Ensimmäiset jalkapallon kyberkisat – pilaako VAR futiksen?

Vanhoilliseksi ja tietysti myös korruptoituneeksi haukuttu kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on ottanut käyttöönsä videoavusteisen tuomaroinnin, jota lyhyesti VARksi kutsutaan. Jo tähän mennessä nähtyjen otteluiden perusteella tämä järjestelmä on muuttanut ainakin minun katsojakokemustani jalkapallosta tavalla, jossa on monia epämiellyttäviä piirteitä.

Myönnän, että näitä kokemuksia pitäisi olla enemmän ja niitä pitäisi kerätä ja analysoida systemaattisesti ennen lopullista tuomiota, mutta joskus on hyvä nostaa esiin intuitiivisiakin kokemuksia ja tunteita, jos ne pohjautuvat pitkään kokemukseen jostakin muusta eli ajasta ennen VARia, jonka vielä muistaa hyvin.

Useinhan käy niin, että kun ihminen ottaa käyttöönsä jonkun uuden teknologian, hän unohtaa nopeasti millaista oli, kun ei ollut tekstareita, sähköposteja, facebookia, pilvipalvelinta – you name it. VAR on tullut,

VARin kanssa joutuu elämään, näin itsekin uskon. Silti tämä vertailu entisen ”ei välttämättä niin hyvän ajan” ja tämän, ”josta emme vielä tiedä muuta kuin maistiaisia” kesken on tehtävä nyt – eikä 15. päivä. Muuten koko vertailu käy mahdottomaksi.

Kritiikkini, joka pyörii maan ja taivaan välillä, lisäksi esitän konkreettisia parannusehdotuksia jalkapallon sääntöihin, jotka myös kaipaavat päivitystä. Osin VARin vuoksi, osin siitä riippumatta.

Ensin pohdin tuomarin muuttumista kybertuomariksi ja sitä, miten se vaikuttaa koko jalkapallon eetokseen. Toisessa kappaleessa esitän muutoksia jalkapallon sääntöihin, jotta muutamat perusongelmat, joita VAR ei edes pysty ratkaisemaan, saataisiin poistettua peliä haittaamasta.

Kybertuomarit muuttavat jalkapallon eetosta

Urheilussa on usean vuosikymmenen ajan puhuttu kyberurheilijoista, joita on doupattu, leikelty ja ehkä heidän geenejään on myös pyritty manipuloimaankin ainakin perinteisin ”jalostusmenetelmin”. Toisen ja kolmannen polven kiekkoilijoita ja jalkapalloilijoitakin on runsaasti, vaikka laji onkin erittäin laajasti harrastettu.

Jalkapalloonkin teknologia on tullut vahvasti taktisen kehittymisen, apuvälineiden ja sovellusten kautta. Tilastoja käytetään, vaikka ehkä vielä kehittymättömästikin, kuten viime MM-kisojen aikaan osoitin (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/), pelin kehittämisessä.

Taktinen osaaminen onkin parantunut, mikä näkyy siinäkin, että jo MM-kisojen alkulohkoissa ennakkoon heikommat joukkueet ovat pärjänneet odotettua paremmin ainakin yksittäisissä otteluissa. Ja varsinkin siinä, että edellisissä kisoissa jalkapallon taktiikkaa todella paljon kehittänyt Saksa joutuikin nyt Meksikon loistavan taktiikan ja Etelä-Korean fiksun taktiikan suuruhriksi. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf)

Teknologia ei kuitenkaan ole tehnyt jalkapalloilijasta ”kyberihmistä”, jolla siis tarkoitettaisiin urheilijaa, joka suorituksen aikana vahvistaisi tai muuttaisi itseään teknologian luomien apuvälineiden avulla. Sen sijaan valmentajista on tullut jo jokin aika sitten kybervalmentajia, joilla on sekä valtaisa tekniikka- että ihmistiimi apunaan koko pelin ajan. Pelaajat ovat vielä yksin kentällä, vaikka toki erilaisia viestintäkeinoja varmasti käytetään – alkeellisimpana kentän laidalla riehuvat managerit.

Mutta uutta on nyt sitten siis se, että tuomari ja varsinkin päätuomari on lähes puhdasverinen ”kyberihminen” monine apulaisineen, joista uusimpana ”VAR-tiimi”. Analyysia muutoksen suunnasta täytyy lähteä kerimään siitä, minkälainen tuomarin tilanne ja asema oli silloin, kun hän oli tavallinen erehtyväinen ihminen rajallisine havainto- ja päätöksentekokykyineen. Silti hänellä oli ja hänelle annettiin ehdoton päätösvalta kentällä.

Väärin tuomittu tilanne johtui useimmiten huonosta havainnosta, mutta joskus myös väärästä tai ainakin epätasapuolisesta sääntötulkinnasta. Siihen nähden, miten paljon yksittäisiä tilanteita reilu 90 minuuttia peliä 22+ pelaajan voimin isolla kenttäalueella tuottaa, tuomarit onnistuivat ällistyttävän hyvin tehtävässään jopa satojen miljoonien silmäparien seuratessa esimerkiksi MM-kisoja.

Huonoine muistineni mieleeni ei ole aiemmista kisoista jäänyt mitään järisyttäviä ja ratkaisevia tuomarivirheitä. Ainut epäselvä tilanne palautuu Geoff Hurstin ylärimamaaliin ja vuodelle 1966, jota on kelattu esimerkkinä tilanteesta, jossa VARia olisi varmaan tarvittu. Toisaalta: olisiko menetetty yksi parhaimmista ja kestävimmistä tarinoista MM-kisojen historiassa?

Varmasti näitä virheitä on ollut muitakin ja maalikamerateknologia onkin mielestäni parannus aiempaan tilanteeseen. Se yksistään ei myöskään olisi muuttanut tuomaria kyberihmiseksi, mikä asema on jo näin kyberkisojen alkuvaiheessa tuottanut ikäviä ongelmia koko pelin luonteeseen ja tuomarin rooliinkin.

Moni – mm. Palloliiton erotuomaritoiminnan päällikkö Jouni Hyytiä – lienee huomannut, että torikokoukset ovat näissä MM-kisoissa jokaisessa otteluissa toistuvia tilanteita, joissa ”kybertuomari” joutuu mahdottomaan tilanteeseen. Kummankin joukkueen pelaajat – eivätkä ainoastaan kapteenit – valmentajat ja taustatiimit sekä tietysti muut tuomarit ja VAR-tiimi huutavat ja kertovat näkemyksiään tahdottomaksi ja neuvottomaksi muuttuvalle tuomarille, jonka on yritettävä näytellä auktoriteettia, jolla tilanne on muka hallussaan.

Hyytiäkin joutuu antamaan monen monta ohjetta tuomarille, joka joutuu VARin ansiosta todella vaikeisiin tilanteisiin, joita siis aiemmin oli yllättävän harvoin siihen nähden, miten ”huonoilla välineillä” erotuomari joutui aiemmin toimimaan.

Hyytiän ohje tuomareille onkin rajuhko hänen pohtiessaan tuomarien koetukselle joutunutta koskemattomuutta:”Täytyy olla niin sanotusti munaa tarvittaessa.” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018). Tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, vaikka ei puuttuisi Hyytiän seksistiseen kielenkäyttöönkään.

Eihän se mitenkään voi onnistua tuollaisessa uuden systeemin luomassa hullunmyllyssä, jonka legendaarinen suosikkituomarini Pierluigi Collina olisi kuitannut hyväntahtoisella, mutta jämäkällä paavinhymyllään ja mulkosilmiensä haukankatseellaan. Ja peli olisi jatkunut sopuisasti, koska kaikki muut olisivat tyytyneet tuomarin tekemään ratkaisuun oli se mikä tahansa. Valitusoikeutta ei ollut, mutta nyt on.

Silloinkin, kun osapuolet olivat eri mieltä tuomiosta – mitä siis tapahtuu erittäin usein eli melkein jokaisessa rikkomustilanteessa varsinkin rangaistusalueen sisällä – päätuomarin tuomioon tyydyttiin ja keskityttiin pelaamiseen. Nyt jalkapallossakin valinnanvapaus on niin tätä päivää, että jokainen stadionilla ja TV:n äärellä istuvakin kuvittelee olevansa tuomari ja osaavansa tulkita peliä yhtä hyvin tai paremminkin kuin pitkään koulutettu ja erittäin kokenut tuomari.

Onko tässä järkeä, kysyn minä ja vastaan omalta osaltani. VAR on tuonut minulle itselleni enimmäkseen raivostumisen tunteita, sillä yhtä fiksua ratkaisua kohden se tuo ainakin kymmenen ongelmallista ja usein aivan väärääkin ratkaisua. Sen lisäksi huomaan, että järjestelmän pelkkä läsnäolo generoi ajatuksen siitä, että jokainen tilanne pitäisi katsoa uudestaan hidastettuna. Raivostuttavaa kuningas- ja kuningatarpelin pilaamista!

Toki on ihmisiä, joille elämässä pilkun n….n on tärkeintä, mutta en halua, että koko peli muuttuu kiistelyksi siitä, miten yksittäiset tilanteet olisi pitänyt tuomita. Puheenaiheita ja mediaotsikoitahan näin saadaan, mutta metsä katoaa konkreettisesti puilta. Halutaanko tätä oikeasti?

Tunteenomaisesta ensireaktiostani siirryn vähän rationaalisempiin. (Olen usein kritisoinut ns. nopean ja intuitiivisen ajattelun ylivaltaa kulttuurissamme, mutta joskus on hyvä kuunnella omia ”sisäisiä” reaktioitaan, jotta tiedostaisi, onko kyse tärkeästä vai vähemmän tärkeästä asiasta. Huvittavaa tietysti, että tämä seikka ei varmaan kovin montaa muuta ihmistä ole saanutkaan ärtymään…). Asiaan ja vähän hitaamman ajattelun keinoin.

Jokainen pallopeli ja varsinkin jalkapallo perustuu luottamukseen siitä, että kaikki noudattavat sääntöjä tai ainakin pyrkivät niitä noudattamaan. Mikä tahansa ottelu joutuu kaaokseen, jos osa pelaajista tai vaikkapa toinen joukkue kokonaisuudessaan alkaa vaikkapa filmaamaan joka tilanteessa tai ottaa ”vähän väärin” tai tarpeettoman kovaa jokaisessa tilanteessa. Mikään tuomari tai VAR ei kykenisi silloin estämään pelin luisumista kaaokseen.

Näyttäisi näiden MM-kisoissa nähtyjen otteluiden perusteella siltä, että VAR edesauttaa kaaosten syntymistä. Osin kyse on siitä, että VARia ei osata vielä käyttää ja eri otteluissa tuomarit tulkitsevat VARia eri tavoin, mikä aiheuttaa oikeutettua tuohtumista. Intensiivisen pelin tuoksinassa vähintä olisi, että kaikki tietäisivät, miten uusia sääntöjä saa ja voi tulkita. Kyse on kuitenkin MM-kisoista. FIFAn tiedotus ei ole tavoittanut edes kaikkia osallisia, saati sohvapelaajia.

Nyt näyttääkin, että VAR-säännöt eivät ole kaikille selviä tai sitten hiukan epäselvää tilannetta ja auktoriteetin puutetta käytetään häikäilemättä hyväksi. Näin mekin teimme, kun oppikoulu muuttui peruskouluksi ja opettajat eivät oikein tienneet, kuka päätti siitä, mitä ja miten opetetaan. Pian se valta oli meillä 15-vuotiailla. Ei voi toivoa kuin sitä, että VAR osoittautuu alkuhankaluuksien jälkeen yhtä suureksi menestykseksi kuin peruskoulu.

Voi kuitenkin olla, ettei VARin käytön oppiminenkaan poista luottamus- ja auktoriteettiongelmaa, jonka se väistämättä synnyttää pelkällä olemassaolollaan. ”Munakaan” ei auta ”kanaa”, joka on VARin ansiosta tehty tyhmäksi. VARin kaltaisten sovellusten tulisi parantaa tuomariston ongelmia havainnoissa – maalit, paitsiot, katveessa tehdyt suuret rikkeet – mutta itse olisin varovainen käyttämään VARin kaltaista systeemiä tulkinnoissa, jotka ovat samojen havaintojenkin jälkeen ristiriitaisia. 33:n videokuvankin jälkeen samalla sohvalla istuu todennäköisesti aina kaksi tilanteen täysin eri tavoin tulkitsevaa ”asiantuntijaa”. Minä luottaisin edelleenkin siihen kentällä liikkuvaan tuomariin enkä päästäisi edes VAR-tiimiä tai sen johtajaa tekemään ehdotuksiaan ellei kenttätuomari pyydä apua, kun tajuaa, ettei ehkä ole voinut nähdä tilannetta kunnolla.

Vielä hankalampi asia VARin käytössä perustuu havaintopsykologiaan, jossa en ole asiantuntija, mutta jollaisten näkemys asiaan pitäisi ehdottomasti saada. Nythän on niin, että normaalinopeudella tilanteet näyttävät, mutta myös ovat erilaisia kuin hidastuksissa. Väitän, tai ainakin vahvasti oletan, että esimerkiksi jalkapallossa kahden tai useamman pelaajan ja pallon normaalit liikkeet ja liikeradat ovat lähempänä sitä, mitä silmällä voi nähdä normaalinopeudella kuin mitä kaikkea nähdään hidastetulla nopeudella.

Tämä tuntuu varmasti epäuskottavalta, sillä kyllähän hidastetusta kuvasta on totuttu näkemään ”totuus” vaikkapa siitä, kävikö pallo maalissa vai ei. Näin onkin, mutta kun on kyse kovaa vauhtia liikkuvista pelaajista, jotka väistämättä – sanan mukaisesti – koskettavat toisiaan hyvin usein pallontavoittelutilanteissa. Tällöin on enemmän kuin normaalia, että toisen pelaajan kosketus haittaa sitä toista pelaajaa. Jokainen ymmärtää, että esimerkiksi 100 metrin juoksussa toisen juoksijan kosketus häiritsee kohtuuttomasti, mutta jo 110 metrin aidoissa jonkinlainen kosketus on hyväksyttävää lajin luonteen vuoksi.

Koripallossa ei periaatteessa saisi edes koskettaa toista pelaajaa ainakaan heittotilanteessa, mutta usein näkee melkoista painia korin alla. Tuomarit tekevät tuomionsa sielläkin ilman hidastuskuvia, vaikka varmasti kiistanalaisia tilanteita syntyy joka pelissä tukuittain. Tuomarin tehtävänä onkin nähdä, miten mahdollinen kosketus vaikuttaa tilanteen lopputulokseen. Siinä hidastus ei auta, vaan saattaa kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, joka kaiken lisäksi saattaa näkyä vain kuvassa eikä edes rikottu pelaaja ole sitä noteerannut. Sekin vaikuttaa, onko rikkova pelaaja tehnyt rikkeen tarkoituksellisesti, mikä ei tietysti ole aina peruste vihellykselle. VAR kuitenkin kohdistaa katseen vain siihen mahdolliseen kosketukseen, mikä näkyy siinä, että rankkareita on tuomittu entistä enemmän. Vahingoistakin on toki rangaistava, jos niistä on selvää haittaa vastustajalle.

VARin ansiosta tai syystä rankkarialueen käsivirheet ovatkin tulleet kaikkein ongelmallisemmiksi, mitä ne olivat toki ennenkin. Myöhemmin esitän ratkaisuehdotuksen, mutta esimerkkinä hidastuskuvan luomasta ongelmasta ehkä tyypillisin liittyy juuri tahattomiin käsivirheisiin, joita ilman hidastuskuvaa tuomari ei lainkaan noteeraisi, koska ei ehkä edes nähnyt osumaa tai jos näkikin, niin tulkitsi sen peliä haittaamattomaksi virheeksi.

Tähän pelaajatkin olivat jo tottuneet, mutta VAR on tietenkin mahdollistanut protestoinnin varsinkin silloin, kun on tilaisuus saada ”ilmainen maali”.  Itse en muuten inhoa mitään enemmän kuin ”ilmaisia maaleja”, koska ne sotivat reilun pelin henkeä vastaan.

Hidastuskuvien suurempi ongelma liittyy kuitenkin siihen, että se tullee luomaan rankkarialueesta harrastajateatterin estradin. Rankkareiden määrän lisääntyminen VARin ansiostahan kielii tai oikeastaan antaa pelianalytiikkojen datan kautta faktan, jonka mukaan tulevaisuudessa kannattaa satsata rankkareiden hankkimiseen.

Jokainen vähänkin peliä ja teatteria ymmärtävä tajuaa, miten helppoa on juosta naapurin jalkaan, horjahtaa kohtuuttomasti puolustajan tönäisystä tai vain olla yrittämättä täysillä palloa ja pystyssä pysymistä. Aina voi toivoa, että oma esitys menee läpi VARin kriitikoiden seulasta. Ja jos se ei tästä kuvakulmasta (päätuomarin, johon aiemmin jouduttiin luottamaan), niin ehkä jostain 33 muusta kuvakulmasta se näyttääkin rankkarin arvoiselta. Ei muuta kuin kaatumaan ja urputtamaan.

Tämähän ei ole vitsi, sillä jo nyt on nähty useita tilanteita, joissa tuomari on joutunut pysäyttämään pelin tarkistaakseen VAR-tiimin näkemyksen tilanteista, joissa hän itse ei ole nähnyt mitään väärää. Otan esimerkiksi Ranskan (Griessmanin) ja Ruotsin (Claesson?) kaatumiset, joista minun mielestäni kummatkaan eivät olleet rankkarin arvoisia tilanteita ja tuomaritkin olivat samaa mieltä ennen hidastuskuvia.

Hidastuksessa nähtiinkin sitten jotain enemmän kuin mitä ”oikeasti” tapahtui. Muistaakseni Griessman ei itsekään vaatinut tilanteesta rankkaria, mutta ruotsalaiset olivat jo oppineen käyttämään hyväkseen VARia ja osasivat rankkaria vaatia. Myöhemmin esitän muutosta koko rankkarisääntöön, mutta ruotsalaisten rankkari oli vielä epäselvempi ja ilman hidastusta aika harva naapurimaan ulkopuolella olisi viheltänyt siitä rankkaria. Ja näitä tilanteita on nyt jo useita.

Minun mielestäni normaalinopeudella tuomitut tilanteet olisivat näyttäneet siis oikeammin tilanteen kokonaisuuden, jossa pieni hipaisu jalkaan ei näytellyt ratkaisevaa osaa. VARin ansiosta tullemmekin näkemään ”hipaustuomioita”, joita ei ennen hyväksytty edes pohjalaisessa puukkohipassa!

Korostan, että itse olen saanut kokemukseni hyökkääjänä tai hyökkäävänä keskikenttäpelaajana ja silti en pidä siitä, että rankkareita vihelletään liian heppoisin perustein. Toki omat kokemukseni ovat 1970- ja 1980-luvuilta ja ikämiespeleistä kuluvalta vuosikymmeneltä. Pienenä ja suhteellisen vikkelänä pelaajana sainkin tottua siihen, ettei ”pieniä obduktiovirheitä vihelletä”. Hyvää tietysti on, että hyökkääjiä suojellaan enemmän, mutta siis tästäkin huolimatta vastustan ”rankkarirumbaa”, joka tästä uudistuksesta saattaa olla seurauksena.

Minusta pelitilannemaalit ovat niitä, joiden pitäisi ratkaista joukkueiden paremmuus kaikissa pallopeleissä. Siksi en pidä koripallon säännöistäkään, jotka tekevät pelien loppuminuuteista taktisten virheiden ja vapaaheittojen sekoittamaa ja epäoikeudenmukaisuuden mahdollistavaa teatteria – teatterin ikävässä merkityksessä siis. Pelillisesti paremman joukkueen tulisi voittaa, ei paremmin tai fiksummin virheitä –  kikkailun sallivia sääntöjä – käyttävän joukkueen.

FIFAa on syytetty aiheestakin epädemokraattiseksi organisaatioksi. VAR on nyt tehnyt tuomareista kyberhenkilöitä tai nukkehallitsijoita, joita muuten ohjaillaan Moskovasta. Minulle ei nimittäin ole selvinnyt sekään, kuka lopulta kantaa vastuun tuomioista tilanteessa, jossa VAR-tiimi kehottaa katsomaan videoita, vaikka päätuomari, tai kentällä olevat muut tuomarit, ei itse ole nähnyt sitä tarpeelliseksi.  Äänestääkö VAR-tiimi vai onko siellä nimeämätön ukkoylijumala, jonka ehdotus kentällä olevalle päätuomarille lienee sitä gangsteripiireistä tunnettua muotoa: ”Minulla on ehdotus, jota kannattanee noudattaa…”

Rankkarien määrä lisääntynee vääjäämättä, sillä vaikka päätuomari avustajineen ei näkisi aiheelliseksi viheltää rankkaria, niin VAR-tiimin ehdotus tilanteen uudelleen katsomiseen johtaa todennäköisesti ”munaa omaavienkin” tuomarien tapauksessa melkein aina rankkarin viheltämiseen. Lähtökohtaisestihan on jo niin, että viheltämättä jättäminen on suuren yleisönkin mielestä suurempi rikos kuin liian herkät vihellykset. Väärän rankkarivihellyksen tehnyt tuomarihan voi toivoa, ettei laukoja onnistu ja hän voi aina korjata ”virheensä” viheltämällä vastustajalle myös liian herkästi rankkarin.

Tätäkään ei ole taidettu tutkia, mutta maallikkotuntumalla näyttäisi siltä, että pelaajan epäonnistuvatkin epäoikeudenmukaisissa rankkareissa useammin kuin oikein tuomituissa ja melkein uskaltaisin väittää, että epäselvän pilkun jälkeen on aika todennäköistä, että toinenkin joukkue sellaisen saa. Jos taas tuomari jättää viheltämättä rankkarin epäselvässä tilanteessa, sitä virhettä ei saa millään pyyhittyä pois. No ehkä jättämällä viheltämättä vastustajan rankkarin samankaltaisessa tilanteessa, joka tosin saattaa sitten ollakin kaikkien muiden mielestä ”selvä pilkku”.

Ihminen vajavaisine aisteineen on joutunut antamaan periksi taas kerran teknologialle. Tulevaisuudessa VAR tai oikeammin silloin VR (video referee) tehnee kerätyn datan avulla päätöksetkin eri tilanteista algoritmiensa avulla. Nyt tuota algoritmia näyttelee VAR-tiimi, joka tuskin käsittelee dataa yhtä tehokkaasti kuin supertietokoneet.

Jos luotamme siihen, että kvantifioitu ja systemaattisesti kerätty data sadoista tuhansista samankaltaisista tapauksista kertoo tulevaisuudessa totuuden paremmin kuin kentällä inhimillisten aistien ja tuntemusten varassa toimiva, kokenut ja kouluttautunut ihmistuomari, niin olkoon sitten niin. Näinhän toimivat pörssimeklaritkin, joiden algoritmit ovat jo horjuttaneet todistetusti koko maailman taloutta. Jos siis kestämme talouden romahdukset, niin kestämme kai jalkapallonkin romahduksen. Itse epäilen tuota kyllä.

Nyt meillä ei vielä ole kuin VAR1.0, joka näyttää jotain sellaista, mitä ei ole ennen nähty eikä tulkittu ja tuomittu. Ennakkotapauksia ei juurikaan ole, joten nämä Venäjän kisat saattavat jäädä historiaan ennemminkin VARin kuin Putinin kisoina. Jotain hyvää siis näen VARissakin.

Tunteeni VARia kohtaan voi tulkita konservatiivisiksi ja menneisyyttä ihannoiviksi. Näin varmaan onkin, sillä puolustan inhimillisiä aisteja ja tuomarin auktoriteettia, joka perustuu koko peliyhteisön keskinäiseen luottamukseen ja vuorovaikutukseen reilun pelin synnyttämisessä ja ”pelin hengen” tunnistamisessa. Kun tuomarin rooli on epäselvä, niin valtaa pyrkivät kaikki osalliset kahmimaan itselleen. Se ei ole hyväksi pelille.

Inhimillisyyttä korostan siitäkin syystä, että jalkapallo on kuitenkin leikkiä, jossa inhimilliset erehdykset ovat sallittuja niin pelaajille kuin tuomareillekin. Ilman epäonnistumisia jalkapallo, ja elämä, olisi tylsää ja merkityksetöntä. Nyt tuomarista yritetään tehdä erehtymätön yli-ihminen kyberominaisuuksineen VARin ansiosta. Se ei tunnu oikeudenmukaiselta eikä demokraattiselta, vaikka niitä tässä uudistuksessa haetaan.

Jos tuomari saa korjata kentällä tekemänsä virheet, mikseivät myös pelaajat? Mieleen tulee heti yksi sääntörikkomus, jonka VAR voisi helpostikin korjata pelaajan eduksi hänen vedettyään rankkarin maalivahdin ulottuville tai ohi maalin. Maalivahdithan liikkuvat melkein aina liian aikaisin, mutta tuomarit antavat tämän havaintovirheen mennä läpi sormiensa usein myös silloin, kun maalivahti torjuu laukauksen. En muista nähneeni rankkarin uusintaa maalivahdin liikuttua liian aikaisin, jos pelaaja laukaisee pallon ohi maalin, vaikka se sääntöjenvastainen liike on saattanut suuresti vaikuttaakin ohipotkuun. Itse asiassa maalivahti kai voisi vaatia uutta laukausta, jos hän on liikkunut liian aikaisin ja pallo menee maaliin. Sääntöähän oli rikottu, mikä sääntöniilojen mielestä oikeuttaisi uusimisen.

Lyhyt yhteenveto filosofisiinkin syvyyksiin tai korkeuksiin ulottuvasta aiheesta: VARin vaikutukset jalkapallopeliin tulee MM-kisojen jälkeen syvällisesti analysoida. Tässä vaiheessa antaisin VARille tehtäväksi tarkistaa vain ne tilanteet, joissa kenttätuomaristo omasta päätöksestään kokee tarvitsevansa apua epävarmojen havaintojensa tarkistamiseksi. Tulkinnan pitäisi aina olla yksiselitteisesti päätuomarin vastuulla.

Videotarkistusten lisäksi tarvitaan sääntötarkistuksia

Näissä MM-kisoissa on otettu historiallinen askel konservatiivisessa jalkapallon sääntömaailmassa. Video assistant referee (VAR) on neljän erotuomarin videotiimi, joka tarkistaa 33 kameran avulla maalit ja maalin johtaneet tilanteet, rangaistuspotkut, suorat punaiset kortit ja pelaajien tunnistuksen. Nyt on jo nähty, että VAR on vaikuttanut ainakin niin, että rankkareita on annettu enemmän kuin aiemmissa kisoissa.

Mitä VAR:sta, mutta laajemmin jalkapallon sääntömuutoksista pitäisi ajatella ja onko VAR:n lisäksi muita keinoja parantaa kuningaspelin sääntöjä?

