Rajakylä – liikkujan paratiisi

Vantaan Rajakylä sijaitsee liikkujan kannalta oivallisessa paikassa, sillä luontoliikuntamahdollisuudet ovat erinomaiset, mutta viime vuosina sekä Vantaa että Helsinki ovat myös rakentaneet runsaasti uusia liikuntapaikkoja, jotka ovat rajakyläisten käytettävissä. Kevyen liikenteen väylät tarjoavat myös hyvät mahdollisuudet työmatka- ja asiointipyöräilyyn tai kävelyyn. Seuraavassa muutamia vinkkejä rajakyläisten liikkumiseen.Rajakylä_Liikkujan_Paratiisi

Lenkkeily kävellen, juosten, pyöräillen ja hiihtäen

Rajakylän lenkit

Rajakylässä voi kävellä ja juosta monenlaisia lenkkejä teitä ja kevyenliikenteen väyliä pitkin. Metsäpolkuja löytyy kaikista Rajakylää ympäröivistä metsiköistä. Suosittua on kävely pitkin Rajakylän raitteja, jolloin voi ihailla pihojen kukkaistutuksia tai vaikkapa jouluvaloja, joista Rajakylä on vähän kuuluisakin. Joskus kävelylenkkeilyä tosin hidastaa jatkuva tuttuihin törmääminen…

Varsinaisia rakennettuja kuntopolkuja Rajakylässä taitaa olla vain yksi, joka sijaitsee Rajakylän koulun ja Tenniskeskuksen välisen  Latukujan päässä ja kulkee Porvoon moottoritien suuntaisesti  länteen päin muutama sata metriä.  Jos sinne löytää, niin löytää myös Leijonanharjan pulkkamäen ja Porvoontien yli menevän kävelysillan. Tennarista ja Camposta puhumattakaan.

Fazerin lenkki

Rajakylän asukkaat tuntevat hyvin noin kuuden kilometrin mittaisen Fazerin lenkin, joka kiertää Vaaralan ja Jakomäen kautta takaisin kotikylään. Jos kahvittaa, niin välillä voi käydä Fazerin vierailukeskuksessa siemaisemassa sumpit. Mukaan voi tarttua muutakin hyvää.  Lenkki on talvellakin yleensä kävelykunnossa ja pituudeltaan oikein sopiva kenelle tahansa. Rajakyläiset kiertävät ”Fazeria” kumpaankin suuntaan fiiliksen mukaan.

Jos kävelyintoa on enemmän, niin Fazerin lenkin voi pidentää valitsemalla Länsimäentien päässä lenkkipolun, joka vie Hakunilaan Kehä III:n yli, jolloin pääsee kiertämään vaikkapa Vaaralan kautta takaisin Rajikseen.

Halutessaan matkaa voi jatkaa Porttipuistoon ja kiertää Heikinlaakson ja Jakomäen kautta takaisin. Tuokaan reitti ei ole pisimmillään 12  kilometriä enempää  ja matkalla voi käydä virkistäytymässä vaikkapa  Ikean nakkisämpylöillä. Meille on tullut vähän kuin tavaksi tehdä joko Fazerin tai Ikean lenkit yhdessä naapureiden kanssa. Suosittelen.

Lyhyempiä pidennyksiä Fazerin lenkille saa kiertämällä Jakomäen ostarin läpi tai Alppikylän kautta, joilloin matkaa tulee muutama kilometri lisää. Mukava reitinvalinta menee myös Slåttmossen suoalueen kautta tai Vaaralan ( Ruduksen, ”Rytikan”) monttujen kautta.

Slåttmosseen pääsee Somerikkotieltä heti Porvoontien liittymän jälkeen Rajakylästä päin tultaessa. Suoalueen läpi menee pitkospuita ja polku, joka vie Vaaralaan tai Ruduksen montuille, johon on muuten suunnitteilla maauimala. Tosin montuissa tai lammikoissa voi uida nytkin. Se on varsinkin lapsiperheille mukava retkikohde.

Kivikon lenkit

Kivikon lenkille pääsee joko Maratontien länsipäästä Porvoontien sillan kupeesta tai Pallotien länsipäästä ennen sen kääntymistä Maratontien suuntaan (Pallotie 28). Tässä kohden polku on vielä vaatimaton, mutta Helsingin puolella jo leveämpi. Peruslenkki on noin neljän kilometrin pituinen ja talvella Helsinki pitää ladut hyvässä kunnossa. Laduilla voi hiihtää perinteistä tai luistelutyyliä. Vähän täytyy koiranulkoiluttajia varoa, mutta sopu antaa sijaa kaikille liikkujille.

Kivikosta pääsee jatkamaan myös Viikkiin ja Myllypuroon uutta Kehä I:n yli menevää kevyenliikenteen siltaa pitkin ja latu on ollut kunnossa aina Vanhaan kaupunkiin ja Arabiaan asti. Matkalla Kivikossa on myös hiihtohalli, upea frisbee-golfkenttä ja BMX-pyörärata. Monet myös bongailevat lintuja Kivikon korkeilla kukkuloilla. Itse olen hitaampana liikkujana bongaillut vaskitsoja, ranta- ja kyykäärmeitä, joita aina silloin tällöin näkee poluilla aurinkoa paistattelemassa.

Työmatkapyöräilijöille suosittelisin reittiä, joka menee Kontulankaaren (nro 11)  kävelyliikennevalojen (Vesalan muraalitalojen) kohdalta Kivikkoon ja sieltä Kivikon läpi pienteollisuusalueen kautta Kehä I:n ali Lahdentien vierestä Viikkiin. Samaa reittiä pääsee  tietysti Kehä I:stä länteen.

Helsingin keskustaan olen ajanut sekä Viikin (Viikki-Arabia-Kumpula-Pasila) tai sama Myllypuron kautta että Pukinmäen (Oulunkylä-Käpylä-Pasila) kautta. Ja lopun matkaa radanvartta. Kummatkin reitit toimivat. Neljäs vaihtoehto on ajaa  Myllypurosta reittiä Kulosaari-Herttoniemi-Sörnainen-Hakaniemi…

Kivikossa on myös runsaasti juoksuhautoja, luolia ja muita kiinnostavia historiallisia ja luontokohteita. Kivikossa järjestetään myös iltarasteja säännöllisesti. Autolla Kivikkoon pääsee hiihtohallin (sorttiaseman) luota, jonne mennään Kivikon liittymästä eli joko Kivikon läpi tai Kehä I:n liittymästä. Auton voi toki parkkeerata johonkin tienvarteenkin tai vaikkapa Vesalan (Sakaran) kentän parkkiin, josta on kohtuullinen kävelymatka ladulle.

Länsimäen lenkit

Länsimäestä löytyy myös vanhoja linnoitusalueita ja upea metsä sekä Länsimäen kartanon avarat viljapellot. Polku on sopiva kävelyyn ja maastopyöräilyyn. Se löytyy Pallastunturintie 24 kohdalta Linnoituskujan päiväkodin vierestä. Lenkki kulkee Mellumäkeen ja takaisin. Pyörällä pääsee tätä reittiä myös Vuosaaren Mustavuoreen tai Porvoon rantatielle, joka on monien pyöräilijöiden suosikki. Rantatiellä on useita kahviloita, joita voi pitää pyöräilylenkkinsä kohteina ja välietappeina.  Mustavuoressa on myös yleensä hyvät ladut.

