Minä, Jari & Pekka: Kekkosen vai Koiviston pojat?

Minä olen syntynyt 8. maaliskuuta 1960. Kirjailija-toimittaja Jari Tervo 2. helmikuuta 1959 ja toimittaja-tietokirjailija Pekka Seppänen 15. syyskuuta 1960. Olemme siis eläneet samassa ”Kekkosen Suomessa” aika lailla saman ajan. Jari aluksi Rovaniemellä, Lapissa, Pekka pääkaupunkiseudulla ja minä Mikkelissä Etelä-Savossa. Jokainen meistä on kotiutunut tänne pääkaupunkiseudulle, jonne minä viimeisenä meistä muutin vuonna 1986 eli sinä vuonna, kun Urho Kaleva kuoli ja vietettiin ne hautajaiset.

Niissä hautajaisissa Pekka pääsi laulamaan Hietaniemen hautausmaalle. Tästä läheisestä muistosta Kekkosen kanssa Jari oli kateellinen. Jos olisin ollut poikien kanssa juttusilla, niin ehkä olisin maininnut, että ”olinhan siellä minäkin”. Jarin reaktiota siihen, että sain kantaa lippua nyrkkeilijämestari ja ”elokuvatähti” Olli Mäen takana lippulinnassa, jossa olivat myös Lasse Viren, Juha Mieto ja Pekka Vasala, en tohdi arvata.

Pekkakin olisi varmaan ollut kade siitä, että lopulta päädyin Kekkosen haudan äärelle samaan ruotuun Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan ja muiden sen ajan napamiesten kanssa. Pekan laulun saatoin tajunnan rajamailla kuullakin, vaikka se jostain tasavasemmalta tulikin siihen hetkeen, jossa äärimmäisin ponnistuksin yritin pysyä tajuissani haudan partaalla etten olisi sinne Urkin seuraksi kaatunut.

Kuvitelkaapa kantaa täyspuista lipputankoa, jossa roikkuu valtava samettilippu. 3,5 tuntia läpi surevan Helsingin. En usko, että pystytte. Minäkään en juuri muista mitään sen jälkeen, kun käännyimme Mannerheiminkadulta kohti Hietaniemeä. Ensimmäiset lippujen kantajat muuten kaatuivat katuun jo siinä vaiheessa, kun otimme  ensimmäinsen askeleen seisottuamme reilu puoli tuntia Kansalliskirjaston mäessä odotellen saattuetta Tuomiokirkosta. Minäkin olen vähän kateellinen silloiselle itselleni.

Jari ja Pekka ovat olleet tekemässä TV-dokumenttisarjaa Kekkosesta, jota he pitivät kumpikin lapsuudessaan synonyymina presidentille. Ehkä pojat liioittelevat, sillä vaikka Kekkosta meilläkin arvostettiin, niin kyllä epäpoliittiset, mutta vahvasti sosialidemokraattiset vanhempani, tarjosivat Kekkosellekin vaihtoehtoja ainakin niin, että Koiviston Manun muistan olleen isäni suosikin jo reilusti kuuskytluvun puolella.

Me asuimme keskellä kepulaista maalaiskylää, jossa vasemmistolaisuuteemme suhtauduttiin melko suvaitsevaisesti. Sen toki muistan, että yhteiskoulun rehtori, ”maisteri” Ikonen, jolla oli kesähuvila kylällämme,  ihmetteli ääneen, miten isäni – tunnetusti fiksu ja ajatteleva mies – saattoi äänestää sosialidemokraatteja. Hänkin tosin suhtautui meihin lapsiinkin erittäin ystävällisesti ja arvostavastikin.

Jos olen oikein tulkinnut Jari Tervon mainioita elämäkerrallisia romaaneja – suosittelen voimakkaasti – niin Tervon suku oli kommunisteja tai ainakin originelleja vasemmistolaisia täynnään. Lapissa kommarit ja kepulaiset ovat toki aina olleet samanlaisia asevelirintamamiehiä kuin etelän kaupunkien kokoomuslaiset ja demarit.

Kepulainen ja kommunistien kanssakin hyvin toimeen tullut Kekkonen oli myös Lapissa arvostettu henkilö, mitä hän ei kuitenkaan Etelä- tai Suur-Savossa ollut, vaikka tai koska (?) Sylvi oli Pieksämäeltä ja kirjoitti ylioppilaaksikin Mikkelissä. En muista nähneeni Kekkosta muualla kuin kansakoulun seinällä muiden presidenttien joukossa.

Lapissa Kekkonen sen sijaan viihtyi, vaikka hiihtikin perässäpeesaajien edellä ihan oudolla ja kilpahiihtäjän mielestä kielletyllä tyylillä. Siitä ei kai saanut mainita julkisesti?

