Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin

Pronssiottelupäivän mietteitä – veikkaamisen paradoksit

Monien mielestä pronssiottelu on turha ottelu, mutta aito jalkapallon rakastaja ottaa ilolla vastaan myös pelin, jossa tulos ei ole ehkä 110% tärkein asia. Ja kyse on kuitenkin Brasilian kunniasta ja hollantilaisten ylpeydestä, joten aivan ilman merkitystä tämäkään ottelu ei ole.

Itse tulin 700 kilometrin matkan pääkaupunkiin ja sen keskeisimmälle paikalle Esplanadin puiston lavalle tanssimaan. Miksikö? Vuoden päästä Helsingin kadut, koulut ja kaikki areenat täyttävät ainakin 15 000 tanssijaa tai voimistelijaa ympäri maailman, kun Gymnaestrada saapuu ensimmäistä kertaa Suomeen. Minäkin toivon pääseväni stadionille tai ainakin Soneran tekonurmelle esiintymään – ehkä myös pallon kanssa, vaikkakaan en jalkapallon.

Innostaaksemme ihmisiä osallistumaan juhlaan esiintyjänä, vapaaehtoisena tai katsojana esiinnyimme tänään Kappelin terassin eteen kokoontuneelle innostuneelle yleisölle. Suosittelen, niin hauskaa on ”esteettinen joukkuevoimistelu”. Quut-ryhmämme esityksessä tosin korostunee enemmänkin tekemisen ilo kuin sen kauneus.

Suosittelen myös Aristoteleen kantapäätä (Yle radio1/Yle Areena: Naisvoimistelusta zumbaan, 16.7. 2014)  nyt heinäkuussa, jossa puhun ohjelman mainion vetäjän ”alivaltiosihteeri” Pasi Heikuran kanssa tanssin ja voimistelun muuttuneistä käsitteistä. Pasin peruskysymys minulle oli: ”Mihin perinteinen naisvoimistelu on kadonnut?”

Mutta nyt on siis edessä pronssiottelu ja huomenna finaali, joissa esiintyvät tutut maat. Omassa veikkauspiirissämme aika moni (13/31, 41%)) arvasi Brasilian, Saksan ja Argentiinan olevan neljän parhaan joukossa, vaikka osa epäonnistui pahasti jo veikkauksissaan siitä, ketkä jatkavat alkulohkoista eteenpäin. Vaatiikin suurempaa asiantuntemusta arvata alkulohkosta jatkoon pääsevät maat kuin välieriin selviävät, vaikka se paradoksaaliselta kuulostaisikin.

Hollanti yllätti kaikki positiivisesti ja Espanja vastaavasti negatiivisesti, sillä kukaan ei arvannut kaikkia semifinalisteja oikein. Toisaalta ainoastaan neljä arvasi vain yhden neljästä semifinalistista oikein. Itsehän otin riskin ja odotin Belgian tiputtavan Argentiinan. Näin ei käynyt, eikä välieriin taaskaan päässyt kovin suuria yllättäjiä. Hollantikin kun on viime kisojen hopeajoukkue.

Mutta jos välieräjoukkueet olivat yllätyksettömiä, niin kaksi tärkeintä asiaa eli voittajan ja maalikunkun (pelillisesti ei toki tärkein asia, mutta muuten kyllä) arvaaminen olikin sitten taas hankalaa (varmaan aika monelle muullekin kuin meidän rajatulle porukallemme). Kukaan ei nostanut esiin James Rodriguesin nimeä ja vain viisi 31:sta (16%) veikkasi (tai ehkäpä kannatti?) Saksaa etukäteen.

Oma ajatukseni ennen kisoja oli se, että Etelä-Amerikan kaksi parasta maata ovat Brasilia ja Argentiina, Euroopan Saksa ja Belgia. Lohkokaavio johti siihen, että Argentiina ja Belgia kohtasivat jo puolivälierissä, joten toinen piti valita. Annoin yllätykselle tilaa, petyin ja huomaan, miten tällainen ”veikkaaminen” johtaa ikävään kyynisyyteen, jota olen pyrkinyt pitkän ikäni välttämään jalkapallon ja muunkin urheilun suhteen.

