Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin.

Seitkytluku oli miesten hiihdossa aika vaisu, vaikka Mieto, Arto Koivisto, Matti Pitkänen, Juhani Repo, Pertti Teurajärvi ja myöhemmin Harri Kirvesniemikin olivat lähellä maailman huippua. Naiset sen sijaan loistivat. Helena Takalo, Hilkka Riihivuori (Kuntola), Marjatta Kajosmaa ja Marja-Liisa Hämäläinen (Kirvesniemi) olivat suurimmat tähdet pienemmistä puhumattakaan.

Upein katsojakokemus MM-kisoista minulla onkin vuoden 1978 Lahden kisojen naisten viestistä, jota olimme pienellä porukalla tulleet katsomaan. Saimme mainion paikan mäkikatsomon yläritsiltä, josta näkyi Karpalosuon mäen alkupätkä ja sitten oikeastaan koko hiihtostadionia kiertävä latu maaliin asti.

”Immon enkeleistä” kertoneessa dokumentissä näkyi aivan samoja kuvakulmia kuin mitä oli elävänä mielessäni. Kun näimme  ennen muuta yleisöä, että Riihivuoren Hilkka suorastaan lensi Karpalosuon mäkeä ylös ja otti uskomattomasti kiinni Raisa Smetaninaa ja Barbara Petzoldia, niin jännitys nousi kurkkuun.

Muu stadionin yleisö sai hiihtäjät näkyviinsä vasta ”Betonin” jälkeen ja siinä vaiheessa se räjähti, sillä niin yllättävä – ja niin toivottu – se näky oli kaikille. Katsomohan oli jo luopumassa odotetusta voitosta toisen osuuden jälkeen, kun Suomi oli jäänyt niin kauas kärjestä.

Harvoin on hiihtäjä voinut tuntea äänen kannustavan itseään niin konkreettisesti kuin silloin lahtelaisyleisö työnsi Riihivuorta kohti johtokaksikkoa. Dokumentissa Riihivuorikin piti sitä upeimpana hiihtonaan ikinä. Pala nousi kurkkuuni dokumenttia katsoessanikin.

Lahden kisojen aikaan olin jo 18-vuotias ja olin jo lopettanut kilpahiihdon. ”Salppurilla” olin hiihtänyt kerran jossakin piirien välisessä viestissä, jossa Suur-Savon joukkue ei kovin hyvin pärjännyt. Muistan kuitenkin tykänneeni Salpausselän laduista ja yksityisaikanikin oli kuulemma ihan kärkipäässä.

MM-kisamatkamme dokumentoitiin myös paikallislehteen, jonka toimittaja Penttisen Jussi haastatteli tuntemiaan ”urheilijanuorukaisia” kysellen kisakuulumisia.

Tässä välissä pitääkin mainostaa Kariston Antin ja Laaksosen Pekan toimittamia teoksia Salpausselän kisoista ja Lahden ”punapaidoista”. Kulttuurihistoriaa ja – sosiologiaa parhaassa A-luokassa! Upeita teoksia myös kuvitukseltaan (ks. Heinonen, J, Karisto A, Laaksonen, P: Salpausselän kisat – suomalainen kansanjuhla. Karisto, A & Laaksonen P: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda). Linkin alla arviointini “Punapaidoista” (Punapaidat_arviointi_Tiihonen).

Aivan mahtava viesti oli myös Innsbruckin miesten viesti vuonna 1976. Se jäikin Suomen miesten selvästi parhaaksi saavutukseksi tässä ajanjaksossa. Ja siinäkinhän oli draamaa, kun neuvostoliittolaisen hiihtäjän upouusi keksintö eli nokkamono siteineen hajosi kesken kisan. Kilpailu voitosta olisi voinut äityä kovaksi, jos kenkä olisi kestänyt. Upeaa oli kuitenkin seurata kaima-Koiviston ankkuroima viestivoitto.

Vähän tuon kisan jälkeen minäkin sain ankkuroida minimaakuntaviestin voiton kotiin yhtä ylivoimaisesti kuin Koiviston Arto, joka olikin suosikkini usean vuoden ajan. Tuo hiihto oli minulle  monella tapaa merkityksellinen, sillä sain hiihtää kotiladullani Koivikossa, jossa Suihkosen Liisa kävi minua vielä kirittämässä. Tiesin myös, että se talvi jäisi viimeiseksi kilpahiihtotalveksi minulle. Haikeutta, mutta myös ylpeyttä,  oli mielessäni runsain mitoin.

