Suomen hiihdon tulevaisuus

Lähtökohtia analyysille

Suomen hiihtomenestys Seefeldin MM-kisoissa oli selvästi heikompi kuin osattiin odottaa. Kärki on erittäin kapea eli mitalitoivoja oli ennakkoon joukkueessa vain Iivo Niskanen, Krista Pärmäkoski, miesten sprintti-/viestijoukkue maastohiihdossa ja yhdistetyssä. Edellisten lisäksi siis Risto-Matti Hakola, Matti Heikkinen ja Perttu Hyvärinen sekä Ilkka Herola ja Eero Hirvonen saattoivat onnistuessaan saada mitalin kisoista. Yhteensä mitalitasoisia yksilöurheilijoita on nyt 2 ja joukkueissa lisäksi puoli tusinaa.

Vertailumaat Suomelle ovat edelleenkin samat vanhat eli Norja, Ruotsi ja Venäjä, vaikka toki voisimme ottaa vertailumaiksi mm. Saksan, Ranskan, USAn, Japanin, Kanadan, Viron, Sveitsin, Itävallan tai Slovenian – vai voisimmeko, velvoittaako menneisyys enemmän kuin tosiasiat?

Vertailujen tekeminen on mielekästä seuraavassa rajata vain maastohiihtoon, sillä esim. Ruotsilla ei ole lainkaan mäkihyppääjiä tai yhdistetyn urheilijoita, kun taas vaikkapa Saksa ja Itävalta ovat erittäin vahvoja juuri mäessä ja yhdistetyssä. Hiihtovalmennus on Suomessakin aika lailla eriytynyttä mäkilajeihin verrattuna.

Miksi Suomi on nyt ongelmissa myös maastohiihdossa, vaikka viime vuoden olympialaisissa ja kahden vuoden takaisissa MM-kisoissa näytti vähän paremmalta? Suomella ei edelleenkään ole enempää mitalitoivoja eikä Pärmäkoski ole niin hyvässä kunnossa kuin vuosi sitten tai sitten kilpasiskot ovat menneet edelle. Iivo Niskasen taso on korkealla toki edelleen.

Iso kuva näyttää kuitenkin siltä, että monissa maissa kasvaa uusi, selvästi vahvempi hiihtäjäsukupolvi. Ruotsilla on kova kaarti nuoria naisia ihan huipulla tai huipun tuntumassa. Venäjälläkin on useita nuorehkoja mies- ja naishiihtäjiä, joita on toki Norjallakin, vaikka taso on niin kova, ettei Johannes Hösflot Kläbon lisäksi kovin moni nuori ole päässyt aivan suoraan huipulle. Ruotsin mieshiihto on taantunut, sillä heidän tasainen kärkensä sijoittuu nyt 10-20 väliin. Sieltä voi kuitenkin nousta kärkeen lyhyessäkin ajassa.

Tämä on siis lähtötilanne, kun aloitan artikkelini pohtimalla Jorma Mannisen  (ja Harri Kirvesniemen) näkemyksiä ”Suomen maastohiihdon kilpailukyvystä”, jonka merkittävimmäksi tulokseksi Manninen nostaa tilastofaktan, jonka mukaan maastohiihdossa menestyjien tulisi olla valmiita urheilijoita jo nuorten sarja-vaiheessa.  Viimeisin esimerkki 2018 olympialaisista osoitti, että 80 prosenttia mitalisteista ja 75 prosenttia kymmenen parhaan joukossa olleista oli saavuttanut vähintään mitalin nuorten MM-kisoista. Se onkin aika vastaansanomaton todiste väitteelle.

Toinen tärkeä pointti pamfletissa oli se, että nuorten 16-19 –vuotiaiden tulisi harjoitella huomattavasti vauhdikkaammin, jotta he oppisivat nopean hiihdon tekniikan, mutta se olisi myös muiden hiihdossa tarvittavien ominaisuuksien kehittämisen kannalta tehokkaampaa kuin suomalaisten suosima hitaahko peruskestävyysharjoittelu.

Kirvesniemen ja Mannisen kanssa on helppo olla samaa mieltä pelkästään näitä tämän vuoden MM-hiihtoja seuraamalla. Kärkipää vilisee nuorten MM-mitalisteja ja suomalaisten maksimihiihtovauhti ei riitä millään hiihtomatkalla.

Muistan jutelleeni tästä samasta asiasta jo 1990-luvun lopulla  silloisen hiihdon päävalmentajan Antti Leppävuoren kanssa. Teknisen osaamisen puute tiedostettiin jo silloin,mutta asialle ei ole osattu tehdä  juuri mitään. Harrin ja Jorman toimintaa läheltä seuranneena 1970-luvulla tiedän, että mikkeliläisten hiihtäjien harjoittelu oli kovatehoista ja monipuolista nuoresta lähtien.

Mistä mahtaa johtua, että Mannisen ja Kirvesniemen ajatuksilla ei tunnu olevan kannatusta Suomen hiihtopiireissä? Kirjasessaankin he esittävät melko vakuuttavia todisteita näkemyksilleen, mutta eivät silti uskalla väittää mitään ihan varmasti. Mitä pelättävää heillä on?  Tai minkälaisesta suomalaisen huippu-urheilun keskustelukulttuurista kertoo se, että (täysin) ulkopuolistenkin pitää pelätä perusteltujen mielipiteidensä esittämistä?