Miten riemullista olisikaan ollut, jos Kolumbia, Algeria, Costa Rica ja Belgia olisivat olleet semifinaaleissa. Ilman veikkaamisen pakottamaa järkiperäista ja omaa asiantuntijuutta korostavaa positiota voisinkin ilahtua näiden joukkueiden otteista. Nyt minun täytyy puolustaa jopa tuota Belgian valintaa niitä vastaan, jotka veikkasivat kyynisesti ennakkoon arvattavia menestyjäjoukkueita. Miten tyhmää… aito jalkapallon rakastaja ei lähde pilaamaan toista kertaa vastaanottavaa sydäntään.

Tylsyydestä ja pelitaktiikasta vähäsen

”Tylsät kisat, kun lähes kuka tahansa tietää etukäteen, ketkä ovat parhaita”. Näinkin voi sanoa, vaikka aika harvassa lajissa maailmanmestareiksi tai mitalisteiksi nousee totaalisia yllättäjiä. Koripallossa ja lentopallossa eli kahdessa muussa suuressa palloilulajissa näkyy sama ilmiö – tietyt maat hallitsevat tietyn ajan eli yleensä jonkun erityisen hyvän sukupolven verran kansainvälisiä turnauksia. Mitalimaat lienee aika helppo ennustaa tulevissa syksyn MM-kisoissakin, joissa Suomikin on mukana.

Yleensä jalkapallo-otteluita pidetään näistä vaikeimpina veikata. Turnauksissa parhaat kuitenkin siivilöityvät esiin jalkapallossakin aika ennustettavasti. Laajasta ja tasaisesta pelaajamateriaalista, taktisesta osaamisesta ja turnauskokemuksesta on pitkässä kisassa hyötyä. Saksan joukkue ei esimerkiksi heikentynyt lainkaan vaihtojen myötä.
Mutta tarkoittaako se sitä, että kisat ovat tylsät, jos etukäteenkin parhaat pärjäävät?

Pelillisesti näin ei tietenkään ollut, vaikka tarkastelisimme vain näitä neljää parasta joukkuetta. Kaikki ovat varmaan sitä mieltä, että Hollanti yllätti sekä tuloksellisesti että pelillisesti, vaikka hollannissa jo pikkupojat opetetaan tiettyyn pelitapaan. Nuoren joukkueen iskukykyyn ei luotettu edes Espanja-voiton jälkeen. Jari Litmanenkin toppuutteli vielä tuossa vaiheessa tekemästä liian suuria pilvilinnoja Hollannin suhteen. Pronssi oli enemmän kuin juuri kukaan ennusti.

Mutta Hollanti ei ollut ainoa yllättäjä, sillä aika monet joukkueet pelasivat eri peleissään erilaisilla taktiikoilla. TV-kommentaattorit korostivat loppupeleissä Saksan pelin systemaattisuutta ja koko turnauksen ajan kestänyttä oman pelitavan merkitystä – eivätkö he katsoneet lainkaan Algeria- tai Ghana-otteluita?

Helppo on tietysti niputtaa lopuksi kaikki samaan kaavaan, kun voitto on taskussa. Näin ei kuitenkaan ollut ja analyytikkojen tulisikin käydä tarkasti läpi Saksan kaikki ottelut nähdäkseen, mitä opittavaa niistä löytyy. Kysehän ei ole siitä, että Saksa olisi pelannut hyvin tai edes kovin ”systemaattisesti” kaikissa matseissa, vaan esimerkiksi noissa kahdessa pelissä vain tuuri tai Saksan henkinen voima ratkaisivat ottelun – ei se, että Saksa olisi pelannut hyvin. Aivan liian usein otteluita ja joukkueita arvioidaankin ottelun tai turnauksen lopputuloksen perusteella eikä aidon empiirisesti ottelu ottelulta.

