Luen Jari Tervon kirjaa Revontultentie. Se kertoo Tervon nuoruudesta Rovaniemellä.
Ikätoveri on kohdannut paljon samoja asioita kuin minäkin 700 km etelämpänä. Mekin muutimme uuteen taloon samana vuonna, meidänkin koulussamme käytiin vahvaa poliittista agitaatiota ja jalkapallo oli pikku-Jarillekin tärkeä asia.
Päiväkirjakosketuksissa pohdin lukemiani kirjoja, näkemiäni taidepläjäyksiä, omia ajatuksiani tästä oudosta maailmasta vuoden 2015 alussa.
Liityttyäni facebookiin vuoden alussa hämmästyin sitä, miten vahvasti monet ihmiset osaavat ja uskaltavat ottaa kantaa vaikeisiin asioihin. Itse olen hyvin usein todella ymmälläni siitä, mitä mieltä minun pitäisi olla maailmasta, joka muuttuu ja on muuttunut niin radikaalisti ihan muutaman viime vuoden aikana.
Jotain tästä epätietoisuudesta yritän välittää nyt paperille, vaikka mieluummin tietysti lataisin kivan kissavideon. Ette muuten usko, että meidän Helmi-kisu osasi juuri äsken tiputtaa pöydältä piuhansa ja henkselinsä turhauduttuaan siihen, etten ymmärtänyt hänen mouruamistaan. Viisas kissa halusi päästä ulos!
Harmi, etten ehtinyt kuvaamaan tapahtumaa. Tykkäyksiä olisi varmasti herunut! (tässä tietysti viittaan, vaikka en twiittaakaan, Anna-Stina Nykäsen kolumniin Hesarissa 1.3.2015).
Tammikuun eka viikko 2015
Luin joululahjaksi saamani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät. Pelottava visio, jonka tajusin hetken päästä olevan jo todellisuutta. Iam-laitehan tarkoitti facebookia, johon seuraavalla viikolla liityin tosin pseudonyymin suojassa, etten menettäisi kokonaan minuuttani somemaailmaan. Sen verran onneksi osasin suojata itseäni.
Silti olen samaan aikaan sitä mieltä, että mitä enemmän paljastaa, sitä suojatumpi on. Tämän ymmärsin Mäntyniemessä käydessäni, kun Arajärven Pentti selosti presidenttivaimonsa turvajärjestelyjä. On kaksi vaihtoehtoa eli suojata itsensä asemiesten kanssa jatkuvasti tai ei suojata juuri ollenkaan. Jälkimmäinen tapa oli heidän mukaansa paljon turvallisempi. Miettikääpä sitä.
Pariin omaan juttuuni ujutin Valtosen kirjan nimen, jolla osoitin lukeneisuuttani tai sitten kunnioitustani Finlandia-palkitun kirjan sisällölle, josta pitäisi todella vakavasti puhuakin (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/17/he-eivat-tieda-mita-tekevat/) . Hautautuukohan vakava aihe, kun kirja on jo palkittu – ylistämällä unohdetuksi?
Tammikuun toka viikko 2015
Muistelin Tansanian matkaa viime vuodelta. Järjestelin sekavia tunteitani ja havaintojani kirjoittamalla matkakertomusta ja ajatuksia kehitysyhteistyöstä. Aiheesta julkaistiin kriittinen kirja vähän juttuni jälkeen. En (ole) ehtinyt siihen perehtyä, mutta lehtitietojen mukaan oma lähtökohtani oli oikea. Yritin jutussani vastata tähän kritiikkiin ja löytää ratkaisua tähän ”ei kannettu vesi kaivossa pysy” –problematiikkaan.
Oma pointtini jäi vähän kesken, mutta luulen, että siinä on ”totuuden siemen”. Slogan on nimittäin väärä, jos ajatellaan esimerkiksi kehitysmaa Suomen tilannetta 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. ”Kannettu vesi” on nimittäin pysynyt ja se on kaiken lisäksi rakentanut Suomen sellaiseksi kuin se nyt on.