Pelko pois, tulevaisuus ei ole parempi ilman rohkeita ja perusteltuja muutosesityksiä! Joskus muuten tulee mieleen, että urheilu- ja liikuntakeskustelussa pitäisi soveltaa muusikkovalinnasta tuttua anonymiteettiä eli soittamista verhon takaa. Tällöin puhujaa/kirjoittajaa ei voisi tunnistaa eikä leimata ja itse asiaa voitaisiin käsitellä puhtaasti sen sisällön perusteella.

Parempi ratkaisu toki olisi se, että vastuulliset päättäjät tarttuisivat itse kynään ja esittäisivät selkeästi ja julkisesti näkemyksiään vaikkapa nyt tästä hiihtovalmennuksesta. Eipä nyt tule mieleen yhtään 2000-luvun urheilujohtajaa tai liikuntapoliitikkoa, joka olisi altistanut ajatuksiaan jullkisen keskustelun kohteeksi. Poikkeuksena Henrik Dettmann, jonka mainioita kolumneja vaihtelevista aiheista olemme saaneet lukea YLEn sivuilta (esim. https://yle.fi/urheilu/3-10651809).

Olisko niin, että sisäpiiriläiset eivät uskalla avata ajatuksiaan elleivät ole Dettmannin tasoisia tunnustettuja huippuja ja ulkopuolisilla taas ei ole sitä sisäpiiritietoa, jota pitäisi olla kunnollisen keskustelun käymiseen? Seurauksena on pattitilanne, pistetään siis pillit pussiin ja mennään muualle soittelemaan…

Hiihtotutkimus ja huippuhiihdon kehittäminen – tapahtuuko mitään?

Suomessa on tapana perustaa toiminta tutkimukseen. Liikunta-alalla usko tieteellisyyteen on erityisen vahva. Sen tausta lienee siinä, että nuoren tieteenalan suomalaisille huippututkijoille ei 1900-luvulla  löytynyt matalakoulutusalalta minkäänlaisia vastaväittäjiä. Kokemustiedosta tuli käyttökelvotonta, kun opittiin hormonien, hapenkuljetuksen ja biomenkaniikan salat.

Liikuntahallinto ja osa urheiluorganisaatioistakin uskoo edelleenkin vahvasti ”tieteellä ja tutkimuksella johtamiseen”, vaikka se ei ole tuottanut toivottuja tuloksia, kun väestö liikkuu entistä vähemmän ja huippu-urheilukaan ei saavuta asetettuja tavoitteitaan. Ensi vuonna pitäisi olla paras Pohjoismaa kummallakin saralla – ongelmia on siis muuallakin kuin maastohiihdossa.

Huippuhiihdon osalta tärkeä selittäjä on se, että tunnetut liikuntabiologiprofessorit  Paavo Komi ja Heikki Rusko loivat tutkimuksillaan ja tiedoillaan osan 1900-luvun lopun suomalaisesta hiihtomenestyksestä.

Peruskestävyyttä kehittävä matalatehoinen aerobinen harjoittelu onkin tärkeää kuntoliikkujalle, joita tutkimusten perusjoukot yleensä ovat. Hapenoton maksimiarvoillakin on suuri merkitys silloin,  kun itse suoritus on kilpailijoilla vakioitavissa. Jos toinen osaa hiihtää taloudellisemmin, saa kovemman maksimivauhdin tai palautuu ”hapoilta” paremmin, on maksimihapenotosta vähemmän hyötyä.

Oletan, että jonkin verran hyötyä oli myös hiihdon biomekaniikan tutkimuksista silloiselle perinteisen hiihtotekniikalle. Tällä vuosisadalla suomalaiset ovat kuitenkin hävinneet juuri maksiminopeudessa parhaimmille kilpailijamaiden hiihtäjille oikeastaan aina. Suomesta ei ole löytynyt yhtään kunnollista sprinttihiihtäjää koko lajin olemassaolon aikana.

Johannes Hösflot Kläbo ja Stina Nilsson ovat tällä hetkellä niin taitavia suksen kuljettajia, että kovimmankaan kestävyysurheilijan ei ole heitä helppo voittaa. Sen sijaan Therese Johaug on mielestäni haavoittuvaisempi kuin esimerkiksi Marit Björgen, koska Johaugin huippunopeus ei tahdo riittää sprinteissä edes alkuerästä jatkoon.

Suomalaiset asiantuntijat tosin väittävät, että hiihto on edelleenkin kestävyyslaji. Sekin on tietysti totta, sillä työhevonen Martin Johnsrud Sundbykin voitti viimein MM-kullan. Paljon helpompaa on tosin nopean hankkia kestävyyttä kuin hitaan hankkia tarvittavaa nopeutta. Tämä on Kirvesniemen ja Mannisen teesi.