On tosin mahdollista ja todennäköistäkin, että Saksa pelasi tarkoituksellisesti eri otteluissa eri taktiikoilla. Mutta juuri tästä syystä tarkempi analysointi olisikin tarpeen. Itse nimittäin uskon, että näissä kisoissa mikään maa ei kyennyt pelaamaan samalla tavalla ”omaa peliään” kuin Espanja teki edellisissä arvokisoissa. Brasilia ehkä yritti olla välittämättä välierässä Saksasta ja pelata vain sitä omaa peliään kotiyleisön kannustukseen ja voimakkaaseen itsetuntoonsa luottaen. Tuloshan oli katastrofi.

TV-kommentaattorit osoittivat klippeineen hienosti, miten alkeellisesti ja lähes amatöörimäisesti Brasilia puolusti maalin edessä Saksan luomia tilanteita. Olisi kuitenkin ollut reilua kertoa katsojille, että Brasilia ei tietenkään odottanut, että saksalaiset edes pääsisivät sellaisiin tilanteisiin, vaan heidän tarkoituksensahan oli riistää pallo pois jo paljon ennen kuin Saksa pääsi päätyyn antamaan ”kuolettavia” keskityksiä. Samoin kävi Espanjalle Hollantia vastaan, vaikka hollantilaisten ”lääke” olikin toinen kuin Saksalla.

Saksalaiset ja hollantilaiset olivatkin opiskelleet tarkasti Espanjan ja Brasilian joukkueiden heikkoudet tai oikeastaan taktiikan heikkoudet etukäteen. Paraskaan joukkue ei kykene puolustautumaan vastustajan kaikkia mahdollisia pelikuvioita vastaan, koska koko joukkueen on nykyään osallistuttava puolustamiseen. Myös Algeria horjutti pahasti Saksan puolustusta, joka näytti välillä hitaiden toppariparkojen seisovalta joukkiolta ennemmin kuin siltä rautaiselta toisiaan tukevalta ryhmältä, jollaisena se näyttäytyi Ranskaa, Brasiliaa ja Argentiinaa vastaan. Kummallista, että muut maat eivät käyttäneet samaa taktiikkaa Saksaa vastaan myöhemmin.

Yhtenä selityksenä on tietysti se, että hyvät joukkueet tai hyviä yksilöitä omaavat joukkueet ”joutuvat” pelaamaan jäykemmin etukäteissuunnitelman mukaisesti kuin huonommat joukkueet. Paitsi siis Saksa, jonka joukkueessa ei ollut Neymarin tai Messin kaltaisia tähtiä, joiden pelityylin mukaan muidenkin on pelattava. Thomas Mûller on loistava esimerkki saksalaisten vahvuudesta – Müllerhän pelaa valmentajan toiveiden mukaisesti melkein missä roolissa vaan. Sama koskee suurinta osaa Saksan joukkueesta. Saksan voitto olikin joukkueen voitto yksilöistä.

Tarkemmin ilmaistuna kyse ei tietenkään ole pelkästään yksilöistä, vaan siitä, että esimerkiksi Argentiina, jonka toivoin voittavan finaalin, oli liian kiinni Messi-keskeisessä taktiikassaan. Ja nyt olen vähän epäreilu, koska Higuanin ja Palacioksen epäonnistuneet maalilaukaukset olisivat onnistuessaan voineet kääntää ottelun Argentiinalle. Ehkä pitäisi kritisoida enemmän sitä, miten Messi joukkueen kapteenina pelasi.

Ymmärrän hyvin, että Messi tai Fred, sitoivat pelkällä olemassaolollaan vastustajan puolustajia, mutta sitä en ymmärrä, että Messi oli finaalissa niin valtavan passiivinen. Tarkoitan tällä varsinkin puolustussuuntaan pelaamista, sillä Messi ei tehnyt useimmiten elettäkään osallistuakseen yhteiseen savottaan. Myös hänen elekielensä oli varsin itsekeskeinen esimerkiksi silloin, kun hän valmistautui viimeiseen vapariin, jonka sitten veti katsomoon. Kapteenin tulisi mielestäni taistella joukkueen puolesta kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Ehkä Messi sen vielä oppii… Oppihan Teemu Selännekin.

