Viime viikolla meidät pysäytti kaksi tapahtumaa eli presidentti Mauno Koiviston valtiolliset hautajaiset ja Manchesterin pommi-isku. Manu kahdella eri tavalla kirjoitettuna yhdistetään kumpaankin tapahtumaan.

ManU pelasi surunauhat käsissään Eurooppa-liigan loppuottelun ja seura myös lahjoitti yhdessä Cityn kanssa miljoonan punnan suuruisen  summan rahaa pommi-iskusta kärsineille lapsille ja heidän perheilleen. Isoja, elämää suurempia, asioita, joissa riittää pohtimista.

Helatorstaiaamuna  heräsin tietoisuuteen Manun hautajaisista ja tiesin suosikkijoukkueeni ManUn voittaneen toisen suosikkijoukkueeni 2-0 edellisiltana Friends-stadionilla. Aamu oli kaunis ja niin toisenlainen kuin vuonna 1986, jolloin edellinen Suomen tasavallan presidentti haudattiin.

Muistin sen erinomaisesti, sillä koin sen paikan päällä lippulinnassa, jossa edessäni marssi läpi surevan kaupungin  ”hymyilevä mies” Olli Mäki. Rankka reissu kokopuisen lipputangon, jonka päässä roikkui paksu samettinen lippu, hartioita painamassa syksyisenä päivänä surullisen ja tummiin pukeutuneen kansan rivistöjen välistä Hietaniemeen päätyi osaltani juuri Manun ja muun valtiojohdon viereen Urho Kekkosen haudalle. Nyt aurinko paistoi, ihmisetkin näyttivät onnellisimmilta.

Urkki oli lapsuuteni ja nuoruuteni presidentti, mutta Manua minä äänestin, kun sain siihen oikeuden. Isäni ihaili Koivistoa – molemmat olivat sotaveteraaneja ja taisi isäni päästä pelaamaan lentopalloakin Manun kanssa joissakin veteraanikisoissa. Isäni opintie tyssäsi, vaikka lahjoja olisi ollutkin.

Sen sijaan  hän siirti meihin lapsiin saman eetoksen, jonka hän näki Manussa toteutuneen täysimääräisenä työväen lapsesta herraksi. Minustakin tuli sosiologian tohtori, mutta sillä ei tänä päivänä kovin pitkälle pötkitä, jos ei ole pitkä mies tai jonkin puolueen aktiivi. Kilpailu tohtoritasolla on melkein yhtä kovaa kuin aikanaan juniorina hiihtokilpailuissa tai jalkapallokentillä.

Manu ja jalkapallo yhdistyivät helatorstaina monta kertaa. Meillä, Puotinkylän Valtin 55-vuotiaiden ikämiesjoukkueella oli matsi jo klo 11.00 Käpylässä. Olin päättänyt pelata surunauha olkavarressani, minkä toiveen vaimoni kai luki ajatuksistani tarjoutuessaan tekemään minulle  ja ystävälleni Ismolle surunauhan. Ismo on muuten melkein Manun  mittainen ja näköinen mies, vakaumuksellinen sosialidemokraattikin.

Kentällä tapasimme ensimmäisenä Pekka, ”Vinski”, Kaartisen, joka toimii nykyään Ice Hearts –valmentajana – HJK:n entisenä pelaajana ja näyttelijänä hän onkin oiva vetäjä nuorille. Hän oli tullut haistelemaan jalkapalloilmapiiriä, vaikkei pelaamaan vielä kyennytkään. Ja miksi ei olisi tullut, sillä tunnelma näidenkin ”poikien” kesken oli erinomaisen lempeä ja kannustava, vaikka itse aurinkoisuus eli Muurisen Antti ei nyt ollutkaan paikalla.

Sen sijaan uusi vahvistuksemme Tor Jungman, mm. sydänjärjestön johtajana toiminut pitkän linjan jalkapallomies, jonka yhdisti minuun myös Mikkeli-yhteys, oli paikalla. Hänen kanssaan keskustelimme myös Koivistosta ja Kekkosen hautajaissaaton tunnelmista sekä Mikkelin jalkapallosta. Torin veli Rainer nimittäin pelasi pitkään MP:n laitapuolustajana omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Kummankin lempinimikin on ”Junkku”.

Koivistosta puhuimme  jo edellisen pelin yhteydessä joukkueemme  Kekkosen eli professori Jukan kanssa. Kysyin hänen Koivisto-suhdettaan. Hän kertoi arvostelleensa joskus Koiviston toimia, muttei suuri valtiomies siitä mitenkään suuttunut. Selvisi myös, että Jukan vanhemmat rauhanaktivistit Helena ja Risto olivat Koiviston tuttuja. Minäkin olin tavannut nyt jo edesmenneet Helenan ja Riston useinkin erilaisissa tasa-arvotapahtumissa.

Pasifisti- Ristokin oli lähes samanikäisen isäni kanssa sotaveteraani kaukopartiomies Manun tavoin. Tunnistin kaikista voimakkaan rauhan puolustajuuden, vaikka oma isäni ei ruumiillisen työn ja urheiluharrastusten vuoksi osallistunutkaan mihinkään aktiiviin rauhantyöhön. Se isiemme sodanvastaisuus kyllä näkyy meidän ikäpolvessani, sillä huomasin, että sulkapalloporukkamme neljä muuta pelaajaa ovat kaikki siviilipalveluksen käyneitä. He ovat puolustaneet ja rakentaneet Suomea työtehtävissään sitäkin ahkerammin.

En tiedä, onko urheilu tai jalkapallo rauhantyötä, mutta kyllä minusta on aika inhimillistävää se, että lentopallo ja peliyhteisö olivat Manulle niin tärkeitä asioita. Jos hän ei olisi pelannut lentopalloa, niin olisiko hän voinut olla ”koko kansan” presidenttikään? Kentällähän ei ole statuseroja eikä luokkataustakaan vaikuta. Näin joku Manun lentiskaverikin sanoi jossakin haastattelussa.

Ismo tosin epäili, että vastustajamme muutaman pelaajan aika ikävä jälkipeli saattoi johtua heidän suomenruotsalaisesta taustastaan.  Otin syytä vähän itsellenikin, olinhan tönäissyt yhtä Manun mittaista vastustajaani ehkä vähän turhan voimakkaasti, vaikkakin puhtaasti, minkä seurauksena sain kokea ruman takaapäin taklauksen sukilleni.  Hyvä pelimme ja 9-2 –numerot toki saattoivat ärsyttää nekin pelikavereitamme.

