumentti?

Tunteitahan tällainen ”suosikkiperuste” tietysti herättää, kun jalkapallo nyt kuitenkin on edelleen sattumapeli. Varsinkin kun inhoamani ja epätosi Gary Linekerin lausuma saksalaisista on nyt virallisestikin päivitetty vastaamaan todellisuutta. Myönnettävä on, että harvoin minä olen ollut niin tunteellinen telkkariottelussa kuin sinä iltana, kun Saksa teki voittomaalin Ruotsin verkkoon viimeisellä hyökkäyksellään. Se oli minusta niin epäoikeudenmukaista!

Tartutaanpa tähän: (epä)oikeudenmukaisuus lienee aika hyvä selittäjä sille, miksi jalkapalloturnaukset ovat niin äärettömän kiinnostavia. Itse ainakin tarkastelen koko MM-kisojen historiaakin jonkinlaisesta oikeudenmukaisuusperspektiivistä. Jaottelen voittajat oikeudenmukaisiin ja epäoikeudenmukaisiin voittajiin. Tämä ei ole muuten sama asia kuin se, että jaottelen voittajat myös niihin, jotka ovat pelillisesti ansainneet voiton ja niihin, jotka eivät. Oikeudenmukaisuus on paljon laajempi käsite.

Vähän perusteluja kaivattaneen. Aloitetaan epäoikeudenmukaisista voittajista. Minusta – ja monista muistakin – tuntui, että vuoden 1974 maailmanmestaruus olisi kuulunut Hollannin mahtavalle joukkueelle ja sen kapteenille Johan Cruijffille, jonka pelityyliä yritin pikkupoikana matkia. Epäoikeudenmukaisuus jatkui vuoden 1978 kisoissa, joissa Hollanti ei ehkä olisi ansainnut pelillisesti voittoa, mutta poliittisesti oli vielä enemmän väärin, että sotilasjuntan hallitsema Argentiina voitti kisat.

Ainakin minun arvioinneissani oikeudenmukaisuus on siis eettinen ja poliittinenkin käsite. Englannin voitto 1966 voidaan hyvin perustein pitää sekä epä- että oikeudenmukaisena voittona. Ajankulku lienee kääntänyt ajatukset ja tunteetkin siihen suuntaan, että oli oikein antaa Englannin eli jalkapallon emämaan voittaa turnaus kotisaarellaan. Erityisesti siksi, että jalkapallohullumaa ja sen kansa on joutunut niin usein nöyrtymään noiden yli 50 vuotta sitten käytyjen kisojen jälkeen.

Jotakin peliä suurempaa – jos sellaista voi olla – löydetäänkin jalkapallokisoissa jatkuvasti. Oliko oikein antaa kisat Venäjälle 2018, Argentiinalle 1978 tai Qatarille 2022? Mutta ei mennä liian kauas aiheesta ellei sitten käy niin, että Venäjä voittaa nämä ristiriitaiset kotikisansa (teksti on kirjoitettu ensimmäisen pudotuspelikierroksen jälkeen). Jalkapalloihmisenähän ei voi olla ihailematta joukkuetta, joka tuomitaan kisojen heikoimmaksi ja joka silti pudottaa jatkosta Espanjan.

Espanjastahan on pakko sanoa, että oikeudenmukaisuusnäkökulmasta Espanja lähti kisoihin tilanteesta, jossa (epä)oikeudenmukaisuuden tunteet suorastaan huusivat ilmaustaan. Katalonian ja Espanjan itsenäisyyskiista ja auktoriteettiongelmaisen liiton järjetön päätös erottaa päävalmentaja juuri ennen kisoja loivat tilanteen, josta käsin olisi ollut suoranainen ihme, jos joukkue olisi pärjännyt nähtyä paremmin.

Itse odotin heidän jäävän alkulohkoon. Pelaajatkin nimittäin ovat hyvin herkkiä sille, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Paras peli ja paras turnaus on se, missä tuntee tehneensä oikein myös laajemmassa mittakaavassa. Usein tämä kääntyy myös ajatukseksi ja tunteeksi siitä, että me tarvitsimme voittoa eniten. Yksittäisessä ottelussa altavastaaja yleensä tarvitsee voittoa enemmän, mutta pointtini on, että globaalissa mittakaavassa näin on ainakin joskus ollut koko kisojenkin suhteen.

Saksa tarvitsi voittoa vuonna 1990 juuri Saksojen yhdistymisen jälkeen ja saikin sen. Brasilia tarvitsi vuonna 1958 voittoa katastrofaalisten 1950 kisojen aiheuttaman trauman jälkeen. Jalkapallossa syklit ovat pitkiä, joten myös Hollannin EM-kulta 1988 liittyy tähän ketjuun tai Espanjan 2006 MM-kulta. Oli oikeudenmukaista, että loistavat jalkapallokulttuurit saivat ansionsa mukaan, vaikka vähän myöhässäkin.  Tämä jatkuvuus on kuitenkin koko MM-historian suola. Jos ei nyt, niin ehkä jos teemme työtä, niin sitten myöhemmin.