VAR:sta ensivaikutelmani on ristiriitainen. Hyväksyn täysin maalien tarkistamisen, mutta muiden rikkeiden osalta olen skeptisempi. Jälkipelin kitkemiseen videoita toki voi käyttää huoletta vaikka niin, että rangaistukset annetaan pelin jälkeen. Sekin on ok. Ne ovat tärkeitä asioita ja ne voi videolta aika luotettavasti tarkistaa.

Mutta sitten tullaan ongelmalliseen kohtaan, joka ei rajoitu toki videotarkistuksiin, vaan osin koko pelin ymmärtämiseen. Jokaisella ottelulla on oma ”henkensä”, jota on vaikea tai mahdoton tulkita TV-kameran takaa. Tämä ”henki” tarkoittaa sitä, että joskus pelataan kovempaa ja joskus pelataan varovaisemmin.

Tämä tarkoittaa sitä, että intensiivisessä taistelupelissä otetaan kovempaa, mutta – mikä tärkeämpää – kestetään myös enemmän. Toisin sanoen silloin ei ”näytellä” eikä ”itketä” kaikesta mahdollisesta. Jokainen tietää, että mikä tahansa ottelu saattaa lähteä pelaajien ja tuomarin lapasesta, minkä jälkeen mitkään rangaistukset tai jälkikäteistarkistukset eivät auta asiaa. Pikemminkin saattaa käydä VARin ansiosta niin, että jostakin mitättömästä rikkeestä annetaankin rankkari ja ehkä päälle vielä punainen kortti, jolloin se yhteinen ”henki” menetetään.

Vielä tällaista ei ole nähty ja toivotaan, ettei nähdäkään. Asia on tietysti otettu huomioonkin siten, etteivät pelaajat ja valmentajat saa vaatia VARin käyttämistä. Jos kuitenkin käy niin, että VARin tuomioissa näkyy ristiriitaisuuksia, niin asiaan pitäisi heti puuttua. Ja kisat tarjoavatkin hyvän esimerkin kahdesta käsivirheestä, joista toisesta tuomittiin rankkari, toisesta ei. Itse en olisi tuominnut kummastakaan rankkaria, mutta jos olisin, niin juuri päinvastoin kuin otteluiden tuomarit tekivät.

Koska en halua vain maalata pirua seinälle ilman ratkaisuehdotuksia, niin tässä muutama idea. Rangaistuspotkuhan on jalkapallossa ulosajon lisäksi eniten peliin vaikuttava yksittäinen seikka. Ne ratkaisevat ottelun lopputuloksia ja ne myös ”pilaavat” hyviä otteluita, koska rankkari ja ulosajokin saattaa kohdata joukkuetta täysin pelin hengen vastaisesti.

Pelaajat ymmärtävät hyvin, että rankkari pitäisi antaa vain hyvän tai erinomaisen maalintekotilanteen sääntöjenvastaisesta estämisestä. Jalkapallon sääntöjen tekijätkin todennäköisesti allekirjoittavat sen, että tämä olisi se päätavoite rangaistuspotkun tai –heiton antamisessa. Koripallohan on hyvä esimerkki; siellä ei ole väliä, mistä heitto lähtee, jos se vain on riittävän hyvä korintekoyritys. Näin voisi VARin ansiosta olla jalkapallossakin asian laita.

Ärsyttävintähän on, että joukkue saa rankkarin, kun pelaaja on menossa maalista poispäin tai on menettämässä otteen pallosta ja kaatuu sitten puolustajan jalkaan. Tai pallo osuu puolustajan käteen, kun pallo on menossa ohi maalin. Ja vielä ikävämpää tietysti on, kun pelaaja kaadetaan juuri ennen rankkarirajaa erittäin hyvässä laukaisupaikassa tai ennen läpiajopaikkaa. Jälkimmäisestä tosin saa vaparin hyvästä paikasta, joten epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu se, että joukkue saa rankkarin liian helposti tai jopa väärin perustein.

Nythän on jo käynyt muutaman kerran niin, että VARin ansiosta on annettu rankkari, jota edes ko. pelaajat eivät kovin innokkaasti vaatineet. Itse en ehkä olisi antanut Ruotsille tai Ranskalle rankkareita videotarkistuksen jälkeenkään. Yksi syy on se, että jatkossa taitavat hyökkääjät kyllä oppivat löytämään puolustajan jalan menetettyään otteen palloon. Nykyäänkin näitä taitureita näkee, mutta saattaa olla, että VAR näin tulkittuna tulee heidän puolelleen. Se ei ole hyvä asia.

Hyvä asia ei ole sekään, että tuomarin auktoriteetti saattaa yleisesti ottaenkin murentua. Jos pelaajat oppivat jatkuvasti valittamaan tuomioista, niin pelin henki kärsii. Kysehän on, kuten sanoin, aina yhteisestä sopimuksesta, jota tuomarikin noudattaa eikä suinkaan määritä. Ottelun merkitys, joukkueiden aiemmat kohtaamiset, pelin alkuminuuttien tilanteet luovat pohjaa sille, millä intensiteetillä peliä pelataan ja mikä koetaan oikeudenmukaiseksi.

Oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus ovatkin ne keskeiset tekijät, jotka pitävät otteluita kasassa ja luovat mahdollisuuden korkeatasoisille peleille. Yksittäinen poikkeama linjasta – vaikkakin videolta nähtynä ehkä sääntöjen mukainen – saattaa vaikuttaa negatiivisesti pelin henkeen.

Filosofisesti ehkä tullaankin syvälliseen kysymykseen: kumpi on tärkeämpää pelin lopputulos vai pelin henki? Myönnän, että VAR on luotu sitä varten, että kummatkin toteutuisivat eli oikeudenmukaistahan on tietysti se, että aito rike tuomitaan. Oma pelkoni lähtikin siitä oletuksesta, että näin ei välttämättä käy, koska säännöt ovat tältä osin liian epämääräisiä.

Otetaan toinen ongelmallinen sääntökohta eli pelaajien repiminen tai jopa painiminen kulma- ja vapaapotkujen yhteydessä maalin lähellä. Nämä ovat tuomareille ja VARillekin vaikeita tilanteita. Joskus tuomitaan rankkari, annetaan keltainen tai jopa punainen kortti tilanteesta, josta joskus ei tuomita mitään rangaistusta. Voi tietysti sanoa, että näissä se mainitsemani ”pelin henki” ratkaisee. Joskus näin onkin, mutta aivan liian usein tilanteet ovat sietämättömiä oikeudenmukaisuuden ja pelin hengenkin näkökulmasta.

Onko näille esittelemilleni sääntöongelmille olemassa hyviä ratkaisuja VARin avulla tai ilman sitä? Uskallan väittää, että on. Paidasta repimiseen ehdotan yksinkertaista keinoa: annetaan repijälle varoitus, vaikka siitä ei annettaisikaan rankkaria tai vaparia. Varoituksen voi antaa tilanteen jälkeen aivan samoin kuin varoituksen suunsoitosta tai epäurheilijamaisesta pelistä – sitähän se onkin. Maalinestävästä repimisestä edelleenkin siis rankkari ja varoitus. Jatkuva repiminen kyllä loppuu aika pian, kun ulosajo uhkaa repijää.

Toinen sääntömuutokseni on radikaalimpi: 16-raja tulee poistaa ja sen tilalle tulee pienempi alue – vaikkapa 11 metrin alue, jonka sisällä maalivahti saa pelata palloa käsin. Rangaistuspotku voidaan kuitenkin tuomita aina, kun estetään väärin ottein todennäköisen maalin synty riippumatta siitä, missä rike tapahtuu.

Jälkimmäiseen siirtyminen lienee helpompaa – annetaanhan nykyäänkin punainen kortti, jos alimpana pelaajana kaataa läpiajoon pääsevän pelaajan. Oletan, että meillä kaikilla on aika melko samanlainen käsitys siitä, mikä on hyvä tai erinomainen maalintekotilanne. Rangaistusalueen rajan siirtämisen idea syntyi siitä, että meitä ohjaisi jatkossakin varmasti muistot siitä, miten ennen tällä rajalla säännöt muuttuivat. Ne voivat olla niin syvällä pelaajienkin ruumiin muistissa ja koko futiskansan DNA:ssa, että muutosta olisi vaikea toteuttaa vanhoilla rajoilla.

Tätä muutosta puoltaa myös se, että maalivahtien käsin pelaamista on jo pyritty vähentämään sääntömuutoksin ja nyt sitä linjaa systemaattisesti edistettäisiin. Miksi maalivahdin tulisi saada pelata käsin ”älyttömän kaukana” maalista? Toisaalta päästäisiin eroon yhdestä turhasta viivasta eli maalivahdin alueesta, jolla ei ole muuta merkitystä kuin maalipotkun antamisen rajaaminen. Pelin avaamisessa sääntö olisi sama kuin vapareissakin vastustajan läheisyyden suhteen ja mihin on tarvittu sääntöä, jonka mukaan pallon on mentävä 16 rajan yli ennen kuin sitä voi pelata?

”11-metrinen” neliö siis myös nopeuttaisi peliä, kun ”vatvominen” maalipotkuissa loppuisi. Maalivahti voisi pistää pallon maahan ja antaa sen nopeasti lähimmälle pelaajalle tai avaisi pitkällä. Ehkä se samalla helpottaisi hyökkääjienkin peliä, kun ”karvaamisen” tai paineistamisen voisi ulottaa lähemmäs vastustajan maalia.

En myöskään antaisi kahta suurta rangaistusta yhdestä virheestä eli rankkarin voisi tuomita yksistään tai varoituksen kanssa. Punainen kortti tulisi säästää tilanteisiin, joissa esiintyy erityistä väkivaltaa, tahallista toisen vahingoittamista tai epäurheilijamaisuutta.

Kun muutoksesta näyttäisi olevan vain hyötyjä, niin näitä esittämiäni parannuksia sietäisi ainakin kokeilla. Suomi voisi olla etujoukoissa ottamalla uudistukset käyttöön aladivareissa, junioriturnauksissa tai Suomen cupin alkukierroksilla…

Lähteitä:

Tuomarien koskemattomuus koetuksella MM-kisoissa – näin asiantuntija hoitaisi uhkaavat tilanteet:”Täytyy olla munaa” (Ilta=Sanomat, 28.6.2018)

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen  A. 2018. I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018 (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/26/i-got-it-all-wrong-lukaku-obama-ja-vantaalainen-tyoton-juhannuksena-2018/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.6.2018.

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

 

I got it all wrong – Lukaku, Obama ja vantaalainen työtön juhannuksena 2018

Se oli 25. kesäkuuta 2018, Venäjällä pidettyjen jalkapallon MM-kisojen aikaan, kun lopultakin tajusin tai hyväksyin, että olin ollut koko ajan väärässä.

Yhdysvaltain edellinen presidentti, ensimmäinen tumma sellainen, ymmärsi asian paljon nopeammin eli heti nykyisen presidentin Donald Trumpin tultua valituksi hänen seuraajakseen.

Obamahan tajusi ehkä omiin kokemuksiinsakin nojaten, etteivät liberaalit valtaapitävät demokraattisina itseään pitävät amerikkalaiset voineet ymmärtää ”amerikan persujen” katkeruutta menestyviä veljiään ja siskojaan kohtaan, joiden kanssa he sukupolvi tai kaksi aiemmin olivat jakaneet saman ”jokainen on oman onnensa seppä” tai ”Amerikka on mahdollisuuksien maa” lupaukset.

Sosiaalisen pääoman huippututkija Robert Putnam kävi kertomassa tuon eriytymis- ja syrjäytymistarinan meille suomalaisillekin hyvin henkilökohtaisen kokemuksen kautta (ks. alla). Kun uskoo ”lupaukseen” oli se sitten ”koulutus- tai eläkelupaus” niin kuin meillä Suomessa ja tulee pettymään, niin jälki voi olla ikävää.

Syyllinenhän ei ole pakolainen, musta, meksikolainen, siirtolainen tai työnvieroksuja, vaan se vertainen veli tai sisko, naapuri tai luokkatoveri, jonka kanssa on jakanut lupaukset ja toiveet, on tehnyt kaikki niin kuin pitääkin – ja tulee petetyksi, epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Näin kävi Putnamin hyvälle ystävälle ja hänen jälkeläisilleen Amerikoissa.

Tai ehkä syyllinen ei löydy tuosta facebookissa menestyksistään kertovasta luokkakaveristakaan, vaan siitä asenteesta, joka minulla yhtenä noista ihmisistä on (ollut). Luettuani Hesarista Anna-Stiina Nykäsen artikkelin katkeroituneesta ystävästäni Kylmälän Jounista, joka oli jäänyt muutama vuosi sitten työttömäksi, sain alleviivatun todistuksen siitä, mitä olin uumoillutkin.

Katkeroituminen on pahinta, mitä sinulle voi tapahtua. ”Se vie kalat katiskastakin”, sanoisi isäni. Se vie ystävät ja läheisetkin. Ja – mikä ikävintä – katkeroituneen ihmisen arvostelukykyyn ei luoteta, vaikka juuri hän tuntee todellisuuden oikean luonteen.

Menestys ei perustu taitoon, kykyyn tai ahkeruuteen – Kylmälän Jounin lisensiaattityökin on monen mielestä yksi parhaista koskaan tehdyistä – vaan lojaalisuuteen. Siihen, että organisaatioissa uskotaan yhteiseen mielikuvaan todellisuudesta ja oman organisaation tehtävästä tässä todella epämääräisessäkin historiallisessa tilanteessamme.

Mutta palataan pikkuruisen mökkimme hulppealle terassille, jonka vaimoni on koristellut kukin, jotka hän on siemenestä asti itse kasvattanut ja jotka kuljetimme Vantaalta autossamme melkein 700 kilometrin matkan tänne Perämeren rannoille.

Istun lempeässä varjossa seuraten samalla rotukissamme ”aamuvilliä” eli liikuntatuokiota, jonka aikana hän yrittää pyydystää tänäkin vuonna vähäiseksi osoittautuneita pohjoisen hyttysiä. Kohta hän väsähtää ja nukkuu kuin koala, mutta nyt on vielä vireyttä nuuhkia ja tutustua kesäkodin pihaan.

Join kahvit ja lukaisin Hesarin sekä viime aikoina harvemmin seuraamani facebook-seinän. Hesarista bongasin 55-vuotiaan vantaalaisen korkeasti koulutetun ja hyväpalkkaisessa työssä olleen henkilön (oletin mieheksi) lyhyen kirjoituksen aktiivimallin tuottamasta nöyryytyksestä, kun ei kuitenkaan saa edes ratikkakuskin hommaa, vaikka kuinka lähettäisi työhakemuksia.

Tätä ei tosiaan 60-vuotias Juhana Vartiainenkaan ehkä ymmärrä, ettei hänen itsensäkään olisi helppo löytää töitä, jos hän jäisi työttömäksi. Jotenkin tuntuukin, että aktiivimalli ampuu itseään jalkaan vaatiessaan ketään hyödyttämätöntä aktiivisuutta. Jos erittäin hyvin koulutettu, kokenut ja työhalukas 55-vuotias ei saa mitään työtä pääkaupunkiseudulta, niin aika tyhmää on pakottaa hänet tekemään turhia työhakemuksia. Luulisin, että tuollaisesta ”resurssista” olisi yhteiskunnalle hyötyä jollakin muulla tavalla ja niin, että siitä voisi vähän maksaakin.

Joku voisi ainakin tutkia, miten paljon ko. tapauksessa työttömyyteen vaikuttaa se, että työmarkkinoilla koulutetut, kokeneet ja iäkkäät henkilöt on hinnoiteltu ulos. Voisikohan ay-liike ajatella omaa edunvalvontaansa tästä näkökulmasta – epäilenpä.

Hesarissa kiinnosti myös toinen juttu, jossa kerrottiin Aki Riihilahden kaverista, jonka ajatuksia laatumediasta Hesari tietysti mielellään siteerasi. Periaatteessa olin tämän sivistyneen aussin kanssa samaa mieltä kaikesta.

Käytännössä asia ei kuitenkaan mene, kuten Hesarit ja ”timesit” toivovat, sillä nykymaailmassa iso, perinteinen ja laadukas organisaatiokaan ei omista totuutta tai perustellun tiedon monopolia. Ihmiset tekevät tutkimukset, ihmiset tekevät journalistiset artikkelit – eivät Hesari tai Oxfordin yliopisto tai Googlen algoritmit.

Kannatan varsin lämpimästi sitä, että (laatu)mediat laittavat tuotteilleen oikean hinnan ja hillitsevät niiden jakoa vaikkapa facebookissa, koska sehän syö itsenäisten ja pienten toimijoiden ja asiantuntijoiden leipää. Sama muuten koskee yliopistojakin, joiden tulisi hinnoitella tuotteensa oikein eli tuotantokustannusten mukaisesti.

Itse asiassa aidossa markkinatilanteessa esimerkiksi asiantuntijoiden tuottama lisäarvo voitaisiin tai pitäisi mitata ainakin osin ”kirotun google-näkyvyyden” tai ainakin julkisten esitysten määrän ja laadun perusteella eikä vanhanaikaisesti niin, että perinteisessä organisaatiossa työtä tekevien työ on todella arvokasta ja ulkopuolella olevien täysin arvotonta.

Tämänhän ovat huomanneet muutkin kuin Kylmälän Jouni joutuessaan työttömiksi yliopistoista tai mediataloista. Nokialta irtisanotuille asiantuntijoille kehitettiin monenlaisia tukisysteemejä, mutta monille muille asiantuntijaryhmille näitä ei ole nähty tarpeellisiksi, vaikka insinöörit varmaan osaisivat ajaa ratikkaakin paremmin kuin humanistit.

Huomaan, että en oikein jaksa pysyä täällä terassilla, johon nyt alkaa taas paistaa aurinkokin puiden takaa haitaten kovasti näkyvyyttä tietokoneen näytöllä. Arvailuksi melkein menee. Onneksi osaan kirjoittaa lähes sokeasti kymmenellä sormella. Aika nopeastikin.

Lukaisin siis nopeasti myös fb-seinäni. Opiskelutoverini Pasasen Tiinan (erinomainen jalkapalloilija muuten) postaus Romelu Lukakusta sai minut klikkaamaan sisään hänen koskettavaan tarinaansa. Romelun siis – Tiinankin tarina tosin olisi varmaan koskettava joutuihan hän pelaamaan futista aikakaudella, jolloin naisjalkapalloa ei arvostettu juuri lainkaan. Tiinankin tarina voisi olla opettavainen tämän päivän ”helmareille” ja sinne pyrkiville.

Lukakun koskettavaa tarinaa lukiessani, huomaan vertaavani omaa 1960-luvun lapsuuttani hänen 1990-luvun lapsuuteen. Mikkeli – Anderlecht all night long. Mistähän tuokin tuli?

No siis, asiaan eli siihen, että kurjuus on suhteellista ja absoluuttista – kummatkin meistä kärsivät juoksevan veden puutteesta, ajoittaisesta köyhyydestä, (iso)vanhempien kärsimyksistä ja irrallisuuden tunteista. Minullakaan ei ollut varaa kunnon nappiksiin tai nahkapalloon eikä minulla ollut pelikavereitakaan enkä voinut kuin haaveilla, että pääsisin kaupunkiin joukkueeseen pelaamaan sieltä pieneltä maaseutukylältä. Vasta 14-vuotiaana pelasin ensimmäisen kauden oikeassa juniorijoukkueessa.

No, ei minusta toki Romelu Lukakua tullutkaan, joka pelasi 16-vuotiaana Anderlechtin ykkösjoukkueessa, minkä oli luvannut pikkupoikana isoisälleen ja äidilleen, joka oli joutunut laimentamaan maitoa vedellä perheen ollessa puilla paljailla. Muistin, miten olin itse joutunut menemään kauppaan, jossa meillä oli tili, maksamaan laskua, johon äidin rahat eivät riittäneet. Hän ei itse ilennyt sitä tehdä, joten laittoi pikkupojan matkaan.

Ymmärsin kuitenkin, kuten pikku Romelu, että äiti kärsi valtavasti tuosta tilanteesta, jossa hän joutui laittamaan 7-vuotiaan reilun kahden kilometrin matkalle kauppaan ja kohtaamaan sen häpeän, jonka siellä kauppiaan rouvalta saisi osakseen. Myönnettävä on, että kauppiaan rouvakin ymmärsi pikkupojan tuskan ja tilanteen epämiellyttävyyden, kun sopersin, että ”loput tulevat kyllä ensi viikolla”…

Lukiessani Romelun tarinaa itkua pidätellen huomaan, että yksi ero meillä kuitenkin ehkä on. Siis sen lisäksi, että Lukakusta tuli huippupelaaja, joka näissä MM-kisoissa siirtyi kaikkien aikojen maalintekijäksi Belgian MM-historiassa.

Mutta 16-vuotiaana, joka oli Lukakun tarinan kliimaksi ja käännekohta, jossa huono muuttui hyväksi, minäkin debytoin Suomen SM-sarjassa Mikkelin Pallo-Kissojen puoliammattilaisjoukkueessa ottelussa Lahden Reipasta vastaan ikimuistoisessa Kisapuistossa.

Kaikki tuntui silloin minustakin mahdolliselta ja olin ylpeä siitä, että olin pystynyt omalla ahkeruudellani ja sisukkuudellani raivaamaan tien ihailemani joukkueen pelaajaksi. Äiti ja isä saattoivat olla minusta ylpeitä – isoisä oli silloin jo juonut itsensä hengiltä enkä tiedä, olisiko hän ollut ylpeä jalkapalloilevasta pojanpojastaan. En oppinut tuntemaan häntä niin hyvin.

Mutta tämä ei ollut tarinan opetus, vaan se, että kongolaistaustaisen, mutta belgialaiseksi itsensä vahvasti tuntevan Romelu Lukakun uran polttoaineena – aivan kuten Zlatan Ibrahimovicinkin (ks. alla) – oli katkeruus tai katkeruudesta kirvonnut mahtava polttoaine, joka sai heidät kummatkin yrittämään kaikkensa.

Tällainen tarina liikuttaa, koska samalla me lukijat tiedämme, että tuo sama katkeruus ei auta niitä tuhansia tai jopa miljoonia tai ehkäpä kymmeniä ja satoja miljoonia pikku jalkapalloilijoita tässä maailmassa. Romelun ja Zlatanin tarinoita lukiessamme voimme kuitenkin hetken uskoa siihen lupaukseen, joka sisältyy itselle tai äidille ja isoisälle vannottuun valaan elämän heikolla hetkellä.

Ilman näitä katkeruudesta kimmonneita onnistumistarinoita ei olisi lupausta, joka perustuu ajatukseen siitä, miten oma ahkera työ johtaa lopulta menestykseen. Itse ymmärsin lukuisten sairastumisten, loukkaantumisten ja epäreilun kohtelunkin jälkeen, että katkeruuteni ei jaksa siivittää minua rääkkäämään enempää itseäni jalkapallokentillä. Minulla olikin toinen mahdollisuus, mitä Lukakulla tai Ibrahimovicillä ei ehkä ole ollutkaan.

Mihin tämä johtaa, ja minkä asian minä kuvittelin ymmärtäväni Barack Obaman tavoin? Ehkä oli niin, että Obama tunsi erittäin hyvin sen katkeruuden luonteen, joka johti keskilännen valkoihoisen työväenluokan äänestämään epätodennäköisintä mahdollista ehdokasta eli newyorkilaista republikaanimiljardööriä ennemmin kuin heitä loogisemmin tukevia ay-liikkeenkin kanssa kaveeranneita demokraatteja.

Toki hänkin oli myöhässä, mutta ymmärsi kuitenkin aika nopeasti. Meillä Suomessahan ymmärtäjiä on hyvin vähän edelleenkin. Kirjailija Pirjo Hassinen on yksi harvoista. Hänhän on kuvannut parissakin kirjassaan tätä katkeruutta, joka syntyy sekä tavallisten ihmisten arvokkaan elämän mahdollisuuksien kaventumisesta ja hyvinvointivaltion lupausten romahtamisesta henkilökohtaisella tasolla.

Politiikkaan tämä katkeruus on kanavoitunut sekä ”nyrkkeilysankareiden” että ”sampoterhojen” kautta, joista jälkimmäiset valitsivat puolueensa myös siksi, ettei vanhoissa puolueissa ole ollut tilaa uusille ajatuksille eikä varsinkaan uusille ihmisille ilman pitkää ja uuvuttavaa valtataistelua puolueiden sisällä. Pienessä mittakaavassa vanhat puolueet – vihreätkin mukaan lukien – ovat tästä näkökulmasta katsottuina kuin norsut ja aasit Amerikassa trumpilaisten mielestä.

Suomi ei onneksi ole kuin Amerikka, sillä muutoin meillä olisi Timo Soini presidenttinä, jolla tosin ei olisi samanlaista valtaa kuin Trumpilla. Katkeruus laimenee, kun katkerille annetaan valtaa – se huomattiin Suomessa jo 1920-luvulla. Katkeruuden artikulaatio saattaa kuitenkin johtaa myös tarpeellisiin uudistuksiin, joita ei olisi muutoin tehty. Näin taitaa käydä Suomessakin, kuten kävi tiedostavan nuorison hurahtaessa stalinismiin vajaa 50 vuotta sitten.

Juhana Vartiaisen ajama aktiivimalli tai Jari Ehrnroothin hyvintoimintavaltio – kummatkin muuten löytäneet linjansa ja paikkansa ahtaaksi käyneen poliittisen kotinsa ulkopuolelta – yrittävät heikkouksistaan huolimatta rakentaa jotakin sellaista, mitä moni meistä ei ole ymmärtänyt. Oletan, että ainakin piilotetun katkeruuden ovat hekin kääntäneet erittäin aktiiviseksi ja pelottomaksi toiminnaksi hyvin perusteltujen näkemystensä puolesta.

Helppoa tai ainakin tutkimukseen perustuvaa pitäisi olla sen, että kaikenlainen aktiivisuus on passiivisuuteen sysätylle hyväksi. Silti kumpaakin erittäin hyvin asiansa perustelevaa tutkijataustaista ihmistä vastustetaan fiksujenkin ihmisten toimesta hyvin intuitiivisesti nopean ajattelun aivotoimintoja käyttäen.

Vartiainen ei ehkä täysin ymmärrä, että aktiivisuuden ei tarvitse olla palkkatyötä, vaan harrastuksia ja vapaaehtoistoimintaa, jossa saa elämyksiä, vahvistaa identiteettiä, toimii yhteisöllisesti ja rakentaa toimijuutta.  Ehrnroothin musta aukko saattaa olla siinä, ettei hän näe riittävän selvästi merkityksellisten kokemusten suurta voimaa korostaessaan yksilön vastuuta omasta terveydestään ja elämästään, vaikka itsekin lienee ”liikuntakäännynnäisiä”.

Selvää tietysti on, että aktiivisuuden lisäksi (palkka)työn tuottaman lisäarvon laskentatapoja ja yleisemminkin ansaintalogiikkoja on myös radikaalisti muutettava, kuten esimerkkini asiantuntijatyön epäreiluudesta kirjoitukseni alkupuolella osoitti.