Pelin henki oli kuitenkin taas mitä mainioin. Tunsin syvää onnellisuutta ja kiitollisuutta tullessani kotiin seuraamaan Manun hautajaisia televisiosta. Ymmärsin Manua ja ymmärrän ”pipolätkää” pelaavaa ja taas hienon puheen pitänyttä ”Sale” Sauli Niinistöä sekä voimistelevaa ”Tartsa” Tarja Halosta myös heidän urheiluharrastustensa vuoksi. Voisiko olla, että urheilu toimisi kuin Suomen Pankki Manun kohdalla eli siellä ”kasvaisi korkoa” suurempiin tehtäviin?

Aivan varmasti tämä päti korkeushyppääjä Urho Kekkosen kohdalla, mutta varmaan lentopallo sopi hienosti Manulle ja lätkä Salelle – miksei myös jalkapallo ”Lissulle” eli presidenttiehdokas Elisabeth Rehnille. Nähtäväksihän se jää, kun Suomen Pankissa on kaksi mikkeliläistä jalkapallomiestä töissä ja ehkä myös kärkkymässä presidentin virkaa.

Eikä tämä juttu presidenteistä ja jalkapallosta tietysti voi sivuuttaa sen enempää Liikasen Erkkiä kuin Rehnin Olliakaan. Jälkimmäistä nimittäin houkuttelee aktiivisesti mukaan joukkueeseemme hänen vanha pelikaverinsa MP:stä sekä hänen autonkuljettajansa, joka on joukkueemme kapteeni.  Kun kerroin Kaitsulle, että poikani on nyt Empeen pelaaja, niin hän keksi tästä heti houkutuskeinon Ollille: ”Asko, sano, että kun Tiihosen Artsi on siirtynyt Kissojen kannattajasta Empeeseen, niin sinäkin voit tulla Valttiin”.

Tosiasia toki on, että minäkin aloitin pelaamisen MP:n junnareissa, mutta totta on sekin, että Ollin isä Tauno, ”Tanu”, Rehn oli MP:n puheenjohtajana ollessaan yrittänyt ostaa minua Empeeseen. En suostunut, vaikka Tanu oli isälleni luvannut, että ”ainakin mopon saisin harjoitusmatkoja varten”. Ihan varma en tosin ole siitä, miten tosissaan herra Rehn oli asiassa ollut. Häntä kuitenkin harmitti vietävästi, kun olimme taas kerran voittaneet reilusti MP:n vastaavanikäisten juniorijoukkueen.

ManUn Eurooppa-liigan voiton yhtenä arkkitehtinä heilui loukkaantunut ja vaihtopenkille joutunut  Zlatan Ibrahamovic, joka myös kertoi mainiossa elämäkertateoksessaan, miten tärkeä merkitys hänelle oli se, että häntä ei hyväksytty juniorijoukkueessa joidenkin kantaruotsalaisten toimesta. Tuo ”syrjintä” sai hänet yrittämään entistä enemmän ja näyttämään, mikä hän oikein on miehiään.

Kyllähän vielä seitkytluvun Mikkelissäkin näyttämisen henkeä oli olemassa, vaikka erot Kissojen ja MP:n pelaajien taustoissa olivatkin jo aika pienet. Kyse on kuitenkin siitä, että kaikki tekeminen pitää jotenkin merkityksellistää. Nykyään esimerkiksi aika moni merkityksellistää työnsä sillä, että heillä on koko ajan kova kiire. Aika tyhjähän se on selityksenä, mutta kaiketi parempi kuin ei mitään merkitystä.

Paljon parempi ja hienompi merkitys löytyy sekin Manchesteristä, jossa Norsunluurannikon maajoukkuepelaaja ja City-ikoni Yaja Toure lupasi lahjoittaa managerinsa kanssa 100 000 puntaa pommi-iskun uhreille. Rakkaudesta kaupunkiin ja kaupunkilaisiin.

Jotain ylevää ja yhdistävää ihmiset epävarmaan arkeensa nytkin kaipaavat. Monet tunsivat vahvasti, että Manun hautajaiset olivat tällainen yhdistävä tapahtuma, joka toki pisti ihmiset ajattelemaan myös sitä, minkälainen aikakausi tässä mahtoi nyt loppua.

Ei kuitenkaan ole ihan helppoa yhdistää urheilua ja elämän muita merkityksiä toisiinsa. Ne saattavat tuntua päälleliimatuilta ja jopa banaaleilta. Itsekin mietin aika pitkään, sopiiko minun pistää surunauhaa käteeni, koska yhteys jalkapallon, Manun ja minun välissä voi tuntua turhan haetulta. Vilkaisin Palloliiton nettisivuakin, josko siellä olisi aiheesta jokin ohje. Sellaista ei näkynyt.

Sen sijaan minusta oli selvää, että Suomen lentopallomaajoukkue kunnioitti presidentti Mauno Koivistoa helatorstain pelissään. Manun lisäksi minä kunnioitin omaa isääni ja hänen sukupolveaan – osin myös kaikkea veteraani- tai ikämiesurheilua ja mutkan kautta myös Manchesterin pommi-iskun uhreja.

Pienellä ihmiselläkin voi olla vaatimattomassa elämässään yleviä merkityksiä.

Suomalaista urheiluyleisöä on puhuttanut viime aikoina kovasti Lauri Marjamäen Leijona-joukkueen peli. Tuloksia on arvosteltu, vaikka Suomi onkin kovan taistelun jälkeen päässyt tavoitteeseensa eli jatkopeleihin. Enemmän kriitikoita on kuitenkin puhututtanut se, ettei peli ole ollut taidokasta ja kaunista – katsojakokemus on jäänyt vaillinaiseksi. On totta, että tehokas peli tulkitaan usein myös kauniiksi. Mutta tehokas, voittava joukkue voi myös pelata aika tylsää ja ei niin katsojaystävällistä peliä. Sellaiseksi kai voi luonnehtia myös Mikkelin Palloilijoiden kolmea ensimmäistä kakkosdivariottelua tämän kevään aikana.

Vanha pelimies konkretisoi kritiikkinsä arvelemalla, että lähtee puoliajan jälkeen kotiin MP-Kiffen –ottelusta, vaikka matsi alkoi käsittämättömän upeasti. Ensimmäinen MP:n maali syntyi alle 10 sekunnin. Tämä taas synnytti tutun ilmiön, kun pieni tyytyväisyys pääsi kotijoukkueen pelipaitojen sisälle. Toive jopa ylivoimaisesta ensimmäisestä kotiottelusta herpaannutti otteen hetkeksi samaan aikaan kun vastustaja yritti kaikkensa päästäkseen peliin mukaan.