Ranska 1998 liittyy siis sekin tähän ketjuun, sillä monen mielestä ainakin Ranskassa myös Michel Platinin johtama loistava joukkue olisi ansainnut MM-kultaa 1980-luvun kisoissa. Ranskan voiton saattoi myös nähdä monikulttuurisuuden voittona ja jollakin tavoin kansakunnan integraation symbolina aivan kuten Saksan 1990 voiton tai vuoden 2006 pronssimitaleiden kotikisoissaan. Oikeudenmukaisuus ja eettisyys ovatkin joskus jopa voittoa tärkeämpiä, sillä juuri vuoden 2006 kisat olivat Saksalle ja muillekin tärkeitä ehkä myös siksi, että Saksa jäi pronssille, mutta oli silti tai siksi kansakuntana voittaja.

Tämä taso on herkkä tulkinnoille, sillä viime kisoissa oli monta syytä sille, miksi Brasilian olisi pitänyt voittaa kotikisoissaan. Mutta kisoja ennen ja kisojen aikana ilmeni niin paljon ikäviä asioita kisojen järjestämiseen liittyen, että oli lopulta aivan oikein, että kisat päättyivät isäntien rajuun pettymykseen. Ja jos oikeudenmukaisuusnäkökulmaa jatkaa, niin näissä kisoissa Brasilian joukkueella on revanssin paikka ja olisi oikeudenmukaista, että he voisivat pyyhkiä häpeätahran maineestaan voittamalla nämä Venäjän kisat. Uskon, että se luo joukkueelle myös ylimääräistä intoa tavoitella pokaalia.

Joku voi vähätellä asiaa, mutta päinvastaiset esimerkit Saksan, Argentiinan, Espanjan, ehkä jopa Portugalin joukkueista vahvistavat vaikutusta. Näillä joukkueilla ei ollut mitään itseään isompaa syytä voittaa mestaruutta. Joku tosin voi väittää, että Lionel Messin tai vaikkapa Cristiano Ronaldon olisi ollut oikeutettua voittaa kisat, koska he ovat maailman parhaita pelaajia.

Ei, olen täysin eri mieltä. Jalkapallo on juuri tällä tavoin yksilöiden egoja suurempaa ja olisi ollut epäoikeudenmukaista muita pelaajia ja koko jalkapallokulttuuria kohtaan, että nämä yksilöt olisi nostettu pelin ja koko yhteisön yläpuolelle. Usain Bolt voinee olla sellainen yksilölajissa mutta ei Messi tai Ronaldo jalkapallossa.

Luulen, että myös Messi tietää tämän sisimmässään – niin tahdoton ja veltto ei voi olla pelaaja, joka sydämessään tuntisi, että on oikein, että Argentiina voittaa. Kyse oli aivan liikaa siitä, että Messi voittaa. Jumala kosketti Messiä jälleen kerran, kuten Jari Tervo ennen kisoja kirjoitti. Oikea verbi tosin on ”koetteli”. Terveiset Saaralle…

Oikeudenmukaiseksi luokittelen siksi myös sen, ettei Ronaldoa kruunata maailman kaikkien aikojen parhaaksi pelaajaksi. Sellainen hänestä olisi voinut tulla, jos Portugali olisi MM:n voittanut. EM-kisojen voittokin tuli oikeudenmukaisesti finaalipelissä, jonka Ronaldo ”pelasi” vaihtopenkillä kannustajana. Siitä pisteet tuolle jumalan hylkäämälle miehelle, joka kuitenkin näyttää egoismistaan huolimatta ymmärtävän paljon paremmin pelikavereiden ja ehkä jopa vastustajien merkityksen itselleen ja koko pelille kuin kilpakumppaninsa Messi. Viittaan tässä hänen käyttäytymiseensä Edison Cavanin loukkaantuessa. Toivottavasti Messi kasvaa ihmisenä ja tulee vielä neljän vuoden päästä MM-kisoihin ja silloin yhtenä joukkueen pelaajista eikä jumalan valittuna.

Jalkapallon MM-kisat ovat nimittäin oikeudenmukaisuusnäkökulmasta varatut syttyville tähdille, joilla ei ole vielä paikkaa maailman huippujoukkueissa ja jotka saattavat tulla jostakin pienestä ja köyhästä maasta. Ellei MM-kisoja olisi, niin kaikilla ei olisi samanlaisia mahdollisuuksia näyttää kykyjään. Siksi näissäkin kisoissa minua innostaa eniten se, että saan nähdä ennen näkemättömiä joukkueita ja pelaajia, jotka kamppailevat supertähtien ja -joukkueiden kanssa tasaveroisesti. Viime kisoissa löytyivät James Rodriquez ja Costa Rica, EM-kisoissa nousi kaikkien tietoisuuteen Islannin koko joukkue ja HUH-HUH-fanit.