Olisiko kuitenkin niin, että ilman yksittäisten (katkeroituneiden) ihmisten aktiivisuutta näitä epäreiluuksia ei voi muuttaa vain odottamalla, että poliitikot hoitavat hommat.

(Tässä välissä mainittakoon kirjoitukseni vakavahkoon sävyyn ja kulkuun sinänsä kuulumattomasti, että olen mökin uudistetussa vessassa lueskellut hykerrellen Timo J. Tuikan hulvatonta ”huussikirjaa” nimeltä Täysistunto, jossa tuo Jari Tervon Kekkosohjelmasta tutuksi tullut kommentaattori laskettelee humoristisesti päteviä totuuksia suomalaisesta yhteiskunnasta, yliopistosta kuin urheilustakin. Timo tuntuu itse ratkaisseen epäreiluusongelman ryhtymällä kirjoittamisen sekatyömieheksi.)

Katkeruuden – toiselta nimeltään näyttämisen halun – merkitystä ei olekaan täysin ymmärretty. Jos kaikki on liian helppoa ja jos aina on opittu syyttämään toisia siitä, ettei itse pärjää, niin positiivista katkeruutta ei Romelu- tai Zlatan-pojan tavoin synny.

”Minä näytän teille vielä” –mentaliteettia tarvitaan varsinkin yhteiskunnallisten murrosten kausina. Ideaalitilanteessa yhteiskunta uudistuisikin niin, että katkeruutta joutuisivat kokemaan koulutetut ja hyväosaiset, joilla olisi resursseja rakentaa jotakin todella uutta. Ja ovathan Nokian insinöörit ja irtisanotut toimittajatkin kehittäneet jo vaikka mitä.

Katkeruus on kuitenkin hankala polttoaine. Vaikka itsekin tunnistan – ja tiedän suuren joukon ystäviänikin – tunnistavan hyvin sen, miten heitä on ajanut eteenpäin jonkinlainen epäoikeudenmukaisuus ja katkeruuskin, kun lapsena eli kouluttamattomien vanhempien lapsena maaseudulla ja joutui raivaamaan tiensä oppikoulujen ja ylipistojen kautta hyviin asemiin, joissa nyt vaikuttaa.

He eivät missään nimessä halua, että omat lapset joutuisivat motivoimaan itseään niin brutaaleilla ja konkreeteilla tavoilla kuin oman taustan tai olosuhteiden häpeämisellä. Tämän vuoksihan me aina lapsuutta muistellessamme sanomme ”ettei muillakaan ollut enempää”, vaikka joillakin oikeasti olikin. Vaikka se sisävessa, joka Räikkösen Kimiltäkin puuttui ja jonka puute on häntäkin saattanut urallaan auttaa näyttämään, mistä se renki …..!

Katkeruus on piilotettuna vahva ”sisäinen motivoija”, mutta iholle tullessa se syrjäyttää, leimaa ja vie menestymisen mahdollisuudet. Siksi sitä on niin vaikea hyväksyä ja ymmärtää – kukaan ei ennen jytkyä tai Trumpia oikeasti puhunut katkeruudesta sen enempää Suomessa kuin Amerikassakaan. Kukaan ei tutkinut sitä, kukaan ei valtamedioissa kertonut siitä. Ja siksi me liberaalit demokraatit tulimme yllätetyiksi housut kintuissa niin vuoden 2011 Suomen jytkyssä kuin USA:n vuoden 2016 presidentin vaaleissakin.

Tänä aamuna siis lopulta ymmärsin 55-vuotiaan työttömän katkeruudesta jotakin, kun hän kaiken oikein tehtyään tulee petetyksi. Ja ymmärsin sen, miten katkeruus omaan olemukseen ja taustaan liittyvästä todella epäreilusta syrjinnästä saattaa johtaa positiiviseen tarinaan Romelu Lukakun tapauksessa.

Rasistinen tai muu taustaan tai olemukseen liittyvä syrjintä on viime vuosina tullut paremmin huomioiduksi, mutta paljon huonommin tunnistetaan sitä syrjintää, joka kohdistuu ihmisiin, jotka ovat tehneet kaiken oikein ja ahkerasti, mutta ovat silti jostakin syystä syrjäytyneet työelämästä. Sellaisen ihmisen on vaikea kokea positiivista katkeruutta, joka johtaisi rakentaviin ratkaisuihin omassa elämässä.

Sellaisen ihmisen yksi, mutta ei ainoa mahdollisuus, on äänestää helppoheikkejä, jotka osoittavat edes jonkun syyllisen heidän ahdinkoonsa, kun oman häpeän kestäminen on mahdotonta. Pahinta kuitenkin on se, että tämä häpeä ja sen pelko estää yrittämisen. Ja kaikkein ikävintä on, että tämä yrittämisen pelko ja toivottomuus saattaa periytyä – edellinen tai sitä edellinen sukupolvi saattoi olla se kovasti yrittänyt ja silti epäonnistunut. Lapset ja lapsenlapset saattavat periä pelon yrittämistäkin kohtaan, koska se kuitenkin johtaa samaan kuin (iso)vanhemmilla. Tästä Robert Putnamkin puhui.

Aktivointityössä riittää sarkaa, sillä kyllä meidän täytyy tehdä kaikkemme, että jokainen lapsi uskoisi unelmaansa Romelu Lukakun tavoin.

Lukakua eivät auttanee koulukuraattorit tai –psykologit eikä asiasta puhuminen kavereiden kanssa tai julkisuudessa. Suomessa Romelu olisi todennäköisesti saatu luopumaan järjettömästä lupauksestaan, koska se aiheutti hänelle selvästi psyykkisiä ongelmia.

Kaikkein karmeinta meidän nykysuomalaisten onkin kestää se, että katkeruus pitäisi kätkeä sisään, jotta se Romelu Lukakun tavoin johtaisi tavoitteen asettamiseen ja äärettömän ahkeraan työhön tuon tavoitteen saavuttamiseksi. Vain näin katkeruus kanavoituu positiivisesti.

Itsekin huomasin viidenkympin tienoilla, että minulta alkoi puuttua motivaatio maailman parantamiseen. Kun eräs arvostamani kollega kehui päässeensä ”vanhemman valtiomiehen” tehtäviin, jossa palkka oli hyvä ja vastuuta ei nimeksikään, niin ymmärsin, että sellainen leppoisa tulevaisuus olisi minullakin edessä ellen tekisi jotain muutosta elämässäni. Tarvitsin ”katkeruutta” elämääni.

Lukakun ja 55-vuotiaan vantaalaismiehen tarinat kuvaavat katkeruuden kaksia kasvoja. Lähtökohtaisesti voisi ajatella, että pikku-Romelun katkeruus olisi tuhoisaa ja koulutetun ikämiehen katkeruus voisi johtaa johonkin positiiviseen lopputulemaan.

Hyvässä tarinassa epätodennäköinen kuitenkin kääntyy todeksi sankarin ylitettyä itsensä. Romelu Lukaku teki toiveestaan totta, mutta vantaalaismiehen tarinasta olen lukevinani alistumista ja syyn vierittämistä ”yhteiskunnalle”. Ja vaikka syy onkin yhteiskunnassa tai maailmassa, niin se tuskin ehtii 55-vuotiasta enää auttamaan viisailla päätöksillään.

Tämän siis ymmärsin tänä aamuna ja se auttoi minua hyväksymään sen, että maailman ja jalkapallon epäreiluudesta huolimatta aina tulee uusia ”otteluita”, joissa nyt hävinnytkin voi onnistua. Romelu Lukaku kiteyttikin tarvittavan asenteen oivallisesti: ”Älä lyö vetoa nälkäisen pojan kanssa!”

Jälkikirjoitus

Saksa-Ruotsi –ottelun loppuminuutit aiheuttivat minussa katkeran reaktion, joka on hyvin epätyypillistä minulle. Minähän en fanita mitään joukkuetta, vaan katson pelejä analyyttisesti ja yrittäen oppia jotakin tästä maailman hienoimmasta ja epäreiluimmasta pelistä. Joskus kuitenkin ”kuppi menee nurin”.

Raivosin ruotsalaisille typeristä ratkaisuista ja kirosin saksalaisia epäreilusta pelistä. Viime kisoissahan ylistin saksalaisten taktista neroutta ja myös henkistä vahvuutta, josta saattoi lukea arvostavan ja ylpeästi nöyrän suhteen jalkapallopeliä ja –pelaajia kohtaan (ks. alla).

Ruotsi-ottelussa saksalaiset pelasivat kuitenkin ”likaisesti” lähes koko pelin ajan. Vaikka epäilen vahvasti, ettei VAR (videotarkistus) ratkaise jalkapallon ongelmia, niin saksalaiset kyllä rikkoivat ruotsalaisia kahdessakin tai oikeastaan kolmessa maalintekotilanteessa, joista olisi ainakin pitänyt antaa varoitukset ja ehkä jopa rankkari.

Huomaan, että oikeudenmukaisuus tai reiluus on kuitenkin se arvo, joka on minulle se pyhin asia jalkapallossakin. Saksalaiset rikkoivat sen omalla tavallaan ja ruotsalaiset omallaan. Ruotsalaisiahan minä kirosin siitä, että he valitsivat taktiikakseen tukkia maalintekosektorin isolla joukolla isoja miehiä ja antoivat saksalaisten vajaalukuisenakin keskittää maalille. Pelkäsin, että lopulta taktiikka ei kuitenkaan kestä – ja näin kävi.

Pelin jälkeisiä tapahtumia en seurannut, iskin telkkarin kiinni ja päätin pitää paussin futiksen seuraamisessa. ”Olin katkera, ja siksi näin”. On niin löysää sanoa, että en ole katkera, mutta kuitenkin…

Belgian otteluita en ole uskaltanut katsoakaan, koska olen pettynyt jo kaksissa kisoissa joukkueen surkeaan taktiikkaan. Romelu Lukaku on myös pelannut aiemmissa kisoissa huonosti. Pelistä on puuttunut jotakin. Olisiko ollut niin, että Romelu oli liian tyytyväinen, kun oli saavuttanut henkilökohtaisesti sen, minkä isoisälleen ja äidilleen oli luvannut?

Näissä kisoissa nähdään, onko Lukaku ja Belgian koko joukkue antanut hiljaisen lupauksen tuolle kansallisista ja globaaleista ristiriidoistakin kärsivälle maalle? Se voisi olla symbolisestikin oikein.

Aiheeseen liittyvää

Tiihonen  A. 2018. Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/23/jalkitelevisiolliseen-mm-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Klassikkojen kanssa futaamassa (https://www.miksiliikun.fi/2018/06/15/klassikkojen-kanssa-futaamassa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.6. 2018.

Tiihonen  A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2017.  Minä, Jari & Pekka: Kekkosen vai Koiviston pojat? (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/31/mina-jari-pekka-kekkosen-vai-koiviston-pojat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 31.12.2017.

Tiihonen  A. 2017. Manu ja jalkapallo – pieniä ja suuria merkityksiä.   (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/26/manu-ja-jalkapallo-pienia-ja-suuri-merkityksia/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 26.5. 2017.

Tiihonen  A. 2017.  Huonoa peliä vai fiksu kehitystarina? (https://www.miksiliikun.fi/2017/05/17/huonoa-pelia-vai-fiksu-kehitystarina/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi,17.5.2017.

Tiihonen A. 2016. Jalkapalloelämää (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/01/jalkapalloelamaa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 1.8. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopäiväkirjoja (http://www.miksiliikun.fi/2016/07/19/jalkapallopaivakirjoja/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.7. 2016.

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

Tiihonen A. 2016. Elämä ei ole vain EM-jalkapalloa (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/14/elama-ei-ole-vain-em-jalkapalloa/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.6.2016.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Ansaittua vai ei? Mitä tarkoittaa, kun ansaitsimme voiton – tai tappion? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Ansaittua-vai-ei.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Kuka on voittava pelaaja eli voiko yksittäinen pelaaja vaikuttaa joukkueen tulokseen? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Kuka-on-voittava-pelaaja-eli-voiko-yksitt%C3%A4inen-pelaaja-vaikuttaa-joukkueen-tulokseen.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Love hurts, trust kills – sosiaalinen pääoma ja amerikkalainen unelma. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Lovehurts.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Onko Suomi kuin Amerikka? (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/OnkoSuomiAmerikka.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kaikki haluaisivat olla hyviä ihmisiä. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Hyvi%C3%A4ihmisi%C3%A4.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2. 10. 2015.

Tiihonen A. 2015. Rajatilallisia tulkintoja kuplaunioneista. (http://www.miksiliikun.fi/2015/06/11/rajatilallisia-tulkintoja-kuplaunioneista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 11.6. 2015.

Tiihonen A. 2015. Mielipahasta, katkeruudesta, sananvapaudesta ja niiden ongelmallisuudesta. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/03/Mielipahakommentti_Kaaro2015.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 2.3. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

Jälkitelevisiolliseen MM-futikseen

Jalkapallon MM-kisat synnyttävät aina erilaisia ennakko-ohjelmia ja -julkaisuja sekä erilaisia studioviritelmiä ja nykyään myös monenmoisia media- ja mobiilisovelluksia. Näistä YLE-areena ja VAR (eli videotarkistus) ovat aidosti muuttaneetkin katsojakokemustani MM-kisoista.

Ensi kertaa olen katsonut pelejä tabletilta myös automatkoilla ja muun elämän ohessa. Kuva on parempi kuin mökin pikkutelkkarista katsottuna ja uutta on, että pelejä voi katsoa mihin aikaan vain ja missä vain.

Tämä on siis uutta vain minulle; monethan ovat jo kokonaan tai ainakin osittain siirtyneet ”jälkitelevisiolliseen” aikaan. Minä aion tehdä siirtymän hitaasti, sillä en halua tehdä arjestani oman yksilöllisen ”valinnanvapauteni” johdettavissa olevaa jatkuvien valintojen brutalisoimaa todellisuutta.

Haluan, että meillä on yhteisiä aikatauluja, yhteisiä rutiineja ja yhteisesti sovittuja riittejä, joiden mukaan arkemme jäsentyy. Haluan myös, että asiantuntijat auttavat minua tekemään päätöksiä siitä, mitä minun kannattaisi kuunnella tai katsoa. Siksi kuuntelen Yle Radio Ykköstä, koska siellä suurin osa toimittajista on oman alansa asiantuntijoita, jotka vievät minut sellaisiin kuuntelemisen maailmoihin, joihin en itse millään omine valintoineni osaisi mennä.

Myönnettävä kuitenkin on, että television puolella samanlaista laatukanavaa ei ole, joten minun on opittava ”shoppailu” ja siihen liittyvä asiantuntemuksen lisääminen. Tulevaisuudessahan minun pitänee ostaa jalkapallon TV-lähetykseni, kun mikään maksuton kanava ei niitä lähetä MM- ja EM-kisoja lukuun ottamatta.

Sinänsä en vastusta sitä, että jokainen ostaa myös ”telkkarista” vain sen, mitä haluaa – TV-kanavathan ovat vain turha välikäsi tuottajien ja kuluttajien välissä. TV-sarjoissahan on jo nähty, ettei kanavia tähän väliin tarvita. Kun tämä jatkuu, niin päästään eroon myös turhista mainoksista, joilla on rahoitettu tätä väliporrasta, jonka teknologia ja uudet ansaintalogiikat ovat tekemässä tarpeettomiksi.

Ja kuitenkin minä toivon, että tällainen asiantunteva väliporras olisi edelleen olemassa. Ristiriita? Kyllä, ja myönnän auliisti, että en ole kypsä ottamaan vastuuta valinnoistani. Aivan samoin ajattelen sote-uudistuksen valinnanvapaudesta. En usko, että pystyisin itse tekemään oikeita ratkaisuja hoitoni suhteen enkä usko, että tällaista kykyä on meillä laajemminkaan olemassa.

Kannatan tietysti asiakkaiden ja potilaiden äänen parempaa kuulemista ja kannatan erittäin lämpimästi sitä, että asiakkaat ottaisivat lisää vastuuta terveydestään ja hyvinvoinnistaan, mutta on eri asia valita sen hiihtääkö vai käveleekö (pääasia, että liikkuu) kuin sen leikataanko vai käytetäänkö ortodoksisia (jompikumpi on yleensä parempi ja halvempi keino) menetelmiä jonkun sairauden tai vamman hoidossa.

Telkkari ja radio ovat tässä suhteessa toki hiukan erilaisia, mutta vaikutukset saattavat olla silti erittäin mullistavia – eivätkä vain positiivisia. Oletan nimittäin vakavasti, että nuorison sivistystaso on laskenut – näin jotkut asiantuntijat väittävät – osin siitä syystä, että radiosta ja TV:stä ei ole enää ”pakko” kuunnella tai katsoa sivistäviä ohjelmia. Joskus tätäkin tutkittaneen.

YLE-areenaa olen käyttänyt harkitusti ja myönnän, että käytän joskus myös otteluiden nauhoitusmahdollisuutta, jolloin saatan kelata matsin pikakelauksella läpi. Sen avulla saakin pelin taktiikasta paljon paremman kuvan kuin normaalinopeudella katsottavasta pelistä. Katse seuraa pelaajien ja pallon liikettä niin, että peliryhmitykset näkyvät huomattavasti selvemmin kuin norminopeudella peliä seuratessa. Vinkki, jonka varmaan moni tietääkin.

Lopputulemani on väistämättä välitilinpäätös. Myönnän, että en ole valmis jälkitelevisiolliseen aikakauteen. Oletan, että kovin moni muukaan ei ole ja väitän, että jokaisen omiin valintoihin perustuva tiedonvälitys (nykyään näyttää olevan koulutuskin) aiheuttaa ja on jo aiheuttanut ongelmia, joita on äärimmäisen vaikea ratkaista.

Oletan ja tiedänkin, että nuoremmat sukupolvet – tai osa heistä – ovat kuin kalat vedessä tässä uudessa valinnanvapausajassamme. Ikävää on, että heillä ei ole ollut mahdollisuutta nauttia sivistävästä tiedonvälityksestä eikä yhteisöllisesti organisoituneesta arjesta. Ymmärrän, että näin maailma muuttuu kokemusten kautta ja vääjäämättömästi – mitä ei ole ollutkaan ei voi kaivatakaan.

Itse kuitenkin suosittelen kaltaisilleni riittävän pitkää siirtymäaikaa. Kannattaa makustella, mikä jälkitelevisiollisessa ajassa parantaa ja mikä taas heikentää elämänlaatua. Minusta on hienoa, että jalkapallon MM-kisat pidetään vain joka neljäs vuosi kompaktina pakettina. Se luo yhteisen kokemus- ja merkitysmaailman, jonka ääressä koko maailma voi tuntea monenlaista yhteisyyttä.

Entä jos tulevaisuudessa jokainen voisi ostaa FIFA:lta MM-kisat milloin huvittaa katsottavakseen?

Aiheeseen liittyvää:

Tiihonen A. 2016. Jalkapallopuhetta (http://www.miksiliikun.fi/2016/06/28/jalkapallopuhetta/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.6.2016.

 

Klassikkojen kanssa futaamassa

FC Barcelona 2010, Saksa 2014 ja MM-futis 2018? Toteutuuko eliaslainen jalkapallo  täysimääräisesti futiksen MM-kisoissa 2018? Entä kesyyntyvätkö jalkapalloilijat foucaultilaisessa hengessä? Arto Tolsa & Atik Ismail vs. Shefki Kuqi & Aki Riihilahti.

Sosiologian ja filosofian klassikot Norbert Elias ja Michel Foucault  inspiroivat ystävääni professori Jim Denisonia ja minua aamukahvillamme juuri ennen Venäjän MM-kisoja. Aloitetaan Michel Foucaultista.

Jim on jo pitkään käyttänyt Foucaulta ymmärtääkseen paremmin nykyisiä valmennuskäytäntöjä, jotka tekevät urheilijoista sopeutuvaisia ja alistuvia eli vaarallisen kesyjä. Denisonin ja vaihtuvien tutkijakumppanien kohteena on ollut kestävyysjuoksijoita ja heidän valmentajiaan ja nyt viimeksi englantilaisia entisiä jalkapalloilijoita.

Entisenä kv-tason mailerina, joka on kirjoittanut kirjan myös haamumailista ja Haile Gebrselassiesta, Jim tietää, miten vaikeaa kurinalaistavia harjoitusrutiineja on vaihtaa sellaisiksi, joissa urheilija voi toimia luovasti ja itsenäisesti. Se ei ole helppoa juoksuharjoittelussakaan, jossa vaikkapa 200 metrin vedot voitaisiin Foucault-tutkijoiden mielestä muuttaa vaikkapa sarjaksi 180-220 metrisiä vetoja. Tämäkin ärsyttäisi urheilijaa tekemään enemmmän omia päätöksiä ja kuuntelemaan itseään.

Vaarallisintahan on se, että urheilija lopettaa ajattelun ja antaa sen valmentajien tai muiden johtajien tehtäväksi. ”Säyseää” urheilijaa voi olla helppo valmentaa, mutta tuleeko hänestä huippu-urheilija tai pärjääkö hän elämässään uransa jälkeen? Nämä ovat kysymyksiä, joita Jim Denison on tutkinut ja pohtinut. Konkretisoin vähän, vaikka suomalaiset esimerkit voivatkin olla jossakin suhteissa erilaisia kuin amerikkalaiset tai englantilaiset.

Kysehän on myös urheilijoiden, mutta myös valmentajien taustoista ja valmennustraditioista. Yleisesti ottaen angloamerikkalaisissa maissa on edelleenkin auktoriteettihakuisempaa ja kollektiivisempaa valmentamista kuin Suomessa ja monissa lajeissa urheilijat ovat Suomessa paremmin pohjakoulutettuja. Englantilaiset jalkapalloilijat ovat perinteisesti tulleet työväenluokasta, vaikka tässäkin on toki tapahtunut muutoksia. Jokainen tapaus pitäisikin analysoida erikseen.

Jimin artikkelista, joka on julkaistu International Review for the Sociology of Sport –lehdessä vuoden 2017 numerossa 8, yhdessä Luke Jonesin kanssa mieleeni nousivat siis neljä tunnettua suomalaista jalkapalloilijaa, joiden kautta yritän illustroida, mitä Foucault, Denison ja Jones heistä sanoisivat.

Arto Tolsa oli 1970-luvulla oikeastaan ainoa oikea ammattilaisemme. Belgiassa menestynyt Tolsa tuli takaisin Suomeen vuonna 1979, jona vuonna ehdin itsekin pelaamaan yhden ottelun suurta kaimaani vastaan.

Aika pian uran jälkeen hän kuitenkin ajautui sivuun oikeasta kurssista, kuten kotkalaisen satamakaupungin pojalle saattoi muutenkin käydä. Kouluja käymätön, mutta tähdeksi noussut, keski-ikäinen mies ei sopeutunut normaalielämään, jossa valmentaja ei tullut aamulla sanomaan, että nyt lähdetään treeneihin.

Ehkä Tolsa oli tottunut siihen, että omaa vastuuta ei tarvinnut ammattijalkapalloilijan ottaa, kun kaikki tarvittava tuli ylhäältä päin. Arkielämä ei toiminut enää 1980-luvun Suomessa samalla tavoin.

Entäs Atik Ismail sitten? Häntä eivät jalkapallovalmentajat saaneet kuriin lainkaan. Suomessa hän sai tehdä, mitä halusi, mutta kansainvälisillä (harjoitus)kentillä individualismi ei enää onnistunut. ”Foucault tuli ja tappoi” Atikin uran.

Mutta Atikin mieltä, joka on tuottanut jo mittavan määrän laadukkaita tekstejäkin, panopticon eli Foucaultin kaikkialle ulottuva kontrolloiva silmä ei ole voinut kahlita. Helpoksi ei kai Atikin siviiliuraakaan voi moittia, mutta alistuvaa ja kesyä ei jalkapallo hänestä ole tehnyt.

Liian yksinkertaista olisi sanoa, että Tolsan sopeutuvaisuus oli hänen ristinsä, jota hän ei jaksanut kantaa. Mutta jotakin tässäkin varmasti on, joka stemmaa englantilaisten ammattikollegoiden stoorien kanssa. Oletan, että kaikilla heistä oli heikkouksia koulutuksen kentillä.

Ihan yhtä varma en ole siitä, voiko Aki Riihilahden ja Shefki Kuqin tarinoita lukea foucaultlaisessa hengessä verraten niitä englantilaispelaajien narratiiveihin. Ulkopuolisin silminhän näyttäisi siltä, että Aki on sopeutuvaisuuden mestari – ja silti hän on pärjännyt sekä kentillä pelaajana että toimistossa johtajana.

Poikkeustapaus Aki varmasti on  ja taas kierrytään opiskeluun tai ehkä (kokemukselliseen) oppimiseen. Riihilahti kykeni merkityksellistämään alistumisen ja työnteon luovilla tavoilla niin, ettei hänestä tullut aivotonta drillien toistajaa, vaan hän kykeni näkemään ne osana isompaa kokonaisuutta. Sillä toistojahan urheilija ei voi välttää ja varsinkin Riihilahden kaltaisen kamppailijan piti niitä toistoja tehdä ehkä enemmän kuin taitavampien pelurien pärjätäkseen näille Valioliigassa ja maaotteluissa.

Seriffi Kuqi lienee koko porukan huonoin sopeutuja; häntä ei ole pystynyt kesyttämään kukaan sen enempää kentillä kuin kabineteissakaan. Shefki on kuitenkin oppinut kokemuksen kautta myös huippuvalmennuksen saloja, vaikka hänen roolinsa pelaajana ja valmentajana näyttäisivätkin olevan aikamoisessa ristiriidassa keskenään.

Pelaajanahan Kuqi vaati ja saikin aika paljon vapauksia, vaikkakaan ei kaikilta valmentajiltaan. Valmentajana hän kuitenkin tuntuu pyrkivän lähes ehdottomaan auktoriteettiin suhteessa pelaajiin ja apuvalmentajiinkin (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/).

Valmentaja-Kuqi ei silti ole mikään ”panopticon-tyyppi”, mutta Denisonilta ja Lukelta hänelläkin olisi opittavaa. Aggressiiviselta näyttävä käyttäytyminen saattaa vaikuttaa pelaajiin negatiivisesti, vaikka Shefki ei sitä itse ehkä tunnistakaan.

Michel Foucault voisi olla kummissaan Riihilahden ja Kuqin kanssa – sen sijaan Denison ja Jones voisivat olla tyytyväisiä, sillä nämä kummatkin suomalaiset ovat Englannin Valioliigan ja mestaruussarjan pelaajina kyenneet pelaamaan ja elämään panopticonin alistavilta katseilta suojassa, vaikka heidän strategiansa ja lähtökohtansa ovatkin olleet hyvin erilaiset.

