Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa…

Voiteluksi

Olin 16-vuotiaana kaksi viikkoa Tiuraniemen keuhkoparantolassa testeissä. Silloin vielä uusi sairaus rasitusastma vaati tarkat määritykset, koska kohtuullisen hyvänä juniorihiihtäjänä ja jalkapalloilijana sairauteni oli mysteeri lääkäreillekin. Onneksi yksi Amerikassa opiskellut lääkäri oli silloin Tiuraniemessä ja hänellä oli mullistava uutinen: astmaatikon ei pidäkään lopettaa urheilua, vaan liikkua niin paljon kuin mahdollista.

Tiuraniemen vieressä oli Rauhan mielisairaala, joka oli kaiketi silloin suositun elokuvan ”Siunattu hulluus” veljesten matkan kohde. Aapelin tarinassahan hullun veljessarjan ainutta järkevää jäsentä oltiin viemässä poikkeavana tyyppinä hullujen huoneelle. Minäkin tunsin olevani varsin poikkeava tapaus Tiuraniemessä, jossa hoidettiin vielä tuberkuloosia sairastavia tai sairastaneita, sodankäyneitä miehiä ja naisia.

Normista poikkeavuus taitaa olla tämänkin koosteen yksi yhdistävä  teema – toinen on tietysti se, että hiihto ja hiihtäminen on jokaisessa tekstissä jollain tavoin läsnä.

Tarkastelen hiihtämistä hiihtosuvun vesana, Suomen parhaan hiihtokaupungin yhtenä hyvin menestyneenä juniorihiihtäjänä, liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuksen opiskelijana, joka tajuaa 1980-luvun alussa, miten menestykseen pitäisi päästä , liikuntasosiologina, joka tarkastelee  hiihtoa monesta eri näkökulmasta yrittäen ymmärtää myös ne ”harmaat alueet” ja hiihdon ystävänä tai rakastajana, joka on vetänyt mukaansa hiihtämään suuren joukon läheisiään täällä pääkaupunkiseudullakin.

Tässä Hiihtelijän kirja 1:ssä pääpaino on hiihtämiskokemuksissa(ni), joista kaikista löytyy kuitenkin yleistettävää ja samaistuttavaa, sillä olen aukonut kokemukseni niin hiihtäjänä, hiihdon seuraajana, hiihdon analysoijana ja hiihto(liikunta)kulttuurin tulkitsijana näiden joskus aika henkilökohtaisten tarinoitteni kautta lukijalle koettavaksi.

Olen valinnut tähän kokoelmaan kymmenen tekstiä, joista kolme on kirjoitettu jo 1988 osana pro graduani Urheilu kertomuksena. Kolme tarinaa on  kirjoitettu Lahden 2016 MM-kisojen aikaan ja neljä kertomusta 2013-2016 välisenä aikana. Tekstejä yhdistää se, että ne kuvaavat yhtä lukuun ottamatta oman lapsuuteni ja nuoruuteni eli 1960-1990 –lukujen hiihtokulttuuria.

Jännittävää on kuitenkin se, että äärimmäisen suurista kulttuurisista muutoksista huolimatta, ainakin minusta tuntuu, että nykylapset ja –nuoretkin voisivat jollakin tasolla samaistua omiin kokemuksiini ja tulkintoihini hiihtämisestä tai laajemmin urheilemisesta.

Kaikilla meillä voi olla tärkeitä harrastuksia, joissa saamme merkityksellisiä kokemuksia ja meille on tärkeää se, miten läheisemme  suhtautuvat tekemisiimme. Minulle hiihtäminen oli lapsuudessani ja nuoruudessani se tärkein asia elämässäni, jonka kautta opin myös ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä. Olisi hienoa, jos meillä kaikilla voisi olla jokin samanlainen asia elämässämme.

Tiuraniemen testeissä opin myös tuon otsikon vitsin, joka vieläkin hymyilyttää. Tuohan on vastaus keuhkosairaitten ihmettelyyn, joka kohdistui Rauhan asukkaisiin, jotka hiihtivät kesäkuumalla heinäpellolla…

Sisältö

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

Marrasblogi 2012

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille. Urheilullistumisen prosessi.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Lukuohjeeksi

Tässä ”kirjassa” näet jokaisen tekstin alut, joista voinet päätellä vähän siitä, mitä tuleman pitää. Koko teksti aukeaa klikkaamalla linkkiä. Tekstit eivät etene aivan kronologisessa järjestyksessä ja niissä näkyy tietysti se, että osa on kirjoitettu noin 30 vuotta sitten ja loput viimeisten viiden vuoden aikana. Mutta kun puhumme omista vanhoista kokemuksistamme  tai kun muistelemme  niitä, aika kadottaa merkityksensä…

Päätavoite tällä koosteella tietysti onkin se, että jokainen lukija voisi muistella omia hiihtokokemuksiaan ja tämän ”vertaiskokemuksen” kautta voisi peilata niitä ja ehkä löytää hiihtämiselleen uusia, ennen huomaamattomia, merkityksiä.

Eiväthän minun hiihtokokemuksenikaan ole aina olleet niitä parhaimpia, mutta yhtä kaikki – monin tavoin tärkeitä. Ilman niitä en olisi minä eikä minulla olisi vieläkin jonkinlainen hiihtäjäidentiteetti, jota pyrin mahdollisimman usein – kelien salliessa – rakentelemaan vahvemmaksi.

Siitä vaan sitten hiihtelemään ja ehkä vähän pohtimaankin omaa hiihtämistä!

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Urheilukokemus

lstun tuvan nurkassa hiljaisena. Mieltäni kaivertaa kysymys saisinko, voisinko minäkin? En uskalla lausua ajatusta ääneen. Luotin siihen, että aikeeni ja toiveeni näkyvät minua katsomalla. Aina eivät vanhemmat kuitenkaan huomanneet mitään.

Tällä kertaa isäni kuitenkin ymmärsi yskän. “Haluaisitko mennä niihin hiihtokilpailuihin?” Nyökkään ujona, sillä en oikein itsekään tiedä uskaltaisinko lähteä kilpailuihin, joissa on koko suuren hiihtopitäjän nuoret hiihtäjät. Päätämme mennä kisoihin mukaan, jos järjestäjät hyväksyvät jälki-ilmoittautumisen.

Minua jännittää. Koulun piha kuhisee touhuavia hiihtäjänalkuja, joilla näyttää olevan kokemusta tällaisista kilpailuista. Pääsen kilpailuun, vaikka sopivaa sarjaa ei löytynytkään. Joudun hiihtämään kaksi vuotta itseäni vanhempien poikien seurassa. Kilpailussa on parilähtö ja joudun heti ensimmäiseen pariin.

Onneksi on hyvä keli, voitelu ei tuota ongelmia. Lipsuvat sukset ovat pahinta mitä tiedän. Jännitän valtavasti, vatsaa kouristaa ja lihakset tuntuvat voimattomilta. Ajattelen kolmen kilometrin matkaa – kuinka jakaisin voimani? Entä jos parini on minua hurjan paljon parempi tai jos hän on huonompi? Mistä tiedän kuinka kovaa jaksan ja pystyn hiihtämään? “Ladulla kaikki selviää”, selvittää ja rauhoittelee isäni minua. Hän on entinen kilpahiihtäjä. Se ei minua auta, haluaisin tietää enemmän etukäteen.

Parini päässä on karvalakki. “Tuo minun on pakko voittaa”, ajattelen, vaikka hän näyttää varsin vahvalta. Päätän, että annan hänen mennä aluksi edelläni ja kyttään takana ohitusta.

Lähtö. Kiihdytys ja jännitys sen kuin lisääntyy. Mennäkö edellä vaijäädäkö jälkeen? Hiihdämme metsän reunaan rinnakkain, siellä ladut yhdistyvät ja hiljennän vauhtia. Mene, mene,.ajattelen mielessäni. Niin ajattelee hänkin. Ei suostu menemään. Säikähtäneenä – eihän vauhtia voi pysäyttää – puikahdan etummaiseksi.

Nyt tasaista vauhtia, tasaista vauhtia – miksi hengitys tahtoo salpautua? Yritän rauhoitella itseäni ja mietin, miten huippuhiihtäjät tyylittelevät. Ei onnistu, jännitys pakahduttaa ja karvalakkikaveri seuraa koko ajan perässä. Onneksi perässä vielä.

Jään ylitys ja peltoaukea, tuulee, on raskasta. Yht’äkkiä joku on aivan takanani, pyytää latua – ei kai? Ei. Se oli toisesta parista, numero kolme. Ne saivat jo nyt kiinni!

Yritän perään, mutta se on turhaa. Pian toinenkin menee ohitse. Onneksi ovat paljon isompia – ei tunnu niin pahalta. Taas metsään, vilkaisu taakse, parini on jäänyt aivan pikkuisen -minulle tulee kiire. Nyt lisää etumatkaa. Kumpare, pahus joku tulee takaa, pyytää latua. Pakko antaa, vaikka paikka on paha. Ohi menee viitonen ja yllätyksekseni – myös karvalakkiparini.