Kovasti ihmettelen sitäkin, miten jotkut opitut asiat, kuten vaikkapa vapaaehtoistoiminta, tavoitteellisuus, toimijuus, olisivat kulttuurisidonnaisia asioita, joita ei voisi oppia. Suomalainen urheiluseuratoiminta on vain reilut sata vuotta vanha perinne, joka tuotiin tänne muualta. Sen ainakin voisi viedä Tansaniaan… Teksti tässä liitteenä – mukana myös hieno kuvasarja matkalta!!! Liikettäkehitykseen_blogi1b
Tammikuun kolmas ja neljäs viikko 2015
Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Petri Vartiaisen Isäasentoja olivat yöpöydälläni lukemistona. Kähkösen kuvaus neuvostojen liiton alkutaipaleelta valaisi minulle tuntematonta ajanjaksoa erinomaisesti. En tosin osaa sanoa, oliko Kähkösen kuvaus oikea, koska tietoni ovat rajalliset.
Nostalginen henkeys jonnekin 1960-luvun lapsuusmuistoihin sieltä kuitenkin nousi. Usko tulevaisuuteen ja ylpeällä tavalla nöyrä asenne ihmisiin ja maailmaan. Tuolta jostain 1900-luvun alkupuoliskolta nousee se henki ja eetos, jota ihailen yli kaiken.
Ehkä siinä on sosialistista ihanneyhteiskunnan rakentamisen fiilistä yhdistettynä alistettujen kansanluokkien opittuun nöyryyteen ja kanssasisarten ja –veljien tukemiseen. Lapsena oletin, että niistä aineksista nousee parempi maailma. Oletan edelleen.
Kähkösen kirja tosin päättyy tämän unelman osalta huonosti. Jotenkin samoin on käynyt mies- ja isäunelmalleni, jonka synnytin 1980-luvulla. Vartiaisen oivaltavassa ja surullisen hauskassa kirjassa on oman ikäpolveni miehelle liikaa jo vanhentuneita asenteita. Luulin, että ikäpolveni miehet eivät voi enää paeta miehen roolin taakse siinä, etteivät osallistuneet lasten (varhais)hoitoon ja elämään.
Mutta myönnettävä on; maailma ei muutu niin kuin kuvittelemme. Kun nuori kokoomuspoliitikko Lasse Mäntylä antaa Hesarin isä-poika –jutussa isälleen Jukalle synninpäästön siitä, ettei isä ollut paljon lasten elämässä mukana, niin näen oikeasti punaista.
Lassen mielestä sen ikäpolven miesten ei nyt vain kuulunut hoitaa lapsia! Jukka on muutaman vuoden minua vanhempi – missä maailmassa tuo mies on oikein elänyt? Lapsuuteni kotikaupungissa Mikkelissä…
Eihän se tietysti ole Mikkelin vika eivätkä isien teot myöskään näy lasten tekemisissä. Lassesta näyttää tulleen oikein hyvä mies ja poliitikko, vaikka välillä näyttää, että isällä ja pojalla on kummallakin vähän liian suuret luulot itsestään. Mikkeliläisissä on tuota asennetta yleisemminkin, hyvässä ja pahassa.
Tammikuussa vietimme mekin eräänlaista poika- ja isäjuhlaa, kun kokoonnuimme yhteen juhlistamaan poikamme Jensin valmistumista laborantiksi. Harvoin on kuultu niin lämpimiä ja rehellisiä puheita vanhemmilta, kihlatuilta, kummeilta kuin muiltakin osallistuneilta.
Kähkösen kirjan henki leijaili ympärillämme, sillä nöyrä tulevaisuudenusko oli ainakin itselläni päällimmäisenä tunteena noissa ikimuistoisissa juhlissa.
Vartiaisen kirja helpotti ratkaisuani osallistua vielä kerran mieskeskusteluun, vaikka mielelläni siirtäisin sen jo nuoremmille. Ja yhtäkkiä huomaankin lupautuneeni kirjoittamaan Mielenterveyslehteen kolumneja miesnäkökulmasta, opettamaan Laureaan sosionomeille äijäasennetta sosiaalityöhön, editoimaan vanhan artikkelin uudelleen julkaistavaan kirjaan nuorista miehistä ja kaiken lisäksi urkenin helmikuussa kirjoittamaan spontaanisti aiheesta Perhehoitoliittoonkin, kun silmiini pisti Perhehoitolehdestä liiton ilmiselvä tasa-arvo-ongelma. Perhehoito12015_kommentti2
Jos Vartiainen herätti minut pohtimaan miesten ja isien hidasta muuttumista, niin naisvaltaisten alojen ongelma on päinvastainen – naiset eivät myöskään tajua tasa-arvon merkitystä ”miehittäessään” sotealat oman sukupuolensa edustajilla.
