Ja jos et liiku, niin miksi et?

Oletetaan, että liikkuminen tai liikunnan harrastaminen olisi jossakin kuvitteellisessa maassa nostettu yhteiskuntapolitiikan keskeiseksi kysymykseksi. Miten siellä väestön liikuntaa mahdettaisiin edistää?

Varmaan siellä rakennettaisiin liikunnalle hyvät olosuhteet. Olisi helppoa ja halpaa kävellä, juosta, pyöräillä ja talvella hiihtää sekä käydä kuntosaleilla tai uimassa. Kevyen liikenteen väyliä ja ulkoilureittejä olisi joka puolella. Lihaskuntoa voisi kohottaa sinne tänne sijoitettujen laitteiden avulla.

Siinä ihanneyhteiskunnassa harjoitettaisiin liikunnallisia leikkejä ja pelejä päiväkodeissa ja kouluissa. Erittäin korkeasti koulutetut ammattilaiset opettaisivat kaikkia mahdollisia liikuntamuotoja peruskouluissa ja lukioissa. Korkeakouluopiskelijoilla olisi hyvät mahdollisuudet monipuoliseen liikkumiseen.

Aikuisten olisi mahdollista saada hyvää ohjausta koulutetuilta asiantuntijoilta kohtuuhintaan yksityisiltä, korkeatasoisilta palveluntarjoajilta. Liikuntaa voisi harrastaa upeissa olosuhteissa, hyvässä seurassa ja liikunnan lisäksi olisi mahdollista saada kuntotestauspalvelua.

Arkiliikunnan edellytykset olisivat mainiot, sillä työmatkat saattaisi pyöräillä, luonnossa, puistoissa, leikki- ja urheilukentillä saattoi liikkua ilmaiseksi ja monilla oli myös piha ja puutarha, jossa voi puuhastella liikunnallisesti.

Ikäihmiset saattaisivat käyttää samoja palveluja muiden kanssa, mutta heille olisi tarjolla myös sovellettua liikuntaa ja erityisiä ulkoiluystäviä. Aikuisurheilun piirissä kaikki 30-110-vuotiaat voisivat kilpailla tasa-arvoisesti yhdessä.

Erityistukea tarvitseville olisi korkeasti koulutettuja erityisliikunnan opettajia ja ohjaajia niin kouluissa kuin eri järjestöissäkin. Vammaisurheilu olisi myös suosittua.

Kaiken lisäksi urheiluseuroissa ja erilaisissa järjestöissä urheilisi ja liikkuisi satoja tuhansia lapsia, nuoria ja aikuisia. Valmentajat olisivat joko ammatti- tai järjestökoulutuksen saaneita eri lajien osaajia ja intohimoisia kehittäjiä.

Vanhemmat tukisivat pyyteettömästi lastensa harrastamista osallistumalla aktiivisesti seuratoimintaan, mutta myös asenteillaan ja rahoillaan. Fanit kannustaisivat urheilijoita ja yritykset tukisivat seuroja rahallisesti. Menestyvä nuori olisi arvostettu jäsen yhteisössään. Heitä palkittaisiin monin tavoin.

Kunnat ja valtio tukisivat verotulojen ja esimerkiksi rahapelituottojen avulla liikunnan harrastamista rakentamalla esimerkiksi lähiliikuntapaikkoja, urheiluolosuhteita ja kevyen liikenteen väyliä. Myös järjestöt saisivat tukea väestön liikuttamiseen.

Julkisen tuen avulla pyöritettäisiin kymmeniä liikunnan koulutuskeskuksia ja urheiluakatemioita eri puolilla maata. Näissä olisi runsaasti liikunnan ja urheilun ammattilaisia töissä.

Tuossa maassa satsattaisiin liikuntatieteisiin ja –tutkimukseen sekä tiedonvälitykseen erityisen paljon.

Siinä ihanneyhteiskunnassa myös lääkärit ja muut terveys- ja hyvinvointisektorin ammattilaiset olisivat loistavasti tiedostaneet liikunnan positiiviset vaikutukset terveyteen ja hyvinvointiin. Sairauksia ehkäistäisiin ja parannettaisiinkin liikunnan avulla.

Media täyttyisi liikuntaa ja urheilua koskevista ohjelmista, tiedosta ja kampanjoista. Kaikki tuntisivat niin maailman urheilutähdet kuin takapihojen liikuntasankarit.

Tuo maa olisi maailman liikkuvin urheilukansa ja sen tietäisi jokainen maan asukas.

***

Valitettavasti kyse on utopiasta, sillä jos tuo kaikki olisi totta jossakin maailman maassa, niin siellä kaikki harrastaisivat liikuntaa.

Liikkuminen olisi jokaiselle tärkeä kokemus ja he ymmärtäisivät sen suuren merkityksen niin itselleen, lähiyhteisölleen kuin koko kansakunnalle.

Suomessa, tässä laman kourissa kärvistelevässä liikuntakulttuuriltaan matalassa maassa, ei voida uneksiakaan edellä mainituista asioista.

Tulevaisuus näyttää vielä huonommalta – tuskin kykenemme stadioniamme korjaamaan, sote-uudistusta tekemään, soitamme suojelemaan.

Puhumattakaan väestön liikuttamisesta, josta leikattaneen yhdessä kehitysyhteistyö- ja tutkimusmäärärahojen kanssa yhdessä.

Tällaisessa kansakunnan kannalta ankarassa tilanteessa on pakko katsoa peiliin ja kysyä, mitä juuri sinä – niin sinä siellä – voisit tehdä maasi hyväksi.

Voisitko pistää töppöstä toisen eteen, kelata asioita yhdessä fillarisi kanssa ja nostaa tukien lisäksi vaikka kahvakuulaa? No, tämä on nyt tietysti utopiaa tämäkin.

Ehkä kuitenkin voisit kysyä itseltäsi – miksi liikkuisit? Rohkaistuisit hetkeksi pohtimaan asiaa ihan itsekkäistä syistä tai vaikka älyäsi harjoittaaksesi. Pelottavaahan se on, itsearviointi voi antaa yllättäviä tuloksia.

Tämä juttu on syytä päättää tähän – loppu on omissa käsissäsi. Jos et tee kysymystä, et tule tietämään vastaustakaan.

Uimahalli ei ui, pyörä ei kelaa, suksi ei luista, puntti ei nouse, pallo ei lennä, jalka ei nouse ellei se kokemus ole sinulle merkityksellinen.

Miksi se olisi – on hyvä kysymys. Vain sinä voit siihen vastata.

***

Näiltä sivuilta löytyy runsaasti erilaisia vastauksia kysymykseen miksi liikun tai miksi sinä liikkuisit? Ei ole olemassa yhtä kaikille sopivaa vastausta, vaan jokaiselle omansa. Sivujen tarkoituksena on jakaa tutkimuksissa, kehityshankkeissa ja asiantuntijatehtävissä syntynyttä tietämystä asiasta.

 

ReiluPeili on raati, johon Valo ry ja Olympiakomitea ovat viime vuoden alusta lähtien pyytäneet noin sadan hengen (kokemus)asiantuntijaraadilta vastauksia moniin ajankohtaisiin liikunta- ja urheilumaailmaa askarruttaneisiin kysymyksiin.