Mutta yleisellä tasolla tilanne on kuitenkin se, ettei Espanja eikä Brasilia – eli edelliset isojen turnausten voittajat – kyennyt pelaamaan ”omaa peliään” eli pakottamaan vastustajaa omaan pelitapaansa. Muista joukkueista suurin osa lähtikin kisoihin joustavasti eli vaihtelemalla taktiikkojaan eri vastustajia vastaan pelatessaan ja eri pelitilanteissa. Varsinkin Saksa ja Hollanti olivat tässä erinomaisia.

Parhaimmillaanhan Espanjan ja Brasilian peli on (ollut) upeaa katseltavaa, mutta kun konsepti rikkoontuu, niin tuloksena voivat olla rumat lukemat. FC Barcelonan viime vuoden romahdus Bayernia vastaan oli ensimmäinen merkki siitä, mitä voi tapahtua, kun oma pelisysteemi ei toimikaan. Tässä on myös todettava, että ei ole mitenkään helppoa opettaa tai kasvattaa joukkuetta, joka osaisi pelata useammalla pelitaktiikalla ja vaihtamaan niitä kesken pelin.

Finaalipäivän kaksi matsia

Reilu kuukausi on odotettu MM-kisojen finaalia. Jotenkin kisaväsymys on päässyt yllättämään. Riemullisimmat hetket koettiin alkulohkossa ja ensimmäisellä pudotuspelikierroksella. Sykähdyttäviä hetkiä on tosin nähty myöhemminkin. Ehkä todellisien ”tuhkimotarinoiden” puute on kuitenkin vaivannut näitä viimeisiä kierroksia. Jos Kolumbia tai Costa Rica olisi astellut Saksaa ja Argentiinaa vastaan välierässä, niin tunnelma olisi ollut varmasti erilainen.

Finaalipäivään osui myös Porvoon Futuran ja FC Lahti Akatemian 2-divarin matsi. Etukäteen luvassa oli tasainen vääntö, sillä Porvoo johti pisteellä Akatemiaa, mutta niin tehdyt kuin päästetyt maalitkin olivat joukkueilla samat. Jens (Tanskanen) kuitenkin kehotti tulemaan ajoissa, jotta ehdin näkemään kaikki maalit.

Pari minuuttia myöhästyin, mutta näin kyllä helteessä pelatun ensimmäisen puoliskon päättyvän 0-0, vaikka Akatemialla ja Jensillä oli muutama loistava maalipaikka. Ensin Akatemia pyöritti varmaan parikymmentä syöttöä pelaajalta pelaajalle ensin oikealta puolelta, sitten keskeltä, sitten vielä vasemmalta ja lopulta keskeltä läpisyöttöön päätyen.
Jens siirsi yhdellä kosketuksella pallon kuudentoista sisälle hiukan maalin vasemmalla puolen ja laukaisi mainiosti kovan vedon taka-alanurkkaan, mutta maalivahti oli hienosti mukana ja torjui laukauksen. Hetkeä myöhemmin Akatemian oikea pakki nousi upeasti päätyyn ja keskitti takaviistoon pilkun tienoille Jensille, mutta viimeistely epäonnistui. Kerran Jens myös nousi kulmassa korkeimmalle, mutta ehkä hiukan liian aikaisin, joten pusku jäi heikoksi.

Toiselle jaksolle paahtava aurinko meni pilveen, mikä paransi peliä huomattavasti. Tai ainakin Akatemian peliä, sillä välillä ottelu oli kuin Saksan ja Brasilian matsi. Akatemian tilanteet vyöryivät Futuran maalille kerta toisensa jälkeen. Läpijuoksuja tuli 3-4 kappaletta ja muita vapaita paikkoja oli saman verran lisää.

Jens onnistui maalaamaan kahdesti, mutta hyviä tilanteita oli ainakin kolme näiden lisäksi. Kolme kertaa Jens ohitti puolustuksen ovelalla siirrolla toiselle, vapaalle jalalle, mutta vedot oikealla ja kahdesti vasemmalla menivät muutaman kymmenen sentin verran ohi ala- ja yläkulmista. Lopputulos 3-0 Akatemialle, Jensin saldona kaksi maalia ja parhaan pelaajan palkinto.