Nyt minulle vasta kiire tuli, vauhtia suksiin. Alamäki, äkkiä perään. Ei, suksi lipsahtaa katajapensaan väärälle puolen, horjahdan ja putoan takapuolelleni. Parini lipuu karkuun…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2017/02/URHEILUKOKEMUS.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme  esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/)

Posted on February 23, 2017

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

“Nyt se on tehty; en pakene enää enkä halua kuolla heti!”

Tuo oli ensimmäinen muistiinpanoni sinä iltana, se oli päällimmäisenä mielessäni. Olin helpottunut. Ja euforinen – olisin kyennyt tekemään mitä tahansa, jos joku olisi pyytänyt. Sellainen oli tuntemukseni. Mutta miksi? Mikä oli tehty?

Olin ajanut polkupyörällä läpi suomalaisen maalaismaiseman, joka inspiroi minua” Tultuani Läsäkoskelle,. josta matkaa oli vielä 30 kilometriä, olin polkenut raivoisasti jo yli kaksikymmentä kilometriä – edeltäneen tunnin siis. Mielessäni oli lisätä vauhtia; pyrkiä lähelle uupumispistettä ja suorituskyvyn rajoja. Päässäni pyörivät monet eriskummaiset asiat – ne eivät olleet vielä kiteytyneet yhteen möhkäleeksi, jota voisi purkaa. Se tapahtui vasta ajettuani vielä kymmenen kilometriä.

Kaksikymmentä kilometriä ennen määränpäätäni tulin paikkaan, jossa olin käynyt kerran kolmetoista vuotta sitten silloisella uudella kymmenvaihteisella Mercier-pyörälläni. Sen isäni osti minulle, kun olin voittanut viestinhiihdon Suomen mestaruuden ja myöhemmin SM-hopeaa jalkapallossa. Minut oli valittu myös turnauksen parhaaksi oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Olin siis käynyt Harjumaa -nimisessä paikassa pyörälläni “harjoittelun vuoksi”. Matkaa oli silloin kertynyt liki 40 kilometriä ja polkiessani nyt täydellä teholla sitä harjua yiös tajusin, että minä olin ollut silloin nuorena “pirun löysä”. En ollut ottanut tosissani, vaan olin pyrkinyt tekemään harjoittelusta jotenkin helppoa ja hallittavaa.

En ollut voinut olla “pirun löysä”, ajattelin. Minähän olin ollut hirmuisen kovassa kunnossa; juoksin Cooperin testissä 3,5 kilometriä, olin piirin parhaita hiihtäjiä, maastojuoksijoita ja jalkapalloilijoita. Mutta “löysä” minä olin ollut. Minä olin halunnut jotakin muuta – muistan, että aloin siihen aikaan lukea novelleja ja kirjoja; Guy de Maupassaintia ja muita maailmankirjallisuuden klassikoita, mitä kirjahyllyssämme nyt oli (ei niitä paljon ollutkaan).

Jatkoin polkemista lisäten koko ajan vauhtia – enää en juuri vaihtanut suurinta vaihdetta päältä edes ylämäissä. Väsymys alkoi kipristellä jäsenissäni. Ensin se tuntui vasemmassa jalassa, joka oli kipeytynyt “Suomi-juoksussa”, myöhemmin tuntemukset levisivät vatsan seutuun, selkään ja hengityksen käytyä huohottavaksi joka puolelle ruumiistani. Kun olin saapumassa erääseen tuttuun teiden risteykseen, muistin – luultavasti ruumiin tuntemusteni kautta – vielä varhaisemman tilanteen.

Kärsimykseni viestinhiihdon ankkuriosuudella yli 14  vuotta sitten, jolla mestaruutemme ratkesi – ja ratkesi paljon muutakin, jonka vasta nyt olin tajuamassa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/PROLOGI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Marrasblogi 2012

Tiistai 13.11.2012

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin pitämisen. Vuosi on tuntunut pitkältä, siihen on mahtunut sekä asiallisesti että tunteiden tasolla hyvin monenlaisia tapahtumia. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein tapahtuma oli tietysti 87-vuotiaan isäni kuolema lokakuun 24. päivänä. Hautajaiset pidettiin viime lauantaina perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureitten kanssa yhdessä isää ja isän merkitystä muistellen.

Tämän blogisivun teeman kannalta tärkein asia on se, että sekä isä, hänen veljensä että siskonsa mies eli isänpuolen serkkujeni isät, olivat nuorena kovia urheilumiehiä. He hiihtivät, yleisurheilivat ja kisailivat muutenkin – vaikkapa korttia tai shakkia pelatessaan.

Isäni Veikko Tiihonen kuvassa numerolla 16

Vuosi sitten kirjoitinkin siitä, miten muistelimme nuoruuttani, jolloin sain vielä leikkiä ja pelata isäni kanssa.

Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai –kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä – maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana – hiihtäjänä ja juoksijana – hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/)

Kirjoitettu 13.11.2013.

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Tapio Rautavaaran syntymästä on nyt (8.3.2015) kulunut tasan sata vuotta. Huippu-urheilija, laulaja, näyttelijä – kaikkien tuntema koko kansan Tapsa.

Urheilumuseossa avattiin 6.3.2015 näyttely, joka valottaa Kai Tapio Rautavaaran elämää monelta kantilta. Kävijät voivat jopa laulaa karaokealla Rautavaaran lauluja. Tapsa koskettaa monella tavalla. Katsoin Peter von Baghin Rautavaaradokumentin viime viikolla uudestaan. Se tehtiin vähän ennen Rautavaaran kuolemaa 25.9.1979, kun Tapio oli vasta 64-vuotias.

Hän vaikutti kuitenkin paljon vanhemmalta, kuten monet muutkin tuon ikäpolven ihmiset tuossa iässä. Kyse on tietenkin vaikutelmasta, joka on syntynyt nuoren miehen silmissä 1970-luvulla, jolloin elettiin ”nuoressa Suomessa”, jossa ikääntyneiden määrä oli nykyaikaan nähden minimaalinen.

Tapsan omakin kokemus toki saattoi olla sama. Rautavaaran näyttelijän ja laulajan urahan kohtasi kulttuurisen ja yhteiskunnallisenkin rakennemuutoksen tosi rajusti 1960-luvun puolivälissä.

Nuorisokulttuuri jyräsi rillumarein ja suomalaisen laulelmakulttuurin ja TV kaatoi elokuvateatterit ja suomalaisen elokuvateollisuuden. Tapsa ei taipunut rokkiin eikä telkkariin. Sellainen vanhentaa ihmisen.

Silti Tapio Rautavaara elää edelleen muistoissamme ja tarinoissamme. Sen huomasin taas perjantaina Urheilumuseossa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/)

Posted on March 9, 2015

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/)

Posted on February 28, 2017

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi.

Merkintöjä 1970-1973

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1970: kymmenes

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1971: yhdeksäs

* Luokkapeli jalkapallossa Lyseo 1. 1971: maalivahtina

* Lyseon viestikisat (10x 200 m): voitto luokalle

* Aluehiihdot (lääni) 1972: seitsemäs

* Lyseon hiihtokilpailut 1972: toinen

* MP-M|PK, D-juniorit jalkapallo 1972:1-3, maalivahtina 1. jakso (MP)

* Piirinmestaruuskilpailut hiihdossa 1973: henkkoht. yhdeksäs, viesti: neljäs

* Koulupiirin hiihdot 1973: toinen

* Aluehiihdot (lääni) 1973: neljäs

* Kunnanmestaruuskilpailut 1973, 100 m: ensimmäinen, 14,2 sek; 1000 m:

ensimmäinen, 3.08 min.

Merkintöjen tulkintaa

Mitä nuo edellä olevat merkinnät kertovat? Tärkeistä etapeista urheiluhistoriassa, kehittymisestå urheilijana, urheilutaitojen paranemisesta vai sekavista sijoituksista pienissä urheilukilpailuissa? Entä mitä on merkintöjen takana; millaista harjoittelua, millaista ajattelua, millaisia kokemuksia?

Urheilusivuja lukeva asiantuntija huomaa heti, että hiihdossa on tapahtunut edistymistä – sijoitukset paranevat. Jalkapallomerkinnät näyttävät epäonnistuneilta yksittäisiltä yrityksiltä ja yleisurheilutulokset ovat korkeintaan tyydyttäviä. Merkinnät kertovat jotakin olennaista kehityksestäni, mutta mitä muutoksia kätkeytyy tilastojen taakse?…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/URHEILULLISTUMISENPROSESSI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/)

Posted on March 17, 2017

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Posted on August 15, 2016

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Perinteinen Lapin hiihtoreissumme suuntautui taas Olos-Pallastunturien luonnonkauniiseen maisemaan. Pääsiäisalusviikon säät suosivat hiihtäjää. Yöllä pakasti ja päivällä lämpötila nousi muutamaan miinusasteeseen. Aurinko paistoi, joten ”hyvä oli hiihtäjän hiihdellä”. Jos nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, niin alkuviikosta laduilla oli jonkin verran roskia ja tuuli puhalteli reippaahkosti koko viikon ajan. Minua roskat eivätkä tuulet haitanneet.