Olin kuitenkin sairastunut rasitusastmaan ja tiesin, etten kykenisi pärjäämään muille  hiihdossa, jossa myöhemmin ei ole pärjännytkään ilman astmaa tai ainakin astmalääkitystä. Seitkytluvulla kuitenkin vain yksi lääkäri suositteli minulle kilpaurheilun jatkamista, muut kehottivat lopettamaan koko touhun. Tästä olen kirjoittanutkin paljon urheilijan kokemuksen kautta asiaa valottaen.(1ASTMAKeuhkot_maailma_minä).

Mutta eivät merkitykselliset viestikisat tuohon jääneet, vaikka aikamoisia kokemuksia MM- ja olympiavoitot vuosina 1976 ja 1978 olivatkin suomalaisessa hiihtoelämässä. Mikkelin Hiihtäjät tuli tunnetuksi miesten SM-viestien kahdeksasta peräkkäisestä voitosta vuosina 1979-1986, mutta viestihurma alkoi Mikkelissä paljon aiemmin.

Nimittäin vuonna 1974 eli Falunin MM-kisojen aikaan MH voitti Hopeasompakisoissa neljästä mahdollisesta viestimestaruudesta peräti kolme hiihtäjinään Kolehmaisen Tiina, Ollikaisen Eeva, Kurunmäen Saara, Hokkasen Jarmo, Taskisen Timo, Kirvesniemen Harri ja omassa joukkueesani Kaatrasen Hannu ja Pöntisen Lassi. (http://www.miksiliikun.fi/2015/02/24/falunin-1974-legendat-ja-totuudet/).

Tiedän sen kokemuksen perusteella, miltä tuntuu hiihtää toisten takaa-ajettavana. Maakuntaviestin ankkurina saatoin päästellä rennosti, mutta tämä viesti oli paljon rankempi varsinkin henkisesti. Kun pelko iskee, niin ei ole helppo saada itsestään kaikkea irti.

Näin minullekin meinasi käydä, vaikka eroa oli lopulta ihan kohtuullisesti jäljellä, vaikka takaa-ajajat jonkin verran minua kiinni ottivatkin. Voin kuitenkin kuvitella Emil Iversenin paniikin määrän, kun hän tajusi Iivo Niskasen ottaneen hänet kiinni. Siinä tilassa ei voi enää tehdä järkeviä päätöksiä… Sellainen urheilukokemus voi kuitenkin johtaa itsereflektioihin ja oivalluksiin itsestä, urheilusta ja maailmasta (PROLOGI)

Viesteissä saakin kokea monenlaisia tunteita. Rento, lähes ylivoimainen suoritus näytöstyyliin ja toinen, jossa taistelin paniikkia vastaan silmät sumeina – ja silti tuloksena oli voitto kummassakin viestissä. Karvaita tappioitakin toki tuli.

Ikävin Koululiikuntaliiton SM-kisoissa, joissa olin piirimme joukkueen aloittaja. Olin hyvässä iskussa ja pääsin kovassa alamäessä kilpailun johtoon, kun yhtäkkiä kaveri vierestä kaatui suoraan suksieni päälle. Lensin päistikkaa naamalleni latujen väliin ja pyrin vain suojelemaan päätäni, kun koko joukko painui täyttä vauhtia ohitseni ja melkein ylitseni. Sauvankin oli joku vienyt suksen kärjessään kymmenien metrien päähän lumihankeen. Muutama kirosanahan siinä tuli päästeltyä. Vaikka otinkin puolet joukkueista kiinni, niin emme päässeet mitaleille, vaikka se olisi ollut hyvinkin mahdollista. Sori siitä, Ollikaisen Eeva ja Tuurin Risto.

Enimmäkseen kyllä voitimme piirinmestaruuksia ja muita viestikisoja, sillä niin kovia hiihtäjiä Mikkelissä tuohon aikaan oli. Samalla sain seurata seurakavereideni Harri Kirvesniemen ja Veijo Hämäläisen nousua Suomen ja maailman huipulle. Harrin – ja muidenkin mikkeläisten hiihtäjien – nuoruusvuosista tarkemmin tästä linkistä… (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Tämä MM-muistelu loppuu vuoden 1982 MM-kisoihin, jotka muistan ikään kuin ensimmäisinä uuden ajan MM-kisoina. Norjalaiset olivat muuttaneet hiihtotyyliään frekvenssiltään nopeammaksi, joka sopi paremmin lasikuitusuksille. Enää ei näkynyt ”eeromäntyrantamaista” tyylittelyä ja suksen sujuttamista, jota puusukset vaativat.

