koululiikunnalle ja koululaisurheilulle

Nykyään kouluissa ei saisi kilpailla sen enempää liikuntatunneilla kuin koulujenvälisissä kisoissakaan. Sen sijaan koulut kilpailevat avoimesti oppimistuloksilla, kunnat ja niiden laitokset tehokkuudessa ja taloudessa, valtiot ja puolueet milloin missäkin asiassa – vain olympiaurheilijoille ei enää aseteta mitalitavoitteita.

”Opiskelen vain opiskelun tai sivistyksen vuoksi”, ei enää riitä peruskouluissa, lukioissa eikä korkeakouluissa. Oppimistulokset täytyy saavuttaa, ja Pisa-kilpailuissa pitää pärjätä. Opiskelijoiden on pakko saada tuloksia ja valmistua nopeasti työmarkkinoille, joilla pitää näyttää tehokkaalta ja kilpailulliselta.

Miksi lasten ja nuorten pitäisi koululiikunnassa, jossa harjoitetaan taitoja pärjätä urheilulajeissa, liikuntamuodoissa ja elämässä, oppia näitä asioita vain terveyden, kunnon tai oman hyvinvoinnin ja jaksamisen vuoksi? Siksikö, että he jaksaisivat kilpailla muilla elämänaloilla?

Peruste on ymmärrettävä, mutta jotenkin epäeettinen ja –looginen – miksi muualla ja muissa oppiaineissa saa ja pitää kilpailla, mutta koululiikunnassa ja koululaisurheilussa ei? Miksi juuri koululiikunta saa olla muun yhteiskunnan arvojen ulkopuolella?

Jotenkin reilumpaa olisi vastaavasti se, että myös koulussa, vanhainkodissa tai kaupallisissa yrityksissä työntekijät voisivat suhtautua tekemiseensä samoin kuin tämä tavoitteena oleva liikunnanharrastaja. He voisivat säteillä hyvinvointia, terveyttä ja rentoutta ympärilleen. Tärkeäähän ei ole, mitä tekee, vaan miten sen tekee.

Näin ei saa ajatella. Koululla ei välttämättä ole mitään tekemistä muun yhteiskunnan kanssa.

Tässä maassa täytyy kilpailla kaikkialla muualla paitsi liikuntatunneilla ja koululaisurheilussa, sillä erittäin monet kilpaurheilua vastustavat aktiiviliikkujatkin kilpailevat esittelemällä esimerkiksi facebookissa maratonsuorituksiaan. Tosin useimmat heistä kiistävät intohimoisesti kilpailevansa kenenkään kanssa – vain itseään vastaan tässä kilpaillaan!

Itseään eli läskejään, velttouttaan, epäkurinalaisuuttaan vastaan kilpailevat ovat jostakin syystä eettisesti hienompia kuin se, jotka rehellisesti vääntävät kättä toisen vertaisensa kanssa joskus häviten, joskus voittaen. Jos kilpailu on pahasta, niin miksei kukaan puolusta läskiä ja velttoa minää timmin ja kurinlaisen minän hyökkäyksiltä?

Liikunnan ja urheilun rajaa vedetään käsitteellisesti harrastamisen kilpailullisuusasteen perusteella – urheilulajit ja liikuntamuodothan ovat muutoin lähes identtisiä. Merkitys, motiivi tai tapa vaihtelee, vaikka joskus sekin rajanveto on todella vaikeaa. Kun pelaan, niin urheilen vai liikunko vain?

Yksi tapa vetää rajaa on urheilun ja esimerkiksi urheilulajipohjaisen koululiikunnan vastustajien argumentti, joka perustuu huonoihin kokemuksiin kilpailussa häviämisestä tai muusta liian kilpailullisuuden tai vertailun negatiivisesta vaikutuksesta heidän omaan liikunnan harrastukseensa.

Sama argumentti ei tosin toimi musiikin, kuvataiteen, historian tai matematiikan suhteen, vaikka kaikki nuo oppiaineet ja harrastukset ovat ihmisen hyvinvoinnille ja usein myös elintasolle varsin tärkeitä asioita myös koulun jälkeen.