Vastauksista on tehty kooste kyllä, ei, en osaa sanoa -vastauksista prosenttijakautumineen. Vastauksista on myös koottu artikkeli ja jokaisen raatilaisen henkilölökohtaiset vastaukset ovat olleet näkyvissä myös www.sport.fi –sivulla.

Muistutukseksi tässä alla omat vastaukseni viime vuoden kysymyksiin.

Reilu Peili 2014: Reilu Peili heijastaa urheilun arvokeskustelua tässä ja nyt. Kuukausittain noin sadan vaikuttajan raati ottaa kantaa johonkin ajankohtaiseen liikuntaa tai urheilua koskevaan kysymykseen. (http://www.sport.fi/arvokeskustelu/reilu-peili).

Kysymys nro 1: Voiko urheilukilpailu olla poliittisen kannanoton paikka?

“Kyllä voi, mutta kannanottajan on tarkasti mietittävä, ketä/mitä vastaan tai kenen/minkä puolesta kantaa ottaa. Kannanoton muoto ja ajankohta on myös tarkkaan harkittava. Valtio, urheilujärjestöt, media, urheilijat ja seuraajat ovat myös hyvin erilaisia kannanottajia eivätkä niiden vaikuttamiskeinot ole samanlaisia muodoiltaan eivätkä painoarvoltaan. Nykyaikana poliittisen vaikuttajan pitää olla sekä fiksu että aito, sillä hyvänkin asian ajaminen voi kääntyä itseään vastaan.”
Arto Tiihonen, liikuntasosiologi

Kysymys nro 2: Tulisiko urheilutapahtumien olla täysin alkoholista vapaita?

“Kyllä tietyin ehdoin. Idealistina sanon, että alkoholia ja urheilua ei saa yhdistetää toisiinsa urheilutapahtumissa. Realistina odotan, että yhä useampi seura ottaa kokonaan absolutistin kannan alkoholin myymiseen ja mainostamiseen. Kohtuullisuuden kannattajana ilahdun, jos koukussa olevat seurat pystyvät pitämään tipattomia otteluita, katsomoita tai kausia. Alkoholittomuus voi olla kilpailuvaltti yleisön, harrastajien ja tukijoiden suuntaan.”
Arto Tiihonen, liikuntasosiologi ja –blogisti

Kysymys nro 3: Onko lasten ja nuorten harrastamisen hinta urheiluseurassa noussut kynnykseksi liian monessa lajissa?“

Todennäköisesti on, mutta samankin urheilulajin sisällä on kalliimpaa ja edullisempaa harrastamista riippuen harrastamisen tasosta, intensiteetistä ja paikkakunnastakin. Tietyt lajit ovat tosin kaikilla tasoilla harrastettuna kalliimpia kuin toiset. Urheiluseuroissa voi kuitenkin harrastaa myös edullisesti – ja mikä olisi vapaaehtoisjärjestelmää halvempi vaihtoehto? Urheilulajinäkökulma vääristää tilannetta, sillä ikävämpää on, että osalle perheitä lähes kaikki harrastukset ovat liian kalliita. Mutta ikävintä on, että kaikissa perheissä ei ymmärretä harrastamisen merkitystä, vaikka olisi varaakin. Reilua olisi, että järjestöt rakentaisivat yhteiskunnan, jossa harrastamisen arvo ymmärrettäisiin ja kaikille taattaisiin mahdollisuus harrastamiseen. Osaa meistä voisi vähän pakottaakin…”
Arto Tiihonen, FT, liikuntasosiologi ja -blogisti / www.miksiliikun.fi

Kysymys nro 4: Mikä on sinun lupauksesi tasa-arvon edistämiseksi liikunnassa ja urheilussa?

“Lupaan ohjata ilmaiseksi naisen ja miehen yhdessä tekemän väitöskirjan tai muun opinnäytetyön, jossa pyritään rakentamaan sukupuolisensitiivistä otetta liikuntaan, urheilemiseen, ohjaukseen tai valmentamiseen. Lupaan mentoroida sekä kahta jalkapalloilijaa että jalkapallovalmentajaa samalla vertaisoppimisen periaatteella – haastan mukaan myös naispuolisen mentorin. Lupaan myös luennoida ja kouluttaa liikunta- ja urheiluorganisaatioita aihealueesta kovalla hinnalla, jotta tasavertaisuuskysymyksiä opittaisiin arvostamaan. Sukupuolten keskinäinen ymmärrys ja kunnioitus lisääntyvät, kun naiset pelaavat jalkapalloa tai jääkiekkoa. Miestenkin tulisi oppia ymmärtämään ja arvostamaan naisten urheilua. Haastankin miehet mukaan (nais)joukkuevoimistelun harrastajiksi. Itse lupaan harjoituttaa itseni vuoden 2015 Gymnaestradaan voimistelijaksi. Täytetään olympiastadion miehillä – ei se tämän kummempaa ole! https://www.facebook.com/video/video.php?v=616304858399324, Videolla OVon Quut-ryhmä.”
Arto Tiihonen, FT, liikuntasosiologi ja -blogisti / www.miksiliikun.fi

Kysymys nro 5: Onko väliä, kuka rahoittaa suomalaista urheilua?

(Kyllä) “Ideaalimaailmassa valtion tuki urheilulle tulee verovaroin kerätyistä budjettivaroista. Tällöin eduskunta päättäisi urheilun, mutta myös liikunnan, nuorisotyön ja kulttuurin merkityksestä riippumatta Veikkauksen tuotoista. Eettisesti ja poliittisesti nykyinen järjestelmä ei ole paras mahdollinen. Luulen, että budjettirahoitus lisäisi urheilun tai ainakin liikunnan rahoitusta nykyisestä. Niin vahvat näytöt liikunnan kuin myös kulttuurin ja vapaaehtoistoiminnan moninaisista hyödyistä on. Kansalaiskeskustelu liikuntakulttuurin merkityksestä ja urheilun edistämisestä on tärkeämpää kuin rahapeliyhtiöiden vertailu…”
Arto Tiihonen, FT, liikuntasosiologi ja -blogisti / www.miksiliikun.fi

Kysymys: Miten lupauksesi kohteena ollut asia on edennyt? Mitä lupauksellesi kuuluu? (nro 4)

”Kiitos kysymästä. Hyvä, että lupausten toteutumista seurataan. Aloitan helpoimmasta: miesten ohjelma nähdään Gymnaestradassa ja näkyy myös tässä Svolin gaalassa esitettynä http://areena.yle.fi/tv/2283637/. Se paranee vielä kesään mennessä, senkin voin luvata! Muut lupaukseni ovat edelleen voimassa, vaikka kukaan ei olekaan vielä ilmoittautunut ohjattavakseni, mentoroitavakseni tai koulutettavakseni. Ohjaan kyllä useitakin opinnäytetöitä, joissa sukupuolinäkökulma on jossain määrin mukana. Myös mentorointikysymys on edennyt jonkin verran, sillä olen ollut mukana pienellä panoksellani kehittämässä sukupuolten tasa-arvoa lisäävää mentorointiohjelmaa. Yritän itsekin olla jatkossa aktiivisempi markkinoidakseni tekemiäni lupauksia. Reilu Peilin lukijat voivat myös rohkeasti olla yhteydessä – vitsinä heitetty kova hinta koulutuksillekin on neuvoteltavissa…”
Arto Tiihonen, www.miksiliikun.fi

Reilu peli?

