Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin

Johdatukseksi

Istuminen tappaa ja liikkumattomuus on kansansairaus. Niistä puhutaan tänä päivänä. Parantuuko kansansairaudesta liikuntasosialisaatiolla, kun julkisuudessa puhutaan lähinnä elämyksistä ja siitä, että liikunnan pitää olla kivaa. Onko liikuntasosialisaatiolla jotain annettavaa tähän keskusteluun, jossa vähän liikkuvia yritetään liikuttaa? Sosialisaatiohan on jonkun kulttuurin ja jonkun roolin omaksumista – adaptaatiota ja eräänlaista kotoutumista. Millä tavoin vähän liikkuvat sosiaalistettaisiin ja kotoutettaisiin suomalaiseen liikuntakulttuuriin?

Suomalainen liikuntakulttuuri on käytännöissään ja käsitteissään hyvin monipuolinen, lajikirjo on valtava ja kaiken lisäksi me olemme erottaneet urheilun ja liikunnan toisistaan. Huippu- ja kilpaurheilun lisäksi Suomessa voi harrastaa junioriurheilua, aikuis- tai veteraaniurheilua ja vammaisurheilua tuhansissa urheiluseuroissa. Jos ei halua lainkaan kilpailla, niin kunto-, terveys-, harraste-, arki- tai erityisliikunnan mahdollisuuksia on runsaasti saatavilla sekä urheilu- ja liikuntaseuroissa että julkisissa ja yksityisissä liikuntapalveluissa lähes ympäri Suomen. Rakennettu liikuntaympäristö tarjoaa myös yhä enemmän liikuntamahdollisuuksia mm. lenkkipolkuina, latuina ja lähiliikuntapaikkoina. (Tiihonen 2014)

Edellisestä huolimatta vähän liikkuvat, liikunnallisesti passiiviset, liikunnasta syrjäytyneet tai joidenkin käsitteillä jopa liikkumattomat, eivät ole sosiaalistuneet mihinkään näistä liikunnallisista alakulttuureista. Heidän kotoutumisensa liikuntakulttuurin on epäonnistunut, vaikka suurin osa heistä elää muuten suomalaisessa kulttuurissa kuin kalat vedessä. Suomalainen kulttuuri on joiltakin osin liikuntavastainen ja osa vähän liikkuvista on syrjäytynyt myös muilla tavoin valtakulttuurista.

Tässä puheenvuorossa keskityn muutamiin tutkimuksiin, joissa on lähestytty liikkumisen ja liikkumattomuuden mysteeriä erilaisten liikunta- ja urheilukokemusten merkitysten kautta sekä ymmärtämällä arjen erilaisia liikunnallisia roolejamme. Elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemusten ymmärtäminen auttaa vähän liikkuvan tukemisessa kuin myös se tieto, että emme liiku pelkästään yksin, vaan myös kaveri-, puoliso-, työ- ja perherooleissa omassa arjessamme. (Tiihonen 2015; 2013; 2011)

Rakennan tässä eräänlaista vähän liikkuvan liikkumispolkua. Polun rakentamiseen on saatu kokemuksia useista hankkeista, joissa on kehitelty keinoja eri syistä vähän liikkuvien liikuttamiseksi ja voimaannuttamiseksi. (esim. Laaja-alaisen toimintakyvyn, Voimaa vanhuuteen, Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab -hankkeet)

Liikkumisen kokemuksia ja merkityksiä – voiko vähän liikkuvia tukea?

Aika hyvin jo tiedetään, että liikunnan ja urheilun harrastaminen tai jopa liikkuminen paikasta toiseen kilpailee muiden ja yhä atraktiivisempien ajankäyttömuotojen kanssa. Valinnanvaraa on liikuntakulttuurin sisällä paljon, mutta sen ulkopuolella vielä enemmän. Aktiiviliikkujat ja –urheilijat kuitenkin osaavat löytää liikunta- ja urheilukokemuksistaan monenlaisia merkityksiä ja he liikkuvat useissa arjen rooleissa ja yhteisöissä. Nuoret liikkujat ja urheilijat, mutta myös keski-ikäiset ja iäkkäät tarvitsevat liikkumiselleen ja urheilemiselleen monenlaisia merkityksellisiä kokemuksia (Koski & Tähtinen 2005, Salasuo & Kangaspunta 2011,Tiihonen 2013).