Tasoituksen jälkeen pelin psykososiaalinen dynamiikka stabiloitui eli kummallakaan ei ollut henkistä etulyöntiasemaa. Jalkapallohan on esimerkiksi koripalloon nähden kehittymätön joukkuepeli, koska taktisilla muutoksilla ei pystytä vaikuttamaan pelin kulkuun kovin paljon pelin aikana. Kysehän on ”taistelutahdosta”, ”pelirohkeudesta” tai ”läsnäolosta”, ”virkeistä jaloista” jne., kun puhutaan ”110-prosenttisesta” yrittämisestä. Kuulostaa mystiseltä, vaikka kaikki pelaajat tunnistavatkin asian erittäin hyvin.

Miksi on helpompi mennä peliin altavastaajana tai miksi häviöllä oleva joukkue uskaltaa ottaa enemmän riskejä, tai miksi maaleja syntyy eniten viimeisillä minuuteilla? Oikea kysymyshän on: miksi tähän ei osata ennalta varautua,  vaikka asia tiedetään erittäin hyvin?

Naureskelin MP-Kiffen –ottelun katsomossa ja sanoin kavereille, että MP:n kannattaa tehdä toinen maali aivan lopussa, ettei Kiffen ennätä hyödyntää häviöllä olevan joukkueen ja riskin ottamisen antamaa etua. Näin sitten kävikin, vaikka ehkä tämä ei ollut suunniteltua. Tai sitten oli: toisen maalin syntyessä vastustajan rangaistusalueen sisällä oli erikoistilanteita lukuun ottamatta varmaan ensimmäistä kertaa viisi MP:n pelaajaa. Todennäköisyys maaleille lisääntyy huomattavasti, kun hyökkääjiä on maalintekoalueella enemmän. Hyvää psykososiaalista silmää joukkueelta!

Kyse ei tietenkään ole pelkästään henkimaailman asioista, asenteesta tai tsempistä, sillä pelitavalla ja –taktiikalla voidaan tietysti vaikuttaa pelin henkeen eli pyritäänkö pallon/pelin hallintaan, missä kohdassa aloitetaan ”paineistus” ja pyritään pallon riistoon ja missä kohtaa puolustuslinjoja pyritään pitämään. Tai mistä kohtaa annetaan avaavat syötöt tai mistä kohtaa ratkaisevat syötöt ja pyritäänkö miesylivoimatilanteisiin eri alueilla? Nämä ovat siis periaatteessa ennen peliä sovittuja asioita.

Todellisuudessa vastustaja voi kuitenkin sekoittaa tuota ennakkosuunnitelmaa monella eri tavalla. Joskus joukkueen taktiikka saattaa perustua pelkästään vastustajan pelin rikkomiseen, kuten vaikkapa silloin, kun vastustajaksi asettuu FC Barcelona, jonka pelitapa ja –taktiikka tunnetaan etukäteen. MP-Kiffen –pelissä MP näytti lähteneen peliin 4-4-2 –systeemillä, jossa kahta kärkeä haettiin pitkillä ja korkeilla palloilla, koska kärkimiehet olivat hyviä pääpelaajia. Ensimmäinen hyökkäys onnistuikin täydellisesti.

Periaatteessa taktiikka onnistuikin kohtuullisesti, sillä pallot löysivät aika hyvällä prosentilla Juuso Liukkosen ja varsinkin Jens Tanskasen pään. He eivät kuitenkaan kyenneet kahdestaan läpäisemään Kiffenin puolustusta, joka osasi ensimmäisen maalin jälkeen varoa tätä kuviota. Tai sitten MP:n keskikenttä ei uskaltanut nousta tukemaan hyökkääjiä riittävästi, vaikka se olisi ollut alkuperin taktiikkanakin. Kyse onkin joko siitä, että taktiikka ei toiminut tai siitä, että pelaajat eivät kyenneet noudattamaan taktiikkaa.

Pelaajan kannalta kyse on aika isosta asiasta. Jos taktiikka ei toimi, on pelaaja aika ”kädetön” tai futiksessa ”jalaton” asian suhteen. Muutos voidaan tehdä puoliajalla ellei ole sovittu koodia, jolla koko joukkue muuttaa taktiikkaa kesken jakson. Kova tsemppi auttaa usein, muttei aina, saamaan oman taktiikan toimivaksi. Katsomosta on aika vaikea tietää, kumpi ongelma kentällä on, jos peli ei kulje toivotulla tavalla.

Tilanne menee vielä vaikeammaksi, kun otetaan huomioon se, että jotakin taktiikkaa on tavallaan pakko ”ajaa sisään”, vaikka se ei yksittäisessä ottelussa toimisikaan täydellisesti. MP on näissä kolmessa ensimmäisessä ottelussaan peluuttanut joukkuetta hiukan eri koostumuksissa ja eri pelijärjestelmillä, vaikka perusajatus onkin ollut siirtää pelin painopiste varsin nopeasti omalle hyökkäysalueelle. Yhdessäkään ottelussa taktiikka ei ole toiminut täydellisesti, vaikka tuloksellisesti se on tuottanut hyvää jälkeä. Kausi on alussa ja toisilleen oudot pelaajat hakevat vielä toisiaan. Ainekset paljon parempaankin ovat olemassa.

Tässä on kuitenkin turha spekuloida enempää MP-Kiffen –ottelua muuten kuin katsojakokemuksena, jota tässä siis pohjustettiin. Onhan aina niin, että katsoja ”lukee” peliä ja nauttii siitä omien odotustensa kautta (ks. EM-kisablogi aiheesta: https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Mutta onko ”asiakas” aina oikeassa tai voisiko hän ostaessaan lipun miettiä myös sitä, mikä tekee ottelusta hyvän ja mikä huonon?

Minä en osaa katsoa taideteosta muutoin kuin kaunis-ruma –akselilla ellen tiedä jotakin kyseisestä taidesuuntauksesta, tekijästä tai hänen tarkoituksistaan. Siksi esimerkiksi kuvataiteessa tekijä usein selittääkin monisanaisesti, joskus huvittavuuteen asti, mitä katsojan kyseisessä teoksessa pitäisi nähdä. Kriitikot ja taidehistorioitsijat saattavat kirjoittaa tuhansia sivuja ja kymmeniä tulkintoja yhdestä ainoasta ”piirroksesta”. Kun olen joskus jaksanut perehtyä asiaan, kuten mm. Ateneumin Picasso-näyttelyä edeltäneen luennon ansiosta, on katsojakokemukseni parantunut huimasti.