Moni muuten saattaa tässä ihmetellä asiaa, sillä muistoissa voi olla Harri Kirvesniemen oma hitaus. Muistan itsekin Harrin vitsin, kun häneltä kysyttiin 1980-luvun alussa muodissa olleen nopea vs. hidas lihaskeskustelun aikana, että minkälainen suhde hänellä on? Harri vastasi, että 70% hitaita ja 30% erittäin hitaita. Tämä lihassolukeskustelukin on muuten hyvä esimerkki ”tieteellisyyden” ongelmallisuudesta ja rajoituksista. Geneettinen lahjakkuus/lahjattomuus ei ole onneksi estänyt suomalaisia suuntautumasta myös sprinttijuoksuihin ja nopeuslajeihin. Sopivan harjoittelun avulla vahvuuksia/heikkouksia voi parantaa riippumatta lähtökohtaisista rajoituksista.

Nuorena Harrikin oli suhteellisen nopea ja usein kävi niin, että hän johti kv-kisojakin alkumatkasta, mutta väsähti jonkin verran loppukilometreillä. Ikääntyminen ja Harrin tapauksessa myös hiihtotyylien ja –tekniikkojen jatkuva kehittyminen asettivat Harrin hiihtonopeuden kehittämiselle suuria haasteita. Nuoret oppivat helpommin uudet luistelutekniikat, mikä nähtiin myös makihypyn V-tyylissä. Kläbon tekniikan oppivat nuoret tulevat panemaan hänet tiukoille, vaikka hänellä nyt onkin Toni Niemisen aikanaan hankkima ”epäreilu” kilpailuetu.

Mutta palataan tutkimuksen merkitykseen.  Edellä mainittuja perustutkimuksen löydöksiä parempi argumentti tutkimuksen merkityksestä on mielestäni se, että 1900-luvun huippuvalmentajat Pekka Vähä-Söyrinki, Antti Leppävuori ja Kari-Pekka Kyrö tekivät itsekin jonkin verran tutkimustyötä ja ainakin tutkimuksen ja käytännön yhteensovittaminen oli heille hyvin tuttua – valitettavasti myös siellä ”harmaalla alueella”.

En osaa sanoa, katkesiko tuo tutkimuksen ja käytännön yhteys Lahden 2001 jälkeen, mutta aika vähän on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana puhuttu tieteen ja tutkimuksen vaikutuksista suomalaisessa hiihdossa. Se on jäänyt oikeastaan rutiininomaisiin hiihtomattotesteihin ja verianalyyseihin KIHUssa. Tunteeko kukaan hiihtotutkimuksen uusia innovaatioita tai edes hiihtotutkijoita, vaikka meillä on nyt KIHU ja vaikka me aikoinaan ristimmekin liikuntabiologian laitoksen hiihtobiologian laitokseksi?

Suomessa vaikuttaa myös useampi suuri sykemittarivalmistaja, joiden sovelluksia käytetään globaalisti. Silti puhutaan edelleenkin vain ”hapoille menemisestä” eivätkä valmentajat tai hiihtäjät kykene näiden koko ajan kehittyneempien apuvälineiden avullakaan tunnistamaan edes ylirasitustiloja riittävän tarkasti. Miten se on mahdollista? Kirvesniemihän kykeni erittäin tarkkoihin oman hiihtonsa ja omien tuntemustensa analyyseihin perinteisellä päiväkirjatekniikalla. Suosittelisin sitä nykyhiihtäjillekin. Siinä oppii sekä reflektointikykyä että kausaliteettien hahmottamista ja kaiken lisäksi: ottaa hiihtonsa oikeasti omaksi asiakseen eikä ole muiden vietävissä.

Mannista ja Kirvesniemeä lukiessa tuntuu pahasti siltä, että hiihtotutkimus ei ole kyennyt vastaamaan mihinkään oleelliseen kysymykseen, joita he esittävät lähes joka sivulla kirjastaan. Tässä en tosiaan voi referoida kaikkia kysymyksiä ja ideoita, joita lyhyeenkin kirjaseen mahtuu runsaasti. Lukekaa, niin tiedätte! Juha Hurmetta hiukan siistitysti siteeraten.

Tasapuolisuuden nimissä on tietysti sanottava, ettei suomalainen hiihtovalmennus ole täysin epäonnistunutta. Olli Ohtonen on valmentanut Iivo Niskasesta maailman parhaan perinteisen hiihtäjän ja Iivon luistelutekniikkakin on parantunut viime vuodesta selvästi. Matti Haavisto teki Krista Pärmäkoskesta huippuhiihtäjän, vaikka Krista ei välttämättä ole tyyppinä aivan täydellinen. Toni Roponen on myös tehnyt hienoa työtä Matti Heikkisen ja Riitta-Liisa Roposen kanssa. Monia muitakin voisin mainita, mutta silti tuo tutkimuksen ja käytännön sovellusten välisen yhteyden puute  jää vaivaamaan.

Olisiko yksi ongelma sekin, ettei liikuntabiologian saralla voi tuottaa uusia innovaatioita ottamatta huomioon urheilijaa yksilönä. Lääketieteessä tehdään yhä enemmän tutkimusta, jossa eri hoitomuotoja kokeillaan yksittäistapauksiin, koska luonnontieteellisiä tutkimusasetelmia on vaikea tai mahdoton järjestää ja ihmisorganismi reagoi hoitoihin ja lääkkeisiin varsin yksilöllisesti. Huippu-urheilijan kanssa pitäisi kai toimia samoin. Jollekin sopii paremmin aerobinen harjoittelu, jollekin toiselle anaerobisempi painotus ja uran eri vaiheissa nämäkin vaihtelevat. Tuskin kenenkään hiihtäjän polku on tässä suhteessa samanlainen.

