Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen?

Vanhoilliseksi ja tietysti myös korruptoituneeksi haukuttu kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on ottanut käyttöönsä videoavusteisen tuomaroinnin, jota lyhyesti VARksi kutsutaan. Jo tähän mennessä nähtyjen otteluiden perusteella tämä järjestelmä on muuttanut ainakin minun katsojakokemustani jalkapallosta tavalla, jossa on monia epämiellyttäviä piirteitä.

Myönnän, että näitä kokemuksia pitäisi olla enemmän ja niitä pitäisi kerätä ja analysoida systemaattisesti ennen lopullista tuomiota, mutta joskus on hyvä nostaa esiin intuitiivisiakin kokemuksia ja tunteita, jos ne pohjautuvat pitkään kokemukseen jostakin muusta eli ajasta ennen VARia, jonka vielä muistaa hyvin.

Useinhan käy niin, että kun ihminen ottaa käyttöönsä jonkun uuden teknologian, hän unohtaa nopeasti millaista oli, kun ei ollut tekstareita, sähköposteja, facebookia, pilvipalvelinta – you name it. VAR on tullut,

VARin kanssa joutuu elämään, näin itsekin uskon. Silti tämä vertailu entisen ”ei välttämättä niin hyvän ajan” ja tämän, ”josta emme vielä tiedä muuta kuin maistiaisia” kesken on tehtävä nyt – eikä 15. päivä. Muuten koko vertailu käy mahdottomaksi.

Kritiikkini, joka pyörii maan ja taivaan välillä, lisäksi esitän konkreettisia parannusehdotuksia jalkapallon sääntöihin, jotka myös kaipaavat päivitystä. Osin VARin vuoksi, osin siitä riippumatta.

Ensin pohdin tuomarin muuttumista kybertuomariksi ja sitä, miten se vaikuttaa koko jalkapallon eetokseen. Toisessa kappaleessa esitän muutoksia jalkapallon sääntöihin, jotta muutamat perusongelmat, joita VAR ei edes pysty ratkaisemaan, saataisiin poistettua peliä haittaamasta.

Kybertuomarit muuttavat jalkapallon eetosta

Urheilussa on usean vuosikymmenen ajan puhuttu kyberurheilijoista, joita on doupattu, leikelty ja ehkä heidän geenejään on myös pyritty manipuloimaankin ainakin perinteisin ”jalostusmenetelmin”. Toisen ja kolmannen polven kiekkoilijoita ja jalkapalloilijoitakin on runsaasti, vaikka laji onkin erittäin laajasti harrastettu.

Jalkapalloonkin teknologia on tullut vahvasti taktisen kehittymisen, apuvälineiden ja sovellusten kautta. Tilastoja käytetään, vaikka ehkä vielä kehittymättömästikin, kuten viime MM-kisojen aikaan osoitin (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), pelin kehittämisessä.

Taktinen osaaminen onkin parantunut, mikä näkyy siinäkin, että jo MM-kisojen alkulohkoissa ennakkoon heikommat joukkueet ovat pärjänneet odotettua paremmin ainakin yksittäisissä otteluissa. Ja varsinkin siinä, että edellisissä kisoissa jalkapallon taktiikkaa todella paljon kehittänyt Saksa joutuikin nyt Meksikon loistavan taktiikan ja Etelä-Korean fiksun taktiikan suuruhriksi. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf)

Teknologia ei kuitenkaan ole tehnyt jalkapalloilijasta ”kyberihmistä”, jolla siis tarkoitettaisiin urheilijaa, joka suorituksen aikana vahvistaisi tai muuttaisi itseään teknologian luomien apuvälineiden avulla. Sen sijaan valmentajista on tullut jo jokin aika sitten kybervalmentajia, joilla on sekä valtaisa tekniikka- että ihmistiimi apunaan koko pelin ajan. Pelaajat ovat vielä yksin kentällä, vaikka toki erilaisia viestintäkeinoja varmasti käytetään – alkeellisimpana kentän laidalla riehuvat managerit.

Mutta uutta on nyt sitten siis se, että tuomari ja varsinkin päätuomari on lähes puhdasverinen ”kyberihminen” monine apulaisineen, joista uusimpana ”VAR-tiimi”. Analyysia muutoksen suunnasta täytyy lähteä kerimään siitä, minkälainen tuomarin tilanne ja asema oli silloin, kun hän oli tavallinen erehtyväinen ihminen rajallisine havainto- ja päätöksentekokykyineen. Silti hänellä oli ja hänelle annettiin ehdoton päätösvalta kentällä.

Väärin tuomittu tilanne johtui useimmiten huonosta havainnosta, mutta joskus myös väärästä tai ainakin epätasapuolisesta sääntötulkinnasta. Siihen nähden, miten paljon yksittäisiä tilanteita reilu 90 minuuttia peliä 22+ pelaajan voimin isolla kenttäalueella tuottaa, tuomarit onnistuivat ällistyttävän hyvin tehtävässään jopa satojen miljoonien silmäparien seuratessa esimerkiksi MM-kisoja.

Huonoine muistineni mieleeni ei ole aiemmista kisoista jäänyt mitään järisyttäviä ja ratkaisevia tuomarivirheitä. Ainut epäselvä tilanne palautuu Geoff Hurstin ylärimamaaliin ja vuodelle 1966, jota on kelattu esimerkkinä tilanteesta, jossa VARia olisi varmaan tarvittu. Toisaalta: olisiko menetetty yksi parhaimmista ja kestävimmistä tarinoista MM-kisojen historiassa?

Varmasti näitä virheitä on ollut muitakin ja maalikamerateknologia onkin mielestäni parannus aiempaan tilanteeseen. Se yksistään ei myöskään olisi muuttanut tuomaria kyberihmiseksi, mikä asema on jo näin kyberkisojen alkuvaiheessa tuottanut ikäviä ongelmia koko pelin luonteeseen ja tuomarin rooliinkin.

Moni – mm. Palloliiton erotuomaritoiminnan päällikkö Jouni Hyytiä – lienee huomannut, että torikokoukset ovat näissä MM-kisoissa jokaisessa otteluissa toistuvia tilanteita, joissa ”kybertuomari” joutuu mahdottomaan tilanteeseen. Kummankin joukkueen pelaajat – eivätkä ainoastaan kapteenit – valmentajat ja taustatiimit sekä tietysti muut tuomarit ja VAR-tiimi huutavat ja kertovat näkemyksiään tahdottomaksi ja neuvottomaksi muuttuvalle tuomarille, jonka on yritettävä näytellä auktoriteettia, jolla tilanne on muka hallussaan.

Hyytiäkin joutuu antamaan monen monta ohjetta tuomarille, joka joutuu VARin ansiosta todella vaikeisiin tilanteisiin, joita siis aiemmin oli yllättävän harvoin siihen nähden, miten ”huonoilla välineillä” erotuomari joutui aiemmin toimimaan.

Hyytiän ohje tuomareille onkin rajuhko hänen pohtiessaan tuomarien koetukselle joutunutta koskemattomuutta:”Täytyy olla niin sanotusti munaa tarvittaessa.” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018). Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, vaikka ei puuttuisi Hyytiän seksistiseen kielenkäyttöönkään.

Eihän se mitenkään voi onnistua tuollaisessa uuden systeemin luomassa hullunmyllyssä, jonka legendaarinen suosikkituomarini Pierluigi Collina olisi kuitannut hyväntahtoisella, mutta jämäkällä paavinhymyllään ja mulkosilmiensä haukankatseellaan. Ja peli olisi jatkunut sopuisasti, koska kaikki muut olisivat tyytyneet tuomarin tekemään ratkaisuun oli se mikä tahansa. Valitusoikeutta ei ollut, mutta nyt on.

Silloinkin, kun osapuolet olivat eri mieltä tuomiosta – mitä siis tapahtuu erittäin usein eli melkein jokaisessa rikkomustilanteessa varsinkin rangaistusalueen sisällä – päätuomarin tuomioon tyydyttiin ja keskityttiin pelaamiseen. Nyt jalkapallossakin valinnanvapaus on niin tätä päivää, että jokainen stadionilla ja TV:n äärellä istuvakin kuvittelee olevansa tuomari ja osaavansa tulkita peliä yhtä hyvin tai paremminkin kuin pitkään koulutettu ja erittäin kokenut tuomari.

Onko tässä järkeä, kysyn minä ja vastaan omalta osaltani. VAR on tuonut minulle itselleni enimmäkseen raivostumisen tunteita, sillä yhtä fiksua ratkaisua kohden se tuo ainakin kymmenen ongelmallista ja usein aivan väärääkin ratkaisua. Sen lisäksi huomaan, että järjestelmän pelkkä läsnäolo generoi ajatuksen siitä, että jokainen tilanne pitäisi katsoa uudestaan hidastettuna. Raivostuttavaa kuningas- ja kuningatarpelin pilaamista!

Toki on ihmisiä, joille elämässä pilkun n….n on tärkeintä, mutta en halua, että koko peli muuttuu kiistelyksi siitä, miten yksittäiset tilanteet olisi pitänyt tuomita. Puheenaiheita ja mediaotsikoitahan näin saadaan, mutta metsä katoaa konkreettisesti puilta. Halutaanko tätä oikeasti?

Tunteenomaisesta ensireaktiostani siirryn vähän rationaalisempiin. (Olen usein kritisoinut ns. nopean ja intuitiivisen ajattelun ylivaltaa kulttuurissamme, mutta joskus on hyvä kuunnella omia ”sisäisiä” reaktioitaan, jotta tiedostaisi, onko kyse tärkeästä vai vähemmän tärkeästä asiasta. Huvittavaa tietysti, että tämä seikka ei varmaan kovin montaa muuta ihmistä ole saanutkaan ärtymään…). Asiaan ja vähän hitaamman ajattelun keinoin.

Jokainen pallopeli ja varsinkin jalkapallo perustuu luottamukseen siitä, että kaikki noudattavat sääntöjä tai ainakin pyrkivät niitä noudattamaan. Mikä tahansa ottelu joutuu kaaokseen, jos osa pelaajista tai vaikkapa toinen joukkue kokonaisuudessaan alkaa vaikkapa filmaamaan joka tilanteessa tai ottaa ”vähän väärin” tai tarpeettoman kovaa jokaisessa tilanteessa. Mikään tuomari tai VAR ei kykenisi silloin estämään pelin luisumista kaaokseen.

Näyttäisi näiden MM-kisoissa nähtyjen otteluiden perusteella siltä, että VAR edesauttaa kaaosten syntymistä. Osin kyse on siitä, että VARia ei osata vielä käyttää ja eri otteluissa tuomarit tulkitsevat VARia eri tavoin, mikä aiheuttaa oikeutettua tuohtumista. Intensiivisen pelin tuoksinassa vähintä olisi, että kaikki tietäisivät, miten uusia sääntöjä saa ja voi tulkita. Kyse on kuitenkin MM-kisoista. FIFAn tiedotus ei ole tavoittanut edes kaikkia osallisia, saati sohvapelaajia.