Onko siis niin, että me suomalaiset olemme jo päässeet irti ”foucaultilaisesta” vai pitäisiköhän jo sanoa ”fukoolaisesta” maailmasta? Ehkäpä emme, sillä viime aikoina käyty keskustelu HJK:n päävalmentaja Mika ”Bana” Lehkosuon ja tähtipelaajansa Philip Valencicin kanssa näyttävät kouluesimerkiltä fucoolaisen lähestymistavan kannalta.

Siinähän valmentaja vaatii pelaajaansa alistumaan omaan näkemykseensä pelistä ja taktiikasta ja yksilön oikeuksista kentällä . Slovenialaispelaaja ei jaa valmentajan näkökantaa, vaan kapinoi sitä vastaan.

Foucaultin klassikossa Tarkkailla ja rangaista kerrotaan vankilasta, joten valmentajalla ei ole samanlaisia  mahdollisuuksia käyttää valtaa pelaajaansa, vaikka hänellä on panopticonia (vartiotornit, joista näki koko vankilan alueen) paljon kehittyneemmät välineet valvoa pelaajiaan vaikkapa massiivisilla videoanalyyseilla ja pelisovelluksilla aktiivisuusmittareista puhumattakaan. Pelaajan puolella on kuitenkin riippumaton media ja hänen etujaan ajava pelaaja-agentti – ehkä myös kannattajakunta.

Jim ja Luke lienevät tyytyväisiä myös siihen, mitä HJK:ssa tapahtui konfliktin jälkeen, kun asia käsiteltiin avoimesti ja siinä pyrittiin löytämään ratkaisu erittäin vaikeaan kysymykseen, joka on nykyjalkapallon ytimessä, jota toinen klassikkoni Norbert Elias taas pohti jo 1970- ja 1980-luvuilla.

Se kysymyshän on, miten paljon urheilija tai tässä tapauksessa jalkapallopelaaja voi tehdä asioita yksilöllisesti ja miten paljon kollektiivisesti niin harjoituksissa kuin peleissäkin. ”Klassisesti” media ja myös jalkapallohistoriat ovat nähneet yksilöllisyyden eli tähdet ja kollektiivisuuden eli ”tylsän, konemaisen pelin” vastakohtina toisilleen. Erityisesti on pelätty yksilöiden katoavan massaan, kun ja jos pelistä tulee taktisempaa.

Eliaksen sivilisoitumisen historiahan tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, että me länsimaiset ihmiset olemme pikku hiljaa sisäistäneet ulkoisen kontrollin sisäisiksi psyykkisiksi käytänteiksi. Emme ilmaise seksuaalisuuttamme, väkivaltaisuuttamme tai muitakaan tunteitamme samoin kuin vaikkapa keskiajalla tai vielä 1600-luvulla.

”Poissa silmistä” on tarkoittanut sitä, että käsittelemme näitä mielessämme emmekä avaa niitä kanssaeläjillemme. Toki Elias näki, että sivilisoitumisen iso linja saattaa murtua kokihan hän Toisen maailmansodan ja juutalaisvainot itsekin. Ehkä hän nyt varoittelisi meitä sosiaalisen median desivilisoivasta vaikutuksesta ja politiikan räyhämäisyyyden samankaltaisista vaikutuksista, mutta jalkapallosta hän esitteli jännittävän figuraatioanalyysin, joka on nyt varsin ajankohtainen.

Liikuntasosiologian gradussani lähes 30 vuotta sitten esittelin ja kehittelin Eliaksen teoriaa, vaikka en sellaista Eliaksen hahmottelemaa jalkapallopeliä ollut koskaan nähnytkään (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Enkä ollut varma, näkisinkökään koskaan.

Pelianalyysissaan Elias painotti sitä seikkaa, että jalkapallo on paineen ja vastapaineen alainen peli, jossa joukkueet pyrkivät ”paineistamaan” vastustavaa joukkuetta saavuttaakseen itselleen etua, joksi hän määritteli ”lisäalueen” voittamisen omaan hallintaan. Tämä Eliaksen analyysi sopi erittäin hyvin amerikkalaiseen jalkapalloon, mutta tarkemmin ajateltuna lähes kaikissa pallopeleissä on tästä samasta asiasta kysymys.

Jopa verkkopeleissä sama figuraatio toimii erinomaisesti, sillä niin tenniksessä, sulkapallossa kuin lentopallossakin joukkueiden yhtenä tärkeänä tavoitteena on paineistaa vastustajaa territoriaalisesti (alueellisesti) niin, että vastustajan aika pallon kanssa vähenee ja oma aika pallon kanssa lisääntyy. Jääkiekossa ja koripallossa ”tila ja aika” on jo klisee, koska viiden pelaajan ryhmää on kovin helppo hallita taktisesti.

Jalkapallo on viime vuosiin asti väistellyt täydellistä ”eliaslaista” tulkintaa, koska 11 pelaajan liikkuminen isolla kentällä on tuntunut liian vaikeasti kontrolloitavalta asialta. Toki tätä on pitkään yritetty, mutta vasta FC Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen valtakausi osoitti, että koko kenttä voidaan ottaa jalkapallossakin pelin kehittämisen ja taktiikan kohteeksi.

Ja se oli mahdollista vain, koska nykypelaajat kykenivät sisäistämään valmentajan vision ja alistumaan kollektiiviseen puolustus- ja hyökkäyspeliin – tikitakaan. Tämän voi nahdä länsimaisen kulttuurin ilmentymänä, mutta myös FC Barcelonan junioriakatemian tuotoksena – todellisuudessa kumpanakin. Asia ei kuitenkaan ole lainkaan helppo sisäistettäväksi, sillä esimerkiksi huippupelaajat David Villa ja Zlatan Ibrahamovic eivät koskaan sopeutuneet ja alistuneet tikitakaan Barcassa.

Kirjoitin viime  MM-kisojen jälkeen siitä, miten jalkapallosta on viimein tullut taktiikkapeli (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Espanja ja Barcelonahan näyttivät sen, miten yksi uusi taktiikka voi päästä hegemoniseen asemaan ja sen avulla voi hallita jalkapallomaailmaa. Sen täydellisti Saksan maajoukkue, joka kykeni muuttamaan taktiikkaansa tietoisesti eri otteluissa ja jopa otteluiden aikana. Kysehän tässä on juuri siitä, missä kohden kenttää vastustajaa paineistetaan ja millaisella intensiteetillä se tehdään.

Jännittävää oli, että Norbert Elias kykeni näkemään tämän, vaikka 1980-luvun jalkapallossa ei vielä pystytty samanlaisiin taktisiin suorituksiin kuin nykyään. Kyllähän aina on pystytty paineistamaan selvästi heikompaa joukkuetta jo aivan ylhäältä asti, mutta nykyään huippujoukkueetkin kykenevät tähän keskenäisissä otteluissaan.

Viime ja tänä vuonna tämä on nähty merkillisissä Mestareiden liigan ottelupareissa, joissa on koettu reiluja voittoja puoleen ja toiseen aivan huippujoukkueiden keskinäisissä otteluissakin. Ja samaa olen nähnyt yritettävän Suomessakin. Globaalissa pelissä mikään ei jää huomaamatta.

Foucault, Elias ja jalkapallo – yhtäläisyyksiä ja eroja

Michel Foucault ja Norbert Elias analysoivat ja tulkitsevat meille edelleenkin tuttua asiaa eli yksilön ja yhteiskunnan – vapauden ja vallan (kontrollin) – välistä suhdetta ruumiillisten käytänteiden avulla tai kautta. Kummatkin näkevät selvästi, miten muuttuvat ruumiilliset käytänteet vaikuttavat myös ihmisen mieleen tai psyykeen.

Foucault tunnisti herkästi sen, miten ulkoinen valta, joka kontrolloi ja säätelee ihmistä, tekee hänestä ”kesyn” eli sopeutuvan alistujan. Elias taas näki väkivaltaisten ja avoimesti esitettyjen käytänteiden ja tunteiden siirtymisen katseilta piiloon ”sivilisoitumisena”. Voisi ajatella, että tässä olisi ristiriita, sillä eikö voisi ajatella, että Elias pitää ulkoisen kontrollin siirtymistä sisäiseksi pidättyvyydeksi hyvänä asiana. Foucaultia taas on tulkittu niin, että tuo ulkoisen vallan kontrolli tekee ihmisistä alistuneita ja liian sopeutuvaisia.

Isossa kuvassa voinee ajatella, että kummatkin tunnistivat hyvin sen, mitä yhteiskunnissa tapahtui siirryttäessä teolliseen ja moderniin aikakauteen. Jalkapallollakin on oma roolinsa tuossa muutoksessa, koska se on muuttunut villistä kansanpelistä, jossa taisteltiin alueista eikä niinkään maaleista, kohti huippumodernia yksilön ja joukkueen keskinäistä taitavaa, luovaa ja taktista yhteispeliä, joka liikuttaa koko maailmaa.

Tällaista peliä eivät voi pelata sen enempää panopticonilla alistetut pelaajat kuin nekään, jotka eivät osaa nähdä mielekkäänä sitä ameebamaisesti ja yhtenä kokonaisuutena puolustavaa ja hyökkäävää joukkuetta, jollaista tämän päivän peli vaatii.

Lähteitä

Jones, Luke & Denison, Jim (2017) Challenge and relief: A Foucauldian disciplinary analysis of retirement from professional association football in the United Kingdom. International Review for the Sociology of Sport 2017, Vol. 52(8) 924–939. (Jones&Denison2017_1012690215625348)

Tiihonen, Arto (1990) Jalkapallon viehätys: pelianalyysi (JALKAPALLOPELIANALYYSI). Teoksessa Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto. ss. 104-117.

Tiihonen A. 2015. Jalkapallo valossa, varjossa ja kimmaltavassa kauneudessa – näkökulmia vuoden 2015 futikseen. (http://www.miksiliikun.fi/2015/10/28/jalkapallo-valossa-varjossa-ja-kimmaltavassa-kauneudessa-nakokulmia-vuoden-2015-futikseen/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2015. Futisvuoden 2015 opetus: jalkapallosta vihdoin taktiikkapeli. (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/10/Futisvuoden-2015-opetus.pdf). Artikkeli blogisivulla www.miksiliikun.fi, 28.10.2015.

Tiihonen A. 2018. Minä, Shefki & Esko: demokraatteja ja oligarkkeja. (https://www.miksiliikun.fi/2018/01/02/mina-shefki-esko-demokraatteja-ja-oligarkkeja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 2.1.2018.

Tiihonen  A. 2014. Mitä opittavaa futiksen MMM-kisoista 2014? (http://www.miksiliikun.fi/2014/08/18/mita-opittavaa-futiksen-mmm-kisoista-2014/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2014.

Tiihonen  A. 2014. Lastuja futiksen maailmasta – MM-kisoista ja muualtakin.  (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/17/lastuja-futiksen-maailmasta-mm-kisoista-ja-muualtakin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Filosofista futista.(http://www.miksiliikun.fi/2014/07/08/filosofista-futista/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 8.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Futista siellä, täällä ja vielä tuollakin… (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/06/futista-siella-taalla-ja-viela-tuollakin/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 6.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. MM-välihuutoja – Belgia vai Messi? (http://www.miksiliikun.fi/2014/07/04/mm-valihuutoja-belgia-vai-messi/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 4.7.2014.

Tiihonen  A. 2014. Tilastofutista – myytit, tiede ja totuus. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/27/tilastofutista-myytit-tiede-ja-totuus/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. Zlatania peliin… maahanmuuttajat voimavarana (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/19/zlatania-peliin-maahanmuuttajat-voimavarana/. Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 19.6.2014.

Tiihonen  A. 2014. MMM 2014: Pelit alkakoon ja yllätyksiä nähtäköön… (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/12/mmm-2014-pelit-alkakoon-ja-yllatyksia-nahtakoon/ .  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.6. 2014.

Tiihonen  A. 2014. Jalkapallon MMM 2014 – alkupotku. (http://www.miksiliikun.fi/2014/06/03/jalkapallon-mmm-2014-alkupotku/  . Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.6.2014.

Terveyden lukutaito määrittää terveyskäyttäytymistäsi

 

Terveellisten elintapojen noudattaminen ei ole nykyihmiselle itsestäänselvyys.Yhtenä ongelmana on, että ei eroteta terveellistä käyttäytymistä epäterveellisestä. Tärkeä terveyttä ja terveyskäyttäytymistä määrittävä tekijä on terveyden lukutaito. Terveyden lukutaito on kaikkien tarvitsema perustaito.

Olen terveystieteiden maisteriopinnoissa graduprosessin alkumetreillä. Graduprosessi alkoi kiinnostavan aiheen valinnalla, mikä oli tähänastisessa prosessissa ehdottomasti haastavinta, koska mielenkiintoisia ja tärkeitä aiheita oli lukuisia.

Oma kiinnostukseni terveyden edistämisessä on jo pitkään kohdistunut lapsiin ja nuoriin, koska lapsena omaksutut terveystottumukset yleensä näkyvät myös aikuisiän terveystottumuksissa. Toivonkin, että joskus tulevaisuudessa pääsisin vaikuttamaan lasten ja nuorten tekemiin terveyskäyttäytymiseen liittyviin valintoihin, ja että heistä kasvaisi aikuisia, jotka tekevät omaa terveyttään tukevia valintoja. Päätin, että haluan myös graduni kohderyhmäksi lapset ja nuoret.

Vasta yliopisto-opintojeni myötä tutustuin tarkemmin terveyden lukutaidon (health literacy) käsitteeseen.  Maailman terveysjärjestö WHO määrittelee terveyden lukutaidon yksilön kognitiivisina ja sosiaalisina taitoina. Ne määrittävät yksilön kykyä ja halukkuutta saavuttaa, ymmärtää ja käyttää tietoa hyvää terveyttä edistävällä ja ylläpitävällä tavalla (1).

Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että yksilöllä on kyky tunnistaa asioita, jotka tukevat omaa terveyttä. Yksilö pystyy perustelemaan tekemiään valintoja sekä osaa etsiä tietoa ja arvioida ja vertailla sitä kriittisesti (2). Voidaan siis puhua ihan jokaisen arjessa tarvitsemasta perustaidosta.

http://maxpixel.freegreatpicture.com

Terveyden lukutaito kehittyy jo lapsuudessa ja nuoruudessa. Se on tärkeä terveyttä ja terveyskäyttäytymistä määrittävä tekijä (2). Siksi sen tutkiminen ja syvempi perehtyminen aiheeseen tuntui itselle hyvin merkitykselliseltä ja mielekkäältä.

Nyky-yhteiskunnassa terveyden lukutaidon kehittäminen onkin avainasemassa, koska ympäristö altistaa lapsia ja nuoria epäterveelle terveyskäyttäytymiselle, kuten vähäiselle fyysiselle aktiivisuudelle ja liialliselle energiansaannille.

Netissä kaikkien saatavilla oleva tieto altistaa lapsia sekä hyödylliselle että haitalliselle terveystiedolle (2). Sama pätee myös aikuisiin. Terveystiedon arviointia vaikeuttaa tiedon valtaisan määrän lisäksi se, että kuka tahansa voi julkaista terveystietoa. Somessa ja jopa valtamediassa pääsee usein ääneen ns. kokemusasiantuntija, jonka väitteiden taustalla ei ole välttämättä tutkimuksellista pohjaa.

http://maxpixel.freegreatpicture.com

Terveyden lukutaidon edistäminen on yksi koulujen terveystiedon opetuksen tavoitteista. Koulusivistyksellä onkin todettu olevan yhteyttä terveyden lukutaitoon (3). Terveystiedon opettajilla on siis tärkeä rooli terveyden lukutaidon edistämisessä. Olen itsekin pohtinut mahdollisuutta toimia tulevaisuudessa lasten ja nuorten terveyden edistäjänä terveystiedon opettajan roolissa.

Terveyden lukutaito ei tietenkään kehity ainoastaan koulussa. Vaikka  perusta terveellisten elintapojen omaksumiselle luodaan jo lapsuudessa, on aikuisuudessakin opituilla taidoilla merkittävä vaikutus terveyteen. Ja vaikka koulutuksella on todettu olevan yhteyttä terveyden lukutaitoon, on se kuitenkin myös seurausta elämän mittaisesta opettelusta (3).

Parhaimmillaan terveyden lukutaito kehittyy edistyneiksi kognitiivisiksi taidoiksi, joita yhdessä sosiaalisten taitojen kanssa voidaan soveltaa tiedon kriittiseen arviointiin, jolloin tämän tiedon avulla voidaan paremmin hallita oman elämän tapahtumia ja tilanteita (4).

http://maxpixel.freegreatpicture.com

Pitkän etsiskelyn jälkeen sain onnekseni käsiini aineiston, jossa oli kartoitettu muun muassa nuorten urheilijoiden terveyden lukutaitoa sekä terveyskäyttäytymiseen liittyviä asententeita ja mielipiteitä. Näiden tekijöiden yhteyden tarkastelusta sain juuri oman näköiseni graduaiheen, ja olen todella innoissani aloittamassa gradun työstämistä. Toivon, että tämä  prosessi osoittautuu yhtä antoisaksi kuin miltä se nyt tuntuu, ja ehkä samalla se herättelee pohtimaan ja kehittämään omaa terveyden lukutaitoani.


Miten terveyden lukutaito näkyy omassa arjessani?

Pohtiessani terveyden lukutaidon vaikutusta omassa arjessani huomaan itse käyttäväni ja kehittäväni sitä päivittäin. Listasin alle asioita, joissa esimerkkipäivänäni terveyden lukutaitoa tarvitsen tai kehitän:

  • Terveyskäyttäytymiseen liittyvät päätökset arjessa (nukkuminen, syöminen ja ruokakaupassa asiointi, liikkuminen ja harrastaminen, sosiaaliset suhteet)
  • Hesarin lukeminen
  • Koulutöiden tekeminen (kirjojen, lehtien, artikkelien, blogien yms. lukeminen, luentojen kuunteleminen)
  • Hammaslääkäritarpeen huomaaminen ja ajanvaraus
  • Netflixin dokkareiden katsominen
  • D-vitamiinin ottaminen tai ottamatta jättäminen

Haastan myös kaikki lukijat pohtimaan, missä tilanteissa tarvitset tai kehität terveyden lukutaitoasi?


Terveellistä kevättä kaikille lukijoille!

Iina Raudasoja

Lähteet

  1. Nutbeam, D. 1998. Health Promotion Glossary. Viitattu 25.3.2018. http://www.who.int/healthpromotion/about/HPR%20Glossary%201998.pdf.
  2. Paakkari, O., Torppa, M., Kannas, L. & Paakkari, L. 2016. Subjective health literacy: Development of a brief instrument for school-aged children. Scandinavian Journal of Public Health, 44 (8), 751-757. doi:10.1177/1403494816669639.
  3. Begoray, D. L., Marshall, E. A., Shone, L. P. & Rowlands, G. 2012. Health literacy lifelong learning. Teoksessa G. Rowlands, D. Begoray & D. Gillis. 2012. Health Literacy in Context: International Perspectives. New York: Nova Science Publishers, Inc.
  4. Laverack, G. 2014. The Pocket Guide To Health Promotion. Maidenhead: McGraw-Hill Education.

Rajakylä – liikkujan paratiisi

Vantaan Rajakylä sijaitsee liikkujan kannalta oivallisessa paikassa, sillä luontoliikuntamahdollisuudet ovat erinomaiset, mutta viime vuosina sekä Vantaa että Helsinki ovat myös rakentaneet runsaasti uusia liikuntapaikkoja, jotka ovat rajakyläisten käytettävissä. Kevyen liikenteen väylät tarjoavat myös hyvät mahdollisuudet työmatka- ja asiointipyöräilyyn tai kävelyyn. Seuraavassa muutamia vinkkejä rajakyläisten liikkumiseen.Rajakylä_Liikkujan_Paratiisi

Lenkkeily kävellen, juosten, pyöräillen ja hiihtäen

Rajakylän lenkit

Rajakylässä voi kävellä ja juosta monenlaisia lenkkejä teitä ja kevyenliikenteen väyliä pitkin. Metsäpolkuja löytyy kaikista Rajakylää ympäröivistä metsiköistä. Suosittua on kävely pitkin Rajakylän raitteja, jolloin voi ihailla pihojen kukkaistutuksia tai vaikkapa jouluvaloja, joista Rajakylä on vähän kuuluisakin. Joskus kävelylenkkeilyä tosin hidastaa jatkuva tuttuihin törmääminen…

Varsinaisia rakennettuja kuntopolkuja Rajakylässä taitaa olla vain yksi, joka sijaitsee Rajakylän koulun ja Tenniskeskuksen välisen  Latukujan päässä ja kulkee Porvoon moottoritien suuntaisesti  länteen päin muutama sata metriä.  Jos sinne löytää, niin löytää myös Leijonanharjan pulkkamäen ja Porvoontien yli menevän kävelysillan. Tennarista ja Camposta puhumattakaan.

Fazerin lenkki

Rajakylän asukkaat tuntevat hyvin noin kuuden kilometrin mittaisen Fazerin lenkin, joka kiertää Vaaralan ja Jakomäen kautta takaisin kotikylään. Jos kahvittaa, niin välillä voi käydä Fazerin vierailukeskuksessa siemaisemassa sumpit. Mukaan voi tarttua muutakin hyvää.  Lenkki on talvellakin yleensä kävelykunnossa ja pituudeltaan oikein sopiva kenelle tahansa. Rajakyläiset kiertävät ”Fazeria” kumpaankin suuntaan fiiliksen mukaan.

Jos kävelyintoa on enemmän, niin Fazerin lenkin voi pidentää valitsemalla Länsimäentien päässä lenkkipolun, joka vie Hakunilaan Kehä III:n yli, jolloin pääsee kiertämään vaikkapa Vaaralan kautta takaisin Rajikseen.

Halutessaan matkaa voi jatkaa Porttipuistoon ja kiertää Heikinlaakson ja Jakomäen kautta takaisin. Tuokaan reitti ei ole pisimmillään 12  kilometriä enempää  ja matkalla voi käydä virkistäytymässä vaikkapa  Ikean nakkisämpylöillä. Meille on tullut vähän kuin tavaksi tehdä joko Fazerin tai Ikean lenkit yhdessä naapureiden kanssa. Suosittelen.

Lyhyempiä pidennyksiä Fazerin lenkille saa kiertämällä Jakomäen ostarin läpi tai Alppikylän kautta, joilloin matkaa tulee muutama kilometri lisää. Mukava reitinvalinta menee myös Slåttmossen suoalueen kautta tai Vaaralan ( Ruduksen, ”Rytikan”) monttujen kautta.

Slåttmosseen pääsee Somerikkotieltä heti Porvoontien liittymän jälkeen Rajakylästä päin tultaessa. Suoalueen läpi menee pitkospuita ja polku, joka vie Vaaralaan tai Ruduksen montuille, johon on muuten suunnitteilla maauimala. Tosin montuissa tai lammikoissa voi uida nytkin. Se on varsinkin lapsiperheille mukava retkikohde.

Kivikon lenkit

Kivikon lenkille pääsee joko Maratontien länsipäästä Porvoontien sillan kupeesta tai Pallotien länsipäästä ennen sen kääntymistä Maratontien suuntaan (Pallotie 28). Tässä kohden polku on vielä vaatimaton, mutta Helsingin puolella jo leveämpi. Peruslenkki on noin neljän kilometrin pituinen ja talvella Helsinki pitää ladut hyvässä kunnossa. Laduilla voi hiihtää perinteistä tai luistelutyyliä. Vähän täytyy koiranulkoiluttajia varoa, mutta sopu antaa sijaa kaikille liikkujille.

Kivikosta pääsee jatkamaan myös Viikkiin ja Myllypuroon uutta Kehä I:n yli menevää kevyenliikenteen siltaa pitkin ja latu on ollut kunnossa aina Vanhaan kaupunkiin ja Arabiaan asti. Matkalla Kivikossa on myös hiihtohalli, upea frisbee-golfkenttä ja BMX-pyörärata. Monet myös bongailevat lintuja Kivikon korkeilla kukkuloilla. Itse olen hitaampana liikkujana bongaillut vaskitsoja, ranta- ja kyykäärmeitä, joita aina silloin tällöin näkee poluilla aurinkoa paistattelemassa.

Työmatkapyöräilijöille suosittelisin reittiä, joka menee Kontulankaaren (nro 11)  kävelyliikennevalojen (Vesalan muraalitalojen) kohdalta Kivikkoon ja sieltä Kivikon läpi pienteollisuusalueen kautta Kehä I:n ali Lahdentien vierestä Viikkiin. Samaa reittiä pääsee  tietysti Kehä I:stä länteen.

Helsingin keskustaan olen ajanut sekä Viikin (Viikki-Arabia-Kumpula-Pasila) tai sama Myllypuron kautta että Pukinmäen (Oulunkylä-Käpylä-Pasila) kautta. Ja lopun matkaa radanvartta. Kummatkin reitit toimivat. Neljäs vaihtoehto on ajaa  Myllypurosta reittiä Kulosaari-Herttoniemi-Sörnainen-Hakaniemi…

Kivikossa on myös runsaasti juoksuhautoja, luolia ja muita kiinnostavia historiallisia ja luontokohteita. Kivikossa järjestetään myös iltarasteja säännöllisesti. Autolla Kivikkoon pääsee hiihtohallin (sorttiaseman) luota, jonne mennään Kivikon liittymästä eli joko Kivikon läpi tai Kehä I:n liittymästä. Auton voi toki parkkeerata johonkin tienvarteenkin tai vaikkapa Vesalan (Sakaran) kentän parkkiin, josta on kohtuullinen kävelymatka ladulle.

Länsimäen lenkit

Länsimäestä löytyy myös vanhoja linnoitusalueita ja upea metsä sekä Länsimäen kartanon avarat viljapellot. Polku on sopiva kävelyyn ja maastopyöräilyyn. Se löytyy Pallastunturintie 24 kohdalta Linnoituskujan päiväkodin vierestä. Lenkki kulkee Mellumäkeen ja takaisin. Pyörällä pääsee tätä reittiä myös Vuosaaren Mustavuoreen tai Porvoon rantatielle, joka on monien pyöräilijöiden suosikki. Rantatiellä on useita kahviloita, joita voi pitää pyöräilylenkkinsä kohteina ja välietappeina.  Mustavuoressa on myös yleensä hyvät ladut.

Hakunilan/Sotungin lenkit

Hakunilan urheilupuistoon pääsee Länsimäentien pohjoispäästä kuntopolkua pitkin, joka menee Kehä III:n yli. Sillan jälkeen kuntolaitteilta voi ajaa vasemmalle kehän reunaa pitkin ja laaksosta puronreunaa pitkin, jolloin näkee kauniin Hevoshaan kartanopuiston rakennuksineen. Autolla Hakunilaan pääsee helposti ja parkkipaikkoja on runsaasti, vaikka käyttäjiäkin on varsinkin kevättalvella varsin paljon.

