Uutta ajattelua ja toimintatapoja etsimässä

Viimeisimmästä blogikirjoituksestani tällä sivulla on kulunut yli neljä kuukautta. Olen kylläkin kirjoittanut paljon, sillä olen analysoinut, tulkinnut ja pyöritellyt erittäin mielenkiintoista kysely- ja haastatteluaineistoa. Raportin ”Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin” käsikirjoitus on nyt valmis. Tai valmis ja valmis. Eihän tutkimus koskaan valmistu.

Nyt tuo on totta monestakin syystä. Ensinnäkin urheiluseuroille tekemämme kysely tuotti tietoa, joka on aika lailla ristiriidassa sen kanssa, mitä julkisuudessa urheiluseuratoiminnasta puhutaan. Toiseksi: suurimpien urheilun lajiliittojen toiminnanjohtajien pitkät, avoimet ja antoisat haastattelut pistivät nekin käsityksiäni uusiksi suomalaisesta urheilujärjestelmästä ja liikuntapolitiikasta. Kolmantena syynä ajatteluni ja tietysti myös tulkintojeni keskeneräisyyteen on, että suomalainen yhteiskunta muuttuu tai on lähtenyt muuttumaan tavoilla, joita ei ole ennen koettu.

Näin on varmaan sanottu monesti aiemminkin, mutta tilanne lienee muillakin yhteiskunnan sektoreilla sama kuin taloudessa, jonka 2008 finanssikriisiä eivät taloustieteilijät ainakaan Sixten Korkmanin (2015) mukaan osanneet lainkaan ennustaa. Historiasta ja aiemmista talouskriiseistä oli opittu, mutta se ei auttanut, kun ”purjehdittiin vanhoilla kartoilla” eikä tiedetty lainkaan, missä karikot sijaitsivat – itse asiassa taloustieteilijät eivät vieläkään ole yksimielisiä siitä, mistä syystä 2008 alkanut kriisi syntyi.

Suomalainen liikuntakulttuuri ei ole kriisissä, se on heti sanottava. Päinvastoin sen keskeinen osa eli urheiluseurat ja ainakin suurimmat lajiliitot (20) voivat oikein hyvin – paljon paremmin kuin minä tai moni muu ehkä kuvitteleekaan. Journalistit, tutkijat ja muut kommentaattorit ovat osin ammattinsakin puolesta kriittisiä milloin mistäkin asiasta – joskus ei tule tarpeeksi mitaleita, usein tehdään vääriä henkilövalintoja ja melkein aina resurssit on jaettu epäreilusti. Seuravalmennus on amatöörimäistä, vanhemmat puuttuvat asioihin, jotka eivät heille kuulu eikä kukaan oikeastaan haluaisi edes osallistua seuratoimintaan.

Kun näiltä tekijöiltä itseltään kysyy, niin todellisuus näyttää lähes päinvastaiselta. Tässä kai tarvittaisiin sovittelijaa, joka kuulisi avoimesti kumpaakin osapuolta, uskoisi useamman todellisuuden tulkinnan mahdollisuuteen ja pyytäisi osapuolia tekemään sovinnon keskenään. Näin ei tietenkään tapahdu, joten pitää tyytyä siihen, että joku tuo esiin sen toisen todellisuuden eli tässä tapauksessa urheilun tekijöiden äänen.

Kokonaisuuden kannalta ja esimerkiksi liikuntapolitiikan suunnan muuttamisen näkökulmasta yhden äänen tarkka kuuleminen ei tietenkään ole riittävä peruste  muutoksille. Ainakaan sellaisille, jotka koskevat kaikkia tai suurta osaa liikuntakulttuurin toimijoista. Sen sijaan pienempiä muutoksia ainakin ajattelutavoissa voi tämänkin urheiluseura- ja lajiliittotutkimuksen perusteella tehdä. Näitä hallinnollisia ja organisatorisia muutossuosituksia, vakiintuneiden ajattelutapojen korjausehdotuksia sekä yllättäviä havaintoja esitänkin tulevassa raportissani.

Sen sijaan laajempaa tulkintaa koko liikunta- ja urheiluelämän uudenlaisesta jäsentämisestä en raportissa esitä. Siihen aineisto ei yksin anna mahdollisuuksiakaan, vaikka joitakin melko vahvoja viitteitä liikuntaelämän omaan sote-uudistukseen tai sen jatkamisen suuntiin tässä saatiinkin. Pidän kuitenkin välttämättömänä, että tätä keskustelua liikunta- ja urheiluelämän rakenteista ja toimintatavoista käydään avoimemmin ja perustelluin argumentein. En pidä tutkimustietoa tässä suhteessa erityisasemassa, vaan perusteltuja näkemyksiä voi tulla mistä suunnasta ja melkein keneltä tahansa. Perustelut ratkaisevat, ei niiden sanojan asema tai tiedon tuottamisen tapa. Yhteiskuntapolitiikassa emme saavuta koskaan tilaa, jossa asioita olisi tutkittu tarpeeksi ja eri näkökulmista täysin rationaalisen päätöksenteon pohjaksi. Se on hyväksyttävä.