Nyt näyttääkin, että VAR-säännöt eivät ole kaikille selviä tai sitten hiukan epäselvää tilannetta ja auktoriteetin puutetta käytetään häikäilemättä hyväksi. Näin mekin teimme, kun oppikoulu muuttui peruskouluksi ja opettajat eivät oikein tienneet, kuka päätti siitä, mitä ja miten opetetaan. Pian se valta oli meillä 15-vuotiailla. Ei voi toivoa kuin sitä, että VAR osoittautuu alkuhankaluuksien jälkeen yhtä suureksi menestykseksi kuin peruskoulu.

Voi kuitenkin olla, ettei VARin käytön oppiminenkaan poista luottamus- ja auktoriteettiongelmaa, jonka se väistämättä synnyttää pelkällä olemassaolollaan. ”Munakaan” ei auta ”kanaa”, joka on VARin ansiosta tehty tyhmäksi. VARin kaltaisten sovellusten tulisi parantaa tuomariston ongelmia havainnoissa – maalit, paitsiot, katveessa tehdyt suuret rikkeet – mutta itse olisin varovainen käyttämään VARin kaltaista systeemiä tulkinnoissa, jotka ovat samojen havaintojenkin jälkeen ristiriitaisia. 33:n videokuvankin jälkeen samalla sohvalla istuu todennäköisesti aina kaksi tilanteen täysin eri tavoin tulkitsevaa ”asiantuntijaa”. Minä luottaisin edelleenkin siihen kentällä liikkuvaan tuomariin enkä päästäisi edes VAR-tiimiä tai sen johtajaa tekemään ehdotuksiaan ellei kenttätuomari pyydä apua, kun tajuaa, ettei ehkä ole voinut nähdä tilannetta kunnolla.

Vielä hankalampi asia VARin käytössä perustuu havaintopsykologiaan, jossa en ole asiantuntija, mutta jollaisten näkemys asiaan pitäisi ehdottomasti saada. Nythän on niin, että normaalinopeudella tilanteet näyttävät, mutta myös ovat erilaisia kuin hidastuksissa. Väitän, tai ainakin vahvasti oletan, että esimerkiksi jalkapallossa kahden tai useamman pelaajan ja pallon normaalit liikkeet ja liikeradat ovat lähempänä sitä, mitä silmällä voi nähdä normaalinopeudella kuin mitä kaikkea nähdään hidastetulla nopeudella.

Tämä tuntuu varmasti epäuskottavalta, sillä kyllähän hidastetusta kuvasta on totuttu näkemään ”totuus” vaikkapa siitä, kävikö pallo maalissa vai ei. Näin onkin, mutta kun on kyse kovaa vauhtia liikkuvista pelaajista, jotka väistämättä – sanan mukaisesti – koskettavat toisiaan hyvin usein pallontavoittelutilanteissa. Tällöin on enemmän kuin normaalia, että toisen pelaajan kosketus haittaa sitä toista pelaajaa. Jokainen ymmärtää, että esimerkiksi 100 metrin juoksussa toisen juoksijan kosketus häiritsee kohtuuttomasti, mutta jo 110 metrin aidoissa jonkinlainen kosketus on hyväksyttävää lajin luonteen vuoksi.

Koripallossa ei periaatteessa saisi edes koskettaa toista pelaajaa ainakaan heittotilanteessa, mutta usein näkee melkoista painia korin alla. Tuomarit tekevät tuomionsa sielläkin ilman hidastuskuvia, vaikka varmasti kiistanalaisia tilanteita syntyy joka pelissä tukuittain. Tuomarin tehtävänä onkin nähdä, miten mahdollinen kosketus vaikuttaa tilanteen lopputulokseen. Siinä hidastus ei auta, vaan saattaa kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, joka kaiken lisäksi saattaa näkyä vain kuvassa eikä edes rikottu pelaaja ole sitä noteerannut. Sekin vaikuttaa, onko rikkova pelaaja tehnyt rikkeen tarkoituksellisesti, mikä ei tietysti ole aina peruste vihellykselle. VAR kuitenkin kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, mikä näkyy siinä, että rankkareita on tuomittu entistä enemmän. Vahingoistakin on toki rangaistava, jos niistä on selvää haittaa vastustajalle.

VARin ansiosta tai syystä rankkarialueen käsivirheet ovatkin tulleet kaikkein ongelmallisemmiksi, mitä ne olivat toki ennenkin. Myöhemmin esitän ratkaisuehdotuksen, mutta esimerkkinä hidastuskuvan luomasta ongelmasta ehkä tyypillisin liittyy juuri tahattomiin käsivirheisiin, joita ilman hidastuskuvaa tuomari ei lainkaan noteeraisi, koska ei ehkä edes nähnyt osumaa tai jos näkikin, niin tulkitsi sen peliä haittaamattomaksi virheeksi.

Tähän pelaajatkin olivat jo tottuneet, mutta VAR on tietenkin mahdollistanut protestoinnin varsinkin silloin, kun on tilaisuus saada ”ilmainen maali”.  Itse en muuten inhoa mitään enemmän kuin ”ilmaisia maaleja”, koska ne sotivat reilun pelin henkeä vastaan.

Hidastuskuvien suurempi ongelma liittyy kuitenkin siihen, että se tullee luomaan rankkarialueesta harrastajateatterin estradin. Rankkareiden määrän lisääntyminen VARin ansiostahan kielii tai oikeastaan antaa pelianalytiikkojen datan kautta faktan, jonka mukaan tulevaisuudessa kannattaa satsata rankkareiden hankkimiseen.

Jokainen vähänkin peliä ja teatteria ymmärtävä tajuaa, miten helppoa on juosta naapurin jalkaan, horjahtaa kohtuuttomasti puolustajan tönäisystä tai vain olla yrittämättä täysillä palloa ja pystyssä pysymistä. Aina voi toivoa, että oma esitys menee läpi VARin kriitikoiden seulasta. Ja jos se ei tästä kuvakulmasta (päätuomarin, johon aiemmin jouduttiin luottamaan), niin ehkä jostain 33 muusta kuvakulmasta se näyttääkin rankkarin arvoiselta. Ei muuta kuin kaatumaan ja urputtamaan.

Tämähän ei ole vitsi, sillä jo nyt on nähty useita tilanteita, joissa tuomari on joutunut pysäyttämään pelin tarkistaakseen VAR-tiimin näkemyksen tilanteista, joissa hän itse ei ole nähnyt mitään väärää. Otan esimerkiksi Ranskan (Griessmanin) ja Ruotsin (Claesson?) kaatumiset, joista minun mielestäni kummatkaan eivät olleet rankkarin arvoisia tilanteita ja tuomaritkin olivat samaa mieltä ennen hidastuskuvia.

Hidastuksessa nähtiinkin sitten jotain enemmän kuin mitä ”oikeasti” tapahtui. Muistaakseni Griessman ei itsekään vaatinut tilanteesta rankkaria, mutta ruotsalaiset olivat jo oppineen käyttämään hyväkseen VARia ja osasivat rankkaria vaatia. Myöhemmin esitän muutosta koko rankkarisääntöön, mutta ruotsalaisten rankkari oli vielä epäselvempi ja ilman hidastusta aika harva naapurimaan ulkopuolella olisi viheltänyt siitä rankkaria. Ja näitä tilanteita on nyt jo useita.

Minun mielestäni normaalinopeudella tuomitut tilanteet olisivat näyttäneet siis oikeammin tilanteen kokonaisuuden, jossa pieni hipaisu jalkaan ei näytellyt ratkaisevaa osaa. VARin ansiosta tullemmekin näkemään ”hipaustuomioita”, joita ei ennen hyväksytty edes pohjalaisessa puukkohipassa!

Korostan, että itse olen saanut kokemukseni hyökkääjänä tai hyökkäävänä keskikenttäpelaajana ja silti en pidä siitä, että rankkareita vihelletään liian heppoisin perustein. Toki omat kokemukseni ovat 1970- ja 1980-luvuilta ja ikämiespeleistä kuluvalta vuosikymmeneltä. Pienenä ja suhteellisen vikkelänä pelaajana sainkin tottua siihen, ettei ”pieniä obduktiovirheitä vihelletä”. Hyvää tietysti on, että hyökkääjiä suojellaan enemmän, mutta siis tästäkin huolimatta vastustan ”rankkarirumbaa”, joka tästä uudistuksesta saattaa olla seurauksena.

Minusta pelitilannemaalit ovat niitä, joiden pitäisi ratkaista joukkueiden paremmuus kaikissa pallopeleissä. Siksi en pidä koripallon säännöistäkään, jotka tekevät pelien loppuminuuteista taktisten virheiden ja vapaaheittojen sekoittamaa ja epäoikeudenmukaisuuden mahdollistavaa teatteria – teatterin ikävässä merkityksessä siis. Pelillisesti paremman joukkueen tulisi voittaa, ei paremmin tai fiksummin virheitä –  kikkailun sallivia sääntöjä – käyttävän joukkueen.

FIFAa on syytetty aiheestakin epädemokraattiseksi organisaatioksi. VAR on nyt tehnyt tuomareista kyberhenkilöitä tai nukkehallitsijoita, joita muuten ohjaillaan Moskovasta. Minulle ei nimittäin ole selvinnyt sekään, kuka lopulta kantaa vastuun tuomioista tilanteessa, jossa VAR-tiimi kehottaa katsomaan videoita, vaikka päätuomari, tai kentällä olevat muut tuomarit, ei itse ole nähnyt sitä tarpeelliseksi.  Äänestääkö VAR-tiimi vai onko siellä nimeämätön ukkoylijumala, jonka ehdotus kentällä olevalle päätuomarille lienee sitä gangsteripiireistä tunnettua muotoa: ”Minulla on ehdotus, jota kannattanee noudattaa…”

Rankkarien määrä lisääntynee vääjäämättä, sillä vaikka päätuomari avustajineen ei näkisi aiheelliseksi viheltää rankkaria, niin VAR-tiimin ehdotus tilanteen uudelleen katsomiseen johtaa todennäköisesti ”munaa omaavienkin” tuomarien tapauksessa melkein aina rankkarin viheltämiseen. Lähtökohtaisestihan on jo niin, että viheltämättä jättäminen on suuren yleisönkin mielestä suurempi rikos kuin liian herkät vihellykset. Väärän rankkarivihellyksen tehnyt tuomarihan voi toivoa, ettei laukoja onnistu ja hän voi aina korjata ”virheensä” viheltämällä vastustajalle myös liian herkästi rankkarin.

Tätäkään ei ole taidettu tutkia, mutta maallikkotuntumalla näyttäisi siltä, että pelaajan epäonnistuvatkin epäoikeudenmukaisissa rankkareissa useammin kuin oikein tuomituissa ja melkein uskaltaisin väittää, että epäselvän pilkun jälkeen on aika todennäköistä, että toinenkin joukkue sellaisen saa. Jos taas tuomari jättää viheltämättä rankkarin epäselvässä tilanteessa, sitä virhettä ei saa millään pyyhittyä pois. No ehkä jättämällä viheltämättä vastustajan rankkarin samankaltaisessa tilanteessa, joka tosin saattaa sitten ollakin kaikkien muiden mielestä ”selvä pilkku”.