”Pakkoruotsikeskustelussa” jotkut argumentit tosin lähestyivät samaa tasoa koululiikuntakeskustelun kanssa – ”en oppinut koulussa ruotsia, koska opettaja oli huono tai en nähnyt ruotsin opiskelulle mitään järkeä ja tunsin itseni huonoksi”. Ehkä kyse ei siis perimmiltään olekaan kokemuksista, vaan kulttuurisista merkityksistä. Kukaanhan ei uskalla haukkua matikkaa tai englantia vastaavasti, koska ne ovat ”tärkeitä aineita”.

Mutta miksi liikunnanopetuksen yhteydessä ollaan huolestuneita oppilaiden kokemuksista? Ei ole kivaa olla huono historiassa, biologiassa tai englannissakaan. Mutta ei kenellekään tulisi mieleenkään vaatia kokeita, ylioppilaskirjoituksia tai muita vertailuun perustuvia menetelmiä kiellettäviksi.

Jos koululiikunnassa ei saa jatkossa enää tehdä mitään vertailuja saman ikäisiin, niin voidaan jäädä odottamaan sitäkin hetkeä, kun vanhemmat lähettävät Wilmaan viestin ”ettei meidän lapsemme osallistu myöskään Pisa-kilpailuun eikä ylioppilaskirjoituksiin, koska ne eivät edistä yksilön tasapainoista kasvua ja kehitystä”.

Todellisuudessa – siinä oikeassa – koulusta ja oppimisesta ei voi kitkeä kokonaan pois vertailua eikä kilpailua. Tänä päivänä onkin vaikea löytää yhteiskunnallisesta keskustelusta argumentteja, joissa puolustettaisiin ei-kilpailullisia arvoja. Paitsi tietysti koululiikunnan ja koululaisurheilun vastustajien kirjoituksista.

Näinkään ei saa ajatella. Kouluaineet ovat luonteeltaan erilaisia.

Ehkä tässä onkin kyse kahdesta asiasta, joista ei yleensä keskustella tässä yhteydessä aivan suoraan. Liikkuminen, liikunta tai jopa istumisen ja paikallaanolon vastustaminen on niin tärkeää, että koulun liikunnanopetus ja esimerkiksi koululaisurheilu vedetään mukaan tähän ankaraan taisteluun liikkumattomuutta vastaan. Millekään muulle kouluaineelle ei ole annettu näin vaativaa tehtävää, vaan yleensä riittää, että aineesta opitaan opetussuunnitelmassa määrätyt asiat.

Psykologiassakin voisi olla tavoitteena tasapainoinen henkinen kehitys, mielenterveys ja kyky elinikäiseen hyvään mieleen. Uskonnon opetuksessa taas voisi olettaa syntyvän henkilökohtaisen suhteen ja harrastuksen mieleiseensä uskontoon – ehkä jopa ekumeenisen ja rauhanomaisen näkemyksen toisiin uskontoihin. Biologian opetuksen vähimmäistavoitteena tulisi olla omakohtaisen luonnonsuojelun harrastuksen – kodin kierrätysaktiivisuutta pitäisi tarkkailla kuten omaehtoista liikuntaakin.

Ehdotuksia taidettaisiin pitää eettisesti ja poliittisesti arveluttavina tavoitteina. Koululiikunta onkin tässä mielessä superoppiaine hyvässä ja pahassa.

Toinen tärkeä seikka, joka erottaa koululiikunnan muista oppiaineista on se, että urheilu – liikuntakulttuurin merkityksellisesti vahvin osa-alue – nähdään koulussa ongelmana, joka nähtävästi haittaa omakohtaisen ja elämänmittaisen liikunnanharrastamisen kehittymistä.

Kaikissa muissa oppiaineissa omakohtaista harrastuneisuutta pidettäisiin hyvänä asiana eikä loistavia muusikkoja, matemaatikkoja, kielipään omaavia tai kirjoittajia syyllistettäisi siitä, että muut tuntevat itsensä huonoiksi. Valioaineita ei ainakaan tulisi julkaista ja palkita.