Vähän liikkuvien liikuttamisessakin kannattaisi siis ensin tarkastella sitä, miten aktiiviliikkujat merkityksellistävät kokemuksensa. Samaa liikuntamuotoa tai urheilulajia harrastavatkin perustelevat liikkumistaan eri tavoin. Näitä erilaisia kokemuksellisuuksia ja merkitysmaailmoja on ymmärrettävä ennen kuin vähän liikkuvia voi tukea heidän sosialisaatiossaan liikuntakulttuuriin (Schneider-Lehto & Tiihonen 2012, Tiihonen 2011).

Toinen kiinnostava havainto on, että vähän liikkuvan arkikin on todennäköisesti yhtä täyteen pakattu kuin meidän muidenkin. Liikunta ei vähän liikkuvalle ole ennestään kokemuksellisesti tuttua tai hänellä on siitä negatiivisia kokemuksia. Se ei tällöin ole kulttuurisesti merkityksellistäkään, joten miksi ihmeessä hän muuttaisi arkeaan sen vuoksi, että joku ravitsemusasiantuntija tai terveystiedon opettaja häntä siihen tutkimusten tuella kehottaa?

Kokemusten voima näkyy siinäkin, että tieteellisen tiedon ja asiantuntijoiden auktoriteetti on viime vuosina murentunut laajasti yhteiskunnassamme ja sen on korvannut kokemuksellisuus ja varsinkin vertaiskokemus ja –asiantuntijuus (ks. Nieminen, Tarkiainen & Vuorio 2014). Terveysargumentit kiertyvät kaiken lisäksi vähän liikkuvan ihmisen identiteetin kannalta muutenkin hankaliin kipupisteisiin, kuten ulkonäköön ja liikunnallisuuteen, syömiseen ja juomiseen, joista edelliset ovat todennäköisesti kokemuksellisesti negatiivismerkkisiä ja jälkimmäiset positiivisiin kokemuksiin liittyviä (Tiihonen 2004).

Esteitä vähän liikkuvan liikkumiselle on siis enemmän kuin runsaasti. Liikunta ei ole kivaa, se saattaa murentaa jo muutenkin haperoa identiteettiä ja omat lähiyhteisöt koostuvat nekin vähän liikkuvista tai jopa liikuntavastaisista ihmisistä. Länsimaisia hyvinvointivaltioita on myös kritisoitu siitä, etteivät ne kykene nykymuodossaan aktivoimaan ihmisiä. Rovio & Pyykkönen (2011) esittävätkin radikaaleja poliittisia toimenpiteitä, joiden tavoitteena on tehdä yhteiskunnastamme liikuntamyönteisempi.

Useista hyvistä ehdotuksistaan huolimatta tämä ja muutamat muut poliittisesti latautuneet puheenvuorot eivät tunnu tavoittavan ihmisten kokemuksia sillä tavoin, että niiden ymmärtämisestä rakentuisi mahdollisuus kulttuurin ja yhteiskunnan muuttamiseen käsitteellisellä ja yhteiskuntapoliittisella tasolla. Helppoa tällaisen uuden ajattelutavan rakentaminen ei olekaan yhteiskunnassa, jossa esimerkiksi liikunta-, kulttuuri-, nuoriso- sekä sosiaali- ja terveysalat ja eri ikäpolvet on erotettu toisistaan ja jossa myös yhteiskunnan eri sektorit toimivat toisistaan välittämättä. (Pirnes & Tiihonen 2011; 2010, Saarenheimo et al 2014; Pohjolainen & Tiihonen 2015).