Ihminen vajavaisine aisteineen on joutunut antamaan periksi taas kerran teknologialle. Tulevaisuudessa VAR tai oikeammin silloin VR (video referee) tehnee kerätyn datan avulla päätöksetkin eri tilanteista algoritmiensa avulla. Nyt tuota algoritmia näyttelee VAR-tiimi, joka tuskin käsittelee dataa yhtä tehokkaasti kuin supertietokoneet.

Jos luotamme siihen, että kvantifioitu ja systemaattisesti kerätty data sadoista tuhansista samankaltaisista tapauksista kertoo tulevaisuudessa totuuden paremmin kuin kentällä inhimillisten aistien ja tuntemusten varassa toimiva, kokenut ja kouluttautunut ihmistuomari, niin olkoon sitten niin. Näinhän toimivat pörssimeklaritkin, joiden algoritmit ovat jo horjuttaneet todistetusti koko maailman taloutta. Jos siis kestämme talouden romahdukset, niin kestämme kai jalkapallonkin romahduksen. Itse epäilen tuota kyllä.

Nyt meillä ei vielä ole kuin VAR1.0, joka näyttää jotain sellaista, mitä ei ole ennen nähty eikä tulkittu ja tuomittu. Ennakkotapauksia ei juurikaan ole, joten nämä Venäjän kisat saattavat jäädä historiaan ennemminkin VARin kuin Putinin kisoina. Jotain hyvää siis näen VARissakin.

Tunteeni VARia kohtaan voi tulkita konservatiivisiksi ja menneisyyttä ihannoiviksi. Näin varmaan onkin, sillä puolustan inhimillisiä aisteja ja tuomarin auktoriteettia, joka perustuu koko peliyhteisön keskinäiseen luottamukseen ja vuorovaikutukseen reilun pelin synnyttämisessä ja ”pelin hengen” tunnistamisessa. Kun tuomarin rooli on epäselvä, niin valtaa pyrkivät kaikki osalliset kahmimaan itselleen. Se ei ole hyväksi pelille.

Inhimillisyyttä korostan siitäkin syystä, että jalkapallo on kuitenkin leikkiä, jossa inhimilliset erehdykset ovat sallittuja niin pelaajille kuin tuomareillekin. Ilman epäonnistumisia jalkapallo, ja elämä, olisi tylsää ja merkityksetöntä. Nyt tuomarista yritetään tehdä erehtymätön yli-ihminen kyberominaisuuksineen VARin ansiosta. Se ei tunnu oikeudenmukaiselta eikä demokraattiselta, vaikka niitä tässä uudistuksessa haetaan.

Jos tuomari saa korjata kentällä tekemänsä virheet, mikseivät myös pelaajat? Mieleen tulee heti yksi sääntörikkomus, jonka VAR voisi helpostikin korjata pelaajan eduksi hänen vedettyään rankkarin maalivahdin ulottuville tai ohi maalin. Maalivahdithan liikkuvat melkein aina liian aikaisin, mutta tuomarit antavat tämän havaintovirheen mennä läpi sormiensa usein myös silloin, kun maalivahti torjuu laukauksen. En muista nähneeni rankkarin uusintaa maalivahdin liikuttua liian aikaisin, jos pelaaja laukaisee pallon ohi maalin, vaikka se sääntöjenvastainen liike on saattanut suuresti vaikuttaakin ohipotkuun. Itse asiassa maalivahti kai voisi vaatia uutta laukausta, jos hän on liikkunut liian aikaisin ja pallo menee maaliin. Sääntöähän oli rikottu, mikä sääntöniilojen mielestä oikeuttaisi uusimisen.

Lyhyt yhteenveto filosofisiinkin syvyyksiin tai korkeuksiin ulottuvasta aiheesta: VARin vaikutukset jalkapallopeliin tulee MM-kisojen jälkeen syvällisesti analysoida. Tässä vaiheessa antaisin VARille tehtäväksi tarkistaa vain ne tilanteet, joissa kenttätuomaristo omasta päätöksestään kokee tarvitsevansa apua epävarmojen havaintojensa tarkistamiseksi. Tulkinnan pitäisi aina olla yksiselitteisesti päätuomarin vastuulla.

Videotarkistusten lisäksi tarvitaan sääntötarkistuksia

Näissä MM-kisoissa on otettu historiallinen askel konservatiivisessa jalkapallon sääntömaailmassa. Video assistant referee (VAR) on neljän erotuomarin videotiimi, joka tarkistaa 33 kameran avulla maalit ja maalin johtaneet tilanteet, rangaistuspotkut, suorat punaiset kortit ja pelaajien tunnistuksen. Nyt on jo nähty, että VAR on vaikuttanut ainakin niin, että rankkareita on annettu enemmän kuin aiemmissa kisoissa.

Mitä VAR:sta, mutta laajemmin jalkapallon sääntömuutoksista pitäisi ajatella ja onko VAR:n lisäksi muita keinoja parantaa kuningaspelin sääntöjä?

VAR:sta ensivaikutelmani on ristiriitainen. Hyväksyn täysin maalien tarkistamisen, mutta muiden rikkeiden osalta olen skeptisempi. Jälkipelin kitkemiseen videoita toki voi käyttää huoletta vaikka niin, että rangaistukset annetaan pelin jälkeen. Sekin on ok. Ne ovat tärkeitä asioita ja ne voi videolta aika luotettavasti tarkistaa.

Mutta sitten tullaan ongelmalliseen kohtaan, joka ei rajoitu toki videotarkistuksiin, vaan osin koko pelin ymmärtämiseen. Jokaisella ottelulla on oma ”henkensä”, jota on vaikea tai mahdoton tulkita TV-kameran takaa. Tämä ”henki” tarkoittaa sitä, että joskus pelataan kovempaa ja joskus pelataan varovaisemmin.

Tämä tarkoittaa sitä, että intensiivisessä taistelupelissä otetaan kovempaa, mutta – mikä tärkeämpää – kestetään myös enemmän. Toisin sanoen silloin ei ”näytellä” eikä ”itketä” kaikesta mahdollisesta. Jokainen tietää, että mikä tahansa ottelu saattaa lähteä pelaajien ja tuomarin lapasesta, minkä jälkeen mitkään rangaistukset tai jälkikäteistarkistukset eivät auta asiaa. Pikemminkin saattaa käydä VARin ansiosta niin, että jostakin mitättömästä rikkeestä annetaankin rankkari ja ehkä päälle vielä punainen kortti, jolloin se yhteinen ”henki” menetetään.

Vielä tällaista ei ole nähty ja toivotaan, ettei nähdäkään. Asia on tietysti otettu huomioonkin siten, etteivät pelaajat ja valmentajat saa vaatia VARin käyttämistä. Jos kuitenkin käy niin, että VARin tuomioissa näkyy ristiriitaisuuksia, niin asiaan pitäisi heti puuttua. Ja kisat tarjoavatkin hyvän esimerkin kahdesta käsivirheestä, joista toisesta tuomittiin rankkari, toisesta ei. Itse en olisi tuominnut kummastakaan rankkaria, mutta jos olisin, niin juuri päinvastoin kuin otteluiden tuomarit tekivät.

Koska en halua vain maalata pirua seinälle ilman ratkaisuehdotuksia, niin tässä muutama idea. Rangaistuspotkuhan on jalkapallossa ulosajon lisäksi eniten peliin vaikuttava yksittäinen seikka. Ne ratkaisevat ottelun lopputuloksia ja ne myös ”pilaavat” hyviä otteluita, koska rankkari ja ulosajokin saattaa kohdata joukkuetta täysin pelin hengen vastaisesti.

Pelaajat ymmärtävät hyvin, että rankkari pitäisi antaa vain hyvän tai erinomaisen maalintekotilanteen sääntöjenvastaisesta estämisestä. Jalkapallon sääntöjen tekijätkin todennäköisesti allekirjoittavat sen, että tämä olisi se päätavoite rangaistuspotkun tai –heiton antamisessa. Koripallohan on hyvä esimerkki; siellä ei ole väliä, mistä heitto lähtee, jos se vain on riittävän hyvä korintekoyritys. Näin voisi VARin ansiosta olla jalkapallossakin asian laita.

Ärsyttävintähän on, että joukkue saa rankkarin, kun pelaaja on menossa maalista poispäin tai on menettämässä otteen pallosta ja kaatuu sitten puolustajan jalkaan. Tai pallo osuu puolustajan käteen, kun pallo on menossa ohi maalin. Ja vielä ikävämpää tietysti on, kun pelaaja kaadetaan juuri ennen rankkarirajaa erittäin hyvässä laukaisupaikassa tai ennen läpiajopaikkaa. Jälkimmäisestä tosin saa vaparin hyvästä paikasta, joten epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu se, että joukkue saa rankkarin liian helposti tai jopa väärin perustein.

Nythän on jo käynyt muutaman kerran niin, että VARin ansiosta on annettu rankkari, jota edes ko. pelaajat eivät kovin innokkaasti vaatineet. Itse en ehkä olisi antanut Ruotsille tai Ranskalle rankkareita videotarkistuksen jälkeenkään. Yksi syy on se, että jatkossa taitavat hyökkääjät kyllä oppivat löytämään puolustajan jalan menetettyään otteen palloon. Nykyäänkin näitä taitureita näkee, mutta saattaa olla, että VAR näin tulkittuna tulee heidän puolelleen. Se ei ole hyvä asia.

Hyvä asia ei ole sekään, että tuomarin auktoriteetti saattaa yleisesti ottaenkin murentua. Jos pelaajat oppivat jatkuvasti valittamaan tuomioista, niin pelin henki kärsii. Kysehän on, kuten sanoin, aina yhteisestä sopimuksesta, jota tuomarikin noudattaa eikä suinkaan määritä. Ottelun merkitys, joukkueiden aiemmat kohtaamiset, pelin alkuminuuttien tilanteet luovat pohjaa sille, millä intensiteetillä peliä pelataan ja mikä koetaan oikeudenmukaiseksi.

Oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus ovatkin ne keskeiset tekijät, jotka pitävät otteluita kasassa ja luovat mahdollisuuden korkeatasoisille peleille. Yksittäinen poikkeama linjasta – vaikkakin videolta nähtynä ehkä sääntöjen mukainen – saattaa vaikuttaa negatiivisesti pelin henkeen.

Filosofisesti ehkä tullaankin syvälliseen kysymykseen: kumpi on tärkeämpää pelin lopputulos vai pelin henki? Myönnän, että VAR on luotu sitä varten, että kummatkin toteutuisivat eli oikeudenmukaistahan on tietysti se, että aito rike tuomitaan. Oma pelkoni lähtikin siitä oletuksesta, että näin ei välttämättä käy, koska säännöt ovat tältä osin liian epämääräisiä.

Otetaan toinen ongelmallinen sääntökohta eli pelaajien repiminen tai jopa painiminen kulma- ja vapaapotkujen yhteydessä maalin lähellä. Nämä ovat tuomareille ja VARillekin vaikeita tilanteita. Joskus tuomitaan rankkari, annetaan keltainen tai jopa punainen kortti tilanteesta, josta joskus ei tuomita mitään rangaistusta. Voi tietysti sanoa, että näissä se mainitsemani ”pelin henki” ratkaisee. Joskus näin onkin, mutta aivan liian usein tilanteet ovat sietämättömiä oikeudenmukaisuuden ja pelin hengenkin näkökulmasta.