Jos kuntolaitteiden kohdalta kääntyy oikealle pellon läpi, niin pääsee keväällä ja alkukesästä todella kauniiden niittyjen läpi urheilupuistoon. Hakunilassa on runsaasti erilaisia lenkki- ja hiihtopolkuja, joista vaativimmat ovat MM-tasoa, mutta sieltä löytyy myös tasaisia peltolatuja.

Hakunilasta lähtee myös todella upea lenkki aina Kuusijärvelle ja Keravalle asti. Se menee läpi Sotungin perinnemaisemien Sipoonkorven kansallispuistoon, jossa on melkein lappimaisia suo- ja kalliomaisemia. Hakunilasta on viisi kilometriä Kuusijärven kympille, josta taas noin kahdeksan kilometriä Keravan Keinukalliolle, jossa on viikonloppuisin kahvila, kuten myös Vantaan Ladun Bisan majalla, jonne Hakunilasta on kuutisen kilometriä. Kuusijärvellä kahvila on auki joka päivä.

Halutessaan voi valita monenlaisia reittivaihtoehtoja. Pisin on Hakunila-Keinukallio –reitti, joka on noin 36 kilometriä.  Mukava lenkki on Hakunilasta Kuusijärven kympin kiertäminen, jolloin matkaa tulee 20 kilometriä. Autolla voi myös ajaa Kuusijärvelle, josta käsin erilaisia lenkkejä voi rakennella mielensä mukaan. Keinukallion lenkille tulee mittaa noin 28 kilometriä.

Kesällä suositeltavinta on mennä pyörällä tai autolla joko Sipoonkorven kansallispuiston (http://www.luontoon.fi/sipoonkorpi) alkupäihin Storträskin  (Tasakalliontie 1, iso) tai Storbergetin (Kuusikorvenkujalla, pieni) parkkipaikalle ja lähteä sieltä kiertämään joko Kalkkiuunin lenkkiä tai Storträskin lenkkiä.  Matkaa Rajakylästä on pyörällä alle 9 kilometriä.

Kakkiuunin lenkki on uusin  noin viiden kilometsin pituinen ja erittäin ”kansallispuistomainen”, vaikka se kiertääkin kivenheiton päässä Sotungin maatiloista ja pelloista. Storträskilla voi myös kalastaa, jos hankkii luvan vaikkapa Hakunilan kirjastosta.

Sipoonkorven lenkillä voi kuulla ilveksen kiimaista huutoa, nähdä rantakäärmeen uimassa tai bongata lammaskatraan, hevosia ja traktorimuseon. Kalkkiuunin lenkillä on nuotiopaikka ja huussikin. Viikonloppuna tai kevätiltana retki Sipoonkorpeen onnistuu vaikkapa pyörällä. Vähän evästä mukaan ja voi nauttia pikku vaelluksesta.

Hiihtämisestä on vielä mainittava Malmin lentokentän ympäri menevä kuuden kilometrin mittainen melko tasainen latu, joka sopii hyvin kaikille. Ladulle  pääsee parkkipaikalta, joka on Malminkaaren varrella.

Pyöräillen ja rullaluistellen

Pyörällä ja rullaluistellen voi ajaa pidemmälle ja muuallakin kuin varsinaisilla lenkkipoluilla. Muutama suositus pyörä- tai rullalenkiksi siis paikallaan.

Mainitsin jo aiemmin, että Porvoon rantatie (Uusi Porvoontie) on suosittu pyörälenkin kohde. Sinne pääsee Rajakylästä sekä Länsimäentien pohjoispäästä liikenneympyrästä oikealle kääntyen. Valion tehtaiden jälkeen alkaa uusi pyörätie, josta voi ajaa suoraan Porvoon rantatielle tai sitten voi oikaista ajamalla  Länsisalmentietä Sotungin tielle Västersundomin koulun ohi ja siitä Porvoon Rantatielle. Matkalta voi myös kääntyä sille kuuluisalle Susirajalle, joka muuten vie Sipoonkorven kansallispuistoon ja lopulta sinne Storträskin rantaan. Kiva reitti sekin.

Rantatiellä on tosiaan monta kohdetta, jonne voi pyöräretkensä suunnata. Pit Stopille eli Östersundomin  (Itäsalmi) kylälle on Rajakylästä reilu kuusi kilometriä, Sipoonrannan kahvilaan  10, N’avetan kahvilaan 13 ja Gumbölestrandiin 17 kilometriä. Matkalla on myös urheiluvälineliike Bear & Water, josta saa melonta- ym. liikkumisvarusteita. Ja jos Rantatieltä ajaa pikkuteille, niin näkee  monia idyllisiä pikkukyliä.

Jos oikein pyöräilyttää, niin voi käväistä Porvoossa tai ajaa Sipoon lenkin, jolloin matka lyhimmillään on noin 40 kilometriä ja pisimmillään yli 60 kilometriä.

Idyllisia paikkoja näkee myös, jos lähtee ajamaan Vanhan Lahdentien suuntaan ja kääntyy Vanhalle Porvoontielle ennen Kuusijärveä. Kuusijärvelle on Rajiksesta kymmenisen kilometriä, viehättävälle Palmenin kyläkaupalle  reilu 13 kilometriä. Kuusijärvellähän voi käydä uimassa ja savusaunat lämpiävät päivittäin. Järven ympäri menee myös kaunis polku, jonka voi kiertää ennen saunaan ja uimaan menoa.

Kaikki nämä reitit voi myös luistella, vaikka joissakin kohdin asvaltti onkin hiukan huonossa kunnossa.

Suositeltavia pyöräreittejä löytyy myös Helsingin suuntaan vaikkapa Viikin kautta Vanhankaupungin lahdelle  (Arabiaan), jonne matkaa on vain kahdeksan kilometriä, jonka aikana voi nähdä runsaasti muuttolintuja, kuulla satakielen, ajaa arboretumin läpi ja ihastella lehmiä laitumellaan, jossa muuten olen nähnyt peuroja ja kerran kahdeksan jäniksenpoikasta leikkimässä. Arabiassa on kahviloita ja monenmoisia myymälöitäkin, jos niitä kaipaa lenkillään.

Lenkin voi myös pidentää kiertämään Kulosaaren sillan kautta Herttoniemen kautta takaisin Myllypuron ja Viikin kautta Kivikkoon ja sieltä takaisin Rajikseen. Matkaa tulee alle 30 kilometriä ellei aja Herttoniemenrannan, Roihuvuoren, Marjaniemen ja Puotilan kautta rantoja pitkin takaisin Rajakylään Vartiokylän ja Mellunmäen läpi. Tästä saa myös ihastuttavan reitin Itä-Helsingin kauneimmille paikoille  eikä matkaa tule juuri 40 kilometriä enempää. Ja sen voi tosiaan jaksottaa vaikkapa kartanopysähdyksillä Puotilassa ja Herttoniemessä.

Rajakylästä on myös kätevää pyöräillä Itäkeskukseen asioimaan. Reitit voi valita mielensä mukaan joko Kontulan, Kivikon tai Mellunmäen kautta. Itse ajelen usein Vesalan läpi Mellunmäkeen menevää reittiä, jossa näkee mm. Aarrepuiston kosken eli Rajiksen läpi menevän Kuussillanojan jatkeen, joka on Helsingin puolella rakennettu upeaksi virkistyskohteeksikin. Itikseenkään ei ole kuin kuusi kilometriä.

Mainita täytyy myös läntinen suunta eli Tikkurila, jonne  pääsee kivasti  joko Jakomäen eteläosan Lahdentien ylimenevää siltaa tai pohjoisosan alikulkua pitkin. Eteläpuolelta pääsee  Alppikylän uuden asuinalueen ja Tattarisuon teollisuusalueen ohi ajaen samaan liikenneympyrään mihin  pääsee Jakiksen ostarin luota Tapanilaan päin mennessä.

Tästä ympyrästä voi sitten valita reitin, joka menee Heikinlaakson läpi Kehä III:lle tai sitten kääntyen Tapanilan tieltä mäen alla Puistolaan ja jatkaen siellä puistojen läpi Kehä III:n yli menevän sillan kautta Jokiniemeen, josta voi jatkaa Heurekan suuntaan ja sitä kautta Tiksuun. Heurekaan ja Tikkurilaan voi tehdä pyöräretken nauttien samalla tieteestä tai kulttuurista. Matkaa on noin 8 kilometriä.

Vanhan Porvoontien valittuaan on monta mahdollisuutta ajaa Tikkurilaan Kehä III:n pohjoispuolelta eli voi Mennä Kuusikon kautta tai vaikkapa Maarinkunnaan kautta. Kummallekin reitille osuu kauniita seutuja varsinkin Keravanjoen laaksossa. Ja voihan sitä pistäytyä vaikkapa Porttipuistossa heräteostoksilla ja tehdä sitten lenkin joko Vaaralan tai Länsimäen kautta takaisin Rajikseen.

Kiva pyörälenkki syntyy myös ajamalla Jakomäen kautta Tattarisuon lenkin eli ajaen Tattarisuon läpi Kehä I:lle ja sieltä Kivikon läpi Rajikseen.

Koiran kanssa

Rajakylässä on paljon koiranomistajia, joilla tuntuu olevan omat lenkkinsä. Koirapuistoja on siirtolapuutarhan takana Porvoon moottoritien lähellä, Länsimäentien vieressä Rajakylän koulua vastapäätä. Agilitya voi harrastaa Ojangossa (Pitkäsuonkuja 6) jätteidenpolttolaitoksen takana Kehä III:n itäpuolella tai Kivikossa Helsingin puolella.

Mobiililaitteiden avulla suunnistaminen ja matkojen mittaaminen on helppoa. Karttoja ja reittejä löytää vaikka www.google.fi/maps/, tai voi käyttää sports trackeria. Maastokarttoja voi tarkastella ja ladata kännykkäänkin osoitteesta www.maastokartat.fi.

Leikkiä ja palloilua

Rajakylän kenttä: jalkapalloa, skeittailua, rantalentistä, luistelua ja tennistä

Helsinki on satsannut valtavasti Itä-Helsingin lähiliikuntapaikkoihin ja viime vuosina Itä-Vantaa on kirinyt lähes tasoihin. Nyt Rajiksessa on loistava täysimittainen tekonurmikenttä, jossa on tilaa leikkiin ja peliin. Rajakylän kentällä on myös hiekkakenttä, joka jäädytetään talvella. Kentälle pääsee Rajakentäntien ja Säilätien kautta.

Vieressä Länsimäentien varrella on myös skeittipuisto, beachvolleykenttä ja kaukalofutiskenttä. Kuntotelineitäkin löytyy. Tenniskentät ovat aika heikossa kunnossa, vaikka voi niillä pallotella. Kentällä on uudehko pukukoppi ja parkkipaikkoja on kentän kummassakin päässä.

Rajakylässä toimiva Itä-Vantaan Urheilijat, IVU  (https://www.ivu.fi/)  harjoittelee ja pelaa jalkapallo-ottelunsa Rajakylän kentällä. IVU on mainio lasten kasvattaja, jossa aikuisetkin saavat olla mukana vapaaehtoistoiminnassa. IVU:lla on erilaisia kuntoliikuntaryhmiä eri-ikäisille harrastajille sekä jalka-, sulka- ja lentopalloa salibandyn lisäksi.

Rajakylän harrastusmahdollisuudet ovat hiukan rajalliset, mutta IVU tarjoaa hyvän mahdollisuuden liikuntaan ja Vivace-kuoro laulun harrastajille (https://www.facebook.com/vivacekuorot/).  Meidän perheessä toinen lapsista pelasi IVU:ssa, toinen lauloi Vivacessa, joten aika iso osa Rajakylän asukkaistakin tuli samalla tutuiksi. Vahva suositus.

Mainittava tietysti on Rajakylän maine sulkapallossa, sillä Tennarilla/Campossa on kasvatettu monta sukupolvea Suomen huippupelaajia runsaan juniorikaartin lisäksi. ÖIF eli Östersundom IF (http://oifbadminton.sporttisaitti.com/) pitää majaansa Rajakylässä. Seuran ja Rajakylän paras pelaaja on tällä hetkellä naisten Suomen mestari Airi Mikkelä. Sulkapalloa voi myös lämpimästi suositella kaikille rajislaisille.

Pallopuisto: leikkiä, futista, tennistä, korista ja lentistä sekä kuntotelineitä

Pallopuisto on Rajakylän kentän tavoin laitettu erinomaiseen kuntoon muutaman viime vuoden aikana. Ensin uusittiin leikkipuisto pienimmille, josta löytyvätkin monipuoliset telineet alle kouluikäisille lapsille ja heidän (iso)vanhemmilleen.

Maratontien päätyyn rakennettiin pieni, mutta varsin monipuolinen liikuntapuisto, joka sopii kaikenikäisille. Puistossa on laitteita lapsille, nuorille ja aikuisille, mutta myös pelimahdollisuuksia lentopalloilijoille, pienelle futisporukalle, tenniksen ja katukoriksen pelaajille. Rajakylän harrastelentispelaajat pelaavat kentällä säännöllisesti kesäisin. Mukaan otetaan uusiakin pelureita.

Nurmialueella voi heitellä frisbeeta tai pelata palloa ja vaikkapa lennättää leijaa. Talvella puistoon on jäädytetty myös pieni luistelualue.

Pallopuistossa voisi järjestää monenlaista aktiviteettia sen lisäksi, että siellä on joka kevät  toukokuussa Rajakylän alueen kuoron eli Vivacen kukkafestivaali että ainakin kerran Rajakylän valoteos vuoden pimeimpään aikaan. Ehkä joku voisi järjestää rusettiluistelua laskiaisena tai Rajakylän liikuntapäivän, jossa voisi liikkua monin eri tavoin…

Nyt on erinomaiset liikuntapaikat niin Pallopuistossa kuin Rajakylän kentälläkin. Käyttäkää hyvät ihmiset, käyttäkää!

Rajakylän tenniskeskus: salibandya, sulkapalloa ja tennistä

”Tennarilla” on Vantaan kaupungin omistama puoli (https://www.vantaa.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/vantaa/embeds/vantaawwwstructure/133272_RAJAKYLAN_TENNISKESKUS_asiakasinfo_20_7_17_2_.pdf),  jossa voi pelata sulkista ja tennistä sekä yläkerran salissa kamppailulajeja, jumppaa ja tanssia.

Uudella puolella isännöi Campo center , (http://www.campocenter.fi/), jossa pelataan pääosin salibandya. Tiloja on myös muihin tarkoituksiin. Kummallakin puolella on kioski ja myös varustemyyntiä. Salit ovat arki-iltaisin melko täysiä, mutta tilaa löytyy rajakyläisillekin uusille harrastajille.

Kesällä Tennarin ulkokentällä voi pelata tennistä ja minigolfia.

Rajakylän koulu: ulkopelejä, sisäpelejä ja mäenlaskua

Rajakylän koululla on pieni ulkokenttä ja leikkitelineitä. Sisäkentällä pelataan ainakin lentopalloa. Koulun takana on oivallinen pulkkamäki, joka on hyvin suosittu lumisina talvina. Lionsit järjestävät joka talvi riehan pulkkamäessä.

Lähikentät: Vesala, Länsimäki, Kivikko, Jakomäki, Kontula, Kurkimäki, Hakunila

Mikään ei estä rajakyläisiä astumasta kaupungin rajojen ulkopuolellekaan.

Esimerkiksi Vesalan/Sakaran kenttä ja ”erikoispuisto” on aivan lähietäisyydellä ja siellä on ”Ala-Rajakylän” asukkaille tarjolla niin 2 tekonurmipintaista  jalkapallokenttää, koripallokenttä, 2 futiskaukaloa, 2 tenniskenttää (talvella luistinrata) sekä erinomaiset kuntotelineet ja lasten leikkipuisto.

Vesalassa on myös Kontulan urheilijoiden toimisto ja toimintaa mm. lapsille ja perheille (http://www.fckontu.fi/). Moni rajislainen on pelannut KontUssa

Länsimäen koululla on sisäliikuntatila ja ulkokenttä.

Kivikosta löytyy tekonurmikenttä, seniorien ”leikkipuisto”, frisbee-golfkenttä, BMX-pyörärata ja agilityrata koirille.

Jakomäessä on 2 tekonurmikenttää, joista toinen on halli talvisin (KontU). Lisäksi hiekkakenttä (luistelu), tenniskenttiä ja koripalloa.

Kontulassa on lähin iso tekojäärata, jossa on kesäisin tekonurmi, kuntotelineitä, tennistä ja leikkipuisto sekä nurmikenttä.

Kurkimäessä on myös tekonurmikenttä, tennistä ja koripallo- sekä lentopallokenttä.

Hakunilassa on hiihtolatujen lisäksi erinomainen yleisurheilukenttä, luistelurata, uimahalli ja jalkapallokenttä.

Uimapaikat ja –hallit ja kuntosalit

Rajakylän lähimmät uimahallit löytyvät Jakomäestä (Helsingin kaupunki, https://www.hel.fi/helsinki/fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/liikunta/sisaliikuntapaikat/Uimahallit/),  Kontulasta (Urheiluhallit oy, https://www.urheiluhallit.fi/) , Hakunilasta (Vantaan kaupunki, http://www.vantaa.fi/vapaa-aika/liikunta/uimahallit_ja_kuntosalit),  Itäkeskuksesta (Helsinki), Malmilta (Urheiluhallit oy), Tikkurilasta (Vantaan kaupunki)  ja Vuosaaresta (Urheiluhallit oy).

Ruduksen, Rytikan tai Vaaralan montuilla/lammilla on lähin ulkouimapaikka, johon on siis suunnitteilla maauimala. Puotilan ranta Vartiokylän lahdella lienee lähin uimaranta, mutta myös Kuusijärvi ja Marjaniemi ovat kohtuullisen lähellä.

Kuntosaleista lähimmät taitavat olla Kontulan ostarilla, jossa on sekä urheiluhallien (uimahallin yhteydessä) että Helsingin kaupungin kuntosali eli Kuntokellari ( https://www.hel.fi/helsinki/fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/liikunta/sisaliikuntapaikat/liikuntahallit/kontulan-kuntokellari), jonn e pääsee Kontulan kirjastoa ja nuorisotaloa vastapäätä olevan hissin kautta.

Samassa väestösuojassa on myös skeittihalli, mutta sinne mennään metroaseman luona olevan alikulkusillan luota Kontulan kirkolle päin mentäessä.

Liikkumisiin

Oletan, että läheskään kaikki Rajakylän asukkaat eivät tienneet, että Rajiksemme on näin oiva paikka liikkumiseen ja urheilemiseenkin. Kotiovelta pääsee liikkumaan moneen suuntaan ja monella eri välineellä. Kenttiä löytyy monen lajin harrastamiseen, joten kovin pitkiä harrastusmatkoja ei tarvitse kärsiä.

Rajakylä – liikkujan paratiisi?  Se on tietysti liikkujasta itsestään kiinni…

Kirjoittaja: Liikuntasosiologi, FT,  Arto Tiihonen. www.miksiliikun.fi ja  www.facebook.com/miksi.liikun, Rajislainen vuodesta 1995.

Miksi hiihdän

Nykyihminen – homo sapiens siis – on olento, jonka mielikuvitus on rakentanut tämän ihmeellisen maailman, jossa elämme. Elossa selviytymiseen tarvittavien ”eläimellisten” taitojen ulko- tai yläpuolella kaikki on fiktiota – niin työ, raha, menestys kuin tuottavuus, materia tai vaikkapa luokka- ja etniset erot. Näitä kaikkia ihminen nimittäin kykenee muuttamaan tai ainakin suhtautumistaan niihin.

Saattaa olla, että jo muutaman vuosikymmenen päästä homo sapiensin korvaa ainakin alkeellinen homo deus, joka on algoritmeillä ohjautuva organismi, mutta sellainen, jonka algoritmit eivät tule pelkästään geeneistä ja oppimistamme asioista, vaan osittain ihmisen ulkopuolella olevasta ”datasta”. Joku voi sanoa, että olemme jo tällaisia ”jumalihmisiä”, joista Yuval Noah Harari kirjoittaa kirjassaan Homo Deus.

Miten tämä liittyy otsikkooni Miksi hiihdän? No siksi, että jo nykyihminen on kehitysvaiheessa, jossa sen tulee pystyä perustelemaan yhä paremmin tekemisensä sekä itselleen että muille – nykyään myös eläimille ja koko maapallolle  eikä ainoastaan kanssaihmisille.

Valinnanvapaus on niin suurta, että suomalaisistakin todella iso osa valitsee liikkumattomuuden, vaikka heillä on käytössään erittäin paljon perusteita liikkumisen puolesta. Tarvitaan siis vielä parempia perusteita.

Nämä liikkumattomat jumalihmiset odottanevat, että tekniikka ja lääketiede ratkaisevat ne ongelmat, joita liian vähäinen liikunta heille väistämättä aiheuttaa. Mielikuvitusta nimittäin on se, että väestön elinikä nousisi nykyisten tilastojen osoittamalla tavalla jatkuvasti, jos nuoret sukupolvet elävät liikkumattomasti.

Ketä tästä on syyttäminen? Minä ainakin syytän itseäni, sillä meidän liikuntatieteilijöiden tehtävähän pitäisi olla sen osoittaminen, että liikkuminen on ihmisille hyväksi. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteivätkö liikuntatutkijat monen muun tutkimusalan edustajien kanssa ole osoittaneet liikkumista monin eri tavoin hyödylliseksi toiminnaksi.

Hyödyllisyys tai terveellisyys ei tunnu nykyihmiselle riittävän. Ja ajatellaanpa nyt hiihtämistä, oikeasti, ketä kiinnostaa? Voihan se olla vaikka kuinka terveellistä, mutta silti, mikä siinä voi urbaania nykynuorta viehättää tai muunkaan ikäistä, jos hiihtämisestä ei ole aiempaa kokemusta? Tai ne ovat niitä ”huonoja”.

Ehkä me liikuntatieteilijät emme ole osanneet avata kunnolla edes omia liikkumiskokemuksiamme ja niiden merkityksiä lukijoillemme? Ja jos ihan rehellinen olen, niin en minäkään liiku enkä hiihdä sen vuoksi, mitä terveyshyötyjä niistä saan.

Kaiken lisäksi nykyihminen on niin fiksu, että hän osaa lukea tutkimuksia ihan itsekin. Viime viikkojen aikana minäkin olen törmännyt tutkimustuloksiin, joista toisessa väitettiin, että hiihtäminen ennustaa parhaiten pitkää ikää kun toisessa tuloksena oli, että hiihtäessä kuolee äkillisesti eniten ihmisiä – varsinkin miehiä (voi olla, että tulkitsin tutkimuksia hiukan mutkia oikoen, mutta niin ihmiset tekevät).

Pointtini on kuitenkin tämä: tutkimus tuottaa ristiriitaisia tai monitulkintaisia tuloksia, joita tuo fiksu nykyihminen tulkitsee omiin kokemuksiinsa nojautuen itselleen sopivasti. Aika monelle on sopivaa tulkita oma liikkumattomuus tai oma fyysinen passiivisuus ”itselle sopivaksi”.

Oletan, että muutokseen tarvittaisiin aika radikaaleja poliittisia keinoja, jotta insentiiveillä saataisiin aikaiseksi niin yksilöiden kuin organisaatioidenkin toimintaan oikeita kannustimia. Näistä olen kirjoittanut toisaalla. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).

Mutta nyt kohdistan sormeni näppäimistölle, josta tulee perusteluja kysymykseeni Miksi hiihdän? Aloitin ekskursioni Hiihtelijän kirja1:ssä (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/), johon kokosin aiempia kirjoituksiani aiheesta.

Omat kokemukseni lapsena ja nuorena loivat tietysti pohjaa sille, että hiihdän edelleen. Ne eivät kuitenkaan selitä läheskään kokonaan omaa nykyistä hiihtämistäni tai vaikkapa vaimoni hiihtämistä – hänhän ei käytännöllisesti katsoen hiihtänyt lainkaan ennen aikuisikää.

Monet ikätoverini inhosivat lapsena marjojen poimintaakin, mutta ovat nyt intohimoisia keräilijöitä. Ihminen siis myös osaa muuttaa ikävät kokemukset myönteisiksi. Itsekin hiihdin ja poimin marjoja aika vähän tietyssä vaiheessa elämääni. Ne eivät olleet minulle riittävän merkityksellisiä tekemisiä.

Vielä yksi asia pitää kertoa johdatukseksi: meidät on opetettu perustelemaan tekemisiämme ja valintojamme erinomaisesti, mutta silti perusteluissamme on omien kokemustemme kohdalla usein musta aukko, jota ei edes juuri edesmennyt fyysikko Stephen Hawking olisi osannut teoretisoida ymmärrettävästi.

Omat merkitykselliset kokemuksemme, jotka tulevat ”selkäytimestä” ja määrittävät nopeasti ja lopullisesti käsityksemme eri asioista, ovat mielestämme autenttisen identiteettimme luovuttamattomia ja muuttumattomia osia. Monet fiksutkin ihmiset rakastavat ja vihaavat vaikkapa hiihtoa syystä, joka on heille tuntematon tai se voi olla tunnettukin, mutta sellainen, jota ei voi muuttaa muuttamatta koko ihmistä. Tämä muuten on nykyihmisen yksi ilmiselvä heikkous.

Tuleva jumalihminen poikkeaakin nykyihmisestä siinä, että se tai hän kykenee ”ohjelmoimaan” itsensä uuden datan avulla juuri sellaiseksi, mitä eri tilanteissa vaaditaan. Transmoderni identiteettiteoria toki keksittiin jo 1900-luvulla, mutta selvästikään ihmiset eivät ole niin joustavia kuin silloin oletettiin. Miehet valitsevat miesten ja naiset naisten ammatteja yhä enemmän, vaikka kategoriat mies ja nainen ovat sinänsä hämärtyneet ja lähentyneet toisiaan.

Haasteeni on siis valtava edelleen, koska perustelujen lisäksi pitäisi keksiä algoritmi, jonka avulla nykyihminen voisi ohjelmoida itsestään ”hiihtävän ihmisen”. Tähän tarvitaan uudentyyppistä kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/), josta ei tässä enempää, koska nyt on jo kiirehdittävä ladulle hiihtämisen kokemuksiin ja sen monenlaisiin merkityksiin.

Hiihtokokemukseni tarinoina

Ihminen kertoo edelleen kokemuksistaan tarinoita, vaikka maailma on täynnä digitaalistakin dataa matemaattisessa muodossa. Seuraavat tarinat ovat syntyneet pääasiassa tämän talven hiihtokokemusteni pohjalta. Niillä on siis minulle merkitystä juuri nyt.

Ja vaikka en voikaan todistaa tätä mitenkään, niin oletan, että jos kaikki hiihtämistä harjoittavat pohtisivat oikein tarkasti hiihtämisensä syitä, niin he löytäisivät samantapaisia, mutta yksilöllisiä, syitä hiihtämiselleen. Pointti ei siis ole siinä, miten juuri minä merkityksellistän kokemukseni, vaan siinä, että me nyt niin kuin ihmisinä merkityksellistämme asioita, vaikka emme olisi niistä kovin tietoisiakaan.

