Sosiologi olympialaisissa 3 – ikimuistoisen päivän mietteitä.

Helmikuun 19. päivä muistetaan suomalaisessa hiihtourheilussa toivottavasti yhtä pitkään kuin ne ikävät Lahden 2001 päivät. Harvoin on nähty niin onnellisia suomalaisurheilijoita kuin nähtiin tänään Sotshissa, kun Aikku Saarinen, Kepa ja Iivo Niskanen ja Musti Jauhojärvi riemuitsivat olympiamitaleistaan. Myös katsojalla oli riemun päivä.

Tein oikean valinnan, kun en lähtenyt Lapin aurinkoisille hangille hiihtämään, vaikka sekin on tänä vuonna ollut harvinaista herkkua. Kävin tosin aamulla pikku lenkillä ja illalla aion mennä vielä toiselle kierrokselle viilentämään kuumenneita tunteitani. Juuri nyt on menossa Suomi-Venäjä lätkämatsin kolmas erä tilanteessa 3-1.

Jännitys on noussut huippuunsa; välillä en ole muistanut hengittääkään. Olen soitellut ja viesteillyt perheen jäsenille eri suuntiin tilanteista pariviestissä ja matsissa. Yleisiin keskusteluihin en ole osallistunut. Kukkonen joutui juuri jäähylle aivan mitättömästä rikkeestä, jos se nyt edes rike olikaan. Huhhuh…

 

Mutta mitä sosiologi näki pariviestissä? Neljä kovakuntoista suomalaista. Kyllä, mutta myös neljä harvinaisen itseensä luottavaa urheilijaa. Aikusta huokui raju usko omiin kykyihin, Kerttu oli varovaisempi, mutta silti varmanoloinen. Iivosta suorastaan huokui itseluottamus eikä Samikaan vähätellyt joukkueen mahdollisuuksia. Vain mitalista taistellaan, ”se o viimene mahollisuus ny”, hän sanoi. Ja lähti keskittymään.

Mistä tuo itseluottamus sitten yhtäkkiä tuli? Kaikilla oli alla hyviä hiihtoja ja naisilla jo yksi olympiamitali taskussa. Miehet olivat Mustin ja Iivon hyvien hiihtojen ansiosta myös viestin perinteisen osuuden jälkeen johdossa. Kokemusta hyvistä suorituksista, onnistumisista ja menestyksestäkin oli takana. Ei tarvinnut pelätä totaalista epäonnistumista, vaikka tässä kisassa olisi tullutkin huono suoritus. On turvallista lähteä kisaan, kun se ei ratkaise kaikkea eli siinä kilpailussa ei ole koko minuus pelissä. 

Yksilötasolla kyseessä oli kaksi erittäin kokenutta ja kaksi melko vihreää urheilijaa. Jauhojärven menestyshistoria isoissa kisoissa on ollut kohtalaisen vaatimatonta, Saarisella on takanaan menestystä ja Niskasen sisarusten kokemuksia voi kuvailla kahdella sanalla: rohkaisevia esityksiä sekä nuorten että aikuisten kisoissa. Fiiliksiä eivät madaltaneet viime aikojen pienoiset epäonnistumiset, vaan omaan oletettuun tasoon nähden hyvät elleivät erinomaiset suoritukset.

Kyse oli siis erinomaisesta kombinaatiosta kokemusta ja vihreyttä, rohkaisevia suorituksia takana ja paljon janoa saavuttaa jotain suurta. Ja vähän pelkoa epäonnistumisesta. Miehillä ei ollut mitään hävittävää, naisillakaan ei kovin paljon. Tällaista tilannetta ei voi etukäteen kovin hyvin rakentaa, mutta nyt sellainen onneksemme rakentui. Kyse ei siis ole pelkästään hyvästä fyysisestä kunnosta, vaan siitä, että ratkaisevalla hetkellä urheilijat uskaltavat ylittää itsensä ja saavat voittajafiiliksen itselleen.

Pariviestistä vielä pari huomiota: Dario Cologna ei odotuksista huolimatta kyennyt repimään eroa omalla osuudellaan eikä Marit Björgen ratkaissut pariviestiä naisille, vaan hänen parinsa Östberg, joka ei odotuksista huolimatta päästänyt Aikkua peräänsä, vaan piti eron samana koko kolmannen osuuden ajan. Dario ei varmaankaan luottanut tarpeeksi pikkuveljeensä, jotta hän olisi uskaltanut ottaa riskin ja väsyttänyt itsensä totaalisesti mahdollisen mitalin takia. Edessähän oli vielä 50 km:n hiihto. Östberg taas luotti Björgeniin ja pisti kaiken peliin myös siksi, että se oli hänen ainut mahdollisuutensa mitaliin. Ja suomalaiset luottivat toisiinsa. Ja varmaan Petter Northugkin epäili parinsa jaksamista, joten ihan kaikkea hänkään ei ladulle antanut.