Liikuntakulttuuri muuttuukin hyvin erilaiseksi, kun urheiluun sekoitetaan taidetta tai kun liikunnasta tehdään sirkusta tai kun leikin avulla yhdistetään eri-ikäisiä. Liiallinen vakavuus, kilpailullisuus ja omaan napaan tuijottaminen unohtuvat, kun liikkumisen kontekstit ja merkitykset vaihdetaan. Tällöin yksilö sosiaalistuu liikkuviin ryhmiin myös muista kuin liikunnallisista syistä ja liikunta muuttuu osaksi eri toimi- ja hallinnonalojen arkikäytäntöjä. Käytännön kokemusten kautta myös julkinen, yksityinen ja kansalaistoiminnan sektori voivat oppia toisiltaan yhteispeliä, jota tarvitaan vähän liikkuvien kotouttamisessa liikuntakulttuuriin. (Ks. Kolmas lähde-, Elämänkulku ja ikäpolvet ja Koko Suomi leikkii –hankkeet)

Monet kuitenkin ajattelevat, että pakko on ainut keino vähän liikkuvien liikuttamiseksi. Koululiikunnan tuntimäärän lisääminen lienee ainut pakkokeino, jota voidaan nykylainsäädännön aikana käyttää liikuttamiseen. Eettisesti onkin aina ongelmallista pakottaa ihmisiä liikkumaan, jos heillä itsellään ei ole halua liikkumiseen. Usein kyse on kuitenkin siitä, että yksilöt haluaisivat liikkua, mutta tuo halu ei ole tarpeeksi voimakas. Kyse voi olla myös osaamisen tai kykenemisen puutteista, joita melkein aina täydentää se, ettei heitä mikään tai kukaan velvoita liikkumaan. Tässä kuitenkin tarkoitetaan positiivista velvollisuutta, joka syntyy vaikkapa siitä, että kavereilla on yhteinen harjoitusvuoro tai että puolison kanssa on mentävä lenkille. Ensin pitäisikin arvioida kunkin yksilön tilanne näiden toimijuuden modaliteettien suhteen. Myös vähän liikkuvalle itselleen olisi hyvä tietää, miksi hän ei saa itseään liikkeelle – onko se halun, osaamisen tai vaikkapa velvollisuuksien puute? Ikäihmisten erilaisissa voimaannuttamis- ja tukihankkeissa on onnistuneesti hyödynnetty näitä Jyrki Jyrkämän (2008) muotoilemia toimijuuden osa-alueita (Pohjolainen 2014).

Sosialisaatio laajemmin ymmärrettynä tarkoittaa myös niitä rooliodotuksia ja -mahdollisuuksia, joita meillä arjessamme on. Kun liikunta liittyy luontevana osana parisuhteeseen, perheen tekemisiin, työhön tai työmatkoihin sekä ystävien ja kavereiden kanssa toimintaan, niin on huomattavasti todennäköisempää, että ihminen liikkuu kuin silloin, kun liikunta on vain hänen omaa, yksin harjoittamaa toimintaa. Liikuntavalistus kohdistuu kuitenkin melkein aina vain yksilöön ja hänen terveyteensä – ei elämässä tarvittavien sosiaalisten roolien kokonaisuuteen.

Nykyaikana kaiken pitää kuitenkin olla kivaa ja tuottaa iloa. Elämyksiä metsästetään ja monet liikunta-alan asiantuntijatkin toistavat ”ilo-mantraa” ymmärtämättä, että me koemme iloa aivan eri asioista. Vain osa hakee liikkumisesta vain puhdasta nautintoa ja elämyksiä, kun toisille tärkeintä on oman osaamisen kehittäminen tai selviytyminen vaikeistakin haasteista. Heille liikunta tai urheilu on oman identiteetin rakentamista ja minäkuvaa vahvistavien kokemusten etsintää. Erittäin monille liikunta tarjoaa mahdollisuuden yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemuksiin. He haluavat toimia ryhmässä ja iloitsevat joukkueena tekemisestä. Ja onhan meissä suomalaisissa taas yhä enemmän niitä, jotka haluavat olla toimijoita. He liikkuvatkin ainakin osin sen vuoksi, että voivat auttaa ja tukea toisia. ”Kiva ja ilo” siis syntyy meille erilaisista kokemuksista liikunnan ja urheilun kentillä. (Tiihonen 2015)