Ennen matkaamme mittarissani oli hiukka vajaa 1000 hiihtokilometriä tälle talvelle. Reissun jälkeen lukema on helposti muistettava 1222 km. Ehkä en enää viitsi hiihtää täällä etelässä. No, sen aika näyttää – lunta kyllä riittäisi.

Pari muutakin ’saavutusta’ lienee mainittava. Tärkeintä on se, että olemme saaneet kasvatettua seuraavasta sukupolvesta ’kunnon hiihtokansalaisia’. Kummatkin lapsemme olivat tyttö-/poikaystävineen mukanamme hiihtämässä. Kaiken lisäksi porukkamme ’murkuista’ on kehkeytynyt oikea hiihtojoukkue, joka ei luovuttanut, vaikka yhtenä päivänä porukka eksyi ja pimeäkin yllätti.

Itseäni voin onnitella siitä, että hiihdin 50 kilometriä Veikko Hakulisen legendaariseen aikaan 3.33,33. Mitä muuta tapahtui, voit lukea seuraavasta raportista…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)

Posted on April 2, 2013

Julkaisupaikat

Tiihonen, Arto (1990) Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Myös: Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen A. 2017. Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37. Myös: Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Tiihonen A. 2015. Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat (http://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3. 2015.

Tiihonen A. 2017. Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Tiihonen A. 2017.  Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen  A. 2013. Hiihtokausi päätökseen Lapissa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)  2.4.2013.

“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

Neljäs – urheilua seuraavien mielestä varmaan aika harvoin suomalaisilta kuultu – vastaus ennakko-odotustiedusteluihin on eri versioineen tuo “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”.

Krista Pärmäkoski taisi olla ainut suomalaisurheilija näissä olympialaisissa  joka uskalsi etukäteen sanoa, että jokaiselta matkalta voi odottaa mitalia. Risto-Matti Hakola taas ilmaisi ehkä hiukan epärealistisen mitalitavoitteensa oikein reippaasti ja Iivo Niskasen kultamitalitavoitteesta 50 km:n hiihdossa on julkisuudessa tiedetty jo vuosia.

Enni Rukajärvi ei ehkä sanonut suoraan samaa, mutta sen saattoi kuitenkin hänestä lukea, että mitali on tavoitteena. Mika Poutala sen sijaan ilmoitti julkisesti mitalitavoitteensa, joka tavoite oli selvillä myös jääkiekkojoukkueillamme, joista naisleijonat ilmaisivat pronssitavoitteensa miehiä selvemmin. Miehet elättelivät toivoa jopa kullasta, mutta kovin selkeästi en huomannut tavoitetta ilmaistun.

Hiukan yllättävää oli, että yhdistetyn joukkue ja urheilijoista Eero Hirvonen ja Ilkka Herola tavoittelivat myös etukäteen mitalia, vaikka se olisi edellyttänyt yläkanttiin osunutta suoritusta. Kaisa Mäkäräinen oli kaiketi etukäteen suurin mitalitoivomme, mutta Kaisa piti aika matalaa profiilia lupauksissaan. Muutama muukin urheilija oli asettanut itselleen selkeästi ”omaa tasoaan” korkeampia tavoitteita, jotka voi rinnastaa mitalitavoitteeseen, joka on hyvällekin urheilijalle olympialaisissa yleensä erinomainen suoritus, jota ei normaalisuorituksellakaan välttämättä saa.

Mutta miksi siis jotkut urheilijat uskaltavat asettaa julkisesti yläkanttiin menevän tavoitteen ja miksi toiset sitten eivät? Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että haastajan asemasta olisi psyykkisesti helpompi lähteä kilpailuun. Yleensä näin onkin, mutta jos urheilija asettaa itselleen liian matalat tavoitteet tai ne ovat epämääräiset, niin tuloksena voi olla itseluottamuksen ja rohkeuden puute, kun ei edes  usko pystyvänsä ”itsensä ylittämiseen”.

Mitalin voittaminen vaatii olympialaisissa kuitenkin lähes aina itsensä jonkinasteista ylittämistä, koska kaikki maailman parhaat urheilijat ovat paikalla ja aika moni heistä uskaltaa myös yrittää jotain erikoista juuri olympialaisissa. Voit hallita lajia koko muun kauden tai jopa useita vuosia, mutta et silti voita olympialaisissa, on ollut vaikkapa Janne Ahosen kohtalona. Toisaalta on niitä, jotka aina venyvät olympialaisissa parhaimpaansa. Eniten on tietysti niitä, jotka pärjäävät sekä olympialaisissa että muissa kisoissa.

Mitalipuheella on yleensä eniten katetta näissä ”urheilukielen” ilmauksissa, sillä ”nauttimaan”,” tekemään parhaansa” ja ”yhdessä voittamaan” mennessä konkreettinen tavoite halutaankin jättää ilmaisematta. Tätä mitalitavoitetta on alettu inhoamaan vasta 2000-luvulla, kun huonontuneen olympiamenestyksen syyksi alettiin epäillä epärealistisia tavoitteita, jotka olisivat vaikuttaneet urheilijoiden suorituksiin negatiivisesti. Ehkä rehellisempää olisi ollut hyväksyä se, että jotain olisi pitänyt tehdä jo etukäteen toisin.

Toisaalta asiassa on kyllä perää sen vuoksi, että 1900-luvulla olympiakomitean valmennuspäälliköt olivat ”herroja ja hidalgoja”, jotka asettivat (mitali)tavoitteet lajiliitoille ja urheilijoille ja kehuivat tai haukkuivat niitä sen mukaan, miten valmennuspäällikön tavoitteet oli saatu toteutettua. Mediakaan ei koskaan tainnut syyllistää olympiakomitean valmennuspäälliköitä huonosta tuloksesta, vaan vika oli tosiaan joko urheilijoissa, joukkueissa tai lajiliitoissa.

Tässä mielessä nykyisen huippu-urheilupomon Mika Kojonkosken tehtävä ja vastuu tuntuu olevan aivan erilainen – hän vastaa näköjään lajiliittojen ja yksittäisten urheilijoidenkin menestyksestä ja varsinkin menestymättömyydestä joskus melkein yksin. Eihän tämä urheilumedialtakaan ole kovin korkeatasoista toimintaa ollut ennen eikä nyt.

Tavoitteita ei siis ole tuosta ”psykologisesta” ja osin urheilupoliittisesta syystä haluttu ilmaista kovin tarkasti. Onhan se tietysti seuraajille ja tukijoillekin hankalampaa selittää epäonnistumista kuin onnistumista – mieluummin asetetaan matalat tavoitteet, jotka saavutetaan kuin korkeat, joita ei saavuteta. Kaikilla on parempi mieli. Paitsi tietysti sillä urheilijalla, joka oikeasti tuntee epäonnistuneensa ja pettäneensä itsensä, läheisensä ja koko urheilevan Suomen.

Näissäkin kisoissa on nähty erittäin emotionaalisia ”miltä nyt tuntuu” –haastatteluja, kun Mari Laukkanen, Mika Poutala, Kaisa Mäkäräinen tai miesten jääkiekkojoukkueen jäsenet ovat joutuneet analysoimaan tunteitaan pettymykseen päättyneitten kilpailusuoritusten jälkeen. Tämä on itse asiassa aika outoa, jos ajattelee olympiakomitean linjaa olla asettamatta tavoitteita ja paineita urheilijoille. Urheilijat tuppaavat niitä paineita ottamaan, vaikka niitä ei organisaation taholta edes haluttaisi antaa.

Tämä selittyy tietysti sillä, että melkein kaikki urheilijat ovat ammattilaisia tai ainakin he tekevät työtä ammattimaisesti. Ainut ”amatööriporukka” Koreassa oli naisten jääkiekkojoukkue, joka kuitenkin taisteli ehkä intohimoisimmin koko joukkueesta. ”Amatöörihenki” sen hyvässä mielessä oli vielä naisleijonien joukkueessa voimissaan.

Jossakin mielessä suomalaisten suhtautumista urheiluun voikin tulkita myös nostalgisena paluuna ”vanhoihin hyviin aikoihin”, jolloin pieni Suomi tosiaan taisteli hiukan altavastaajana, rehellisenä ja puhtaana amatöörina ammattilaisia tai silloisia Itä-Euroopan  ja Amerikan ”puoliammattilaisia” vastaan, joille valtio tai yliopisto maksoi palkkaa urheilemisesta. Kyllähän sellainen saa sydämen pamppailemaan, vaikka amatöörivoittaja olisi ruotsalainen ampumahiihtäjäpariskunta, joka laittaa kotiinsa uuden vessan mitalipalkkioillaan.

Jos taas joku norjalainen voittaa, niin se ei ole enää minkäänlainen hengennostatus ”pienen pohjoisen maan” puolesta. Päinvastoin, Jukka Ukkola ehdotti Suomen Kuvalehdessä jopa Pohjoismaiden yhteisen joukkueen nimeämistä, että tuntisimme enemmän solidaarisuutta keskenämme.