Hakunilan/Sotungin lenkit

Hakunilan urheilupuistoon pääsee Länsimäentien pohjoispäästä kuntopolkua pitkin, joka menee Kehä III:n yli. Sillan jälkeen kuntolaitteilta voi ajaa vasemmalle kehän reunaa pitkin ja laaksosta puronreunaa pitkin, jolloin näkee kauniin Hevoshaan kartanopuiston rakennuksineen. Autolla Hakunilaan pääsee helposti ja parkkipaikkoja on runsaasti, vaikka käyttäjiäkin on varsinkin kevättalvella varsin paljon.

Jos kuntolaitteiden kohdalta kääntyy oikealle pellon läpi, niin pääsee keväällä ja alkukesästä todella kauniiden niittyjen läpi urheilupuistoon. Hakunilassa on runsaasti erilaisia lenkki- ja hiihtopolkuja, joista vaativimmat ovat MM-tasoa, mutta sieltä löytyy myös tasaisia peltolatuja.

Hakunilasta lähtee myös todella upea lenkki aina Kuusijärvelle ja Keravalle asti. Se menee läpi Sotungin perinnemaisemien Sipoonkorven kansallispuistoon, jossa on melkein lappimaisia suo- ja kalliomaisemia. Hakunilasta on viisi kilometriä Kuusijärven kympille, josta taas noin kahdeksan kilometriä Keravan Keinukalliolle, jossa on viikonloppuisin kahvila, kuten myös Vantaan Ladun Bisan majalla, jonne Hakunilasta on kuutisen kilometriä. Kuusijärvellä kahvila on auki joka päivä.

Halutessaan voi valita monenlaisia reittivaihtoehtoja. Pisin on Hakunila-Keinukallio –reitti, joka on noin 36 kilometriä.  Mukava lenkki on Hakunilasta Kuusijärven kympin kiertäminen, jolloin matkaa tulee 20 kilometriä. Autolla voi myös ajaa Kuusijärvelle, josta käsin erilaisia lenkkejä voi rakennella mielensä mukaan. Keinukallion lenkille tulee mittaa noin 28 kilometriä.

Kesällä suositeltavinta on mennä pyörällä tai autolla joko Sipoonkorven kansallispuiston (http://www.luontoon.fi/sipoonkorpi) alkupäihin Storträskin  (Tasakalliontie 1, iso) tai Storbergetin (Kuusikorvenkujalla, pieni) parkkipaikalle ja lähteä sieltä kiertämään joko Kalkkiuunin lenkkiä tai Storträskin lenkkiä.  Matkaa Rajakylästä on pyörällä alle 9 kilometriä.

Kakkiuunin lenkki on uusin  noin viiden kilometsin pituinen ja erittäin ”kansallispuistomainen”, vaikka se kiertääkin kivenheiton päässä Sotungin maatiloista ja pelloista. Storträskilla voi myös kalastaa, jos hankkii luvan vaikkapa Hakunilan kirjastosta.

Sipoonkorven lenkillä voi kuulla ilveksen kiimaista huutoa, nähdä rantakäärmeen uimassa tai bongata lammaskatraan, hevosia ja traktorimuseon. Kalkkiuunin lenkillä on nuotiopaikka ja huussikin. Viikonloppuna tai kevätiltana retki Sipoonkorpeen onnistuu vaikkapa pyörällä. Vähän evästä mukaan ja voi nauttia pikku vaelluksesta.

Hiihtämisestä on vielä mainittava Malmin lentokentän ympäri menevä kuuden kilometrin mittainen melko tasainen latu, joka sopii hyvin kaikille. Ladulle  pääsee parkkipaikalta, joka on Malminkaaren varrella.

Pyöräillen ja rullaluistellen

Pyörällä ja rullaluistellen voi ajaa pidemmälle ja muuallakin kuin varsinaisilla lenkkipoluilla. Muutama suositus pyörä- tai rullalenkiksi siis paikallaan.

Mainitsin jo aiemmin, että Porvoon rantatie (Uusi Porvoontie) on suosittu pyörälenkin kohde. Sinne pääsee Rajakylästä sekä Länsimäentien pohjoispäästä liikenneympyrästä oikealle kääntyen. Valion tehtaiden jälkeen alkaa uusi pyörätie, josta voi ajaa suoraan Porvoon rantatielle tai sitten voi oikaista ajamalla  Länsisalmentietä Sotungin tielle Västersundomin koulun ohi ja siitä Porvoon Rantatielle. Matkalta voi myös kääntyä sille kuuluisalle Susirajalle, joka muuten vie Sipoonkorven kansallispuistoon ja lopulta sinne Storträskin rantaan. Kiva reitti sekin.

Rantatiellä on tosiaan monta kohdetta, jonne voi pyöräretkensä suunnata. Pit Stopille eli Östersundomin  (Itäsalmi) kylälle on Rajakylästä reilu kuusi kilometriä, Sipoonrannan kahvilaan  10, N’avetan kahvilaan 13 ja Gumbölestrandiin 17 kilometriä. Matkalla on myös urheiluvälineliike Bear & Water, josta saa melonta- ym. liikkumisvarusteita. Ja jos Rantatieltä ajaa pikkuteille, niin näkee  monia idyllisiä pikkukyliä.

Jos oikein pyöräilyttää, niin voi käväistä Porvoossa tai ajaa Sipoon lenkin, jolloin matka lyhimmillään on noin 40 kilometriä ja pisimmillään yli 60 kilometriä.

Idyllisia paikkoja näkee myös, jos lähtee ajamaan Vanhan Lahdentien suuntaan ja kääntyy Vanhalle Porvoontielle ennen Kuusijärveä. Kuusijärvelle on Rajiksesta kymmenisen kilometriä, viehättävälle Palmenin kyläkaupalle  reilu 13 kilometriä. Kuusijärvellähän voi käydä uimassa ja savusaunat lämpiävät päivittäin. Järven ympäri menee myös kaunis polku, jonka voi kiertää ennen saunaan ja uimaan menoa.

Kaikki nämä reitit voi myös luistella, vaikka joissakin kohdin asvaltti onkin hiukan huonossa kunnossa.

Suositeltavia pyöräreittejä löytyy myös Helsingin suuntaan vaikkapa Viikin kautta Vanhankaupungin lahdelle  (Arabiaan), jonne matkaa on vain kahdeksan kilometriä, jonka aikana voi nähdä runsaasti muuttolintuja, kuulla satakielen, ajaa arboretumin läpi ja ihastella lehmiä laitumellaan, jossa muuten olen nähnyt peuroja ja kerran kahdeksan jäniksenpoikasta leikkimässä. Arabiassa on kahviloita ja monenmoisia myymälöitäkin, jos niitä kaipaa lenkillään.