Huvittavaa oli myös se, että venäläiset olivat ohjelmoineet itsensä Holmenkollenin laduille, joista he olivat tehneet kopiot jonnekin Siperiaan, mutta he eivät osanneet ottaa huomioon lumen erilaisuutta. Hiihtäjät ponkaisivat laskuissa pystyyn, vaikka vauhtia oli reilusti jäljellä. Siperian vitilumi ei luistanut kovin hyvin, joten ruumiissa oli koodattuna väärät parametrit. Hiihtäminen tieteellistyi tälläkin tavoin…

Minä hiihdin sinä talvena viimeisen kerran – tai vielähän tässä on mahdollisuus tehdä comebacki – numero rinnassa Laajavuoressa opiskelijoiden Pohjoismaisissa mestaruuskisoissa. Olimme koonneet kurssiltamme joukkueen, jossa hiihtivät Laakson Harri, Kosken Pasi, Lehtisen Ismo ja minä. Opiskelijaurheilun perinteiden mukaisesti otimme kisan sekä tosissaan että leikillään.

Voin sanoa, että ohitin ankkuriosuudellani Leppävuoren Antin, joka hiihti Suomen ykkösjoukkueessa mm. Kirvesniemen Harrin kanssa. Antti tosin lähti toiselle vitoselle, kun minä vasta aloitin kympin osuuttani – ensimmäisessä mäessä kuitenkin kiilasin ohi Antin, joka taisi sinä vuonna olla mitaleilla SM-kisojen viidelläkympillä. Sen mäen jälkeen en kyllä  Anttia ladulla nähnyt. Sen sijaan Antin vanhoilla suksilla hiihdin koko kahdeksankymmentäluvun.

Hiihtokaverini järjestivät vähän showta nappaamalla minut ladulta puolimatkassa ja heittelemällä kolmasti ilmaan niin kuin voittajille kuuluisi. Järjestäjät eivät oikein tykänneet, kun hetken aikaa luulivat, että tulimme kisassa toiseksi. Oikeasti taisimme olla kahdesti ykkösiä sijalla 11. Jos oikein tahdon muistaa…

Sellainen, varsin  ”viestipitoinen”, oli toinen muisteluni elämäni MM-hiihdoista. Nuorena kilpahiihtäjänä MM-kisatkin menivät ikään kuin ”ihon alle” – piti miettiä omaa identiteettiään eli kysymystä: tuleeko minusta kilpahiihtäjä vai ei?

Selvää vastausta en itse asiassa ole kyennyt vieläkään itselleni antamaan. Argumentit hiihdon puolesta olivat vahvoja, mutta vasta-argumentit perustuivat jonkinlaiseen epämääräiseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hiihtäjän elämän kuvittelemiseen. Sehän ei ole koskaan eikä kenellekään helppoa.

Ja onko sillä nyt loppujen lopuksi mitään merkitystä, tuliko minusta hiihtäjä vai ei? Koska en lopettanut hiihtämistä kokonaan, niin voin pitää itseäni hiihtäjänä vielä tänäänkin. Kuulun hiihtoperheeseen olivat sen perheen muut jäsenet siitä mitä mieltä tahansa.

Merkitykselliset hiihtokokemukset ja -muistot oikeuttavat meistä jokaisen sen perheen jäseniksi. MInä hiihdin itseni tähän perheeseen jo 8-vuotiaana, vaikka lähellä oli etten olisi jäänyt perheen ulkopuolelle (URHEILUKOKEMUS).

Jos niitä kokemuksia ei sinulla vielä ole, niin siitä sitten ladulle, ladun varteen tai telkkarin ääreen… HophopHop (näin muistaakseni kannustettiin hiihtäjiä juuri Holmenkollenilla 1982).

 

 

 

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn.

Innsbruckin kisat olivat Suomelle loistokkaat Kankkosen ja Eero Mäntyrannan (5 MM-kultaa, 4 hopeaa ja 3 pronssia) voittojen vuoksi, mutta itse kisoja en kuitenkaan saa enää mieleeni. Tuolta aikakaudelta muistan paremmin tutun trion Heimo Himanen, Veini Puttonen ja Arto Tiainen.

Mikkelin Hiihtäjien miehet taistelivat Kuusamon Erä-Veikkojen ja Jämsänkosken Ilveksen joukkueiden kanssa SM-viestien voitoista kuuskytluvun alkuvuodet. Suomi oli niin kova hiihtomaa, että ”Tintin” viidenkympin hopea (Holmenkollen 1966), pronssi (Seefeld/Innsbruck 1964) ja viestihopea (Seefeld/Innsbruck 1964) sekä pronssi (Lahti 1958) arvotettiin aikanaan ainakin lieviksi pettymyksiksi. Ei tosin Mikkelissä eikä minun mielessäni.