Onko näille esittelemilleni sääntöongelmille olemassa hyviä ratkaisuja VARin avulla tai ilman sitä? Uskallan väittää, että on. Paidasta repimiseen ehdotan yksinkertaista keinoa: annetaan repijälle varoitus, vaikka siitä ei annettaisikaan rankkaria tai vaparia. Varoituksen voi antaa tilanteen jälkeen aivan samoin kuin varoituksen suunsoitosta tai epäurheilijamaisesta pelistä – sitähän se onkin. Maalinestävästä repimisestä edelleenkin siis rankkari ja varoitus. Jatkuva repiminen kyllä loppuu aika pian, kun ulosajo uhkaa repijää.

Toinen sääntömuutokseni on radikaalimpi: 16-raja tulee poistaa ja sen tilalle tulee pienempi alue – vaikkapa 11 metrin alue, jonka sisällä maalivahti saa pelata palloa käsin. Rangaistuspotku voidaan kuitenkin tuomita aina, kun estetään väärin ottein todennäköisen maalin synty riippumatta siitä, missä rike tapahtuu.

Jälkimmäiseen siirtyminen lienee helpompaa – annetaanhan nykyäänkin punainen kortti, jos alimpana pelaajana kaataa läpiajoon pääsevän pelaajan. Oletan, että meillä kaikilla on aika melko samanlainen käsitys siitä, mikä on hyvä tai erinomainen maalintekotilanne. Rangaistusalueen rajan siirtämisen idea syntyi siitä, että meitä ohjaisi jatkossakin varmasti muistot siitä, miten ennen tällä rajalla säännöt muuttuivat. Ne voivat olla niin syvällä pelaajienkin ruumiin muistissa ja koko futiskansan DNA:ssa, että muutosta olisi vaikea toteuttaa vanhoilla rajoilla.

Tätä muutosta puoltaa myös se, että maalivahtien käsin pelaamista on jo pyritty vähentämään sääntömuutoksin ja nyt sitä linjaa systemaattisesti edistettäisiin. Miksi maalivahdin tulisi saada pelata käsin ”älyttömän kaukana” maalista? Toisaalta päästäisiin eroon yhdestä turhasta viivasta eli maalivahdin alueesta, jolla ei ole muuta merkitystä kuin maalipotkun antamisen rajaaminen. Pelin avaamisessa sääntö olisi sama kuin vapareissakin vastustajan läheisyyden suhteen ja mihin on tarvittu sääntöä, jonka mukaan pallon on mentävä 16 rajan yli ennen kuin sitä voi pelata?

”11-metrinen” neliö siis myös nopeuttaisi peliä, kun ”vatvominen” maalipotkuissa loppuisi. Maalivahti voisi pistää pallon maahan ja antaa sen nopeasti lähimmälle pelaajalle tai avaisi pitkällä. Ehkä se samalla helpottaisi hyökkääjienkin peliä, kun ”karvaamisen” tai paineistamisen voisi ulottaa lähemmäs vastustajan maalia.

En myöskään antaisi kahta suurta rangaistusta yhdestä virheestä eli rankkarin voisi tuomita yksistään tai varoituksen kanssa. Punainen kortti tulisi säästää tilanteisiin, joissa esiintyy erityistä väkivaltaa, tahallista toisen vahingoittamista tai epäurheilijamaisuutta.

Kun muutoksesta näyttäisi olevan vain hyötyjä, niin näitä esittämiäni parannuksia sietäisi ainakin kokeilla. Suomi voisi olla etujoukoissa ottamalla uudistukset käyttöön aladivareissa, junioriturnauksissa tai Suomen cupin alkukierroksilla…

Lähteitä:

Tuomarien koskemattomuus koetuksella MM-kisoissa – näin asiantuntija hoitaisi uhkaavat tilanteet:”Täytyy olla munaa” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018)

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen  A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

 

I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

Se oli 25. kesäkuuta 2018, Venäjällä pidettyjen jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun lopultakin tajusin tai hyväksyin, että olin ollut koko ajan väärässä.

Yhdysvaltain edellinen presidentti, ensimmäinen tumma sellainen, ymmärsi asian paljon nopeammin eli heti nykyisen presidentin Donald Trumpin tultua valituksi hänen seuraajakseen.

Obamahan tajusi ehkä omiin kokemuksiinsakin nojaten, etteivät liberaalit valtaapitävät demokraattisina itseään pitävät amerikkalaiset voineet ymmärtää ”amerikan persujen” katkeruutta menestyviä veljiään ja siskojaan kohtaan, joiden kanssa he sukupolvi tai kaksi aiemmin olivat jakaneet saman ”jokainen on oman onnensa seppä” tai ”Amerikka on mahdollisuuksien maa” lupaukset.

Sosiaalisen pääoman huippututkija Robert Putnam kävi kertomassa tuon eriytymis- ja syrjäytymistarinan meille suomalaisillekin hyvin henkilökohtaisen kokemuksen kautta (ks. alla). Kun uskoo ”lupaukseen” oli se sitten ”koulutus- tai eläkelupaus” niin kuin meillä Suomessa ja tulee pettymään, niin jälki voi olla ikävää.

Syyllinenhän ei ole pakolainen, musta, meksikolainen, siirtolainen tai työnvieroksuja, vaan se vertainen veli tai sisko, naapuri tai luokkatoveri, jonka kanssa on jakanut lupaukset ja toiveet, on tehnyt kaikki niin kuin pitääkin – ja tulee petetyksi, epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Näin kävi Putnamin hyvälle ystävälle ja hänen jälkeläisilleen Amerikoissa.

Tai ehkä syyllinen ei löydy tuosta facebookissa menestyksistään kertovasta luokkakaveristakaan, vaan siitä asenteesta, joka minulla yhtenä noista ihmisistä on (ollut). Luettuani Hesarista Anna-Stiina Nykäsen artikkelin katkeroituneesta ystävästäni Kylmälän Jounista, joka oli jäänyt muutama vuosi sitten työttömäksi, sain alleviivatun todistuksen siitä, mitä olin uumoillutkin.

Katkeroituminen on pahinta, mitä sinulle voi tapahtua. ”Se vie kalat katiskastakin”, sanoisi isäni. Se vie ystävät ja läheisetkin. Ja – mikä ikävintä – katkeroituneen ihmisen arvostelukykyyn ei luoteta, vaikka juuri hän tuntee todellisuuden oikean luonteen.

Menestys ei perustu taitoon, kykyyn tai ahkeruuteen – Kylmälän Jounin lisensiaattityökin on monen mielestä yksi parhaista koskaan tehdyistä – vaan lojaalisuuteen. Siihen, että organisaatioissa uskotaan yhteiseen mielikuvaan todellisuudesta ja oman organisaation tehtävästä tässä todella epämääräisessäkin historiallisessa tilanteessamme.

Mutta palataan pikkuruisen mökkimme hulppealle terassille, jonka vaimoni on koristellut kukin, jotka hän on siemenestä asti itse kasvattanut ja jotka kuljetimme Vantaalta autossamme melkein 700 kilometrin matkan tänne Perämeren rannoille.

Istun lempeässä varjossa seuraten samalla rotukissamme ”aamuvilliä” eli liikuntatuokiota, jonka aikana hän yrittää pyydystää tänäkin vuonna vähäiseksi osoittautuneita pohjoisen hyttysiä. Kohta hän väsähtää ja nukkuu kuin koala, mutta nyt on vielä vireyttä nuuhkia ja tutustua kesäkodin pihaan.

Join kahvit ja lukaisin Hesarin sekä viime aikoina harvemmin seuraamani facebook-seinän. Hesarista bongasin 55-vuotiaan vantaalaisen korkeasti koulutetun ja hyväpalkkaisessa työssä olleen henkilön (oletin mieheksi) lyhyen kirjoituksen aktiivimallin tuottamasta nöyryytyksestä, kun ei kuitenkaan saa edes ratikkakuskin hommaa, vaikka kuinka lähettäisi työhakemuksia.

Tätä ei tosiaan 60-vuotias Juhana Vartiainenkaan ehkä ymmärrä, ettei hänen itsensäkään olisi helppo löytää töitä, jos hän jäisi työttömäksi. Jotenkin tuntuukin, että aktiivimalli ampuu itseään jalkaan vaatiessaan ketään hyödyttämätöntä aktiivisuutta. Jos erittäin hyvin koulutettu, kokenut ja työhalukas 55-vuotias ei saa mitään työtä pääkaupunkiseudulta, niin aika tyhmää on pakottaa hänet tekemään turhia työhakemuksia. Luulisin, että tuollaisesta ”resurssista” olisi yhteiskunnalle hyötyä jollakin muulla tavalla ja niin, että siitä voisi vähän maksaakin.

Joku voisi ainakin tutkia, miten paljon ko. tapauksessa työttömyyteen vaikuttaa se, että työmarkkinoilla koulutetut, kokeneet ja iäkkäät henkilöt on hinnoiteltu ulos. Voisikohan ay-liike ajatella omaa edunvalvontaansa tästä näkökulmasta – epäilenpä.

Hesarissa kiinnosti myös toinen juttu, jossa kerrottiin Aki Riihilahden kaverista, jonka ajatuksia laatumediasta Hesari tietysti mielellään siteerasi. Periaatteessa olin tämän sivistyneen aussin kanssa samaa mieltä kaikesta.

Käytännössä asia ei kuitenkaan mene, kuten Hesarit ja ”timesit” toivovat, sillä nykymaailmassa iso, perinteinen ja laadukas organisaatiokaan ei omista totuutta tai perustellun tiedon monopolia. Ihmiset tekevät tutkimukset, ihmiset tekevät journalistiset artikkelit – eivät Hesari tai Oxfordin yliopisto tai Googlen algoritmit.

Kannatan varsin lämpimästi sitä, että (laatu)mediat laittavat tuotteilleen oikean hinnan ja hillitsevät niiden jakoa vaikkapa facebookissa, koska sehän syö itsenäisten ja pienten toimijoiden ja asiantuntijoiden leipää. Sama muuten koskee yliopistojakin, joiden tulisi hinnoitella tuotteensa oikein eli tuotantokustannusten mukaisesti.

Itse asiassa aidossa markkinatilanteessa esimerkiksi asiantuntijoiden tuottama lisäarvo voitaisiin tai pitäisi mitata ainakin osin ”kirotun google-näkyvyyden” tai ainakin julkisten esitysten määrän ja laadun perusteella eikä vanhanaikaisesti niin, että perinteisessä organisaatiossa työtä tekevien työ on todella arvokasta ja ulkopuolella olevien täysin arvotonta.

Tämänhän ovat huomanneet muutkin kuin Kylmälän Jouni joutuessaan työttömiksi yliopistoista tai mediataloista. Nokialta irtisanotuille asiantuntijoille kehitettiin monenlaisia tukisysteemejä, mutta monille muille asiantuntijaryhmille näitä ei ole nähty tarpeellisiksi, vaikka insinöörit varmaan osaisivat ajaa ratikkaakin paremmin kuin humanistit.