Lenkin voi myös pidentää kiertämään Kulosaaren sillan kautta Herttoniemen kautta takaisin Myllypuron ja Viikin kautta Kivikkoon ja sieltä takaisin Rajikseen. Matkaa tulee alle 30 kilometriä ellei aja Herttoniemenrannan, Roihuvuoren, Marjaniemen ja Puotilan kautta rantoja pitkin takaisin Rajakylään Vartiokylän ja Mellunmäen läpi. Tästä saa myös ihastuttavan reitin Itä-Helsingin kauneimmille paikoille  eikä matkaa tule juuri 40 kilometriä enempää. Ja sen voi tosiaan jaksottaa vaikkapa kartanopysähdyksillä Puotilassa ja Herttoniemessä.

Rajakylästä on myös kätevää pyöräillä Itäkeskukseen asioimaan. Reitit voi valita mielensä mukaan joko Kontulan, Kivikon tai Mellunmäen kautta. Itse ajelen usein Vesalan läpi Mellunmäkeen menevää reittiä, jossa näkee mm. Aarrepuiston kosken eli Rajiksen läpi menevän Kuussillanojan jatkeen, joka on Helsingin puolella rakennettu upeaksi virkistyskohteeksikin. Itikseenkään ei ole kuin kuusi kilometriä.

Mainita täytyy myös läntinen suunta eli Tikkurila, jonne  pääsee kivasti  joko Jakomäen eteläosan Lahdentien ylimenevää siltaa tai pohjoisosan alikulkua pitkin. Eteläpuolelta pääsee  Alppikylän uuden asuinalueen ja Tattarisuon teollisuusalueen ohi ajaen samaan liikenneympyrään mihin  pääsee Jakiksen ostarin luota Tapanilaan päin mennessä.

Tästä ympyrästä voi sitten valita reitin, joka menee Heikinlaakson läpi Kehä III:lle tai sitten kääntyen Tapanilan tieltä mäen alla Puistolaan ja jatkaen siellä puistojen läpi Kehä III:n yli menevän sillan kautta Jokiniemeen, josta voi jatkaa Heurekan suuntaan ja sitä kautta Tiksuun. Heurekaan ja Tikkurilaan voi tehdä pyöräretken nauttien samalla tieteestä tai kulttuurista. Matkaa on noin 8 kilometriä.

Vanhan Porvoontien valittuaan on monta mahdollisuutta ajaa Tikkurilaan Kehä III:n pohjoispuolelta eli voi Mennä Kuusikon kautta tai vaikkapa Maarinkunnaan kautta. Kummallekin reitille osuu kauniita seutuja varsinkin Keravanjoen laaksossa. Ja voihan sitä pistäytyä vaikkapa Porttipuistossa heräteostoksilla ja tehdä sitten lenkin joko Vaaralan tai Länsimäen kautta takaisin Rajikseen.

Kiva pyörälenkki syntyy myös ajamalla Jakomäen kautta Tattarisuon lenkin eli ajaen Tattarisuon läpi Kehä I:lle ja sieltä Kivikon läpi Rajikseen.

Koiran kanssa

Rajakylässä on paljon koiranomistajia, joilla tuntuu olevan omat lenkkinsä. Koirapuistoja on siirtolapuutarhan takana Porvoon moottoritien lähellä, Länsimäentien vieressä Rajakylän koulua vastapäätä. Agilitya voi harrastaa Ojangossa (Pitkäsuonkuja 6) jätteidenpolttolaitoksen takana Kehä III:n itäpuolella tai Kivikossa Helsingin puolella.

Mobiililaitteiden avulla suunnistaminen ja matkojen mittaaminen on helppoa. Karttoja ja reittejä löytää vaikka www.google.fi/maps/, tai voi käyttää sports trackeria. Maastokarttoja voi tarkastella ja ladata kännykkäänkin osoitteesta www.maastokartat.fi.

Leikkiä ja palloilua

Rajakylän kenttä: jalkapalloa, skeittailua, rantalentistä, luistelua ja tennistä

Helsinki on satsannut valtavasti Itä-Helsingin lähiliikuntapaikkoihin ja viime vuosina Itä-Vantaa on kirinyt lähes tasoihin. Nyt Rajiksessa on loistava täysimittainen tekonurmikenttä, jossa on tilaa leikkiin ja peliin. Rajakylän kentällä on myös hiekkakenttä, joka jäädytetään talvella. Kentälle pääsee Rajakentäntien ja Säilätien kautta.

Vieressä Länsimäentien varrella on myös skeittipuisto, beachvolleykenttä ja kaukalofutiskenttä. Kuntotelineitäkin löytyy. Tenniskentät ovat aika heikossa kunnossa, vaikka voi niillä pallotella. Kentällä on uudehko pukukoppi ja parkkipaikkoja on kentän kummassakin päässä.

Rajakylässä toimiva Itä-Vantaan Urheilijat, IVU  (https://www.ivu.fi/)  harjoittelee ja pelaa jalkapallo-ottelunsa Rajakylän kentällä. IVU on mainio lasten kasvattaja, jossa aikuisetkin saavat olla mukana vapaaehtoistoiminnassa. IVU:lla on erilaisia kuntoliikuntaryhmiä eri-ikäisille harrastajille sekä jalka-, sulka- ja lentopalloa salibandyn lisäksi.

Rajakylän harrastusmahdollisuudet ovat hiukan rajalliset, mutta IVU tarjoaa hyvän mahdollisuuden liikuntaan ja Vivace-kuoro laulun harrastajille (https://www.facebook.com/vivacekuorot/).  Meidän perheessä toinen lapsista pelasi IVU:ssa, toinen lauloi Vivacessa, joten aika iso osa Rajakylän asukkaistakin tuli samalla tutuiksi. Vahva suositus.

Mainittava tietysti on Rajakylän maine sulkapallossa, sillä Tennarilla/Campossa on kasvatettu monta sukupolvea Suomen huippupelaajia runsaan juniorikaartin lisäksi. ÖIF eli Östersundom IF (http://oifbadminton.sporttisaitti.com/) pitää majaansa Rajakylässä. Seuran ja Rajakylän paras pelaaja on tällä hetkellä naisten Suomen mestari Airi Mikkelä. Sulkapalloa voi myös lämpimästi suositella kaikille rajislaisille.

Pallopuisto: leikkiä, futista, tennistä, korista ja lentistä sekä kuntotelineitä

Pallopuisto on Rajakylän kentän tavoin laitettu erinomaiseen kuntoon muutaman viime vuoden aikana. Ensin uusittiin leikkipuisto pienimmille, josta löytyvätkin monipuoliset telineet alle kouluikäisille lapsille ja heidän (iso)vanhemmilleen.

Maratontien päätyyn rakennettiin pieni, mutta varsin monipuolinen liikuntapuisto, joka sopii kaikenikäisille. Puistossa on laitteita lapsille, nuorille ja aikuisille, mutta myös pelimahdollisuuksia lentopalloilijoille, pienelle futisporukalle, tenniksen ja katukoriksen pelaajille. Rajakylän harrastelentispelaajat pelaavat kentällä säännöllisesti kesäisin. Mukaan otetaan uusiakin pelureita.

Nurmialueella voi heitellä frisbeeta tai pelata palloa ja vaikkapa lennättää leijaa. Talvella puistoon on jäädytetty myös pieni luistelualue.