Aika hatarat kuvat minulla on Holmenkollenin kisoista kaksi vuotta myöhemmin. Silloin nousi esiin Pispalan poliisi Kalevi Laurila (3 MM-hopeaa 1966 ja 1964), josta on jäänyt mieleen yksi hauska lehtijuttu.  Jutussa nimittäin irvailtiin, että Laurila, jota monet sairaudet ja vammat vaivasivat, tuotiin joskus anbulanssilla kisoihin ja sieltä hän myös lähti piipaa-autolla heitettyään siinä välissä jotakin huulta Suomen hiihdon tilasta. ”Vanha Vipeltäjä” palkittiin aikanaan ”Eskon puumerkillä” näistä sanallisesti taitavista letkautuksistaan.

Aurinkoinen peltoaukeama, jolla hiihtää italialainen Franco Nones ja voittaa Grenoblessa 1968 kolmenkympin MM-kullan, näkyy edelleenkin verkkokalvoillani. Uskon, että tuo kuva on jäänyt mieleeni siksi, että se oli niin suuri järkytys meille suomalaisille, että italialainen voitti meidän hiihtäjämme. Yhtä lailla voin palauttaa Bob Beamonin ME-hypyn Mexicon kesäkisoista samalta vuodelta. Kummatkin järkyttivät pienen maailmani tasapainoa. Kaiketi monen muunkin.

Muistikuvat ovat kuitenkin pettäviä, mistä hyvä todiste löytyy Tatran kisoista vuodelta 1970. Luulin  muistavani erittäin hyvin, miten ”Susi-Kalle” Oikarainen (1 MM-kulta, 1 hopea ja 1 pronssi) hiihti Vjatseslav Vedeninin perässä tämän otettua Oikaraisen minuutilla kiinni jo alkumatkasta. Olin nähnyt kisan telkkarista, mutta itse asiassa olin kuvitellut näkeväni kyseiset hiihtäjät aina säännöllisin väliajoin omin silmin.

Näin ei kuitenkaan ollut, vaan olin vain kuullut radiosta tai ehkä jopa lukenut väliajat, joiden perusteella olin muka nähnyt hiihtäjät lähes koko matkan ajan. Todellisuudessa TV-kuva oli säälittävän vaatimatonta luokkaa. Kun näin joku aika sitten pätkän kisoista, niin Oikaraisen maalintulokin piti päätellä Anssi Kukkosen selostuksesta, sillä kuva oli maalialueellakin todella heikkotasoista.

Jos valokuvaaminen heikentää muistia, niin varmaan myös elävä kuva saattaa sen tehdä. Lapsuudessa ja nuoruudessanikin hiihtokisat selostettiin seuraavan päivän lehdessä alusta loppuun ja niissä vertailtiin ja spekuloitiin kisaa jokaisen kympin väliaikatietojen perusteella, vaikka tulos oli kaikilla jo tiedossa!  Oi niitä aikoja…

Sapporon kisoista kaikki muistavat nuoren Juha Miedon, jonka epäonninen mitalijahti alkoi jo Japanissa. Minä muistan kisoista kuitenkin paremmin Suonenjoen Vasaman Rauno Miettisen (MM-hopeaa 1972, 1978 ja 1982) ja Liisa Suihkosen (MM-hopea 1976). ”Rane” pelasi ”SuPassa” jalkapalloa, joten hän oli tuttu näky Mikkelinkin kentillä. Ainakin ”SaVua” vastaan muistan Ranen pyöritelleen suonenjokisten peliä.

Tykkäsin siitä, että joku ”yhdisteli” urheilua. Silloin en vielä tiennyt tulisiko 12-vuotiaasta minusta hiihtäjä vai jalkapalloilija. Aika varma olin, ettei Mikkelissä minusta tulisi mäkihyppääjää eikä yhdistetyn miestä.

Järvisen erikoiskilpasukset, hickoryreunoilla. Mahtavat. Sellaiset näin ensimmäistä kertaa Suihkosen Liisalla naapurin pihamäessä, jossa tapasimme Liisan, joka oli tuttu näky lenkeillämme. Liisa asui parin kilometrin päässä meistä – hän oli riuskana ohjaajana Koivikon koulukodissa. Kesällä hän souti hurjaa vauhtia erikoisella yhden käden vuorotyylillään niin että vesi suihkusi kuin ”esterin peestä”.

Järvisen erikoiskilpasuksia en tainnut saada, sillä ”Hämytsaaren isäntä” Eero Kolehmainen (MM-hopea 1952 Holmenkollenilla) myi minulle Karhun sukset, joita hän osapäivätöikseen kaupitteli hiihtokisoissa. Käytiin ne hakemassa ihan sieltä kartanolta, iso tupa on jäänyt mieleeni – ja Reetan sauvat.