Näin ei ehdottomasti saa ajatella. Häpeä Esa-Pekka, syyllisty Sofi Oksanen.

Koululaisurheilun vastustajien mielestä hyvät liikkujat ja urheilijat saavat jo nyt riittävästi mahdollisuuksia erinomaisuutensa esittämiseen ja tällä ilmiöllä on negatiivisia vaikutuksia itsensä huonoksi kokeviin.

Miten onnellisia olisivatkaan muiden aineiden opettajat ja näiden lasten vanhemmat, jos niissä järjestettäisiin koulujen välisiä kilpailuja paikallisesti ja valtakunnallisesti tai jos hyviä oppilaita julkisesti palkittaisiin. Ai niin, onhan niitäkin… miksei kukaan vastusta stipendejä ja matikkaolympialaisia?

Kukapa olisikaan tutkinut matematiikan tai englanninkielen opetuksessa tai harjoittamisessa koettuja huonoja kokemuksia suhteessa näiden aineiden elämänpituiseen harjoittamiseen? Pitäisikin olla erittäin huolestunut siitä, miksi oppilaat eivät innostu näistä valtavan mielenkiintoisista ja tärkeistä aiheista. Hienoa olisi, jos esimerkiksi sataa NHL-pelaajaa kohti olisi yksi fysiikan nobelisti. Tutkimusta todellakin tarvittaisiin.

Ei tällaistakaan saa ajatella. Ja seuraava ajattelumalli on ehdottomasti kielletty.

Keitä ovat ne koululaisurheiluun osallistuvat? Iso osa on varmasti niitä hyviä oppilaita, jotka kaiken lisäksi ovat kadehdittavan hyviä urheilijoita. Mutta aika iso osa on myös niitä, joille liikunta ja urheilu ovat ainoita asioita, joissa he voivat kokea olevansa hyviä ja tulla hyväksytyksi osaamisensa kautta.

Tasa-arvon toteutumisen kannalta olisi erittäin tärkeää, että huonommistakin taustoista tulevat oppisivat kestämään kilpailua, voimaantumaan vertailussa ja ylittämään itsensä – ja saamaan onnistumisen kokemuksia. Koululaiskilpailujen poistaminen saattaa kohdistua kaikkein pahiten näihin lapsiin ja nuoriin, joilla ei ole muuta mahdollisuutta näyttää osaamistaan ja kompetenssiaan kuin urheilemalla.

Sama ideologia toimi urheilun alkuaikoina, kun työväenluokka suljettiin amatöörisäännöillä pois olympialaisista ja muusta huippu-urheilusta. Nyt kärsijöitä voivat olla maahanmuuttajat ja ne lapset, joilla ei ole enää varaa osallistua seuraurheiluun. Tällaisiakin on.

Voisiko olla, että koululaisurheilun vastustajat ovatkin niitä hyväosaisia, joiden lasten pitäisi näiden curling-vanhempien mielestä kokea vain onnistumisia elämässään? Suojellaanko tässä lapsia ja nuoria kokemuksilta, jotka voisivat opettaa elämästä jotakin oleellista ja merkityksellistä vain sen takia, että jotkut aikuiset eivät ole itse saaneet näitä asioita lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokea?

Ja kielletäänkö samalla joiltakin lapsilta ja nuorilta ne harvat kokemukset, jotka voisivat olla heille merkityksellisiä koulussa ja elämässä?

Näinkään ei saa ajatella. Näin voi kuitenkin kokea.

Ja kokemusten kautta opitaan kaikki oleellinen. Kaikki kokemukset eivät ole, eivätkä saa olla nautintoa tai kivoja elämyksiä. Jokaisen on hyvä tehdä työtä, harjoitella ja oppia, jotta identiteetti vahvistuisi – joskus on myös hyvä nähdä, että harjoittelua tarvitaan lisää.