Kyse ”urheilukielen” eri nyanssien valinnassa ei siis ole vain urheilijan menestysstrategioiden optimointiyrityksestä, vaan paljon monimerkityksellisimmistä asioista. Onhan sekin nähty ja kuultu jom monta kertaa YLEnkin lähetyksissä, miten me suomalaiset olemme historian saatossa olleet niitä sadasosien häviäjiä ja viime sekuntien maalien laskijoita. Krista Pärmäkoskestakin olisi voinut tulla legenda, jos hän olisii kunniakkaasti ja suomalaiskansallisia perinteitä noudattaen hävinnyt pronssin tuhannesosilla. Nyt hänet on tuomittu voittajaksi – ennemmin tai myöhemmin.

Urheilijan kuitenkin pitäisi elää ”omassa kuplassaan”, johon ulkopuoliset eivät pääse, jotta hän ei häiriintyisi, mutta koko shown pääasia on kuitenkin se tilanne, kun meidät kaikki päästetään sisään jopa kaikkein pyhimpiin paikkoihin, kuten pukuhuoneisiin. Onhan se aika perverssi tilanne, mutta nykyajan normaali. Siihen täytyy niin Pekka Koskelan kuin Risto-Matti Hakolan, niin Mari Laukkasen kuin Matti Heikkisen, niin Eeli Tolvasen kuin Riikka Välilän tai Andreas Romarin ja Enni Rukajärvenkin osata omalla tavallaan suhtautua.

Joku heistä korostaa nauttimista, joku parhaansa tekemistä, kolmas yhdessä voittamista ja häviämistä, kun neljäs rohkenee asettaa julkisesti itselleen kovat tavoitteet. Me ihmiset olemme erilaisia, mutta myös se tilanne, jossa menemme kisoihin, on usein selittävänä tekijänä urheilijan puheille. ”Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan” –tyyppiset vastaukset ovat meidän seuraajien mielestä liian harvojen suomalaisten urheilijoiden vastauksia.

Etukäteen saattoi tuntua, että suomalaiset ovat ”kynttilän vakan alla pitäjiä” eivätkä jotenkin vaatimattomina suomalaisina haluakaan nostaa itseään ja tavoitteitaan esille ennen kisoja. Tämä ei ehkä ollutkaan oikea havainto, sillä kyllähän meidän aidot mitalitoivot uskalsivat ottaa itselleen paineita ja jotkut sellaisetkin, joilla ei ihan realistisia mahdollisuuksia ollutkaan, tekivät samoin. Johanna Matintalo sopii esimerkiksi nuoresta naishiihtäjästä, joka uskaltaa asettaa tavoitteita itselleen ja vaatii myös, että pääsee toteuttamaan tavoitteitaan ladulla. Kyse ei kuitenkaan ole mitalitoivosta, vaan parhaimmillaankin kymmenen parhaan joukkoon hiihtämisestä.

Tähän katsoja- ja kuulijakokemuksen vinouteen varmasti vaikuttaa sekin, että näemme muun maalaisista urheilijoista oikeastaan vain ne, jotka voittavat tai pääsevät mitaleille ja teemme heidän perusteellaan arvioita ruotsalaisista, norjalaisista tai vaikkapa ranskalaisista. Voittajat tuntuvat usein aika rohkeilta ja itsevarmoilta riippumatta kansallisuudesta – verratkaa nyt vaikkapa Iivo Niskasta ja Martin Johnsrud Sundbya toisiinsa. Kummatkin lähtivät suosikkeina kisoihin ja näkyikö heissä suomalainen vaatimattomuus ja norjalainen itsevarmuus vai tuleva voittaja ja epäonnistuja?

Rohkea kielenkäyttäjä on usein aika hyvä urheilijakin, mitä tulee ennakko-odotuksista puhumiseen. Mehän emme onneksi tiedä kovin hyvin, minkälaisia huuliveikkoja itse kukin on siviilielämässään. Rohkea tavoitteenasettaja korostaa oman identiteettikokemuksen tärkeyttä uskaltaessaan pistää itsensä peliin jo ennen kisoja. Identiteettiä tukee vahvasti se, että hän uskoo myös kykenevänsä sellaiseen toimijuuteen, joka hänet mitaleille vie. Nautinto ei silloin näyttele kovin suurta roolia eikä myöskään joukkueena menestyminen, vaikka toki jälkikäteen tällainen urheilija toki nauttii hyvästä suorituksesta tai oman joukkueensa menestymisestä. Fokus on kuitenkin omassa menestyksessä ja tekemisessä.

Taulukossa sama näyttää tältä:

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

2

9

1

6

4,5

 

Urheilija – suomi –selityssanakirja: yhteenvetoa

Tässä kävi vähän niin kuin usein urheilussa käy: ennakko-odotukset osoittautuivat ainakin osin vääriksi. Urheilun perusluonne  onkin arvaamattomuudessa, sattumassa, joka on kuitenkin se tekijä, joka meitä kilpailuissa viehättää, Etukäteen ei voi olla varma siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Miksi sitä muuten urheilua seuraisikaan?

Jokainen meistä kuitenkin haluaisi olla asiantuntija tai ainakin ennustaja. Minäkin kehun sillä, että näin eilen heti, että Iivo voittaa ja senkin ennustin aika alkuvaiheessa, että Bolshunov tulee toiseksi. Kaksi parasta oli naisten pitkässä kisassakin helppo ennustaa jo aika alkuvaiheessa. Mutta Saksan hopeaa lätkässä tai ruotsalaisten hyvää menestystä ampumahiihdossa en olisi osannut millään veikata. Aikamoinen guru pitäisikin olla, jos osaisi ennustaa edes voittajat yhdestä lajista oikein.

Jännittävää on sekin, etteivät edes urheilijat itse osaa kovin hyvin ennustaa päivän kuntoaan, vaikka Krista ja Iivo olivatkin aika varmoja omasta tasostaan lähes koko kisojen ajan.

Se, miten urheilijat ilmaisevat tuntemuksiaan, joista olemme  juuri saaneet nauttia itkunsekaisena – onnesta ja pettymyksestä – kavalkadina TV-kanavillamme, riippuu kuitenkin erittäin monesta asiasta. Urheilukielessä on tietyt konventiot, jotka selittyvät sosiohistoriallisilla tekijöillä, joita tässä pikku kirjoitussarjassa yritin availla.

Eri lajeilla on omat menestyshistoriansa, joista rakentuu se ”suomalaisten oma identiteettikertomus”, johon tämän päivän saavutuksia peilataan vaikkapa hiihdossa. Hämäläisen Kalevi voitti omana syntymävuotenani eli 1960 edellisen kerran viidenkympin olympiakultaa eli onhan siitä kulunut jo aikaa. Minäkin olen koko ikäni odottanut tätä Iivon hiihtoa!

Jääkiekossa tuo Suomen tarina on itse asiassa aivan toisenlainen. Kuuskytluvulla ei oltu oikein mitään, nyt meiltä tai meidän joukkueeltamme odotetaan aina kultaisia miteleja. ”Aina meille käy näin”, ei pidä paikkaansa, vaikka niin herkästi selitämmekin häviöiden jälkeen  tappiomme – miksemme voittojen?

Jokaisella urheilijalla on sitten omat kokemushistoriansa, jonka perusteella he artikuloivat omia menestysmahdollisuuksiaan. Kyse on jonkin verran kiinni persoonallisuuksistakin eli toiset ovat rohkeampia ilmaisemaan tavoitteitaan kuin toiset. Silti se realistinen todennäköisyys menestymiselle lienee hiukan voimakkaampi selittäjä ennakkopuheille.

Olympiajoukkueelle asetetaan mitali- ja menestystavoitteita sekä joukkueen johdon että suuren yleisön eli yleensä valtamedian toimesta. Ne perustuvat kuuleman mukaan nykyään realistisemmille arvioinneille kuin joskus takavuosina. Suomi sai kuusi mitalia ja virallinen ennustus taisi olla 5-7 vai oliko 7-9? Kummin vain niini on se parempi kuin ”Suomi on liikkuvin urheilukansa vuonna 2020” tai että Suomesta tulee Pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa lähivuosina.

Tai parempi ja parempi, sillä eiväthän korkeat tavoitteet ole menestymisen este. Suomen kaikki mitalit nimittäin tulivat urheilijoilta ja joukkueilta, jotka uskalsivat jo ennen kisoja ennustaa oman menestyksensä aika reippaasti. Epävarmat eivät menestyneetkään sillä todennäköisyydellä, millä me katsojat heiltä mitaleita odotimme.

Pettymys lienee  tunne, jota sekä urheilijat, olympiajoukkue, katsojat ja urheilutoimittajat pelkäävät eniten ja siksi se tekee korkeiden tavoitteiden asettamisesta kaksin verroin vaikeampaa. Mutta miksi pettymys olisi tässä draamassa se väärä tunne? Ilman pettymyksiä koko draama olisi vailla jännitystä ja ehkä myös viehätystään. Kuka jaksaisi olla norjalainen, paitsi siis norjalaiset itse? Kyllähän ”Aikun” (Aino-Kaisa Saarinen) haastattelu oli paljon parempaa TV-draamaa kuin Maritin (Björgen).

