Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus

MM-kisojen selostukset ovat täynnä erilaisia tilastotietoja. ”Se ja se joukkue ei ole koskaan hävinnyt ottelua tälle toiselle joukkueelle, kun ne ovat kohdanneet toisensa Amerikan mantereella lauantai-iltapäivällä yli 20 Celsius-asteen lämpötilassa ja kun tuomarina on ollut italialainen oikeudenjakaja” on tilastollisesti lähes yhtä todennäköisesti ottelun lopputulokseen vaikuttava asia kuin se, että joidenkin maiden joukkueet ovat MM-kisojen pitkässä historiassa pelanneet jollakin tietyllä tavalla. Jälkimmäisiä tilastoja kuulemme ennen jokaista ottelua ja tuntuu siltä, että uskommekin niihin. Onko tilastoilla merkitystä, mitä niistä voi ja kannattaa lukea ja vielä: mitä tilastotieteen avulla voi osoittaa ja mitä ei?

Tässä blogissani arvioin kahden tilastotieteilijän kirjoittamaa jalkapalloanalytiikan kirjaa Numeropeli ja pohdin samalla yleisemminkin tilastojen asemaa jalkapallossa ja urheilussa laajemminkin. Tilastoillahan on erittäin suuri rooli ”urheilupuheessa” ja niihin on helppo tukeutua, koska ne edustavat eräänlaista faktapankkia, josta kukin voi tulkita omalla tavallaan todellisuutta. Tilastotieteellä on kuitenkin tarkemmat kriteerit ”totuuden” suhteen. Niitä siis arvioin em. kirjan muutaman esimerkin kautta. Lopuksi pohdin omaa veikkaustani MM-kisojen alkulohkon tuloksista suhteessa todellisuuteen.

Vaikuttaako siis maajoukkueiden koko otteluhistoria jotenkin tähän päivään asti, vaikka pelaajat, valmentajat ja jopa suuri osa katsojistakin ovat aivan eri ihmisiä kuin vuosikymmeniä sitten? Näissä kisoissa on eniten julkisuudessa puhuttu vuoden 1950 MM-kisojen loppuottelusta, jossa Brasilia hävisi Uruguaylle kisojen viimeisessä ottelussa ja menetti lähes varman maailmanmestaruuden. Brasilian valmentaja Luis Felipe Scolari on toki voinut vajaa parivuotisena traumatisoitua tästä tapahtumasta ja tiedetäänhän hyvin sekin, että koko kansakunta voi traumatisoitua niin, että jopa sata vuotta vanhat asiat vaikuttavat voimakkaasti ihmisiin. Suomen sisällissota lienee meille tutuin esimerkki tästä ilmiöstä. Varmaan monet ajattelevat, että Suomen lätkämaajoukkuekin on kärsinyt Ruotsi-traumasta, vaikka kovin hyviä, tilastollisesti kestäviä, perusteita tällaiselle ajattelulle ei olekaan (tästä enemmän blogissani:http://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/)

Tilastot MM-kisoissakin ovat usein ”tilastollisesti” (tilastotieteellisesti) aika kestämättömiä. Ensinnäkin aineistot ovat varsin pieniä – parhaimmillaan maajoukkueet ovat voineet pelata vastakkain joitakin kymmeniä kertoja kymmenien vuosien aikana. Tilastotieteilijä kaipaisi suurempaa otosta eikä kovin kestävää ole sekään, että verrataan keskenään eri joukkueita, jotka vain ovat pelanneet tietyn lipun alla. Parempaa aineistoa saadaan, jos verrataan näitä nykyisiä joukkueita keskenään, mutta ne ovat pelanneet keskenään todella vähän otteluita, vaikka olisivat olleet samassa karsintalohkossakin, joten tilastollisesti ne ovat lähes sattuman arvoisia. Tämä on siis aivan eri asia kuin kokemus, muisto tai miksi tätä subjektiivista puolta kutsutaankaan ja sen merkitystä en halua kiistää. Mutta tilastotiedettä se ei ole, jos niiden perusteella lasketaan ennustuksia tai todennäköisyyksiä.

Jos tilastotieteilijät voivat todeta, että yhden ottelun voittajan veikkaaminen kahden suurin piirtein samantasoisen – esimerkiksi Valioliigaseuran – joukkueen kesken on about 50-50, niin MM-kisatasolla tämä tilastototuus ei voi kovin paljon muuttua. Itse asiassa jalkapalloa tutkineet tilastotieteilijät Chris Andersson ja David Sally ilmaisevat sattuman todennäköisyyden näin:”Puolet näkemistämme maaleista, puolet syntyneistä lopputuloksista eivät johdu taidosta ja kyvykkyydestä vaan sattumasta ja onnesta” (Andersson ja Sally 2013, 48). Arkiajattelu haraa tätä totuutta vastaan, mutta jos ottelun lopputuloksen tai edes voittajan veikkaaminen ei olisi näin vaikeaa, niin veikkaustoiminnan kaupallinen ylläpitäminen ei voisi olla kannattavaa liiketoimintaa. Jokainen joka on tehnyt jonkun MM-kisaveikkauksen varmaan tietää, miten vaikeaa MM-kisojen voittajan veikkaaminen on. Saati yhden ottelun.