Kaiken lisäksi huippuhiihtäjien on pakko kokeilla jotain sellaista, mitä muut eivät ole koskaan kokeilleet saadakseen tarvittavaa kilpailuetua. Itse asiassa tieteellinen tutkimus perinteisin tavoin tehtynä ei siis sovellu juuri lainkaan huippu-urheiluun.

Huippu-urheilijan pitäisi siis olla rohkea, mutta juuri rohkeuden puute on kuvannut viime vuosina suomalaista hiihtoa ja myös asiantuntijoiden puhetta. Miten ihmeessä Frida Karlsson tiesi jaksavansa mitaleille aikuisten kisoissa, vaikka hänellä ei ollut lainkaan kokemuksia huippuvauhdeista? Ei hän tiennytkään, mutta uskalsi silti ottaa riskin.

Eveliina Piippo yllätti  itsensä alkutalven viesteissä, mutta Seefeldissä hän hiihteli tasapaksusti väsähtämistä vältellen. Joni Mäen piti selitellä 50 kilometrin kisan jälkeen ”tyhmää” temppuaan – ”Joni Mäki lähti höntyilemään kärkeen” – mennä kisan kärkeen itseään väsyttämään…

Jonon hännillä ei kasva voittajaksi, vaikka kuinka moni kommentaattori sitä viisaana pitäisikin. Aleksander Bolsunov lienee tästä paras esimerkki. Järjettömän tyhmä hiihtäjä, joka ottaa itsestään aina kaiken irti hiihtämällä kärjessä. Minusta juuri hän edustaa parhaiten sisukasta suomalaisuutta, joka ei säästele itseään. Bolsu myös kehittyy koko ajan, vaikka suomalaiset tietysti jälkiviisaina kommentoisivat, että jos nyt olisi malttanut peesata, niin…

Mutta ei mennä yksittäistapauksiin, vaan suoraan lopputulemaan: huippu-urheilun tutkimuksen tulisi perustua huippuyksilöiden kanssa mietittyihin ja heidän kokemuksiinsa ja oivalluksiinsa perustuvien innovaatioiden systemaattiseen seuraamiseen ja niiden kautta melko nopeasti tehtyjen johtopäätösten tekemisiin. Tutkimuksen pitäisi myös olla monitieteistä ja –käytännöllistä. Urheilijoiden pitäisi muuttua oman tekemisensä todellisiksi asiantuntijoiksi ja heidän ajatuksiaan tulisi kuunnella tarkasti tutkijoiden ja kehittäjien suunnalla.

Kannattaisiko muuten romuttaa Olympiakomitean asiantuntijajako, jossa esimerkiksi Olli-Pekka Kärkkäinen vastaa kestävyysvalmennuksesta ja –lajeista. Onkohan se enää tätä päivää, kun esimerkiksi maastohiihto on voima-, nopeus- ja varsinkin tekniikkalaji? Tämä lienee Olympiakomitean, lajiliittojen ja KIHUn tehtäviä… Ihmettelin myös suuresti O-P:n tulkintaa maastohiihdon ”heikohkosta kaudesta” (Iivo Niskasen tulkinta Äänekosken SM-kisoissa), jossa hän sanoi, että ennen joulua näytti siltä, että tästä kaudesta tulee paras kausi ikinä. Tunteeko Kärkkäinen lainkaan urheilijoitaan tai heidän kilpailijoitaan muissa maissa?

Yksilöinä vai joukkueena? Kuka siitä edes päättää?

Kansainvälisestä hiihdosta voi tämän kauden perusteella sanoa, että norjalaisten lisäksi Ruotsin naiset ja Venäjän miehet ja naisetkin näyttävät muodostavan keskenään harjoittelevan ja kilpailevan ryhmän, joka kirittää toisiaan yhä parempiin suorituksiin. Liikuntasosiologina olen tästä joukkuetyyppisen harjoittelun eduista tainnut puhua neljännesvuosisadan verran. Suomalaisessa yksilöurheilussa on kuitenkin edetty pitkälti yksi urheilija – yksi valmentaja –periaatteella.

Kun talven aikana on kuunnellut asiasta päättäviä tahoja (heitäkin on näköjään moneen junaan ainakin SHL:ssä, OK:ssa ja Ampumahiihtoliitossa on esitetty näkemyksiä kovin kummallisista positioista), niin argumentteja ei tunnu olevan lainkaan, sillä kaikki ikään kuin päätetään kauden jälkeen pidettävissä ”pyykinpesijäisissä”. Luulisi, että tämä asia on sellainen, jota olisi pohdittu ainakin 40 vuotta (itse asiassa lähes sata) ja eri vaihtoehtojen puolesta ja vastaan olisi runsaasti oikeita perusteluja, seurantaa Suomesta ja ulkomailta. Jonkun olisi pitänyt laskea myös kustannukset ja nyt pitäisi olla suunnitelmia valmiina eri vaihtoehtojen varalta. Ehkä tämä asia kuitenkin päätetään jonkun pohjoisen kisan jälkeen savusaunassa, kun eri osapuolia on ensin pehmitelty kauden loppukisakiertueella?