Colognalla, Northugilla ja Björgenillä on vielä mahdollisuus henkilökohtaisiin mitaleihin, jotka ovat esimerkiksi suomalaisille paljon kaukaisempia toiveita, vaikka nyt tulleen menestysboostin takia ehkä jopa mahdollisia muillekin kuin Aino-Kaisalle. Ajattelen tässä Niskasen sisaruksia, joita ei nyt tunnu mikään pysäyttävän.

Hyvä Erkka! Loistavaa. Suomen koko joukkueen yhteispeli näytti jälleen voimansa. Venäjän supertähdet eivät mahtaneet mitään Suomen kollektiiviselle pelille (sana on vähän rasittunut, mutta silti aika osuva). Tähän olemme jo tottuneet – Suomen Leijonia on vaikea voittaa. Siihen kykenee oikeastaan vain Ruotsi, joka useimmiten uskaltaa pelata samoin kuin Suomi. Sami Luimulan lisensiaattityön perusteellahan Suomi ja Ruotsi ovat joukkueita, joissa pelitapaan tai –taktiikkaan (termit ovat joustavia) on tehty vuosien varrella isojakin muutoksia, kun taas Kanada tai Venäjä eivät juurikaan muuta perinteistä tapaansa pelata.

Keskeistä suomalaisessa pelitavassa on, että koko joukkue sisäistää sen, miten esimerkiksi Venäjää vastaan pelataan ja toteuttaa sen vaikka vastustaja painostaisi kuinka ankarasti. Valmentajien ja muiden pelaajien on silloin luotettava toisiinsa, sen jokaiseen yksilöön. Joukkuehenki rakentuu juuri siitä, että koko joukkueeseen luotetaan – ja yhteispelillä pelit voitetaan ei tähtipelaajilla, kuten Erkka Westerlund useasti asian ilmaisi.

Don Tamin perusideologia ”kuumista pelaajista” asetettiin tässäkin pelissä taas häpeäpaaluun. Suomi on viime vuosina saavuttanut hyvät tuloksensa pelaamalla niin, että varsinaista ykkösviisikkoa ei olekaan, vaan kaikki kentälliset saavat lähes yhtä paljon peliaikaa ja ne myös ottavat vastuuta maalinteosta yhtä lailla. Toki pieniä eroja viisikkojen pelitavassa on, mutta esimerkiksi Suomen neloskentälle on ollut tyypillistä raju, taklaava karvauspeli, mikä ei ole tavallista neloskentälle. Nehän ovat yleensä vahvasti puolustavia kentällisiä. Vahva karvaus on tietysti sekä puolustus- että hyökkäystaktiikka. Näitähän ei oikeasti voikaan erottaa toisistaan.

Tärkeintä on yhteishenki ja luottamus koko joukkueen kesken. Hyvin tärkeää on myös se, että fyysinen rasitus jakautuu tasaisesti niin, etteivät tähdet väsy ja turhaudu. Näinhän venäläisille on käynyt jo monessa turnauksessa peräkkäin. Kuumat pelaajat ovat kypsyneet liikaa. Teemu Selänteen tai Mikael Granlundin hyvät pistesaaliit eivät siis selity siitä, että he saavat enemmän peliaikaa, vaan siitä, että he pysyvät terävinä koko pelin ajan. Heidän taitavuutensa tulee esiin paremmin kuin Ovetshkinin tai Malkinin, jotka ovat jatkuvasti jäällä ja taitotaso laskee väsymyksen myötä.

Tavallaan tässä on pientä selitystä myös Suomen muun olympiajoukkueen muutamille ”epäonnistumisille”. Kun Kaisa Mäkäräinen joutuu lähes yksin kantamaan vastuun koko ampumahiihtomaajoukkueen menestyksestä, täytyy sen olla henkisesti hyvin raskasta. Sama koskee Pekka Koskelaa nyt, kun Mika Poutalastakaan ei ollut etukäteenkään juuri mitään apua tiedossa. Mäkihypyssäkin menestyttiin silloin, kun potentiaalisia menestyjiä oli enemmän. Myös Norjan ja Ruotsin hiihtomenestystä voi katsoa näin päin: kun on useampia voittajakandidaatteja, niin yksi heistä voi onnistua. Se paraskin voi ottaa riskejä, kun tietää, että joku toinen kuitenkin pitää veneen pinnalla.