Mutta millainen on hyvä peli? Sanat eivät taida edes riittää kertomaan niitä moninaisia merkityksiä, joita merkitykselliseen otteluun voi liittyä. Olin muutama viikko sitten Slovakiassa ja tutustuin mielenkiintoiseen ilmiöön, kun slovakit näyttivät minulle youtubesta ottelun, jossa Slovakit voittavat Tsekit ja samalla MM-kultaa jääkiekossa vuonna 2002. Runotyttökin katsoi tippa linssissä ottelua, vaikka oletin, ettei hän paljon jääkiekosta tai urheilustakaan välitä. Se olikin totta, häntä nimittäin liikutti suuresti se, että kyseisessä videopätkässä selostaja oli ”vihdoinkin meidän puolella”! Ihmeeksi sen teki nimittäin se, että se pätkä oli Antero Mertarannan suomeksi selostama kooste pelistä.

Huonon ottelun tunnistamme herkemmin. Suomen lätkäjoukkue on saanut ”kuraa” lähes jokaisesta ottelustaan MM-kisoissa tänä keväänä. Valmentaja Lauri Marjamäki on kuitenkin johdonmukaisesti uskonut pelin kehittymiseen, vaikka moni ei tuota kehitystä ole kaukalon ulkopuolella nähnytkään. Katsojaakin helpottaisi, jos hän tietäisi, minkälaista peliä tai taktiikkaa joukkue yrittää toteuttaa kentällä. Ei kannata odottaa FC Barcelonan kaltaista pallon- ja kentänhallintapeliä, jos joukkue ei sitä tavoittelekaan.

Asiakas on tietysti usein, muttei aina, oikeassa. ”Huonolla” tai odotuksia vastaamattomalla pelilläkin voi nimittäin voittaa. Lätkämaajoukkue  ja MP ovat varmaan monen mielestä pelanneet ”huonosti”, vaikka tulokset ovat olleet lätkässä jatkopeleihin riittäviä ja futiksessa jopa hyviä.

MM-kisoissa pelit oikeastaan vasta alkavat pudotuspelivaiheessa ja ”liian hyvä peli” alkusarjassa saattaa olla jopa rasite jatkopeleissä. Turnauksessa ja myös pitkässä sarjassa saattaa ollakin hyödyksi se, että tulosta tulee pelillä, joka ei kenenkään mielestä ole vielä valmista. Pelaajille on ainakin motivoivaa se, että tietää pystyvänsä (paljon) parempaan. Nuorten MM-kultaa voittanut lätkäjoukkue  viime vuonna oli hyvä osoitus siitä, miten vaikeuksien kautta päästään voittoon.

Samanlaisia esimerkkejä löytyy paljon, vaikka asiaa onkin vaikea tutkia, sillä aika usein se peli ei sitten kehitykään toiveiden mukaisesti eikä menestystä tule. Tutkimusasetelman laatiminenkin olisi haastavaa – ehkä kannattaisi verrata turnauksia/sarjoja, joissa joukkue on edennyt taistellen ja ”omaa peliä kehittäen” jatkoon sellaisiin tarinoihin, joissa pelin taso vaihtelee eri otteluiden kesken selvästi. Katsojahan tykkää peleistä, joissa oma joukkue mättää maaleja, vaikka valmentajalle sellainen saattaa aiheuttaa harmaita hiuksia, koska se antaa epärealistisen kuvan joukkueen kyvyistä.

Leijonien ja MP:n suhteen tilanne on tässä vaiheessa edelleen auki. Valmentaja Marjamäki uskoo joukkueeseensa ja muuta hän ei oikeastaan voikaan tehdä, jos joukkue on toteuttanut hänen taktiikkaansa tai on ainakin yrittänyt sitä toteuttaa. Ongelma on, jos hänen luomallaan taktiikalla tämä joukkue ei kerta kaikkiaan voi menestyä. Tämäkin on mahdollista.

Islannin futismaajoukkue pelasi kaikki pelit lähes samalla taktiikalla viime EM-kisoissa ja pääsi niin pitkälle kuin oli inhimillisesti katsottuna mahdollista sillä materiaalilla. Sen sijaan Saksa käytti hyvin monenlaisia taktiikkoja viime MM-kisoissa – ja voitti mestaruuden. Voidaankin sanoa, että valmentajalla on ainakin kaksi perusvaihtoehtoa taktiikkojen suhteen eli

1) luottaa yhteen pelitapaan ja –taktiikkaan ja tehdä se erittäin hyvin tai 2) käyttää useampia taktiikkoja riippuen vastustajista ja/tai tilanteesta. Kakkosvaihtoehto lienee yleisempi, vaikka siitä tosin on monia variaatioita. On kuitenkin hyvä, että joukkue hallitsee jonkun taktiikan erittäin hyvin, vaikka peli- ja tilannekohtaisesti sitä muuntelisikin tai vaihtaisi aivan toisenlaiseksikin.

Mennään taas sinne katsojan paikalle. Katsomossa on paljon mukavampaa, jos näkee pelissä positiivisia asioita enemmän kuin negatiivisia. Asian voi ilmaista niinkin, että näkee teoksessa erilaisia merkityksiä eli vaikkapa ituja siitä, minkälaiseksi se peli turnauksen tai sarjan jatkuessa voi kehittyä. En tietenkään voi kieltää sitä, että moni katsoja saattaa nauttia seuraamansa joukkueen tai pelaajien kritisoimisesta.

Kritiikkikin voi olla hyvää tai huonoa. Eli kritiikkiä voi ja kannattaakin kritisoida. MP:n tai Leijonien pelin mollaaminen ”huonoksi” ja pelaajia ”heikoiksi” on selkeästi surkeaa kritiikkiä. Parempi taso saavutetaan, jos osataan arvostella perustellusti joukkueen käyttämään pelitapaa ja –taktiikkaa tai sen toteuttamistapaa. Esimerkiksi FC Lahti Akatemian valmennus kritisoi MP:n käyttämää taktiikkaa, jossa ei kyetty pelinhallintaan. Kritiikin ongelma vain oli, ettei MP siihen edes pyrkinyt. Sen sijaan se sopi joukkueen oman pelin kritiikiksi, sillä sekään ei pystynyt pelinhallintaan, vaikka siihen pyrki.