Akatemian peli oli kokonaisuudessaan erinomaista myös ensimmäisellä jaksolla. Peli oli hallinnassa ja syöttömyllyt jauhoivat nautittavasti. Hurjan iso matka alkukauden haparoinnista on tultu tähän päivään. Suurin tekijä on varmaan se, että pelaajat tulevat nyt auttamaan kaveria ja heille pystyy pelaamaan. Myös puolustussuuntaan joukkue pelaa yhteen kokonaisuutena. Nuoret pelaajat ovat saaneet itseluottamusta 1-1 –tilanteisiin, mikä on tietysti tärkeää.

Hyökkäyspelissä on nyt vaihtoehtoina joko pitkän ja/tai korkean pallon peluu, kun Jens pystyy voittamaan ison osan näistä ykköspalloista. Kakkospalloihin meno on vielä hiukan hakusessa, mutta pelin painopiste saadaan kuitenkin nyt tarvittaessa nopeasti vastustajan kenttäpuoliskolle, vaikka normaali tapa onkin pelata se lyhyemmillä syötöillä keskikentän yli.

MM-kisoissa käytetyt puolipitkät kovat ja matalat syötöt vastaantuleville hyökkääjille on nekin otettu repertuaariin. Jos niistä osattaisiin pelata pallo nopeasti takaisin ja sitten vastustajan linjan taakse, niin hyvä tulisi. Niitäkin tosin nähtiin jonkin verran Futura-pelissä – ja heti aukesi muutamia läpijuoksutilanteita. Itse asiassa muutamat maalintekotilanteiden rakentelut voisi hyvin ottaa jalkapallon oppikirjamateriaaliksi.

MM-kisojen finaalia lienee turha kerrata. Mieleen jäivät erityisesti Higuainin, Palacioksen ja Messin epäonnistumiset maalintekotilanteissa. Ainakin Higuain muistanee ikuisesti sutaisunsa varmasta paikasta ohi maalin. Lohdutin Jensiä hänen omien epäonnistumisiensa kanssa sillä, että hänen laukauksensa sentään olivat sinänsä onnistuneita ja hyviä eivätkä samanlaisia räpiköintejä kuin maailmantähdillä. Hyvä hyökkääjä ja maalintekijähän elää hyvistä maalintekopaikoista.

Suomalaisen jalkapallokulttuurin ohuutta kuvastanee se, miten katsojat suhtautuvat hyökkääjien epäonnistumisiin tai esimerkiksi paitsioihin. Porvoossakin kuulin kommentteja, joissa näitä Jensin ja muiden lahtelaisten epäonnistumisia mollattiin tai ainakin ihmeteltiin myös porvoolaisten toimesta. Ikään kuin he olisivat olleet tyytyväisiä siitä, etteivät omat pojat sentään epäonnistuneet maalintekopaikoissaan. Joita siis ei ollut lainkaan.

Oikea futisasiantuntija ja –fani olisi ihaillut joukkueen kykyä luoda hyviä maalintekopaikkoja ja olisi ollut todella huolissaan oman joukkueensa kyvyttömyydestä rakentaa maalitilanteita. Toisaalta: ei futiskatsojan pidä ollakaan asiantuntija, vaan riittää, että on jokin syy tulla kentälle kannustamaan omaa joukkuettaan.

Silti katsomossa harmittaa usein se, että katsojat eivät kannusta pelaajien ja joukkueiden rohkeita ratkaisuja, vaan ilmaisevat mieluummin negatiivisia tunteita, joiden taustalta löytynee oma samaistuminen epäonnistuneen pelaajan kanssa. ”Ei kannata yrittää, koska jos epäonnistuu, niin vanhemmat, opettajat, valmentajat tai viimeistään yleisö rankaisee tai ilkkuu”. Mutta joukossa on toki upeita kannattajiakin.