Tämä päivä pistää miettimään joukkueen, ryhmän tai yhteisön merkitystä yksilöille. Yksilölajeissakin on paljon hyötyä siitä, että on hyvä ryhmä tai joukkue. Väätäinen, Virén, Vasala, Vainio, Maaninka, Päivärinta…, Suomen keihäsmiehet eri vuosikymmenillä , hiihtäjät 1950- tai 1960-sekä 1990-luvuilla sekä naishiihtäjät 1970-1980- ja 2000-luvuilla olivat joukkueenakin vahvoja ja ovat muodostaneet tukiverkon, josta 1-2 aina onnistui. Kotikaupungissani Mikkelissä hiihtäjät perustivat 1970-luvun alussa ”tallin” (valmentaja Paavo Repo taisi olla sen taustalla), jossa isompi joukko harjoitteli usein keskenään. Menestystä tuli muutaman vuoden viipeellä: Mikkelin Hiihtäjät oli ensin junioreissa maan kärkeä ja 1970-luvun lopulta 1980-luvun lopulle maan johtava (viesti)hiihtoseura tähtinään Harri Kirvesniemi ja Veijo Hämäläinen.

Kun suomalaisten urheilumenestystä ja osin nuorten liikunnan harrastamistakin on lähinnä nuorisotutkijoiden taholta analysoitu, on tultu tulokseen, jonka mukaan urheilujärjestöjen johto ja valmennusjärjestelmät eivät tunnista sitä, minkälaisia nykynuoret ovat (Piispa & Huhta 2013: Epätavallisia elämänkulkuja. Huippu-urheilijat ja taiteilijat 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusseura 134.) Tähän on päädytty tutkimalla huippu-urheilijoiden elämänkulkuja ja –valintoja. Nuoret eivät ole samanlaisia kuin joskus ennen; nyt heillä on enemmän erilaisia kilpailevia vaihtoehtoja eikä yhteiskunta enää tarjoa tarpeeksi ”pakkoja” liikkumiseen, kun koulumatkoja ei hiihdetä ja harjoituksiinkin nuoret kuljetetaan autoilla.

Jälkimmäinen väite on tosi eikä sille urheilujärjestöissä ihmeitä voida tehdä ellei koko yhteiskuntaa muuteta liikuntaystävällisemmäksi. Lisäämällä vähemmän intensiivisiä, esimerkiksi pari kertaa viikossa tapahtuvaa, liikuntaa ja urheilua, lisätään vähemmän liikkuvien lasten ja nuorten liikuntaa, mutta sillä tuskin on kovin paljon merkitystä huippu-urheilumenestykseen. Näiden lasten ja nuorten hyvinvointiin kylläkin.  

Totta on sekin, että tarvitaan lisätietoa siitä, minkälaisia nuoret ovat. Sen sijaan rivien väleissä esitetty väite, että urheilun ”aikuiset” eli valmentajat, seuraihmiset ja vanhemmat, olisivat aivan pihalla nuorten elämästä ei pitäne kokonaan paikkaansa. Nuorisotutkijat ovat käyneet niin kouluissa kuin armeijassakin ihan henkilökohtaisesti ryynäämässä ja pulpetissa istumassa, joten he ovat pystyneet empiirisesti todentamaan, että opettajat, upseerit ja näiden takana olevat instituutiot ovat ainakin jonkin verran ”last season” (Hoikkala et al 2009. Tunnetut sotilaat. Nuorisotutkimusseura 94.). Tosin koulu- ja puolustuslaitos ovat tästä jonkin verran eri mieltä.

Väitteen tai oletuksen ongelmana käytännön kannalta on se, että tutkijoilla tuntuu olevan vahva oletus siitä, että urheilujärjestöissä eletään vielä 1970-lukua. Näin on pääteltävissä monesta seikasta, mutta selvimmin tämä näkyy Mikko Salasuon ja Tommi Hoikkalan tekstissä (Piispa & Huhta 2013), jossa viitataan provokatiivisesti Urho Kekkosen vuonna 1971 pitämään ns. sporttipuheeseen, jossa hän haukkui urheiluelämää siitä, ettei se huomioinut ympäröivää yhteiskuntaa juuri lainkaan. Argumentoinnissa mennään toki vieläkin kauemmas ja viitataan historiaan, jossa huippu-urheilulla oli puolustuksellisia ja voimakkaan nationalistisia merkityksiä. Yhteiskunta-analyysi toki palaa 2010-luvulle ja ennakoi jopa tulevaa, mutta urheilujärjestöjen tai urheiluvalmennuksen mahdollisesta muuttumisesta reilussa 40 vuodessa ei puhuta enää mitään. Lukijalle jää tosiaankin oletus, että mitään ei olekaan ”Urkin” ehkä vielä tervejärkisenä pitämän puheen ajankohdan jälkeen tapahtunutkaan.