Sain nimittäin kaupan päälle Reetan vanhat, mutta minun ensimmäiset lasikuitusauvani, jotka olivat Exelin Mäntyharjun tehtailla valmistetut. Reetta Kolehmainen oli silloin minua muutamia vuosia vanhempi lupaava hiihtäjä.

Vuosina 1962-1972 hiihdettiin MM-kisoja joka toinen vuosi, ja minä kasvoin aika vankasti suomalaiseen hiihtoon kiinni. Huippuhiihtäjiä – entisiä ja silloisia – sain nähdä elävänäkin Porrassalmen kisoissa, joissa kävi ulkomaisiakin tähtiä, kuten Ole Ellefsäter, Walter Demel tai Harald Grönningen.

1960-luku oli vielä suomalaisen hiihdon kulta-aikaa, mutta jo Tatran ja Sapporon kisoissa opin arvostamaan muidenkin maiden hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä. Ihailin jopa Gari Napalkovia, Tatran kisojen mäkihypyn kaksoisvoittajaa, Ivar Formosta tai Oddvar Bråsta puhumattakaan. Samaan ”hiihtoperheeseenhän” hekin kuuluivat.

Meiltä suomalaisilta unohtuu niin helposti, että Suomi (195 mitalia) on edelleen MM-hiihtojen mitalitilastossa vankasti kakkosena Norjan (324 mitalia) jälkeen, mutta reilusti ennen Ruotsia (130 mitalia). Venäjä/NL on sekin saanut vain 167 mitalia. Näidenkin kisojen jälkeen Suomi pysyy kakkosena. Ei siis haittaa, vaikka ”Rise” ei mitalia saanutkaan. Ja sydäntä lämmitti sekin, miten ”urheilijapojat auttoivat ystäväänsä”…

Ei niin kaunista, mutta tuntuu hyvältä – liikkumisvuoteni 2016

Taas on yksi ajastaika eli kalenterivuosi takana. Minkälainen liikkumisvuosi minulla oikein oli? Päällimmäisenä muistissa on ”surkea loppu”, kulutinhan joulukuusta kolme viikkoa sairaana. Ensin iski influenssa ja sitten keuhkoputken tulehdus.

Koko syksy lokakuun alusta asti oli aika raskasta, koska vammautunut olkapääni esti sulkapallon pelaamisen ja muutenkin käden käytön mihinkään raskaampaan. Kivut myös heikensivät yöunta ja tekivät elämästä muutenkin hankalaa. Leikkausta odotellaan.

Mutta muutenhan vuosi oli oikein upea liikkumisvuosi. Tässä pieni vuosikatsaus (pdf: Liikkumisvuoteni_2016).

Eihän se enää kauniilta näytä, mutta tuntuu varmaan hyvältä

Jalkapallokauteni oli yhdellä sanalla sanottuna täyteläinen. ”Kohokohtia” oli monta. Pelaaminen tuntui samalta kuin silloin ennen.

Mielessä ovat erityisesti muutamat kovat futismatsit, joissa intensiteetti oli korkeaa tasoa. Oma (an)aerobinen kuntonikin kesti hyvin kovatempoiset matsit. Menestys joukkueena (Puotinkylän Valtti https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1570241386614194&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater) jäi piirisarjan pronssiin, mutta kiihkeät ja tasaiset pelit niin SM-ja PM-voittaja Kellokoskea (2-2)  kuin PM-kakkosta KUV:iakin (2-3) vastaan olivat fyysisesti ja henkisestikin vaativia matseja. Pelattiin tosissaan voitosta.

Eittämätön kohokohta oli Mikkelin ”legendojen ottelu” Urheilupuiston, ”Urskin”, 100-vuotisjuhlassa heinäkuussa.

Mahtavaa oli pelata ja kohdata lapsuuden sankarit, ikätoverit ja vähän nuoremmatkin starat (https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1567325736905759&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater), jotka tekivät aikanaan Urskista jaliksen pyhätön, jonne käytännöllisesti katsoen koko kylä tuli kannustamaan joko ”Kissoja” tai ”Empeetä”.  Oli se hienoa aikaa.

Urskissa pää täyttyikin muistoista ja pallo liikkui ”kuin silloin ennen”         (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1568673800104286) – tai ainakin melkein.

Jalkapallopäiväkirjoissani muistelin, analysoin ja tulkitsin silloista mikkeliläistä jalkapalloa ja pelaajia  http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).

Jalkapallo onkin  – kuten tiedetään – paljon muutakin kuin vain kiihkeitä otteluita tai voittoja ja tappioita (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Se on (osa) elämää.

Pienempiä kohokohtia mahtui kauteen roppakaupalla. Kauden aikana sain nimittäin pelata ja harjoitella niin stadilaisten, kemiläisten, kuopiolaisten, lahtelaisten kuin mikkeliläistenkin kanssa.