Pohjoismaiden yllättävä menestys lämmittää erityisesti sydäntä. Pelaajien taitokin on parempaa kuin odotin. Harmitusta toki aiheuttaa se, että Afrikasta ei taaskaan tullut menestysjoukkuetta. Joskus näkee siinä myös kolonialismin taakkaa tai valtioiden omaa kyvyttömyyttä rakentaa joukkueita, joissa huippuyksilöt saisivat kykynsä parhaiten esille. Tällaista stooria jalkapallo kaipaisi yhtä lailla kuin Islantia tai Costa Ricaa. Ne tuntuvat oikeudenmukaisilta, sillä jalkapallohan on kuitenkin peli, jossa kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet pärjätä.

Mutta palataan kisojen voittajiin ja voittojen oikeudenmukaisuusarviointiin. Ehkä kaikkein epäoikeudenmukaisin voitto kisojen historiassa on ollut vuoden 1954 Länsi-Saksan voitto ylivoimaisesta Unkarista. Vuonna 1974 Länsi-Saksan joukkue oli kuitenkin erinomainen ja oli makuasia, kumpi oli parempi Hollanti vai Franz Beckenbauerin ja kumppaneiden ehdottoman kova joukkue.

Vielä pidemmälle mentäessä voitaneen sanoa, että fasistisen Italian voitot 1930-luvun kisoissa olivat eettisesti epäilyttäviä, vaikka joukkue olikin varmasti yksi parhaista maailmassa. Ikävää, että Italia joutuu kärsimään myös epäeettisestä nykyhistoriastaan vuoden 2006 finaalin tapahtumien takia.  Toisaalta väärin olisi ollut sekin, että Ranska olisi voittanut. Huippupelaajien on kestettävä ”vihapuhetta” tai vastaavaa ärsytystä, näin se vain on, vaikka oikeudenmukaista olisi, että väärinpeluuta ei lainkaan sallittaisi millään tavalla.

Oikeudenmukaisuusaspektini ei tietenkään selitä kaikkia voittajia, koska useimmiten tällainen näkökulma ei edes artikuloidu vaikuttavaksi tekijäksi kisailtaessa MM-kisojen voitosta. Yllättävän usein kisoihin ja niissä esiintyviin joukkueisiin kuitenkin liittyy myös tällainen laajempi, yhtä aikaa eettinen ja emotionaalinen aspekti, joka vaikuttaa myös joukkueisiin ja yksittäisiin pelaajiinkin. Jos jalkapallo olisi vain peliä, niin kunnon jännitteitä ja merkityksiä ei synny.

Jos Espanjaan vaikuttivat jo mainitut ristiriidat, niin varmaan Saksan sisäpoliittinen ja joukkueen sisäinen ”poliittinen” tilanne varmaan jollakin tavalla vaikuttivat joukkueen hengettömyyteen. Saksan jalkapallon noususta kertovassa kirjassakin kerrotaan yllättävän paljon siitä, miten vuoden 2014 joukkuetta rakennettiin yhteishenkeä korostaen. Silloin ei Saksassa ollutkaan samanlaista ristivetoa syntyperäisten ja muualta tulleiden välillä kuin nyt. Asiahan jakaa päähallituspuoluettakin. Miksei siis maajoukkuetta?

Mutta voiko (epä)oikeudenmukaisuusnäkökulman viiltää pois itse pelistä ja sen seuraamisesta. Ei tietenkään voi, mutta jokainen meistä joutuu määrittelemään, minkä arvon pelin ulkopuolisille asioilla seuraamisessaan antaa. Helppoahan se ei ole, sillä aika sokeitahan me olemme näille omille tuntemuksillemme, joiden syyt voivat olla mitä moninaisemmat.

Parasta tietysti on, kun MM-kisat voittaa joukkue, joka sen voiton pelillisesti ansaitsee, mutta joka tuntuu myös muuten oikeudenmukaiselta ja eettiseltä. Jalkapalloa pidetään epäoikeudenmukaisena pelinä, jossa voittaja on usein sellainen joukkue, mikä ei sitä edes pelillisesti ansaitse. Tällaisenahan on yleisesti pidetty mm. Kreikan EM-kisavoittoa vuonna 2004. Silti suomalaistenkin kannalta oli hienoa nähdä, että keskivertojoukkue saattaa edetä mestariksi asti onnistuneella taktiikalla ja kovalla yrityksellä. Ehkä se toimi mallina myös Islannille ja muillekin pikkumaille. Jälkikäteenkin siis voi vielä arvioida voittojen oikeudenmukaisuutta ja merkitystä. Se lienee urheilu- ja jalkapallopuheenkin yksi vahvuus.

Näissä kisoissa ei mielestäni ole etukäteen kovin monta eettisesti ja oikeudenmukaisesti ajateltuna ”oikeaa joukkuetta” kisoja voittamaan. Kuitenkin moni joukkue ja maa on omaan saagaansa varmasti kehitellyt tällaista tarinaa. Venäjällä se on rakentumassa, Brasilialla siihen on viime kisoista aiheet, Englanti voi kaivaa sen pitkästä menestymättömyyden historiastaan ja Belgia voi synnyttää ihan jotain uutta, jolla on kansakuntaa tai jopa maailmaan yhdistävä vaikutus.