Huomaan, että en oikein jaksa pysyä täällä terassilla, johon nyt alkaa taas paistaa aurinkokin puiden takaa haitaten kovasti näkyvyyttä tietokoneen näytöllä. Arvailuksi melkein menee. Onneksi osaan kirjoittaa lähes sokeasti kymmenellä sormella. Aika nopeastikin.

Lukaisin siis nopeasti myös fb-seinäni. Opiskelutoverini Pasasen Tiinan (erinomainen jalkapalloilija muuten) postaus Romelu Lukakusta sai minut klikkaamaan sisään hänen koskettavaan tarinaansa. Romelun siis – Tiinankin tarina tosin olisi varmaan koskettava joutuihan hän pelaamaan futista aikakaudella, jolloin naisjalkapalloa ei arvostettu juuri lainkaan. Tiinankin tarina voisi olla opettavainen tämän päivän ”helmareille” ja sinne pyrkiville.

Lukakun koskettavaa tarinaa lukiessani, huomaan vertaavani omaa 1960-luvun lapsuuttani hänen 1990-luvun lapsuuteen. Mikkeli – Anderlecht all night long. Mistähän tuokin tuli?

No siis, asiaan eli siihen, että kurjuus on suhteellista ja absoluuttista – kummatkin meistä kärsivät juoksevan veden puutteesta, ajoittaisesta köyhyydestä, (iso)vanhempien kärsimyksistä ja irrallisuuden tunteista. Minullakaan ei ollut varaa kunnon nappiksiin tai nahkapalloon eikä minulla ollut pelikavereitakaan enkä voinut kuin haaveilla, että pääsisin kaupunkiin joukkueeseen pelaamaan sieltä pieneltä maaseutukylältä. Vasta 14-vuotiaana pelasin ensimmäisen kauden oikeassa juniorijoukkueessa.

No, ei minusta toki Romelu Lukakua tullutkaan, joka pelasi 16-vuotiaana Anderlechtin ykkösjoukkueessa, minkä oli luvannut pikkupoikana isoisälleen ja äidilleen, joka oli joutunut laimentamaan maitoa vedellä perheen ollessa puilla paljailla. Muistin, miten olin itse joutunut menemään kauppaan, jossa meillä oli tili, maksamaan laskua, johon äidin rahat eivät riittäneet. Hän ei itse ilennyt sitä tehdä, joten laittoi pikkupojan matkaan.

Ymmärsin kuitenkin, kuten pikku Romelu, että äiti kärsi valtavasti tuosta tilanteesta, jossa hän joutui laittamaan 7-vuotiaan reilun kahden kilometrin matkalle kauppaan ja kohtaamaan sen häpeän, jonka siellä kauppiaan rouvalta saisi osakseen. Myönnettävä on, että kauppiaan rouvakin ymmärsi pikkupojan tuskan ja tilanteen epämiellyttävyyden, kun sopersin, että ”loput tulevat kyllä ensi viikolla”…

Lukiessani Romelun tarinaa itkua pidätellen huomaan, että yksi ero meillä kuitenkin ehkä on. Siis sen lisäksi, että Lukakusta tuli huippupelaaja, joka näissä MM-kisoissa siirtyi kaikkien aikojen maalintekijäksi Belgian MM-historiassa.

Mutta 16-vuotiaana, joka oli Lukakun tarinan kliimaksi ja käännekohta, jossa huono muuttui hyväksi, minäkin debytoin Suomen SM-sarjassa Mikkelin Pallo-Kissojen puoliammattilaisjoukkueessa ottelussa Lahden Reipasta vastaan ikimuistoisessa Kisapuistossa.

Kaikki tuntui silloin minustakin mahdolliselta ja olin ylpeä siitä, että olin pystynyt omalla ahkeruudellani ja sisukkuudellani raivaamaan tien ihailemani joukkueen pelaajaksi. Äiti ja isä saattoivat olla minusta ylpeitä – isoisä oli silloin jo juonut itsensä hengiltä enkä tiedä, olisiko hän ollut ylpeä jalkapalloilevasta pojanpojastaan. En oppinut tuntemaan häntä niin hyvin.

Mutta tämä ei ollut tarinan opetus, vaan se, että kongolaistaustaisen, mutta belgialaiseksi itsensä vahvasti tuntevan Romelu Lukakun uran polttoaineena – aivan kuten Zlatan Ibrahimovicinkin (ks. alla) – oli katkeruus tai katkeruudesta kirvonnut mahtava polttoaine, joka sai heidät kummatkin yrittämään kaikkensa.

Tällainen tarina liikuttaa, koska samalla me lukijat tiedämme, että tuo sama katkeruus ei auta niitä tuhansia tai jopa miljoonia tai ehkäpä kymmeniä ja satoja miljoonia pikku jalkapalloilijoita tässä maailmassa. Romelun ja Zlatanin tarinoita lukiessamme voimme kuitenkin hetken uskoa siihen lupaukseen, joka sisältyy itselle tai äidille ja isoisälle vannottuun valaan elämän heikolla hetkellä.

Ilman näitä katkeruudesta kimmonneita onnistumistarinoita ei olisi lupausta, joka perustuu ajatukseen siitä, miten oma ahkera työ johtaa lopulta menestykseen. Itse ymmärsin lukuisten sairastumisten, loukkaantumisten ja epäreilun kohtelunkin jälkeen, että katkeruuteni ei jaksa siivittää minua rääkkäämään enempää itseäni jalkapallokentillä. Minulla olikin toinen mahdollisuus, mitä Lukakulla tai Ibrahimovicillä ei ehkä ole ollutkaan.

Mihin tämä johtaa, ja minkä asian minä kuvittelin ymmärtäväni Barack Obaman tavoin? Ehkä oli niin, että Obama tunsi erittäin hyvin sen katkeruuden luonteen, joka johti keskilännen valkoihoisen työväenluokan äänestämään epätodennäköisintä mahdollista ehdokasta eli newyorkilaista republikaanimiljardööriä ennemmin kuin heitä loogisemmin tukevia ay-liikkeenkin kanssa kaveeranneita demokraatteja.

Toki hänkin oli myöhässä, mutta ymmärsi kuitenkin aika nopeasti. Meillä Suomessahan ymmärtäjiä on hyvin vähän edelleenkin. Kirjailija Pirjo Hassinen on yksi harvoista. Hänhän on kuvannut parissakin kirjassaan tätä katkeruutta, joka syntyy sekä tavallisten ihmisten arvokkaan elämän mahdollisuuksien kaventumisesta ja hyvinvointivaltion lupausten romahtamisesta henkilökohtaisella tasolla.

Politiikkaan tämä katkeruus on kanavoitunut sekä ”nyrkkeilysankareiden” että ”sampoterhojen” kautta, joista jälkimmäiset valitsivat puolueensa myös siksi, ettei vanhoissa puolueissa ole ollut tilaa uusille ajatuksille eikä varsinkaan uusille ihmisille ilman pitkää ja uuvuttavaa valtataistelua puolueiden sisällä. Pienessä mittakaavassa vanhat puolueet – vihreätkin mukaan lukien – ovat tästä näkökulmasta katsottuina kuin norsut ja aasit Amerikassa trumpilaisten mielestä.

Suomi ei onneksi ole kuin Amerikka, sillä muutoin meillä olisi Timo Soini presidenttinä, jolla tosin ei olisi samanlaista valtaa kuin Trumpilla. Katkeruus laimenee, kun katkerille annetaan valtaa – se huomattiin Suomessa jo 1920-luvulla. Katkeruuden artikulaatio saattaa kuitenkin johtaa myös tarpeellisiin uudistuksiin, joita ei olisi muutoin tehty. Näin taitaa käydä Suomessakin, kuten kävi tiedostavan nuorison hurahtaessa stalinismiin vajaa 50 vuotta sitten.

Juhana Vartiaisen ajama aktiivimalli tai Jari Ehrnroothin hyvintoimintavaltio – kummatkin muuten löytäneet linjansa ja paikkansa ahtaaksi käyneen poliittisen kotinsa ulkopuolelta – yrittävät heikkouksistaan huolimatta rakentaa jotakin sellaista, mitä moni meistä ei ole ymmärtänyt. Oletan, että ainakin piilotetun katkeruuden ovat hekin kääntäneet erittäin aktiiviseksi ja pelottomaksi toiminnaksi hyvin perusteltujen näkemystensä puolesta.

Helppoa tai ainakin tutkimukseen perustuvaa pitäisi olla sen, että kaikenlainen aktiivisuus on passiivisuuteen sysätylle hyväksi. Silti kumpaakin erittäin hyvin asiansa perustelevaa tutkijataustaista ihmistä vastustetaan fiksujenkin ihmisten toimesta hyvin intuitiivisesti nopean ajattelun aivotoimintoja käyttäen.

Vartiainen ei ehkä täysin ymmärrä, että aktiivisuuden ei tarvitse olla palkkatyötä, vaan harrastuksia ja vapaaehtoistoimintaa, jossa saa elämyksiä, vahvistaa identiteettiä, toimii yhteisöllisesti ja rakentaa toimijuutta.  Ehrnroothin musta aukko saattaa olla siinä, ettei hän näe riittävän selvästi merkityksellisten kokemusten suurta voimaa korostaessaan yksilön vastuuta omasta terveydestään ja elämästään, vaikka itsekin lienee ”liikuntakäännynnäisiä”.

Selvää tietysti on, että aktiivisuuden lisäksi (palkka)työn tuottaman lisäarvon laskentatapoja ja yleisemminkin ansaintalogiikkoja on myös radikaalisti muutettava, kuten esimerkkini asiantuntijatyön epäreiluudesta kirjoitukseni alkupuolella osoitti.

Olisiko kuitenkin niin, että ilman yksittäisten (katkeroituneiden) ihmisten aktiivisuutta näitä epäreiluuksia ei voi muuttaa vain odottamalla, että poliitikot hoitavat hommat.

(Tässä välissä mainittakoon kirjoitukseni vakavahkoon sävyyn ja kulkuun sinänsä kuulumattomasti, että olen mökin uudistetussa vessassa lueskellut hykerrellen Timo J. Tuikan hulvatonta ”huussikirjaa” nimeltä Täysistunto, jossa tuo Jari Tervon Kekkosohjelmasta tutuksi tullut kommentaattori laskettelee humoristisesti päteviä totuuksia suomalaisesta yhteiskunnasta, yliopistosta kuin urheilustakin. Timo tuntuu itse ratkaisseen epäreiluusongelman ryhtymällä kirjoittamisen sekatyömieheksi.)

Katkeruuden – toiselta nimeltään näyttämisen halun – merkitystä ei olekaan täysin ymmärretty. Jos kaikki on liian helppoa ja jos aina on opittu syyttämään toisia siitä, ettei itse pärjää, niin positiivista katkeruutta ei Romelu- tai Zlatan-pojan tavoin synny.

”Minä näytän teille vielä” –mentaliteettia tarvitaan varsinkin yhteiskunnallisten murrosten kausina. Ideaalitilanteessa yhteiskunta uudistuisikin niin, että katkeruutta joutuisivat kokemaan koulutetut ja hyväosaiset, joilla olisi resursseja rakentaa jotakin todella uutta. Ja ovathan Nokian insinöörit ja irtisanotut toimittajatkin kehittäneet jo vaikka mitä.