Pointtini on ensinnäkin se, että jos Hiihtoliitto ja Ampumahiihtoliitto ja Olympiakomitea nyt tekevät yhteistyötä, niin joku linjahan se täytyy osata valita ja sitä täytyy sitten myös resurssoida kunnolla ja pitkäjänteisesti. Jos on tehty virhe, niin kuin nyt on tehty myös tämän asian suhteen, niin on tietysti osattava muuttaa suuntaa, mutta kuitenkin fiksusti. Puolivillaiset ratkaisut eivät kelpaa – näin ymmärsin Iivonkin puheita Äänekosken kisojen jälkeen.

Asia ei tietysti ole mustavalkoinen, sillä hiihtäjä tarvitsee sekä yksilövalmentajan ja hyvin yksilöllistä valmennusta, mutta myös joukkueen (vertais)tukea. Nythän näyttää juuri siltä, että urheilijat eivät osaa tai uskalla vaatia itseltään tarpeeksi. Eveliina Piippokin ihmetteli, miten Frida Karlsson saattoi olla niin valmis hiihtäjä niin nuorena. Syy on tietenkin se, että toinen on harjoitellut paljon paremmin ja kai Suomessa täytyy uskaltaa sanoa, että kovemmin. Meillähän on patologinen pelko ylirasittumisen vaaroista. Parempi hiihdellä mukavuusalueella sijoilla 20-40 kuin ottaa riski ja mennä hetkeksi ylikuntoon, vaikka sen seurauksena saattaisi kehittyäkin.

Isossa joukkueessa kriittinen massa pakottaa ottamaan riskejä – tähänhän norjalaisten ylivoima osittain perustuu. Kun 6-10 urheilijaa kilpailee edustuspaikoista, niin osa voi ottaa joka vuosi uusia riskejä harjoittelussaan, koska muuten paikkaa joukkueessa ei ole tulossakaan. Iivon ja Kristan ylikunto on tietysti valtava riski koko Suomen hiihdolle.

Nyt on kuitenkin pakko ottaa isompi joukkue kasaan ja nostaa harjoittelun tasoa yhdessä. Se on selvää, että muutaman huipun valmennus saattaa tästä kärsiä, kuten Kaisa Mäkäräinen antoi ymmärtääkin. Liittojen ja OK:n on kuitenkin ajateltava tulevaisuutta ja otettava seuraavat olympialaiset tähtäimeen. Uusia hiihtäjiä on saatava huipulle tai huipun tuntumaan tai sitten maastohiihdostakin tulee ”kaisamäkäräislaji”. Sekin on toki mahdollista, että Suomessa panostettaisiin vain joihinkin erikoisyksilöihin ja kerättäisiin heille hulppeat resurssit. Tämä valinta on kuitenkin liitoissa tehtävä ja sen mukaan jotenkin toimittava. Kaisa, Iivo ja Krista toki voivat jatkaa vaikka ilman liiton panostuksiakin, jos managerit ovat maailmanluokkaa. Huipulle nousu vaatiikin sitten jo uskomushoitoihin liittyviä taitoja myös managereilta, kun pitää myydä optioita tulevasta Iivosta etc.

Joukkueharjoittelu ei tietysti ole mikään ihmeitä tekevä asia. Pitää toki tietää, mitä kunkin urheilijan pitää ja kannattaa kehittää myös pitkäjänteisesti ja mitä sitten treenataan koko joukkueena. On selvää, että jokaisen suomalaisen hiihtäjän maksiminopeudessa on runsaasti kehittämistä. Tämä koskee erityisesti luistelua, mutta myös perinteistä.

Koko joukkueen nopeuden kehittäminen onnistuu tekniikkaa hiomalla, mutta tietysti siihen tarvitaan myös voimaa. Voimanpuutetta on Kristaa lukuun ottamatta kaikilla naishiihtäjillä vielä aivan liikaa. Kerttu Niskanen oli saanut vähän lisävoimaa, mutta se ei vielä riitä. Miesten puolella Perttu Hyvärinen kaipaisi eniten voimaa maajoukkuehiihtäjistä, joita minun listallani onkin nyt vain Rise Hakola Iivon lisäksi. Risto-Matin hyvä alkutalvi suli jonkinlaiseen tasapaksuun jumiin, josta ei tuntunut irtoavan tehoja riittävästi kv-vauhtiin. On toki mahdollista, että harjoittelun vaikutukset näkyvät seuraavina vuosina. Hiihdossahan ei kannata tuijottaa vain yhden talven tuloksia, koska tarvittavia ominaisuuksia täytyy kehittää pitkäjänteisesti. Ikävää olisi, jos Rise olisi jo saavuttanut potentiaalinsa. Perttuhan ei ole vielä lähelläkään.