Näissä kohtaamisissa tärkeintä on lämmin yhteisöllisyys, mikä syntyy, kun jalkapalloa rakastavat ikämiehet pystyvät vielä pelaamaan. ”Eihän se enää kauniilta näytä, mutta tuntuu varmaan hyvältä”, sanoi eräskin mies vaimolleni kemiläisen kentän reunalla.

Urheilu on oman liikkumiseni suola, joka joskus janottaa ja joskus se jano kannattaa vain kestää menemättä mukaan kilpailuihin. Ihan varma en ole, kannattiko minun lähteä juoksemaan ikämiesten SM-viesteihin ilman harjoittelua.

Tuloksena oli toki hopeamitali 50-vuotiaiden 4×100 metrillä ja ennen kaikkea se, että ne kolme muuta innokasta ja oikeaa sprintteriä pääsivät juoksemaan.  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1556434947994838)

Mannisen Jorkku, joka pyysi minua juoksemaan, vei minut myös toiselle Mikkeliin liittyvälle muistimatkalle – nyt hiihtämisen muistelemiseen (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

Aika onnekas olen, koska voin sekä muistella nostalgisesti vanhoja hyviä aikoja kilpaurheilijana kuin myös kilpailla ikäisteni kanssa edelleen.

Liikkumiseni monet merkitykset facebookin silmin

Kilpaileminen tai niihin harjoittelu  muodostaa liikkumisestani ehkä noin sata tuntia – noin viidesosan. Nämä muut merkitykset saa tiivistetysti esille facebook-päivitysteni kautta. Niissä näkyy kivasti myös vuodenaikojen merkitys.

Tammikuussa kertaus liikkumishistoriaani. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1508794136092253)

Tammikuussa tein hiihtolenkin myös Pohjois-Karjalassa. Mainittakoon, että laulatin yleisöä samalla biisillä kuin Pekka  Kuusisto Lontoon Promissa – aika hyvin meni tämäkin… (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1517170998587900).

Pimeä vuodenaika on kuntosalikauttani (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1523567907948209). Muuten hankin voimia ruumiillisella työllä ja jumppaamalla ”ulkokuntosaleissa” tai kotioloissa.

Hankalassa kelissä täytyy keksiä liikkumiselle merkityksiä vaikkapa klassisesta musiikista (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1526543847650615).

Hienossa säässä voi sitten valloittaa tuntureita ja auttaa muita hiihtäjiä. Kyseisenä päivänä hoidin noin 15 hengen sukset kuntoon ennen lenkkiä ja lenkin aikana. Samalla hiihdin itsekin 70 kilometriä . Aika hyvä päivä (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1532407153730951).

Luontoharrastus on monelle syy liikkumiseen. Minä ja monet muut hurahdimme viime vuonna ”pönttöilyyn”, joka oli kai varttuneiden vastine Pokemon Golle. Linnut tosin pesivät ihan reaalimaailmassa  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1540769619561371).

Juhlia, kuten me äitienpäivää, voi myös viettää luonnossa. Suosittelen. (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1546098335695166).

Arkea taas voi ryydittää hyödyllisellä liikkumisella. Tässä resepti mökkiliikkumiseen.   (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1551899715115028).

Liikkumalla voi myös auttaa kaveria. Tässä tapauksessa tulin varavaramiehenä mukaan joukkueeseen, joka pääsi avullani juoksemaan SM-viestiä (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1556434947994838).

Urheilemisen kautta voi pitää yhteyttä vanhoihin kavereihin ja olla mukana eri paikkakuntien elämässä. (https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1570241386614194&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater).

Viime kesänäkin olin viiden itselleni tärkeän kaupungin eli Helsingin, Kemin, Kuopion, Mikkelin ja Lahden jalkapallokentillä pelaamassa ja joka paikasta löytyi vanhoja tuttuja ja syntyi uusia ystävyyksiä.  (https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1567325736905759&set=a.1406524216319246.1073741829.100008850430128&type=3&theater).

… ja monenlaisia kokemuksia (https://www.facebook.com/miksi.liikun/posts/1568673800104286)

Syksyn liikkumiseni oli fb:n kautta katsottuna hiljaista. Syitä oli kaksi: kaksi puhelinta rikkoutui ja olkapääni haittasi jonkin verran liikkumista. Muutenkin syksy näyttää olevan minulle vähemmän vuorovaikutuksellista aikaa – tykkään pimeästä ja hiljaisuudesta.

Yllättävä ensilumi pisti toki dokumentoimaan liikkumistani…  (https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/vb.100008850430128/1611060559198943/?type=2&theater).