En missään nimessä tyrmää kokemusten – hyvien tai huonojen tai muuten merkityksellisten – vaikutusta ihmisten toimintaan. Päinvastoin. Niiden taustalla eivät kuitenkaan ole tilastolliset tosiseikat, vaan jotkut aivan muut inhimilliseen toimintaan vaikuttavat tekijät. Aivan varmasti Suomen kokemilla tappioilla Ruotsille jääkiekossa on merkitystä suomalaisille ja Suomen joukkueille myöhemminkin, mutta yhtä hyvin Ruotsiin vaikuttaa se, että Suomi on useinkin nöyryyttänyt ruotsalaisia kaukalossa. Tilastotieteen keinoin tätä vaikutusta on kuitenkin vaikea todentaa.

Edellä mainitut tilastotieteilijät Anderson ja Sally kuitenkin yrittävät osoittaa monia jalkapalloa koskevia myyttejä vääriksi kirjassaan Numeropeli, jonka alaotsikko ”Luulet ymmärtävästi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään”, paljastaa tilastotieteilijöidemme yhden intention. He yrittävät aika provosoivastikin osoittaa olevansa korvaamattomia nykyjalkapallolle ja sen kehittämiselle. Tämä antaa kirjalle jäntevyyden, mutta johtaa väistämättä myös ajattelemaan, että esimerkiksi Ylen MM-studion asiantuntijat vertautuvat ”suoneniskijöihin” tai aikaan ennen Martti Lutherin ”uskonpuhdistusta”, koska he eivät selvästikään ole perillä juuri näiden tilastotieteilijöiden sofistikoituneista analyyseista, joita he kutsuvat yleisnimellä ”jalkapalloanalytiikaksi”.

Kirja on tehty myös maallikkojen luettavaksi, mutta varmaankin ennen kaikkea valmentajien, managerien ja seurajohtajien silmien avaamiseksi (ehkä myös markkinoidakseen omaan osaamistaan kirjoittajat ovat kirjoittaneet kirjan näin provosoivasti). Onkin sekä jalkapallotieteen, valmennuksesta vastaavien että jalkapalloa seuraavien etu, että katsotaan tarkasti, mitä tilastotieteilijät väittävät kirjassaan. He etenevät jossakin määrin historiallisesti esitellessään jalkapallon ja osin muiden lajien tilastoinnin ja niiden analysoinnin sekä käytännön hyödyntämisen historiaa. Tämä antaa hyvän perspektiivin tilastojen käytölle jalkapallossa ja urheilussa.

Lukijan on kuitenkin oltava tarkkana, ettei siirrä joskus aiemmin tehdyistä pelianalyyseista totuuksia tähän päivään. Kirjoittajat eivät nimittäin aina ole itse kovin tarkkoja tässä suhteessa, koska he keskittyvät niin tarkasti tilastoihinsa eivätkä huomaa jalkapallon pelaamisessa ja taktiikassa tapahtuneita muutoksia, jotka tietysti vaikuttavat tilastoihin tai niistä tehtyihin tulkintoihin. Itse en esimerkiksi uskoisi kovin paljon tilastoihin, jotka on tehty 1960- tai edes 1990-luvulla, koska jalkapallon peliajatus on kehittynyt tai muuttunut niin paljon, että se väistämättä vaikuttaa hyvästäkin tilastomateriaalista tehtyihin tulkintoihin. Näissä kisoissa on esimerkiksi tehty yllättävän paljon maaleja, vaikka yleinen trendi on jalkapallon alkuajoista lähtien mennyt vähämaalisempaan suuntaan. Olisikin kiinnostavaa tietää, mitä futiksessa on nyt tapahtunut tai tapahtumassa tässä suhteessa. Tähän kirja ei tietenkään anna vastausta, vaikka se moneen muuhun asiaan yrittääkin vastata.

Kirja on viihdyttävä kooste jalkapallomyyttien tilastollisesta purkamisesta hiukan samaan tapaan kuin TV-sarjassa ”Myytinmurtajat”. Kirjassa lähdetään käsittelemään vahvoja uskomuksia, joita usein kuvataan verevästikin kokemuksellisesti – ja osoitetaan tilastojen avulla vääriksi. Nämä ”uskonpuhdistajat” haluavatkin avata silmämme, joten kohteeksi valikoituu heti aluksi kaksi vahvaa uskomusta eli ”joukkue, joka tekee maalin, päästää myös todennäköisesti itse maalin omiin” ja että ”kulmapotkut ovat vaarallisia ja johtavat maaliin”. Katsotaan, miten tilastotieteilijät kumoavat nämä uskomukset.