Nuorten hiihtäjien potentiaaleista emme vielä tiedä, mutta jos on Kirvesniemeä ja Mannista uskominen, niin kannattaisi ehkä kokeilla sellaista ”nopeaa tietä” ennemmin kuin liian hidasta. Ongelma, josta ei kovin usein uskalleta puhua on nimittäin sekin, että maajoukkueeseen pääsee urheilijoita, joilla ei lopulta ole potentiaalia ihan maailman huipulle. He ovat kuitenkin niin hyviä, että pystyvät estämään nuorten kykyjen nousun parempien harjoittelu-, kilpailu- ja suksihuoltopalvelujen joukkoon. Nopea tiehän voisi toimia niin, että esimerkiksi Anita Korva, Eveliina Piippo, Petteri Koivisto ja Miska Poikkimäki – tai jotkut muut potentiaalisiksi arvellut – otettaisiin 2-3 vuoden tehotuen piiriin, jolloin nähtäisiin melko nopeasti ja taloudellisesti tehokkaasti, onko heistä todelliselle huipulle.

Asetelma saattaa tuntua julmalta, mutta onko parempi, ettei nuori edes saa mahdollisuutta kokeilla potentiaaliaan? Kyse on tietysti myös hiihdon taloudellisista resursseista, joita ei Suomessa ole liikaa. En puutu siihen, miten niitä saataisiin lisää lajiin, joka kuitenkin on edelleen erittäin suosittu kansalaisten mediaseurannan näkökulmasta. Mannisen ja Kirvesniemen teesien perusteella näin kuitenkin pitäisi toimia. Jos nuori hiihtäjä pärjää maailman huipuille hiihtovauhdissa muutaman kerran vuodessa, niin on todennäköistä, että hän joskus pystyy siellä pysymään vakituisestikin. Mutta jos taso jää vuosiksi parinkympin tienoille, niin hyppäys ylös harjoitteluvuosien myötä on epätodennäköisempi, joskaan ei aivan mahdoton.

Mutta entä vastaus kysymykseen harjoitellaanko joukkueena vai yksilöinä? Sosiologi siis näkee joukkueena harjoittelun edut vertaistukena ja keskinäisenä kilpailuna, jossa ylitetään sopivasti – ei liikaa – omia rajoja ja voidaan tukeutua vanhempien ja kokeneempien tukeen. Mikä onkaan nuorelle urheilijalle hienompaa kuin voittaa seniori muutaman kerran vuodessa yhteisellä lenkillä? Ainahan parhaimmillakin on heikkoja päiviä ja saattavathan he joskus ihan kasvatusmielessäkin antaa nuorempien voittaa, mutta saattavat toki karaistakin nuorisoa sopivasti näyttämällä ”kaapin paikan”. Kummatkin ovat hyviä asioita.

Joukkueessa saattaa toki syntyä myös henki toimia ”mukavuusalueella”, jolloin vertaistuesta tulee miinusmerkkistä. Ryhmä estääkin kehittymisen. Jos joukkueessa on kuitenkin Iivon ja Kristan kaltaisia erittäin tavoitteellisia urheilijoita, niin tästä ei liene niin suurta vaaraa. Valmentajien tehtävä on sitä paitsi pitää tavoitetaso riittävän korkeana. Vaarana on tietysti se, ettei Iivolle ja Kristalle ole riittävää vastusta suomalaisista kilpakumppaneista. Parhaimpien täytyykin testata itseään muiden maiden kumppaneiden kanssa kilpailujen lisäksi myös harjoittelemalla heidän kanssaan yhdessä, jos se vain on mahdollista.

Lopultahan kansainvälinen hiihtoperhe kilpailee muita urheilulajeja vastaan, tai oman näkyvyytensä puolesta, eikä keskenään. Siksikin on tärkeää, että suomalaiset täydentävät liian ”norjalaista” lajia huipuillaan. Nythän näyttää siltä, että Norja, Venäjä ja Ruotsi nousevat liian vahvoiksi suhteessa muihin maihin, joilla ei ole tällä hetkellä paljonkaan huippuja eikä ehkä resursseja kunnolliseen maajoukkuetoimintaan. Pitäisikö suomalaisten lyöttäytyä yhteen joidenkin pienempien hiihtomaiden kanssa muodostaen kansainvälisen hiihtotiimin, joka harjoittelee yhdessä?

Joukkueharjoittelu ei tietenkään tee yksilöiden valmentajista hyödyttömiä, mutta tasapainoiluahan se vaatii ja nostanee urheilijan itsensä toiminnan ja valmentautumisensa keskiöön. Hiihtäjä saa väistämättä monenlaista palautetta itsestään harjoitellessaan ryhmässä ja maajoukkuevalmentajien ohjauksessa ja sitten toisaalta oman valmentajansa kanssa. Itse en pidä tätä ongelmana, vaan ajattelen, että urheilija lopulta hyötyy tästä itsekin. Ei maailmassa pärjää, jos kuuntelee vain yhtä auktoriteettia eikä opi suhteuttamaan mahdollisesti ristiriitaista tietoa keskenään itselleen sopivaksi yhdistelmäksi.

No, ehkä suomalaisessa urheiluelämässä pärjää auktoriteettiuskoinen, avointa ja julkista keskustelua välttelevä, sisäpiirien kanssa liittoutuva ja parastaan yrittämätön henkilökin, mutta eihän se näytä juuri kansainvälistä menestystä tuottavan, vaikka omat pallit pysyvätkin koskemattomina.