Koululaisurheilussa oppilaat ryhmäytyvät, erilaisista taustoista tulevat kokevat yhteisöllisiä kokemuksia, hitsautuvat itselleen merkityksellisen kouluyhteisön jäseniksi ja he tukevat aidosti toisiaan eivätkä vain kilpaile opintosuorituksista ja jatko-opintopaikoista toisia vastaan. Tähänhän koulussa muuten opitaan.

Koululaisurheilussa opitaan myös suomalaisen yhteiskunnan parhaita puolia, kun opettajat, seuraihmiset, vanhemmat ja parhaassa tapauksessa myös oppilaat rakentavat talkoilla tapahtuman, jossa opitaan vapaaehtoistoiminnan säännöt ja mahdollistetaan sosiaalisen pääoman rakentuminen.

Mikä on siis se oikea ongelma: miksi kaikille oppilaille ei tarjota mahdollisuuksia koululaisurheilun kaltaisiin kasvattaviin kokemuksiin? Ja ongelman ratkaisu: kielletään tämä hyvä kaikilta?!

Joku toinenhan voi saada samanlaisia kokemuksia matikka-, uskonto-, kuvataide-, biologia-, musiikki- tai kielitaitokilpailuista, joita myös järjestetään nykyään ahkerasti sen lisäksi, että aineissa kilpaillaan taso-, Pisa- ja yo-kokeissa.

Tasavertaisuuden nimissä kaikkia näitäkin pitäisi vastustaa ja siirtää resurssit mobiilioppimiseen esimerkiksi sovelluksella, jossa oppilaan epäsointinen laulu tai pieleen mennyt laskuharjoitus palkittaisiin älypuhelimesta kuuluvilla aplodeilla ja facebook-tykkäämisillä. Hyvät kokemuksethan ovat tärkeitä.

Aivan mahdotonta, jos joku voi tosiaan ajatella noin…

Liikkuminen ja omakohtainen liikuntaharrastus on äärimmäisen tärkeää, jopa niin tärkeää, että eri aineiden opetusta pitäisi liikunnallistaa monin eri tavoin. Opittaisiin ymmärtämään, että ihminen on kokonaisuus ja että kouluaineet eivät oikeassa maailmassa kilpaile arvostuksesta ja resursseista niin kuin koulun sisällä.

Yhteisöllisyyttä lisääviä tapahtumia – kilpailujakin – kannattaa järjestää muissakin oppiaineissa, ettei koulussa käperryttäisi pelkkien yksilötaitojen ja –osaamisten korostamiseen ja oletukseen, että koulussa opitaan vain koulua varten. Tähänhän Pisa-tuloksiin tuijottamisen pelätään johtavan. Parhaat koululaiset eivät välttämättä ole parhaita työntekijöitä ja elämässä selviytyjiä.

Suomalainen peliteollisuus on noussut yhteisöllisten tapahtumien kautta maailman huipulle. Voisikohan ajatella, että koululaisurheilun kanssa yhtäaikaa järjestettäisiinkin tapahtumia, joissa yhdistettäisiin monien eri oppiaineiden koululaisjoukkueiden kilpailut. Näissä matikkapäät oppisivat arvostamaan kultakurkkuja, pelisilmäiset kannustamaan luontoaktiiveja ja kielinerot tukemaan historiafriikkejä…

Helpompaa on tietysti kieltää hyviltä liikkujilta mahdollisuus yhteisöllisyyteen ja taitojensa näyttämiseen, sillä onhan tietysti niitäkin oppilaita, jotka eivät ole hyviä missään.

Unohdetaan siis edelliset utooppiset ideat ja palataan mobiililaitteidemme ääreen kilpailemaan virtuaalisia vastustajiamme vastaan – netistä löytyy onneksi aina yhtä hyvä tai huono vastustaja. Tai jokin koukuttava kilpailu kuitenkin. Ilman koululaisurheilua koulu tuntuukin paljon paremmalta paikalta.

Näin ei ainoastaan saa ajatella, näin pitää ajatella.

Armahda meitä, sillä He eivät tiedä mitä tekevät…