Tämä ensimmäinen uskomus kumottiin tutkimuksella, jossa tutkijat Ayton ja Braennberg olivat analysoineet 127 valioliigan ottelua, jotka päättyivät 1-1 tasapeliin ja merkitsivät muistiin, milloin avausmaali ja tasoitusmaali oli tehty. He jakoivat ensimmäisen maalin jälkeen otteluajan neljään neljännekseen. Jos joukkue siis meni johtoon 10. minuutilla, ottelun loppuaika jaettiin neljään kahdenkymmenen minuutin neljännekseen. Tulokseksi saatiin kuvio (s. 31), joka osoitti, että 1. neljänneksellä tehtiin noin 18% tasoitusmaaleista, 2:lla 28%, 3:lla 25% ja viimeisellä 32% eli väite osoittautui kirjoittajien mielestä täysin vääräksi.

Jos olisin ollut kyseisen tutkimuksen ohjaaja tai tarkastaja, olisin ehkä tehnyt muutaman tarkentavan kysymyksen ko. tutkijoille, mutta myös kirjan tekijöille. Ensiksi kysyisin, miksi tutkijat ovat valinneet aineistoksi vain ottelut, jotka päättyvät 1-1 tasapeliin, vaikka arkikokemus tuntuisi osoittavan, että ko. väite pätee paremmin otteluihin, joissa tehdään paljon maaleja. Tilastollisestikin on todennäköisempää, että mitä enemmän ottelussa tehdään maaleja, sitä useammin ne tehdään vastustajan maalin jälkeen aika nopeaan tahtiin (sosiaalipsykologisesti ajattelisin, että maalin jälkeen seuraavat viisi tai ehkä kymmenen minuuttia ovat sellaisia, joihin vastustajan maalilla on vaikutusta). Olisin ehdottomasti vaatinut paremmin sopivan aineiston tähän tutkimukseen. Tätä aineistoa olisin pitänyt tarkoitushakuisena. Sitä paitsi se arkinen kokemus, jonka pohjalta tätä tutkimusta on lähdetty tekemään ei todennäköisesti koske 1-1 otteluita, vaan otteluita, joissa juuri maalin tehnyt joukkue päästää heti maalin, jolla se häviää ottelun tai menettää jatkopaikan tasapelin takia.

Vaikka harvoin voin pahoin futisottelun jälkeen, niin Kreikka-Norsunluurannikko –ottelun jälkeen -. ja aikanakin – voin fyysisesti pahoin. Syy oli se, että näin heti alusta lähtien, että Kreikka tulee voittamaan ottelun, vaikka toivoinkin afrikkalaisten taitureiden voittoa. Pelaajien ruumiinkieli ja sitoutuminen yritykseen viestivät vahvasti sitä, että kreikkalaiset tekevät voittomaalin tai pikemminkin, että norsunluurannikkolaiset eivät kykene puolustamaan tasapeliä tarpeeksi. Kreikkalaiset eivät toki tehneet voittomaaliaan heti 1-1 tasoituksen jälkeen, vaikka tilaisuuksia toki oli. Mutta välipointtini siis on, että juuri tällaiset tilanteet jäävät ihmisten mieliin, eivät yhdentekevät 1-1 –tasoitukset peleissä, joissa tasapeli voi olla hyvä tulos kummallekin joukkueelle.

Vaikka harhauduinkin kokemusten tulkintaan, niin edellinen kritiikkini koski puhtaasti tilastotieteellistä aineisto-ongelmaa – aineiston olisi ehdottomasti pitänyt sisältää otteluita, jotka päättyivät muuten kuin 1-1 –tulokseen, vaikka sellaisia on tietysti helpoin tutkia. Tutkijan välihuomio: nykyajan tieteellisen tutkimuksen hyvin yleinen ongelma onkin se, että tutkitaan vain ilmiöitä, joita on tutkittu jo aiemmin ja joita on metodisesti helppo tutkia. Monimutkaiset ilmiöt ja haastavat aiheet jäävät tutkimatta. Tässäkin tutkijat olivat varmaan katsoneet liian vaikeaksi asetelman, jossa olisi ollut liikaa muuttujia.