Outoa, etteivät valistuneet ja tasa-arvoiset naiset ole itse tajunneet tätä valtavaa ongelmaa, joka näkyy niin lastensuojelussa, nuorisotyössä kuin aikuisten ja vanhustenkin sosiaalityössä. Ei tämä ole vain palkkakysymys…
Tuloksia nimittäin saadaan, jos niitä halutaan. Olympiakomitean vuosittain järjestämässä valmentajaseminaarissa oli nimittäin ensimmäistä kertaa naisia enemmän kuin miehiä. Tämän muutoksen takana ovat tietysti pääasiassa naiset, mutta kyllä miehetkin ovat tehneet osansa.
Liitteenä aivan mainio paneelikeskustelumuistio ko. seminaarista, jossa mies- ja naisvalmentajat puhuvat upeasti ja inhimillisesti valmentamisesta. Valmentajapaneli_23012015Vieru
Koska tunnen aika hyvin sekä urheilumaailman naiset (miehetkin) ja sotealojen miehet (naisetkin), niin uskallan sanoa, että sotealojen naiset ovat pahempia tasa-arvon vastustajia kuin urheilualojen miehet, kun kyse on omasta alasta. Tosin sotealojen yhä harvemmiksi käyvät miehetkin ovat paljon huonompia omien asioidensa edistäjiä kuin urheilumaailman yhä monilukuisemmat naiset.
Näin ei olisi voinut todeta 1900-luvulla. Jotkut asiat muuttuvat nopeasti ja vähän erikoisiin suuntiin. Soteuudistukseen tarvitaan myös tätä sukupuolinäkökulmaa eikä vain rakenteiden reivaamista. Ja kyllä sekin ihmetyttää, kun niistä pitkään rakennetuista ja paljon puhutuista sotealueista sitten luovutaan tuosta noin vaan…
Realisti kai ajatteleekin, että sairaanhoitopiireistä rakentuu joskus tulevaisuudessa kuntia, jos ja kun niille nyt joudutaan antamaan yli 50% kuntien nykyisistä kuluista. Saadaan sitten se kuntauudistuskin tätä kautta tehtyä. Näin olisi tietysti voinut ajatella jo alunperinkin. Mutta nämä ovat jo melkein niin vaikeita asioita, joita en uskalla ajatellakaan.
Rosa Liksomin Väliaikaisen kanssa olikin virkistävää olla ajattelematta isoja asioita. Pienten ihmisten kyky merkityksellistää vaatimaton, usein surkeakin, elämänsä on uskomaton. Liksomin tarinat ovatkin hyvää terapiaa niille, jotka ajattelevat elämänsä olevan onnetonta, vaikka se onkin kissavideoineen kaikkineen ihan kivaa.
Meidän etuoikeutettujen pitäisikin lukea liksom vuodessa ihan oman suhteellisuustajumme säilyttämisen takia. Ja ihanan pohjoisen kielen…
Helmikuun eka viikko 2015
Juha Seppälän Matka aurinkoon ja Emmi Itärannan Teemestarin kirja päätyivät kirjastosta mukaani helmikuun alussa. Seppälän yleensä iskevä teksti puuroutui välillä liialliseen epäolennaisten asioiden esittelyihin – välillä putosin kärryiltäkin kokonaan, kun sisäiskertojat vaihtuivat turhan hämärästi suhteessa toisiinsa.
Valtosen ja Seppälän kirjoissa kritisoitiin suomalaista yliopistolaitosta, vaikkakin hiukan eri suunnista. Valtosen amerikkalaisen huippututkijan näkökulmasta suomalainen yliopisto on nukkavieru tieteen kärkipäästä vieraantunut laitos.
Seppälän maaseutuyliopiston professorin painajainen on pienen laitoksen eri paradigmoja käyttävät eri ikäpolvien tutkijat. Kaikki tuntuvat jäävän yksinhiihtäjiksi, kun tiedettä pitäisi tehdä kuin jalkapallojoukkueessa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö esitti taas jotakin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen rakenteellista yhdistämistä, jota korkeakouluväki tietysti vastusti ennen kun paperia oli nähtykään.