Jos sinä lukijana et tunnista samoja kokemuksia tai merkityksiä kuin minä, niin se ei siis tarkoita, että jompikumpi meistä on väärässä – kokemuksemme ja merkityksemme vain ovat erilaisia. Sinun tarinasi ovat toisenlaisia, mutta yhtä arvokkaita, jos aiomme ymmärtää miksi me hiihdämme.

Haastankin sinut kertomaan omat tärkeät tarinasi hiihtämisestäsi tai vaikkapa hiihtämättömyydestäsi. Näin kehitymme argumentaatiossamme ja ehkä poistamme joitain esteitä hiihtämiseltä, joka siis on – kuten tulevastakin huomannet – minulle riittävän merkityksellinen, muttei mitenkään itsestään selvä, liikkumisen tapa.

Ihmettelen luontoa

Olennainen osa hiihtokokemustani on luonnon ihailu tai oikeastaan ihmettely. Ei ole ihme, että lumitykkyiset puut tunturissa pakottavat minut kaivamaan kameran esiin ja ikuistamaan maiseman ja tunnelman. Sen sijaan jostakusta voi tuntua hassulta, että minun on kuvattava myös aivan arkisia kohteita, jos ne näyttäytyvät minulle erikoisina valon, lumen tai jonkun muun syyn takia.

Kuvaaminen tarkoittaa tässä myös maisemien mieleenpainamista, ainahan en ota kameraa esille kuvatakseni silmää miellyttäviä näkyjä. Hiihtäessäni vilkuilenkin ahkerasti ympärilleni ja bongaan myös lintuja, eläinten jälkiä tai muita luonnon muutosten merkkejä, kuten kaatuneita puita ja naavan määrää oksistoissa.

Hengitän valoa ja maisemia. Ne rauhoittavat minua ja tuovat mieleeni muistoja menneistä hiihtoretkistä. Luonto kertoo omaa tarinaansa, minä omaani – hiihtäessä ne risteävät toisiinsa muodostaen elämyksiä, joilla on tarkoitus sinänsä.

Tänä talvena Lapissa oli tykkylunta paikoissa, joissa sitä ei tavallisesti ole käyntieni aikana ollut. Se ”maalasi” tutut maisemat mieleenpainuvasti erilaisiksi. Tulevina vuosina muistelen varmasti sitä vuotta, kun tämä kaikki näytti niin erilaiselta. Lumiparatiisilta, jota yksikään lavastesuunnittelija ei olisi osannut mielikuvituksessaan luoda. Yhdessä varmaan pohdimme oliko se vuosi 2017 vai 2018…

Hiihtäessä näkee maisemia, jotka tuovat rauhaa, muistuttavat lapsuudesta tai aiemmista hiihtoretkistä ja luonnon ikuisuudesta ja samalla haavoittuvuudesta. Säilyykö tällainen luminen maisema mahdollisena tuleville sukupolville ja osana elämäntapaamme?

Jos emme osaa ihailla hiihtoladuiltamme avautuvaa kauneutta, niin tuskin välitämme sen häviämisestäkään. Siksi kannattaa hiihtää hitaasti ja ympäristöä seuraten. Opetella ihmettelyä.

Tunnen liikkeen iloa

Miten upeaa onkaan, kun suksi liukuu ”wassun” tai ”mollen” tahdissa ruotsalaisten huippuhiihtäjien liikkeitä imitoiden tai miltä tuntuu hakea Iivo Niskasen pertsan tekniikkaa loivassa ylämäessä ja Kaisa Mäkäräisen kevyttä kuokkaa pystysuorassa töppyrässä?

Moni ei enää osaa perinteisen hiihdon 2-, 3-, 4- saati 5- ja 6-vaihteisia tekniikoita, mutta minä palautan nuo lapsuuden tekniikat joka vuosi ruumiiseeni ajatellen Mäntyrannan Eeroa tai Tiaisen Artoa, omaa isääni ja hänen ikäisiään hiihtäjiä, jotka hioivat tekniikkansa laduilla, jotka eivät olleet latukoneista kuulleetkaan.

Tämän talven tekniikkahaasteenani on ollut ”kuokka”, sillä pari vuotta sitten ostamani luistelusukset ovat minulle hitusen liian pitkät ja jäykät. Hiihdin aluksi vanhoilla suksillani, joilla kuokka ei tuota mitään ongelmaa. Pieni muutos välineessä aiheuttaa vauhdin ja taloudellisuuden välisen ristiriidan, joka hiihtäessä on toki aina läsnä. Huippuhiihtäjätkin joutuvat valitsemaan menotapansa sen mukaan, miten jaksavat eri tyyleillä edetä.

Pääsääntöhän näyttää olevan, että wassua mennään niin pitkään ylämäkeen kuin mahdollista kunnes vaihdetaan hitaampaan kuokkaan. Hiihtäjissä on toki eroja, sillä jotkut kuokkaavat loivempaakin ylämäkeä nopeammin kuin työntävät wassua.

Uudet sukset muuttivat kuokkatekniikkaani niin, että reisien lähentäjät väsyivät nopeasti ja minun kannatti mennä wassulla jyrkempiäkin mäkiä ylös. Pidemmät ja jäykemmät sukset vastaavasti kulkivat selvästi paremmin alamäissä, tasaisella ja loivissa nousuissa. Ai, että se olikin lennokasta.

Sen jotenkin vaistoaa tai aistii ruumiissaan, kun jokin liikerata, vaikkapa wassun tekniikka pieneen ylämäkeen, menee itsellä täydellisesti. Ja aina voi pyrkiä siihen, että tekniikka on sopiva kulloiseenkin tarpeeseen.

Nopeuden ja taloudellisuuden liitto on erityinen juuri hiihdossa. Juoksu menee kävelyksi, pyöräily vain tylsäksi hitaaksi polkemiseksi, mutta hiihtää voi hyvin myös hitaalla vauhdilla. Hiihtäminen täysilläkään ei ole ongelma, sillä alamäessä ja tekniikkaa vaihtamalla syke laskee ja kohta taas jaksaa ja jaksaa…

Retkeilen yhdessä

Hiihdän, koska muutkin hiihtävät tai ehkä minun tapauksessani voi olla niinkin, että muut hiihtävät, koska minä hiihdän.

Opetin aikoinaan vaimoni – silloisen tyttöystäväni – hiihtämään. Muistan vieläkin, että ensimmäisen hiihtoreissumme jälkeen olin epäileväinen koko suhteemme suhteen. Sen suhteen ei kuitenkaan ole ollut ongelmia, vaikka ensin minun piti toki entisenä kilpahiihtäjänä opetella hiihtämään riittävän hiljaa. Ehkä silloin juuri opin tarkkailemaan luontoakin paremmin.

Tänäkin talvena olen hiihtänyt monessa eri porukassa, joskus aika kovalla vauhdilla liikkeen hurmaa tavoitellen, toisinaan yhdessä jutellen ja matkaa taittaen, mutta myös aivan retkeilytarkoituksessa. Silloin otetaan eväät, suunnitellaan laavupaikat ja mennään isommalla porukalla.

Muisti on muuten aika petollinen asia, sillä  tarkistettuani hiihtopäiväkirjani huomasin, että olin hiihtänyt yksin 39 prosenttia hiihtokerroistani, mutta vain 26 prosenttia hiihtokilometreistäni. Lonkalta olisin arvioinut, että kumpikin luku olisi ollut yksinhiihdon osalta isompi kuin yhdessä hiihtämisen.

Selitys? Yhdessä hiihtäminen on enemmän kuin hiihtämistä. Sen kokemus- ja merkitysmaailma mahdollistuu hiihtämisen avulla, mutta on myös paljon muuta. Lapin retkellämme päivitämme koko vuoden kuulumiset ison joukon kanssa ja useimmiten juuri yhteisten hiihtolenkkien aikana. Se vastaa hyvin ”filosofisia kävelyjä”, joista niin vauhkotaan.

Kehityn joka vuosi

Hiihtämisessä on sekin hieno puoli, että tekniikka paranee joka talvi kevättä kohti sellaisellakin hiihtäjällä, joka osaa tekniikat hyvin. Koko vartalon lihasten koordinoitu ja taloudellinen liike vaatii yllättävän paljon harjoitusta. Siksi kilpahiihtäjätkin hiihtävät niin tolkuttoman paljon syksyllä – toinen syy on tietysti aerobisen kunnon kehittyminen.

Minä en edes odota pääseväni liikkeen hurmaan ennen kuin olen hiihtänyt vähintään sata kilometriä eikä silloinkaan ole kyse samasta tasosta kuin 500 tai 1000 kilometrin jälkeen. Toisaalta osaan nauttia kehittymisestäni joka vuosi uudelleen.

Aloitteleva hiihtäjä kehittynee suhteessa vielä paljon enemmän kuin minunkaltaiseni koko ikänsä hiihtänyt tyyppi. Ensin on toki päästävä yli siitä alun vaikeudesta, kun sisäreidet kipeytyvät perinteistä ensi kertaa hiihdettäessä tai kun tuntuu, etteivät keuhkot pelaa paikoissa, joissa aiempina vuosina meni kuin vuorikauris.

Minulla on pieni testilenkki, jossa silloin tällöin mittaan kehittymistäni. Tänä vuonna hiihtokausi oli varsin lyhyt, mutta sinä aikana vauhtini nopeutui yli viisi minuuttia ollen ensin reilut 19 minuuttia ja lopulta reilusti alle 15 minuuttia. Aika motivoiva kehitys vähän yli kuukaudessa!

Haluan, että muutkin hiihtävät

Ja toivon, että he myös löytävät hiihtämisestä itselleen merkityksellisiä kokemuksia. Houkuttelen ihmisiä mukaani hiihtämään, autan välineiden valinnassa ja voitelen sukset. En vastusta voitelemattomia suksia, ostin sellaiset tyttärellenikin. Vältän myös pertsan hiihtämistä vaikeilla keleillä – silloin luistelen.

Silti pidän suksien voitelemisesta ja koko siitä kuviosta, jossa yritän arvailla ilman ja lumen lämpötilaa ja koostumusta. Lapissa, jossa voitelen monet sukset, lumi voi olla erilaista tunturissa ja kuruissa, tai riippuen siitä, milloin ladut on ajettu ja mihin aurinko paistaa. Hiihtäjän tekniikka ja sukset vaikuttavat myös paljon asiaan. Hiihtomatka on otettava huomioon ja kelin muutos. Aika haastavaa, sillä ei ole mukavaa väsyä lipsuvilla suksilla tunturissa.

Tänä vuonna säät suosivat voitelijaa ja kehujakin tuli hyvin voidelluista suksista. Annan jokaiselle hiihtäjälle aina mukaan myös pitovoiteen, jolla pitäisi päästä kotiin, vaikka keli muuttuisikin kesken retken. Joskus olen hiihtänyt kymmeniä kilometrejä edestakaisin voitelemassa suksia, jotka ovat sään yllättäen muuttuessa lopettaneet toimintansa. Voiteluambulanssi.

Voitelu ja suksien huolto on myös nostalgista. Isä nousi aikaisin aamulla ”paahtamaan” suksiani ennen kisoja. Puusuksiin hän saattoi paahtaa tervaa tai pohjavoidetta. Tervasta lähtikin ihana haju, jota haistelen muutamasta nykypurkkivoiteestakin entisiä aikoja muistellen.

Jo pikkupoikana aloitin itsekin voiteluhommat, jotta saisin kantaa vastuuta kokonaisvaltaisesti hiihtomenestyksestäni. En halunnut, että isäni tuntisi syyllisyyttä huonosti voidelluista suksista. Ymmärrän hyvin ”rasvamestareiden” stressin, josta voi oppia nauttimaankin.

Voiteluhan avaa hiihtämiseen vielä yhden tärkeän aspektin. Se on ihmisen ja välineen välistä vuoropuhelua parhaimmillaan. Ilahduin suuresti siitäkin innovaatiosta, joka tyttäreni ”karvasuksissa” oli; niissähän pitopintaa ei voi voitelun tavoin muuttaa kelin niin vaatiessa. Mutta keksijä oli oivaltanut jotain muuta: siteen paikkaahan voi helposti vaihtaa ja saada sukset taas pitämään. Nerokasta!

Kokemukset merkityksinä

Omat hiihtokokemuksemme ja –tarinamme ovat yksilöllisiä, mutta kuten aina, eivät kuitenkaan toisistaan täysin poikkeavia. Niistä löytyy perheyhtäläisyyksiä eli samanlaisuuksia, koska sekä kokemukset että etenkin tarinat syntyvät samassa kulttuurissa samoista aineksista. Emme yleensä kerro toisille tarinoita, joita toinen ei pystyisi lainkaan ymmärtämään. Joskus jopa muunnamme omie kokemuksiamme käyttämällä käsitteitä, joita toiset ymmärtävät tai hyväksyvät.

Meidät on esimerkiksi opetettu selittämään liikkumistamme terveyssyillä nyt reilun 40 vuoden ajan. Se on ollut hyväksytty tapa selittää vaikkapa lapselliselta tuntuvaa kilpailunhalua tai leikkimielisyyttä. Itse en näe näissä mitään vikaa – maailmassahan vaaditaan kilpailukykyä ja luovuutta. Paitsi tietysti liikkumisessa ja urheilussa.

Meidän on kuitenkin hyvä nähdä myös se, että omat kokemuksemme  ja tarinamme muodostavat kokonaisuuksia, joiden avulla ymmärrämme paremmin muiden ihmisten kokemuksia ja voimme myös vaikuttaa maailmaan ja ihmisiin paremmin. Emmehän voi muokata maailmaa yhden ihmisen kokemusten pohjalta.

Luokittelu tai teoretisoiminen on aina vähän väkivaltaista ja yksinkertaistavaa – todellisuushan on oikeasti niin epämääräinen, ettei siitä saa kiinni ilman kokoavia ja jäsentäviä käsitteitä. Itse olen käyttänyt usein (liikkumis)kokemuksista käsitemaailmaa, jonka rakensin tutkittavieni tarinoista, jotka käsittelivät heidän ruumiillisia kokemuksiaan.

Omat hiihtokokemuksenikin on luokiteltavissa tuon käsitteistön avulla hyvin yksinkertaisella tavalla. Se antaa kuvan siitä, mikä kokemuksellisuus oli se keskeisin tekijä, miksi juuri sinä päivänä kävin hiihtämässä. Useinhan toki haen useampaa kokemusta samanaikaisesti, mutta kun materiaalia tulee riittävästi, niin saan tälläkin tavoin aika hyvän käsityksen siitä, miksi hiihdän tai miksi liikun noin niin kuin kokemuksellisesti.

Yllä olevissa tarinoista nuo alla nähtävät kokemuksellisuudet ovat myös löydettävissä, vaikkakaan eivät aivan puhtaina. Luonnon ihmettely on aika puhtaasti elämyskokemus, retkeileminen taas osallisuuskokemus tai ”voitelutarina” kertoo toimijuudestani. Liikkeen hurma kertoo sekä hiihtäjän identiteettikokemuksesta, vaikka selvästi se on myös elämyskokemus. Kehitystarina on vastaavasti identiteetti- ja toimijuuskokemuksen yhdistelmä.

”Puhtaita” kokemuksia ei olekaan ja tutkimusteni perusteella vahvin side johonkin liikkumis- tai urheilumuotoon onkin sellainen, jossa kaikki nuo kokemukset ovat vahvasti merkityksellisiä. Silti sen yhden lajin, kuten hiihtämisen sisälläkin, erot ovat riittävän selvät, jotta erojen tekeminen on mahdollista.

Käytännössäkin tämän on merkityksellistä. Hiihtohan on yksilölaji, joten voi olla vaikea motivoida joukkuelajin harrastajaa hiihtäjäksi. Mutta, kuten edellä kerroin, itsekin hiihdän paljon enemmän erilaisten ryhmien kanssa kuin yksin, vaikka minusta tuntuukin vahvasti siltä, että hiihtäminen on minun oma juttuni. Yksilöurheilija minussa voi sekin hyvin, sillä olen voinut hiihtää aivan riittävästi myös yksin, mikä on minulle elintärkeää sekin.

Alla olevaan taulukkoon olen listannut hiihtokokemukseni sen keskeisimmän kokemuksellisuuden perusteella.

Kokemuksellisuus hiihdossa Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Yhteensä
Hiihtokokemukset 7 23 9 2 41
Prosenttiosuudet 17 56 22 5 100

Siitä näkyy, että identiteettikokemukset (56% tapauksista) ovat minulle hiihdossa muita tärkeämpiä ainakin tänä talvena. Selityksiksi voi tarjota kilpahiihtäjän taustaani, joka saa minut etsimään hiihdosta identiteettiäni vahvistavia asioita, kuten teknistä osaamista, jaksamista tai toisiin vertaamista.

Osaselitys on siinäkin, että toivuin olkapääleikkauksesta hiihtämällä. Vielä vuodenvaihteessa käsi oli melko heikko ja liikerajoitukset suuria, mutta pari kuukautta hiihtoa ja aktiivista nauhajumppaa kuntouttivat olkapään lähes täydelliseen kuntoon. Myös kestävyyskuntoni oli normaalia heikompi leikkauksesta toipumisen jäljiltä, joten kiinnitin normaalia enemmän huomiota omaan jaksamiseeni ja kuntoni kehittymiseen.

Osallisuus- (22%)  ja elämyskokemukset (17%) olivat odotusteni mukaiset, mutta toimijuuskokemukset (5%) jäivät ehkä yllättävän alhaisiksi. Tarinoitteni perusteella lukija tosin näki, miten eri kokemukset ovat läsnä yhtä aikaakin. Yleensä arvoinkin kokemuksellisuuksia joko 1…10 tai 1…5 asteikolla, jolloin vältytään mustavalkoanalyysilta. Tämä ”pikatesti” on kuitenkin suuntaa-antava ja helppo toteuttaa. On myös hyvä rekisteröidä se ”päällimmäinen fiilis” liikkumisessaan.

Jos kaikki liikkumiseni olisi hiihtämisen kaltaista, niin en todennäköisesti liikkuisi niin paljon kuin nyt liikun. Hiihtäminen on minulle  erityinen liikkumis- ja urheilumuoto – sellaisia ei ole ihmisillä montaa. Tänäkin talvena hiihtopäiviä kertyi vain 41 eli reilu kymmenesosa vuoden päivistä. Se ei millään riitä, vaikka hiihto onkin aivan ylivoimainen liikkumismuoto, sillä noina 41 päivänä liikuin yli viidesosan (84 tuntia) koko vuoden liikkumisajasta ja noin kolmasosan (749 km) liikkumiskilometreistä.

Hiihtämisen ja muun liikkumiseni ero näkyykin selvästi, kun vertaan vuoden ensimmäisten kolmen kuukauden kaiken liikkumiseni kokemuksellisuuksia (alla taulukko).

Kokemuksellisuuksien vertailua  Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Yhteensä
Liikkumiskokemukset % 15,6 35,6 23,3 25,6 100
Hiihtokokemukset % 17,1 56,1 22,0 4,9 100
Ero 1,5 20,5 -1,4 -20,7 0

Prosenttiosuudet ovat paljon tasaisempia kaikessa liikkumisessani. Se kertoo siitä, että pystyn motivoimaan tai merkityksellistämään liikkumiseni monin eri tavoin ja perustein. Tämä on todella tärkeää, sillä näin monenlainen liikkuminen on minulle kokemuksellisestikin tärkeää.

Huomionarvoista lienee se, että paljon mainostettu ”liikkumisen ilo” ja elämyksellisyys ei nouse minun merkitysmaailmassani edes viidesosan tasolle. Tämä tietysti selittyy sillä, että ilo ja elämys käsitetään yleensä laveammin, mutta toisaalta on niinkin, että pelkkä ilo tai että on kivaa ei ole kovin kestävä motiivi liikkumiselle. Oma elämystasoni tuntuu fiksummalta – ei aina voi olla kivaa eikä saada mahtavia ”kiksejä”.

Kolmas pointti tässä on se, että toimijuuskokemukset ovat minulle arkisen liikkumisen selkäranka, vaikka ne hiihdossa ovatkin lapsipuolen asemassa. Alla olevassa taulukossa olen vertaillut hiihdon, kaiken liikkumisen ja hiihdolla putsatun liikkumisen kokemuksellisuuksia. Mainitsemani seikka näkyy tässä erinomaisesti.

 Eri kokemukset Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Yhteensä
Liikkumiskokemukset % 15,6 35,6 23,3 25,6 100
Hiihtokokemukset % 17,1 56,1 22,0 4,9 100
Liikkumiskokemukset % ilman hiihtoa 14 18 24 43 100

Summa summarum: tuntuuko kimurantilta ja siltä, että samat faktat voi tulkita monella tavalla? Todellisuus on valitettavasti todella sekava kasa erilaisia faktoja ja vielä kummallisempia tulkintoja. Tämä tässä on kuitenkin hyvin yksinkertainen ja ymmärrettävä tapa tulkita omia liikkumis- ja hiihtämiskokemuksia ja niiden merkityksiä. Kerrataan vielä.

Ihmettelen luontoa, tunnen liikkeen iloa, retkeilen yhdessä, kehityn joka vuosi ja haluan, että muutkin hiihtävät.Näin otsikoin hiihtotarinani, joissa kerroin, mitä tein ja miksi.   

Hiihtäessä saan ja haen eniten identiteettikokemuksia, mutta osallisuus- ja elämyskokemuksetkin ovat usein keskeisiä hiihtämiskokemuksia. Toimijuuskokemuksetkin ovat tärkeitä siellä taustalla.

Muu liikkumiseni eroaa aika paljon hiihtämisestä, johon minulla onkin erityissuhde. Arkinen liikkumiseni on usein toimijuuskeskeistä hyötyliikuntaa, jolla on jokin liikkumisen ulkopuolinen tarkoitus. Elämys- ja osallisuuskokemusten tasot pysyvät lähes vakioina riippumatta liikkumiseni luonteesta.

Rakkaus ja velvollisuus vaikuttavat – kuten olettaa sopii – liikkumiseeni yhteisöllisyyttä ja elämyksellisyyttä enemmän. Hiihtämisessä on kyse rakkaudesta, arkiliikkumisessa velvollisuudesta. Kumpaakin tarvitaan toimivassa liikkumiskokemuksessa iloa ja yhteisöllisyyttä unohtamatta.

Teksti pdf:nä Miksi Hiihdän

Lähteitä

Tiihonen A. 2018. Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa… (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.2.2018.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Dokumentteja hiihtämisestäni talvella 2018

Hiihtodokumentteja N
Hiihtopäivät 41
Hiihtotunnit 84
Hiihtominuutit/kerta 123
Hiihtokilometrit 749
Hiihtokilometrit/kerta 18
Alle 15 km/kerta 20
Yli 15 km/kerta 21
Prosenttia tavoitteesta 238

 

Hiihtäminen yksin/ryhmässä Yksin Ryhmässä
Hiihtokerrat 16 25
Hiihtokerrat % 39 61
Hiihtokilometrit 196 553
Hiihtokilometrit % 26 74

 

Kehittyminen hiihtämisessä testilenkin valossa

Testilenkki/pv Aika Kehitys
8022018 19,34
10022018 17,16 2,18
20022018 16,13 1,03
6032018 16,09 0,04
12032018 14,55 1, 14
18032018 14,28 0,27
Kehitys 8.2.–18.3. 5, 06
Kehitys 10.2.–18.3. 2, 48

 

Kehitys Aika %
Kehitys 8.2.–18.3. 5,06 26 %
Kehitys 10.2.–18.3. 2,48 17 %

Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista

Outward Bound Finlandin seikkailukasvatuskursseilla. Kokemusarvioinnin avulla tuetaan opettajia oppilaan kehittämisessä.

Yllä mainitun otsikon avulla yritimme  (Arto Tiihonen & Nea Kujala, seikkailukasvatuspäivät 2018) kuvata  OBF:n toimintamallia, jota kokeilimme Löydä oma lähteesi –kursseilla vuoden 2017 aikana. Näille kursseille pääsi muutama koululuokka hakemusten perusteella.

Kokonaisuuden mahdollisti Partioaitan Outward Boundille myöntämä ympäristöbonus (https://www.youtube.com/watch?v=zqkouevL2Yc).

Itse toimintamallin kehittämisen lähtökohdan voi kiteyttää muutamaan havaintoon. Seikkailukasvatuksessa ja itse asiassa kaikessa muussakin pedagogisessa tai muutokseen tähtäävässä prosessissa on ns. vaikuttavuushaaste.

Ts. itse toiminta eli vaikkapa yksittäinen seikkailukasvatuskurssi voi olla erittäinkin onnistunut sinänsä ja palautteet hyviä, mutta vaikutukset arkeen voivat jäädä vähäisiksi tai ainakin niitä on vaikea havaita.

Joskus toki saattaa käydä niinkin, että sinänsä onnistunut koulutus tai vaikkapa työpaikan virkistys/koulutuspäivä saattaa johtaa jopa tavoitteen kannalta negatiivisiin vaikutuksiin arkisen työn äärellä.

Pedagogit tuntevat hyvin välittömän ja välillisen palautteen ja vaikutuksen erot, mutta kovin onnistuneita ja kenttäolosuhteissa toteutettavia arviointikeinoja ei ole saatavissa. Raskaita arviointeja tehdään  tutkimus- ja kehityshankkeissa ja niissä kerätään osallistujilta ja ohjaajilta yleensä paljon sellaistakin tietoa, mistä ei ole juuri hyötyä sen enempää ohjaajille kuin osallistujillekaan.

Esimerkiksi sinänsä kiinnostavat tiedot oppilaiden taustoista eivät juuri opettajaa auta. Opettajan tehtävähän on saavuttaa oppimistavoitteet oppilaiden taustarajoitteet ylittäen.

Läksimme siis kehittämään toiminta- ja arviointimallia, joka olisi kokemusteoreettisesti perusteltavissa ja kohtuullisen helposti toteutettavissa. Halusimme myös tehdä sen ryhmän (esimerkiksi koululuokan) opettajan käyttöön että OBF:n ohjaajien käyttöön.

Kohtuullisen hyvän yhteenvedon perusteista ja alustavia tulkintoja tuloksista löytyy  Helsingin yliopiston, opetushallituksen ja Outward Bound Finlandin yhteisessä koulutuksessa  ”Oppimista ilmiöiden ja elämysten kautta” 5 op., pitämistäni videoluennoista ((https://vimeo.com/251473638/1199c43533) ja (https://vimeo.com/251474405/85c2b10b67).

Oleellista on, että ryhmän oma opettaja/ohjaaja saa työkaluja ja lisäymmärrystä omaan opetukseensa siitä, miten OBF:n seikkailukasvatuskurssien toiminta on vaikuttanut oppilaisiin/ohjattaviin.