Jos vähän liikkuvien tukemisessa huomioidaan sekä toimijuuden modaliteetit, arjen sosiaaliset roolit ja erilaiset kokemuksellisuudet, niin todennäköisyys onnistumiseen parenee huomattavasti. Olemme toteuttaneet monia hankkeita ja joitakin tutkimuksia, joissa on käytetty joko näitä kaikkia näkökulmia tai vain osia niistä. Selvää on ainakin se, että aktiivisesti liikkuvat saavat liikunnasta monenlaisia kokemuksia ja he liikkuvat monissa sosiaalisissa rooleissa. Sekin on selvinnyt, että vähän liikkuvia on lähestyttävä liikuntakokemusten kautta – tieto ei riitä liikuttamiseen. Joskus riittää se, että liikuntamuoto on tekijälle uusi, jolloin aiemmat huonot kokemukset eivät haittaa taustalla. Ohjaajan tai tukijan on kuitenkin hyvä ymmärtää, että liikkujat hakevat liikunnastaan hyvin erilaisia kokemuksia. Monissa tapauksissa joidenkin vähän liikkuvalle luontuvan tai tutun sosiaalisen ryhmän kautta on saatu hyviä tuloksia – seniorien ryhmä tai palvelutalon asukkaat ovat lähteneet yhdessä liikkeelle. Liikuntakavereista ja ulkoiluystävistäkin on hyviä kokemuksia, jos kavereiden välitys on onnistunut. (vrt. esim. Laaja-alaisen toimintakyvyn, Voimaa vanhuuteen, Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab -hankkeet)

Jonkin verran tiedetään myös virtuaalisten yhteisöjen sosiaalisen tuen vaikutuksista. Yleensä kyseessä ovat kuitenkin olleet jo aktiiviliikkujat – silti sosiaalisen median ja muiden liikuntaa tukevien sovellutusten merkitystä pitäisi tutkia. Itse olen saanut hyvää palautetta kohtalotovereiltani blogista, jonka kirjoitin lonkkaproteesileikkaukseni jälkeen toipumisestani ja kuntoutumisestani (Tiihonen 2013b; ks. myös www.miksiliikun.fi).

Vähän liikkuvien liikkumispolku

Vähän liikkuva tarvitsee enemmän tukea kuin hän yleensä saa, mutta pelkän liikuntasosialisaation käsitteen ja käytäntöjen kautta liikuttaminen ei onnistu. Vähän liikkuvan liikuttaminen on ymmärrettävä yksilöä voimaannuttavana, kokemuksellisesti merkityksellisenä sekä hänen toimijuuttaan vahvistavana prosessina. Elämme nimittäin maailmassa, jossa suun kiinni pitäminen ja jalkojen liikuttelu ovat joillekin meistä äärimmäisen vaikeita asioita. Maailmaakin pitäisi muuttaa ja yhteiskunnan instituutioiden pitäisi velvoittaa ihmisiä liikkumaan. Silti valinnat ovat lopulta yksilöiden omia. Jos hänen kokemusmaailmassaan ja lähiyhteisössään liikunnalla on sijansa ja merkityksensä, niin todennäköisyys liikkumiselle kasvaa. Usein juuri tämä vähän liikkuvilta puuttuu, pahimmassa tapauksessa he ovat yksinäisiä, joilla ei ole muitakaan sosiaalisia ryhmiä tukenaan.