Omalta osaltani koen kuitenkin velvollisuudekseni pohtia asiaa, jota olen saanut tutkia oikeastaan jo kahteen kertaan eli nyt tämän mainitun tutkimuksen kautta ja 2-3 vuotta sitten tekemäni liikuntakulttuurin käsitteitä ruotineen tutkimukseni avulla (Tiihonen 2014 ja 2015, linkit alla). Samalla tiedostan vaaran, että saatan  ajautua nopeaan ajatteluun, vaikka nyt pitäisi kyetä hitaaseen ajatteluun Daniel Kahnemanin (2011) tunnettuja käsitteitä käyttääkseni. Kun olen nyt tutkinut tarkasti urheiluorganisaatioita ja urheilun edistämistä, niin saatan nähdä ja kuulla liikunnan edistämisen organisaatiot ja toimintatavat – ja toimijoiden äänet – liian heikosti ja epäselvästi.

Tarkennukseksi niille, jotka eivät ehkä käytä samoja käsitteitä kuin minä, että minä näen urheiluseurojen ja urheilun lajiliittojen toimivan erittäin hyvin urheilun saralla sekä saadessaan mukaan valtavasti lapsia ja nuoria, monenlaisia vapaaehtoistoimijoita että eri kiihkeysasteisia seuraajia. Palloliitto esimerkiksi laskee saavansa viikoittain toimintaansa mukaan puoli miljoonaa suomalaista – siis kymmenen prosenttia väestöstämme (ks. http://huuhkaja.tv/fs/?huu=8C34BEC6). .

Vaikka luvussa olisi vähän ”lapinlisääkin”, niin kyse on kuitenkin valtavasta kansanliikkeestä. Se, että huippujalkapalloilumme kyntää maata tai että kriitikot syyttävät myös jalkapalloa liiasta yksipuolisuudesta, dropoutista tai vaikkapa tyttöjen ja naisten jalkapallon vähäisestä arvostuksesta, on totta, mutta ei muuta miksikään sitä, että valtava joukko suomalaisia äänestää jaloillaan jalkapallon puolesta. Toiminta ei voi olla täysin surkeaa, jos futista pelataan, seurataan ja seuroissa toimitaan aktiivisesti, vaikka laji ei ole saavuttanut suurta kansainvälistä menestystä eikä tähtiäkään ole tällä hetkellä tuikkimassa.

Mutta tämä on siis se urheilutoiminnan puoli, joka ei ole sama kuin väestön riittävä liikkuminen. Vaikka suomalaiset ovat kansainvälisissä vertailuissa myös liikkuva kansa, niin on selvää, että parannettavaa on paljon. Syy ei mielestäni ole kuitenkaan pääosin vapaaehtoisvoimin toteutettavassa urheiluseuratoiminnassa. Hienoahan se olisi, jos saisimme näin edullisesti ja tehokkaasti koko väestön liikkumaan, mutta idealismiahan se toki on. Tämä olisi myös päättäjien ja kriitikoiden nähtävä.     

Yksi ehdotukseni tämän urheiluorganisaatiotutkimuksen jälkeen olisikin – ellei se olisi niin kliseinen – että myös liikunnan edistämisen organisaatioita tulisi tutkia samoin kuin nyt tein urheiluseuroille ja lajiliitoille. Pyydänkin anteeksi, ettei minulla ole riittävää tietoa vaikkapa Valo ry:n, alueellisten liikuntajärjestöjen, liikunta- ja urheiluopistojen, eri hankkeiden tai muilla sektoreilla toimivien liikuntaa edistävien organisaatioiden toiminnasta tai toimintatavoista.

Selväähän näyttää olevan, että hyvätkään materiaaliset olosuhteet (kentät, lenkkipolut, uimahallit, kuntosalit jne.) eivät saa kaikkia ihmisiä liikkumaan. Tarvitaan parempaa tukea. Tähänhän nämä omatkin blogisivunikin välillisesti pyrkivät (Ks. esim. http://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/ tai http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-).

Onkin ollut hienoa olla mukana kehittämässä sosiaalista liikunta- ja kulttuuritoimintaa, joissa pyritään vetämään liikunnan ja urheilun pariin lapsia ja nuoria, jotka ovat syrjäytymässä muualtakin kuin urheiluseuroista (ks. esim. http://munjuttuhanke.fi/ ja http://boosti.munstadi.fi/). Silti tarvittaisiin muutakin kuin vain määräaikaisia hankkeita, jotta lapset, nuoret, aikuiset, seniorit ja vanhukset saataisiin liikkumaan tai harrastamaan enemmän jotakin itselleen mielekästä  toimintaa – ei liikunta yksin ole ”ihmelääke”. Jonkun pitäisi keksiä vaikkapa ”liikuntaseura” (tästä blogeissani myöhemmin)…

Lähteitä

Kahneman, Daniel (2011) Thinking  Fast and Slow. NY, Penguin Books.

Korkman, Sixten (2015) Väärää talouspolitiikkaa. Talouden kriisit ja opilliset kiistat. Helsinki, Otava.

Tiihonen, Arto (2015) Liikuntakulttuurin käsitteitä tiedetoimittajille. Julkaisu Suomen Tiedetoimittajat ry:lle. 17.2.2015. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/Liikuntakulttuurin_k%C3%A4sitteit%C3%A4_Tiihonen2015.pdf)

Tiihonen, Arto (2014) Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news

Tiihonen, Arto (2016, tulossa) Piireistä verkkoihin – urheilun tekijät äänessä. Urheilujärjestötoiminnan muutosprosessien vaikutukset käytäntöihin. Julkaisematon käsikirjoitus.