I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

Se oli 25. kesäkuuta 2018, Venäjällä pidettyjen jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun lopultakin tajusin tai hyväksyin, että olin ollut koko ajan väärässä.

Yhdysvaltain edellinen presidentti, ensimmäinen tumma sellainen, ymmärsi asian paljon nopeammin eli heti nykyisen presidentin Donald Trumpin tultua valituksi hänen seuraajakseen.

Obamahan tajusi ehkä omiin kokemuksiinsakin nojaten, etteivät liberaalit valtaapitävät demokraattisina itseään pitävät amerikkalaiset voineet ymmärtää ”amerikan persujen” katkeruutta menestyviä veljiään ja siskojaan kohtaan, joiden kanssa he sukupolvi tai kaksi aiemmin olivat jakaneet saman ”jokainen on oman onnensa seppä” tai ”Amerikka on mahdollisuuksien maa” lupaukset.

Sosiaalisen pääoman huippututkija Robert Putnam kävi kertomassa tuon eriytymis- ja syrjäytymistarinan meille suomalaisillekin hyvin henkilökohtaisen kokemuksen kautta (ks. alla). Kun uskoo ”lupaukseen” oli se sitten ”koulutus- tai eläkelupaus” niin kuin meillä Suomessa ja tulee pettymään, niin jälki voi olla ikävää.

Syyllinenhän ei ole pakolainen, musta, meksikolainen, siirtolainen tai työnvieroksuja, vaan se vertainen veli tai sisko, naapuri tai luokkatoveri, jonka kanssa on jakanut lupaukset ja toiveet, on tehnyt kaikki niin kuin pitääkin – ja tulee petetyksi, epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Näin kävi Putnamin hyvälle ystävälle ja hänen jälkeläisilleen Amerikoissa.

Tai ehkä syyllinen ei löydy tuosta facebookissa menestyksistään kertovasta luokkakaveristakaan, vaan siitä asenteesta, joka minulla yhtenä noista ihmisistä on (ollut). Luettuani Hesarista Anna-Stiina Nykäsen artikkelin katkeroituneesta ystävästäni Kylmälän Jounista, joka oli jäänyt muutama vuosi sitten työttömäksi, sain alleviivatun todistuksen siitä, mitä olin uumoillutkin.

Katkeroituminen on pahinta, mitä sinulle voi tapahtua. ”Se vie kalat katiskastakin”, sanoisi isäni. Se vie ystävät ja läheisetkin. Ja – mikä ikävintä – katkeroituneen ihmisen arvostelukykyyn ei luoteta, vaikka juuri hän tuntee todellisuuden oikean luonteen.

Menestys ei perustu taitoon, kykyyn tai ahkeruuteen – Kylmälän Jounin lisensiaattityökin on monen mielestä yksi parhaista koskaan tehdyistä – vaan lojaalisuuteen. Siihen, että organisaatioissa uskotaan yhteiseen mielikuvaan todellisuudesta ja oman organisaation tehtävästä tässä todella epämääräisessäkin historiallisessa tilanteessamme.

Mutta palataan pikkuruisen mökkimme hulppealle terassille, jonka vaimoni on koristellut kukin, jotka hän on siemenestä asti itse kasvattanut ja jotka kuljetimme Vantaalta autossamme melkein 700 kilometrin matkan tänne Perämeren rannoille.

Istun lempeässä varjossa seuraten samalla rotukissamme ”aamuvilliä” eli liikuntatuokiota, jonka aikana hän yrittää pyydystää tänäkin vuonna vähäiseksi osoittautuneita pohjoisen hyttysiä. Kohta hän väsähtää ja nukkuu kuin koala, mutta nyt on vielä vireyttä nuuhkia ja tutustua kesäkodin pihaan.

Join kahvit ja lukaisin Hesarin sekä viime aikoina harvemmin seuraamani facebook-seinän. Hesarista bongasin 55-vuotiaan vantaalaisen korkeasti koulutetun ja hyväpalkkaisessa työssä olleen henkilön (oletin mieheksi) lyhyen kirjoituksen aktiivimallin tuottamasta nöyryytyksestä, kun ei kuitenkaan saa edes ratikkakuskin hommaa, vaikka kuinka lähettäisi työhakemuksia.