Toinen kysymykseni koskee tulkintaa, joka näyttää em. esimerkin valossa ihan järkevältä eli jaetaan avausmaalin jälkeinen aika neljään yhtä suureen osaan. Mutta entä jos avausmaali tehdään ottelun viimeisillä minuuteilla – viimeinenkin kvartaali tuntuu samalta kuin toinen maali olisi tehty heti ensimmäisen jälkeen. Yhtä lailla ongelmallista on väittää, että 19 minuuttia myöhemmin tehty maali olisi tehty heti ensimmäisen jälkeen. Ajan jakaminen neljään yhtä suureen osaan on täysin subjektiivinen valinta, jolle ei ole perusteita ko. kysymyksen ratkaisemiseksi. Vaihteluväli nopeasti syntyneen tasoituksen suhteen on muutamista (kymmenistä) sekunneista lähes jopa 23 minuuttiin – todellisuutta ei voi manipuloida näin paljoa, jotta voisi todistaa väitteensä oikeaksi. Missähän ovat olleet ko. tutkimuksen tarkastajat ja millä perusteilla kirjan kirjoittajat ovat ottaneet argumenttinsa perustaksi näin heppoisesti suunnitellun tutkimuksen? Ikävä sanoa, mutta tällä tutkimuksella tuota myyttiä ei kyllä murreta.

Entä kulmapotkujen vaarallisuus tai vaarattomuus, miten sen tilastotieteilijät osoittavat? Valioliigan 1134 kulmapotkulla 134 ottelussa kaudella 2010-2011. Tuloksena oli, että vain joka viides kulmapotku johti maalilaukaukseen (oletan, että tässä ovat mukana myös pukkaukset, selkäosumat jne., jotka ovat menneet maalia kohti) ja näistä maalilaukauksista vain joka yhdeksäs meni maaliin. Tekstistä ei suoraan selviä, miten monta kulmaa tarvitaan yhteen maaliin (oletan, että 1 maali/45 kulmaa kohti, mikä tuntuu aika pieneltä määrältä), sen sijaan se ilmaistaan näin ”Yksinkertaisemmin ilmaistuna keskimääräinen valioliigajoukkue tekee maalin kulmapotkun seurauksena kerran kymmenessä ottelussa” (s. 34). Tämäkö on yksinkertainen ilmaisu tilastotieteilijälle – huhhuh.

Hiukan koukeroisestihan tuo on ilmaistu edelleen, mutta parista kuviosta (s. 32) selviää, että kulmapotkujen määrän lisääntyessä myös maalilaukaukset lisääntyvät aika lineaarisesti eli mitä enemmän kulmia sitä enemmän maaliin kohdistuvia laukauksia. Sen sijaan näyttäisi siltä, että maalien määrä ei lisäänny niin paljon kulmapotkujen määrän lisääntyessä, mutta huomionarvoista lieneekin se, että maalin syntyminen on melko todennäköistä jo ensimmäisen kulman jälkeen. Tätä tutkijat eivät kommentoi, vaikka sen selittäminen olisikin kiinnostavaa.

Joka tapauksessa näiden tilastojen perusteella kirjoittajat ovat vakuuttuneet siitä, että toppareiden ei kannata nousta vastustajan maalille maalintekoon, koska riski vastahyökkäykseen on mahdollista. He suosittelevatkin lyhyttä kulmaa ja pallon hallintaa (s. 35). Näihin suosituksiin heillä ei tosin ole esittää mitään tilastoja, vaan ne perustuvat pelkkään edellisten laukaus- ja maalitilastojen kautta oletettuun tilanteeseen. Tilastotieteilijöiden mukaan on siis väärä luulo, että kulmapotkut olisivat vaarallisia. Niistä ei synny maaleja kovin usein, kuten edellä oli osoitettu.

Tähän kulmapotkuproblematiikkaan on puututtava vakavammin, koska sen kautta avautuu laajempi näkymä koko jalkapalloon ja sen pelaamiseen. Edellähän tilastotutkijat olettivat, että kulmapotkuja hankitaan, koska oletetaan niiden olevan tehokkaita maalien tekemisen välineitä. Lopputulema osoitti, että ne eivät sitä olisi, mutta niitä ei kuitenkaan verrattu mihinkään muuhun pelitilanteeseen tai reaaliseen vaihtoehtoon. Muutamia kysymyksiä ja pohdintoja on pakko esittää yleisemmällä tasolla.

Miten kulmapotkun merkityksen voi kaventaa vain siihen, miten usein niistä tehdään maaleja? Kulmapotkujahan hankitaan, jos ei yksinkertaisesti saada (miten senkään erottaa hankitusta?), myös aivan muista syistä kuin maalintekotarkoituksessa. Ensinnäkin kulmapotkun aikana vastustaja ei voi tehdä maalia, saadaan lepotauko ja päästään kuitenkin maalintekoalueelle ilman suurta ponnistusta. Se voi olla puolustusta yhtä paljon kuin hyökkäystä riippuen ottelun pelitilanteesta.