Yhtä tärkeää on, että OBF pystyy jatkossa systemaattisemmin kehittämään omaa ohjaustoimintaansa ja arvioimaan kurssien vaikutuksia, jos tässä ei nyt vielä varsinaisesta pitkäkestoisesta vaikuttavuudesta puhuttaisikaan.

Tavoitteemme on kunnianhimoinen eli se, että oppilaita voimaannuttavien kokemusten vaikutus olisi mahdollisimman suurta ja että se siirtyisi seikkailukasvatuskursseilta myös arkiseen koulutyöhön ja nuorten elämään.

Ideaalitapauksessa OBF:n pedagoginen panos olisi pitkäjänteinen prosessi, johon kuuluisi alkuarviointeja, erilainen määrä seikkailukasvatuskursseja sekä loppuarviointi suosituksineen. Malliin kuuluisi sekä kokemuksellisuuksien, sosiaalisen tuen että tavoitteiden arviointi.

Linkeissä videopätkä toimintamallista, sen perusteista ja alkuperäinen toimintamalli pdf-versiona (https://www.youtube.com/watch?v=ZdZAMhKXBXg&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=4, Toimintamalli_220417_AT)

Löydä oma lähteesi-kursseilla jouduimme kuitenkin tyytymään supistettuun versioon mallista, johon kuului  sekä OBF:n ohjaajan että koululuokan opettajan arvioinnit oppilaista ja heidän kehittymisestään viiden päivän kurssilla. Se sisälsi siten eri tekemisten kokemuksellisuusarvioinnit ennen  ja jälkeen kurssijakson.

Kuvaamme ja analysoimme tätä Löydä oma lähteesi -kurssia ja tehtyjä arviointeja linkin alta löytyvillä podcastilla ja videolla (http://outwardboundfinland.libsyn.com/kokemuksen-ja-tekemisen-tason-arviointi-kursseilla-0 ja https://youtu.be/SgLpFPKohcw).

Mitä tästä kokeilusta opimme?

Ensinnäkin arviointi oli mahdollista tehdä aika pienelläkin valmistautumisella. Pystyimme arvioimaan oppilaiden kehittymistä kurssin keskeisten tekemisten (ruuanlaitto & tiskaus, melonta, yhdessäolo ja muu ohjelma)  ja eri kokemuksellisuuksien suhteen.

Opettaja saattoi myös arvioida oppilaiden kokemuksia suhteessa heidän mieli- ja inhokkitekemisiinsä (oppiaineisiin ja harrastuksiin).

Toiseksi: kurssin aikana tapahtuneet muutokset olivat yllättävän suuria. Oppilaiden erilaiset tärkeät kokemuksellisuudet vahvistuivat eli he saivat elämyksiä, identiteettiä, osallisuutta ja toimijuutta vahvistavia kokemuksia kurssin aikana tekemistään asioista.

Eri oppilaat erosivat toisistaan, vaikka muutostrendi oli kaikilla samansuuntainen ja selvästi positiivinen.

Kolmanneksi: kokemuksellisuuksista identiteetti- ja toimijuuskokemukset vahvistuivat enemmän kuin elämys- ja osallisuuskokemukset, joiden voisi olettaa vahvistuvan juuri tämäntyyppisillä kursseilla helpoiten. Toki nekin vahvistuivat ja ne olivatkin lähtö- ja lopputasoltaan hiukan korkeammalla kuin identiteetti- ja toimijuuskokemukset. Toimijuuskokemuksissa tapahtui suurinta kehitystä.

Identiteettikokemusten vahvistuminen kertoo siitä, että oppilaat olivat saaneet tehdä haasteellisia tehtäviä ja olivat niistä myös selviytyneet. He olivat oppineet tekemään asioita, jotka koetaan yleensä velvollisuuksiksi, koko ryhmää auttaviksi ja toimijuutta lisääviksi.

Ruuanlaitto & tiskaus muuttui kokemuksellisesti eniten: oppilaat oppivat huolehtimaan asiasta ja oppivat konkreettisesti ainakin ulkoruokailun alkeet.

Esityksemme pp-diat linkin takana Tiihonen&Kujala_seikkailukasvatus2018_PPesitys

Entä jatkossa?

Tulemme kehittämään toimintamalliamme omassa toiminnassamme ja koulutuksissamme systemaattisesti tästä eteenpäin. Teemme monenlaisia materiaaleja, joiden avulla kokemuksellisuuksia on helpompi käyttää hyväkseen ohjauksessa. Rakennamme myös arviointityökaluja, joita ohjaajat, opettajat ja osallistujatkin voivat käyttää arvioinneissa hyväkseen.

Haasteita on toki monia: käsitteet täytyy ymmärtää aika hyvin, jotta niitä voi käyttää ohjauksessaan, arvioinneissaan ja tulkinnoissaan. Alla materiaaleja, joissa olemme avanneet käsitteitä eri medioiden avulla. Käytäntö on tietysti paras opettaja.

Joku ehkä ajattelee, että kannattaisi rakentaa (väitöskirja)tutkimus aiheesta. Periaatteessa se onkin yksi tavoite, mutta aika monta väitöstä ohjanneena ja lukuisia tutkimus- ja kehityshankkeita tästäkin aiheesta ohjanneena ja toteuttaneena tiedän, että on paljon vaativampaa rakentaa käytännössä aidosti toimiva malli kuin tehdä siitä esimerkiksi väitöskirjatutkimus.

Toivommekin ohjaajien ja opettajien lähtevän mukaan kehittämään yhteistä osaamistamme, sillä lasten ja nuorten – miksei keski-ikäisten ja vanhojenkin – voimaannuttaminen kokemuksellisen oppimisen avulla on sekä Outward Boundin vanha osaamisalue että jatkuvasti kehittyvä ja tärkeämmäksi muodostuva uuden oppimisen areena, jossa tekemistä riittää kaikille.

Abstrakti

Tiihonen & Kujala: Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista Outward  Bound Finlandin seikkailukasvatuskursseilla. Kokemusarvioinnin avulla tuetaan opettajia oppilaan kehittämisessä.

Esityksessä kuvaamme OBF:n kokemuksellisen oppimisen toimintamallin. Seikkailukasvatukselliset menetelmät on yhdistetty kokemusarviointeihin, joiden avulla kokemuksellista oppimista käytetään oppilaiden voimaantumisen apuna. Tavoitteena on auttaa opettajaa ymmärtämään erilaisten kokemusten merkitys oppilaiden tekemisissä. Arviointien ja sk- menetelmien avulla opettaja näkee, miten oppilas kehittyy eri kokemusulottuvuuksilla. Räätälöimme opettajille työkaluja, joiden avulla seikkailukasvatuskursseilla aikaansaadut positiiviset kokemukset siirretään oppilaiden arkeen pysyviksi muutoksiksi heidän toiminnassaan. Tuloksina esitämme käyttämämme kokemusarvioinnin tuloksia, pohdimme sovelluksia yleisön kanssa ja esitämme suosituksia.

Lähteitä & materiaaleja

Videoita

Tiihonen, Arto (2018) Kokemuksellinen oppiminen ja muutoksen tukeminen osa 1. (https://vimeo.com/251473638/1199c43533), 27 min. Kokemuksellisen oppimisen perusteita.

Tiihonen, Arto (2018) Kokemuksellinen oppiminen ja muutoksen tukeminen osa 2. (https://vimeo.com/251474405/85c2b10b67) 35 min. Kokemusten ja kokemuksellisen oppimisen vaikutuksia.

Arto Tiihonen kertoo tässä luennossa OBF:n kokemuksellisen oppimisen kurssirakenteesta ja toimintamallista.  Toimintamallissa osallistujien kokemuksellisuuden arvioidaan alussa, niitä tuetaan kursseilla ja lopuksi tehdään loppuarviointi, jonka perusteella opettaja/ohjaaja/valmentaja näkee tapahtuneen muutoksen ja pystyy jatkossakin vaikuttamaan ohjattaviensa kehitykseen. (https://www.youtube.com/watch?v=Mpfdn-xRtMo&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=1) .

Nea Kujala ja Arto Tiihonen keskustelevat elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemusten käytöstä Outward Boundin kokemuksellisen oppimisen kursseilla. Esitys perustuu osaltaan Nea Kujalan opinnäytetyöhön, jossa esitettiin prosessimalli ohjaajien tueksi. Videon avulla opit perusteet sille, miten eri kokemuksia kannattaa käyttää kurssin aikana. Esimerkkinä on viiden päivän kurssi, mutta prosessimallia voi soveltaa eripituisiin kursseihin. (https://www.youtube.com/watch?v=ZdZAMhKXBXg&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=4)

Nea Kujala ja Arto Tiihonen keskustelevat elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemusten käytöstä ja arvioinnista Outward Boundin kokemuksellisen oppimisen kursseilla. Esimerkkinä on Löydä oma lähteesi –kurssi, jossa osallistujat olivat 8. erityisluokan oppilaita. Videon avulla opit, miten OBF:n kurssilla voidaan vaikuttaa oppilaiden kokemuksiin ja tekemisiin (https://youtu.be/SgLpFPKohcw).

Arto Tiihonen: Kokemuksista ja niiden merkityksistä (https://www.youtube.com/watch?v=ra69aU1x97g&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=2)

Senja Greijus ja Arto Tiihonen keskustelevat elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemuksista, jotka ovat vaikuttaneet Outward Bound –ohjaajana toimivan Senjan elämään ja toimintaan. Ymmärrät, miten suuri merkitys erilaisilla kokemuksilla on oman identiteetin kasvussa ja muuttumisessa. (https://www.youtube.com/watch?v=1kDiJGNSd2k&index=3&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG)

Arto Tiihonen: Seikkailukasvatuspäivät 2016: Liikkumisen merkitykset kasvatuksen tukena. (https://www.youtube.com/watch?v=2l4Dw2AcECc).

Podcastit

Podcastillä Nea ja Arto kertovat, miten OBF:n kursseilla käytetään kokemusten ja tekemisten arviointia, joita voidaan käyttää opetuksen/ohjauksen tukena. Arvioinnin avulla ohjaaja/opettaja näkee oppilaiden kokemuksissa ja tekemisissä tapahtuneet muutokset. http://outwardboundfinland.libsyn.com/kokemuksen-ja-tekemisen-tason-arviointi-kursseilla-0

Tunnet varmaan ihmisiä, jotka janoavat elämyksiä. Mikään ei nykyään ole mitään ilman huippukokemuksia. Voiko nykyään myydä mitään ilman henkilökohtaisen nautinnon lupausta? Me olemme elämysyhteiskunnassa. Ja silti kannattaa kysyä: onko kaiken tekemisen, olemisen, tietämisen vihoviimeinen päämäärä sen elämyksellisyys? Tässä Podcastissa Arto Tiihonen valottaa elämyskokemusten merkitystä ja rajoja liikkumisessa. http://outwardboundfinland.libsyn.com/elmyskokemuksen-merkityksest

”Miten liikut, sitä olet” tai ”olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi”.   Jotkut ihmiset määrittävät oman identiteettinsä ruumiillisuutensa tai urheilussa menestymisen kautta. Liikunta- ja urheilukokemukset ovat monien ihmisten identiteettitarinan rakennuskiviä. Urheilijan ja joskus myös liikkujan identiteetti on hauras ja altis rikkoutumiselle. Miten me osaamme rakentaa identiteettitarinamme, on varsinainen taitolaji. Näistä ja monista muista kokemuksista  Arto Tiihonen kertoo podcastissaan. http://outwardboundfinland.libsyn.com/identiteettitarinamme

Osa meistä harrastaa liikuntaa, ”koska muutkin niin tekevät”. He pitävät ryhmässä toimimisesta ja siitä että ovat osa joukkuetta tai vaikka löyhääkin ryhmää. Usein huippu-urheilijatkin kehuvat juuri joukkueessa olemisen tärkeyttä. Silti osallisuus, yhteisöllisyys, ryhmään kuuluminen eivät katso ikää eivätkä edes liikunta- tai urheilulajia. Podcastissa Arto Tiihonen kertoo osallisuuskokemuksista ja niiden monenlaisista merkityksistä. http://outwardboundfinland.libsyn.com/osallisuuskokemus-ja-sen-monenlaiset-merkitykset

Opinnäytteitä

Tiihonen, Arto (2002) Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, LIKES-tutkimuskeskus, 134.

Tiihonen, Arto (1996) Urheilullisen miehen mahdolliset maskuliinisuudet. Lisensiaatintyö. Jyväskylän yliopisto, liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Ratas, S. (2011) Elämyspedagogiset harjoitteet. Harjoiteosio Outward Bound Finland ry:n Elämyspedagoginen ohjaaminen teokseen. Opinnäytetyö Liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelma 2011.(http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/38576/Opinnaytetyo%20Sini%20Ratas.pdf?sequence=1)

Barco, E. & Tuulari, T (2015) Elämyspedagoginen kurssi: Kokemuksellisuuksien tasot ja niiden hyödyntäminen ryhmänohjauksessa. Opinnäytetyö, kevät 2015, Haaga-Helia amk, Vierumäen yksikkö. (https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/91376/Barco%20Eleonora%20ja%20Tuulari%20Toni.pdf?sequence=1).

Kujala, N. (2016) Kuinka vahvistaa minäpystyvyyttä – dramaturgia ja kokemuksellisuus seikkailukasvatusleirin suunnittelumetodina. Opinnäytetyö kevät 2016, Haaga-Helia amk, Vierumäen yksikkö. (http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/107763/Opinnaytetyo_Nea%20Kujala.pdf?sequence=1).

Blogeja

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (http://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen A. 2016. Toimijuuskokemukset tärkeitä toisten tukemisessa. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/toimijuuskokemukset-tarkeita-toisten-tukemisessa). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 3.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Hei, olen aina osa (jotakin) ryhmää – osallisuuskokemusten merkitys. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/hei-olen-aina-osa-jotakin-ryhmaa-osallisuuskokemusten-merkitys).  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 17.9. 2015.

Tiihonen A. 2015. Identiteettikokemukset liikunnassa ja urheilussa – rakentamista ja jälleenrakentamista. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/identiteettikokemukset-liikunnassa-ja-urheilussa-rakentamista-ja-jalleenrakentamista). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 24.4. 2015.

Tiihonen A. 2015. Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan).   Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 18.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Kokemuksellinen toimintakyky – mitä, miksi, milloin? (http://www.miksiliikun.fi/2014/03/13/kokemuksellinen-toimintakyky-mita-miksi-milloin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2014.

Tiihonen  A. 2013. Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. (http://www.miksiliikun.fi/2013/09/10/miksi-liikun-suorituksia-terveytta-kokemuksia/). Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi,  10.9.2013.

Tiihonen  A. 2012. Kokemuksellista liikuntaa. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/)  12.1.2012.

 

 

 

 

 

Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa…

Voiteluksi

Olin 16-vuotiaana kaksi viikkoa Tiuraniemen keuhkoparantolassa testeissä. Silloin vielä uusi sairaus rasitusastma vaati tarkat määritykset, koska kohtuullisen hyvänä juniorihiihtäjänä ja jalkapalloilijana sairauteni oli mysteeri lääkäreillekin. Onneksi yksi Amerikassa opiskellut lääkäri oli silloin Tiuraniemessä ja hänellä oli mullistava uutinen: astmaatikon ei pidäkään lopettaa urheilua, vaan liikkua niin paljon kuin mahdollista.

Tiuraniemen vieressä oli Rauhan mielisairaala, joka oli kaiketi silloin suositun elokuvan ”Siunattu hulluus” veljesten matkan kohde. Aapelin tarinassahan hullun veljessarjan ainutta järkevää jäsentä oltiin viemässä poikkeavana tyyppinä hullujen huoneelle. Minäkin tunsin olevani varsin poikkeava tapaus Tiuraniemessä, jossa hoidettiin vielä tuberkuloosia sairastavia tai sairastaneita, sodankäyneitä miehiä ja naisia.

Normista poikkeavuus taitaa olla tämänkin koosteen yksi yhdistävä  teema – toinen on tietysti se, että hiihto ja hiihtäminen on jokaisessa tekstissä jollain tavoin läsnä.

Tarkastelen hiihtämistä hiihtosuvun vesana, Suomen parhaan hiihtokaupungin yhtenä hyvin menestyneenä juniorihiihtäjänä, liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuksen opiskelijana, joka tajuaa 1980-luvun alussa, miten menestykseen pitäisi päästä , liikuntasosiologina, joka tarkastelee  hiihtoa monesta eri näkökulmasta yrittäen ymmärtää myös ne ”harmaat alueet” ja hiihdon ystävänä tai rakastajana, joka on vetänyt mukaansa hiihtämään suuren joukon läheisiään täällä pääkaupunkiseudullakin.

Tässä Hiihtelijän kirja 1:ssä pääpaino on hiihtämiskokemuksissa(ni), joista kaikista löytyy kuitenkin yleistettävää ja samaistuttavaa, sillä olen aukonut kokemukseni niin hiihtäjänä, hiihdon seuraajana, hiihdon analysoijana ja hiihto(liikunta)kulttuurin tulkitsijana näiden joskus aika henkilökohtaisten tarinoitteni kautta lukijalle koettavaksi.

Olen valinnut tähän kokoelmaan kymmenen tekstiä, joista kolme on kirjoitettu jo 1988 osana pro graduani Urheilu kertomuksena. Kolme tarinaa on  kirjoitettu Lahden 2016 MM-kisojen aikaan ja neljä kertomusta 2013-2016 välisenä aikana. Tekstejä yhdistää se, että ne kuvaavat yhtä lukuun ottamatta oman lapsuuteni ja nuoruuteni eli 1960-1990 –lukujen hiihtokulttuuria.

Jännittävää on kuitenkin se, että äärimmäisen suurista kulttuurisista muutoksista huolimatta, ainakin minusta tuntuu, että nykylapset ja –nuoretkin voisivat jollakin tasolla samaistua omiin kokemuksiini ja tulkintoihini hiihtämisestä tai laajemmin urheilemisesta.

Kaikilla meillä voi olla tärkeitä harrastuksia, joissa saamme merkityksellisiä kokemuksia ja meille on tärkeää se, miten läheisemme  suhtautuvat tekemisiimme. Minulle hiihtäminen oli lapsuudessani ja nuoruudessani se tärkein asia elämässäni, jonka kautta opin myös ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä. Olisi hienoa, jos meillä kaikilla voisi olla jokin samanlainen asia elämässämme.

Tiuraniemen testeissä opin myös tuon otsikon vitsin, joka vieläkin hymyilyttää. Tuohan on vastaus keuhkosairaitten ihmettelyyn, joka kohdistui Rauhan asukkaisiin, jotka hiihtivät kesäkuumalla heinäpellolla…

Sisältö

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

Marrasblogi 2012

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille. Urheilullistumisen prosessi.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Lukuohjeeksi

Tässä ”kirjassa” näet jokaisen tekstin alut, joista voinet päätellä vähän siitä, mitä tuleman pitää. Koko teksti aukeaa klikkaamalla linkkiä. Tekstit eivät etene aivan kronologisessa järjestyksessä ja niissä näkyy tietysti se, että osa on kirjoitettu noin 30 vuotta sitten ja loput viimeisten viiden vuoden aikana. Mutta kun puhumme omista vanhoista kokemuksistamme  tai kun muistelemme  niitä, aika kadottaa merkityksensä…

Päätavoite tällä koosteella tietysti onkin se, että jokainen lukija voisi muistella omia hiihtokokemuksiaan ja tämän ”vertaiskokemuksen” kautta voisi peilata niitä ja ehkä löytää hiihtämiselleen uusia, ennen huomaamattomia, merkityksiä.

Eiväthän minun hiihtokokemuksenikaan ole aina olleet niitä parhaimpia, mutta yhtä kaikki – monin tavoin tärkeitä. Ilman niitä en olisi minä eikä minulla olisi vieläkin jonkinlainen hiihtäjäidentiteetti, jota pyrin mahdollisimman usein – kelien salliessa – rakentelemaan vahvemmaksi.

Siitä vaan sitten hiihtelemään ja ehkä vähän pohtimaankin omaa hiihtämistä!

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Urheilukokemus

lstun tuvan nurkassa hiljaisena. Mieltäni kaivertaa kysymys saisinko, voisinko minäkin? En uskalla lausua ajatusta ääneen. Luotin siihen, että aikeeni ja toiveeni näkyvät minua katsomalla. Aina eivät vanhemmat kuitenkaan huomanneet mitään.

Tällä kertaa isäni kuitenkin ymmärsi yskän. “Haluaisitko mennä niihin hiihtokilpailuihin?” Nyökkään ujona, sillä en oikein itsekään tiedä uskaltaisinko lähteä kilpailuihin, joissa on koko suuren hiihtopitäjän nuoret hiihtäjät. Päätämme mennä kisoihin mukaan, jos järjestäjät hyväksyvät jälki-ilmoittautumisen.

Minua jännittää. Koulun piha kuhisee touhuavia hiihtäjänalkuja, joilla näyttää olevan kokemusta tällaisista kilpailuista. Pääsen kilpailuun, vaikka sopivaa sarjaa ei löytynytkään. Joudun hiihtämään kaksi vuotta itseäni vanhempien poikien seurassa. Kilpailussa on parilähtö ja joudun heti ensimmäiseen pariin.

Onneksi on hyvä keli, voitelu ei tuota ongelmia. Lipsuvat sukset ovat pahinta mitä tiedän. Jännitän valtavasti, vatsaa kouristaa ja lihakset tuntuvat voimattomilta. Ajattelen kolmen kilometrin matkaa – kuinka jakaisin voimani? Entä jos parini on minua hurjan paljon parempi tai jos hän on huonompi? Mistä tiedän kuinka kovaa jaksan ja pystyn hiihtämään? “Ladulla kaikki selviää”, selvittää ja rauhoittelee isäni minua. Hän on entinen kilpahiihtäjä. Se ei minua auta, haluaisin tietää enemmän etukäteen.

Parini päässä on karvalakki. “Tuo minun on pakko voittaa”, ajattelen, vaikka hän näyttää varsin vahvalta. Päätän, että annan hänen mennä aluksi edelläni ja kyttään takana ohitusta.

Lähtö. Kiihdytys ja jännitys sen kuin lisääntyy. Mennäkö edellä vaijäädäkö jälkeen? Hiihdämme metsän reunaan rinnakkain, siellä ladut yhdistyvät ja hiljennän vauhtia. Mene, mene,.ajattelen mielessäni. Niin ajattelee hänkin. Ei suostu menemään. Säikähtäneenä – eihän vauhtia voi pysäyttää – puikahdan etummaiseksi.

Nyt tasaista vauhtia, tasaista vauhtia – miksi hengitys tahtoo salpautua? Yritän rauhoitella itseäni ja mietin, miten huippuhiihtäjät tyylittelevät. Ei onnistu, jännitys pakahduttaa ja karvalakkikaveri seuraa koko ajan perässä. Onneksi perässä vielä.

Jään ylitys ja peltoaukea, tuulee, on raskasta. Yht’äkkiä joku on aivan takanani, pyytää latua – ei kai? Ei. Se oli toisesta parista, numero kolme. Ne saivat jo nyt kiinni!

Yritän perään, mutta se on turhaa. Pian toinenkin menee ohitse. Onneksi ovat paljon isompia – ei tunnu niin pahalta. Taas metsään, vilkaisu taakse, parini on jäänyt aivan pikkuisen -minulle tulee kiire. Nyt lisää etumatkaa. Kumpare, pahus joku tulee takaa, pyytää latua. Pakko antaa, vaikka paikka on paha. Ohi menee viitonen ja yllätyksekseni – myös karvalakkiparini.

Nyt minulle vasta kiire tuli, vauhtia suksiin. Alamäki, äkkiä perään. Ei, suksi lipsahtaa katajapensaan väärälle puolen, horjahdan ja putoan takapuolelleni. Parini lipuu karkuun…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2017/02/URHEILUKOKEMUS.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme  esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/)

Posted on February 23, 2017

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

“Nyt se on tehty; en pakene enää enkä halua kuolla heti!”

Tuo oli ensimmäinen muistiinpanoni sinä iltana, se oli päällimmäisenä mielessäni. Olin helpottunut. Ja euforinen – olisin kyennyt tekemään mitä tahansa, jos joku olisi pyytänyt. Sellainen oli tuntemukseni. Mutta miksi? Mikä oli tehty?

Olin ajanut polkupyörällä läpi suomalaisen maalaismaiseman, joka inspiroi minua” Tultuani Läsäkoskelle,. josta matkaa oli vielä 30 kilometriä, olin polkenut raivoisasti jo yli kaksikymmentä kilometriä – edeltäneen tunnin siis. Mielessäni oli lisätä vauhtia; pyrkiä lähelle uupumispistettä ja suorituskyvyn rajoja. Päässäni pyörivät monet eriskummaiset asiat – ne eivät olleet vielä kiteytyneet yhteen möhkäleeksi, jota voisi purkaa. Se tapahtui vasta ajettuani vielä kymmenen kilometriä.

Kaksikymmentä kilometriä ennen määränpäätäni tulin paikkaan, jossa olin käynyt kerran kolmetoista vuotta sitten silloisella uudella kymmenvaihteisella Mercier-pyörälläni. Sen isäni osti minulle, kun olin voittanut viestinhiihdon Suomen mestaruuden ja myöhemmin SM-hopeaa jalkapallossa. Minut oli valittu myös turnauksen parhaaksi oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Olin siis käynyt Harjumaa -nimisessä paikassa pyörälläni “harjoittelun vuoksi”. Matkaa oli silloin kertynyt liki 40 kilometriä ja polkiessani nyt täydellä teholla sitä harjua yiös tajusin, että minä olin ollut silloin nuorena “pirun löysä”. En ollut ottanut tosissani, vaan olin pyrkinyt tekemään harjoittelusta jotenkin helppoa ja hallittavaa.

En ollut voinut olla “pirun löysä”, ajattelin. Minähän olin ollut hirmuisen kovassa kunnossa; juoksin Cooperin testissä 3,5 kilometriä, olin piirin parhaita hiihtäjiä, maastojuoksijoita ja jalkapalloilijoita. Mutta “löysä” minä olin ollut. Minä olin halunnut jotakin muuta – muistan, että aloin siihen aikaan lukea novelleja ja kirjoja; Guy de Maupassaintia ja muita maailmankirjallisuuden klassikoita, mitä kirjahyllyssämme nyt oli (ei niitä paljon ollutkaan).

Jatkoin polkemista lisäten koko ajan vauhtia – enää en juuri vaihtanut suurinta vaihdetta päältä edes ylämäissä. Väsymys alkoi kipristellä jäsenissäni. Ensin se tuntui vasemmassa jalassa, joka oli kipeytynyt “Suomi-juoksussa”, myöhemmin tuntemukset levisivät vatsan seutuun, selkään ja hengityksen käytyä huohottavaksi joka puolelle ruumiistani. Kun olin saapumassa erääseen tuttuun teiden risteykseen, muistin – luultavasti ruumiin tuntemusteni kautta – vielä varhaisemman tilanteen.