Tätä ei tosiaan 60-vuotias Juhana Vartiainenkaan ehkä ymmärrä, ettei hänen itsensäkään olisi helppo löytää töitä, jos hän jäisi työttömäksi. Jotenkin tuntuukin, että aktiivimalli ampuu itseään jalkaan vaatiessaan ketään hyödyttämätöntä aktiivisuutta. Jos erittäin hyvin koulutettu, kokenut ja työhalukas 55-vuotias ei saa mitään työtä pääkaupunkiseudulta, niin aika tyhmää on pakottaa hänet tekemään turhia työhakemuksia. Luulisin, että tuollaisesta ”resurssista” olisi yhteiskunnalle hyötyä jollakin muulla tavalla ja niin, että siitä voisi vähän maksaakin.

Joku voisi ainakin tutkia, miten paljon ko. tapauksessa työttömyyteen vaikuttaa se, että työmarkkinoilla koulutetut, kokeneet ja iäkkäät henkilöt on hinnoiteltu ulos. Voisikohan ay-liike ajatella omaa edunvalvontaansa tästä näkökulmasta – epäilenpä.

Hesarissa kiinnosti myös toinen juttu, jossa kerrottiin Aki Riihilahden kaverista, jonka ajatuksia laatumediasta Hesari tietysti mielellään siteerasi. Periaatteessa olin tämän sivistyneen aussin kanssa samaa mieltä kaikesta.

Käytännössä asia ei kuitenkaan mene, kuten Hesarit ja ”timesit” toivovat, sillä nykymaailmassa iso, perinteinen ja laadukas organisaatiokaan ei omista totuutta tai perustellun tiedon monopolia. Ihmiset tekevät tutkimukset, ihmiset tekevät journalistiset artikkelit – eivät Hesari tai Oxfordin yliopisto tai Googlen algoritmit.

Kannatan varsin lämpimästi sitä, että (laatu)mediat laittavat tuotteilleen oikean hinnan ja hillitsevät niiden jakoa vaikkapa facebookissa, koska sehän syö itsenäisten ja pienten toimijoiden ja asiantuntijoiden leipää. Sama muuten koskee yliopistojakin, joiden tulisi hinnoitella tuotteensa oikein eli tuotantokustannusten mukaisesti.

Itse asiassa aidossa markkinatilanteessa esimerkiksi asiantuntijoiden tuottama lisäarvo voitaisiin tai pitäisi mitata ainakin osin ”kirotun google-näkyvyyden” tai ainakin julkisten esitysten määrän ja laadun perusteella eikä vanhanaikaisesti niin, että perinteisessä organisaatiossa työtä tekevien työ on todella arvokasta ja ulkopuolella olevien täysin arvotonta.

Tämänhän ovat huomanneet muutkin kuin Kylmälän Jouni joutuessaan työttömiksi yliopistoista tai mediataloista. Nokialta irtisanotuille asiantuntijoille kehitettiin monenlaisia tukisysteemejä, mutta monille muille asiantuntijaryhmille näitä ei ole nähty tarpeellisiksi, vaikka insinöörit varmaan osaisivat ajaa ratikkaakin paremmin kuin humanistit.

Huomaan, että en oikein jaksa pysyä täällä terassilla, johon nyt alkaa taas paistaa aurinkokin puiden takaa haitaten kovasti näkyvyyttä tietokoneen näytöllä. Arvailuksi melkein menee. Onneksi osaan kirjoittaa lähes sokeasti kymmenellä sormella. Aika nopeastikin.

Lukaisin siis nopeasti myös fb-seinäni. Opiskelutoverini Pasasen Tiinan (erinomainen jalkapalloilija muuten) postaus Romelu Lukakusta sai minut klikkaamaan sisään hänen koskettavaan tarinaansa. Romelun siis – Tiinankin tarina tosin olisi varmaan koskettava joutuihan hän pelaamaan futista aikakaudella, jolloin naisjalkapalloa ei arvostettu juuri lainkaan. Tiinankin tarina voisi olla opettavainen tämän päivän ”helmareille” ja sinne pyrkiville.