Jos siis haluttaisiin tietää tilastollisesti pätevästi ja käytäntöä hyödyttävästi kulmapotkujen merkitys tai sen hyvyys/huonous suhteessa toiseen vaihtoehtoon, niin aineiston rajaus olisi tehtävä paljon tarkemmin kuin edellä. Ensinnäkin mukaan olisi otettava vain ne kulmat, jotka hyökkäävä joukkue on aidosti hankkinut tilanteessa, jossa pelaajalla oli olemassa toisena vaihtoehtona jatkaa peliä jollakin muulla tavalla eli etenemällä, syöttämällä tai laukomalla. Jäljelle jää aika vähän tällaisia kulmia, koska ison osan muodostavat puolustajien ”putsaukset”, maalivahtien torjunnat tai muuten vain tilanteet, joissa hyökkääjällä ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa tilanteeseen.

Tällaisenkin kulman tullessa pitäisi tietää, mitä kulmalta odotetaan. Jos ko. joukkue johtaa peliä, niin kulmapotkulta ei varmaankaan haeta maalia kovin vahvasti, vaan tarkoitus on saada kulma, jotta aikaa kuluisi ja bonuksena voi tulla maali. Kaikkia pelaajia ei nosteta maalintekopaikoille, vaan varmistetaan, että vastustaja ei pääse tekemään hyökkäystä kulman jälkeen. Jos taas peli on tasan tai ollaan häviöllä ja jos lisäksi aikaa on vähän, niin maalin eteen voidaan marssittaa vaikka koko joukkue maalivahti mukaan lukien. Todennäköisyys maalin synnylle nousee roimasti.

Jotta tietäisimme aidosti, onko kulmapotku tehokkaampi tapa kuin jatkaa peliä muuten, pitäisi siis verrata tilanteita, joissa joukkue hakee aktiivisesti maalia ja pelaajalla/joukkueella on tilanteessa aito mahdollisuus joko ottaa kulmapotku tai jatkaa peliä muulla tavoin. Tällaisia tilanteita ei puhtaana esiinny kovin paljon ja ainakin muistini mukaan aika usein tällaisessa ”pakkotilanteessa” kulmat ovat myös aika usein onnistuneet. Toki tässä kokemus voi vääristää tulkintaa.

Maalintekoa edesauttaa kuitenkin se, että maalintekoalueella on riittävästi hyökkääjiä ja kulma luo luontevasti tällaisen tilanteen. Ja ehkä sekin pitää huomioida, että kulmapotkun aikana vastustaja ei voi tehdä maalia, mutta jonkun muun vaihtoehdon mukana tulee vaara siitä, että pallo menetetään ja vastustaja pääsee nopeaan vastahyökkäykseen. Toki kulmia puolustetaankin hyvin ja senkin jälkeen voi lähteä nopeaan hyökkäykseen. Valitettavasti tällaisia eri tilanteita vertaavia tilastotutkimuksia ei ainakaan tässä kirjassa ole.

Lopulta tullaan siis tilanteeseen, jossa yksittäinen pelaaja joutuu päättämään yrittääkö ohittaa puolustajan vai ”kimmottaako” pallon hänen kauttaan päätyrajan yli ja ottaa kulman. Todennäköisesti hyökkääjä on tuossa vaiheessa lähellä päätyrajaa ja aika väsynytkin, joten riski sählätä pallo maalipotkuksi on aika suuri. Toisaalta vastustajan puolustuksen voisi yllättää tekemällä tällaisen riskiohituksen, jonka jälkeen todennäköisesti pääsisi joko laukaisemaan tai antamaan vapauttavan syötön. Rankkarialueen sisään pääseminen voisi myös tuottaa pilkun…

Jos siis saisimme tällaisen aineiston, jossa olisi vakioitu pelitilanne (johdossa, tasoissa, tappiolla) voisimme aidosti tilastoista päätellä, kumpi vaihtoehto olisi hyökkäävän joukkueen kannalta parempi. Tällaisesta tiedosta olisi jo aitoa hyötyä niin pelaajille kuin valmentajillekin. Riittävän aineiston hankinta ei ole mahdotonta tällaiseenkaan tutkimukseen, vaikka se tietysti hiukan vaivalloisempaa onkin kuin tuon kirjassa käytetyn aineiston kerääminen.

Näin ”helppoa” on siis lukea tilastoja ”oikein”. Isoillakaan aineistoilla ei saada oikeita vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, jos aineiston rajaukset on tehty väärin tai epämääräisesti. Edellisen kulmapotkuaineiston ongelmana oli sekin, että kirjoittajat suosittelivat lopuksi käyttämään lyhyttä kulmaa – eivätkö ne siis olleetkaan tässä analyysissa mukana? Suomennoksessa voi tosin olla vika, ettei lukijalle selvinnyt, että kyse oli vain pitkistä kulmapotkuista. Ja mikä lyhyiden kulmien teho mahtoi olla, olivatko ne merkittävästi parempia maalintekoon? Sekin tieto olisi ollut tarpeellinen, jotta olisi voinut arvioida eri vaihtoehtoja keskenään.