Jos kerran halutaan suomalaisia tutkimuksen huipulle, miksei tehdä niin kuin urheilussa – pyritään MIT:n kuin NHL:ään tai liitetään Aalto-yliopisto johonkin akateemiseen KHL:ään. Ei HJK:n ja Hongan yhdistämisellä olisi saatu mitään etua huippujalkapallossa eikä Helsingin yliopiston ja Metropolian yhdistämisellä saada sitä huippututkimuksessa.
Seura, yhteisö pakottaa tuloksiin kannustamalla ja luomalla arkisen keskusteluyhteyden toisiin huippuihin. Netti ei siihen kuitenkaan riitä, jos ei ”hengitä” tutkimusilmaa.
Korkeakouluilla on toki muitakin tehtäviä kuin olla ns. huippututkimuksen teossa mukana. Ns. tässä tarkoittaa sitä, että tiede jopa yhdellä tieteenalalla on niin laaja alue, että se mitä nyt pidetään tärkeänä tai ”huippuna” on aina vain yksi mahdollisuus sadoista ”huipuista”.
Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhdistämisessä saattaa piillä aivan toinen vaara kuin mitä on ajateltu. Ensinnäkään missään ei enää tehdä kansainvälistä huippua, koska isot laitokset täyttyvät kuitenkin ihmisillä, joista yhä pienemmällä osalla on kansainvälinen huippu tavoitteenaan. Keskinkertaisuus voittaa.
Toisaalta vielä pahempaa voi olla se, että käytännöllisiä ongelmia ei enää opita ratkaisemaan, kun tutkimuskysymykset rakentuvat aiemman tutkimuksen pohjalle, kuten yliopistoissa on tapana. Tulevaisuudessa näissä yhdistelmalaitoksissa tehdään siis paljon kakkosdivaritason tutkimusta, josta ei ole juuri kentälle hyötyä.
No, mikäs minä olen tätä ennustamaan. Lukekaa Valtosta tai vaikka Seppälää tekin…
Helmikuun toka viikko 2015
Lukeminen jäi vähemmälle, viimeistelin liikuntakulttuurin käsitemateriaalia tiedetoimittajille Liikuntakulttuurin_käsitteitä_Tiihonen2015.
Postasin aiheesta myös muutaman blogin ja videoklipin fb-sivulle. Huomasin, miten vaikeaa käsitteitä on ymmärtää. Itselle selittäminenkin on vaikeaa, saati sitten muille. Joskus kuvat tai videoklipit auttavat tilannetta, joskus eivät.
Pohdin myös ankarasti käsitelukutaidon lisäksi keskustelutaitoja ja –halukkuutta. Mitä hyötyä on tehdä tutkimusta tai osallistua keskusteluun mistään aiheesta, jos muilla ei ole halua tai kykyä osallistua siihen? Ja edelleenkin taitaa olla niin, että niillä, joilla on valtaa ja joiden keskustelun avauksia odotetaan, ovat vaiti tai he puhuvat vain kabineteissa.
Sosiaalinen mediakaan ei ole tainnut tuoda tähän muutosta. Twiittaaminen ei ole keskustelua, eikä fb-tykkääminen. Täytyy olla perusteluita ja tilaa eri näkökulmien erittelyyn.
Onneksi Suomessa on Jani Kaaro, joka osaa kirjoittaa perusteltuja esseitä vaikeistakin aiheista. Loukkaannun, siis olen (HS 25.2.2015) otti esiin poliittisen henkilökohtaistamisen, joka Kaaron mukaan johtaa poliitikkojen tai poliittisten tahojen loukkaantumiseen joka taas estää argumentteihin perustuvan keskustelun. Hyvä pointti, vaikkakin myös se, on kritiikille varsin altis.
Liikuntakulttuurin alueella yksi harvoista keskustelun virittäjistä on ollut Liikuntatieteellisen seuran Teijo Pyykkönen, jonka argumentaatio ei ole yhtä hienostunutta kuin Kaaron, mutta usein varsin provosoivaa. Ja silti juuri kukaan ei ole tarttunut syöttiin.