Psykologit ovat todennäköisesti opettaneet urheilijoille strategioita, joilla selvitä paineista ennen kisoja. ”Nauttiminen”, ”yhdessä tekemisen korostaminen” tai ”parhaan tekeminen” kumpuavat siis myös sieltä. Ne voivatkin olla hyviä ohjeita joillekin urheilijoille, mutta selvästikään Suomen menestyjät eivät kuuluneet tuohon koulukuntaan, vaan he vaativat itseltään paljon ja osa myös sen palkinnon sai.

Kun itse läksin luokittelemaan erilaisten vakiintuneiden sanontojen taustoja, otin lähtökohdaksi ne kokemukset, jotka olen monesta tutkimuksesta löytänyt urheilemisen ja liikkumisen taustalta. Me haemme ja myös saamme erilaisia kokemuksia tekemisistämme – myös muualta kuin urheilusta.

Nuo sloganit sopivatkin aika hyvin myös tällaiseen tarkasteluun, koska elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuusnäkökulmat erottelivat lausumat hyvin toisistaan, kun ne samalla profiloivat lausuman esittäjät omiin luokkiinsa.

Tässä vielä lausumat ja ”kokemukset” yhdessä taulukossa.

Mitä odotat olympilaisista? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus

“Mennään nauttimaan”

10 1 5 1
“Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” 1 7 2 6
“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” 3 5 8 6
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan” 1 9 2 4

 

Taulukosta näkee hienosti, miten eri tavoin eri lausumat painottavat näitä kokemuksellisuuksia eli sitä, mitä urheilija kilpailuistaan hakee tai ainakin sanoo hakevansa. Suomalaisten menestyksen perusteella voisi väittää, että selvät ja kovat tavoitteet on hyvä ilmaista etukäteen. Näiden kisojen perusteella muut sloganit olivat paljon huonompia menestyksen ennustamisen suhteen.

Tarkastelu pitäisi toki tehdä tarkemmin eli pitäisi katsoa, mitkä kunkin urheilijan henkilökohtaiset tavoitteet olivat ja miten ne täyttyivät. Saattaa olla, että jotkut pärjäsivät omia odotuksiaan paremmin juuri siksi, että he vain menivät nauttimaan ja tekivät parhaansa yhdessä joukkueen kanssa.

Hyvin kyllä voi väittää, että kovien tavoitteiden asettaminen ei kuitenkaan estänyt suomalaisia menestymästä – itse asiassa päinvastoin. Pitäisikö rohkeutta ja tavoitteellisuutta pikemminkin kannustaa kuin painaa taka-alalle? Näin voisi tämän pienen otannan perusteella tulkita. Se lienee  olympiajoukkueen asiantuntijoiden analysoitava kisojen jälkeen.

Oma tarkoitukseni oli toki tehdä vain pieni ekskursio etukäteen ärsyttävien ja latteiden sanontojen taakse, mikä olikin hyvin opettavaa. Lausumia oli enemmän ja niille kaikille löytyi lausujansa ja myös erittäin hyvät perusteet.

Enää en suhtaudu yhtä yleenkatseellisesti toimittajien typeriin kysymyksiin ja urheilijoiden ennalta-arvattaviin vastauksiin. Vika ei ehkä ollutkaan vastaajissa eikä ehkä kysyjissäkään, vaan ainakin omassa tapauksessani kuulijassa, joka ei osannut tulkita kuulemaansa riittävän hienovaraisesti.

Ja kiitokset vielä kaikille olympialaisissa kilpailleille suomalaisille kuin myös muiden maiden urheilijoille!

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Taulukot & kuviot (pdf): Urheilukieli_taulukot_2018

 

 

 

 

“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

Urheilukieli-suomi –sanaselityskirjan leikkimielinen tekeminen on herkistänyt kuuntelemaan urheilijoiden kommentteja aiempaa tarkemmin. Kahdessa aiemmassa luvussa analysoin ”mennään nauttimaan” ja ”teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –lausumien perusteluja.

Nyt tarkoituksenani on paneutua myös hyvin tuttuun sanontaan eli “yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”, mutta sitä ennen muutama havainto suomalaisten urheilijoiden kertomista ennakko-odotuksista, mutta nyt myös vähän siitä, miten urheilijat tulkitsevat omia suorituksiaan kisan jälkeen. Näillähän on tietysti jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tästä muuten lisää tässä 4 vuotta vanhassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/).

Yhdistetyn nuori maajoukkue sai ensimmäisestä kisastaan sijat 6. ja 8. Eero Hirvosen ja Ilkka Herolan voimin. Sijoitukset olivat heidän parhaansa olympialaisissa enkä oikein usko, että suuri yleisö olisi heiltä juuri enempää odottanutkaan. Hiukan yllättävää olikin, että sekä Hirvonen että Herola, mutta myös heidän valmentajansa Petter Kukkonen olivat hyvin pettyneitä nuorten miesten suorituksiin. Joukkue oli lähtenyt hakemaan mitalia vielä mäkihyppykisan jälkeenkin.

Yleensä suomalaista urheiluyleisöä ja –toimittajia on haukuttu siitä, että he asettavat urheilijoille epärealistisia odotuksia ennen kisoja. Joskus näin onkin, mikä toki on ymmärrettävääkin, sillä ainahan suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja kaikkien muidenkin maiden kansalaiset toivovat omien urheilijoidensa menestyvän paremmin kuin ennakkoon voisi odottaa. Mikään kai ei ole luonnollisempaa.

Itse olen huomannut, että suomalaisille seuraajille on pikemminkin herkemmässä skeptinen suhtautuminen kuin ylioptimistinen asenne menestysodotuksiin. ”Ei ne kuitenkaan pärjää…”

Mutta mistä mahtaa johtua yhdistetyn joukkueen ulkoapäin katsottuna yliviritetyt odotustoiveet joukkueen sisällä? Ymmärrän, että joukkue tuntee olevansa hyvässä kunnossa, jolloin odotuksia ja tavoitteita on mielestäni järkevääkin nostattaa, jottei alisuoriteta mäessä ja ladulla. Toisaalta päävalmentajakin myönsi, että mäessä oli liikaa jännitystä eivätkä urheilijat saaneet aivan parasta irti hyppyristä. Oliko tavoite asetettu siten liian korkeaksi, voisi hyvinkin kysyä.

Maastohiihdossa odotukset ja tulokset ovat käsittääkseni noudattaneet aika hyvin kauden aiempia tuloksia. Krista Pärmäkoski odotti itsekin itseltään mitalia vaikka joka matkalta. On helppo luvata sellaista, joka on todennäköistä. Muilta naishiihtäjiltä odotettiin enemmän kuin mitä on nyt saatu,  mutta aika vähän sellaiseen oli perusteita.

Mieshiihtäjistä Risto-Matti Hakola lupasi hyvän tuloksen ja sai sen – ainakin melkein. ”Rise” ei kuitenkaan alisuorittanut ”henkisistä” syistä, sillä voimat vain eivät tainneet riittää finaalissa parempaan. Toki voisi spekuloida sillä, että Risen olisi kannattanut vähän ”himmailla” alku- ja välierissä enemmän.

Itseäni kuitenkin on ärsyttänyt jo vuosikausia se, että suomalaiset hiihtoasiantuntijat ja selostajat ovat varsinkin sprinteissä pitäneet fiksuna taktiikkana sitä, että jättäytyy joukon häntäpäähän. Ei sieltä kuitenkaan juuri koskaan ole voitettu tai päästy mitaleille. Rise olikin yhdistetyn miesten ja Kristan kanssa poikkeus säännöstä, jos sellaiseksi ajatellaan näitä ”nauttijoita” ja ”parhaantekijöitä”.

Rehellisiä ”laukojia” olivat myös Heikkisen Matti ja Niskasen Iivo ensimmäisen kisan jälkeen ja jo ennen kisaa. Iivo ei uskonut menestykseen ”liian helpolla radalla” ja Matti kertoi reilusti epävarmuutensa kuntonsa suhteen. Tulos oli kummallakin ennakko-odotuksen mukainen.

Yläkanttiin yhdistetyn hiihtäjien lisäksi arvioi itsensä mäkihyppääjä Andreas Alamommo, vaikka hänen ”tavoitteena maailman paras” –lupauksensa varmaankin viittasi jonnekin tulevaisuuteen eikä näihin kisoihin. Vähän epäsuomalaiselta sekin toki kuulosti. Jotenkin kuitenkin kuvittelisi, että suomalaisnuoret laajemminkin uskaltaisivat asettaa kovia tavoitteita itselleen. Luulisi sen kiinnostavan myös mahdollisia tukijoita, joille tärkeintä kaiketi on kuitenkin optio menestyksestä ja mahdollisesta positiivisesta julkisuudesta.