Empiirisen tilastotieteen yleinen ongelma onkin se, että maailma nähdään yksittäisten tapahtumien riittävän suurten toistojen kautta nähtyinä tilastollisina totuuksina eikä etukäteisintentioita, kuten jalkapallotaktiikkaa tai muita peliin kuuluvia tavoitteita, voida ottaa kovin hyvin huomioon. Edelliset esimerkit osoittavat sen, että jalkapalloanalytiikka on voinut kehittyä jonkin verran niistä ajoista, kun Pekka Luhtanen teki tilastollisia analyysejaan 1980-luvulla. Silti tilastotiede tuntuu olevan aika kaukana niistä aika sofistikoiduista pelitilanneanalyyseista, joihin suomalaiset huippupelaajat ja –valmentajat kykenevät MM-kisastudioissa.

Hienoa olisi, jos meillä olisi käytössämme myös tilastotieteellisesti perusteltua tietoa jalkapallossa käytettävistä erilaisista pelillisistä ja taktisista vaihtoehdoista. Numeropelin kirjoittaja fasinoituivat mm. Stoken käyttämästä pitkästä sivurajaheitosta, joka näytti olevan hyvin tehokas tapa tehdä maaleja. He myös osoittivat aika hyvin sen, miten arvokkaita maalit ovat ja ketkä niitä tekevät. Jalkapallo kaipaa yllättäviä ratkaisuja, kaikki pelithän perustuvat vastustajan hämäämiseen.

On myös hyvä tietää, mitkä pelaajat kykenevät tekemään arvokkaita maaleja, joita tutkijoiden mukaan ovat pelin ensimmäinen ja toinen maali, koska ne vaikuttavat enemmän ottelun lopputulokseen kuin muut maalit. Sunderlandin Darren Bent olikin kausilla 2009-2011 tämän analyysin mukaan valioliigan arvokkain hyökkääjäpelaaja. Sinänsä tämä ei ollut suuri yllätys, sillä hän sijoittui maalintekolistan kärkipaikoille muutenkin.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin suosittelen kirjan kriittistä lukemista. Tärkein anti on ehdottomasti se, että tilastotieteilijöiden väitteet panevat ajattelemaan jalkapallosta syntyneitä uskomuksia tarkemmin. Valitettavaa on, että kirjoittajat puhuvat usein ”suulla suuremmalla” ja vaikka monet kysymykset ovat sinänsä kiinnostavia, niin tutkimukset tai tilastot, joihin kirjoittajat perustavat omat väitteensä, eivät ole riittävän hyvin tehtyjä. Käsitys pelissä tehtävistä ratkaisuista ja niiden tavoitteista on valitettavan usein niin yksinkertainen, ettei tilastotieteilijöiden ammattitaito riitä tekemään tuloksista uskottavia tai käytäntöön sovellettavia.

Ja ehkä on hyväksyttävä sekin, että esimerkiksi valmentajan vaihtamisen järkevyyttä ei voi tilastotieteen tai oikeastaan minkään tieteen keinoin ratkaista lopullisesti. ManUa ei kuitenkaan voi valmentaa kuin ihminen (tai ryhmä) kerrallaan. Valmentajien tai joukkueiden ”kaksostutkimuksia” ei voida rakentaa eivätkä minkäänlaiset tilastot kykene kertomaan totuutta siitä, olisiko David Moyesille sittenkin pitänyt antaa enemmän aikaa ManUn peräsimessä. Se jää edelleen liverpoolilaisten ja manchesteriläisten pubien kantapeikkojen asiantuntevien jäsenten ratkaistavaksi. Ja jos näin ei olisi, kuka sitten olisi kiinnostunut pelistä, jonka joku tilastotieteilijä kykenee kokonaan selittämään?

Kirjan puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että se pakottaa lukijan ajattelemaan jalkapalloa myös tilastotieteen näkökulmasta. Puhdas sattuma pelien ratkaisevana tekijänä voidaan voittaa vain osoittamalla tietyt toimintatavat todennäköisesti paremmiksi kuin toiset. Yksittäisten tekijöiden nostaminen tilastollisten tarkastelujen kohteeksi ei kuitenkaan tavoita esimerkiksi pelitavan tai –taktiikan merkitystä joukkueen ja sen yksittäisten pelaajien ratkaisujen takaa. Tilastotieteestä on varmasti hyötyä silloin, kun saadaan selville, miten tietyt taktiset ratkaisut toimivat suhteessa joihinkin toisiin. Tällöinkin toki täytyy ottaa huomioon se, että kulunut sanonta ”pelaamme omaa peliämme” ei oikeasti ole totta. Esimerkiksi pallonhallintaan ja pitkiin syöttöketjuihin perustuva pelitapa on mahdollinen vain, jos toinen joukkue antaa siihen mahdollisuuden.