Saa nähdä, onko näillä mitään merkitystä, kun finaalia pelataan. Se pienikin boosti saattaa nimittäin olla ratkaiseva tuloksenkin kannalta.

Aiemmat tekstit MM-kisoista 2018

Tiihonen  A. 2018. Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit! (https://www.miksiliikun.fi/2018/07/05/tilastoista-kokemuksiin-futiskommentaattorit/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.7.2018.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tilastoista kokemuksiin futiskommentaattorit!

Tämän kertaisen blogini aiheena ovat futiskommentaattorit lähinnä YLEn studiossa, mutta myös joissakin valtamedioissa. Parin vuoden takaisten EM-kisojen kuluessa tein aika kattavan analyysin näistä kommentaattoripuheista ja –rooleista (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/), joten nyt yritän keskittyä piirteeseen, joka on entisestään korostunut näissä Venäjän MM-kisoissa.

Kyse on erilaisten pelianalyysitilastojen lisääntyneestä käytöstä jalkapallovalmennuksessa ja varsinkin pelitaktiikkoja suunniteltaessa. Nyt nuo pelianalyysitilastot ovat valuneet voimalla myös futiskommentaattoreiden puheeseen. Edellisten MM-kisojen blogissani pohdin tämän ”tilastofutiksen” hyviä ja huonoja puolia tarkemmin (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), mutta nyt keskityn rajatummin aiheeseen.

Minua on nimittäin rasittanut (VAR-järjestelmän luomien negatiivisten piirteiden lisäksi, https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/) se, että erilaisten tilastojen merkitys futiskommenteissa on paisunut aivan liian suureksi.

En puutu tässä edes siihen, että toimittajien tai juontajien aivan keskeinen ”osaaminen” perustuu, mitä eriskummallisimpiin tilastoihin, joita jalkapallosta on vuosikymmenten saatossa kerätty. Toki ne ovat suureksi osaksi hupia ja kuuluvat jalkapallomaailman historiaan oleellisesti varsinkin siksi, että maailmalla jalkapallo on erinomaisen suuri vedonlyönnin kohde. Vedonlyöntihän on kulttuurin muoto, jossa uskon tulisi voittaa todennäköisyydet ja siksi vedonlyöntibisnes tuottaa erilaisia ”todennäköisyyksiä” asioista, joilla ei ole oikeasti mitään tekemistä yksittäisen ottelun tai turnauksen voittamisen kanssa.

Harmitukseni kohde on se, että YLEn sinänsä mainioista jalkapallokommentaattoreista on tulossa epäpäteviä ja –selviä uusien ja edelleenkin erittäin ongelmallisten futistilastoanalyysien tulkitsijoita. Heidän osaamisensa on olla kokemusasiantuntijoita, joiden kommentteja pelin hengestä, joukkueen tunnetiloista, erilaisten tilanteiden vaikutuksista pelaajiin ja valmentajiin katsojat haluaisivat kuulla eivät jälkikäteisselityksiä siitä, miten syöttömäärät, ”pakkaukset” jne. vaikuttivat jo käytyyn otteluun.

Ei ole ehkä viisasta sekään, että urheilutoimittajat tukeutuvat analyyseissaan näihin kaupallisiin sovelluksiin. Seuraavassa vaiheessa toimittajia ei enää tarvita lainkaan, jos he eivät tuo lisäarvoa omalla asiantuntijuudellaan.

Fokusoin nyt puolivälieräotteluihin ja niiden tulkitsemiseen ”kokemusasiantuntijan” näkökulmasta. Olen nyt tässä itse se kokemusasiantuntija, vaikka studiossa on minua huimasti paremmat ihmiset tähän tehtävään. Toisaalta minä olen kyllä paljon koulutetumpi tulkitsemaan ”tieteellisiä” tai tilastollisia faktoja jalkapallosta kuin entiset pelaajat tai nykyiset valmentajat.

Mitä jäi analysoimatta puolivälieräotteluista?

YLEn futiskommentaattorit ovat joko suomalaisia huippuvalmentajia tai entisiä huippupelaajia. Taso on korkea myös sanavalmiuden osalta, sillä studiossa ei kieli ole kuivunut kitalakeen yllättävissäkään tilanteissa. Selitys, mitä kummallisimpiin pelin käänteisiin, löytyy yleensä kakistelematta.

Kommentaattoreiden kyky jälkikäteisanalyysiin onkin erinomaista luokkaa. Videoklippien avulla kuvataan ”tilojen” tekemiset, niiden oivallinen käyttö ja myös käyttämättä jättämiset. Paljon vähemmälle selitykselle jää kuitenkin se, miksi joukkueet ja pelaajat eivät toimi niin kuin heidän kuvittelisi taktiikkavideoiden ja –tilastojen mukaan pelaavan.