Katkeruus on kuitenkin hankala polttoaine. Vaikka itsekin tunnistan – ja tiedän suuren joukon ystäviänikin – tunnistavan hyvin sen, miten heitä on ajanut eteenpäin jonkinlainen epäoikeudenmukaisuus ja katkeruuskin, kun lapsena eli kouluttamattomien vanhempien lapsena maaseudulla ja joutui raivaamaan tiensä oppikoulujen ja ylipistojen kautta hyviin asemiin, joissa nyt vaikuttaa.

He eivät missään nimessä halua, että omat lapset joutuisivat motivoimaan itseään niin brutaaleilla ja konkreeteilla tavoilla kuin oman taustan tai olosuhteiden häpeämisellä. Tämän vuoksihan me aina lapsuutta muistellessamme sanomme ”ettei muillakaan ollut enempää”, vaikka joillakin oikeasti olikin. Vaikka se sisävessa, joka Räikkösen Kimiltäkin puuttui ja jonka puute on häntäkin saattanut urallaan auttaa näyttämään, mistä se renki …..!

Katkeruus on piilotettuna vahva ”sisäinen motivoija”, mutta iholle tullessa se syrjäyttää, leimaa ja vie menestymisen mahdollisuudet. Siksi sitä on niin vaikea hyväksyä ja ymmärtää – kukaan ei ennen jytkyä tai Trumpia oikeasti puhunut katkeruudesta sen enempää Suomessa kuin Amerikassakaan. Kukaan ei tutkinut sitä, kukaan ei valtamedioissa kertonut siitä. Ja siksi me liberaalit demokraatit tulimme yllätetyiksi housut kintuissa niin vuoden 2011 Suomen jytkyssä kuin USA:n vuoden 2016 presidentin vaaleissakin.

Tänä aamuna siis lopulta ymmärsin 55-vuotiaan työttömän katkeruudesta jotakin, kun hän kaiken oikein tehtyään tulee petetyksi. Ja ymmärsin sen, miten katkeruus omaan olemukseen ja taustaan liittyvästä todella epäreilusta syrjinnästä saattaa johtaa positiiviseen tarinaan Romelu Lukakun tapauksessa.

Rasistinen tai muu taustaan tai olemukseen liittyvä syrjintä on viime vuosina tullut paremmin huomioiduksi, mutta paljon huonommin tunnistetaan sitä syrjintää, joka kohdistuu ihmisiin, jotka ovat tehneet kaiken oikein ja ahkerasti, mutta ovat silti jostakin syystä syrjäytyneet työelämästä. Sellaisen ihmisen on vaikea kokea positiivista katkeruutta, joka johtaisi rakentaviin ratkaisuihin omassa elämässä.

Sellaisen ihmisen yksi, mutta ei ainoa mahdollisuus, on äänestää helppoheikkejä, jotka osoittavat edes jonkun syyllisen heidän ahdinkoonsa, kun oman häpeän kestäminen on mahdotonta. Pahinta kuitenkin on se, että tämä häpeä ja sen pelko estää yrittämisen. Ja kaikkein ikävintä on, että tämä yrittämisen pelko ja toivottomuus saattaa periytyä – edellinen tai sitä edellinen sukupolvi saattoi olla se kovasti yrittänyt ja silti epäonnistunut. Lapset ja lapsenlapset saattavat periä pelon yrittämistäkin kohtaan, koska se kuitenkin johtaa samaan kuin (iso)vanhemmilla. Tästä Robert Putnamkin puhui.

Aktivointityössä riittää sarkaa, sillä kyllä meidän täytyy tehdä kaikkemme, että jokainen lapsi uskoisi unelmaansa Romelu Lukakun tavoin.

Lukakua eivät auttanee koulukuraattorit tai –psykologit eikä asiasta puhuminen kavereiden kanssa tai julkisuudessa. Suomessa Romelu olisi todennäköisesti saatu luopumaan järjettömästä lupauksestaan, koska se aiheutti hänelle selvästi psyykkisiä ongelmia.

Kaikkein karmeinta meidän nykysuomalaisten onkin kestää se, että katkeruus pitäisi kätkeä sisään, jotta se Romelu Lukakun tavoin johtaisi tavoitteen asettamiseen ja äärettömän ahkeraan työhön tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Vain näin katkeruus kanavoituu positiivisesti.

Itsekin huomasin viidenkympin tienoilla, että minulta alkoi puuttua motivaatio maailman parantamiseen. Kun eräs arvostamani kollega kehui päässeensä ”vanhemman valtiomiehen” tehtäviin, jossa palkka oli hyvä ja vastuuta ei nimeksikään, niin ymmärsin, että sellainen leppoisa tulevaisuus olisi minullakin edessä ellen tekisi jotain muutosta elämässäni. Tarvitsin ”katkeruutta” elämääni.

Lukakun ja 55-vuotiaan vantaalaismiehen tarinat kuvaavat katkeruuden kaksia kasvoja. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että pikku-Romelun katkeruus olisi tuhoisaa ja koulutetun ikämiehen katkeruus voisi johtaa johonkin positiiviseen lopputulemaan.

Hyvässä tarinassa epätodennäköinen kuitenkin kääntyy todeksi sankarin ylitettyä itsensä. Romelu Lukaku teki toiveestaan totta, mutta vantaalaismiehen tarinasta olen lukevinani alistumista ja syyn vierittämistä ”yhteiskunnalle”. Ja vaikka syy onkin yhteiskunnassa tai maailmassa, niin se tuskin ehtii 55-vuotiasta enää auttamaan viisailla päätöksillään.

Tämän siis ymmärsin tänä aamuna ja se auttoi minua hyväksymään sen, että maailman ja jalkapallon epäreiluudesta huolimatta aina tulee uusia ”otteluita”, joissa nyt hävinnytkin voi onnistua. Romelu Lukaku kiteyttikin tarvittavan asenteen oivallisesti: ”Älä lyö vetoa nälkäisen pojan kanssa!”

Jälkikirjoitus

Saksa-Ruotsi –ottelun loppuminuutit aiheuttivat minussa katkeran reaktion, joka on hyvin epätyypillistä minulle. Minähän en fanita mitään joukkuetta, vaan katson pelejä analyyttisesti ja yrittäen oppia jotakin tästä maailman hienoimmasta ja epäreiluimmasta pelistä. Joskus kuitenkin ”kuppi menee nurin”.

Raivosin ruotsalaisille typeristä ratkaisuista ja kirosin saksalaisia epäreilusta pelistä. Viime kisoissahan ylistin saksalaisten taktista neroutta ja myös henkistä vahvuutta, josta saattoi lukea arvostavan ja ylpeästi nöyrän suhteen jalkapallopeliä ja –pelaajia kohtaan (ks. alla).

Ruotsi-ottelussa saksalaiset pelasivat kuitenkin ”likaisesti” lähes koko pelin ajan. Vaikka epäilen vahvasti, ettei VAR (videotarkistus) ratkaise jalkapallon ongelmia, niin saksalaiset kyllä rikkoivat ruotsalaisia kahdessakin tai oikeastaan kolmessa maalintekotilanteessa, joista olisi ainakin pitänyt antaa varoitukset ja ehkä jopa rankkari.

Huomaan, että oikeudenmukaisuus tai reiluus on kuitenkin se arvo, joka on minulle se pyhin asia jalkapallossakin. Saksalaiset rikkoivat sen omalla tavallaan ja ruotsalaiset omallaan. Ruotsalaisiahan minä kirosin siitä, että he valitsivat taktiikakseen tukkia maalintekosektorin isolla joukolla isoja miehiä ja antoivat saksalaisten vajaalukuisenakin keskittää maalille. Pelkäsin, että lopulta taktiikka ei kuitenkaan kestä – ja näin kävi.

Pelin jälkeisiä tapahtumia en seurannut, iskin telkkarin kiinni ja päätin pitää paussin futiksen seuraamisessa. ”Olin katkera, ja siksi näin”. On niin löysää sanoa, että en ole katkera, mutta kuitenkin…

Belgian otteluita en ole uskaltanut katsoakaan, koska olen pettynyt jo kaksissa kisoissa joukkueen surkeaan taktiikkaan. Romelu Lukaku on myös pelannut aiemmissa kisoissa huonosti. Pelistä on puuttunut jotakin. Olisiko ollut niin, että Romelu oli liian tyytyväinen, kun oli saavuttanut henkilökohtaisesti sen, minkä isoisälleen ja äidilleen oli luvannut?

Näissä kisoissa nähdään, onko Lukaku ja Belgian koko joukkue antanut hiljaisen lupauksen tuolle kansallisista ja globaaleista ristiriidoistakin kärsivälle maalle? Se voisi olla symbolisestikin oikein.

Aiheeseen liittyvää

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2017.  Minä, Jari & Pekka: Kekkosen vai Koiviston pojat? (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/31/mina-jari-pekka-kekkosen-vai-koiviston-pojat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 31.12.2017.

Tiihonen  A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen  A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Ansaittua vai ei? Mitä tarkoittaa, kun ansaitsimme voiton – tai tappion? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Ansaittua-vai-ei.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Kuka on voittava pelaaja eli voiko yksittäinen pelaaja vaikuttaa joukkueen tulokseen? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Kuka-on-voittava-pelaaja-eli-voiko-yksitt%C3%A4inen-pelaaja-vaikuttaa-joukkueen-tulokseen.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Love hurts, trust kills – sosiaalinen pääoma ja amerikkalainen unelma. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Lovehurts.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Onko Suomi kuin Amerikka? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/OnkoSuomiAmerikka.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kaikki haluaisivat olla hyviä ihmisiä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Hyvi%C3%A4ihmisi%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Rajatilallisia tulkintoja kuplaunioneista. (http://www.miksiliikun.fi/2015/06/11/rajatilallisia-tulkintoja-kuplaunioneista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.6. 2015.

Tiihonen A. 2015. Mielipahasta, katkeruudesta, sananvapaudesta ja niiden ongelmallisuudesta. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Mielipahakommentti_Kaaro2015.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen

Jalkapallon MM-kisat synnyttävät aina erilaisia ennakko-ohjelmia ja -julkaisuja sekä erilaisia studioviritelmiä ja nykyään myös monenmoisia media- ja mobiilisovelluksia. Näistä YLE-areena ja VAR (eli videotarkistus) ovat aidosti muuttaneetkin katsojakokemustani MM-kisoista.

Ensi kertaa olen katsonut pelejä tabletilta myös automatkoilla ja muun elämän ohessa. Kuva on parempi kuin mökin pikkutelkkarista katsottuna ja uutta on, että pelejä voi katsoa mihin aikaan vain ja missä vain.

Tämä on siis uutta vain minulle; monethan ovat jo kokonaan tai ainakin osittain siirtyneet ”jälkitelevisiolliseen” aikaan. Minä aion tehdä siirtymän hitaasti, sillä en halua tehdä arjestani oman yksilöllisen ”valinnanvapauteni” johdettavissa olevaa jatkuvien valintojen brutalisoimaa todellisuutta.