Oikeasti mielenkiintoista olisikin tietää esimerkiksi se, kannattaako tuota ”omaa pelitapaa” yrittää systemaattisesti pelata kaikkia vastustajia vastaan vai olisiko järkevää opetella useita ”omia pelitapoja” eri vastustajia vastaan pelatessa? Koripallossa on pitkä perinne nopeista pelitaktiikan muutoksista, jotka eivät välttämättä liity suoraan ottelun pistetilanteeseen. Jääkiekossakin pystytään tekemään taktisia muutoksia jopa pelin kestäessä, jotkut kentälliset myös pelaavat hiukan eri taktiikalla koko pelin ajan. Jalkapallossa pelitaktiikkaa muutetaan yleensä vain tilanteen pakottaessa eli kun ollaan häviöllä tai kun puolustetaan johtoa. Viime vuosina on jopa yleistynyt aika jäykkä ajattelu siitä, että seuralla tai jopa koko maalla pitäisi olla sama pelitapa junioreista lähtien. Eikö Espanjankaan romahdus avaa silmiä?

Suomen maajoukkue ei ole mikään FC Barcelona tai Espanjan maajoukkue, jotka pystyivät vuosikausia alistamaan vastustajan joukkueen omaan pelitapaansa. Suomen maajoukkueen ”joulukuusi” on sikäli hyvä pelijärjestelmä, että siinä Mixu Paatelainen on rakentanut melko realistisen pelimuodostelman, jos oletuksena on pelaaminen itseä parempia maita vastaan tasatilanteessa. Sen heikkouskin on ilmiselvä: heikompia maita vastaan se on usein liian tehoton, koska hyökkäyspäässä on liian vähän pelaajia eikä se toimi erinomaisesti myöskään tilanteessa, jossa ollaan häviöllä ja pitäisi tehdä maali tai maaleja. On kuitenkin hyvä, että (maa)joukkueessa tietyt perusratkaisut toimivat pelitilanteesta ja vastustajasta riippumatta. Mutta voisiko ajatella, että niitä olisi ainakin kaksi?

Edelliset ajatukseni ovat kuitenkin spekulointeja, jotka olisi hyvä todentaa myös tilastotieteellisesti. Siihen tarvitaan kuitenkin huomattavasti suurempia ottelumääriä kuin mihin A-maajoukkue kykenee, joten on pakko puhua todennäköisyyksistä niiden tilastojen valossa, joita on saatavilla, mikä saattaa tarkoittaa lähes samaa kuin sattuman kauppaa kaikki vain on. ”Numeropelissä” väitetään, että pallonhallintaan perustuva pelitapa on tehokkaampi kuin esimerkiksi suoraviivaisempi pitkiin syöttöihin perustuva pelitapa. Näin varmaan on tilastollisesti, koska yleensä se parempi joukkue hallitsee palloa enemmän, vaikka ei varsinaisesti pelaisikaan ”pallonhallintataktiikalla”.

Näissä MM-kisoissa Hollanti osoitti hyvin sen, miten maailman paras pallonhallintapeli romahti yhdessä ottelussa, vaikka jos Espanja ja Hollanti pelaisivat kymmenen ottelua, niin ehkä Espanja silti voittaisi niistä tänäkin päivänä useamman. Tilastotiede tavoittaisi ehkä tuon osan todellisuudesta, mutta miten tutkia tilastollisesti joukkueen ja yksilöiden pelirohkeutta, intensiivistä tai aktiivista peliotetta, valmentajan kykyä muuttaa taktiikkaa kesken ottelun? Niin, eihän sekään ole mahdotonta, kunhan vain ensin kyetään määrittelemään nuo käsitteet. Sitä odotellessa, lukekaa toki tämä kirja…

MM-kisojen alkulohkot on nyt pelattu. Oma ”arvaukseni” päätyi yhteentoista oikeaan jatkoonpääsijään. Brasilia-Chile, Ranska-Nigeria, Argentiina-Sveitsi –otteluparit veikkasin kokonaan oikein. Saksan, Meksikon, ja Belgian sijoitukset olivat myös oikein. Kolumbia ja Uruguaykin pääsivät jatkoon. Norsunluurannikko, Englanti, Etelä-Korea, Espanja ja Portugali pettivät luottamukseni, kun Algeria, Hollanti, Costa Rica, USA ja Kreikka pääsivät jatkoon.