Monissa hankkeissa on jo nähty, että vähän liikkuvat tarvitsevat tuekseen riittävän pitkän prosessin. Aluksi hänen olisi tehtävä oman liikkumisensa laaja-alainen itsearviointi, jossa hän arvioi aiempien liikuntakokemustensa merkitykset itselleen. Selvää myös on, että hänen on saatava uusia tai korjaavia liikuntakokemuksia, koska aiemmat eivät ole olleet riittävän hyviä ja koska hänellä usein on hyvin vähän erilaisia liikuntakokemuksia. Hän tarvitsee myös runsaasti (vertais)tukea, jotta liikkuminen juurtuisi hänen arkeensa. Liikuntasosialisaatio pitäisi siis ulottaa myös hänen läheisiinsä tai hänet pitäisi ”sosiaalistaa” liikkuviin ihmisiin tai ryhmiin (vrt. Pohjolainen 2014). Muuten arjen piintyneiden tapojen muuttaminen on raskasta. Toiset ihmiset ja opitut rutiinit auttavat. Lopulta on kuitenkin kysymys siitä, miten tärkeänä hän kokee liikunnan merkityksen itselleen. Siksi on olennaista, että liikunnan erilaiset merkitykset tulevat hänelle tutuiksi. Terveyden merkitystä on viime vuosina korostettu muiden – joskus kummallistenkin – merkitysten sijasta, joilla liikkuvat ihmiset osaavat perustella liikkumistaan.

Jos vähän liikkuvasta saadaan näin liikkuva ihminen, niin onko kyse liikuntasosialisaatiosta? Periaatteessa niinkin voi ajatella, vaikka todennäköisesti kyse on ollut prosessista, jonka kuvaamiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan hyvin monenlaisia tässäkin puheenvuorossa kuvattuja kokemuksia, käytäntöjä ja käsitteitä. Vaikka itsestäni alussa tuntuikin, että liikuntasosialisaatio on käsitteenä jo vanhentunut, niin kyllähän tuollaista prosessia voisi kutsua liikuntaan sosiaalistamisen poluksi – liikkumispoluksi. Jos on urheilijan tai liikkujan polku tänä päivänä kivikkoinen, niin vielä vaativampi on vähän liikkuvan polku.

Olympiakomitea ja Valo ry. ovat ottaneet kahden ensin mainitun polun tekemisen ja tukemisen tehtäväkseen – vähän liikkuvan liikkumispolun raivaamiseen tarvitaan useampia yhteisöjä, entistä parempaa asiantuntemusta ja toimivien käytäntöjen juurruttamista kentille, poluille ja saleille. Vähän liikkuva tarvitsee myötätuntoista ja tavoitteellista tukea, joka rakentaa liikkujan identiteettiä elämysten ja osallisuuskokemusten voimalla liikkuvaksi toimijaksi, joka selviytyy vastoinkäymisistä ja tuntee olonsa kotoisaksi muiden liikkujien seurassa.

Muistettava on sekin, että vähän liikkuvalta itseltäänkin saa ja pitää vaatia omia ponnistuksia. Kotoutumiseen auttaa parhaiten suomen kielen opettelu, mutta liikuntakulttuuriin sosiaalistumisesssa se kieli on usein jalkapallon globaali kieli. Liikuntakulttuuri tarjoaakin monia mahdollisia kieliä, joiden kautta vähän liikkuva voi kotoutua ja löytää oman paikkansa liikkuvana kansalaisena. Kaikki maahanmuuttajat eivät opi täydellistä suomea eikä jokainen vähän liikkuva halua pelata jalkapalloa, mutta kummaltakin kotoutujalta voi odottaa jonkinlaista yrittämisen halua. Joskus kotoutuminen Suomeen ja liikuntakulttuuriin vaatii aiempien traumojen läpikäyntiä ja intensiivistä tukea – silloin tarvitaan vähän liikkuvan polun toimijoilta osaamista ja pitkäjänteisyyttä. Meiltä muilta voi vaatia sitä, että jaksamme kannustaa näitä kotoutujia yrittämään parhaansa.