Pallopuistossa voisi järjestää monenlaista aktiviteettia sen lisäksi, että siellä on joka kevät  toukokuussa Rajakylän alueen kuoron eli Vivacen kukkafestivaali että ainakin kerran Rajakylän valoteos vuoden pimeimpään aikaan. Ehkä joku voisi järjestää rusettiluistelua laskiaisena tai Rajakylän liikuntapäivän, jossa voisi liikkua monin eri tavoin…

Nyt on erinomaiset liikuntapaikat niin Pallopuistossa kuin Rajakylän kentälläkin. Käyttäkää hyvät ihmiset, käyttäkää!

Rajakylän tenniskeskus: salibandya, sulkapalloa ja tennistä

”Tennarilla” on Vantaan kaupungin omistama puoli (https://www.vantaa.fi/instancedata/prime_product_julkaisu/vantaa/embeds/vantaawwwstructure/133272_RAJAKYLAN_TENNISKESKUS_asiakasinfo_20_7_17_2_.pdf),  jossa voi pelata sulkista ja tennistä sekä yläkerran salissa kamppailulajeja, jumppaa ja tanssia.

Uudella puolella isännöi Campo center , (http://www.campocenter.fi/), jossa pelataan pääosin salibandya. Tiloja on myös muihin tarkoituksiin. Kummallakin puolella on kioski ja myös varustemyyntiä. Salit ovat arki-iltaisin melko täysiä, mutta tilaa löytyy rajakyläisillekin uusille harrastajille.

Kesällä Tennarin ulkokentällä voi pelata tennistä ja minigolfia.

Rajakylän koulu: ulkopelejä, sisäpelejä ja mäenlaskua

Rajakylän koululla on pieni ulkokenttä ja leikkitelineitä. Sisäkentällä pelataan ainakin lentopalloa. Koulun takana on oivallinen pulkkamäki, joka on hyvin suosittu lumisina talvina. Lionsit järjestävät joka talvi riehan pulkkamäessä.

Lähikentät: Vesala, Länsimäki, Kivikko, Jakomäki, Kontula, Kurkimäki, Hakunila

Mikään ei estä rajakyläisiä astumasta kaupungin rajojen ulkopuolellekaan.

Esimerkiksi Vesalan/Sakaran kenttä ja ”erikoispuisto” on aivan lähietäisyydellä ja siellä on ”Ala-Rajakylän” asukkaille tarjolla niin 2 tekonurmipintaista  jalkapallokenttää, koripallokenttä, 2 futiskaukaloa, 2 tenniskenttää (talvella luistinrata) sekä erinomaiset kuntotelineet ja lasten leikkipuisto.

Vesalassa on myös Kontulan urheilijoiden toimisto ja toimintaa mm. lapsille ja perheille (http://www.fckontu.fi/). Moni rajislainen on pelannut KontUssa

Länsimäen koululla on sisäliikuntatila ja ulkokenttä.

Kivikosta löytyy tekonurmikenttä, seniorien ”leikkipuisto”, frisbee-golfkenttä, BMX-pyörärata ja agilityrata koirille.

Jakomäessä on 2 tekonurmikenttää, joista toinen on halli talvisin (KontU). Lisäksi hiekkakenttä (luistelu), tenniskenttiä ja koripalloa.

Kontulassa on lähin iso tekojäärata, jossa on kesäisin tekonurmi, kuntotelineitä, tennistä ja leikkipuisto sekä nurmikenttä.

Kurkimäessä on myös tekonurmikenttä, tennistä ja koripallo- sekä lentopallokenttä.

Hakunilassa on hiihtolatujen lisäksi erinomainen yleisurheilukenttä, luistelurata, uimahalli ja jalkapallokenttä.

Uimapaikat ja –hallit ja kuntosalit

Rajakylän lähimmät uimahallit löytyvät Jakomäestä (Helsingin kaupunki, https://www.hel.fi/helsinki/fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/liikunta/sisaliikuntapaikat/Uimahallit/),  Kontulasta (Urheiluhallit oy, https://www.urheiluhallit.fi/) , Hakunilasta (Vantaan kaupunki, http://www.vantaa.fi/vapaa-aika/liikunta/uimahallit_ja_kuntosalit),  Itäkeskuksesta (Helsinki), Malmilta (Urheiluhallit oy), Tikkurilasta (Vantaan kaupunki)  ja Vuosaaresta (Urheiluhallit oy).

Ruduksen, Rytikan tai Vaaralan montuilla/lammilla on lähin ulkouimapaikka, johon on siis suunnitteilla maauimala. Puotilan ranta Vartiokylän lahdella lienee lähin uimaranta, mutta myös Kuusijärvi ja Marjaniemi ovat kohtuullisen lähellä.

Kuntosaleista lähimmät taitavat olla Kontulan ostarilla, jossa on sekä urheiluhallien (uimahallin yhteydessä) että Helsingin kaupungin kuntosali eli Kuntokellari ( https://www.hel.fi/helsinki/fi/kulttuuri-ja-vapaa-aika/liikunta/sisaliikuntapaikat/liikuntahallit/kontulan-kuntokellari), jonn e pääsee Kontulan kirjastoa ja nuorisotaloa vastapäätä olevan hissin kautta.

Samassa väestösuojassa on myös skeittihalli, mutta sinne mennään metroaseman luona olevan alikulkusillan luota Kontulan kirkolle päin mentäessä.

Liikkumisiin

Oletan, että läheskään kaikki Rajakylän asukkaat eivät tienneet, että Rajiksemme on näin oiva paikka liikkumiseen ja urheilemiseenkin. Kotiovelta pääsee liikkumaan moneen suuntaan ja monella eri välineellä. Kenttiä löytyy monen lajin harrastamiseen, joten kovin pitkiä harrastusmatkoja ei tarvitse kärsiä.

Rajakylä – liikkujan paratiisi?  Se on tietysti liikkujasta itsestään kiinni…

Kirjoittaja: Liikuntasosiologi, FT,  Arto Tiihonen. www.miksiliikun.fi ja  www.facebook.com/miksi.liikun, Rajislainen vuodesta 1995.

Miksi hiihdän

Nykyihminen – homo sapiens siis – on olento, jonka mielikuvitus on rakentanut tämän ihmeellisen maailman, jossa elämme. Elossa selviytymiseen tarvittavien ”eläimellisten” taitojen ulko- tai yläpuolella kaikki on fiktiota – niin työ, raha, menestys kuin tuottavuus, materia tai vaikkapa luokka- ja etniset erot. Näitä kaikkia ihminen nimittäin kykenee muuttamaan tai ainakin suhtautumistaan niihin.

Saattaa olla, että jo muutaman vuosikymmenen päästä homo sapiensin korvaa ainakin alkeellinen homo deus, joka on algoritmeillä ohjautuva organismi, mutta sellainen, jonka algoritmit eivät tule pelkästään geeneistä ja oppimistamme asioista, vaan osittain ihmisen ulkopuolella olevasta ”datasta”. Joku voi sanoa, että olemme jo tällaisia ”jumalihmisiä”, joista Yuval Noah Harari kirjoittaa kirjassaan Homo Deus.