Yksi aika hyvä arviointikohde tuloksen lisäksi on se, kuinka paljon pelaavat joukkueet kykenevät luomaan hyviä maalintekopaikkoja. Taktiikkojen perusasetushan on, että oma joukkue saa aikaan riittävästi hyviä maalintekopaikkoja ja se pystyy estämään vastustajan hyvät maalintekopaikat. Sattuma astuu nyt peliin eli on aika vaikea määritellä, mikä on hyvä maalintekopaikka, koska usein pallo menee maaliin huonostakin paikasta ja vielä useammin epäonnistutaan hyvässä paikassa. Todennäköisyyslaskenta auttaa tässä jonkin verran: jos joukkue pystyy pelistä toiseen luomaan enemmän hyviä paikkoja kuin antaa niitä vastustajalle, niin se todennäköisesti myös tuottaa tulosta pisteiden muodossa.

MP-Kiffen –ottelussa hyviä maalintekopaikkoja oli todella niukasti. KTP-MP –ottelussa oli kummallakin useita kohtuullisen hyviä paikkoja, kuten myös FC Lahti Akatemia-MP –ottelussa. Erinomaisia maalintekopaikkoja eli hyvin pelattuja ”tuhannen taalan” –paikkoja ei vielä ole nähtykään. Silti voinee sanoa, että MP:n tilanteet ovat olleet hiukan parempia kuin vastustajien – jopa KTP-ottelussa. Tulokset ovat siis olleet ”ansaittuja” eivätkä onnenkantamoisia.

MP:n peli ei minunkaan mielestäni ole ollut ”kaunista”, vaikka se on ollut tuloksellista ja varmaan sovitun taktiikan mukaistakin. Se on myös ollut joukkueen ”kehittymisen” kannalta hyvä, että tasaiset pelit on kyetty vääntämään hyvään tulokseen. Minua on häirinnyt eniten se, että peliä ei ole kyetty jatkamaan sen jälkeen kun alhaalta on annettu pitkä syöttö tai avaus target-pelaajille, jotka voittavat hyvällä prosentilla ”ensimmäisen pallon”.

Peli pitäisi saada haltuun hyökkäysalueella suuremmalla prosentilla, jotta peli tuntuisi hyvältä. Nykyisessä tilanteessa vastustajan puolustus joutuu turvautumaan pitkään palloon, joten kunnollista keskikenttäpeliä on nähty todella vähän. Saattaa toki olla, että Suomessakin suosiossa ollut pallonhallintapeli, jota monet kakkosenkin joukkueet ovat viime vuosina pyörittäneet omalla kenttäpuoliskollaan on nyt ”last season” –kamaa. Uusia, nopeampia tapoja pelata pallo vastustajan kenttäpuoliskolle vasta harjoitellaan. Taktisesti onkin vaikeaa ajoittaa pitkät syötöt oikein ja varautua fiksusti jatkotilanteeseen. Tämä tilanne paranee vain harjoittelun kautta. Todennäköistä myös on, että kauden edetessä peli  rauhoittuu ja syötöt alkavat löytää paremmin kohteensa. Katsojalta vaaditaan siis kärsivällisyyttä ja uskoa parempaan.

Usein väitetään, että suomalaiset katsojat arvostavat hyviä tuloksia ja menestystä. Mutta kyllä pelin kauneuskin on tärkeä tekijä. Mutta voisiko seuraaminen perustua myös johonkin muuhun arviointiperusteeseen? Tässä olen korostanut sitä, että katsojan olisi hyvä ymmärtää, mitä joukkue omalla pelillään yrittää. Se avaa uusia tapoja katsoa ottelua, kun ymmärtää taktisia nyansseja. Se on kuin taideteoksen arviointia omassa kontekstissaan – onko kyse runoudesta, romaanista vai dekkarista auttaa lukijan nautintoa.

Mutta voisi myös ajatella, että katsoja eläytyisi pelaajien kokemuksiin. Nämä MP:n kolme otteluahan ovat olleet sekä pelaajien että katsojienkin näkökulmasta jännittäviä. Yksikään ottelu ei ole ratkennut ennen loppuvihellyksen sointia. Kiffen-ottelussa ratkaisumaali tuli viimeisellä minuutilla, Kotkassa MP:llä oli pari hyvää paikkaa aivan viime hetkillä ja Lahdessa kotijoukkue painosti vahvasti pelin lopussa. Jännitystä riitti koko rahan edestä.

Muistan nuoruudestani, kun Kissojen ja Empeen pelit vetivät Urskin täyteen, että monet katsojat pitivät tärkeänä sitä, että kentällä oli ”oman kylän poikia”, jotka he jotenkin tunnistivat. Edelleenkin ihmiset haluavat tuntea pelaajat, vaikka varmaan suurin osa on jo suostunut hyväksymään, että elämme globaalissa maailmassa. Jos pelaajaan syntyy henkilökohtainen suhde, niin katsojakokemus vahvistuu ja monipuolistuu. Nykyään on aika helppoa fanittaa pelaajia, sillä netistä löytyy kakkosdivarinkin pelaajista vaikka mitä tietoja. Pikkupoikana luin ahnaasti MP:n ohjelmalehtistä, joka oli myös varsin paksu opus, josta löytyi siitäkin paljon tietoa pelaajista.

Nykypäivän pelaajat ovat epäreilussa tilanteessa, kun netistä löytää myös maailman huiput, joista emme ennen tienneet juuri mitään. Ja nyt tullaan taas tarinaan, siihen ”fiksuun kehitystarinaan”, joka voi muuttaa sen ”huonon pelin” erittäin kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi kokemukseksi. Jos ottaa jonkun pelaajan seuraamisensa kohteeksi, syntyy vahvempi side pelien katsomiseenkin. Pallo-Kissojen Rafaelillahan oli Lahdessa niin innokas fanijoukko, että he jopa keräsivät rahaa Rafun pitämiseksi FC Lahdessa.

Tänä päivänä, kun vapaa-ajan käytölle on runsaasti hyviä vaihtoehtoja, on tietysti aika fiksua ainakin yrittää nähdä omat valintansa merkityksellisinä. Jos taas näkee aina vain ”surkean matsin”, niin miksi ylipäätään vaivautuu paikalle ellei nauti huonosta pelistä, mikä sekin on vapaassa maassa aivan hyväksyttävä syy seurata joukkuetta. Se saattaa myös olla hyvin terapeuttista, että saa nähdä pelaajien epäonnistuvan heidän yrittäessään tosissaan tavoitella voittoa ja kaunista peliä. Ja onhan se sitten kuitenkin tosi hienoa, jos se huono joukkue joskus pelaakin hyvin ja ottaa voiton juuri niin kuin katsoja on sen unelmissaan ajatellut.