Tutustuinkin pelissä lähemmin varsinaiseen Akatemia-faniin, joka oli tänäkin vuonna käynyt katsomassa joukkueen kaikki pelit kahta lukuun ottamatta. Luulin aiemmin, että hän asuu Lahdessa ja käy sieltä käsin seuraamassa joukkueen pelejä yhdessä legendaarisen Kuusysivahti Ismo, Ispi, Korhosen kanssa. Nyt kuitenkin selvisi, että hän asuukin Helsingissä, mutta entisenä Kuusysin juniorina kannustaa edelleen kotikaupunkinsa seuraa. Aivan mahtavaa, että joukkueella on noin uskollisia faneja!

Joskus uskolliset fanit myös palkitaan, sillä kyllä Futuran ja FC Lahti Akatemian ottelu oli pelinä paljon viihdyttävämpi kuin MM-kisojen loppuottelu. Lisäksi näimme hienoja pelisommitelmia, upeita tilanteita ja kauniita maaleja. Ja ilmakin oli upea.

MMM-kisojen jatkot

MM-kisat on nyt käyty. Mitä, miten, miksi – MMM-kisat (ks. aiemmat blogikirjoitukseni aiheesta) – jatkuvat vielä jonkin aikaa. Bloggaamiseni aikataulut ja resurssit muuttuivat jonkin verran siitä, kun toukokuun lopulla aloitin urakkani. Aikaa oli taas vähemmän kuin kuvittelin ja mielenkiinnon kohteet veivät kirjoituksiani vähän eri suuntiin kuin alussa ajattelin.

Juttuaihioita on vielä varastossa jonkin verran ja lupaamiani futiskirjojen läpilukujakin on vielä tekemättä. Nyt on kuitenkin marja-aika päällä ja heinäkuun loma-aikakin vie miestä vierailuille ympäri Suomea. Oma liikkuminenkin on tapahtunut lähinnä neljällä pyörällä tai sitten mökkihommissa. Yksi hieno melontareissu, tanssikeikka ja arkipyöräily laskettaneen kuntoilun piikkiin. Ruumis kaipaa kuitenkin vahvempaa liikkumista. Toisaalta on ollut hyvä antaa stressaantuneen miehen vetää vähän henkeäkin.

Jos ja kun ajatukset vielä palaavat futiksen pariin, niin jatkoa seuraa. Elokuussa olisi kuitenkin tarkoitus jo vaihtaa aihetta ja jatkaa Miksi liikun –sarjaa. Varmaan kirjoitan myös liikuntakulttuurin käsitteistä ja ajankohtaisista aiheista, mitä ne sitten ovatkin. Nyt pulahdan Puruveden raikkaaseen veteen…

Tärkeä huomio MM-kisoissa käytetyistä taktiikoista

Kisojen jälkeen on näköjään kommentoitu kovasti Messin valintaa kisojen parhaaksi pelaajaksi. Tällä arvonimellähän ei oikeastaan ole välttämättä mitään tekemistä itse kisojen kanssa. Myöhemmin muistetaan voittajajoukkue, finaali, mieleen painuneet ottelut, poikkeuksellisen hyvin pelanneet joukkueet ja pelaajat riippumatta maiden sijoituksesta, maalikuninkaat ja ehkä jotakin muuta merkityksellistä. Itse en osaa nimetä yhtään kisojen parhaaksi pelaajaksi valittua varmuudella – arvata toki voin. Miksi antaisimmekaan jonkun direktoraatin määritellä parhaan pelaajan, eikö se ole jokaisen katsojan oikeus?

Kaikkia urheilulajeja markkinoidaan tähtipelaajien avulla – siksi tarvitaan erilaisia rankinglistoja sen lisäksi, että urheilussa nyt aika hyvin on mahdollisuuksia voittaa kilpailujakin. Tenniksessä ja golfissa rankinglistoista on tullut melkein kilpailuja tärkeämpiä asioita, joita jotkut seuraavat silmä kovana. Miltä kuulostaisi jalkapallon rankinglista, joka olisi tehty eri pelipaikkojen pelaajille? No, varmaan tällaisiakin on jo olemassa.