Miten tämä liittyy otsikkooni Miksi hiihdän? No siksi, että jo nykyihminen on kehitysvaiheessa, jossa sen tulee pystyä perustelemaan yhä paremmin tekemisensä sekä itselleen että muille – nykyään myös eläimille ja koko maapallolle  eikä ainoastaan kanssaihmisille.

Valinnanvapaus on niin suurta, että suomalaisistakin todella iso osa valitsee liikkumattomuuden, vaikka heillä on käytössään erittäin paljon perusteita liikkumisen puolesta. Tarvitaan siis vielä parempia perusteita.

Nämä liikkumattomat jumalihmiset odottanevat, että tekniikka ja lääketiede ratkaisevat ne ongelmat, joita liian vähäinen liikunta heille väistämättä aiheuttaa. Mielikuvitusta nimittäin on se, että väestön elinikä nousisi nykyisten tilastojen osoittamalla tavalla jatkuvasti, jos nuoret sukupolvet elävät liikkumattomasti.

Ketä tästä on syyttäminen? Minä ainakin syytän itseäni, sillä meidän liikuntatieteilijöiden tehtävähän pitäisi olla sen osoittaminen, että liikkuminen on ihmisille hyväksi. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteivätkö liikuntatutkijat monen muun tutkimusalan edustajien kanssa ole osoittaneet liikkumista monin eri tavoin hyödylliseksi toiminnaksi.

Hyödyllisyys tai terveellisyys ei tunnu nykyihmiselle riittävän. Ja ajatellaanpa nyt hiihtämistä, oikeasti, ketä kiinnostaa? Voihan se olla vaikka kuinka terveellistä, mutta silti, mikä siinä voi urbaania nykynuorta viehättää tai muunkaan ikäistä, jos hiihtämisestä ei ole aiempaa kokemusta? Tai ne ovat niitä ”huonoja”.

Ehkä me liikuntatieteilijät emme ole osanneet avata kunnolla edes omia liikkumiskokemuksiamme ja niiden merkityksiä lukijoillemme? Ja jos ihan rehellinen olen, niin en minäkään liiku enkä hiihdä sen vuoksi, mitä terveyshyötyjä niistä saan.

Kaiken lisäksi nykyihminen on niin fiksu, että hän osaa lukea tutkimuksia ihan itsekin. Viime viikkojen aikana minäkin olen törmännyt tutkimustuloksiin, joista toisessa väitettiin, että hiihtäminen ennustaa parhaiten pitkää ikää kun toisessa tuloksena oli, että hiihtäessä kuolee äkillisesti eniten ihmisiä – varsinkin miehiä (voi olla, että tulkitsin tutkimuksia hiukan mutkia oikoen, mutta niin ihmiset tekevät).

Pointtini on kuitenkin tämä: tutkimus tuottaa ristiriitaisia tai monitulkintaisia tuloksia, joita tuo fiksu nykyihminen tulkitsee omiin kokemuksiinsa nojautuen itselleen sopivasti. Aika monelle on sopivaa tulkita oma liikkumattomuus tai oma fyysinen passiivisuus ”itselle sopivaksi”.

Oletan, että muutokseen tarvittaisiin aika radikaaleja poliittisia keinoja, jotta insentiiveillä saataisiin aikaiseksi niin yksilöiden kuin organisaatioidenkin toimintaan oikeita kannustimia. Näistä olen kirjoittanut toisaalla. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).

Mutta nyt kohdistan sormeni näppäimistölle, josta tulee perusteluja kysymykseeni Miksi hiihdän? Aloitin ekskursioni Hiihtelijän kirja1:ssä (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/), johon kokosin aiempia kirjoituksiani aiheesta.

Omat kokemukseni lapsena ja nuorena loivat tietysti pohjaa sille, että hiihdän edelleen. Ne eivät kuitenkaan selitä läheskään kokonaan omaa nykyistä hiihtämistäni tai vaikkapa vaimoni hiihtämistä – hänhän ei käytännöllisesti katsoen hiihtänyt lainkaan ennen aikuisikää.

Monet ikätoverini inhosivat lapsena marjojen poimintaakin, mutta ovat nyt intohimoisia keräilijöitä. Ihminen siis myös osaa muuttaa ikävät kokemukset myönteisiksi. Itsekin hiihdin ja poimin marjoja aika vähän tietyssä vaiheessa elämääni. Ne eivät olleet minulle riittävän merkityksellisiä tekemisiä.

Vielä yksi asia pitää kertoa johdatukseksi: meidät on opetettu perustelemaan tekemisiämme ja valintojamme erinomaisesti, mutta silti perusteluissamme on omien kokemustemme kohdalla usein musta aukko, jota ei edes juuri edesmennyt fyysikko Stephen Hawking olisi osannut teoretisoida ymmärrettävästi.

Omat merkitykselliset kokemuksemme, jotka tulevat ”selkäytimestä” ja määrittävät nopeasti ja lopullisesti käsityksemme eri asioista, ovat mielestämme autenttisen identiteettimme luovuttamattomia ja muuttumattomia osia. Monet fiksutkin ihmiset rakastavat ja vihaavat vaikkapa hiihtoa syystä, joka on heille tuntematon tai se voi olla tunnettukin, mutta sellainen, jota ei voi muuttaa muuttamatta koko ihmistä. Tämä muuten on nykyihmisen yksi ilmiselvä heikkous.

Tuleva jumalihminen poikkeaakin nykyihmisestä siinä, että se tai hän kykenee ”ohjelmoimaan” itsensä uuden datan avulla juuri sellaiseksi, mitä eri tilanteissa vaaditaan. Transmoderni identiteettiteoria toki keksittiin jo 1900-luvulla, mutta selvästikään ihmiset eivät ole niin joustavia kuin silloin oletettiin. Miehet valitsevat miesten ja naiset naisten ammatteja yhä enemmän, vaikka kategoriat mies ja nainen ovat sinänsä hämärtyneet ja lähentyneet toisiaan.

Haasteeni on siis valtava edelleen, koska perustelujen lisäksi pitäisi keksiä algoritmi, jonka avulla nykyihminen voisi ohjelmoida itsestään ”hiihtävän ihmisen”. Tähän tarvitaan uudentyyppistä kokemuksellista oppimista (https://www.miksiliikun.fi/2018/03/14/voimaantumista-ja-kokemuksellista-oppimista/), josta ei tässä enempää, koska nyt on jo kiirehdittävä ladulle hiihtämisen kokemuksiin ja sen monenlaisiin merkityksiin.

Hiihtokokemukseni tarinoina

Ihminen kertoo edelleen kokemuksistaan tarinoita, vaikka maailma on täynnä digitaalistakin dataa matemaattisessa muodossa. Seuraavat tarinat ovat syntyneet pääasiassa tämän talven hiihtokokemusteni pohjalta. Niillä on siis minulle merkitystä juuri nyt.

Ja vaikka en voikaan todistaa tätä mitenkään, niin oletan, että jos kaikki hiihtämistä harjoittavat pohtisivat oikein tarkasti hiihtämisensä syitä, niin he löytäisivät samantapaisia, mutta yksilöllisiä, syitä hiihtämiselleen. Pointti ei siis ole siinä, miten juuri minä merkityksellistän kokemukseni, vaan siinä, että me nyt niin kuin ihmisinä merkityksellistämme asioita, vaikka emme olisi niistä kovin tietoisiakaan.