Kärsimykseni viestinhiihdon ankkuriosuudella yli 14  vuotta sitten, jolla mestaruutemme ratkesi – ja ratkesi paljon muutakin, jonka vasta nyt olin tajuamassa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/PROLOGI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Marrasblogi 2012

Tiistai 13.11.2012

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin pitämisen. Vuosi on tuntunut pitkältä, siihen on mahtunut sekä asiallisesti että tunteiden tasolla hyvin monenlaisia tapahtumia. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein tapahtuma oli tietysti 87-vuotiaan isäni kuolema lokakuun 24. päivänä. Hautajaiset pidettiin viime lauantaina perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureitten kanssa yhdessä isää ja isän merkitystä muistellen.

Tämän blogisivun teeman kannalta tärkein asia on se, että sekä isä, hänen veljensä että siskonsa mies eli isänpuolen serkkujeni isät, olivat nuorena kovia urheilumiehiä. He hiihtivät, yleisurheilivat ja kisailivat muutenkin – vaikkapa korttia tai shakkia pelatessaan.

Isäni Veikko Tiihonen kuvassa numerolla 16

Vuosi sitten kirjoitinkin siitä, miten muistelimme nuoruuttani, jolloin sain vielä leikkiä ja pelata isäni kanssa.

Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai –kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä – maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana – hiihtäjänä ja juoksijana – hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/)

Kirjoitettu 13.11.2013.

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Tapio Rautavaaran syntymästä on nyt (8.3.2015) kulunut tasan sata vuotta. Huippu-urheilija, laulaja, näyttelijä – kaikkien tuntema koko kansan Tapsa.

Urheilumuseossa avattiin 6.3.2015 näyttely, joka valottaa Kai Tapio Rautavaaran elämää monelta kantilta. Kävijät voivat jopa laulaa karaokealla Rautavaaran lauluja. Tapsa koskettaa monella tavalla. Katsoin Peter von Baghin Rautavaaradokumentin viime viikolla uudestaan. Se tehtiin vähän ennen Rautavaaran kuolemaa 25.9.1979, kun Tapio oli vasta 64-vuotias.

Hän vaikutti kuitenkin paljon vanhemmalta, kuten monet muutkin tuon ikäpolven ihmiset tuossa iässä. Kyse on tietenkin vaikutelmasta, joka on syntynyt nuoren miehen silmissä 1970-luvulla, jolloin elettiin ”nuoressa Suomessa”, jossa ikääntyneiden määrä oli nykyaikaan nähden minimaalinen.

Tapsan omakin kokemus toki saattoi olla sama. Rautavaaran näyttelijän ja laulajan urahan kohtasi kulttuurisen ja yhteiskunnallisenkin rakennemuutoksen tosi rajusti 1960-luvun puolivälissä.

Nuorisokulttuuri jyräsi rillumarein ja suomalaisen laulelmakulttuurin ja TV kaatoi elokuvateatterit ja suomalaisen elokuvateollisuuden. Tapsa ei taipunut rokkiin eikä telkkariin. Sellainen vanhentaa ihmisen.

Silti Tapio Rautavaara elää edelleen muistoissamme ja tarinoissamme. Sen huomasin taas perjantaina Urheilumuseossa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/)

Posted on March 9, 2015

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/)

Posted on February 28, 2017

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi.

Merkintöjä 1970-1973

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1970: kymmenes

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1971: yhdeksäs

* Luokkapeli jalkapallossa Lyseo 1. 1971: maalivahtina

* Lyseon viestikisat (10x 200 m): voitto luokalle

* Aluehiihdot (lääni) 1972: seitsemäs

* Lyseon hiihtokilpailut 1972: toinen

* MP-M|PK, D-juniorit jalkapallo 1972:1-3, maalivahtina 1. jakso (MP)

* Piirinmestaruuskilpailut hiihdossa 1973: henkkoht. yhdeksäs, viesti: neljäs

* Koulupiirin hiihdot 1973: toinen

* Aluehiihdot (lääni) 1973: neljäs

* Kunnanmestaruuskilpailut 1973, 100 m: ensimmäinen, 14,2 sek; 1000 m:

ensimmäinen, 3.08 min.

Merkintöjen tulkintaa

Mitä nuo edellä olevat merkinnät kertovat? Tärkeistä etapeista urheiluhistoriassa, kehittymisestå urheilijana, urheilutaitojen paranemisesta vai sekavista sijoituksista pienissä urheilukilpailuissa? Entä mitä on merkintöjen takana; millaista harjoittelua, millaista ajattelua, millaisia kokemuksia?

Urheilusivuja lukeva asiantuntija huomaa heti, että hiihdossa on tapahtunut edistymistä – sijoitukset paranevat. Jalkapallomerkinnät näyttävät epäonnistuneilta yksittäisiltä yrityksiltä ja yleisurheilutulokset ovat korkeintaan tyydyttäviä. Merkinnät kertovat jotakin olennaista kehityksestäni, mutta mitä muutoksia kätkeytyy tilastojen taakse?…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/URHEILULLISTUMISENPROSESSI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/)

Posted on March 17, 2017

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Posted on August 15, 2016

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Perinteinen Lapin hiihtoreissumme suuntautui taas Olos-Pallastunturien luonnonkauniiseen maisemaan. Pääsiäisalusviikon säät suosivat hiihtäjää. Yöllä pakasti ja päivällä lämpötila nousi muutamaan miinusasteeseen. Aurinko paistoi, joten ”hyvä oli hiihtäjän hiihdellä”. Jos nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, niin alkuviikosta laduilla oli jonkin verran roskia ja tuuli puhalteli reippaahkosti koko viikon ajan. Minua roskat eivätkä tuulet haitanneet.

Ennen matkaamme mittarissani oli hiukka vajaa 1000 hiihtokilometriä tälle talvelle. Reissun jälkeen lukema on helposti muistettava 1222 km. Ehkä en enää viitsi hiihtää täällä etelässä. No, sen aika näyttää – lunta kyllä riittäisi.

Pari muutakin ’saavutusta’ lienee mainittava. Tärkeintä on se, että olemme saaneet kasvatettua seuraavasta sukupolvesta ’kunnon hiihtokansalaisia’. Kummatkin lapsemme olivat tyttö-/poikaystävineen mukanamme hiihtämässä. Kaiken lisäksi porukkamme ’murkuista’ on kehkeytynyt oikea hiihtojoukkue, joka ei luovuttanut, vaikka yhtenä päivänä porukka eksyi ja pimeäkin yllätti.

Itseäni voin onnitella siitä, että hiihdin 50 kilometriä Veikko Hakulisen legendaariseen aikaan 3.33,33. Mitä muuta tapahtui, voit lukea seuraavasta raportista…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)

Posted on April 2, 2013

Julkaisupaikat

Tiihonen, Arto (1990) Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Myös: Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen A. 2017. Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37. Myös: Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (http://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Tiihonen A. 2015. Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat (http://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3. 2015.

Tiihonen A. 2017. Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2. (http://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Tiihonen A. 2017.  Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3. (http://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen  A. 2013. Hiihtokausi päätökseen Lapissa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)  2.4.2013.

“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

Neljäs – urheilua seuraavien mielestä varmaan aika harvoin suomalaisilta kuultu – vastaus ennakko-odotustiedusteluihin on eri versioineen tuo “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”.

Krista Pärmäkoski taisi olla ainut suomalaisurheilija näissä olympialaisissa  joka uskalsi etukäteen sanoa, että jokaiselta matkalta voi odottaa mitalia. Risto-Matti Hakola taas ilmaisi ehkä hiukan epärealistisen mitalitavoitteensa oikein reippaasti ja Iivo Niskasen kultamitalitavoitteesta 50 km:n hiihdossa on julkisuudessa tiedetty jo vuosia.

Enni Rukajärvi ei ehkä sanonut suoraan samaa, mutta sen saattoi kuitenkin hänestä lukea, että mitali on tavoitteena. Mika Poutala sen sijaan ilmoitti julkisesti mitalitavoitteensa, joka tavoite oli selvillä myös jääkiekkojoukkueillamme, joista naisleijonat ilmaisivat pronssitavoitteensa miehiä selvemmin. Miehet elättelivät toivoa jopa kullasta, mutta kovin selkeästi en huomannut tavoitetta ilmaistun.

Hiukan yllättävää oli, että yhdistetyn joukkue ja urheilijoista Eero Hirvonen ja Ilkka Herola tavoittelivat myös etukäteen mitalia, vaikka se olisi edellyttänyt yläkanttiin osunutta suoritusta. Kaisa Mäkäräinen oli kaiketi etukäteen suurin mitalitoivomme, mutta Kaisa piti aika matalaa profiilia lupauksissaan. Muutama muukin urheilija oli asettanut itselleen selkeästi ”omaa tasoaan” korkeampia tavoitteita, jotka voi rinnastaa mitalitavoitteeseen, joka on hyvällekin urheilijalle olympialaisissa yleensä erinomainen suoritus, jota ei normaalisuorituksellakaan välttämättä saa.

Mutta miksi siis jotkut urheilijat uskaltavat asettaa julkisesti yläkanttiin menevän tavoitteen ja miksi toiset sitten eivät? Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että haastajan asemasta olisi psyykkisesti helpompi lähteä kilpailuun. Yleensä näin onkin, mutta jos urheilija asettaa itselleen liian matalat tavoitteet tai ne ovat epämääräiset, niin tuloksena voi olla itseluottamuksen ja rohkeuden puute, kun ei edes  usko pystyvänsä ”itsensä ylittämiseen”.

Mitalin voittaminen vaatii olympialaisissa kuitenkin lähes aina itsensä jonkinasteista ylittämistä, koska kaikki maailman parhaat urheilijat ovat paikalla ja aika moni heistä uskaltaa myös yrittää jotain erikoista juuri olympialaisissa. Voit hallita lajia koko muun kauden tai jopa useita vuosia, mutta et silti voita olympialaisissa, on ollut vaikkapa Janne Ahosen kohtalona. Toisaalta on niitä, jotka aina venyvät olympialaisissa parhaimpaansa. Eniten on tietysti niitä, jotka pärjäävät sekä olympialaisissa että muissa kisoissa.

Mitalipuheella on yleensä eniten katetta näissä ”urheilukielen” ilmauksissa, sillä ”nauttimaan”,” tekemään parhaansa” ja ”yhdessä voittamaan” mennessä konkreettinen tavoite halutaankin jättää ilmaisematta. Tätä mitalitavoitetta on alettu inhoamaan vasta 2000-luvulla, kun huonontuneen olympiamenestyksen syyksi alettiin epäillä epärealistisia tavoitteita, jotka olisivat vaikuttaneet urheilijoiden suorituksiin negatiivisesti. Ehkä rehellisempää olisi ollut hyväksyä se, että jotain olisi pitänyt tehdä jo etukäteen toisin.

Toisaalta asiassa on kyllä perää sen vuoksi, että 1900-luvulla olympiakomitean valmennuspäälliköt olivat ”herroja ja hidalgoja”, jotka asettivat (mitali)tavoitteet lajiliitoille ja urheilijoille ja kehuivat tai haukkuivat niitä sen mukaan, miten valmennuspäällikön tavoitteet oli saatu toteutettua. Mediakaan ei koskaan tainnut syyllistää olympiakomitean valmennuspäälliköitä huonosta tuloksesta, vaan vika oli tosiaan joko urheilijoissa, joukkueissa tai lajiliitoissa.

Tässä mielessä nykyisen huippu-urheilupomon Mika Kojonkosken tehtävä ja vastuu tuntuu olevan aivan erilainen – hän vastaa näköjään lajiliittojen ja yksittäisten urheilijoidenkin menestyksestä ja varsinkin menestymättömyydestä joskus melkein yksin. Eihän tämä urheilumedialtakaan ole kovin korkeatasoista toimintaa ollut ennen eikä nyt.

Tavoitteita ei siis ole tuosta ”psykologisesta” ja osin urheilupoliittisesta syystä haluttu ilmaista kovin tarkasti. Onhan se tietysti seuraajille ja tukijoillekin hankalampaa selittää epäonnistumista kuin onnistumista – mieluummin asetetaan matalat tavoitteet, jotka saavutetaan kuin korkeat, joita ei saavuteta. Kaikilla on parempi mieli. Paitsi tietysti sillä urheilijalla, joka oikeasti tuntee epäonnistuneensa ja pettäneensä itsensä, läheisensä ja koko urheilevan Suomen.

Näissäkin kisoissa on nähty erittäin emotionaalisia ”miltä nyt tuntuu” –haastatteluja, kun Mari Laukkanen, Mika Poutala, Kaisa Mäkäräinen tai miesten jääkiekkojoukkueen jäsenet ovat joutuneet analysoimaan tunteitaan pettymykseen päättyneitten kilpailusuoritusten jälkeen. Tämä on itse asiassa aika outoa, jos ajattelee olympiakomitean linjaa olla asettamatta tavoitteita ja paineita urheilijoille. Urheilijat tuppaavat niitä paineita ottamaan, vaikka niitä ei organisaation taholta edes haluttaisi antaa.

Tämä selittyy tietysti sillä, että melkein kaikki urheilijat ovat ammattilaisia tai ainakin he tekevät työtä ammattimaisesti. Ainut ”amatööriporukka” Koreassa oli naisten jääkiekkojoukkue, joka kuitenkin taisteli ehkä intohimoisimmin koko joukkueesta. ”Amatöörihenki” sen hyvässä mielessä oli vielä naisleijonien joukkueessa voimissaan.

Jossakin mielessä suomalaisten suhtautumista urheiluun voikin tulkita myös nostalgisena paluuna ”vanhoihin hyviin aikoihin”, jolloin pieni Suomi tosiaan taisteli hiukan altavastaajana, rehellisenä ja puhtaana amatöörina ammattilaisia tai silloisia Itä-Euroopan  ja Amerikan ”puoliammattilaisia” vastaan, joille valtio tai yliopisto maksoi palkkaa urheilemisesta. Kyllähän sellainen saa sydämen pamppailemaan, vaikka amatöörivoittaja olisi ruotsalainen ampumahiihtäjäpariskunta, joka laittaa kotiinsa uuden vessan mitalipalkkioillaan.

Jos taas joku norjalainen voittaa, niin se ei ole enää minkäänlainen hengennostatus ”pienen pohjoisen maan” puolesta. Päinvastoin, Jukka Ukkola ehdotti Suomen Kuvalehdessä jopa Pohjoismaiden yhteisen joukkueen nimeämistä, että tuntisimme enemmän solidaarisuutta keskenämme.

Kyse ”urheilukielen” eri nyanssien valinnassa ei siis ole vain urheilijan menestysstrategioiden optimointiyrityksestä, vaan paljon monimerkityksellisimmistä asioista. Onhan sekin nähty ja kuultu jom monta kertaa YLEnkin lähetyksissä, miten me suomalaiset olemme historian saatossa olleet niitä sadasosien häviäjiä ja viime sekuntien maalien laskijoita. Krista Pärmäkoskestakin olisi voinut tulla legenda, jos hän olisii kunniakkaasti ja suomalaiskansallisia perinteitä noudattaen hävinnyt pronssin tuhannesosilla. Nyt hänet on tuomittu voittajaksi – ennemmin tai myöhemmin.

Urheilijan kuitenkin pitäisi elää ”omassa kuplassaan”, johon ulkopuoliset eivät pääse, jotta hän ei häiriintyisi, mutta koko shown pääasia on kuitenkin se tilanne, kun meidät kaikki päästetään sisään jopa kaikkein pyhimpiin paikkoihin, kuten pukuhuoneisiin. Onhan se aika perverssi tilanne, mutta nykyajan normaali. Siihen täytyy niin Pekka Koskelan kuin Risto-Matti Hakolan, niin Mari Laukkasen kuin Matti Heikkisen, niin Eeli Tolvasen kuin Riikka Välilän tai Andreas Romarin ja Enni Rukajärvenkin osata omalla tavallaan suhtautua.

Joku heistä korostaa nauttimista, joku parhaansa tekemistä, kolmas yhdessä voittamista ja häviämistä, kun neljäs rohkenee asettaa julkisesti itselleen kovat tavoitteet. Me ihmiset olemme erilaisia, mutta myös se tilanne, jossa menemme kisoihin, on usein selittävänä tekijänä urheilijan puheille. ”Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan” –tyyppiset vastaukset ovat meidän seuraajien mielestä liian harvojen suomalaisten urheilijoiden vastauksia.

Etukäteen saattoi tuntua, että suomalaiset ovat ”kynttilän vakan alla pitäjiä” eivätkä jotenkin vaatimattomina suomalaisina haluakaan nostaa itseään ja tavoitteitaan esille ennen kisoja. Tämä ei ehkä ollutkaan oikea havainto, sillä kyllähän meidän aidot mitalitoivot uskalsivat ottaa itselleen paineita ja jotkut sellaisetkin, joilla ei ihan realistisia mahdollisuuksia ollutkaan, tekivät samoin. Johanna Matintalo sopii esimerkiksi nuoresta naishiihtäjästä, joka uskaltaa asettaa tavoitteita itselleen ja vaatii myös, että pääsee toteuttamaan tavoitteitaan ladulla. Kyse ei kuitenkaan ole mitalitoivosta, vaan parhaimmillaankin kymmenen parhaan joukkoon hiihtämisestä.

Tähän katsoja- ja kuulijakokemuksen vinouteen varmasti vaikuttaa sekin, että näemme muun maalaisista urheilijoista oikeastaan vain ne, jotka voittavat tai pääsevät mitaleille ja teemme heidän perusteellaan arvioita ruotsalaisista, norjalaisista tai vaikkapa ranskalaisista. Voittajat tuntuvat usein aika rohkeilta ja itsevarmoilta riippumatta kansallisuudesta – verratkaa nyt vaikkapa Iivo Niskasta ja Martin Johnsrud Sundbya toisiinsa. Kummatkin lähtivät suosikkeina kisoihin ja näkyikö heissä suomalainen vaatimattomuus ja norjalainen itsevarmuus vai tuleva voittaja ja epäonnistuja?

Rohkea kielenkäyttäjä on usein aika hyvä urheilijakin, mitä tulee ennakko-odotuksista puhumiseen. Mehän emme onneksi tiedä kovin hyvin, minkälaisia huuliveikkoja itse kukin on siviilielämässään. Rohkea tavoitteenasettaja korostaa oman identiteettikokemuksen tärkeyttä uskaltaessaan pistää itsensä peliin jo ennen kisoja. Identiteettiä tukee vahvasti se, että hän uskoo myös kykenevänsä sellaiseen toimijuuteen, joka hänet mitaleille vie. Nautinto ei silloin näyttele kovin suurta roolia eikä myöskään joukkueena menestyminen, vaikka toki jälkikäteen tällainen urheilija toki nauttii hyvästä suorituksesta tai oman joukkueensa menestymisestä. Fokus on kuitenkin omassa menestyksessä ja tekemisessä.

Taulukossa sama näyttää tältä:

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

2

9

1

6

4,5

 

Urheilija – suomi –selityssanakirja: yhteenvetoa

Tässä kävi vähän niin kuin usein urheilussa käy: ennakko-odotukset osoittautuivat ainakin osin vääriksi. Urheilun perusluonne  onkin arvaamattomuudessa, sattumassa, joka on kuitenkin se tekijä, joka meitä kilpailuissa viehättää, Etukäteen ei voi olla varma siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Miksi sitä muuten urheilua seuraisikaan?

Jokainen meistä kuitenkin haluaisi olla asiantuntija tai ainakin ennustaja. Minäkin kehun sillä, että näin eilen heti, että Iivo voittaa ja senkin ennustin aika alkuvaiheessa, että Bolshunov tulee toiseksi. Kaksi parasta oli naisten pitkässä kisassakin helppo ennustaa jo aika alkuvaiheessa. Mutta Saksan hopeaa lätkässä tai ruotsalaisten hyvää menestystä ampumahiihdossa en olisi osannut millään veikata. Aikamoinen guru pitäisikin olla, jos osaisi ennustaa edes voittajat yhdestä lajista oikein.

Jännittävää on sekin, etteivät edes urheilijat itse osaa kovin hyvin ennustaa päivän kuntoaan, vaikka Krista ja Iivo olivatkin aika varmoja omasta tasostaan lähes koko kisojen ajan.

Se, miten urheilijat ilmaisevat tuntemuksiaan, joista olemme  juuri saaneet nauttia itkunsekaisena – onnesta ja pettymyksestä – kavalkadina TV-kanavillamme, riippuu kuitenkin erittäin monesta asiasta. Urheilukielessä on tietyt konventiot, jotka selittyvät sosiohistoriallisilla tekijöillä, joita tässä pikku kirjoitussarjassa yritin availla.

Eri lajeilla on omat menestyshistoriansa, joista rakentuu se ”suomalaisten oma identiteettikertomus”, johon tämän päivän saavutuksia peilataan vaikkapa hiihdossa. Hämäläisen Kalevi voitti omana syntymävuotenani eli 1960 edellisen kerran viidenkympin olympiakultaa eli onhan siitä kulunut jo aikaa. Minäkin olen koko ikäni odottanut tätä Iivon hiihtoa!

Jääkiekossa tuo Suomen tarina on itse asiassa aivan toisenlainen. Kuuskytluvulla ei oltu oikein mitään, nyt meiltä tai meidän joukkueeltamme odotetaan aina kultaisia miteleja. ”Aina meille käy näin”, ei pidä paikkaansa, vaikka niin herkästi selitämmekin häviöiden jälkeen  tappiomme – miksemme voittojen?

Jokaisella urheilijalla on sitten omat kokemushistoriansa, jonka perusteella he artikuloivat omia menestysmahdollisuuksiaan. Kyse on jonkin verran kiinni persoonallisuuksistakin eli toiset ovat rohkeampia ilmaisemaan tavoitteitaan kuin toiset. Silti se realistinen todennäköisyys menestymiselle lienee hiukan voimakkaampi selittäjä ennakkopuheille.

Olympiajoukkueelle asetetaan mitali- ja menestystavoitteita sekä joukkueen johdon että suuren yleisön eli yleensä valtamedian toimesta. Ne perustuvat kuuleman mukaan nykyään realistisemmille arvioinneille kuin joskus takavuosina. Suomi sai kuusi mitalia ja virallinen ennustus taisi olla 5-7 vai oliko 7-9? Kummin vain niini on se parempi kuin ”Suomi on liikkuvin urheilukansa vuonna 2020” tai että Suomesta tulee Pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa lähivuosina.

Tai parempi ja parempi, sillä eiväthän korkeat tavoitteet ole menestymisen este. Suomen kaikki mitalit nimittäin tulivat urheilijoilta ja joukkueilta, jotka uskalsivat jo ennen kisoja ennustaa oman menestyksensä aika reippaasti. Epävarmat eivät menestyneetkään sillä todennäköisyydellä, millä me katsojat heiltä mitaleita odotimme.

Pettymys lienee  tunne, jota sekä urheilijat, olympiajoukkue, katsojat ja urheilutoimittajat pelkäävät eniten ja siksi se tekee korkeiden tavoitteiden asettamisesta kaksin verroin vaikeampaa. Mutta miksi pettymys olisi tässä draamassa se väärä tunne? Ilman pettymyksiä koko draama olisi vailla jännitystä ja ehkä myös viehätystään. Kuka jaksaisi olla norjalainen, paitsi siis norjalaiset itse? Kyllähän ”Aikun” (Aino-Kaisa Saarinen) haastattelu oli paljon parempaa TV-draamaa kuin Maritin (Björgen).

Psykologit ovat todennäköisesti opettaneet urheilijoille strategioita, joilla selvitä paineista ennen kisoja. ”Nauttiminen”, ”yhdessä tekemisen korostaminen” tai ”parhaan tekeminen” kumpuavat siis myös sieltä. Ne voivatkin olla hyviä ohjeita joillekin urheilijoille, mutta selvästikään Suomen menestyjät eivät kuuluneet tuohon koulukuntaan, vaan he vaativat itseltään paljon ja osa myös sen palkinnon sai.

Kun itse läksin luokittelemaan erilaisten vakiintuneiden sanontojen taustoja, otin lähtökohdaksi ne kokemukset, jotka olen monesta tutkimuksesta löytänyt urheilemisen ja liikkumisen taustalta. Me haemme ja myös saamme erilaisia kokemuksia tekemisistämme – myös muualta kuin urheilusta.

Nuo sloganit sopivatkin aika hyvin myös tällaiseen tarkasteluun, koska elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuusnäkökulmat erottelivat lausumat hyvin toisistaan, kun ne samalla profiloivat lausuman esittäjät omiin luokkiinsa.

Tässä vielä lausumat ja ”kokemukset” yhdessä taulukossa.

Mitä odotat olympilaisista? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus

“Mennään nauttimaan”

10 1 5 1
“Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” 1 7 2 6
“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” 3 5 8 6
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan” 1 9 2 4

 

Taulukosta näkee hienosti, miten eri tavoin eri lausumat painottavat näitä kokemuksellisuuksia eli sitä, mitä urheilija kilpailuistaan hakee tai ainakin sanoo hakevansa. Suomalaisten menestyksen perusteella voisi väittää, että selvät ja kovat tavoitteet on hyvä ilmaista etukäteen. Näiden kisojen perusteella muut sloganit olivat paljon huonompia menestyksen ennustamisen suhteen.

Tarkastelu pitäisi toki tehdä tarkemmin eli pitäisi katsoa, mitkä kunkin urheilijan henkilökohtaiset tavoitteet olivat ja miten ne täyttyivät. Saattaa olla, että jotkut pärjäsivät omia odotuksiaan paremmin juuri siksi, että he vain menivät nauttimaan ja tekivät parhaansa yhdessä joukkueen kanssa.

Hyvin kyllä voi väittää, että kovien tavoitteiden asettaminen ei kuitenkaan estänyt suomalaisia menestymästä – itse asiassa päinvastoin. Pitäisikö rohkeutta ja tavoitteellisuutta pikemminkin kannustaa kuin painaa taka-alalle? Näin voisi tämän pienen otannan perusteella tulkita. Se lienee  olympiajoukkueen asiantuntijoiden analysoitava kisojen jälkeen.

Oma tarkoitukseni oli toki tehdä vain pieni ekskursio etukäteen ärsyttävien ja latteiden sanontojen taakse, mikä olikin hyvin opettavaa. Lausumia oli enemmän ja niille kaikille löytyi lausujansa ja myös erittäin hyvät perusteet.

Enää en suhtaudu yhtä yleenkatseellisesti toimittajien typeriin kysymyksiin ja urheilijoiden ennalta-arvattaviin vastauksiin. Vika ei ehkä ollutkaan vastaajissa eikä ehkä kysyjissäkään, vaan ainakin omassa tapauksessani kuulijassa, joka ei osannut tulkita kuulemaansa riittävän hienovaraisesti.

Ja kiitokset vielä kaikille olympialaisissa kilpailleille suomalaisille kuin myös muiden maiden urheilijoille!

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Taulukot & kuviot (pdf): Urheilukieli_taulukot_2018