Pari muistutusta: yleisesti käytetyt ”hyvän pelin” tilastot eivät kerro yksittäisen joukkueen valitseman taktiikan mukaisia tietoja pelistä. Voittavien joukkueiden syöttömääristä, maalintekotilanteista, pallonhallinnasta tai vaikkapa siitä, miten monta pelaajaa on pallollisen alapuolella jne., on pyritty rakentamaan todennäköisyyksiä sille, mitä asioita joukkueen kannattaisi pitää pelissään tärkeinä. Näistä saadaan nykyään tarkat tilastot käyttöön melkein reaaliaikaisesti.

Valitettavasti varsinkin etukäteen heikompi joukkue valitsee viisaasti sellaisen taktiikan, joka saattaa sotia täysin tällaista ”yleistävää tilastotiedettä” vastaan. Aika usein kuulemmekin Petri Pasasen sympaattisen naurahduksen, kun asiantuntijat ovat joutuneet nöyrtymään pelin edessä tilastoihin pohjautuvine väärine etukäteisajatuksineen.

Taktinen tietous katsojien keskuudessa on varmasti noussut kommentaattoreiden ansiosta, mutta lisääntyykö ymmärrys pelistä, kun kaikki kommentaattorit selittävät peliä nykyisen ”tilastoihin perustuvan doktriinin valossa” ikään kuin muilla tekijöillä ei olisi mitään merkitystä.

Keskityn tässä vain yhteen ajatukseen. Ajatus on: ”Taktiikka voi toimia ainoastaan silloin, kun joukkueen jokainen pelaaja sisäistää sen 100-prosenttisesti”. Jos valmennus onnistuu tässä tavoitteessa, niin se on onnistunut tehtävässään riippumatta siitä, johtiko taktiikka toivottuun tulokseen vai ei. (tästä enemmän: (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/).

Jos joukkue pystyy pelaamaan ”omaa peliään” riippumatta siitä, tuottaako se ”tilastofutiksen” näkökulmasta oikeita viitearvoja, niin se yleensä myös pakottaa vastustajan taktiikan raiteiltaan. Joskus se oma peli perustuukin vastustajan pelin sekoittamiseen ja paljon vähemmän ikään kuin oman (hyökkäys)pelin rakentamiseen. Tätä jotkut kutsuvat nihilistiseksi taktiikaksi, vaikka se nyt vain on viisasta etukäteen huonommalle joukkueelle.

Otetaan konkreetit esimerkit eli puolivälieräottelut: Ranska-Argentiina (4-3) ja Belgia-Japani (3-2). Jälkimmäisen ottelun ensimmäistä puoliaikaa kommentaattorit kehuivat lähes maasta taivaisiin, vaikka ottelu oli 0-0. Se olikin taktisesti kiinnostava jakso, koska kumpikin joukkue saattoi ”pelata vahvuuksillaan”, sillä pelin intensiteetti ei ollut lähelläkään huippua eivätkä ne haastaneet kunnolla vastustajan käyttämää taktiikkaa.

Tätä kommentaattorit eivät kuitenkaan huomioineet lainkaan. Peli näytti juuri siltä kuin sen taktiikkataulujen mukaan piti näyttääkin. Minusta se oli kuitenkin vain oikean pelin simulaatiota. Hyvän joukkueen taktiikkana on oman pelin lisäksi vastustajan taktiikan toteuttamisen estäminen.

Minä kiinnitin huomioni Belgian puolustuspelin löysyyteen, joka näkyi pelaajien habituksesta aivan selvästi. Puolustustaktiikkaa noudatettiin, mutta ei pantu itseä täysillä peliin. Varsinkin Kevin de Bruyne oli haluton tsemppaamaan puolustussuuntaan, mutta sama piirre näkyi monissa muissakin belgialaisissa (Eden Hazard toki yritti tsempata joukkueeseen puhtia). Japanilaisille jätettiin aivan liian paljon tilaa pelata omaa peliään. Uskottiin, että me teemme enemmän maaleja ja kaiketi luotettiin siihen, etteivät japanilaiset saa palloa maaliin, vaikka heille vähän tilaa antaisikin. Ero esimerkiksi Ruotsin, Ranskan tai Englannin puolustuspelaamiseen puolivälieräpeleissään oli huikea.

Puoliajalla toivoin ja uskoinkin, että Japani tekisi ensimmäisen maalin. Uskoin, koska näin todella selvästi Belgian kyvyttömyyden pelata valittua taktiikkaansa täysillä. Toivoin, koska uskoin, että vastustajan maali herättäisi pelaajat ja valmennusjohdon toimimaan täysillä.

Japanin valmennusjohto oli tehnyt saman tulkinnan kuin minä, joten he iskivät heti toisen jakson alussa tähän Belgian heikkouteen. Olisin todella odottanut, että kokeneet kommentaattorit olisivat huomanneet tämän eivätkä olisi keskittyneet suitsuttamaan ensimmäistä jaksoa loistavana pelinä, jota se tosiaan ideaalimaailmassa olikin.