Jos sinä lukijana et tunnista samoja kokemuksia tai merkityksiä kuin minä, niin se ei siis tarkoita, että jompikumpi meistä on väärässä – kokemuksemme ja merkityksemme vain ovat erilaisia. Sinun tarinasi ovat toisenlaisia, mutta yhtä arvokkaita, jos aiomme ymmärtää miksi me hiihdämme.

Haastankin sinut kertomaan omat tärkeät tarinasi hiihtämisestäsi tai vaikkapa hiihtämättömyydestäsi. Näin kehitymme argumentaatiossamme ja ehkä poistamme joitain esteitä hiihtämiseltä, joka siis on – kuten tulevastakin huomannet – minulle riittävän merkityksellinen, muttei mitenkään itsestään selvä, liikkumisen tapa.

Ihmettelen luontoa

Olennainen osa hiihtokokemustani on luonnon ihailu tai oikeastaan ihmettely. Ei ole ihme, että lumitykkyiset puut tunturissa pakottavat minut kaivamaan kameran esiin ja ikuistamaan maiseman ja tunnelman. Sen sijaan jostakusta voi tuntua hassulta, että minun on kuvattava myös aivan arkisia kohteita, jos ne näyttäytyvät minulle erikoisina valon, lumen tai jonkun muun syyn takia.

Kuvaaminen tarkoittaa tässä myös maisemien mieleenpainamista, ainahan en ota kameraa esille kuvatakseni silmää miellyttäviä näkyjä. Hiihtäessäni vilkuilenkin ahkerasti ympärilleni ja bongaan myös lintuja, eläinten jälkiä tai muita luonnon muutosten merkkejä, kuten kaatuneita puita ja naavan määrää oksistoissa.

Hengitän valoa ja maisemia. Ne rauhoittavat minua ja tuovat mieleeni muistoja menneistä hiihtoretkistä. Luonto kertoo omaa tarinaansa, minä omaani – hiihtäessä ne risteävät toisiinsa muodostaen elämyksiä, joilla on tarkoitus sinänsä.

Tänä talvena Lapissa oli tykkylunta paikoissa, joissa sitä ei tavallisesti ole käyntieni aikana ollut. Se ”maalasi” tutut maisemat mieleenpainuvasti erilaisiksi. Tulevina vuosina muistelen varmasti sitä vuotta, kun tämä kaikki näytti niin erilaiselta. Lumiparatiisilta, jota yksikään lavastesuunnittelija ei olisi osannut mielikuvituksessaan luoda. Yhdessä varmaan pohdimme oliko se vuosi 2017 vai 2018…

Hiihtäessä näkee maisemia, jotka tuovat rauhaa, muistuttavat lapsuudesta tai aiemmista hiihtoretkistä ja luonnon ikuisuudesta ja samalla haavoittuvuudesta. Säilyykö tällainen luminen maisema mahdollisena tuleville sukupolville ja osana elämäntapaamme?

Jos emme osaa ihailla hiihtoladuiltamme avautuvaa kauneutta, niin tuskin välitämme sen häviämisestäkään. Siksi kannattaa hiihtää hitaasti ja ympäristöä seuraten. Opetella ihmettelyä.

Tunnen liikkeen iloa

Miten upeaa onkaan, kun suksi liukuu ”wassun” tai ”mollen” tahdissa ruotsalaisten huippuhiihtäjien liikkeitä imitoiden tai miltä tuntuu hakea Iivo Niskasen pertsan tekniikkaa loivassa ylämäessä ja Kaisa Mäkäräisen kevyttä kuokkaa pystysuorassa töppyrässä?

Moni ei enää osaa perinteisen hiihdon 2-, 3-, 4- saati 5- ja 6-vaihteisia tekniikoita, mutta minä palautan nuo lapsuuden tekniikat joka vuosi ruumiiseeni ajatellen Mäntyrannan Eeroa tai Tiaisen Artoa, omaa isääni ja hänen ikäisiään hiihtäjiä, jotka hioivat tekniikkansa laduilla, jotka eivät olleet latukoneista kuulleetkaan.

Tämän talven tekniikkahaasteenani on ollut ”kuokka”, sillä pari vuotta sitten ostamani luistelusukset ovat minulle hitusen liian pitkät ja jäykät. Hiihdin aluksi vanhoilla suksillani, joilla kuokka ei tuota mitään ongelmaa. Pieni muutos välineessä aiheuttaa vauhdin ja taloudellisuuden välisen ristiriidan, joka hiihtäessä on toki aina läsnä. Huippuhiihtäjätkin joutuvat valitsemaan menotapansa sen mukaan, miten jaksavat eri tyyleillä edetä.

Pääsääntöhän näyttää olevan, että wassua mennään niin pitkään ylämäkeen kuin mahdollista kunnes vaihdetaan hitaampaan kuokkaan. Hiihtäjissä on toki eroja, sillä jotkut kuokkaavat loivempaakin ylämäkeä nopeammin kuin työntävät wassua.

Uudet sukset muuttivat kuokkatekniikkaani niin, että reisien lähentäjät väsyivät nopeasti ja minun kannatti mennä wassulla jyrkempiäkin mäkiä ylös. Pidemmät ja jäykemmät sukset vastaavasti kulkivat selvästi paremmin alamäissä, tasaisella ja loivissa nousuissa. Ai, että se olikin lennokasta.

Sen jotenkin vaistoaa tai aistii ruumiissaan, kun jokin liikerata, vaikkapa wassun tekniikka pieneen ylämäkeen, menee itsellä täydellisesti. Ja aina voi pyrkiä siihen, että tekniikka on sopiva kulloiseenkin tarpeeseen.

Nopeuden ja taloudellisuuden liitto on erityinen juuri hiihdossa. Juoksu menee kävelyksi, pyöräily vain tylsäksi hitaaksi polkemiseksi, mutta hiihtää voi hyvin myös hitaalla vauhdilla. Hiihtäminen täysilläkään ei ole ongelma, sillä alamäessä ja tekniikkaa vaihtamalla syke laskee ja kohta taas jaksaa ja jaksaa…

Retkeilen yhdessä

Hiihdän, koska muutkin hiihtävät tai ehkä minun tapauksessani voi olla niinkin, että muut hiihtävät, koska minä hiihdän.

Opetin aikoinaan vaimoni – silloisen tyttöystäväni – hiihtämään. Muistan vieläkin, että ensimmäisen hiihtoreissumme jälkeen olin epäileväinen koko suhteemme suhteen. Sen suhteen ei kuitenkaan ole ollut ongelmia, vaikka ensin minun piti toki entisenä kilpahiihtäjänä opetella hiihtämään riittävän hiljaa. Ehkä silloin juuri opin tarkkailemaan luontoakin paremmin.

Tänäkin talvena olen hiihtänyt monessa eri porukassa, joskus aika kovalla vauhdilla liikkeen hurmaa tavoitellen, toisinaan yhdessä jutellen ja matkaa taittaen, mutta myös aivan retkeilytarkoituksessa. Silloin otetaan eväät, suunnitellaan laavupaikat ja mennään isommalla porukalla.