Lähteet

Jyrkämä, J. 2008. Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä – hahmottelua teoreettis-metodologiseksi viitekehykseksi, Gerontologia 4, 190–203.

Koski, Pasi ja Tähtinen, Juhani (2005) Liikunnan merkitykset nuoruudessa. Nuorisotutkimus 23 (1) 3-21.

Nieminen, A., Tarkiainen, A. & Vuorio, E. (toim.) 2014. Kokemustieto, hyvinvointi ja paikallisuus. Turun ammattikorkeakoulun raportteja 177. Turku: Turun ammattikorkeakoulu. (http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522164353.pdf)

Pirnes, E. & Tiihonen, A. 2011. Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toimijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448. (http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102867/pirnes.pdf?sequence=1)

Pirnes, E. & Tiihonen, A. 2010. Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275).

Pohjolainen, P. & Tiihonen, A. (2015) Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu. Liikunta & Tiede 53 (6), 86-92. (http://www.lts.fi/sites/default/files/page_attachment/lt_6-15_tutkimusartikkelit_pohjolainen_lr.pdf)

Pohjolainen, P. 2014, toim. Toimintakyvyn arviointi ja tukeminen 2. Laato-ohjelman loppuraportti. Ikäinstituutti, Oraita 1/2014, Helsinki (http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390)

Rovio, E. & Pyykkönen, T. 2011. Vähän liikkuvat juoksuttavat päättäjiä ja tutkijoita. Liikuntatieteellinen seura Impulssi nro 26. Helsinki.

Saarenheimo, M. (toim.) 2014. Ikäpolvien taju – elämänkulku ja ikäpolvet muuttuvassa maailmassa. Tekijät Saarenheimo, M.; Pietilä, M; Tiihonen, A.; Pohjolainen, P.; Maununaho, S.; Rantakari, S.; Aarninsalo. L. Vanhustyön keskusliitto, Helsinki. (http://www.ikapolvet.fi/images/stories/artikkelikokoelma_webreso.pdf)

Salasuo, M. & Kangaspunta, M. (toim.) 2011. Hampaat irvessä. Painavia sanoja 11–15-vuotiaiden kilpaurheilusta. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 39, 2011, 25-31. (http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisuja/hampaatirvessa.pdf)

Schneider-Lehto, T. & Tiihonen, A. 2012. Miehet jumppaamaan – ikuisuusprojekti vai täyttä totta? Voimistelu (3) 4, 40–41.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen, A. 2014. Liikuntakulttuurin käsitteet muuttuvat ja muuttavat. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2014:6, Helsinki. (http://www.liikuntaneuvosto.fi/julkaisut/valtion_liikuntaneuvoston_julkaisusarja/liikuntakulttuurin_kasitteet_muuttuvat_ja_muuttavat.622.news)

Tiihonen, A. 2013a. Miksi ikämies liikkuu – liikunnan harrastaminen on merkityksellistä. Teoksessa Pietilä I. & Ojala H. (toim.) Miehistä puhetta – Miehet, ikääntyminen ja vanhenemisen kulttuuriset mallit. Tampere University Press, 167-196.

Tiihonen, A. 2013b. Lonkalta meni – vuosi lonkkaproteesileikkauksen jälkeen. Blogiartikkeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2012/08/1.1LONKKAJULKAISUTIIHONEN.pdf)

Tiihonen, A. 2011. Erilaisia ikämiehiä. Teoksessa Kunto Viiru, Jorma Manninen, Mikko Nieminen, Harri Suominen, Christer Sundqvist, Arto Tiihonen & Raimo Taponen, toim. Erilainen tapa vanheta. Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani, 19-44.

Tiihonen, A. 2004. ”Mikään ei ole rumempaa kuin kaunis mies?!” Liikunta & Tiede 42 (4), 21-26.