”Taktiikka on onnistunut vain silloin, kun koko joukkue pelaa täysillä sen mukaisesti” on erittäin tärkeä huomio, sillä varsinkin pudotuspeleissä millään joukkueella ei ole varaa antaa siimaa vastustajalleen – nykyään ei paljon edes alkulohkoissa, kuten näimme.

Japani olisi aivan hyvin voinut mennä jatkoon Belgian kustannuksella. Argentiinakin olisi voinut voittaa Ranskan, vaikka Ranska Belgiasta poiketen pelasi lähes täydellisen ottelun, jossa taktiikka ja ”henki” olivat kohdallaan melkein yhtä lailla kuin Venäjällä, jonka Espanja peittoaisi yhdeksän kertaa kymmenestä ja tilastofutiksen kautta katsottuna voitti nytkin. Mutta kun joukkue ei enää saa henkeä sinänsä erinomaiseen taktiikkaansa niin kotimatka oli taas palkintona.

En osaa sanoa, mitä taktiikkaa Meksiko yritti Brasiliaa vastaan (en nähnyt kuin pelin lopun), mutta selvää oli, että pelistä puuttui se intohimo, joka sillä oli voittoisassa Saksa-pelissä. Siinä pelissä meksikolaiset tiesivät, mitä heidän piti tehdä ja he tekivät sen ”kliseisesti” 110-prosenttisesti.

Puolivälierissä Venäjä, Ruotsi, Englanti ja Ranska pelasivat selvästi sovitun taktiikkansa mukaisesti ja täydellä sydämellä. Se näkyi erittäin aktiivisena puolustussuuntaan pelaamisena ja rohkeana hyökkäyspelaamisena, jossa otettiin riskejä, mutta palattiin heti takaisin ”puolustusmuotoon” hyökkäysjuoksujen jälkeen.

Belgiakin pelasi kohtalaisen hyvin 0-2 –tilanteen jälkeen, mitä tulee pelin intensiteettiin (taktiikan näkökulmasta se toki saattoi olla huonompi). Brasilia toteutti hyvin oman taktiikkansa, vaikka luulen, ettei pelin intensiteetti noussut kovin korkealle.

Kroatia ja Tanska pelasivat taktiikkojensa mukaisesti, mutta kumpikaan ei oikeastaan saanut ihan ”täyttä höyryä” päälle, joten ratkaisukin jäi sattuman varaan. Sama koskee Uruguay-Portugali –ottelua, jossa ”kovat jäivät piippuun” kummaltakin joukkueelta.

Paradoksi onkin, että jos molemmat joukkueet onnistuvat noudattamaan taktiikkaansa, niin pelissä on yleensä aika vähän hyviä maalintekotilanteita. Yksinkertaistaenhan valmennus pystyy todennäköisyyksien, tilastojen ja muun etukäteisvalmistautumisen jälkeen vaikuttamaan lähinnä kahteen asiaan eli siihen, että vastustajalle pitää antaa mahdollisimman vähän hyviä maalintekotilanteita ja siihen, että oma joukkue saisi näitä laadukkaita maalintekopaikkoja mahdollisimman paljon. Näistä helpompaa on estää hyvät maalintekopaikat.

En yleensä ennusta pelejä etukäteen, mutta väitän, että näen aika nopeasti pelin alettua sen, mikä tulee olemaan kyseisen ottelun ”juoni” sen suhteen, kumpi joukkue pystyy toteuttamaan taktiikkaansa. Venäjän, Ranskan, Ruotsin ja Englannin voitoista olin varma noin varttitunnin pelin jälkeen (ehkä myös Brasilian, mutta en nähnyt pelin alkua). Olisin myös veikannut Uruguayn voitosta, mutta Kroatian ja Tanskan ottelusta ei intensiteettieroja näkynyt. Ja kuten sanoin, Belgialle olisin ennustanut lähtöpasseja ensimmäisen jakson esityksen jälkeen. Japanin maalit kuitenkin herättivät Belgian pelaamaan.

Ymmärrän, että tämä kaikki tuntuu asiantuntijakommentaattoreista ”mutu-tiedolta”, jos käytettävissä on kovilta faktoilta tuntuvia tilastoja vaikkapa siitä, miten nämä joukkueet ovat pelanneet 50 viime vuoden aikana tai miten monta maalia joku hyökkääjä tai puolustaja on tehnyt suhteessa saman maan tai mantereen muihin hyökkääjiin ja puolustajiin MM-kisojen historiassa…

Ja ainahan voi puhua ”tiloista” ja ”ajoista”, joita syntyy sekä taktiikkatauluihin että videoklippeihin todella helposti, vaikka koko ottelussa niitä erittäin oleellisia ”taskuun pelaamisia” olisi ollut vain muutama. Maalit näyttävät kuitenkin tulevan yllättävän usein ihan hemmetinmoisen yrittämisen ja sattumien summana. Kun pelaajat juoksevat ”sata lasissa” kohti vastustajan maalia ilman kovin järjellistä suunnitelmaa, niin tilanteita ja maaleja syntyy. Toki tämä Tanskan 1992 EM-kisojen taktiikka, jota voi kutsua myös ”kloppilaiseksi” taktiikaksi, on sekin valittu taktiikka (ks. https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/).