Nyt maaliskuussa 2015 ReiluPeili kysyy: Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle?

Ennen kuin pohdin omaa vastaustani, niin mietin hiukan raatilaisen, mutta myös järjestäjien ja liikuntakulttuurin näkökulmista tätä ReiluPeili –konseptia. Konseptia on nyt hiukan muutettu – mukaan on otettu kaikille avoin vastausmahdollisuus. Järjestäjien taholta kuitenkin vakuutetaan, että raadin painoarvo ei laske, koska vain meidän mielipiteemme vaikuttavat työstettävän artikkelin sisältöön.

ReiluPeilin ideahan otettiin todennäköisesti Hesarin samankaltaisesta raadista, joka on viime aikoina tosin toiminut paljon laiskemmin kuin aiemmin. Hesarissahan raatilaisten näkemykset saivat varman valtakunnallisen näkyvyyden ja jotkut mielipiteet aiheuttivat vähän keskusteluakin.

ReiluPeili ei kuitenkaan ole tarjonnut läheskään samanlaista julkisuutta sen enempää mielipiteille kuin raatilaisillekaan. Olisikin kiva tietää, onko näitä tehtyjä artikkeleita tai monesti aika osuvia vastauksia siteerattu missään muualla kuin ReiluPeili-artikkelissa tai em. nettisivulla. Itse en ole niihin törmännyt.

Järjestöjen ja laajemmin liikunta- ja urheilupolitiikan näkökulmasta kuvittelisin, että ReiluPeili –raadin anti järjestöille olisi varsin suuri – nehän saavat aivan ilmaiseksi perusteltuja ja tiiviitä vastauksia varsin visaisiin kysymyksiin. Tämä olisi sekä kansalaisten että raatilaistenkin mielestä tärkeä tieto; onko näistä kysymyksistä (nekin ovat toki tärkeitä) ja raatilaisten vastauksista ollut jotain hyötyä heidän toiminnalleen?

Mielenkiintoista – ja eettisestikin tärkeää – olisi tietää, minkälaisia linjoja raatilaisten vastausten perusteella on otettu järjestöissä. Mitä mielipiteitä ja kenen näkökulmia on kuunneltu liikunta- ja urheilupolitiikkaa tehtäessä? Aika vähän villoja tällaisen asiantuntijajoukon mobilisointi saa aikaan, jos se jää vain yhden koostetun artikkelin varaan.

Konseptia tulisikin mielestäni kehittää ainakin tähän suuntaan eli kansalaisten ja raatilaistenkin tulisi tietää paremmin, miten tätä tietovarantoa käytetään järjestöissä ja miten julkisuutta käytetään hyväksi kansalaiskeskustelun lisäämiseksi tai sen käynnistämiseksi? Onko vaikutettu lainsäädäntöön tai vaikkapa järjestöjen toimintatapoihin?

Tätä avoimen tiedonvälityksen ja tasa-arvoisen vuorovaikutuksen aikaa kun eletään, niin kiva olisi, että Valon ja OK:n johto osallistuisi itse aktiivisesti julkiseen keskusteluun liikuntakulttuurin tulevaisuudesta. ReiluPeili-raati on ainakin omalta osaltaan antanut sisältöaineksia tällaiseen keskusteluun vastaamalla ahkerasti näihin aika problemaattisiinkin kysymyksiin.

Kiinnostaisi siis tietää, miten tätä raatilaisten asiantuntemusta on konkreettisesti käytetty tai miten sitä aiotaan käyttää hyödyksi?

Ja sitten itse kysymykseen: Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle?

Huhhuh! Aikamoinen kysymys, joka ei todellakaan ole helppo nakki. Käsitteitä ja liikkumisen merkityksiä viime aikoina tutkineena ja pohtineena aloitan seikoista, jotka pistivät varmaankin ajatuksella muotoillussa kysymyksessä silmääni. Ilman käsitteiden ymmärtämistä ei vastaustakaan voi antaa.

Ensimmäinen huomio: kysymyksessä käytetään termiä liike – ei siis liikunta, urheilu tai edes liikkuminen, vaan liike.

Käsitevalinta ei liene vahinko, sillä liikkuminen ja liikunta ovat tietysti liikettä ja järjestöt itse ovat osa kansanliikettä ja kansanliike itsessään. Jokin osa urheilusta on myös liikemiesten käsissä. Suomen tulevaisuudenkin voi katsoa olevan liikkeessä, vaikka suuntaa onkin vaikea tietää. Ehkä tässä kysymyksessä haetaan myös tälle liikkeelle suuntaa?

Liikkeen lisäämisellä tarkoitettaneen taas sekä yksilöiden liikkumisen, väestön liikunnan että kansanliikkeen eli vapaaehtoistoiminnan lisäämistä. Ja miksei siis esimerkiksi liikuntaan ja urheiluun keskittyvien yritysten liikevaihdon lisäämistä. Kansantalouskin hyötyisi lisääntyvästä liikkeestä eli yksilön liike saisi aikaan monenlaista liiketttä.

Otsikossa rajataan liikkeen lisäämisen merkitys vain Suomen tulevaisuudelle, vaikka joku tietysti kuvittelisi senkin olevan melkoisen iso haaste. Suomen tulevaisuus on kuitenkin kiinni ainakin Euroopan (EU:n), Venäjän ja NATO:n tulevaisuudesta – liikuntakulttuurissa myös kansainvälisten urheilujärjestöjen ja mediayhtiöiden tulevaisuudesta.

Tässä vaiheessa en malta olla puuttumatta saatekirjeessä olleeseen väitteeseen – tai tosiasiaksi kuviteltuun seikkaan – jonka mukaan ”motiivi liikkumiseen syntyy henkilökohtaiseen tunteen ja hyvän fiiliksen kautta”. Liikuntasosiologina en allekirjoita väitettä, jossa ”liikkeen merkitykset” ovat erillisiä henkilökohtaisista tunteista ja fiiliksistä – mikä muuten on tunteen ja fiiliksen ero?

Jos näin olisi, ei olisi mieltä yrittää vastata pääkysymykseen ainakaan yksilön kannalta eli vaikka liikkeellä ja sen lisäämisellä olisi yksilölle miten suuri merkitys, niin se ei ikään kuin olisi osa Suomen tulevaisuutta, joka rakentuu muista merkityksistä?

Elämys(kokemus)yhteiskunta, jossa lähes kaikki tuotteet tai toiminnat myydään tai markkinoidaan niiden tarjoamien todellisten tai kuvitteellisten elämysten tai kokemusten avulla ei voi pitää yksilön tunteita irrallisina taloudesta, politiikasta tai muusta Suomen tulevaisuuteen liittyvästä. (ks. myös: http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan)

Ehkä ReiluPeilin kysymyksellä haettiinkin sitä perinteistä ”yhteiskunnallista merkitystä”, jota liikunnalle rakennettiin 1990-luvulla useiden asiantuntijajulkaisujen voimin? Valtavaan ponnistukseen nähden prosessi sai aikaan harvinaisen vähän liikettä. Yhtenä syynä varmaan olikin, että niissä liikunnan ja urheilun kokemuksellisuudet ja merkitykset muutettiin hallinnon, talouden ja politiikan kielelle tavoilla, jotka eivät oikeasti puhutelleet ketään.