Lukakun koskettavaa tarinaa lukiessani, huomaan vertaavani omaa 1960-luvun lapsuuttani hänen 1990-luvun lapsuuteen. Mikkeli – Anderlecht all night long. Mistähän tuokin tuli?

No siis, asiaan eli siihen, että kurjuus on suhteellista ja absoluuttista – kummatkin meistä kärsivät juoksevan veden puutteesta, ajoittaisesta köyhyydestä, (iso)vanhempien kärsimyksistä ja irrallisuuden tunteista. Minullakaan ei ollut varaa kunnon nappiksiin tai nahkapalloon eikä minulla ollut pelikavereitakaan enkä voinut kuin haaveilla, että pääsisin kaupunkiin joukkueeseen pelaamaan sieltä pieneltä maaseutukylältä. Vasta 14-vuotiaana pelasin ensimmäisen kauden oikeassa juniorijoukkueessa.

No, ei minusta toki Romelu Lukakua tullutkaan, joka pelasi 16-vuotiaana Anderlechtin ykkösjoukkueessa, minkä oli luvannut pikkupoikana isoisälleen ja äidilleen, joka oli joutunut laimentamaan maitoa vedellä perheen ollessa puilla paljailla. Muistin, miten olin itse joutunut menemään kauppaan, jossa meillä oli tili, maksamaan laskua, johon äidin rahat eivät riittäneet. Hän ei itse ilennyt sitä tehdä, joten laittoi pikkupojan matkaan.

Ymmärsin kuitenkin, kuten pikku Romelu, että äiti kärsi valtavasti tuosta tilanteesta, jossa hän joutui laittamaan 7-vuotiaan reilun kahden kilometrin matkalle kauppaan ja kohtaamaan sen häpeän, jonka siellä kauppiaan rouvalta saisi osakseen. Myönnettävä on, että kauppiaan rouvakin ymmärsi pikkupojan tuskan ja tilanteen epämiellyttävyyden, kun sopersin, että ”loput tulevat kyllä ensi viikolla”…

Lukiessani Romelun tarinaa itkua pidätellen huomaan, että yksi ero meillä kuitenkin ehkä on. Siis sen lisäksi, että Lukakusta tuli huippupelaaja, joka näissä MM-kisoissa siirtyi kaikkien aikojen maalintekijäksi Belgian MM-historiassa.

Mutta 16-vuotiaana, joka oli Lukakun tarinan kliimaksi ja käännekohta, jossa huono muuttui hyväksi, minäkin debytoin Suomen SM-sarjassa Mikkelin Pallo-Kissojen puoliammattilaisjoukkueessa ottelussa Lahden Reipasta vastaan ikimuistoisessa Kisapuistossa.

Kaikki tuntui silloin minustakin mahdolliselta ja olin ylpeä siitä, että olin pystynyt omalla ahkeruudellani ja sisukkuudellani raivaamaan tien ihailemani joukkueen pelaajaksi. Äiti ja isä saattoivat olla minusta ylpeitä – isoisä oli silloin jo juonut itsensä hengiltä enkä tiedä, olisiko hän ollut ylpeä jalkapalloilevasta pojanpojastaan. En oppinut tuntemaan häntä niin hyvin.

Mutta tämä ei ollut tarinan opetus, vaan se, että kongolaistaustaisen, mutta belgialaiseksi itsensä vahvasti tuntevan Romelu Lukakun uran polttoaineena – aivan kuten Zlatan Ibrahimovicinkin (ks. alla) – oli katkeruus tai katkeruudesta kirvonnut mahtava polttoaine, joka sai heidät kummatkin yrittämään kaikkensa.

Tällainen tarina liikuttaa, koska samalla me lukijat tiedämme, että tuo sama katkeruus ei auta niitä tuhansia tai jopa miljoonia tai ehkäpä kymmeniä ja satoja miljoonia pikku jalkapalloilijoita tässä maailmassa. Romelun ja Zlatanin tarinoita lukiessamme voimme kuitenkin hetken uskoa siihen lupaukseen, joka sisältyy itselle tai äidille ja isoisälle vannottuun valaan elämän heikolla hetkellä.