Lumilautailussa Enni Rukajärvi taitaa olla jo ilmiö tai brandi, joka elää jo omaa elämäänsä. Arvostelulajeissa hyvä maine varmasti auttaa saamaan pisteitäkin vähän yläkanttiin. Menestys tuntuu olevan Ennille sivuseikka, joka häntä itsepintaisesti kuitenkin seuraa. Enninkin suhtautumistapa on tietysti omanlaisensa selviytymisstrategia, mutta miten tietoista se on, sitä en tietenkään tiedä enkä lähde arvailemaan.

Sen sijaan mieslautailijoiden taso yllätti lajia harvoin katsovan seuraajan – maailman huippu näyttää pahasti karanneen entisiltä staroilta eikä nuoria yllättäen ole tulossa täyttämään menestystraditiotamme. Rento fiilis ja hyvä pöhinä ei sekään taida kantaa laskijasukupolvelta toiselle ellei lajissa osata tehdä oikeita asioita. Selvää tietysti onkin, että laji on kokenut urheilullistumisen prosessin, vaikka rennosta fiiliksestä pidettäisiinkin kiinni.

Valitettavasti tässä taitaa olla jotain aika suomalaista tältä vuosisadalta: menestysvuosia saattaa seurata tippuminen todella alas. Kyse ei ole pelkästään tietyn lajin menestyssukupolvista, vaan ongelma on myös rakenteellinen. Pitkäjänteistä lajien ja niiden menestyspolkujen rakentamista ei varmaankaan ole tehty ihan parhaimpien kilpailijamaiden tavoin. Mutta mennään nyt itse aiheeseen.

”Yhdessä joukkueen kanssa”      

On selvää, että joukkuepeleissä tuo sanonta on enemmän kuin totta, mutta aika usein myös yksilöurheilijat käyttävät samankaltaisia ilmaisuja korostaessaan ”koko tiimin merkitystä” ja ”hyvää joukkuehenkeä”. Yksilölajeissa perusoletus hyvälle joukkuehengelle taitaa kuitenkin olla se, että joukkueessa täytyy olla enemmän kuin yksi potentiaalinen menestyjä tai se, että joukkueen jäsenet ovat aika tasaisia keskenään.

Naisten ja miesten hiihdossa sekä yhdistetyssä tilanne on kohtuullisen hyvä, vaikka miehissä yksi lenkki on arvoitus ja naisissa muut Kristaa lukuun ottamatta ovat hiihtäneet alle odotusten. Ampumahiihdon sekajoukkueella on vain voitettavaa, mutta etukäteen edes pistesijaan (8.)  on vaikea uskoa. Yhdistetyn joukkue on näistä ehkä ennakkoon jopa yllätysvalmiimpi kuin muut viestijoukkueet. Sille sopiikin parhaiten tämä ”yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” – muissa joukkueissa parhaiden merkitys on enemmän epätasapainossa heikoimpien lenkkien kanssa.

Edelliset spekulaatiot ovat tietysti vain sitä ”todellisuusmateriaalia”, jota näillä tässä kirjoitussarjassa käsitellyillä lausumilla yritetään muuttaa toiseksi. Ne ovat sikäli tietysti tärkeitä, että urheilijoiden on kuitenkin tiettyyn rajaan uskottava siihen, mitä he sanovat ja minkälaista tarinaa he itsestään ja urheilijatovereistaan kertovat.

”Yhdessä tekemisellähän” viestitetään ennen kaikkea sitä, ettei yksilö joutuisi ottamaan liikaa paineita menestyksestään. Muut joukkueen jäsenet, huoltotiimi, valmentajat ja muut joukkueeseen kuuluvat voivatkin kantaa pienen osan urheilijan taakkaa, kun puhutaan ja korostetaan yhdessä tekemisen merkitystä.

Joskus toki voi käydä niinkin, että urheilija ei opikaan ottamaan kunnolla itse vastuuta tekemisestään ja suorituksestaan, jos kaikki tehdään aina yhdessä joukkueena. Joukkuepeleissä Suomelta onkin usein puuttunut se armoton ja ehkä vähän itsekäskin maalintekijä, kuten Zlatan I. tai Ilja K., jotka ovat ottaneet vastuuta Ruotsin ja Venäjän maajoukkueissa.

Lento- ja koripallossa, joissa koreja ja pisteitä tehdään runsaasti, vastuun ottaminen toimii päinvastoin kuin lätkässä ja futiksessa eli niissä jokaisen pitäisi ottaa vastuuta aina, kun se heitto- tai lyöntipaikka tulee. Itse asia on kuitenkin sama eli pelirohkeutta omaava pelaaja hakeutuu aktiivisesti ratkaisupaikkaan – ja antaa palaa kävi miten kävi! Yhdessä tekemisen henki ratkaistaankin näissä tilanteissa siinä, miten muu joukkue tukee tällaista pelirohkeaa kaveria varsinkin epäonnistumisen sattuessa. Siksi lentiksessä ja koriksessa pelaajat ovat oppineet antamaan kannustusta yhtä lailla heiton/lyönnin (epä)onnistuessa.

Yksilölajeihin vietäessä tärkeää on se, miten Risto-Matti Hakolan tai Iivo Niskasen ”pelirohkeat” vedot tulkitaan joukkueen sisällä ja ehkä myös meidän katsojien mielissä. Itse pidin kummankin rohkeaa taktiikkaa oikeana ratkaisuna, vaikka tulos olisi ollut juuri noissa kisoissa vähän parempi varovaisemmalla taktiikalla. Voittoa eikä edes mitalia olisi tuskin tullut kumminkaan.

Jatkoa ajatellen Risen on hyvä tietää, että pystyy pääsemään jatkoon finaaliin asti isojen kisojen sprinteissä. Varmasti Iivollekin tuli hyvää kokemusta siitä, että sprinttivoimaiset miehet hyytyvät, jos matkalla vetää riittävän kovaa. Myös Eero Hirvosen rohkea yritys päästä mukaan tulevan olympiavoittajan vauhtiin saattaa olla jatkon kannalta hyvä asia, vaikka kunto ei nyt riittänytkään enempään.

Miksi ajattelen näin enkä niin kuin tyypillisesti Suomessa taidetaan tehdä eli tehdään vain se, mihin todennäköisyyslaskelmatkin kohdistevat odotukset?

Vastauksia on jo näissäkin kisoissa monia: Sebastian Samuelsson, Hanna Öberg, Jakob Fak jne., vaikka tietysti aina enemmän on niitä voittajia ja menestyjiä, joiden ei tarvitse ylittää itseään. Psyykkisesti ei kuitenkaan ole helppoa olla Kaisa Mäkäräinen, minkä todistaa sekin, miten Johannes Böeltä menivät kaksi ensimmäistä kisaa ihan penkin alle ennakkosuosikin asemasta, vaikka hän aivan oikeasti voisi vedota siihen, että ”yhdessä tässä voitetaan ja hävitään”, koska Norjalla on niin vahva joukkue ja valmennustiimi.

Loppujen lopuksi urheilijoiden puheet siis aina kiertyvät siihen, miten he käsittelevät paineita, joita kilpaileminen arvokisoissa heihin kohdistaa. ”Yhdessä voittaminen ja häviäminen” on yksi aivan kelpo strategia käsitellä asiaa, vaikka se kaikissa lajeissa ja kaikissa tilanteissa ei ehkä olekaan yhtä pätevä. Ja saattaahan se olla meille katsojille aika ”lievä ilmaus”, jos me odotamme urheilijoilta vain rohkeita ja selkeitä lausuntoja.

Tutulla taulukolla tulkittuna lausuma näyttää tältä:

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

3

5

8

3

4,75

Tässä lausumassa siis painotetaan osallisuutta, yhdessä tekemistä, mutta ei unohdeta toki omaa osuuttakaan. Elämys- ja toimijuuskokemusten merkitykset ovat aika pieniä. Lausuma lievittää ilon (menestyksen) hakua yksilötasolla, mutta samalla siihen ei myöskään liity mitään itse tekemiseen konkreettisesti viittaavaa. Kohde on voittamisen ja häviämisen eli identiteetin suunnassa eli sitä ristipainetta yritetään vähentää tällä ”yhdessä voitetaan ja hävitään” –lausumalla jakamalla sitä painetta yhdessä joukkuekavereiden kesken.

Ja onhan tietysti muistettava sekin, että onnistuneen suorituksen jälkeen on mukava jakaa menestystä myös muulle ryhmälle, joka kaiken lisäksi on usein ollutkin aika ratkaiseva tekijä menestykselle. Ja onhan meidän katsojienkin kiva nähdä ja kuulla vaikkapa se, miten joukkuekaveri Riitta-Liisa Roponen jännittää Krista Pärmäkosken mitalia epäuskoisella falsetillaan…

Aiemmat Urheilukieli-suomi –selityssanakirja -blogit

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä!

Urheilun seuraajat todennäköisesti inhoavat eniten tätä “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –vastausta. Siinähän urheilija ei penkkiurheilijan mielestä sano mitään tai sanoo sen, mikä on itsestään selvyys.