Erilaiset liikkumiskokemukset merkityksineen tiivistyvät noihin postauksiini.  Vaikka uppouduinkin vuonna 2016 urheiluseurojen ja urheilun lajiliittojen toiminnan tutkimiseen (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/), niin rakensin myös ”Miksi Liikun Maailmaa” eli tuotteita ja palveluita liikkujille, ohjaajille, urheilijoille ja valmentajille. Niistä enemmän myöhemmin.

Parin  julkaistun jutun  (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-)  (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/toimijuuskokemukset-tarkeita-toisten-tukemisessa) kautta nuo vuoden liikkumiskokemuksetkin tulevat paremmin ymmärretyiksi.

”Faktaa” liikkumisestani

Vuonna 2016 pelättiin siirtymää ”faktojen tai totuuden jälkeiseen aikaan”. Kun on elänyt 1960- ja 1970-luvun, niin osaa asettaa paikoilleen tuon pelon. Nyt on sentään useampia ”totuuksia” sen yhden ja oikean lisäksi, joka meille silloin oli tarjolla. En haikaile sellaiseen turvalliseen yhden totuuden aikaan.

”Fakta” liikkumisestani määrällisinä lukuina ei kerro siitä kuin yhden kulman.  Tärkeä se on, koska liikkumisen kokonaismäärä on nykyisen passiivisen elämäntavan yksi sivutuote, jota ei kannata väheksyä. Jos ei pidä kirjaa liikkumisestaan, voi aktiivisenkin ihmisen liikkuminen yllättäen vähentyä.

Urheilu muodosti kuitenkin vain viidesosan liikkumisestani viime vuonnakin. Ihan muut seikat saivat minut liikkumaan, vaikka urheilullista tavoitetta ei kannata väheksyäkään. Tekeehän se liikkumisesta tavoitteellisempaa.

Silti ylivoimaisesti suurin osa liikkumisestani liittyy joko tarpeelliseen tai jollakin tavalla hyödylliseen liikkumiseen eli puutarhassa, kasvimaalla, puunhakkuussa, marjastamisessa tai remontoinnissa puuhailuun. Tosin mökillä työskentely on usein melkoisen rankkaa ruumiillista työtä, jossa hiki lentää ja syöminenkin tahtoo unohtua.

Toinen iso ”kakku” tulee  liikkumisesta kauppaan, kyläilemään tai johonkin kohteeseen menemisestä pyörällä tai kävellen. Näistä matkoista ainakin kolmasosa on sellaisia, joihin liittyy muutakin kuin vain lenkin tekemistä. Reilusti yli puolet liikkumisestani saakin merkityksensä myös jostakin muusta kuin itse liikkumisesta. Tästä taulukosta näkee liikkumismuodottain liikutut tunnit ja kilometrit.

Liikkumismuodot 2016 Km/vuosi Tunti/vuosi

 

%/ vuosi  
Pyöräily 1345  79 16  
Hiihto 680  58 12  
Juoksu-kävely 592  124 26  
Lihaskunto   157 32  
Palloilu (jalka- ja sulkapallo)   68 14  
Yhteensä 2626 486 100  

 

Kun liikkumisella on paljon erilaisia merkityksiä, niin kilometrejä kertyy ja tunteja tulee vietettyä liikkuen. Vuoden saldo vajaa 500 tuntia merkitsee 40 tuntia kuukaudessa, kymmenen tuntia viikossa ja 80 minuuttia päivässä. Päivässä liikuttu seitsemän kilometriä kertautuu reiluksi 50 kilometriksi viikossa ja 200 kilometriksi kuukaudessa. Vuoden saldo 2626 kilometriä.

Liikkuminen 2016 Kilometri Tunti
Vuodessa 2626 486
Kuukaudessa 219 40
Viikossa 51 10
Vuorokaudessa (km/min) 7 80

 

Onko se paljon, vähän vai kohtuullisesti, riippuu mihin sitä vertaa. Omassa liikkumishistoriassani vuosi oli oikein hyvä. Jos en olisi sairastunut joulukuussa, niin ”maaginen” 500 tunnin rajakin olisi mennyt rikki. Eikä se nyt niin mahdotonta ole saavuttaa, jos vain 80 minuuttia päivässä summautuu noin mittavaan lukuun vuodessa. Haaste on tosin siinä, että aika säännöllinen pitää kyllä olla.

Yhdentoista vuoden vertailuni perusteella vuosi 2016 ylsi neljänneksi liikkumistunneissa ja kuudenneksi kilometreissä. Aika lailla keskiarvovuosi kaiken kaikkiaan näin tarkasteltuna. Alla kuviona liikkumistunnit vuodessa 2006 alkaen. (ks. kuviot pdf:nä Liikkumisvuosi2016_kuviot)

Jos vuositasolla mentiinkin keskiarvon mukaan, niin kuukausittain tarkastelu näyttää, miten erilaisia eri kuukaudet ovat liikunnallisesti, jos katsotaan liikuttuja kilometrejä.