Ilman näitä katkeruudesta kimmonneita onnistumistarinoita ei olisi lupausta, joka perustuu ajatukseen siitä, miten oma ahkera työ johtaa lopulta menestykseen. Itse ymmärsin lukuisten sairastumisten, loukkaantumisten ja epäreilun kohtelunkin jälkeen, että katkeruuteni ei jaksa siivittää minua rääkkäämään enempää itseäni jalkapallokentillä. Minulla olikin toinen mahdollisuus, mitä Lukakulla tai Ibrahimovicillä ei ehkä ole ollutkaan.

Mihin tämä johtaa, ja minkä asian minä kuvittelin ymmärtäväni Barack Obaman tavoin? Ehkä oli niin, että Obama tunsi erittäin hyvin sen katkeruuden luonteen, joka johti keskilännen valkoihoisen työväenluokan äänestämään epätodennäköisintä mahdollista ehdokasta eli newyorkilaista republikaanimiljardööriä ennemmin kuin heitä loogisemmin tukevia ay-liikkeenkin kanssa kaveeranneita demokraatteja.

Toki hänkin oli myöhässä, mutta ymmärsi kuitenkin aika nopeasti. Meillä Suomessahan ymmärtäjiä on hyvin vähän edelleenkin. Kirjailija Pirjo Hassinen on yksi harvoista. Hänhän on kuvannut parissakin kirjassaan tätä katkeruutta, joka syntyy sekä tavallisten ihmisten arvokkaan elämän mahdollisuuksien kaventumisesta ja hyvinvointivaltion lupausten romahtamisesta henkilökohtaisella tasolla.

Politiikkaan tämä katkeruus on kanavoitunut sekä ”nyrkkeilysankareiden” että ”sampoterhojen” kautta, joista jälkimmäiset valitsivat puolueensa myös siksi, ettei vanhoissa puolueissa ole ollut tilaa uusille ajatuksille eikä varsinkaan uusille ihmisille ilman pitkää ja uuvuttavaa valtataistelua puolueiden sisällä. Pienessä mittakaavassa vanhat puolueet – vihreätkin mukaan lukien – ovat tästä näkökulmasta katsottuina kuin norsut ja aasit Amerikassa trumpilaisten mielestä.

Suomi ei onneksi ole kuin Amerikka, sillä muutoin meillä olisi Timo Soini presidenttinä, jolla tosin ei olisi samanlaista valtaa kuin Trumpilla. Katkeruus laimenee, kun katkerille annetaan valtaa – se huomattiin Suomessa jo 1920-luvulla. Katkeruuden artikulaatio saattaa kuitenkin johtaa myös tarpeellisiin uudistuksiin, joita ei olisi muutoin tehty. Näin taitaa käydä Suomessakin, kuten kävi tiedostavan nuorison hurahtaessa stalinismiin vajaa 50 vuotta sitten.

Juhana Vartiaisen ajama aktiivimalli tai Jari Ehrnroothin hyvintoimintavaltio – kummatkin muuten löytäneet linjansa ja paikkansa ahtaaksi käyneen poliittisen kotinsa ulkopuolelta – yrittävät heikkouksistaan huolimatta rakentaa jotakin sellaista, mitä moni meistä ei ole ymmärtänyt. Oletan, että ainakin piilotetun katkeruuden ovat hekin kääntäneet erittäin aktiiviseksi ja pelottomaksi toiminnaksi hyvin perusteltujen näkemystensä puolesta.

Helppoa tai ainakin tutkimukseen perustuvaa pitäisi olla sen, että kaikenlainen aktiivisuus on passiivisuuteen sysätylle hyväksi. Silti kumpaakin erittäin hyvin asiansa perustelevaa tutkijataustaista ihmistä vastustetaan fiksujenkin ihmisten toimesta hyvin intuitiivisesti nopean ajattelun aivotoimintoja käyttäen.

Vartiainen ei ehkä täysin ymmärrä, että aktiivisuuden ei tarvitse olla palkkatyötä, vaan harrastuksia ja vapaaehtoistoimintaa, jossa saa elämyksiä, vahvistaa identiteettiä, toimii yhteisöllisesti ja rakentaa toimijuutta.  Ehrnroothin musta aukko saattaa olla siinä, ettei hän näe riittävän selvästi merkityksellisten kokemusten suurta voimaa korostaessaan yksilön vastuuta omasta terveydestään ja elämästään, vaikka itsekin lienee ”liikuntakäännynnäisiä”.