Kommentaattoreiden dilemma tietysti onkin se, että todellisuus pyörii kahden ääripään välillä, jossa yhdelle ”pallo vain sattui pomppimaan meille” näyttää toiselle asiantuntijalle tilanteelle, joka ”varmasti oli etukäteen harjoiteltu kuvio”. Asiantuntijuus vaatii kallistumaan jälkimmäiselle kannalle, sillä kuka tahansa voi tietysti esittää irrationaalisia selityksiä pelistä.

Kaipaan kuitenkin keskitietä, jossa mitä kummallisimpien tilastojen lisäksi kuultaisiin enemmän ”kokemusasiantuntijoiden” omia tuntemuksia omista peleistään, joissa pelaajat esimerkiksi ”tietävät voittavansa”, vaikka vastustaja jyrää päälle tai miltä tuntuu, kun ote pelistä luisuu vastustajalle, teki itse mitä tahansa.

Tai miltä tuntuisi, jos oman joukkueen kapteeni käyttäytyisi yhtä haluttomasti kuin Lionel Messi tai mitä merkitsee, kun kokenut pelaaja juoksee hulluna puolustamaan omaa maaliaan niin kuin Antoine Griessmann? Olisiko Suomen ”kultainen sukupolvi” kaivannut sellaista pelaajaa/kapteenia, joka olisi tilanteessa kuin tilanteessa uskonut Suomen voittoon?

Kaikki hävityt ottelut voi toki tulkita ”väärän taktiikan” valinnaksi (ja voitot oikean), mutta joskus tai aika useinkin taktiikka on oikea, mutta pelaajat vain eivät kykene sitä sisäistämään. Jokainen jalkapalloa pelannut tietää, miltä tuntuu yrittää täysillä ja silti epäonnistua lähes koko ajan, jos muu joukkue ei noudata samaa taktiikkaa tai ei pelaa yhtä kovalla sykkeellä. ”Turha juokseminen ja prässääminen” väsyttää ja turhauttaa, jos muut eivät tee omaa osuuttaan. Tämän kaikki ymmärtävät.

Sama kuitenkin pätee myös hyökkäyssuuntaan, sillä pallon siirtely sovittua taktiikkaa noudattaen saattaa sekin johtaa henkiseen velttouteen, joka näkyy kaikessa tekemisessä. Espanjan tikitaka onnistui aikanaan turhauttamaan puolustukset, joten jossain kohtaan sieltä löytyi aukko maalintekoon. Nykyään puolustukset osaavat pitää aktiivisuustasonsa korkealla vaarattomalta näyttävän pallonsiirtelynkin aikana. Pointti on tässä: Espanjan tikitaka-joukkue ei enää kykene sisäistämään aktiivisempaa hyökkäystapaa, koska tikitaka on koodattu heidän hermolihasjärjestelmäänsä.

Viime kisoissa Saksan joukkue kykeni eri otteluissa koodaamaan erilaiset ”moodit” itseensä varsin onnistuneesti. Näissä kisoissa se ei onnistunut, vaikka viime vuoden konfederaatio-cupissa nuori kokeilujoukkue siihen pystyi. Varmaan yksi selitys on, että kokenut joukkue ei enää jaksanut uudistaa itseään ja nöyrtyä kaivamaan itsestään ja osaamisestaan keinoja, joilla eri joukkueita vastaan tulisi pelata.

Pelaajalle kaikkein vaikeinta lieneekin puolustaa aktiivisesti silloin, kun vetäydytään ja puolustetaan passiivisesti. Sanonta ”hyökkäys on paras puolustus” tarkoittaa enemmän asennetta kuin varsinaista hyökkäyspeliä. Pitää ”hyökätä” silloinkin, kun taktiikkana on vetäytyä alas sumppuun. Se onkin vaikeinta, kun pitää olla joukkueena passiivinen, mutta yksilönä aktiivinen. Ruotsalaiset, ranskalaiset, venäläiset ja englantilaiset puolustivat intensiivisesti koko ajan ja siksi en pelännyt heidän tappiotaan.

”Tilastofutiksen” suurin paradoksi lienee se, että pallon pitämisestä omalla joukkueella on tehty liian suuri asia. Sehän tarkoittaa riskien minimointia, helppoja ja mielikuvituksettomia syöttösarjoja sekä yksilötasolla pelaamisen intensiteetin laskua tasolle, josta sitä on vaikea nostaa ylöspäin. Hyvä peli on kuitenkin melkein aina hyvin intensiivistä ja siinä otetaan (hallittuja) riskejä. Sellainen peli oli Ranska-Argentiina, Ruotsi-Sveitsi ja Englanti-Kolumbia ja sellainen oli myös Belgia-Japani –ottelun toinen puoliaika.