Totta kai (aika ikävä ilmaisu muuten sekin usein kuultuna) jokainen urheilija menee olympialaisiin tekemään parhaansa! Ja kyllähän katsoja voi vaatia urheilijalta vähän parempaa tietoa omista mahdollisuuksistaan kuin mitä kotisohvalta käsinkin voisi sanoa. Haloo, onko ketään kotona?

Urheilukieltä tuntemattomalle ja sen nyansseja opettelemattomalle tuo vastaus kuulostaa siis vieläkin latteammalta ja todella neutraalilta eli tunteita pakoilevalta vastausyritelmältä kuin ”Mennään nauttimaan”.

Mutta, kun se asetetaan edellisen blogini kaltaiseen taulukkoon, niin nähdään, että ennakkoluulo ei ehkä kuvastakaan oikeudenmukaisella tavalla urheilijan intentioita suorituksensa suhteen.

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”

1

6

2

7

4

Totta on, että urheilija näin vastatessaan vähättelee sekä elämyksellisyyttä että osallisuutta eli niitä asioita, joita hän ”mennään nauttimaan” vastauksellaan nosti esille ja joita ainakin jotkut seuraajat varmaan arvostavat ja ymmärtävätkin.

Nykyihminen on niin tottunut ”nauttimaan” kaikesta mahdollisesta, että se lienee ymmärrettävämpi motiivi urheilemiseen ja kilpailemiseen kuin ”parhaan tekeminen”, joka saattaa tuntua aivan mystiseltä ilmaisulta ihmiselle, joka ei ole hiihtänyt kilpaa, pelannut jääkiekkoa, saati harrastanut lumilautailua.

Ja – yllätys, yllätys – ”parhaan tekijät” eivät yleensä löydykään lumilautailijoista, jotka korostavat sitä nauttimispuolta. Kyse ei siis olekaan vain yksilöiden suhtautumistapaeroista, vaan myös eri lajien kulttuureista ja eetoksista eli siitä, mitä pidetään tärkeänä tai oleellisena urheilemisessa.

Ja koska elämme ”elämysyhteiskunnassa”, niin mekin taidamme arvostaa ”nauttijoita” tai urheilun iloa hakevia nuoria enemmän kuin ”totisia tekijöitä”. Ennen muuten ei ollut näin.

”Parhaan tekeminen” liittyykin useimmiten lajeihin, joissa joko täytyy keskittyä erityisen paljon suoritustekniikkaan tai joukkueena pelaamiseen. Mäkihyppääjä miettii ylämäen asentoa, hypyn ajoitusta ja alastuloa varsin teknisenä suorituksena, jossa fiilis – hyvä tai huono – ei ehkä ole kovin merkittävä tekijä.

Sen sijaan taitoluistelussa, joka sekin on tekninen laji, ilmaisu on ainakin yhtä tärkeä tekijä menestymiselle ainakin ihan huipulla. Entisaikoina mäkihypyssäkin tyyli oli paljon nykyistä merkittävämpi tekijä – mäkihyppääjät olivatkin ennen aika lailla erilaisia persoonia kuin nykyään.

Miksi joukkueessa myöskin kovin usein pyritään tekemään parhaansa, vaikka se tuntuisi olevan yksilöurheilijan termistöä? Siihen on itse asiassa montakin syytä. Ensinnäkin joukkueessa ”parhaan tekeminen” riippuu hyvin paljon pelaajan roolista joukkueessa. Jollekin se on maalinpitämistä puhtaana, toiselle uhrautuvaista puolustamista, kolmannelle mielikuvituksellisia hyökkäyskuvioita ja yhä useammin ”tiiviinä viisikkona pelaamista”.

Näin ”parhaan tekeminen” merkitsee todella monia asioita, joita katsoja ei saata lainkaan havaita TV-ruudulta. Maaleja ei tehdä niin, että joku yksilö lupaa niitä mättää muittenkin edestä.

Vaikeasti lunastettavien lupausten sijaan pelaaja nostaakin valokeilaan, vaikkakaan ei kovin tunteenomaisesti, niitä ulottuvuuksia, joissa korostetaan ”tekemistä” ja ”suorittamista”, jotka löytyvät ehkä vain siitä kuuluisasta ”pelikirjasta” ja jota eivät aina edes asiantuntijat osaa katsomosta käsin lukea.

Näin urheilija siis fokusoi mielensä ennen kaikkea itse tekemiseen (usein käytetään myös ”suorittamista” synonyymina), mutta hän ei kuitenkaan väheksy sitä, että suorituksessa on läsnä ulkopuolisen arvioiva silmä, joka näkyy sanonnan jälkiosassa oivallisesti: ”katsotaan, mihin se riittää!” Omaan identiteettiin kohdistuva paine halutaan siirtää kilpailusuorituksen jälkeiseen aikaan, jotta se ei häiritsisi keskittymistä itse kilpailutilanteeseen.

Vaikka yksilöurheilijatkin käyttävät tätä tuttua lausahdusta, niin joukkuepeleihin se sopinee vielä paremmin. Joukkueessahan yksilön suoritus on aina kiinni joukkueen suorituksesta. Joukkueessahan jotkut voivat pelata erinomaisesti, kun jopa vain yhden pelaajan epäonnistuminen saattaa määrittää koko joukkueen suorituksen tason – voiton tai tappion.

Leijonat oli esimerkiksi Torinon olympialaisissa 2006 oikeastaan koko kisojen ajan pelillisesti aivan ylivoimainen, mutta loppuottelun yhdessä vaihdossa, jossa Saku Koivu katkaisi mailansa, huonompi joukkue eli Ruotsi sai onnekkaan maalin, joka ratkaisi olympiakullan. Tähtiviisikko ja pistepörssin kärki olivat vahvasti suomalaisten käsissä ja silti se riitti vain hopeaan.

Yksittäisen pelaajan on siis aika paha tehdä muuta kuin parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Ei se tietysti estäisi pelaajaa kuvailemasta, mitä ”se paras tekeminen” hänen kohdallaan voisi tarkoittaa tai minkälaista sijoitusta ”mihin se riittää” hänen mielestään pitäisi tarkoittaa.

Näin siis kaksi kliseisintä ja latteinta urheilijakielen ilmaisua ”Mennään nauttimaan” ja “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” ovatkin lähes ääripäitä keskenään, vaikka niillä on sama funktio eli niiden tehtävänä on auttaa urheilijaa selviytymään parhaalla mahdollisella tavalla erittäin stressaavasta kilpailutilanteesta, jota on äärimmäisen vaikea ennakoida.

Urheilijahan on usein hyvin epävarma vielä lähdön hetkellä ja jopa keskellä kilpailusuoritusta siitä, miten tänään ”kulkee”. Kesken ottelun tehdyssä haastattelussakaan ei ole syytä ”leijua”, vaikka näyttäisi siltä, että ottelu olisi jo voitettu kahden erän jälkeen. Lopputulos saattaa nimittäin kääntää kokonaisarvion aivan päälaelleen. Tästäkin sekä katsojilla että pelaajilla on paljon kokemuksia.

Suomalaisen jääkiekon historiaa tunteville “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” auennee vielä yhdellä tavalla. 1960- luvulla suomalainen jääkiekkoilija ei nimittäin olisi voinut käyttää tuota sanontaa lainkaan, sillä suomalaisten olisi pitänyt tehdä paljon enemmän kuin parhaansa saavuttaakseen olympia- tai MM-mitalin.

Seitkytluvun puolivälin tietämistä reilu kymmenen vuotta eteenpäin elettiin aikaa, jolloin ”parhaan tekemisen” olisi pitänyt kaiken järjen mukaan riittää ainakin sattumamitaliin. Kokemusgalleriassamme onkin pitkä, musta historia, jonka aikana Leijonat ei tosiaankaan saanut itsestään parasta irti, vaan pahimmillaan keskittyminen lipesi tärkeiden otteluiden viimeisellä minuutilla. Ei siis ihme, että nykypelaajatkin tuntevat jossain määrin tuota historiaa, vaikka eivät olisi olleet silloin vielä syntyneetkään.

Mutta mikä on vielä merkityksellisempää on, että jo neljännesvuosisadan ajan Leijonat on itse asiassa pärjännyt paremmin kuin ennakko-odotuksissa on voitu ajatella. Joukkue on ollut parempi kuin osiensa summa. ”Parhaan tekeminen” onkin sen jälkeen riittänyt ennusteita useammin mitaliin, vaikka me seuraajat helposti aliarvioimmekin tuloksia odottaessamme epärealistisesti aina  sitä kultaista mitalia.

Urheilijalle ja joukkueelle onkin tavallaan erittäin helpottavaa tiedostaa se, että kilpailussa tai turnauksessa ei tarvitse erityisesti venyä  ja että se normisuoritus riittää, koska takana jo on riittävästi menestystä. Näin on usein selitetty Ruotsin menestymistä joukkuepeleissä, vaikka se toinen – ”Hannu Hanhi –selitys” – onkin meidän suomalaisten mielestä mukavampi kestää. Ruotsi on kuitenkin menestynyt niin jääkiekossa, jalkapallossa, jääpallossa kuin käsipallossakin jo kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Parhaan tekeminen riittää heille usein nytkin.