Selvää tietysti on, että aktiivisuuden lisäksi (palkka)työn tuottaman lisäarvon laskentatapoja ja yleisemminkin ansaintalogiikkoja on myös radikaalisti muutettava, kuten esimerkkini asiantuntijatyön epäreiluudesta kirjoitukseni alkupuolella osoitti.

Olisiko kuitenkin niin, että ilman yksittäisten (katkeroituneiden) ihmisten aktiivisuutta näitä epäreiluuksia ei voi muuttaa vain odottamalla, että poliitikot hoitavat hommat.

(Tässä välissä mainittakoon kirjoitukseni vakavahkoon sävyyn ja kulkuun sinänsä kuulumattomasti, että olen mökin uudistetussa vessassa lueskellut hykerrellen Timo J. Tuikan hulvatonta ”huussikirjaa” nimeltä Täysistunto, jossa tuo Jari Tervon Kekkosohjelmasta tutuksi tullut kommentaattori laskettelee humoristisesti päteviä totuuksia suomalaisesta yhteiskunnasta, yliopistosta kuin urheilustakin. Timo tuntuu itse ratkaisseen epäreiluusongelman ryhtymällä kirjoittamisen sekatyömieheksi.)

Katkeruuden – toiselta nimeltään näyttämisen halun – merkitystä ei olekaan täysin ymmärretty. Jos kaikki on liian helppoa ja jos aina on opittu syyttämään toisia siitä, ettei itse pärjää, niin positiivista katkeruutta ei Romelu- tai Zlatan-pojan tavoin synny.

”Minä näytän teille vielä” –mentaliteettia tarvitaan varsinkin yhteiskunnallisten murrosten kausina. Ideaalitilanteessa yhteiskunta uudistuisikin niin, että katkeruutta joutuisivat kokemaan koulutetut ja hyväosaiset, joilla olisi resursseja rakentaa jotakin todella uutta. Ja ovathan Nokian insinöörit ja irtisanotut toimittajatkin kehittäneet jo vaikka mitä.

Katkeruus on kuitenkin hankala polttoaine. Vaikka itsekin tunnistan – ja tiedän suuren joukon ystäviänikin – tunnistavan hyvin sen, miten heitä on ajanut eteenpäin jonkinlainen epäoikeudenmukaisuus ja katkeruuskin, kun lapsena eli kouluttamattomien vanhempien lapsena maaseudulla ja joutui raivaamaan tiensä oppikoulujen ja ylipistojen kautta hyviin asemiin, joissa nyt vaikuttaa.

He eivät missään nimessä halua, että omat lapset joutuisivat motivoimaan itseään niin brutaaleilla ja konkreeteilla tavoilla kuin oman taustan tai olosuhteiden häpeämisellä. Tämän vuoksihan me aina lapsuutta muistellessamme sanomme ”ettei muillakaan ollut enempää”, vaikka joillakin oikeasti olikin. Vaikka se sisävessa, joka Räikkösen Kimiltäkin puuttui ja jonka puute on häntäkin saattanut urallaan auttaa näyttämään, mistä se renki …..!

Katkeruus on piilotettuna vahva ”sisäinen motivoija”, mutta iholle tullessa se syrjäyttää, leimaa ja vie menestymisen mahdollisuudet. Siksi sitä on niin vaikea hyväksyä ja ymmärtää – kukaan ei ennen jytkyä tai Trumpia oikeasti puhunut katkeruudesta sen enempää Suomessa kuin Amerikassakaan. Kukaan ei tutkinut sitä, kukaan ei valtamedioissa kertonut siitä. Ja siksi me liberaalit demokraatit tulimme yllätetyiksi housut kintuissa niin vuoden 2011 Suomen jytkyssä kuin USA:n vuoden 2016 presidentin vaaleissakin.