Itse nimittäin tulkitsen, että Mikkelissä on vaikea uskoa omien joukkueiden menestykseen, kun niistä loiston ajoista on niin kauan. On varmaan pelottavaakin – tai ainakin noloa – uskoa, että se nousu alkaisi nyt. On mukavampi olla oikeassa ja suhtautua menestysmahdollisuuksiin skeptisesti ja peliä sekä pelaajia kritisoiden. En kuitenkaan usko, että esimerkiksi Jukurit olisi SM-liigassa, jos siellä olisi ollut epäuskoinen asenne joukkueen ja seuran menestyksen suhteen.

Kyllä Mikkelissäkin osataan ja pystytään pelaamaan jalista ainakin ykkösdivaritasolla vielä tällä vuosikymmenellä. Täältä pääkaupunkiseudun vinkkelistä katsottuna Etelä-Savo näyttäytyy tilastojen valossa paikalta, jolla ei ole juurikaan tulevaisuutta muutoin kuin kesämökkien tai korkeintaan ”kakkosasuntojen” paikkana.  Sama koskee suurinta osaa Itä- ja Pohjois-Suomea. Todellisuus on kuitenkin toinen, jos asiaa katsoo vaikkapa kansallisen huippu-urheilun näkökulmasta. Yllättäen palloilusarjojen liigajoukkueita löytyy paikkakunnilta, joiden elinkelpoisuutta talouden ja työllisyyden näkökulmista voi vain ihmetellä. (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/)

1970-luvulla Mikkelin jalkapallo oli kovassa kurssissa. Usko tulevaisuuteen oli vahva ja symbolinen eli poliittinen taistelu MP:n ja Kissojen välillä veti mukaan nekin, jotka eivät jalkapallosta mitään ymmärtäneetkään. Symbolit ovat muuttuneet, mutta keskinäinen kilvoittelu on usein tärkeää oman tekemisen kehittämisessä. Vastustajan tai kanssakilpailijan arvostaminen merkitsee  myös oman tekemisen arvostamista. (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).

MiPK:n tasapeli Klubi04:ää vastaan oli upea suoritus, samoin kuin MP:n tasapeli KTP:n kanssa. Kummatkin joukkueet ovat todennäköisesti sarjan eliittiä. Kumpikaan joukkue  ei ole vielä hävinnyt yhtään ottelua, vaikka kuusi peliä on jo takana. Se on erinomainen suoritus, jota ei olisi uskonut ennen sarjan alkua. Peli on voinut olla jonkun mielestä huonoa, mutta kummallakin on kuitenkin tässä vaiheessa hyvät ainekset kirjoittaa ”fiksu kehitystarina” tästä sarjakaudesta.

Aiheeseen liittyvää:

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (https://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Kotiavaus päättyi viime hetken maalilla voittoon (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5791)

MP iski alussa ja lopussa (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&j=1&pg=3&v=1494775800&r=7048)

Lähikuvassa: Ilkka Mäkelä (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5779)

Lähikuvassa: Jens Tanskanen (http://www.mikkelinpalloilijat.fi/index.php?id=1&pg=5&ui=5780)

Jalkapallon pelaaminen ja kirjoittaminen vaativat rohkeutta. Tunnen paljon kanssakulkijoita, jotka eivät uskaltaisi pelata pallopelejä, vaikka ovat muuten jopa uhkarohkeita. Tunnen myös lukemattoman runsaasti sivistyneitä kansalaisia, jotka kammoavat julkista kirjoittamista, vaikka painavaa sanomista riittäisi.

Ja jalkapallosta kirjoittaminen on vielä moninverroin pelottavampaa kuin jostakin ”maallisista” asioista kirjoittaminen on. Jalkapallostahan ei voi kirjoittaa ”oikein”.

Minäkin tunnen itseni pelokkaaksi joka kevät valmistautuessani futiskauteen, vaikka liikunkin keskivertokansalaista enemmän. Ja vaikka kirjoitankin paljon – monien mielestä aivan liikaakin – niin esimerkiksi uuden aiheen tai kirjoitussarjan aloittamisen kynnys kasvaa usein valtavan korkeaksi.

Tarkoitukseni oli tänäkin keväänä aloittaa futisharjoittelu jo maaliskuussa. Jalisblogjen ensijulkaisun piti senkin olla jo huhtikuun puolella. Mutta tässä ollaan: yhtään joukkueharjoitusta, saati –peliä ei ole vielä takana ja blogikirjoituksetkin ovat pysyneet pöytälaatikossani. Rohkeus on puuttunut. Miksi?

Kirjoitusaiheista ei ole ollut pulaa. Ajatukseni kirjoittaa tänä kesänä Mikkelin jaliskaudesta, kun MM- tai EM-kisoja ei tänä vuonna järjestetä, on yllättäen vaikeampaa kuin suurtapahtumista kertominen. Omaa pelaamista taas on haitanneet sekä “riman nousu” että pienet terveysvaivat.

Viime vuoden jälkeen odotin, että olisin pystynyt treenaamaan talven aikana aiempia vuosia paremmin, mutta leikkausta vaativa olkapää onkin estänyt kunnollisen harjoittelun enkä halua mennä kentälle keskenkuntoisena. Leikkauksen tosin siirsin syksyyn, että pääsisin edes vähän kokeilemaan vihreän veran taikaa tänäkin kesänä. Ei uskoisi, että kyse on vain ikämiesfutiksesta…

Mikkelin jalkapallosta kirjoittamisen haaste on yllättävän henkilökohtainen suhteeni nuoruuteni kotikaupunkiin ja sen jaliskulttuuriin, vaikka läksin sieltä jo 36 vuotta sitten. Henkilökohtaisuutta lisää tietysti se, mikä minut sai tähän urakkaan ryhtymäänkin eli poikani Jens Tanskasen siirtyminen Mikkelin Palloilijoiden riveihin täksi kaudeksi.

Itse pelasin Pallo-Kissoissa, vaikka olen minä pelannut pari peliä MP:nkin junnuissa ja yhtä lailla kannustin jo nuoruudessani kumpaakin joukkuetta. Kävimme katsomassa MP:n molemmat Suomen cupin finaalitkin olympastadionilla. Nytkin toivon kummallekin joukkueelle niiden ansaitsemaa menestystä ja kannustusta.