Mutta mikä Suomi on tässä ReiluPeilin kysymyksessä taustalla? Saatekirjeessä puhutaan megatrendeistä, kasvutoimialoista, innovaatioista, hyvinvointi- ja terveysklusterista, terveydenhoitomenoista jne. Kirjeessä mainitaan myös urheilujärjestöjen valmistelemista hallitusohjelmatavoitteista, joita varten näitä asiantuntijoiden mielipiteitä varmaan kysytäänkin.

Huhhuh ögein. Entä jos kuorolaulusta, kirjallisuudesta, veneenrakennuksesta ja muista terveyttä, hyvinvointia ja taloudellista kasvua lisäävistä harrastuksista kirjoitettaisiin yhtä pompöösillä tavalla – miltä se kuulostaisi?

No, yhtä kököltä (sanottakoon, että tällaisiakin tekstejä jo on). Onneksi niillä kentillä joku kirjoittaisi kriittisen pamfletin, ohjaisi satiirisen näytelmän tai irtisanoutuisi muutoin tavoitteista, jotka likaavat toiminnan ytimen ja jotka syntyvät vain, jos kentällä on vilpitöntä ja rehellistä rakkautta omaan tekemiseen.

En tietenkään ole sitä mieltä, että liikunta ja urheilu ”an sich”, puhtaana ja irrallisena olisi mahdollinen – sellaista ei ole taidekaan. Yhteiskunnallisia merkityksiä ei voi kuitenkaan lätkäistä kuin laastaria liikuntakokemusten päälle.

Kokemuksiin kiinnittyy merkityksiä, joilla on jokin mieli yksilölle ja hänen lähiyhteisölleen tai alakulttuurilleen. Joskus ne ovat samoja kuin yhteiskunnan kehittämiseen tarvittavat asiat – joskus niillä ei ole näihin juuri merkitystä ja joskus ne ovat vastakkaisiakin toisilleen.

Liikkeen lisääminen yksilöiden ja ryhmien liikkumisena on lähes yksiselitteisesti hyvä asia – anoreksia, narsismi tai liiallinen kilpailu ja vertaileminen lienevät negatiivisia ilmiöitä tämänkin liikkeen sisällä.

Kansanliikkeen, vapaaehtoistoiminnan lisääminen, vahvistaminen on sekin varmasti positiivinen asia. Sen sijaan on epäselvää johtaako nykyinen liikunta- ja urheilupolitiikka tämän liikkeen vahvistamiseen. Olisikin enemmän kuin tarpeellista avata järjestöjen ja hallinnon liikunta- ja urheilupoliittiset linjaukset tästä näkökulmasta.

Taloudellisen liikkeen vahvistaminen on sekin liikuntakulttuurissa aika epäselvää ja linjatonta. Miten tuetaan ja kehitetään yksityistä yrittämistä liikuntakulttuurissa tai miten tuetaan liikuntainnovaatioiden vientiä globaaleille markkinoille?

Entä miten liikunta saadaan konkreetisti sisään sosiaali- ja terveyssektorille – ei riitä, että puhutaan abstrakteista säästöistä, jos ei ole konkreetteja toimintatapoja ja niiden tekijöitä. Syrjäytyneiden lasten ja nuorten tai ikäihmisten liikuttaminen ja heidän toimijuutensa vahvistaminen ei onnistu nykyisin keinoin rakentamalla liikuntapaikkoja ja antamalla tukea perinteisille tahoille.

Tai miten meidän loistavat liikuntamahdollisuutemme saadaan edes 80 prosenttiseen käyttöön? Liikuntasaleja, ulkoliikuntapaikkoja, lenkkipolkuja, pyöräilyreittejä ja monia erikoisliikuntapaikkoja hyödynnetään aivan liian alhaisilla käyttöasteilla. Eikö tämä vaatisi aivan toisenlaista politiikkaa)

Stop: tässä ei puhuta politiikkaa, koska vaalit ovat liian lähellä ja meillä kaikilla on varmasti aivan liian negatiivisia kokemuksia politiikasta viime viikkojen ajalta… ?

(Em. aiheista löytyy runsaasti ajateltavaa käsitetutkimuksestani, jossa tarkastelin laajasti niitä käsitteitä, joita liikuntakulttuurin kehittämisessä tarvitaan, ks. http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Sen sijaan tässä tuo minun lyhyt vastaukseni ReiluPeilin kysymykseen:

”Liikkeen lisäämisen merkitys Suomen tulevaisuudelle löytyy juuri niistä merkityksistä, mitä liikkeelle ja sen lisäämiselle annamme. Jos yksilöt löytävät merkityksiä liikkeelleen tyyliin ”kestävyysvajekuntosalitreeni”, ”megatrendicurling”, ”maratonkasvualana”, ”terveysklusterisotevenyttely” tai ”työvoimantarjontasauvakävely”, niin olisihan se hienoa.

Luulen kuitenkin vahvasti, että yksilöt merkityksellistävät liikkeensä ihan muilla tavoilla. Jos urheiluseurat ja kaikki muutkin liikunta-alan toimijat keskittyisivät kuulemaan ihmisten kokemuksia ja siellä heidän kokemusmaailmoissaan syntyviä liikkeen merkityksiä, niin he pystyisivät paljon paremmin lisäämään sitä liikettä kuin miettimällä, miten seuraavalle ”sixpackille” tai ”kolmenkoplalle” tai ”megaclustereille” perustellaan liikkeen merkitystä.”

Tässä myös muiden vastauksia ja niistä koostettu artikkeli. Paljon hyviä näkemyksiä taas hyödynnettäväksi: http://www.sport.fi/arvot-ja-vastuullisuus/reilu-peili/politiikka/muuttuvat-olosuhteet-vaativat-liikkuvaa-yhteiskuntaa ja http://www.sport.fi/arvot-ja-vastuullisuus/reilu-peili/politiikka/mika-merkitys-liikkeen-lisaamisella-on-suomen-tulevaisuudelle-vastaukset

Liikkeen lisäämisen kuvakulmia

Lopuksi lisään liikettä omalla ”liikuntapoliisin” esimerkilläni: kuvasarja viikonlopun ”liikkeistäni” kertonee sekä siitä, miten itse liikun, mutta myös siitä, miten muut liikkuvat…

“Pelaaja-agentti” tarkkailee ikämiesfutareita Puotilassa lauantai-iltapäivänä.

“Liikuntapoliisi” katsastamassa iloista lähiliikuntapaikkaa Vesalassa.

“Liikuntabongari” löytää yhden frisbeegolfarin aamutuimaan Kivikossa.

“Luontoliikkuja” ja “pyöräpartioija” dokumentoi upeita paikkoja pitkin ja poikin itäistä stadia – tunnistatteko paikkoja?

Lisää aiheesta, miten liikettä voidaan lisätä:

Tiihonen A. 2015. Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 18.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. He eivät tiedä mitä tekevät… (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/17/he-eivat-tieda-mita-tekevat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen A. 2015. Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/15/liikkumisvuoteni-2014-kuvin-sanoin-ja-kuvioin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.1.2015.