Jalkapallon pelianalyysista aioinkin vielä sanoa tähän väliin yhden huomion. Lähtökohtahan näissä kisoissa oli siis se, että Espanja ja sen pelityyli, -taktiikka tai –tapa – mitä termiä nyt käytetäänkin – oli hallitseva doktriini. Samalla se oli oiva esimerkki ajatusmallista, jonka mukaan joukkueella pitää olla oma pelitapa, jota se noudattaa vaikka silmät ummessa.

Kisoihin lähdettäessä vain Espanja saattoi tai joutui lähteä ajatuksesta, että jos pelaamme kyllin hyvin ”omaa peliämme”, niin pärjäämme. Luulen, että Brasilia lähti kisoihin myös lähes tällä ajatuksella. Ranska saattoi jossain määrin hakea tällaista lähtökohtaa, ja Englanti on historiansa vanki niin, että se pelaa ”omaa peliään”, vaikka sillä ei olisi siihen resurssejakaan. Argentiinakin voitaneen laskea tähän joukkoon.

Näillä mailla saattoi myös olla ajatuksena se, että ne kykenevät pakottamaan vastustajan pelaamaan haluamallaan tavalla. Kyse ei siis ollut siitä, haluaako joukkue hallita ja pitää palloa enemmän kuin vastustaja, vaan siitä, että se pystyy määrittämään sen, miten peliä pelataan.

Kisojen lopputulemana ei ole, että tällainen ajattelutapa on kokonaan väärä. Sen sijaan voisi sanoa, että erittäin vaikeaksi oman pelitavan noudattaminen pelistä toiseen nykyään on. Jos katsotaan tarkemmin Saksan, Argentiinan, Brasilian ja Hollannin otteluita, niin näemme hyvin, että Saksa pelasi hyvin eri tavoin eri otteluissa. Valmentajat ja pelaajat olivat opetelleet tarkasti vastustajien pelitavat ja Saksa kykenikin pelaamaan Portugalia, Ranskaa, Brasiliaa ja Argentiinaa vastaan erittäin kontrolloidusti etukäteen suunnitellusti, mutta ei missään nimessä ”omaa peliään”.

Luulen, että otteluissa Ghanaa, USA:ta ja varsinkin Algeriaa vastaan Saksa pelasi enemmän ”omaa peliään” kuin etukäteen vaarallisempia maita vastaan. Näissä otteluissa näimmekin haavoittuvaisen Saksan, joka joutui maistamaan omaa lääkettään, kun erittäin nöyrästi – yhtä hyvin voisi sanoa rohkeasti – pelanneet algerialaiset, jenkit ja osin ghanalaisetkin pistivät Saksan heikot kohdat nitisemään liitoksissaan.

Sen sijaan ”ylpeämmät” jalkapallokansakunnat joutuivat tuntemaan saksalaisten nöyryyden karvaasti. Brasiliahan ei millään voinut alentua kotikisoissaan siihen, että joku muu maa määrittelisi sen tavan pelata, vaikka lähtökohta välierään olikin Neymarin ja Silvan poissaolon takia ratkaisevasti huonompi kuin aiemmin. Mutta kyse ei ole vain muutaman pelaajan poissaolosta, sillä aivan samoin kaatui Espanja, joka ei ollut lainkaan varautunut Hollantiin, vaan yritti vain härkäpäisesti pelata omaa peliään.

Kisojen parhaat pelit nähtiin, kun etukäteen toinen joukkue ajatteli pelaavansa sitä omaa peliään ja kun toinen joukkue oli opetellut sen hyökäten ja puolustaen yllätyksellisesti. Saksan lisäksi ”nöyriä” joukkueita olivat ainakin Algeria, Chile, Kolumbia, Meksiko, Costa Rica, Kreikka, USA, Hollanti ja Argentiina – ”ylpeitä” taas Brasilia, Uruguay, Portugali ja Englanti. Listasta näkee, että rankinglista ei selitä nöyrien ja ylpeiden jakaumaa, vaan kyse on monimutkaisemmasta asiasta.