Blogikirjoittamisen perusidea pohjautuu henkilökohtaisuuteen, kirjoijttajan omiin kokemuksiin, joita hän yrittää omalla tavallaan kuvata ja selittää lukijoille. Minun tapani on tutkijataustaisen ihmisen, joka pyrkii näkemään yksityisessä kokemuksessa jotain yleisempää tai huomaamaan jossain yleisessä – vaikkapa suomalaisessa jalkapallokulttuurissa – sellaista, mikä näkyy myös yksityisissä kokemuksissa.

Huuhkajista tai vaikkapa MM-jalkapallosta kirjoittaminen on kuitenkin helpompaa, koska niihin ei ole omakohtaista suhdetta – on vain katsojan, seuraajan tai asiantuntijan kokemus. Jalkapallokatsojahan on ”maksava asiakas”, joka on ainakin omasta mielestään aina oikeassa.

Itse tosin yritän seuraajanakin samaistua ainakin jossakin määrin myös pelaajiin, valmentajiin ja muihin oikeasti osallisiin. ”Oikeassa oleminen” varsinkin jälkikäteen on älyllisesti liian helppo laji harrastettavaksi. Tutkijan tehtävä on kuitenkin jossakin määrin myös oikeassa oleminen eli tutkijoilta voi odottaa sellaisia argumentteja tai näkökulmia, joiden avulla lukija voi muodostaa omat mielipiteensä.

Jalkapallosta kirjoittamisen yksi vaikeus ja hienous on tietysti se, että se ikään kuin pakottaa jokaisen meistä tulkitsemaan aihetta oman kokemuksensa kautta. Jokainen on potkinut palloa ja on saanut tai joutunut sitä pelaamaan. Ja jokainen on kokenut, miten sattumanvaraisesti se pallo ”pomppii”.

Se luo illuusion siitä, että ”minäkin olisin tuosta paikasta saanut pallon maaliin”, mutta myös tunteen siitä, että todella isot starat ovat jotenkin ylimaallisen hyviä, kun saavat sen pallon tottelemaan jalkojaan. Silti ottelut huipulla ja mutasarjassa eivät eroa kovinkaan paljon toisistaan, jos niitä katsoo vaikkapa onnistuneiden ja epäonnistuneiden maalipaikkojen suhteen.

Ronaldo ja Messikin tarvitsee monta huippupaikkaa yhtä maalia kohti, vaikka he ovatkin maailintekijöinä tehokkaimmasta päästä. Olemme kuitenkin armollisempia supertähtien virheille kuin vaikkapa kakkosdivarin tai Veikkausliigan pelureille.

Jalkapallon pelaaja, oli hän nuori tai vanha, pohtii erilaisia vaihtoehtoja pelata tätä valtavan monimutkaista peliä niin, että sekä oma peli että oman joukkueen peli toimisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Miettikääpä, mitä ajattelivat maailman huippupelaajat FC Barcelonassa ennen PSG–otteluita?  Saattoivatko he aavistaa, että ensimmäisessä ottelussa ei onnistunut mikään ja toisessa onnistuu kaikki? Tuskinpa.

Kirjoittaja, joka haluaa vaikuttaa lukijoihinsa, ei voi myöskään tietää, minkälaisen vastakaiun hän ajatuksilleen saa. Oikeastaan kyse ei ole vain ajatuksista, vaan siitä, miten se kirjoitus juuri sillä hetkellä sujuu. Lähtevätkö sanat sujuvasti liikkeelle, muodostuuko niistä rytmikkäitä lauseita ja tekevätkö ajatuskuviot läpimurtoja lukijan mielessä niin, että joskus se ajatus venyttää lukijan mielikuvitusta kuin jalkapallo vastustajan verkkoa.

Kyse blogikirjoittamisessani ei ole kuitenkaan kaunokirjallisuudesta tai edes lentävästä journalistisesta kirjoittamisesta, jota parhaiten edustaa Mikkelin palloiluun tykästynyt Ilta=Sanomien aiheestakin palkittu toimittaja Tuomas Manninen. Mannisen journalismia on kuvattu ”tikusta asiaa” –journalismiksi . Tikkuna eli melko mitättömänä asiana voi hyvin pitää mikkeliläistä jalkapalloa – noin niin kuin isossa kuvassa.

Itse en kuitenkaan pidä mikkeliläistä jalkapalloa ennen, nyt tai tulevaisuudessa pelkästään ”tikkuna”, jonka kautta katsotaan isompia kuvioita. Onhan mikkeliläinen jalkapallo näin pääkaupunkiseudunkin näkökulmasta katsottuna minulle enemmän kuin ”pisara meressä” – lapsuuden ja nuoruuden sadat ottelut kentän reunoilla ja kentillä ovat vahva peruste olla mukana mikkeliläisen jalkapallon uudessa nousussa.

Nousulla en tarkoita vain konkreettista pyrkyä sarjatasoilla ylöspäin, vaan ennen kaikkea niitä monia merkityksiä, joita jalkapallon kautta voi ilmaista ja jotka voivat auttaa yksilöä ja yhteisöä selviytymään myös tässä jälkiteollisessa maailmassamme. Jalkapallohan nousi alunperin juuri teollistumisen myötä maailman suurimmaksi urheilumuodoksi, mutta se pärjää erinomaisesti myös maailmassa, jossa jalkapallotyöläinen on jotain todella muuta kuin reilu sata vuotta sitten.

Mikkeliläisen jalkapallon ”nousun” tulisikin ravistella monia eri tasoja ja puolia meissä sen seuraajissa. (Liikunta)sosiologina yritän käännellä näitä tasoja ja puolia esille näissä blogeissani. Olen varma, että monet näkökulmani saattavat hätkähdyttää vain (sosiaalista) mediaa seuraavia. Se ei ole itsetarkoitus eikä se, että näistä kirjoituksista löytyisi se oikea totuus, jolla ”nousuun” päästäisiin.

Tarkoitus kuitenkin on, että lukija oppii katsomaan mikkeliläistä jalkapalloa ”liikuntasosiologin silmälasein” aivan kuin siinä Veikkauksen mainiossa mainoksessa, jossa katsottiin maailmaa ”vakioveikkaajan silmin”.  Ero on toki siinä, että liikuntasosiologi yrittää laajentaa näkökykyä, kun mainoksen vakioveikkaaja ehkä vain näki maailman vähän vinosti.