Hankkeita, joissa vähän liikkuvia on tuettu heidän liikkumisessaan

Elämänkulku ja ikäpolvet -hanke (www.ikapolvet.fi),
Koko Suomi leikkii –hanke (http://www.kokosuomileikkii.fi/)
Kolmaslähde -hanke (https://www.innokyla.fi/web/verkosto859507)
Laaja-alaisen toimintakyvyn tutkimus- ja kehittämishanke (http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/390)
Päijät-Hämeen terveysliikunnan Living Lab – Terveysliikkujan ääni – hanke (http://www.lamk.fi/tki-toiminta/julkaisut/Sivut/tuote.aspx?pid=2429)
Voimaa vanhuuteen -hanke (www.voimaavanhuuteen.fi)
Ks. myös: Nykänen, Anna-Stina (HS, 29.3.2015) Lihavien salille kehtaa mennä kuka tahansa: Testaa, millainen liikkuja sinä olet. (http://www.hs.fi/sunnuntai/a1427432691805).

JK. Vuoden 2015 aikana kirjoitin aihetta sivuten seuraavilla otsikoilla tällä blogisivullani. Voinee sanoa, että se askarrutti mieltäni. Ja tuskin vähäisen liikunnan tai kotoutumisen haasteet tulee ratkaistuksi ensi vuonnakaan.

MiksiLiikun –artikkelit ja blogit 2015 (linkin alta tiedostoon, josta kaikki tekstit aukeavat)  MiksiLiikun_blogit2015
Sukupolvikokemukset urheilun kentillä – esimerkkinä yleisurheilu.
Liikkumaan ihan joka iässä.
Mikä merkitys liikkeen lisäämisellä on Suomen tulevaisuudelle?
Hei, olen aina osa (jotakin) ryhmää – osallisuuskokemusten merkitys.
Voimistelemaan Gymnaestradan viitoittamalla tiellä.
Rajatiloista toiseen liikkuminen.
Liikunta – urheilun nurja puoli.
Identiteettikokemukset liikunnassa ja urheilussa – rakentamista ja jälleenrakentamista.
Miksi liikut?
Liikettä kehitykseen – kehitystä liikkeeseen.
Liikuntakulttuurin käsitelukutaitoa tarvitaan.
Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän.
He eivät tiedä mitä tekevät…
Liikuntakulttuuri on yksi.
Liikuntakulttuurin käsitepuu.
Urheilu ja liikunta toimijakentässä.
Liikunta on käsitteenä hyvä renki.
Ristipölytys liikuntamuotojen ja urheilulajien välillä.
Urheilulajit liikuntana.
Miten liikut, siten olet – vai oletko?
Kokemusten kirjo.
Liikuntakulttuurista vähäsen.
Liikkumisvuoteni 2014 kuvin, sanoin ja kuvioin.
Liikuttamisen ja liikuttumisen vuosikatsaus 2014.

Aikalaistekstejä blogeissani 2015 (linkin alta tiedostoon, josta kaikki tekstit aukeavat) Aikalaistekstejä_blogeissani_2015
Keskeneräistä elonkorjuuta.
Love hurts, trust kills – sosiaalinen pääoma ja amerikkalainen unelma.
Onko Suomi kuin Amerikka?
Historialliset väkivallan rakenteet ahdistavat naisia.
Kaikki haluaisivat olla hyviä ihmisiä.
Rajatilallisia tulkintoja kuplaunioneista.
Rajatiloista toiseen liikkuminen.
Toukotöitä tekemässä.
Toukotyöt kuvina ja videoina.
”Ei siellä pikku hiirulaisiin törmää”.
Satunnaisen matkailijan havaintoja ajasta ja paikoista.
Onko ReiluPeili myös reilu peli?
Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat.
Päiväkirjakosketuksia ja kissavideoita.
Liikettä kehitykseen – kehitystä liikkeeseen.
Miten Perhehoito tukee isiä?
Mielipahasta, katkeruudesta, sananvapaudesta ja niiden ongelmallisuudesta.
Liikuntakulttuurin käsitelukutaitoa tarvitaan.
He eivät tiedä mitä tekevät…
Sanomalehtikatsauksesta Some-katsaukseen.