Haluan, että meillä on yhteisiä aikatauluja, yhteisiä rutiineja ja yhteisesti sovittuja riittejä, joiden mukaan arkemme jäsentyy. Haluan myös, että asiantuntijat auttavat minua tekemään päätöksiä siitä, mitä minun kannattaisi kuunnella tai katsoa. Siksi kuuntelen Yle Radio Ykköstä, koska siellä suurin osa toimittajista on oman alansa asiantuntijoita, jotka vievät minut sellaisiin kuuntelemisen maailmoihin, joihin en itse millään omine valintoineni osaisi mennä.

Myönnettävä kuitenkin on, että television puolella samanlaista laatukanavaa ei ole, joten minun on opittava ”shoppailu” ja siihen liittyvä asiantuntemuksen lisääminen. Tulevaisuudessahan minun pitänee ostaa jalkapallon TV-lähetykseni, kun mikään maksuton kanava ei niitä lähetä MM- ja EM-kisoja lukuun ottamatta.

Sinänsä en vastusta sitä, että jokainen ostaa myös ”telkkarista” vain sen, mitä haluaa – TV-kanavathan ovat vain turha välikäsi tuottajien ja kuluttajien välissä. TV-sarjoissahan on jo nähty, ettei kanavia tähän väliin tarvita. Kun tämä jatkuu, niin päästään eroon myös turhista mainoksista, joilla on rahoitettu tätä väliporrasta, jonka teknologia ja uudet ansaintalogiikat ovat tekemässä tarpeettomiksi.

Ja kuitenkin minä toivon, että tällainen asiantunteva väliporras olisi edelleen olemassa. Ristiriita? Kyllä, ja myönnän auliisti, että en ole kypsä ottamaan vastuuta valinnoistani. Aivan samoin ajattelen sote-uudistuksen valinnanvapaudesta. En usko, että pystyisin itse tekemään oikeita ratkaisuja hoitoni suhteen enkä usko, että tällaista kykyä on meillä laajemminkaan olemassa.

Kannatan tietysti asiakkaiden ja potilaiden äänen parempaa kuulemista ja kannatan erittäin lämpimästi sitä, että asiakkaat ottaisivat lisää vastuuta terveydestään ja hyvinvoinnistaan, mutta on eri asia valita sen hiihtääkö vai käveleekö (pääasia, että liikkuu) kuin sen leikataanko vai käytetäänkö ortodoksisia (jompikumpi on yleensä parempi ja halvempi keino) menetelmiä jonkun sairauden tai vamman hoidossa.

Telkkari ja radio ovat tässä suhteessa toki hiukan erilaisia, mutta vaikutukset saattavat olla silti erittäin mullistavia – eivätkä vain positiivisia. Oletan nimittäin vakavasti, että nuorison sivistystaso on laskenut – näin jotkut asiantuntijat väittävät – osin siitä syystä, että radiosta ja TV:stä ei ole enää ”pakko” kuunnella tai katsoa sivistäviä ohjelmia. Joskus tätäkin tutkittaneen.

YLE-areenaa olen käyttänyt harkitusti ja myönnän, että käytän joskus myös otteluiden nauhoitusmahdollisuutta, jolloin saatan kelata matsin pikakelauksella läpi. Sen avulla saakin pelin taktiikasta paljon paremman kuvan kuin normaalinopeudella katsottavasta pelistä. Katse seuraa pelaajien ja pallon liikettä niin, että peliryhmitykset näkyvät huomattavasti selvemmin kuin norminopeudella peliä seuratessa. Vinkki, jonka varmaan moni tietääkin.

Lopputulemani on väistämättä välitilinpäätös. Myönnän, että en ole valmis jälkitelevisiolliseen aikakauteen. Oletan, että kovin moni muukaan ei ole ja väitän, että jokaisen omiin valintoihin perustuva tiedonvälitys (nykyään näyttää olevan koulutuskin) aiheuttaa ja on jo aiheuttanut ongelmia, joita on äärimmäisen vaikea ratkaista.

Oletan ja tiedänkin, että nuoremmat sukupolvet – tai osa heistä – ovat kuin kalat vedessä tässä uudessa valinnanvapausajassamme. Ikävää on, että heillä ei ole ollut mahdollisuutta nauttia sivistävästä tiedonvälityksestä eikä yhteisöllisesti organisoituneesta arjesta. Ymmärrän, että näin maailma muuttuu kokemusten kautta ja vääjäämättömästi – mitä ei ole ollutkaan ei voi kaivatakaan.

Itse kuitenkin suosittelen kaltaisilleni riittävän pitkää siirtymäaikaa. Kannattaa makustella, mikä jälkitelevisiollisessa ajassa parantaa ja mikä taas heikentää elämänlaatua. Minusta on hienoa, että jalkapallon MM-kisat pidetään vain joka neljäs vuosi kompaktina pakettina. Se luo yhteisen kokemus- ja merkitysmaailman, jonka ääressä koko maailma voi tuntea monenlaista yhteisyyttä.

Entä jos tulevaisuudessa jokainen voisi ostaa FIFA:lta MM-kisat milloin huvittaa katsottavakseen?

Aiheeseen liittyvää:

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

 

Klassikkojen kanssa futaamassa

FC Barcelona 2010, Saksa 2014 ja MM-futis 2018? Toteutuuko eliaslainen jalkapallo  täysimääräisesti futiksen MM-kisoissa 2018? Entä kesyyntyvätkö jalkapalloilijat foucaultilaisessa hengessä? Arto Tolsa & Atik Ismail vs. Shefki Kuqi & Aki Riihilahti.

Sosiologian ja filosofian klassikot Norbert Elias ja Michel Foucault  inspiroivat ystävääni professori Jim Denisonia ja minua aamukahvillamme juuri ennen Venäjän MM-kisoja. Aloitetaan Michel Foucaultista.

Jim on jo pitkään käyttänyt Foucaulta ymmärtääkseen paremmin nykyisiä valmennuskäytäntöjä, jotka tekevät urheilijoista sopeutuvaisia ja alistuvia eli vaarallisen kesyjä. Denisonin ja vaihtuvien tutkijakumppanien kohteena on ollut kestävyysjuoksijoita ja heidän valmentajiaan ja nyt viimeksi englantilaisia entisiä jalkapalloilijoita.

Entisenä kv-tason mailerina, joka on kirjoittanut kirjan myös haamumailista ja Haile Gebrselassiesta, Jim tietää, miten vaikeaa kurinalaistavia harjoitusrutiineja on vaihtaa sellaisiksi, joissa urheilija voi toimia luovasti ja itsenäisesti. Se ei ole helppoa juoksuharjoittelussakaan, jossa vaikkapa 200 metrin vedot voitaisiin Foucault-tutkijoiden mielestä muuttaa vaikkapa sarjaksi 180-220 metrisiä vetoja. Tämäkin ärsyttäisi urheilijaa tekemään enemmmän omia päätöksiä ja kuuntelemaan itseään.

Vaarallisintahan on se, että urheilija lopettaa ajattelun ja antaa sen valmentajien tai muiden johtajien tehtäväksi. ”Säyseää” urheilijaa voi olla helppo valmentaa, mutta tuleeko hänestä huippu-urheilija tai pärjääkö hän elämässään uransa jälkeen? Nämä ovat kysymyksiä, joita Jim Denison on tutkinut ja pohtinut. Konkretisoin vähän, vaikka suomalaiset esimerkit voivatkin olla jossakin suhteissa erilaisia kuin amerikkalaiset tai englantilaiset.

Kysehän on myös urheilijoiden, mutta myös valmentajien taustoista ja valmennustraditioista. Yleisesti ottaen angloamerikkalaisissa maissa on edelleenkin auktoriteettihakuisempaa ja kollektiivisempaa valmentamista kuin Suomessa ja monissa lajeissa urheilijat ovat Suomessa paremmin pohjakoulutettuja. Englantilaiset jalkapalloilijat ovat perinteisesti tulleet työväenluokasta, vaikka tässäkin on toki tapahtunut muutoksia. Jokainen tapaus pitäisikin analysoida erikseen.

Jimin artikkelista, joka on julkaistu International Review for the Sociology of Sport –lehdessä vuoden 2017 numerossa 8, yhdessä Luke Jonesin kanssa mieleeni nousivat siis neljä tunnettua suomalaista jalkapalloilijaa, joiden kautta yritän illustroida, mitä Foucault, Denison ja Jones heistä sanoisivat.

Arto Tolsa oli 1970-luvulla oikeastaan ainoa oikea ammattilaisemme. Belgiassa menestynyt Tolsa tuli takaisin Suomeen vuonna 1979, jona vuonna ehdin itsekin pelaamaan yhden ottelun suurta kaimaani vastaan.

Aika pian uran jälkeen hän kuitenkin ajautui sivuun oikeasta kurssista, kuten kotkalaisen satamakaupungin pojalle saattoi muutenkin käydä. Kouluja käymätön, mutta tähdeksi noussut, keski-ikäinen mies ei sopeutunut normaalielämään, jossa valmentaja ei tullut aamulla sanomaan, että nyt lähdetään treeneihin.

Ehkä Tolsa oli tottunut siihen, että omaa vastuuta ei tarvinnut ammattijalkapalloilijan ottaa, kun kaikki tarvittava tuli ylhäältä päin. Arkielämä ei toiminut enää 1980-luvun Suomessa samalla tavoin.

Entäs Atik Ismail sitten? Häntä eivät jalkapallovalmentajat saaneet kuriin lainkaan. Suomessa hän sai tehdä, mitä halusi, mutta kansainvälisillä (harjoitus)kentillä individualismi ei enää onnistunut. ”Foucault tuli ja tappoi” Atikin uran.

Mutta Atikin mieltä, joka on tuottanut jo mittavan määrän laadukkaita tekstejäkin, panopticon eli Foucaultin kaikkialle ulottuva kontrolloiva silmä ei ole voinut kahlita. Helpoksi ei kai Atikin siviiliuraakaan voi moittia, mutta alistuvaa ja kesyä ei jalkapallo hänestä ole tehnyt.

Liian yksinkertaista olisi sanoa, että Tolsan sopeutuvaisuus oli hänen ristinsä, jota hän ei jaksanut kantaa. Mutta jotakin tässäkin varmasti on, joka stemmaa englantilaisten ammattikollegoiden stoorien kanssa. Oletan, että kaikilla heistä oli heikkouksia koulutuksen kentillä.

Ihan yhtä varma en ole siitä, voiko Aki Riihilahden ja Shefki Kuqin tarinoita lukea foucaultlaisessa hengessä verraten niitä englantilaispelaajien narratiiveihin. Ulkopuolisin silminhän näyttäisi siltä, että Aki on sopeutuvaisuuden mestari – ja silti hän on pärjännyt sekä kentillä pelaajana että toimistossa johtajana.

Poikkeustapaus Aki varmasti on  ja taas kierrytään opiskeluun tai ehkä (kokemukselliseen) oppimiseen. Riihilahti kykeni merkityksellistämään alistumisen ja työnteon luovilla tavoilla niin, ettei hänestä tullut aivotonta drillien toistajaa, vaan hän kykeni näkemään ne osana isompaa kokonaisuutta. Sillä toistojahan urheilija ei voi välttää ja varsinkin Riihilahden kaltaisen kamppailijan piti niitä toistoja tehdä ehkä enemmän kuin taitavampien pelurien pärjätäkseen näille Valioliigassa ja maaotteluissa.