Tiihonen A. 2015. Liikuttamisen ja liikuttumisen vuosikatsaus 2014. (https://www.miksiliikun.fi/2015/01/03/liikuttamisen-ja-liikuttumisen-vuosikatsaus-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.1. 2015.

Tiihonen A. 2014. Miksi liikun – miten liikutan. (https://www.miksiliikun.fi/2014/11/19/miksi-liikun-miten-liikutan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.11.2014.

Tiihonen A. 2014. Liikuntakausi alkaa – tee tavoitteistasi merkityksellisiä (https://www.miksiliikun.fi/2014/09/05/liikuntakausi-alkaa-tee-tavoitteista-merkityksellisia/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 5.9.2014.

Tiihonen A. 2014. Eettisiä pohdintoja urheilusta ( https://www.miksiliikun.fi/2014/02/04/reilupeili-vastaa-eettisiin-kysymyksiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.1.2014.

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, Arto (2014) Kokemuksellinen toimintakyky ja ikäihmisten voimaannuttaminen. Teoksessa Pohjolainen, Pertti (2014, toim.) Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki, 76-90. http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390

Tiihonen, Arto (2014) Miten tästä eteenpäin hyvinvoinnin tiellä? Having, Loving, Being ja Experiencing, Meaning, Doing. Teoksessa Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.). 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 228-246. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Saarenheimo, M. (2014, toim.) Neljän polven treffit. Ikäpolvitoiminnan opas. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.vtkl.fi/fin/sahkoiset_julkaisut/.)

Tiihonen, Arto (2013) Lonkalta meni-vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf)

Palonen, Minna; Takala, Katri, Pohjolainen, Pertti & Tiihonen, Arto (2011) Kotona kunnossa – Ikäihmisen toimintakyvyn tukeminen kuntoutuksen keinoin. Käpyrinne ry:n Internet-sivut (http://www.kapyrinne.fi/sites/default/files/tiedostot/Koku-raportti160910%5B1%5D.pdf)

Tiihonen Arto & Pirnes Esa (2011) Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät -viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset. Teoksessa Kattilakoski M, Kilpeläinen A & Peltomäki P Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011,Tampere. (http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/2150/MMM_YTR_2012-WEB.pdf).

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto (2011) Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Pirnes Esa & Tiihonen Arto (2010) Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Tiihonen Arto (2010) Vapaaehtoisuus ja järjestöt lähimmäisvastuussa. Julkaisussa Lähimmäisvastuu Suomessa – ketä kiinnostaa? Etene-julkaisuja 28/2010 (http://www.etene.fi/c/document_library/get_file?folderId=41970&name=DLFE-1001.pdf)

Tiihonen A (2010) ’Loppukäyttäjät’ kolmannen sektorin hyvinvointipalveluissa. Teoksessa Kolmannella lähteellä. Hyvinvointipalveluja kulttuurin, liikunnan ja nuorisotyön aloilta (Toim. Koivisto, Lehikoinen, Pasanen-Willberg, Ruusuvirta, Saukkonen, Tolvanen, Veikkolainen). Helsinki, Kokos julkaisuja 1, 213-223. (http://www.kolmaslahde.fi/images/stories/kolmannella_lahteella_julkaisu.pdf)

Linkit artikkeleihin löytyvät sivuilta:
https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2011/08/JulkaisutAT_2015.pdf
https://www.miksiliikun.fi/yhteystiedot/

Tapio Rautavaaran syntymästä on nyt (8.3.2015) kulunut tasan sata vuotta. Huippu-urheilija, laulaja, näyttelijä – kaikkien tuntema koko kansan Tapsa.

Urheilumuseossa avattiin 6.3.2015 näyttely, joka valottaa Kai Tapio Rautavaaran elämää monelta kantilta. Kävijät voivat jopa laulaa karaokealla Rautavaaran lauluja. Tapsa koskettaa monella tavalla.

Katsoin Peter von Baghin Rautavaaradokumentin viime viikolla uudestaan. Se tehtiin vähän ennen Rautavaaran kuolemaa 25.9.1979, kun Tapio oli vasta 64-vuotias.

Hän vaikutti kuitenkin paljon vanhemmalta, kuten monet muutkin tuon ikäpolven ihmiset tuossa iässä. Kyse on tietenkin vaikutelmasta, joka on syntynyt nuoren miehen silmissä 1970-luvulla, jolloin elettiin ”nuoressa Suomessa”, jossa ikääntyneiden määrä oli nykyaikaan nähden minimaalinen.

Tapsan omakin kokemus toki saattoi olla sama. Rautavaaran näyttelijän ja laulajan urahan kohtasi kulttuurisen ja yhteiskunnallisenkin rakennemuutoksen tosi rajusti 1960-luvun puolivälissä.

Nuorisokulttuuri jyräsi rillumarein ja suomalaisen laulelmakulttuurin ja TV kaatoi elokuvateatterit ja suomalaisen elokuvateollisuuden. Tapsa ei taipunut rokkiin eikä telkkariin. Sellainen vanhentaa ihmisen.

Silti Tapio Rautavaara elää edelleen muistoissamme ja tarinoissamme. Sen huomasin taas perjantaina Urheilumuseossa.

Korjuksen Tapio – 1961 syntynyt keihäänheiton olympiavoittaja – kertoi näyttelyn avauspuheessaan kolmannen linkin hänen ja kaimansa kanssa. Korjuksen mukaan Rautavaaran henki siivitti hänen viimeisen heittonsa Soulissa 1988 voittoon, koska päivä oli sama kuin Rautavaaran kuolinpäivä yhdeksän vuotta aiemmin.

Näin me rakennamme siltoja menneisyyteen ja ammennamme niistä voimia tähän päivään. Näistä syntyy tarinoita, jotka voivat olla parempia kuin totuus itse. Näin muuten kerrotaan itsensä Rautavaaran joskus sanoneen.

Minullakin on pieni henkilökohtainen tarina Kai Tapio Rautavaarasta, vaikka en häntä koskaan tavannut enkä ole sen enempää keihäänheittäjä, laulaja kuin näyttelijäkään. Ja silti se tarina on minulle varsin merkityksellinen.

Äitini passitettiin Mikkelistä maaliskuussa 1960 Helsinkiin naistenklinikalle synnyttämään perheen viidettä lasta. Hänellä oli todettu komplikaatioita, jotka olivat vaarallisia sekä syntyvälle lapselle että hänelle itselleen.

Ennen synnytystä sairaanhoitaja pakotti hänet keksimään syntyvälle lapselle nimet – varmuuden vuoksi tytön ja pojan. Äiti ei ollut ehtinyt asiaa paljon miettiä, sillä hän oli joutunut kokemaan kovia menetettyään yhden lapsistaan muutama kuukausi aiemmin ja tämä uusi lapsi syntyisi myös etuajassa.

Tällaisessa sekavassa tilassa pojan ensimmäiseksi nimeksi valikoitui paikallisen hiihtäjäkuuluisuuden Arto Tiaisen nimi – ja toiseksi äidinkin ihannoiman Tapio Rautavaaran nimi.