Joskus se liikuntasosiologinkin näkökulman täytyy olla vino, jos sitä vertaa ns. valtavirtatulkintoihin asioista. En esimerkiksi ole varma, mitä Pallo-Kissojen sloganilla ”Me. Tulemme taas.” halutaan viestittää tai miten lukijat sen ymmärtävät. Oletan, että ”me” viittaa joukkuetta ja seuraa suurempaan yhteisöön – ”kissaperheeseen”. ”Tulemme taas!” on konkreettisempi ilmaisu, koska nousu kakkosdivariin on jo sinällään saavutus, mutta mahdollisesti myös ensi askel suuremmalle paluulle menneisyyden (sarja)tasoille.

Silti samanniminen Armand Lohikosken vuonna 1953 filmattu tukkilaisromanttinen elokuva  pääosissaan Anneli Sauli ja Tapio Rautavaara vei päähuomion ainakin minulta tuota slogania lukiessani. Ehkä se oli tarkoituskin, en tiedä.  Elokuvahan oli varsin suosittu aikanaan. Jo lapsuudessani 1960-luvulla se kuitenkin kuului luokkaan ”suomalaiset vanhat elokuvat”. Se kertoi menneistä ajoista, tavoista ja elinkeinoista.

Nuoremmat sukupolvet tuskin tuntevat tuota elokuvaa lainkaan, joten heidän tulkintansa on todennäköisesti ihan jotain muuta. Tällä tavoin omat kokemuksemme ja henkilöhistoriamme muokkaavat kaikki tulkintojamme ns. todellisuudesta. Tulkinnat löytänevät yhteisen sävelen vain sitä kautta, miten tuo kissajoukkue pystyy konkretisoimaan seuran sloganin omilla otteillaan pelikentillä.

Sama koskee MP:n nousuteemaa, joka konkretisoitui ennen sarjan alkua järjestetyssä Nousu-seminaarissa. Sehän viittaa selkeästi konkreettiseen sarjanousuun, mutta varmaan myös muuhun jalkapallon kehittämiseen Mikkelissä.

On rohkeaa esittää konkreetti tavoite julkisesti aikana, jolloin tyypillisin urheilupuhe pitää sisällään lausahduksen ”tehdään parhaamme ja katsotaan, mihin se riittää”. Usein on henkisesti helpompaa olla lupaamatta mitään varmaa tulevaisuudesta, jota sattumakin johdattelee voimakkaasti. Joskus on kuitenkin viisasta asettaa tavoite, jos se on realistinen ja jos sen avulla saavutetaan muita hyötyjä. Tavoite motivoi pelaajia ja se tai sen saavuttamisen seuraaminen saattaa kiinnostaa katsojia, mediaa ja sponsoreita.

Oma bloggaamiseni pitää sisällään sekä ”jalkapallohistoriaa”, mutta myös katseita tulevaisuuteen. En pidä kumpaakaan merkityksettömänä, vaikka historiasta ei voisikaan oppia ja vaikka tulevaisuudesta ei voi mitään tietääkään. Me kuitenkin luemme ja tulkitsemme ne tässä päivässä ja kukin omalla tavallamme.

Näillä sanoilla uskaltaudun aloittamaan tämän kesän jalkapalloblogisarjani. Aiempiin voi tutustua vaikkapa seuraavista linkeistä (https://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/) tai (https://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/).

Kerron myöhemmin myös siitä, kun itse uskaltaudun kentälle pelaamaan. Sitä ennen käyn kuitenkin treenaamassa myös yksikseni ja opettelen nauramaan itselleni vielä entistäkin paremmin… Se auttaa sekä jalkapallon pelaamisessa että kirjoittamisessa.

Pari sanaa parista eka matsista vielä

Nyt Eurooppa-päivänä tätä kirjoittaessani molemmat Mikkelin joukkueet ovat pelanneet kaksi sarjaottelua. Olen nähnyt molemmat Empeen matsit ja olen lukenut otteluraportit Pallo-Kissojen otteluista. Kovin suurta analyysia en voi vielä tehdä, mutta ennakko-odotuksia paremmalta kauden alku molempien osalta näyttää. Kissat venyi  tasapeliin murskavoittoja ottaneen Klubi04:n kanssa ja Empee pelasi hyvin tasavahvasti sarjan kärkeen veikatun KTP:n kanssa.

Ryhmä- tai joukkuehengen kannalta hyviä tuloksia ovat yhteisellä työllä saavutetut pisteet. Murskavoitot ja –tappiot aiheuttavat epärealistisia oletuksia joukkueen ja sen yksilöiden kyvyistä. Ainakin Empeen osalta kumpikin ottelu päättyi tuloksellisestikin lähes oikeudenmukaisesti, vaikka todennäköisesti sekä FC Lahti Akatemia kuin KTP:kin saattoivat olla tyytymättömiä tuloksiin. Minä taas näin, että Empee olisi voinut voittaa kummatkin ottelut eikä oikeusmurhaa olisi tapahtunut.

Jotain voi tulkita siitä, miten hyvin joukkue tai sen pelaajat kykenevät luomaan maalintekopaikkoja ja toisaalta siitä, minkälaisia maalintekopaikkoja vastustajalle annetaan. Maalintekopaikan hyvyyden arviointi on tietysti kohtuullisen vaikeaa. Perussääntö kuitenkin on, että joukkueen tulee pystyä rakentamaan riittävästi maalipaikkoja voittaakseen ottelun – siis suhteessa kaverin luomiin paikkoihin.

Empeen matseissa hyvät maalintekotilanteet ovat menneet vastustajan kanssa aika lailla tasan, vaikka itse olisinkin taipuvainen pitämään mikkeliläisten maalipaikkoja hiukan vaarallisimpina. Ymmärsin kuitenkin oikein hyvin myös ystävieni ja sukulaisteni erilaiset näkemykset asiasta.

Katsoin FC Lahti Akatemian peliä joukkueen (tai Kuusysin) intohimoisen kannattajan kanssa, joka myös kulki otteluun kyydissäni Helsingistä, kuten monena  vuonna aikaisemminkin. KTP-ottelua taas seurasin kotkalaisten sukulaisteni ympäröimänä, joten jälkikäteen jopa huokaisin helpotuksesta, kun Jens ei saanut viime minuutilla palloa maaliin. Serkkuni oli aikoinaan KTP:n liigajoukkueen kapteenikin, joten intohimoa oli kotkalaisten keskuudessakin riittävästi.

Ennen kautta pelatun harjoituspaikallisottelun Kissat-MP seurasin entisten joukkuetovereitteni joukossa, joten ihan täysillä en ole vielä päässyt Empeelle huutamaankaan. Näin jalkapallo siis yhdistää, vaikka eri joukkueita kannustaisimmekin. On se hienoa…