Hyvä kysymys onkin, miksi ei keskustella, vaikka keskustelun avaajiakin on? Yksi syy lienee sekin, että niin Kaaro kuin Pyykkönenkin ovat kuitenkin instituutioidensa suojaamia. Hesarin toimittaja tai Hesarissa vakituisesti kirjoittava etabloituu niin, ettei kovinkaan monella ole kanttia – eikä myöskään samanlaista foorumia – esittää vastalauseita tai edes osallistua kunnolla samaan keskusteluun.
Ongelma on vähän sama kuin yliopistossa, jos kukaan ei tartu kiinni aiheeseen ja vie sitä eteenpäin, niin asia ei kehity. Tykkäykset eivät vie asiaa eteenpäin. Seuraavaksi Kaaro varmaan taas kirjoittaa hyvän jutun, mutta ei erinomaista, jostakin toisesta aiheesta.
Ja sitä paitsi keskusteleminen vie aikaa ja energiaa, mikä on pois jostakin tärkeämmästä. Asioiden julkista edistämistähän ei ole Suomessa pidetty oikeana työnä – ojaakin on välillä kaivettava!
No, niin. Kaaro ja Pyykkönen saivat kuitenkin minut tarttumaan ”kynääni”, samoin kuin siis aiemmin Perhehoitolehti ja myös tieto siitä, ettei Helsinki aio enää tukea koululaisurheilua, vaan siirtää resurssit johonkin mobiiliavusteiseen liikkumiseen.
Tässä ”hiljaisessa myynnissä” kaikki nuo jutut… Jälkimmäinen tosin taisi saada aika paljon lukijoitakin, jos blogisivuni raportointiin on uskomista. Mielipahakommentti_Kaaro2015. Käsitelukutaito_jahalu_22015
Helmikuun kolmas ja neljäs viikko 2015
Itärannan Teemestarin kirja veti mukaansa tunnelmallaan. Siinä oli jotain samaa kuin Kähkösen Graniittimiehen lopussa, kun kafkamainen tunnelma levisi ”sofioksasmaisesti” jälkileninistiseen Pietariin.
Teemestarin kirjassa entismaailmasta tuli kuin kaikuja jostakin paremmasta tai toisenlaisesta, joka hävisi Kähkösen kirjassa ikään kuin yhdessä yössä. Jossain, jossa on valta, oli tehty päätöksiä, jotka vaikuttivat sekä ihmisten arkeen että ihmisten mieliin.
Itäranta ja Kähkönen kirjoittavatkin siitä pienestä inhimillisestä maailmasta, joka jää – aina – ihmisille silloinkin, kun väkivaltakoneisto puristaa sen irrationaalisella käyttäytymisellään puun ja kuoren väliin. Kummassakaan kirjassa inhimillisyys ei voita, mutta ei häviäkään. Toivo kuitenkin jää.
Venäjän tapahtumat tekevät molemmasta kirjasta ajankohtaisia. Niiden kautta voimme ehkä jotenkin samaistua tavallisiin venäläisiin, ukrainalaisiin ja virolaisiin, vaikka se meille tuntuukin nyt olevan vaikeaa. Ei kai meistäkään tuntuisi hyvältä, että meitä kaikkia arvioitaisiin vain pääministerimme kautta?
Mieluummin tulisimme arvioiduksi Pertti Kurikan nimipäivien kautta. Näin varmaan ajatellaan muuallakin. Inhimillisyyden näkeminen lieneekin vaikeinta.
Jari Tervo kirjoittaa inhimillisesti itsestään ja läheisistään 1960- ja 1970-lukujen Rovaniemellä. Kukapa olisi uskonut, että sanatykkinä Uutisvuodossa loistava esiintyjä olisi 14-vuotiaana jäätynyt ensimmäisessä julkisessa esiintymisessään aivan totaalisen nöyryyttävästi. Tai ehkä juuri se näkyykin ja tekee Tervosta niin hienon TV-esiintyjän.
Tv-esitysten lisäksi helmikuu tarjosi minulle upeita live-esityksiä. Kettu ja Kullervo oopperassa, Sibeliusta ja Beethovenia Mikaelissa ja Kaiken teoria Maximissa. Näistä en edes osaa kirjoittaa – jotkut asiat pitää vain kokea…
Meidän Helmi-kissakin on kivempi livenä!