Tänä aamuna siis lopulta ymmärsin 55-vuotiaan työttömän katkeruudesta jotakin, kun hän kaiken oikein tehtyään tulee petetyksi. Ja ymmärsin sen, miten katkeruus omaan olemukseen ja taustaan liittyvästä todella epäreilusta syrjinnästä saattaa johtaa positiiviseen tarinaan Romelu Lukakun tapauksessa.

Rasistinen tai muu taustaan tai olemukseen liittyvä syrjintä on viime vuosina tullut paremmin huomioiduksi, mutta paljon huonommin tunnistetaan sitä syrjintää, joka kohdistuu ihmisiin, jotka ovat tehneet kaiken oikein ja ahkerasti, mutta ovat silti jostakin syystä syrjäytyneet työelämästä. Sellaisen ihmisen on vaikea kokea positiivista katkeruutta, joka johtaisi rakentaviin ratkaisuihin omassa elämässä.

Sellaisen ihmisen yksi, mutta ei ainoa mahdollisuus, on äänestää helppoheikkejä, jotka osoittavat edes jonkun syyllisen heidän ahdinkoonsa, kun oman häpeän kestäminen on mahdotonta. Pahinta kuitenkin on se, että tämä häpeä ja sen pelko estää yrittämisen. Ja kaikkein ikävintä on, että tämä yrittämisen pelko ja toivottomuus saattaa periytyä – edellinen tai sitä edellinen sukupolvi saattoi olla se kovasti yrittänyt ja silti epäonnistunut. Lapset ja lapsenlapset saattavat periä pelon yrittämistäkin kohtaan, koska se kuitenkin johtaa samaan kuin (iso)vanhemmilla. Tästä Robert Putnamkin puhui.

Aktivointityössä riittää sarkaa, sillä kyllä meidän täytyy tehdä kaikkemme, että jokainen lapsi uskoisi unelmaansa Romelu Lukakun tavoin.

Lukakua eivät auttanee koulukuraattorit tai –psykologit eikä asiasta puhuminen kavereiden kanssa tai julkisuudessa. Suomessa Romelu olisi todennäköisesti saatu luopumaan järjettömästä lupauksestaan, koska se aiheutti hänelle selvästi psyykkisiä ongelmia.

Kaikkein karmeinta meidän nykysuomalaisten onkin kestää se, että katkeruus pitäisi kätkeä sisään, jotta se Romelu Lukakun tavoin johtaisi tavoitteen asettamiseen ja äärettömän ahkeraan työhön tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Vain näin katkeruus kanavoituu positiivisesti.

Itsekin huomasin viidenkympin tienoilla, että minulta alkoi puuttua motivaatio maailman parantamiseen. Kun eräs arvostamani kollega kehui päässeensä ”vanhemman valtiomiehen” tehtäviin, jossa palkka oli hyvä ja vastuuta ei nimeksikään, niin ymmärsin, että sellainen leppoisa tulevaisuus olisi minullakin edessä ellen tekisi jotain muutosta elämässäni. Tarvitsin ”katkeruutta” elämääni.

Lukakun ja 55-vuotiaan vantaalaismiehen tarinat kuvaavat katkeruuden kaksia kasvoja. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että pikku-Romelun katkeruus olisi tuhoisaa ja koulutetun ikämiehen katkeruus voisi johtaa johonkin positiiviseen lopputulemaan.

Hyvässä tarinassa epätodennäköinen kuitenkin kääntyy todeksi sankarin ylitettyä itsensä. Romelu Lukaku teki toiveestaan totta, mutta vantaalaismiehen tarinasta olen lukevinani alistumista ja syyn vierittämistä ”yhteiskunnalle”. Ja vaikka syy onkin yhteiskunnassa tai maailmassa, niin se tuskin ehtii 55-vuotiasta enää auttamaan viisailla päätöksillään.

Tämän siis ymmärsin tänä aamuna ja se auttoi minua hyväksymään sen, että maailman ja jalkapallon epäreiluudesta huolimatta aina tulee uusia ”otteluita”, joissa nyt hävinnytkin voi onnistua. Romelu Lukaku kiteyttikin tarvittavan asenteen oivallisesti: ”Älä lyö vetoa nälkäisen pojan kanssa!”