Kova harjoittelu ei olekaan kovaa!

Lopuksi vielä asia, joka Kirvesniemen ja Mannisen kirjasessa ilahdutti minua eniten, sillä se selitti yhden minua pitkään vaivanneen valmennuskysymyksen. Minähän intuitiivisesti ihmettelin jo nuorena hiihdon ja jalkapallon harrastajana, miksi hiihtäjien piti tehdä niin pitkiä ja hitaita lenkkejä. Liikunnalla minulle se selitettiinkin mm. ääreisverenkierron ja muidenkin kestävyysominaisuuksien rakentamisella, joiden pohjalta vasta voisi harjoitella tehokkaasti, koville sykkeillä ja maitohappojen huuhtoutumista treenaten. Näin käsittääkseni uskotaan Suomessa edelleen.

Harri Kirvesniemi kuitenkin antoi kokemukseensa perustuen aivan toisenlaisen tulkinnan mm. sille, miten nämä nuoret hiihtäjät voivat olla niin hyviä kuin ovat. Meitähän on ihmetyttänyt se, miten hiihtäjien lisäksi esim. Ingebritsenin juoksijaveljekset saattavat olla niin nuorina loistavia kestävyysurheilijoita. Tuskin 17-vuotias on 10-vuotiaasta asti vetänyt pitkää ja hidasta lenkkiä ja jos olisikin, niin missä vaiheessa hän olisi ehtinyt kehittää myös anaerobista kestävyyttään maailman huipulle?

Harrilla oli järkeenkäypä selitys: nuorena – sanotaan vaikka 16-20 –vuotiaana – hän itse ja tietysti siis muutkin pystyvät tekemään paljon enemmän kovia anaerobisia treenejä kuin aikuisena. Tämä taas johtuu siitä, että nuorena ei pysty väsyttämään itseään niin paljon kuin vanhempana. Harrikin oli tehnyt 4-5 kertaa viikossa kovia treenejä, joita hän pystyi aikuisena tekemään ehkä vain yhden viikossa. Pointtihan on tässä, että kovalla sykkeellä tehty treeni kehittää näitä ominaisuuksia tehokkaasti, vaikka niissä tuleekin väsy nopeasti. Niistä kuitenkin palautuu juuri sen vuoksi nopeasti ja voi taas tehdä niitä uudelleen. Kun voimaa ja kestävyyttä on paljon, kova treeni on kovempi eikä siitä palaudu helposti.

Tämä huomio oikeastaan kääntää päälaelleen koko aiemman ajattelun. Nuorena pitäisi treenata kovilla sykkeillä, koska silloin pystyy kehittämään niitä ominaisuuksia parhaiten. Myöhemmin niitä onkin vaikeampi kehittää. Toisaalta Kirvesniemi toi esiin sen, että pitkät lenkit eivät itse asiassa rakennakaan kestävyyttä parhaalla mahdollisella tavalla, vaan ne myös väsyttävät urheilijaa turhaan. Lihaksista häviää kimmoisuus, tekniikka ei hioudu oikeanlaiseksi ja henkisestikin ne saattavat olla rasittavia. Tuntuu, että on treenannut kovaa, vaikka on vain treenannut ajallisesti paljon.

Suomessa suositaan kuitenkin edelleen ominaisuuksien rauhallista kehittämistä, jossa mennään kestävyys edellä. Oletankin, että Suomen hiihtäjät eivät häviä maailman huipuille kestävyysominaisuuksissa, mutta kun viidenkympin hiihtokin sujautetaan alle kahden tunnin, niin perinteisistä kestävyysominaisuuksista ei ole enää samanlaista hyötyä kuin aiemmin. Sen sijaan jokainen hiihtoa seuraava voi nähdä, että suomalaiset häviävät nopeudessa ja voimassa kanssakilpailijoilleen. Joiltakin puuttuu ylävartalovoimaa, toisilla puute on jaloissa, kolmansilla keskivartalossa. Ja aika harva osaa kuljettaa suksia parhaiden tapaan. Tai siis ei kukaan.

Kesäksi on siis luvassa mukavasti harjoiteltavaa. Mutta kellään ei onneksi ole mitään hävittävää. Kovaakin saa harjoitella.

Hiihtoajatuksin kevään hangilta

Kauden 2018-2019 hiihtäminen ja sen seuraaminen alkaa olla lopuillaan. Oma hiihtämiseni oli taas antoisaa, mutta myös tervehdyttävää. Viime kesänä satutin itseäni niin, että ”nilkutin” jalkaani vielä tammikuun alussa. Syksyllä en paljon pystynyt treenaamaan. Hiihtokausi paransi tänä vuonna jalan ja selän, kuten se teki edellisenä vuonna olkapäälle ja muutamia vuosia sitten leikatun lonkan. Olisipa ihanaa, jos voisi hiihtää koko vuoden! Hiihtoterapia sopii ainakin minulle.