Hätäkasteessa sain sitten heti synnyttyäni ”risteikseni” Arton ja Tapion nimet. Kaiken lisäksi syntymäpäiväksikin sattui Tapio Rautavaaran kanssa sama päivä.

Jos kurssikaverini Tapion keihästä siivitti Tapio Rautavaaran kuolinpäivä, niin minä voin sanoa, että koko elämääni on siivittänyt Kai Tapio Rautavaaran synnyinpäivä.

Se ei ole huono tarina sekään.

Tapio Rautavaaran näyttelymainos:

 

Tapiot samassa kuvassa (kuvatessa Leo Pusan piti olla melkein polvillaan, että 196- ja 169-senttiset saatiin samaan kuvaan).

Luen Jari Tervon kirjaa Revontultentie. Se kertoo Tervon nuoruudesta Rovaniemellä.

Ikätoveri on kohdannut paljon samoja asioita kuin minäkin 700 km etelämpänä. Mekin muutimme uuteen taloon samana vuonna, meidänkin koulussamme käytiin vahvaa poliittista agitaatiota ja jalkapallo oli pikku-Jarillekin tärkeä asia.

Päiväkirjakosketuksissa pohdin lukemiani kirjoja, näkemiäni taidepläjäyksiä, omia ajatuksiani tästä oudosta maailmasta vuoden 2015 alussa.

Liityttyäni facebookiin vuoden alussa hämmästyin sitä, miten vahvasti monet ihmiset osaavat ja uskaltavat ottaa kantaa vaikeisiin asioihin. Itse olen hyvin usein todella ymmälläni siitä, mitä mieltä minun pitäisi olla maailmasta, joka muuttuu ja on muuttunut niin radikaalisti ihan muutaman viime vuoden aikana.

Jotain tästä epätietoisuudesta yritän välittää nyt paperille, vaikka mieluummin tietysti lataisin kivan kissavideon. Ette muuten usko, että meidän Helmi-kisu osasi juuri äsken tiputtaa pöydältä piuhansa ja henkselinsä turhauduttuaan siihen, etten ymmärtänyt hänen mouruamistaan. Viisas kissa halusi päästä ulos!

Harmi, etten ehtinyt kuvaamaan tapahtumaa. Tykkäyksiä olisi varmasti herunut! (tässä tietysti viittaan, vaikka en twiittaakaan, Anna-Stina Nykäsen kolumniin Hesarissa 1.3.2015).

Tammikuun eka viikko 2015

Luin joululahjaksi saamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Pelottava visio, jonka tajusin hetken päästä olevan jo todellisuutta. Iam-laitehan tarkoitti facebookia, johon seuraavalla viikolla liityin tosin pseudonyymin suojassa, etten menettäisi kokonaan minuuttani somemaailmaan. Sen verran onneksi osasin suojata itseäni.

Silti olen samaan aikaan sitä mieltä, että mitä enemmän paljastaa, sitä suojatumpi on. Tämän ymmärsin Mäntyniemessä käydessäni, kun Arajärven Pentti selosti presidenttivaimonsa turvajärjestelyjä. On kaksi vaihtoehtoa eli suojata itsensä asemiesten kanssa jatkuvasti tai ei suojata juuri ollenkaan. Jälkimmäinen tapa oli heidän mukaansa paljon turvallisempi. Miettikääpä sitä.

Pariin omaan juttuuni ujutin Valtosen kirjan nimen, jolla osoitin lukeneisuuttani tai sitten kunnioitustani Finlandia-palkitun kirjan sisällölle, josta pitäisi todella vakavasti puhuakin (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/17/he-eivat-tieda-mita-tekevat/) . Hautautuukohan vakava aihe, kun kirja on jo palkittu – ylistämällä unohdetuksi?

Tammikuun toka viikko 2015

Muistelin Tansanian matkaa viime vuodelta. Järjestelin sekavia tunteitani ja havaintojani kirjoittamalla matkakertomusta ja ajatuksia kehitysyhteistyöstä. Aiheesta julkaistiin kriittinen kirja vähän juttuni jälkeen. En (ole) ehtinyt siihen perehtyä, mutta lehtitietojen mukaan oma lähtökohtani oli oikea. Yritin jutussani vastata tähän kritiikkiin ja löytää ratkaisua tähän ”ei kannettu vesi kaivossa pysy” –problematiikkaan.

Oma pointtini jäi vähän kesken, mutta luulen, että siinä on ”totuuden siemen”. Slogan on nimittäin väärä, jos ajatellaan esimerkiksi kehitysmaa Suomen tilannetta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. ”Kannettu vesi” on nimittäin pysynyt ja se on kaiken lisäksi rakentanut Suomen sellaiseksi kuin se nyt on.

Kovasti ihmettelen sitäkin, miten jotkut opitut asiat, kuten vaikkapa vapaaehtoistoiminta, tavoitteellisuus, toimijuus, olisivat kulttuurisidonnaisia asioita, joita ei voisi oppia. Suomalainen urheiluseuratoiminta on vain reilut sata vuotta vanha perinne, joka tuotiin tänne muualta. Sen ainakin voisi viedä Tansaniaan… Teksti tässä liitteenä – mukana myös hieno kuvasarja matkalta!!! Liikettäkehitykseen_blogi1b

Tammikuun kolmas ja neljäs viikko 2015

Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Petri Vartiaisen Isäasentoja olivat yöpöydälläni lukemistona. Kähkösen kuvaus neuvostojen liiton alkutaipaleelta valaisi minulle tuntematonta ajanjaksoa erinomaisesti. En tosin osaa sanoa, oliko Kähkösen kuvaus oikea, koska tietoni ovat rajalliset.

Nostalginen henkeys jonnekin 1960-luvun lapsuusmuistoihin sieltä kuitenkin nousi. Usko tulevaisuuteen ja ylpeällä tavalla nöyrä asenne ihmisiin ja maailmaan. Tuolta jostain 1900-luvun alkupuoliskolta nousee se henki ja eetos, jota ihailen yli kaiken.

Ehkä siinä on sosialistista ihanneyhteiskunnan rakentamisen fiilistä yhdistettynä alistettujen kansanluokkien opittuun nöyryyteen ja kanssasisarten ja –veljien tukemiseen. Lapsena oletin, että niistä aineksista nousee parempi maailma. Oletan edelleen.

Kähkösen kirja tosin päättyy tämän unelman osalta huonosti. Jotenkin samoin on käynyt mies- ja isäunelmalleni, jonka synnytin 1980-luvulla. Vartiaisen oivaltavassa ja surullisen hauskassa kirjassa on oman ikäpolveni miehelle liikaa jo vanhentuneita asenteita. Luulin, että ikäpolveni miehet eivät voi enää paeta miehen roolin taakse siinä, etteivät osallistuneet lasten (varhais)hoitoon ja elämään.

Mutta myönnettävä on; maailma ei muutu niin kuin kuvittelemme. Kun nuori kokoomuspoliitikko Lasse Mäntylä antaa Hesarin isä-poika –jutussa isälleen Jukalle synninpäästön siitä, ettei isä ollut paljon lasten elämässä mukana, niin näen oikeasti punaista.