Eteläsavolaisena meillä toki oli omat ”hegemonia-ottelumme” yläsavolaisia, joihin Kekkonenkin kuului, eli lähinnä kupsilaisia vastaan samoin kuin oli rovaniemeläisellä Tervolla kemiläisiä vastaan. Jos muistaisin, niin siteeraisin tähän sitä Tervon mainiota ilmaisua, jolla hän kuvasi kemiläisiä heille hävityn jalkapallomatsin jälkeen. ”Maailmassa on paljon epäkohtia – ja yksi niistä on Kemi?” Olisiko ollut jotenkin näin?  Tätä muistan hykerrelleeni myös kemiläisen vaimoni kanssa kirjaa lukiessani.

En tiedä tätä kirjoittaessani, mihin ”kirjailija- ja toimittajaikätoverini” päätyvät TV-sarjassa Kekkosta analysoidessaan, mutta itse muistan kyllä olleeni jo vuonna 1974 hyvin kriittinen suhteessani Kekkoseen. En yhtään pitänyt ”poikkeuslaista”, sillä oletan lukeneeni telkkarin kautta varsinkin kokoomuslaisten ja demareiden ruumiinkielestä jotain erittäin vastenmielistä ”luikertelua” Kekkosen edessä.

Kekkoskriittisyyteeni saattoi vaikuttaa sekin, että Mikkelin Lyseon kuuluisin oppilas oli tuohon aikaan Kekkosen tahdoton adjutantti Ahti Karjalainen, johon jopa opettajamme suhtautuivat kriittisesti, vaikka virallisesti häntä kuuluikin nostaa esille. Äidinkielenopettajamme Juhani Varonen jopa epäili, että silloin suositut “Tankero-vitsit” olivat Kepun puoluetoimiston masinoima yritys tehdä Karjalaisesta jotenkin hyväksyttävämmän “kansanmiehen”.

Isäni ei myöskään sietänyt lainkaan epärehellisyyttä, jolla haettiin omaa etua. Siksikin hän kannatti niin voimakkaasti Koivistoa, joka oli ainut, joka ”pisti hanttiin”. Ja meillä naurettiin Karin (Suomalainen) piirroksillekin ihan ääneen.

Isä tosin oli vähän ”hanttiinpistävä” mies itsekin, vaikka ei politiikkaan mitenkään osallistunutkaan eikä esimerkiksi ymmärtänyt lainkaan niitä, jotka sotkivat urheilun ja politiikan. Aika suvaitsevaista ja radikaalia mieheltä, jonka veljen olympiamatkan vei tarinan mukaan osaltaan se, että veljekset hiihtivät TUL:n seurassa. Minä sain kuitenkin mennä porvariseuraan, jos se vain oli se parempi seura omasta mielestäni.

Ovet olivat auki länteen ja itään, sillä isäni myös arvosti kovasti neuvostoliittolaisia urheilijoita ja venäläisiä ihmisiä, vaikka ei kommunismia ymmärtänytkään. Isääni voisi kai luonnehtia oikeistolaiseksi demariksi, sillä omilla ansioilla oli hänen mielestään Suomessa pärjättävä eikä minkään porukan epämääräisellä tuella.

Ymmärsin kuitenkin aika hyvin sen, että Kekkonen piti hyviä suhteita ”velivenäläiseen”. Ymmärrän sen myös Niinistöltä ja Haloselta ja jotenkin vierastan sitä, että meidän tulisi sitoutua amerikkavetoiseen liittoumaan. Samalla olen kuitenkin sitä mieltä, ettei Natoon liittyminen olisi meille mikään ongelma. En usko, että se Venäjää kuitenkaan kovin paljon hetkauttaisi.

Meitä itseämme ja itseymmärrystämme varmasti enemmän. Mehän olemme asemoineet identiteettimme vahvasti  idän ja lännen väliin – neutraaliksi ja rationaaliseksi kansaksi.  Eurooppaahan me olemme, ja niin on tärkein osa Venäjääkin.

Seppäsen Pekan, jonka muuten jotenkin tunnenkin yhden tutkimusprojektini kautta, isä oli muuten Sulkavalta kotoisin ja suurin piirtein isäni ikäinen. Olen melkein varma, että hekin kohtasivat toisensa yleisurheilukentillä.

Paavo Seppänen oli myös oman oppiaineeni liikuntasosiologian pioneereja tehtyään muutaman urheilua ja politiikkaa luodanneen tutkimuksen Helsingin yliopiston sosiologian professorina. Ihan varma en ole siitä, ehdimmekö olla samoissa liikuntatieteen seminaareissa 1980-luvun alussa, kun hän vielä oli virassa. Oletan, että Paavo oli sosialidemokraatti tai vapaa vasemmistolainen niin kuin melkein kaikki yhteiskuntatieteilijät silloin olivat.