Mikään maa ei ole vielä vakuuttanut minua pelillisesti. Oletan kuitenkin, etteivät Kreikan, USAn, Algerian, Nigerian tai Sveitsin eväät riitä jatkoon seuraavalla kierroksella. Muissa otteluissa voi käydä miten vain. Kolumbia, Costa Rica, Ranska, Chile, Meksiko, Sveitsi ja Hollanti ovat pelanneet ennakko-odotuksiani paremmin, mikä ei välttämättä enää vaikuta jatko-otteluissa mitenkään. Brasilialta, Argentiinalta, Belgialta ja Saksalta odotin valmiimpaa peliä, kun loput jatkoon päässeet pelasivat suunnilleen odotusteni mukaisesti.

Edellisestä huolimatta olen ollut hyvinkin tyytyväinen kisoihin. Yleisilme on ollut positiivinen ja juuri tuo suurten ennakkosuosikkien puute tekee jatko-otteluista arvaamattomia ja kiinnostavia. Maalikuninkaaksikin on monta ehdokasta. Oma arvaukseni perustui siihen, että Leo Messi tekee alkusarjassa hurjasti maaleja, koska pudotin Argentiinan puolivälierissä pois jatkosta. Tämä ei aivan toteutunut. Jatkossa vastakkain joutunevat voittajaksi veikkaamani Belgia ja maalikuninkaaksi veikkaamani Messi – siinä pelissä on minulle siis paljon panosta.

FC Lahti akatemia on nyt pienellä tauolla onnistuneen jakson jälkeen, joka päättyi vierasvoittoon 1-3 FC Kultsusta. Jensin (Tanskanen) mielestä se oli hänen paras pelinsä tällä kaudella, vaikka maaleja ei syntynytkään. Pari maalisyöttöä ja vahva pääpelaaminen olivat boonuksina. Akatemia on nyt voittanut edellisistä peleistä neljä ja pelannut yhden tasan. Sarjasijoitus saattaa tippua vielä toiseksi viimeiseksi, mutta selvää pelillistä ja varsinkin tuloksellista kehittymistä on tapahtunut murskaavan alun jälkeen. Tilastotieteellistä pätevyyttä tällaisille tilastoille ei voi antaa esimerkiksi sen suhteen, mikä tulee olemaan joukkueen jatko. Mukavaa toki olisi, jos tällaisia päteviä tilastoja olisi saatavilla.

Tilastoja voi käyttää myös pelaaja-arviointeihin. Esimerkiksi Yahoon valioliigapelissä ainakin pelaajien maalit, maalisyötöt, kamppailuvoitot, riistot, varoitukset ja ulosajot huomioidaan. Jääkiekossa käytetään yleisesti mm. +/- tilastoa, jossa pelaajan kentälläolon aikana tehdyt ja päästetyt maalit lasketaan yhteen. Andersonin ja Sallyn kirjassa laskettiin ratkaisevien maalien määriä, jotta saataisiin pelaajan merkitys esille. Jalkapallossa on kuitenkin jääkiekkoa vaikeampi määritellä yksittäisen pelaajan merkitystä joukkueelleen +/- tilastojen tapaan.

Koska Jens ei pelannut viidessä ensimmäisessä pelissä ja hän on pelannut vain neljä täyttä ottelua kahdestatoista, niin hänen merkityksensä joukkueelle voidaan poikkeuksellisesti laskeakin. Seuraavassa muutama tilasto, joissa on verrattu Jensin pelaamia pelejä (täydet minuutit) Akatemian muihin peleihin. Jensin voittoprosentti on 50% (Akatemia 29%), pisteprosentti (osuus mahdollisista pisteistä) 67 (Akatemia 33%), pistekeskiarvo/ottelu on 2 (Akatemia 1,17) eikä Akatemia ole hävinnyt yhtään ottelua, kun Jens on pelannut koko pelin. Mutta jos katsotaan vain tehtyjä maaleja 1/7 (14%), niin saldo ei näytä niin hyvältä. Kamppailuvoitot ja onnistuneet (maali)syötöt tai esimerkiksi viisas liikkuminen hyökkäys- ja puolustuspäässä jäävät tällaisissakin tilastoissa näkymättömiin. Niiden suhde joukkueen menestykseen on kuitenkin oleellista – usein paljon tärkeämpää kuin tehdyt maalit.

Tämän pelaajatilaston tarkoituksena oli vain osoittaa se, miten eri tavoin pelaajan hyvyyttä voidaan laskea. Joku pelaaja on myös henkisesti joukkueelle tärkeä, vaikka hän ei taidollisesti tai pelillisesti nousisi kovin hyvin esille. Menestyvissä joukkueissa on varmasti myös näitä ”näkymättömiä” pelaajia, joita vain hyvä valmentaja kykenee näkemään. MM-kisoissakin voisimme kiinnittää seuraavaksi huomiomme juuri näihin joukkueen kannalta tärkeimpiin pelaajiin. Keitä he ovat ja mitä he tekevät?

Lähteet:

Anderson, Chris ja Sally, David (2013) Numeropeli. Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään. Porvoo, HS-kirja.

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/