Lassen mielestä sen ikäpolven miesten ei nyt vain kuulunut hoitaa lapsia! Jukka on muutaman vuoden minua vanhempi – missä maailmassa tuo mies on oikein elänyt? Lapsuuteni kotikaupungissa Mikkelissä…

Eihän se tietysti ole Mikkelin vika eivätkä isien teot myöskään näy lasten tekemisissä. Lassesta näyttää tulleen oikein hyvä mies ja poliitikko, vaikka välillä näyttää, että isällä ja pojalla on kummallakin vähän liian suuret luulot itsestään. Mikkeliläisissä on tuota asennetta yleisemminkin, hyvässä ja pahassa.

Tammikuussa vietimme mekin eräänlaista poika- ja isäjuhlaa, kun kokoonnuimme yhteen juhlistamaan poikamme Jensin valmistumista laborantiksi. Harvoin on kuultu niin lämpimiä ja rehellisiä puheita vanhemmilta, kihlatuilta, kummeilta kuin muiltakin osallistuneilta.

Kähkösen kirjan henki leijaili ympärillämme, sillä nöyrä tulevaisuudenusko oli ainakin itselläni päällimmäisenä tunteena noissa ikimuistoisissa juhlissa.

Vartiaisen kirja helpotti ratkaisuani osallistua vielä kerran mieskeskusteluun, vaikka mielelläni siirtäisin sen jo nuoremmille. Ja yhtäkkiä huomaankin lupautuneeni kirjoittamaan Mielenterveyslehteen kolumneja miesnäkökulmasta, opettamaan Laureaan sosionomeille äijäasennetta sosiaalityöhön, editoimaan vanhan artikkelin uudelleen julkaistavaan kirjaan nuorista miehistä ja kaiken lisäksi urkenin helmikuussa kirjoittamaan spontaanisti aiheesta Perhehoitoliittoonkin, kun silmiini pisti Perhehoitolehdestä liiton ilmiselvä tasa-arvo-ongelma. Perhehoito12015_kommentti2

Jos Vartiainen herätti minut pohtimaan miesten ja isien hidasta muuttumista, niin naisvaltaisten alojen ongelma on päinvastainen – naiset eivät myöskään tajua tasa-arvon merkitystä ”miehittäessään” sotealat oman sukupuolensa edustajilla.

Outoa, etteivät valistuneet ja tasa-arvoiset naiset ole itse tajunneet tätä valtavaa ongelmaa, joka näkyy niin lastensuojelussa, nuorisotyössä kuin aikuisten ja vanhustenkin sosiaalityössä. Ei tämä ole vain palkkakysymys…

Tuloksia nimittäin saadaan, jos niitä halutaan. Olympiakomitean vuosittain järjestämässä valmentajaseminaarissa oli nimittäin ensimmäistä kertaa naisia enemmän kuin miehiä. Tämän muutoksen takana ovat tietysti pääasiassa naiset, mutta kyllä miehetkin ovat tehneet osansa.

Liitteenä aivan mainio paneelikeskustelumuistio ko. seminaarista, jossa mies- ja naisvalmentajat puhuvat upeasti ja inhimillisesti valmentamisesta. Valmentajapaneli_23012015Vieru

Koska tunnen aika hyvin sekä urheilumaailman naiset (miehetkin) ja sotealojen miehet (naisetkin), niin uskallan sanoa, että sotealojen naiset ovat pahempia tasa-arvon vastustajia kuin urheilualojen miehet, kun kyse on omasta alasta. Tosin sotealojen yhä harvemmiksi käyvät miehetkin ovat paljon huonompia omien asioidensa edistäjiä kuin urheilumaailman yhä monilukuisemmat naiset.

Näin ei olisi voinut todeta 1900-luvulla. Jotkut asiat muuttuvat nopeasti ja vähän erikoisiin suuntiin. Soteuudistukseen tarvitaan myös tätä sukupuolinäkökulmaa eikä vain rakenteiden reivaamista. Ja kyllä sekin ihmetyttää, kun niistä pitkään rakennetuista ja paljon puhutuista sotealueista sitten luovutaan tuosta noin vaan…

Realisti kai ajatteleekin, että sairaanhoitopiireistä rakentuu joskus tulevaisuudessa kuntia, jos ja kun niille nyt joudutaan antamaan yli 50% kuntien nykyisistä kuluista. Saadaan sitten se kuntauudistuskin tätä kautta tehtyä. Näin olisi tietysti voinut ajatella jo alunperinkin. Mutta nämä ovat jo melkein niin vaikeita asioita, joita en uskalla ajatellakaan.

Rosa Liksomin Väliaikaisen kanssa olikin virkistävää olla ajattelematta isoja asioita. Pienten ihmisten kyky merkityksellistää vaatimaton, usein surkeakin, elämänsä on uskomaton. Liksomin tarinat ovatkin hyvää terapiaa niille, jotka ajattelevat elämänsä olevan onnetonta, vaikka se onkin kissavideoineen kaikkineen ihan kivaa.

Meidän etuoikeutettujen pitäisikin lukea liksom vuodessa ihan oman suhteellisuustajumme säilyttämisen takia. Ja ihanan pohjoisen kielen…

Helmikuun eka viikko 2015

Juha Seppälän Matka aurinkoon ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja päätyivät kirjastosta mukaani helmikuun alussa. Seppälän yleensä iskevä teksti puuroutui välillä liialliseen epäolennaisten asioiden esittelyihin – välillä putosin kärryiltäkin kokonaan, kun sisäiskertojat vaihtuivat turhan hämärästi suhteessa toisiinsa.

Valtosen ja Seppälän kirjoissa kritisoitiin suomalaista yliopistolaitosta, vaikkakin hiukan eri suunnista. Valtosen amerikkalaisen huippututkijan näkökulmasta suomalainen yliopisto on nukkavieru tieteen kärkipäästä vieraantunut laitos.

Seppälän maaseutuyliopiston professorin painajainen on pienen laitoksen eri paradigmoja käyttävät eri ikäpolvien tutkijat. Kaikki tuntuvat jäävän yksinhiihtäjiksi, kun tiedettä pitäisi tehdä kuin jalkapallojoukkueessa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti taas jotakin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rakenteellista yhdistämistä, jota korkeakouluväki tietysti vastusti ennen kun paperia oli nähtykään.

Jos kerran halutaan suomalaisia tutkimuksen huipulle, miksei tehdä niin kuin urheilussa – pyritään MIT:n kuin NHL:ään tai liitetään Aalto-yliopisto johonkin akateemiseen KHL:ään. Ei HJK:n ja Hongan yhdistämisellä olisi saatu mitään etua huippujalkapallossa eikä Helsingin yliopiston ja Metropolian yhdistämisellä saada sitä huippututkimuksessa.

Seura, yhteisö pakottaa tuloksiin kannustamalla ja luomalla arkisen keskusteluyhteyden toisiin huippuihin. Netti ei siihen kuitenkaan riitä, jos ei ”hengitä” tutkimusilmaa.

Korkeakouluilla on toki muitakin tehtäviä kuin olla ns. huippututkimuksen teossa mukana. Ns. tässä tarkoittaa sitä, että tiede jopa yhdellä tieteenalalla on niin laaja alue, että se mitä nyt pidetään tärkeänä tai ”huippuna” on aina vain yksi mahdollisuus sadoista ”huipuista”.

Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhdistämisessä saattaa piillä aivan toinen vaara kuin mitä on ajateltu. Ensinnäkään missään ei enää tehdä kansainvälistä huippua, koska isot laitokset täyttyvät kuitenkin ihmisillä, joista yhä pienemmällä osalla on kansainvälinen huippu tavoitteenaan. Keskinkertaisuus voittaa.

Toisaalta vielä pahempaa voi olla se, että käytännöllisiä ongelmia ei enää opita ratkaisemaan, kun tutkimuskysymykset rakentuvat aiemman tutkimuksen pohjalle, kuten yliopistoissa on tapana. Tulevaisuudessa näissä yhdistelmalaitoksissa tehdään siis paljon kakkosdivaritason tutkimusta, josta ei ole juuri kentälle hyötyä.

No, mikäs minä olen tätä ennustamaan. Lukekaa Valtosta tai vaikka Seppälää tekin…

Helmikuun toka viikko 2015

Lukeminen jäi vähemmälle, viimeistelin liikuntakulttuurin käsitemateriaalia tiedetoimittajille Liikuntakulttuurin_käsitteitä_Tiihonen2015.

Postasin aiheesta myös muutaman blogin ja videoklipin fb-sivulle. Huomasin, miten vaikeaa käsitteitä on ymmärtää. Itselle selittäminenkin on vaikeaa, saati sitten muille. Joskus kuvat tai videoklipit auttavat tilannetta, joskus eivät.

Pohdin myös ankarasti käsitelukutaidon lisäksi keskustelutaitoja ja –halukkuutta. Mitä hyötyä on tehdä tutkimusta tai osallistua keskusteluun mistään aiheesta, jos muilla ei ole halua tai kykyä osallistua siihen? Ja edelleenkin taitaa olla niin, että niillä, joilla on valtaa ja joiden keskustelun avauksia odotetaan, ovat vaiti tai he puhuvat vain kabineteissa.

Sosiaalinen mediakaan ei ole tainnut tuoda tähän muutosta. Twiittaaminen ei ole keskustelua, eikä fb-tykkääminen. Täytyy olla perusteluita ja tilaa eri näkökulmien erittelyyn.

Onneksi Suomessa on Jani Kaaro, joka osaa kirjoittaa perusteltuja esseitä vaikeistakin aiheista. Loukkaannun, siis olen (HS 25.2.2015) otti esiin poliittisen henkilökohtaistamisen, joka Kaaron mukaan johtaa poliitikkojen tai poliittisten tahojen loukkaantumiseen joka taas estää argumentteihin perustuvan keskustelun. Hyvä pointti, vaikkakin myös se, on kritiikille varsin altis.

Liikuntakulttuurin alueella yksi harvoista keskustelun virittäjistä on ollut Liikuntatieteellisen seuran Teijo Pyykkönen, jonka argumentaatio ei ole yhtä hienostunutta kuin Kaaron, mutta usein varsin provosoivaa. Ja silti juuri kukaan ei ole tarttunut syöttiin.

Hyvä kysymys onkin, miksi ei keskustella, vaikka keskustelun avaajiakin on? Yksi syy lienee sekin, että niin Kaaro kuin Pyykkönenkin ovat kuitenkin instituutioidensa suojaamia. Hesarin toimittaja tai Hesarissa vakituisesti kirjoittava etabloituu niin, ettei kovinkaan monella ole kanttia – eikä myöskään samanlaista foorumia – esittää vastalauseita tai edes osallistua kunnolla samaan keskusteluun.

Ongelma on vähän sama kuin yliopistossa, jos kukaan ei tartu kiinni aiheeseen ja vie sitä eteenpäin, niin asia ei kehity. Tykkäykset eivät vie asiaa eteenpäin. Seuraavaksi Kaaro varmaan taas kirjoittaa hyvän jutun, mutta ei erinomaista, jostakin toisesta aiheesta.

Ja sitä paitsi keskusteleminen vie aikaa ja energiaa, mikä on pois jostakin tärkeämmästä. Asioiden julkista edistämistähän ei ole Suomessa pidetty oikeana työnä – ojaakin on välillä kaivettava!

No, niin. Kaaro ja Pyykkönen saivat kuitenkin minut tarttumaan ”kynääni”, samoin kuin siis aiemmin Perhehoitolehti ja myös tieto siitä, ettei Helsinki aio enää tukea koululaisurheilua, vaan siirtää resurssit johonkin mobiiliavusteiseen liikkumiseen.

Tässä ”hiljaisessa myynnissä” kaikki nuo jutut… Jälkimmäinen tosin taisi saada aika paljon lukijoitakin, jos blogisivuni raportointiin on uskomista. Mielipahakommentti_Kaaro2015. Käsitelukutaito_jahalu_22015

Helmikuun kolmas ja neljäs viikko 2015

Itärannan Teemestarin kirja veti mukaansa tunnelmallaan. Siinä oli jotain samaa kuin Kähkösen Graniittimiehen lopussa, kun kafkamainen tunnelma levisi ”sofioksasmaisesti” jälkileninistiseen Pietariin.

Teemestarin kirjassa entismaailmasta tuli kuin kaikuja jostakin paremmasta tai toisenlaisesta, joka hävisi Kähkösen kirjassa ikään kuin yhdessä yössä. Jossain, jossa on valta, oli tehty päätöksiä, jotka vaikuttivat sekä ihmisten arkeen että ihmisten mieliin.

Itäranta ja Kähkönen kirjoittavatkin siitä pienestä inhimillisestä maailmasta, joka jää – aina – ihmisille silloinkin, kun väkivaltakoneisto puristaa sen irrationaalisella käyttäytymisellään puun ja kuoren väliin. Kummassakaan kirjassa inhimillisyys ei voita, mutta ei häviäkään. Toivo kuitenkin jää.

Venäjän tapahtumat tekevät molemmasta kirjasta ajankohtaisia. Niiden kautta voimme ehkä jotenkin samaistua tavallisiin venäläisiin, ukrainalaisiin ja virolaisiin, vaikka se meille tuntuukin nyt olevan vaikeaa. Ei kai meistäkään tuntuisi hyvältä, että meitä kaikkia arvioitaisiin vain pääministerimme kautta?

Mieluummin tulisimme arvioiduksi Pertti Kurikan nimipäivien kautta. Näin varmaan ajatellaan muuallakin. Inhimillisyyden näkeminen lieneekin vaikeinta.

Jari Tervo kirjoittaa inhimillisesti itsestään ja läheisistään 1960- ja 1970-lukujen Rovaniemellä. Kukapa olisi uskonut, että sanatykkinä Uutisvuodossa loistava esiintyjä olisi 14-vuotiaana jäätynyt ensimmäisessä julkisessa esiintymisessään aivan totaalisen nöyryyttävästi. Tai ehkä juuri se näkyykin ja tekee Tervosta niin hienon TV-esiintyjän.

Tv-esitysten lisäksi helmikuu tarjosi minulle upeita live-esityksiä. Kettu ja Kullervo oopperassa, Sibeliusta ja Beethovenia Mikaelissa ja Kaiken teoria Maximissa. Näistä en edes osaa kirjoittaa – jotkut asiat pitää vain kokea…

Meidän Helmi-kissakin on kivempi livenä!