Muisti on muuten aika petollinen asia, sillä  tarkistettuani hiihtopäiväkirjani huomasin, että olin hiihtänyt yksin 39 prosenttia hiihtokerroistani, mutta vain 26 prosenttia hiihtokilometreistäni. Lonkalta olisin arvioinut, että kumpikin luku olisi ollut yksinhiihdon osalta isompi kuin yhdessä hiihtämisen.

Selitys? Yhdessä hiihtäminen on enemmän kuin hiihtämistä. Sen kokemus- ja merkitysmaailma mahdollistuu hiihtämisen avulla, mutta on myös paljon muuta. Lapin retkellämme päivitämme koko vuoden kuulumiset ison joukon kanssa ja useimmiten juuri yhteisten hiihtolenkkien aikana. Se vastaa hyvin ”filosofisia kävelyjä”, joista niin vauhkotaan.

Kehityn joka vuosi

Hiihtämisessä on sekin hieno puoli, että tekniikka paranee joka talvi kevättä kohti sellaisellakin hiihtäjällä, joka osaa tekniikat hyvin. Koko vartalon lihasten koordinoitu ja taloudellinen liike vaatii yllättävän paljon harjoitusta. Siksi kilpahiihtäjätkin hiihtävät niin tolkuttoman paljon syksyllä – toinen syy on tietysti aerobisen kunnon kehittyminen.

Minä en edes odota pääseväni liikkeen hurmaan ennen kuin olen hiihtänyt vähintään sata kilometriä eikä silloinkaan ole kyse samasta tasosta kuin 500 tai 1000 kilometrin jälkeen. Toisaalta osaan nauttia kehittymisestäni joka vuosi uudelleen.

Aloitteleva hiihtäjä kehittynee suhteessa vielä paljon enemmän kuin minunkaltaiseni koko ikänsä hiihtänyt tyyppi. Ensin on toki päästävä yli siitä alun vaikeudesta, kun sisäreidet kipeytyvät perinteistä ensi kertaa hiihdettäessä tai kun tuntuu, etteivät keuhkot pelaa paikoissa, joissa aiempina vuosina meni kuin vuorikauris.

Minulla on pieni testilenkki, jossa silloin tällöin mittaan kehittymistäni. Tänä vuonna hiihtokausi oli varsin lyhyt, mutta sinä aikana vauhtini nopeutui yli viisi minuuttia ollen ensin reilut 19 minuuttia ja lopulta reilusti alle 15 minuuttia. Aika motivoiva kehitys vähän yli kuukaudessa!

Haluan, että muutkin hiihtävät

Ja toivon, että he myös löytävät hiihtämisestä itselleen merkityksellisiä kokemuksia. Houkuttelen ihmisiä mukaani hiihtämään, autan välineiden valinnassa ja voitelen sukset. En vastusta voitelemattomia suksia, ostin sellaiset tyttärellenikin. Vältän myös pertsan hiihtämistä vaikeilla keleillä – silloin luistelen.

Silti pidän suksien voitelemisesta ja koko siitä kuviosta, jossa yritän arvailla ilman ja lumen lämpötilaa ja koostumusta. Lapissa, jossa voitelen monet sukset, lumi voi olla erilaista tunturissa ja kuruissa, tai riippuen siitä, milloin ladut on ajettu ja mihin aurinko paistaa. Hiihtäjän tekniikka ja sukset vaikuttavat myös paljon asiaan. Hiihtomatka on otettava huomioon ja kelin muutos. Aika haastavaa, sillä ei ole mukavaa väsyä lipsuvilla suksilla tunturissa.

Tänä vuonna säät suosivat voitelijaa ja kehujakin tuli hyvin voidelluista suksista. Annan jokaiselle hiihtäjälle aina mukaan myös pitovoiteen, jolla pitäisi päästä kotiin, vaikka keli muuttuisikin kesken retken. Joskus olen hiihtänyt kymmeniä kilometrejä edestakaisin voitelemassa suksia, jotka ovat sään yllättäen muuttuessa lopettaneet toimintansa. Voiteluambulanssi.

Voitelu ja suksien huolto on myös nostalgista. Isä nousi aikaisin aamulla ”paahtamaan” suksiani ennen kisoja. Puusuksiin hän saattoi paahtaa tervaa tai pohjavoidetta. Tervasta lähtikin ihana haju, jota haistelen muutamasta nykypurkkivoiteestakin entisiä aikoja muistellen.

Jo pikkupoikana aloitin itsekin voiteluhommat, jotta saisin kantaa vastuuta kokonaisvaltaisesti hiihtomenestyksestäni. En halunnut, että isäni tuntisi syyllisyyttä huonosti voidelluista suksista. Ymmärrän hyvin ”rasvamestareiden” stressin, josta voi oppia nauttimaankin.

Voiteluhan avaa hiihtämiseen vielä yhden tärkeän aspektin. Se on ihmisen ja välineen välistä vuoropuhelua parhaimmillaan. Ilahduin suuresti siitäkin innovaatiosta, joka tyttäreni ”karvasuksissa” oli; niissähän pitopintaa ei voi voitelun tavoin muuttaa kelin niin vaatiessa. Mutta keksijä oli oivaltanut jotain muuta: siteen paikkaahan voi helposti vaihtaa ja saada sukset taas pitämään. Nerokasta!

Kokemukset merkityksinä

Omat hiihtokokemuksemme ja –tarinamme ovat yksilöllisiä, mutta kuten aina, eivät kuitenkaan toisistaan täysin poikkeavia. Niistä löytyy perheyhtäläisyyksiä eli samanlaisuuksia, koska sekä kokemukset että etenkin tarinat syntyvät samassa kulttuurissa samoista aineksista. Emme yleensä kerro toisille tarinoita, joita toinen ei pystyisi lainkaan ymmärtämään. Joskus jopa muunnamme omie kokemuksiamme käyttämällä käsitteitä, joita toiset ymmärtävät tai hyväksyvät.

Meidät on esimerkiksi opetettu selittämään liikkumistamme terveyssyillä nyt reilun 40 vuoden ajan. Se on ollut hyväksytty tapa selittää vaikkapa lapselliselta tuntuvaa kilpailunhalua tai leikkimielisyyttä. Itse en näe näissä mitään vikaa – maailmassahan vaaditaan kilpailukykyä ja luovuutta. Paitsi tietysti liikkumisessa ja urheilussa.

Meidän on kuitenkin hyvä nähdä myös se, että omat kokemuksemme  ja tarinamme muodostavat kokonaisuuksia, joiden avulla ymmärrämme paremmin muiden ihmisten kokemuksia ja voimme myös vaikuttaa maailmaan ja ihmisiin paremmin. Emmehän voi muokata maailmaa yhden ihmisen kokemusten pohjalta.

Luokittelu tai teoretisoiminen on aina vähän väkivaltaista ja yksinkertaistavaa – todellisuushan on oikeasti niin epämääräinen, ettei siitä saa kiinni ilman kokoavia ja jäsentäviä käsitteitä. Itse olen käyttänyt usein (liikkumis)kokemuksista käsitemaailmaa, jonka rakensin tutkittavieni tarinoista, jotka käsittelivät heidän ruumiillisia kokemuksiaan.