Saksan osalta asia voitaneen selittää osin sillä, että joukkueessa ei ollut ylivoimaista tähteä tai tähtiä ja edellisestä mestaruudesta oli kulunut jo liian pitkä aika. Argentiina oli myös kohtuullisen nöyrä, vaikka joukkueessa olikin Leo Messi. Onkin huomattava, että Argentiina selvitti jatkopelit erittäin hyvän puolustuspelin ansiosta eikä Messin ja muiden huippuhyökkääjien tekemien maalien ansiosta. Diego Maradonan arvio Javier Mascheranon tärkeydestä joukkueelle on helppo hyväksyä, mutta muutkin tekivät osansa.

Sen sijaan on vaikea ymmärtää ”kuningas” Litmasen YLEn verkkosivuilla muuten ansiokasta kirjoitusta, jossa hän argumentoi vahvasti Messin parhaan pelaajan palkinnon puolesta väittäen, että ilman Messiä Argentiina ei olisi päässyt loppuotteluun. Tosiasiassa meillä ei ole mitään mahdollisuutta todistaa Litmasen väitettä (epä)todeksi, mutta jos puolustus ei päästä jatkopeleissä ennen loppuottelua yhtään maalia ja hyökkääjät tekevät vain tarvittavat maalit, niin vaakakuppi normaalisti kallistuu johonkin muuhun selitykseen kuin muutoin maailman parhaaseen maalintekijään.

Palatakseni väitteeseeni siitä, että menestyäkseen pelaajamateriaaliltaan parhaimpienkin on pelattava ennen kaikkea joukkueena ja vieläpä ottaen huomioon vastustajan vahvuudet ja heikkoudet, niin yhtä hyvin mestaruuden olisi voinut voittaa Argentiinakin. Vaikka se ei ollut aivan niin ”nöyrä” kuin Saksa, niin riittävän nöyrä kuitenkin. Argentiina oli opiskellut erinomaisesti Hollannin vahvuudet eikä muutoin lähes mahdoton pideltävä Arjen Robben olisikaan ollut näkymätön mies välierässä. Argentiina tylsytti Hollannin niin kuin se olit tehnyt myös Belgialle ja Sveitsille, joilla kaikilla oli pelottavat hyökkäyskalustot.

Oma tulkintani onkin, että Ranska ja Belgia eivät oikein tienneet pitäisikö luottaa omaan pelitapaan vai pitäisikö rakentaa jokaiseen peliin omanlaisensa taktiikka, jossa olisi otettu todella tarkasti huomioon vastustajan pelilliset vahvuudet ja heikkoudet. Kyse on myös siitä, että nuori tai kokematon joukkue ei välttämättä osaa pelata taktisesti monipuolisesti eikä sillä ehkä riitä siihen kärsivällisyyttä tai samanlaista nöyryyttä kuin vaikkapa Miroslav Klosella, Thomas Müllerillä tai Bastian Schweinsteigerilla oli. Saksan vaihtopelaajista siis puhumattakaan.

Ehkä Belgian, Ranskan ja Hollannin joukkueet kykenevät taktisesti vielä kypsempään peliin seuraavissa MM-kisoissa. Nostin nämä joukkueet sen vuoksi esille, että niillä on sekä riittävän tasokkaita ja nyt yhden MM-kisakokemuksen kypsempiä tulevaisuuden pelaajia että mahdollisuus saada loistava valmentaja tai valmennustiimi taustalleen. Saksan esimerkki ei myöskään jää huomaamatta.

Toinen syy noiden joukkueiden valintaan on se, että seuraavat meitä lähellä olevat kisat ovat EM-kisat, johon Suomikin yrittää. Nyt tulisikin kai riisua ”joulukuusi” tai ainakin Mixun esikuntineen pitäisi ottaa opiksi Saksalta ja muilta menestyneiltä mailta se, että pelaajien ja joukkueen pitää kyetä muuntamaan taktiikkaansa yhä enemmän vastustajan mukaan. Tämähän ei todellakaan tarkoita pelkkää puolustamista, vaan yhtä hyvin yllättäviä hyökkäyskuvioita, erikoistilanteita ja taktiikan muuttamista kesken ottelun…

Aiempia kirjoituksia aiheesta:

https://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/ 
https://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/           https://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/ https://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/  https://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/ https://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/