Kilometreinä mitaten taitaa mennä yli 700, joista poikkeuksellisesti hiihdin viitisensataa perinteisellä tyylillä. Vaihdoin sauvat nykymitoituksen mukaisiksi eli paljon lyhyemmiksi kuin aiemmin. Se muutti myös hiihtoasentoni lapsuuden ja nuoruuden aikaiseksi – sen oikein tunsi hiihtäessään ja muistotkin tulivat mieleeni. Opettelin myös Iivo Niskasen tekniikkaa, joka sekin tuntui palkitsevalta. Kläbon luistelutekniikan opettelu on vielä pahasti kesken – lienen jo menetettyä sukupolvea.

Talven aikana kokosin vanhoista ja uusimmistakin hiihtokirjoituksistani pari ”Hiihtelijän kirjaa”, joissa käsittelen hiihtämistä aika monenlaisista näkökulmista. Niissä yritän ymmärtää omaa ja muiden hiihtämistä, mutta myös hiihtoa kokemuksellisena, sosiologisena, valmennuksellisena ja eri tavoin merkityksellisenä ilmiönä.

Erityisen mukavaa muuten olisi, jos joskus löytäisin keskustelukumppanin näille jorinoilleni. Mielelläni lukisin muidenkin kokemuksista ja tulkinnoista nykyistä enemmän. Urheilutoimittajat ja asiantuntijat tuottavat toki mukavia ja kiinnostavia ohjelmia, joissa Musti kertoo kivoja tarinoita. Urheilutoimittajille muuten suosittelisin kesäksi terapiaopintoja, koska niitä taitoja tarvittaisiin suomalaisia haastatellessa.

”Jotakinhan täytyy muuttaa”, kuten Iivo Niskanen totesi. Samaa mieltä.

jk. Huuhtelin hapot pois hiihtämällä Jerikseltä Mäntyrovan kautta Pallakselle, josta Mustavaaran kautta takaisin Jeriksen savusaunaan eli noin 30 kilometriä Oloksen aamuisen maisemalenkin päälle. Pääsin 59-vuotiaan laskennalliseen maksimisykkeeseen ja muutoinkin rasitus oli hyvää tasoa. Mukavaltahan se vauhti tuntui ja ruumiskin puhdistui kuonasta. Savusauna ja avanto täydellistivät hiihtelijän paratiisipäivän. Pari päivää myöhemmin tartuin pertsahaasteeseen ja läksin Olokselta kohti Särkitunturia ja päivän päätteeksi päädyin Jerikselle 59 kilometriä pertsaa takana.

Se oli kuin elämän metafora tuo retki: ensin parikymmentä kilometriä ylivauhtia kivuten Särkitunturin jyrkät ja pitkät ylämäet ”suorilla”. Ikämiehen syke ei nouse enää kuten nuorella, joten lihas vei vähän miestä. Sitten kilometrit 20-35 olivat vähän kuin elämäkin noina vuosina – välillä meni upeasti, mutta tunturin huipun lähestyessä meinasi usko vähän loppua. ”Hiihto on tahtolaji” –ajatus kuitenkin auttoi. Lohileipä ja pieni tauko hulppean laskun jälkeen Särkijärven majalla tekivät terää. Kilometrit 35-50 tuntuivat helpoilta ja tekniikka taloudelliselta. Väsymys auttaa löytämään tekniikan, sanoi ystäväni isäkin. Totta puhui. Viimeisen kympin alkaessa kaikki oli hienosti, mutta sitten vastatuuli ja tuiskalumi pitkillä jänkhillä Mäntyrovan ja Jeriksen välillä pakottivat taas sen ”tahdon”, mutta myös järjen, esille. Vaikka matka eteni hitaasti, niin rytmi piti säilyttää nihkeässä lumessakin. Aika moneen paikkaan runnellussa ruumiissa jo sattuikin. Energiatkin olivat vähissä. Tuulensuojaan päästyäni loppukilometrit olivat taas melkein juhlaa. Lopulta matka ei oikeastaan edes väsyttänyt, vaikka olikin sellainen ”työmiehen keli”, jossa koko ajan piti tehdä töitä. Aktiivisuusmittari näytti 770% päivätavoitteestani, sykekeskiarvokin oli 129, vaikka mittari oli lepohetkilläkin päällä. Tähän on hyvä lopettaa tältä talvelta.(Tässä videoklippi lenkin jälkeen: https://www.facebook.com/miksi.liikun/videos/2026145501023778/).

Aurinkoiset tunturimaisemat jäävät taas vuodeksi mielen syvyyksiin…

dav

dav

Lähteitä:

Manninen, Jorma  2018. Suomen maastohiihdon kilpailukyky. Mikkelin Primosport ky.

Tiihonen  A. 2019. Hiihtelijän kirja 2: Hiihtäminen liikuntasosiologin mukaan (https://www.miksiliikun.fi/2019/03/08/hiihtelijan-kirja-2-hiihtaminen-liikuntasosiologin-mukaan/), Digiteos, julkaistu sivulla  www.miksiliikun.fi, 8.3.2019.

Tiihonen A. 2018. Miksi hiihdän (https://www.miksiliikun.fi/2018/04/03/miksi-hiihdan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 3.4.2018.

Tiihonen A. 2018. Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa… (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.2.2018.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (http://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.