Jälkikirjoitus

Saksa-Ruotsi –ottelun loppuminuutit aiheuttivat minussa katkeran reaktion, joka on hyvin epätyypillistä minulle. Minähän en fanita mitään joukkuetta, vaan katson pelejä analyyttisesti ja yrittäen oppia jotakin tästä maailman hienoimmasta ja epäreiluimmasta pelistä. Joskus kuitenkin ”kuppi menee nurin”.

Raivosin ruotsalaisille typeristä ratkaisuista ja kirosin saksalaisia epäreilusta pelistä. Viime kisoissahan ylistin saksalaisten taktista neroutta ja myös henkistä vahvuutta, josta saattoi lukea arvostavan ja ylpeästi nöyrän suhteen jalkapallopeliä ja –pelaajia kohtaan (ks. alla).

Ruotsi-ottelussa saksalaiset pelasivat kuitenkin ”likaisesti” lähes koko pelin ajan. Vaikka epäilen vahvasti, ettei VAR (videotarkistus) ratkaise jalkapallon ongelmia, niin saksalaiset kyllä rikkoivat ruotsalaisia kahdessakin tai oikeastaan kolmessa maalintekotilanteessa, joista olisi ainakin pitänyt antaa varoitukset ja ehkä jopa rankkari.

Huomaan, että oikeudenmukaisuus tai reiluus on kuitenkin se arvo, joka on minulle se pyhin asia jalkapallossakin. Saksalaiset rikkoivat sen omalla tavallaan ja ruotsalaiset omallaan. Ruotsalaisiahan minä kirosin siitä, että he valitsivat taktiikakseen tukkia maalintekosektorin isolla joukolla isoja miehiä ja antoivat saksalaisten vajaalukuisenakin keskittää maalille. Pelkäsin, että lopulta taktiikka ei kuitenkaan kestä – ja näin kävi.

Pelin jälkeisiä tapahtumia en seurannut, iskin telkkarin kiinni ja päätin pitää paussin futiksen seuraamisessa. ”Olin katkera, ja siksi näin”. On niin löysää sanoa, että en ole katkera, mutta kuitenkin…

Belgian otteluita en ole uskaltanut katsoakaan, koska olen pettynyt jo kaksissa kisoissa joukkueen surkeaan taktiikkaan. Romelu Lukaku on myös pelannut aiemmissa kisoissa huonosti. Pelistä on puuttunut jotakin. Olisiko ollut niin, että Romelu oli liian tyytyväinen, kun oli saavuttanut henkilökohtaisesti sen, minkä isoisälleen ja äidilleen oli luvannut?

Näissä kisoissa nähdään, onko Lukaku ja Belgian koko joukkue antanut hiljaisen lupauksen tuolle kansallisista ja globaaleista ristiriidoistakin kärsivälle maalle? Se voisi olla symbolisestikin oikein.

Aiheeseen liittyvää

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2017.  Minä, Jari & Pekka: Kekkosen vai Koiviston pojat? (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/31/mina-jari-pekka-kekkosen-vai-koiviston-pojat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 31.12.2017.

Tiihonen  A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen  A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Ansaittua vai ei? Mitä tarkoittaa, kun ansaitsimme voiton – tai tappion? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Ansaittua-vai-ei.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Kuka on voittava pelaaja eli voiko yksittäinen pelaaja vaikuttaa joukkueen tulokseen? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Kuka-on-voittava-pelaaja-eli-voiko-yksitt%C3%A4inen-pelaaja-vaikuttaa-joukkueen-tulokseen.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Love hurts, trust kills – sosiaalinen pääoma ja amerikkalainen unelma. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Lovehurts.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Onko Suomi kuin Amerikka? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/OnkoSuomiAmerikka.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kaikki haluaisivat olla hyviä ihmisiä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Hyvi%C3%A4ihmisi%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Rajatilallisia tulkintoja kuplaunioneista. (http://www.miksiliikun.fi/2015/06/11/rajatilallisia-tulkintoja-kuplaunioneista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.6. 2015.

Tiihonen A. 2015. Mielipahasta, katkeruudesta, sananvapaudesta ja niiden ongelmallisuudesta. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Mielipahakommentti_Kaaro2015.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.