Seriffi Kuqi lienee koko porukan huonoin sopeutuja; häntä ei ole pystynyt kesyttämään kukaan sen enempää kentillä kuin kabineteissakaan. Shefki on kuitenkin oppinut kokemuksen kautta myös huippuvalmennuksen saloja, vaikka hänen roolinsa pelaajana ja valmentajana näyttäisivätkin olevan aikamoisessa ristiriidassa keskenään.

Pelaajanahan Kuqi vaati ja saikin aika paljon vapauksia, vaikkakaan ei kaikilta valmentajiltaan. Valmentajana hän kuitenkin tuntuu pyrkivän lähes ehdottomaan auktoriteettiin suhteessa pelaajiin ja apuvalmentajiinkin (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/).

Valmentaja-Kuqi ei silti ole mikään ”panopticon-tyyppi”, mutta Denisonilta ja Lukelta hänelläkin olisi opittavaa. Aggressiiviselta näyttävä käyttäytyminen saattaa vaikuttaa pelaajiin negatiivisesti, vaikka Shefki ei sitä itse ehkä tunnistakaan.

Michel Foucault voisi olla kummissaan Riihilahden ja Kuqin kanssa – sen sijaan Denison ja Jones voisivat olla tyytyväisiä, sillä nämä kummatkin suomalaiset ovat Englannin Valioliigan ja mestaruussarjan pelaajina kyenneet pelaamaan ja elämään panopticonin alistavilta katseilta suojassa, vaikka heidän strategiansa ja lähtökohtansa ovatkin olleet hyvin erilaiset.

Onko siis niin, että me suomalaiset olemme jo päässeet irti ”foucaultilaisesta” vai pitäisiköhän jo sanoa ”fukoolaisesta” maailmasta? Ehkäpä emme, sillä viime aikoina käyty keskustelu HJK:n päävalmentaja Mika ”Bana” Lehkosuon ja tähtipelaajansa Philip Valencicin kanssa näyttävät kouluesimerkiltä fucoolaisen lähestymistavan kannalta.

Siinähän valmentaja vaatii pelaajaansa alistumaan omaan näkemykseensä pelistä ja taktiikasta ja yksilön oikeuksista kentällä . Slovenialaispelaaja ei jaa valmentajan näkökantaa, vaan kapinoi sitä vastaan.

Foucaultin klassikossa Tarkkailla ja rangaista kerrotaan vankilasta, joten valmentajalla ei ole samanlaisia  mahdollisuuksia käyttää valtaa pelaajaansa, vaikka hänellä on panopticonia (vartiotornit, joista näki koko vankilan alueen) paljon kehittyneemmät välineet valvoa pelaajiaan vaikkapa massiivisilla videoanalyyseilla ja pelisovelluksilla aktiivisuusmittareista puhumattakaan. Pelaajan puolella on kuitenkin riippumaton media ja hänen etujaan ajava pelaaja-agentti – ehkä myös kannattajakunta.

Jim ja Luke lienevät tyytyväisiä myös siihen, mitä HJK:ssa tapahtui konfliktin jälkeen, kun asia käsiteltiin avoimesti ja siinä pyrittiin löytämään ratkaisu erittäin vaikeaan kysymykseen, joka on nykyjalkapallon ytimessä, jota toinen klassikkoni Norbert Elias taas pohti jo 1970- ja 1980-luvuilla.

Se kysymyshän on, miten paljon urheilija tai tässä tapauksessa jalkapallopelaaja voi tehdä asioita yksilöllisesti ja miten paljon kollektiivisesti niin harjoituksissa kuin peleissäkin. ”Klassisesti” media ja myös jalkapallohistoriat ovat nähneet yksilöllisyyden eli tähdet ja kollektiivisuuden eli ”tylsän, konemaisen pelin” vastakohtina toisilleen. Erityisesti on pelätty yksilöiden katoavan massaan, kun ja jos pelistä tulee taktisempaa.

Eliaksen sivilisoitumisen historiahan tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, että me länsimaiset ihmiset olemme pikku hiljaa sisäistäneet ulkoisen kontrollin sisäisiksi psyykkisiksi käytänteiksi. Emme ilmaise seksuaalisuuttamme, väkivaltaisuuttamme tai muitakaan tunteitamme samoin kuin vaikkapa keskiajalla tai vielä 1600-luvulla.

”Poissa silmistä” on tarkoittanut sitä, että käsittelemme näitä mielessämme emmekä avaa niitä kanssaeläjillemme. Toki Elias näki, että sivilisoitumisen iso linja saattaa murtua kokihan hän Toisen maailmansodan ja juutalaisvainot itsekin. Ehkä hän nyt varoittelisi meitä sosiaalisen median desivilisoivasta vaikutuksesta ja politiikan räyhämäisyyyden samankaltaisista vaikutuksista, mutta jalkapallosta hän esitteli jännittävän figuraatioanalyysin, joka on nyt varsin ajankohtainen.

Liikuntasosiologian gradussani lähes 30 vuotta sitten esittelin ja kehittelin Eliaksen teoriaa, vaikka en sellaista Eliaksen hahmottelemaa jalkapallopeliä ollut koskaan nähnytkään (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Enkä ollut varma, näkisinkökään koskaan.

Pelianalyysissaan Elias painotti sitä seikkaa, että jalkapallo on paineen ja vastapaineen alainen peli, jossa joukkueet pyrkivät ”paineistamaan” vastustavaa joukkuetta saavuttaakseen itselleen etua, joksi hän määritteli ”lisäalueen” voittamisen omaan hallintaan. Tämä Eliaksen analyysi sopi erittäin hyvin amerikkalaiseen jalkapalloon, mutta tarkemmin ajateltuna lähes kaikissa pallopeleissä on tästä samasta asiasta kysymys.

Jopa verkkopeleissä sama figuraatio toimii erinomaisesti, sillä niin tenniksessä, sulkapallossa kuin lentopallossakin joukkueiden yhtenä tärkeänä tavoitteena on paineistaa vastustajaa territoriaalisesti (alueellisesti) niin, että vastustajan aika pallon kanssa vähenee ja oma aika pallon kanssa lisääntyy. Jääkiekossa ja koripallossa ”tila ja aika” on jo klisee, koska viiden pelaajan ryhmää on kovin helppo hallita taktisesti.

Jalkapallo on viime vuosiin asti väistellyt täydellistä ”eliaslaista” tulkintaa, koska 11 pelaajan liikkuminen isolla kentällä on tuntunut liian vaikeasti kontrolloitavalta asialta. Toki tätä on pitkään yritetty, mutta vasta FC Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen valtakausi osoitti, että koko kenttä voidaan ottaa jalkapallossakin pelin kehittämisen ja taktiikan kohteeksi.

Ja se oli mahdollista vain, koska nykypelaajat kykenivät sisäistämään valmentajan vision ja alistumaan kollektiiviseen puolustus- ja hyökkäyspeliin – tikitakaan. Tämän voi nahdä länsimaisen kulttuurin ilmentymänä, mutta myös FC Barcelonan junioriakatemian tuotoksena – todellisuudessa kumpanakin. Asia ei kuitenkaan ole lainkaan helppo sisäistettäväksi, sillä esimerkiksi huippupelaajat David Villa ja Zlatan Ibrahamovic eivät koskaan sopeutuneet ja alistuneet tikitakaan Barcassa.

Kirjoitin viime  MM-kisojen jälkeen siitä, miten jalkapallosta on viimein tullut taktiikkapeli (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Espanja ja Barcelonahan näyttivät sen, miten yksi uusi taktiikka voi päästä hegemoniseen asemaan ja sen avulla voi hallita jalkapallomaailmaa. Sen täydellisti Saksan maajoukkue, joka kykeni muuttamaan taktiikkaansa tietoisesti eri otteluissa ja jopa otteluiden aikana. Kysehän tässä on juuri siitä, missä kohden kenttää vastustajaa paineistetaan ja millaisella intensiteetillä se tehdään.

Jännittävää oli, että Norbert Elias kykeni näkemään tämän, vaikka 1980-luvun jalkapallossa ei vielä pystytty samanlaisiin taktisiin suorituksiin kuin nykyään. Kyllähän aina on pystytty paineistamaan selvästi heikompaa joukkuetta jo aivan ylhäältä asti, mutta nykyään huippujoukkueetkin kykenevät tähän keskenäisissä otteluissaan.

Viime ja tänä vuonna tämä on nähty merkillisissä Mestareiden liigan ottelupareissa, joissa on koettu reiluja voittoja puoleen ja toiseen aivan huippujoukkueiden keskinäisissä otteluissakin. Ja samaa olen nähnyt yritettävän Suomessakin. Globaalissa pelissä mikään ei jää huomaamatta.

Foucault, Elias ja jalkapallo – yhtäläisyyksiä ja eroja

Michel Foucault ja Norbert Elias analysoivat ja tulkitsevat meille edelleenkin tuttua asiaa eli yksilön ja yhteiskunnan – vapauden ja vallan (kontrollin) – välistä suhdetta ruumiillisten käytänteiden avulla tai kautta. Kummatkin näkevät selvästi, miten muuttuvat ruumiilliset käytänteet vaikuttavat myös ihmisen mieleen tai psyykeen.

Foucault tunnisti herkästi sen, miten ulkoinen valta, joka kontrolloi ja säätelee ihmistä, tekee hänestä ”kesyn” eli sopeutuvan alistujan. Elias taas näki väkivaltaisten ja avoimesti esitettyjen käytänteiden ja tunteiden siirtymisen katseilta piiloon ”sivilisoitumisena”. Voisi ajatella, että tässä olisi ristiriita, sillä eikö voisi ajatella, että Elias pitää ulkoisen kontrollin siirtymistä sisäiseksi pidättyvyydeksi hyvänä asiana. Foucaultia taas on tulkittu niin, että tuo ulkoisen vallan kontrolli tekee ihmisistä alistuneita ja liian sopeutuvaisia.

Isossa kuvassa voinee ajatella, että kummatkin tunnistivat hyvin sen, mitä yhteiskunnissa tapahtui siirryttäessä teolliseen ja moderniin aikakauteen. Jalkapallollakin on oma roolinsa tuossa muutoksessa, koska se on muuttunut villistä kansanpelistä, jossa taisteltiin alueista eikä niinkään maaleista, kohti huippumodernia yksilön ja joukkueen keskinäistä taitavaa, luovaa ja taktista yhteispeliä, joka liikuttaa koko maailmaa.

Tällaista peliä eivät voi pelata sen enempää panopticonilla alistetut pelaajat kuin nekään, jotka eivät osaa nähdä mielekkäänä sitä ameebamaisesti ja yhtenä kokonaisuutena puolustavaa ja hyökkäävää joukkuetta, jollaista tämän päivän peli vaatii.

Lähteitä

Jones, Luke & Denison, Jim (2017) Challenge and relief: A Foucauldian disciplinary analysis of retirement from professional association football in the United Kingdom. International Review for the Sociology of Sport 2017, Vol. 52(8) 924–939. (Jones&Denison2017_1012690215625348)

Tiihonen, Arto (1990) Jalkapallon viehätys: pelianalyysi (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Teoksessa Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto. ss. 104-117.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.