Ja, älkäämme unohtako, asia on juuri päinvastoin kahdessa suomalaisessa menestyslajissa eli lento- ja koripallossa. Emme me niissä mitään ”onnenpekkoja” ole, vaikka hakkaamme rakkaat naapurimme – ja monet muutkin – mennen ja tullen. Susijengi ja lentismaajoukkue ovat osoittaneet pystyvänsä tekemään sen parhaansa erittäin jännittävissä tilanteissa. Ja tietysti myös Leijonat.

Se, miten nyt ilmaisemme itseämme urheilukielellä riippuukin lajin menestyshistoriasta, yksilön ja joukkueen omista kokemuksista ja niistä odotuksista, joita me seuraajat urheilijoille omilla toiveillamme luomme.

Urheilukieli – suomi –sanakirjassa käsitellään seuraavaksi ”Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” –vastaus, joka avartaa käsityksiämme urheilijoista ja heidän käyttämistään sanonnoista taas uudella tavalla.

Lähteitä:

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Tiihonen A. 2017. Tolkun analyysit Susijengin ja Lentisäijien EM-kisoista – mutta myös peliä kehittäviä vaihtoehtotulkintoja.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/09/12/tolkun-analyysit-susijengin-ja-lentisaijien-em-kisoista-mutta-myos-pelia-kehittavia-vaihtoehtotulkintoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.9. 2017.

 

Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille

Ärsyttääkö sinuakin se, että urheilijat vastaavat aina samalla – lattealla – tavalla urheilutoimittajien kysymyksiin, joissa he tiedustelevat ennen kisoja:”Mitkä ovat odotuksesi olympialaisista, kyseisestä kilpailusta tai ottelusta?” ja kilpailun/ottelun jälkeen:”Miltä nyt tuntuu?”

Koko koreografia on vaivaannuttava toistuessaan rituaalinomaisesti kisoista ja kisapäivästä toiseen. Miksi ihmeessä urheilutoimittajat toistavat kysymykset, joihin vain harva urheilija antaa piristävästi poikkeuksellisen vastauksen?

Moni meistä lieneekin valmis tuomitsemaan urheilutoimittajat mielikuvituksettomiksi sanojen käyttäjiksi tai jopa urheilijoiden kiusaajiksi. Urheilijatkin vaikuttavat vähän yksinkertaisilta sieluilta, jotka eivät juurikaan osaa analysoida kokemuksiaan ja tunteitaan tai eivät ainakaan tunnu löytävän oikeita sanoja tunteilleen.

Silti tämä rituaali tullaan näkemään kerta toisensa jälkeen sekä livenä että kirjoitettuna tekstinä tulevien Pyeongchangin talviolympialaistenkin aikana. Tälle täytyy olla jokin syy.

Ristiriita omien kokemusten ja yleisön odotusten kesken määrittää urheilijan kieltä ennen kisoja

Entä jos onkin niin, että on olemassa jokin urheilijoiden ja urheilutoimittajien oma kieli, jota kaikki urheilua seuraavat eivät ymmärrä?

Jotkut meistä nimittäin tuntuvat ymmärtävän tätä aika minimalistista ja tautologista kieltä toisia paremmin. Jos tällainen kieli on olemassa, niin eikö olisi reilua, että kaikki urheilun seuraajat saisivat itselleen tällaisen ”urheilukieli – suomi – sanakirjan tai selitysoppaan”?

Yritän tässä avata tämän urheilukielen kielioppia, jossa keskeisiä ovat urheilijan kokemukset ja toisaalta ne odotukset, joita hänen urheilusuorituksilleen eri puolilla rakennetaan.

Urheilu on elämänalue, jota määrittää keskeisesti tietty sattumanvaraisuus. Ilman kilpailun  ennakoimattomuutta kilpailulla ei olisi mieltä, emme voisi tehdä ennustuksia tuloksista, emme voisi niitä veikata ainakaan niin, että rahapeliyhtiöt voittaisivat, ja emme voisi fanittaa urheilijoita epärealistisesti ihmettä odottaen.

Urheilijat ja urheilutoimittajat tietävät tämän erittäin hyvin. Avataanpa tämän kielen saloja tunnetun esimerkin kautta.

”Mennään nauttimaan” on ymmärrettävä tapa selvitä ristiriitaisista paineista ennen kisoja

Nykyään urheilijat vastaavat erittäin usein ennen kisoja: ”Mennään nauttimaan”. Se on vähänkin vanhemmalle urheilun seuraajalle ja urheilijallekin aika uusi tapa ilmaista odotusta ja myös kokemusta, jota kilpailemisesta haetaan. Kun itse hiihdin kilpaa 1970-luvulla, niin en muista, että ”nautinto” olisi se, mitä silloin haettiin.

Nykyaikaamme voikin luonnehtia elämysyhteiskunnaksi. Mutta se ei tietysti selitä kokonaan tätä urheilukieltä ja sen kielioppia. Urheilijallahan on toki monta muutakin vaihtoehtoa valita oma tulkintansa menestysodotuksilleen. Miksi siis nautitaan, vaikka katsojan mielestä räkä poskella riuhtominen ei voi olla nautinto?

Nauttimista ja iloa ja  korostamalla vähennetään tietoisesti tai tiedostamattomasti – ehkä jopa valmentajien ja psykologien opastuksella – menestys- ja suorituspainetta, jonka tiedetään vaikuttavan moniin urheilijoihin negatiivisesti.

Myös seuraajat voivat samaistua elämyksellisyyteen helposti, sillä heillähän ei ole samanlaisia menestyspaineita kuin urheilijalla, valmentajalla tai koko olympiajoukkueella – katsoja haluaakin viihtyä eli nauttia. Ehkä on mukavampaa viihtyä, jos tietää, että urheilijakin nauttii. ”Nauttimisen” korostaminen on myös varsin positiivinen ja iloinen asia. Nykymaailmassa urheilun ja sen katsomisenkin pitää olla kivaa. Näin ainakin uskotaan.

Seuraavassa taulukossa on esitetty urheilijan kokemuskieliopin rakenne, mistä näkee miten ”Mennään nauttimaan” siinä käyttäytyy. Elämyksellisyyttä korostetaan ihan huippuunsa, kun samaan aikaan identiteettiin kohdistuvia paineita – olenko hyvä urheilija/kilpailija vai epäonnistuja – minimoidaan projisoimalla tällaiset omaan itseen kohdistuvat kokemukset vain ilon ja nautinnon kokemuksiksi.

Mitä odotat kisalta?
Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Mennään nauttimaan” 10 1 5 1 4,25

Joskushan on sitten kuultu kisan jälkeen sekin, miten urheilija oli vain nauttinut, vaikka suoritus ja sijoitus oli ollut sanalla sanoen surkea. Huono suorituskin muuttunee paremmaksi, jos urheilija on kuitenkin nauttinut eli on toteuttanut ”urheilun jälkimodernia ideaa”.

”Nauttimaan” passiivimuodossa vetää mukaan myös mahdolliset joukkuetoverit, ”tiimin” ja myös urheilun seuraajat, joille epäsuorasti sanotaan, että urheilijan nautinto on kuitenkin se urheilemisen päätavoite eikä esimerkiksi se odotusarvo, jonka seuraajat – Suomen kansa – urheilijalle asettavat.

Osallisuus ja yhteisöllisyys ei olekaan kaikkein keskeisintä tässä ilmaisussa, vaikka se nousee esille toisena tärkeänä kokemushorisonttina urheilusuoritukselle, jossa kuitenkin pyritään parhaaseen mahdolliseen tulokseenkin, vaikka se siis piilotetaan em. syistä taka-alalle.

Toimijuuskokemuksena nautinto ei myöskään nouse esille. Urheilijahan voisi keskittyä ”tekemisessään”, joka on selkeästi ”toimijuussanaluokkaan” kuuluva ilmaus, juuri tekemiseen, jolloin suoritus, vertailu ja kilpailu, jotka kuuluvat ”identiteettiluokkaan”, häipyisivät taka-alalle.

Nauttiminen on kuitenkin aika puhtaasti elämyskokemukseen suuntautuva ilmaus, vaikka sillä on tietty yhteisöllinenkin sivujuonne. Suorittaminen (identiteetti) ja tekeminen (toimijuus) unohdetaan tässä nauttimista korostavassa ilmaisussa oikeastaan kokonaan.

Kaikki urheilijat eivät kuitenkaan mene kisoihin vain nauttimaan, vaikka nykyään siltä saattaakin tuntua. ”Nauttiminen” tarkoittaa urheilijoille hiukan eri asioita kuin urheilun seuraajille, mutta ei mennä liian semanttisiin selityksiin tässä kohtaa, koska urheilijat myös tosi elämässä antavat erilaisia vastauksia tuohon asetettuun kysymykseen siitä, mitä urheilija kisoilta ja yksittäisiltä kilpailuilta odottaa.

Näin on siis selitetty urheilukielen ilmaus ”Mennään nauttimaan”.

Seuraavassa luvussa kerrotaan, mitä tarkoittaa, kun urheilija sanoo:”Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”…