Tämä on valitettavasti pahasti väärä tai vino tulkinta. Käytännön kehittämisen kannalta olisi ainakin nähtävä se, että eri lajeissa eletään tässä suhteessa eri tilanteissa. Joissakin lajeissa on varmaan vielä vanhakantaistakin toimintaa, mutta salibandy eroaa varmasti yleisurheilusta, painonnosto aerobicista, cheerleading jalkapallosta, maastohiihto lumilautailusta jne. Monet lajit ovat niin uusia, ettei niitä vielä 1970-luvulla tai edes 1900-luvulla ollut olemassakaan. Näiden lajien järjestöjohtajat, aktiivit ja valmentajat ovat ko. tutkijoitakin huomattavasti nuorempia.

Useissa muissakin lajeissa myös päävalmentajat ovat juuri uransa lopettaneita huippu-urheilijoita, kuten Mixu Paatelainen, Tuomas Sammelvuo, Kasperi Salo, Sari Multala jne. Tuskin Erkka Westerlundia tai Henrik Dettmanniakaan voi pitää kelkasta pudonneina tyyppeinä. Kaiken kaikkiaan joukkueurheilulajit ovat sitä paitsi menestyneet viime vuosina yläkanttiin ottaen huomioon harrastajamäärät, resurssoinnit ja sen valtavan kilpailun, mikä maailmalla näissä lajeissa on. On selvää, että harrastettujen lajien muuttuessa myös tulosten tekopaikat ja menestysvaatimukset muuttuvat. Tästä Mika Kojonkoskikin on olympialaisten jälkeen puhunut. Tarvittaisiinkin uutta arviointikriteeristöä siihen, mikä on nykypäivänä hyvää menestymistä kansainvälisessä urheilussa.  

Mutta kelle tutkijat siis puhuvat? Kestävyysjuoksuvalmentajille, painonnoston järjestöjohtajille vai kenelle? Haikailevatko tutkijat paluuta aikaan, jossa suomalaiset menestyivät niissä entisissä paraatilajeissaan eivätkä huomaa urheilukulttuurin muutosta, joka on siirtänyt painopisteen aivan eri lajeihin ja joissa menestystä ei mitata yksilölajien olympia- tai MM-mitaleilla, vaan tarpeeksi hyvillä sijoituksilla joukkuelajien EM-, MM-kisoissa ja olympialaisissa. Ainakin kannattajat ovat jo tämän huomanneet.

No, tutkijatkin käyttävät retoriikkaa yrittäessään vaikuttaa asioihin. Tarvittaisiin kuitenkin tarkempaa lajikohtaista analyysia ja tutkimusta, jotta sinänsä oikeasta tiedosta olisi hyötyä myös käytännössä. Jos käytännön ihmiset ja sydämellään työtä tekevät toimijat kokevat, että heitä pidetään tutkijoiden mielestä ”kelkasta pudonneina”, niin seurauksena voi olla ikäviä vastareaktioita, jotka eivät hyödytä ketään.

Ja vielä: maastohiihto tulee takaisin, ehkä myös mäkihyppy ja yhdistetty. Ehkä siellä perinteisesti perinteisimmilläkin alueilla on tehty jotain oikein. Kun on sukellettu syvälle, niin on löydetty jotain perustavanlaatuista? Selittäisivätkö ”uudet yhteisöllisemmät tuulet” myös hiihtäjien menestystä? Nehän on saatu vain ”joukkuelajeissa” eli viesteissä. ”Tämä on laumaeläinten laji”, sanoi Teemu Selännekin pronssimitalin jälkeen. Tätä mieltä nuorisotutkijatkin ovat, joten jos urheiluihmisetkin ovat tämän huomanneet, niin miksei tulevaisuuden urheilumenestys näyttäisi valoisammalta?   

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Olympiajoukkueen sosiologina 2 – miten selittää hyvä suoritus? http://www.miksiliikun.fi/blogit-2/ 24.2.2014.

Olympiajoukkueen sosiologina. http://www.miksiliikun.fi/blogit-2/  11.2.2014.

Eettisiä pohdintoja urheilusta. http://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. http://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. http://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  http://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. http://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  http://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  http://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.