Maalit ovat ottelun suola, sanotaan. Usein nopea maali pelin alussa nostaakin pelin intensiteettitasoa ja aika usein se myös muuttaa sovittuja taktiikkoja, jotka on ikään kuin luotu tasapelitilanteeseen. On kuitenkin ihan eri asia pelata tappio- tai johtotilanteessa kuin tasapelin vallitessa. Tietysti myös 0-0 –tilanne on erilainen kuin vaikkapa 2-2 –tilanne, koska maalit ovat aina varma todiste siitä, että tässä pelissä kannattaa ottaa riskejä.

Käväistään Suomessa, ja Veikkausliigan ottelussa PS Kemi-VPS. Siinä ottelussa kotijoukkue pelasi paikallislehdenkin mukaan ihan kelpo ottelun. Palloa pidettiin oman joukkueen hallussa teknisesti ja taktisestikin taitavasti eikä vastustaja saanut aikaiseksi juuri mitään. Pelin jälkeen kiitetty päävalmentaja Jari Åhman kuitenkin irtisanottiin. Siihen vaikutti tietysti huono sarjasijoitus ja tuon kyseisen pelin lopputulos eli 0-1 –häviö.

Jos ottelua vertaa vaikkapa Ranska-Argentiina –matsiin, niin valtava ero oli siinä, että yhtään riskikuljetusta tai nopeaa monen pelaajan hyökkäystä ei pelissä nähty. Ranskalla näitä oli jatkuvasti ja Belgiallakin toisella puoliajalla riittävästi. Selvää on, että pelkkä pelinopeuden lisäys lisää teknisen suorittamisen vaikeutta. Siksi pelaajia täytyy kannustaa tällaiseen riskinottoon aivan eri tavalla kuin normipelaamiseen.

Ymmärrettävää siis on, ettei riskienotto ole aivan helppoa ja yksilön riskiä tulisikin vähentää lisäämällä todennäköisyyksiä sille, että yksilön ottama riski jakautuu muiden pelaajien kesken. Aika usein on kuitenkin niin, että tarvitaan se ”rohkelikko”, joka hulluna juoksee sinne linjojen taakse tai väleihin, vaikka siellä ei niitä ”tiloja” olisikaan ja aikaakin olisi niukasti käytössä.

Ranskalla oli Kylian Mbabbe ja PS Kemillä viime vuonna Rasmus Karjalainen. Ranska voitti Argentiinan, mutta Karjalainen piti rohkeudellaan Kemin pääsarjassa ja sai sen avulla jo paikan Huuhkajissakin. Karjalainen on muuten kiitellyt vuolaasti Kemin valmentaja Åhmania, joka antoi hänelle luvan ottaa riskejä. Nyt kuitenkin Åhman sai lähteä, kun kukaan nykyjoukkueessa ei uskalla niitä riskejä ottaa.

Aina ei ole tärkeää, mitä taktiikkaa joukkue noudattaa, kunhan sitä noudatetaan täydellä sydämellä. Riskejä voisivat ottaa jalkapallokommentaattoritkin, jotka varmasti tunnistavat minua paljon paremmin, milloin kentällä pelaavat joukkueet ja pelaajat ovat pelissä täysillä mukana.

Itse uskon, että entiset pelaajat ja nykyiset valmentajat osaisivat todennäköisesti lukea paremmin pelaajien eleiden ja ilmeiden perusteella sen, miten pelissä käy, kuin niiden tieteellisestikin väistämättä epätarkkojen tilastojen perusteella, joihin he nykyään niin herkästi analyysinsa perustavat.

Tieteellisyys tai tässä tapauksessa vain ”kvasitieteellisyys” on vallannut liikaa sijaa kommentaattoreiden puheessa, koska jalkapallotilastot ovat pääosin täysin soveltavaa tutkimusta, joilla kaiken lisäksi tehdään rutkasti rahaa, vaikka todisteita niiden hyödyllisyydestä on vaikea osoittaa. Valtava määrä tätä oheisporukkaa joukkueilla kuitenkin on mukanaan.

Epäilen silti vahvasti, että Englannin valmentajaa Gareth Southgateakin auttoi paljon enemmän hänen oma epäonnistumiskokemuksensa arvokisojen rankkareissa kuin valtava määrä tilastotietoa siitä, miten pelaajat ovat toimineet rankkareissa aiemmin. Ainakin minä toimisin toisin kuin aiemmin – niin näytti Harry Kanekin tekevän. Kertoivatko tilastot sen vai samaistuminen pelaajan kokemuksiin ja ajatuksiin?

Ehkä tämän voisi esittää vaatimuksenakin: jos YLE käyttää kommentaattoreina kokemusasiantuntijoita, niin odotan, että he myös käyttävät tätä osaamistaan enemmän ja rohkeammin. Jos taas halutaan tilastoasiantuntijoita, niin haetaan ne yliopistoilta kommentaattoreiksi.

Lähteitä

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2018. Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen? (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/28/ensimmaiset-jalkapallon-kyberkisat-pilaako-var-futiksen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2018.

Tiihonen A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.