Poikkeuksena tosin oli oma professorini Kalevi Heinilä, jolle tosin ehdin suorittaa vain yhden kurssin. Se oli muuten liikuntafenomenologian aivan poikkeuksellisen radikaali kurssi siihen aikaan. Minä muuten olinkin kurssin ainut osallistuja, sillä se oli vapaaehtoisena meille tarjolla. Juttelimme kahdestaan urheilusta ja muistan tehneeni seminaarityön, jossa tarkastelinkin isäni kyltymätöntä kiinnostusta urheilun seuraamiseen, pelaamiseen ja liikkumiseen.

Muistaakseni Kalevi piti siitä ja vaikka hän jäikin heti sen jälkeen eläkkeelle, niin minulle  jäi hänestä huokunut kannustava tunne reppuuni, jossa tosin oli monenlaista evästä erilaisiin juttuihin, joita elämässäni sitten myöhemmin tein. Kunnollista tai yksipuolista akateemista tutkijaa minusta ei tullut, vaikka suurimman osan työelämääni olenkin tainnut tutkimalla itseäni elättää tai jonkinlaisena ”tutkiskelijana” itseäni pitää.

Jarin ja Pekan tavoin olen toki (tieto)kirjailija ja (tiede)toimittajakin.  Olisikohan tässäkin jotakin ikäpolvelleni tyypillistä? Mehän saimme ikäisillemme tyypillisesti monenlaiset mahdollisuudet pärjätä tai olla pärjäämättä maailmassa, joka sitten saattoi johtaa meidät siihen, että emme oikein osanneet valita mitään ”yhtä”, mitä me olisimme. Minä en ainakaan pidä siitä, että minut määritellään vain jonkun yhden tekemisen kautta. Se on aina ahdistanut minua. Miten on, Pekka ja Jari – koetteko samoin?

Tässä lienee sitten yhtymäkohtamme Kekkoseenkin. Kekkonenhan oli urheilija, kirjailija, vaikuttaja, naisten mies, kalastaja – you name it. Primus inter pares. No, meistä kukaan ei taida olla primus (keskikoulun kolmannella tosin olin oman Mikkelin Lyseon huippuluokkani paras, mutta se jäi sen varjoon, että satuin voittamaan samana vuonna hiihdon Suomen mestaruuden ja tulin valituksi jalkapallon SM-kisojen all stars – joukkueeseen).

Tervo ja Seppänen – ja minäkin – lienemme kuitenkin hyviä ”akateemisia sekatyömiehiä” tai ”kaikkien alojen asiantuntijoita” vertaistemme joukossa. Tervon ja Seppäsen vertaiset ovat tosin ylemmällä sarjatasolla kuin minä.

Nimiä makustellessa tuli mieleeni myös Jarin mahdollinen yhteys toiseen tunnettuun Tervoon, nimittäin Kekkosen kuuluisan vaalivoiton tuoneeseen Penna Tervoon. Tai tämähän on spekulaatiota, että Väinö Leskisen kanssa riitaantunut sosialidemokraatti ja ministeri Tervo olisi ”myynyt” äänensä Kekkoselle kuulussa vuoden 1956 ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen –vaalissa”.

Olisihan se upeaa TV-journalismia, jos Jari Tervo onnistuisi selvittämään tämän kansakuntaa ikeessä pitäneen salaisuuden viimeinkin yli 60 vuotta tapahtuneen jälkeen. Siihen asti lienee tyytyminen siihen suhteeseen, joka minulla on nykypäivän Kekkoseen. Toivon nimittäin, ettei Pekalla ole kovin läheistä suhdetta googlesta ensimmäisenä löytyvään kaimaansa ”sarjahukuttaja” Pekka Seppäseen.

Ja kukas se minulle läheinen nykypäivän Kekkonen sitten on? ”Veljenpoikani” Jare Chekkonen, Chekkonen, Chekkonen” tietysti. Tulevasta elokuvasta selvinnee tosin sekin, että huhut sukulaisuudestamme eivät sittenkään pidä paikkaansa, vaikka riimimme yhtä ”kökköset” usein ovatkin…

Lähteitä

Pekka Seppänen kertoi Hesarin jutussa: ”Olin Kekkosen hautajaisissa arkun ääressä hautausmaalla laulamassa. Ministerit katselivat pensasaidan takaa kateellisina, kun olimme siellä yhdessä omaisten kanssa. Sitä kai voi pitää henkilökohtaisena.” Myös Tervo on näin läheisestä muistosta vaikuttunut. Hän kuulostaa jopa hieman kateelliselta”.(ks. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005497316.html).

Jari Tervon omaelämäkerralliset romaanit:

Tiihonen A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.