”Haitari” on melkoinen – maaliskuussa kilometrejä kertyi reilun 450, kun joulukuussa päästiin kuuteenkymmeneen ja tammikuussakin liikettä tuli ainoastaan 100 kilometriä. Kilometritarkasteluun kannattaa kuitenkin suhtautua kriittisesti – siinähän on mukana vain kävely, juoksu, hiihto ja pyöräily.

Totuudenmukaisempi kuva syntyykin tuntien vertailusta keskenään. Mittaan toki liikkumistunteja vain selkeän liikkumisen kautta enkä tee yhtä tarkkaa analyysia kuin aktiivisuusmittarit. Nehän laskevat kaiken liikkumisen. Toisaalta oma kirjattu liikkumiseni on melkein aina ”sykeliikuntaa” eli sen verran raskasta, että syke nousee vähintään sadan tietämille.

Kahdeksan kuukautta liikuin yli pitkän ajan keskiarvon, joissa kevät eli touko- , maalis- ja huhtikuu ovat kärjessä, kuten tänäkin vuonna. Elo-, heinä-, kesä-, loka- ja syyskuu muodostavat tasaisen ”keskikastin” ja pimeä aika kolmannen eli heikoimman kolmanneksen, joka sekin on keskenään lähes tasavahva.

Vuonna 2016 lihaskuntotreenejä, hiihtoa ja palloilua tuli harrastettua keskiarvoa enemmän, kun kävely, juoksu ja pyöräily jäivät vähän alle keskiarvon. Tavoitteena oli tehdä tästä (jalka)palloiluvuosi, mutta syksyllä en voinut pelata lainkaan sulkapalloa ja keväällä valitsin kuitenkin hiihtoladut pelikenttien sijasta.

Hyvä liikkumisvuosi määrällisten tosiasioidenkin valossa.

Linkit aiempiin vuosikatsauksiini

Tiihonen A. 2016. 10 vuotta – eikä suotta. (http://www.miksiliikun.fi/2016/01/19/10-vuotta-eika-suotta/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.1.2016.

Tiihonen A. 2015. Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin. (http://www.miksiliikun.fi/2015/01/15/liikkumisvuoteni-2014-kuvin-sanoin-ja-kuvioin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.1.2015.
Tiihonen A. 2014. Liikuntagaala(ni) 2014 (http://www.miksiliikun.fi/2014/01/14/liikuntagaalani-2014/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.1.2014.
Tiihonen A. 2012. Miten liikun – liikuntapäiväkirjan kertomaa. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/12/17/miten-liikun/) 17.12.2012.
Tiihonen A. 2012. Yhden vuoden liikunta-analyysi ja -tulkinta ja Katsaus liikkumiseeni 2006-2011 Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/) 12.1.2012.

Aiheeseen liittyvät julkaisut vuodelta 2016

Tiihonen A. 2016. Piireistä verkkoihin. (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/12/piireista-verkkoihin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.10.2016.

Tiihonen A. 2016. Ärhäkkää keskustelua liikuntapolitiikasta vai tutkijapopulismia? (http://www.miksiliikun.fi/2016/10/04/arhakkaa-keskustelua-liikuntapolitiikasta-vai-tutkijapopulismia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.10. 2016.

Tiihonen A. 2016. Edunvalvonnasta väestön liikuttamiseen (http://www.miksiliikun.fi/2016/09/08/edunvalvonnasta-vaeston-liikuttamiseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.9.2016.

Tiihonen A. 2016. Rio-puhetta – suhteellisuudentajuisesti (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/28/rio-puhetta-suhteellisuudentajuisesti/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.8.2016.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Missä on Suomen Leicester – mitä liigapalloilukartasta voi lukea? (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/06/missa-on-suomen-leicester-mita-liigapalloilukartasta-voi-lukea/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/01/uutta-ajattelua-ja-toimintatapoja-etsimassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.6. 2016.

Tiihonen A. 2016.  Miksi liikun – minkälainen kuntosali sopii minulle? (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/miksi-liikun-minkalainen-kuntosali-sopii-minulle). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 9.3. 2016.

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2016. Toimijuuskokemukset tärkeitä toisten tukemisessa. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/toimijuuskokemukset-tarkeita-toisten-tukemisessa). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 3.2. 2016.

Tiihonen A. 2016.  Upeita liikkumisinnovaatioita. (http://www.miksiliikun.fi/2016/01/23/upeita-liikkumisinnovaatioita/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.1. 2016.