Omat hiihtokokemuksenikin on luokiteltavissa tuon käsitteistön avulla hyvin yksinkertaisella tavalla. Se antaa kuvan siitä, mikä kokemuksellisuus oli se keskeisin tekijä, miksi juuri sinä päivänä kävin hiihtämässä. Useinhan toki haen useampaa kokemusta samanaikaisesti, mutta kun materiaalia tulee riittävästi, niin saan tälläkin tavoin aika hyvän käsityksen siitä, miksi hiihdän tai miksi liikun noin niin kuin kokemuksellisesti.

Yllä olevissa tarinoista nuo alla nähtävät kokemuksellisuudet ovat myös löydettävissä, vaikkakaan eivät aivan puhtaina. Luonnon ihmettely on aika puhtaasti elämyskokemus, retkeileminen taas osallisuuskokemus tai ”voitelutarina” kertoo toimijuudestani. Liikkeen hurma kertoo sekä hiihtäjän identiteettikokemuksesta, vaikka selvästi se on myös elämyskokemus. Kehitystarina on vastaavasti identiteetti- ja toimijuuskokemuksen yhdistelmä.

”Puhtaita” kokemuksia ei olekaan ja tutkimusteni perusteella vahvin side johonkin liikkumis- tai urheilumuotoon onkin sellainen, jossa kaikki nuo kokemukset ovat vahvasti merkityksellisiä. Silti sen yhden lajin, kuten hiihtämisen sisälläkin, erot ovat riittävän selvät, jotta erojen tekeminen on mahdollista.

Käytännössäkin tämän on merkityksellistä. Hiihtohan on yksilölaji, joten voi olla vaikea motivoida joukkuelajin harrastajaa hiihtäjäksi. Mutta, kuten edellä kerroin, itsekin hiihdän paljon enemmän erilaisten ryhmien kanssa kuin yksin, vaikka minusta tuntuukin vahvasti siltä, että hiihtäminen on minun oma juttuni. Yksilöurheilija minussa voi sekin hyvin, sillä olen voinut hiihtää aivan riittävästi myös yksin, mikä on minulle elintärkeää sekin.

Alla olevaan taulukkoon olen listannut hiihtokokemukseni sen keskeisimmän kokemuksellisuuden perusteella.

Kokemuksellisuus hiihdossa Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Yhteensä
Hiihtokokemukset 7 23 9 2 41
Prosenttiosuudet 17 56 22 5 100

Siitä näkyy, että identiteettikokemukset (56% tapauksista) ovat minulle hiihdossa muita tärkeämpiä ainakin tänä talvena. Selityksiksi voi tarjota kilpahiihtäjän taustaani, joka saa minut etsimään hiihdosta identiteettiäni vahvistavia asioita, kuten teknistä osaamista, jaksamista tai toisiin vertaamista.

Osaselitys on siinäkin, että toivuin olkapääleikkauksesta hiihtämällä. Vielä vuodenvaihteessa käsi oli melko heikko ja liikerajoitukset suuria, mutta pari kuukautta hiihtoa ja aktiivista nauhajumppaa kuntouttivat olkapään lähes täydelliseen kuntoon. Myös kestävyyskuntoni oli normaalia heikompi leikkauksesta toipumisen jäljiltä, joten kiinnitin normaalia enemmän huomiota omaan jaksamiseeni ja kuntoni kehittymiseen.

Osallisuus- (22%)  ja elämyskokemukset (17%) olivat odotusteni mukaiset, mutta toimijuuskokemukset (5%) jäivät ehkä yllättävän alhaisiksi. Tarinoitteni perusteella lukija tosin näki, miten eri kokemukset ovat läsnä yhtä aikaakin. Yleensä arvoinkin kokemuksellisuuksia joko 1…10 tai 1…5 asteikolla, jolloin vältytään mustavalkoanalyysilta. Tämä ”pikatesti” on kuitenkin suuntaa-antava ja helppo toteuttaa. On myös hyvä rekisteröidä se ”päällimmäinen fiilis” liikkumisessaan.

Jos kaikki liikkumiseni olisi hiihtämisen kaltaista, niin en todennäköisesti liikkuisi niin paljon kuin nyt liikun. Hiihtäminen on minulle  erityinen liikkumis- ja urheilumuoto – sellaisia ei ole ihmisillä montaa. Tänäkin talvena hiihtopäiviä kertyi vain 41 eli reilu kymmenesosa vuoden päivistä. Se ei millään riitä, vaikka hiihto onkin aivan ylivoimainen liikkumismuoto, sillä noina 41 päivänä liikuin yli viidesosan (84 tuntia) koko vuoden liikkumisajasta ja noin kolmasosan (749 km) liikkumiskilometreistä.

Hiihtämisen ja muun liikkumiseni ero näkyykin selvästi, kun vertaan vuoden ensimmäisten kolmen kuukauden kaiken liikkumiseni kokemuksellisuuksia (alla taulukko).

Kokemuksellisuuksien vertailua  Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Yhteensä
Liikkumiskokemukset % 15,6 35,6 23,3 25,6 100
Hiihtokokemukset % 17,1 56,1 22,0 4,9 100
Ero 1,5 20,5 -1,4 -20,7 0

Prosenttiosuudet ovat paljon tasaisempia kaikessa liikkumisessani. Se kertoo siitä, että pystyn motivoimaan tai merkityksellistämään liikkumiseni monin eri tavoin ja perustein. Tämä on todella tärkeää, sillä näin monenlainen liikkuminen on minulle kokemuksellisestikin tärkeää.

Huomionarvoista lienee se, että paljon mainostettu ”liikkumisen ilo” ja elämyksellisyys ei nouse minun merkitysmaailmassani edes viidesosan tasolle. Tämä tietysti selittyy sillä, että ilo ja elämys käsitetään yleensä laveammin, mutta toisaalta on niinkin, että pelkkä ilo tai että on kivaa ei ole kovin kestävä motiivi liikkumiselle. Oma elämystasoni tuntuu fiksummalta – ei aina voi olla kivaa eikä saada mahtavia ”kiksejä”.

Kolmas pointti tässä on se, että toimijuuskokemukset ovat minulle arkisen liikkumisen selkäranka, vaikka ne hiihdossa ovatkin lapsipuolen asemassa. Alla olevassa taulukossa olen vertaillut hiihdon, kaiken liikkumisen ja hiihdolla putsatun liikkumisen kokemuksellisuuksia. Mainitsemani seikka näkyy tässä erinomaisesti.

 Eri kokemukset Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Yhteensä
Liikkumiskokemukset % 15,6 35,6 23,3 25,6 100
Hiihtokokemukset % 17,1 56,1 22,0 4,9 100
Liikkumiskokemukset % ilman hiihtoa 14 18 24 43 100

Summa summarum: tuntuuko kimurantilta ja siltä, että samat faktat voi tulkita monella tavalla? Todellisuus on valitettavasti todella sekava kasa erilaisia faktoja ja vielä kummallisempia tulkintoja. Tämä tässä on kuitenkin hyvin yksinkertainen ja ymmärrettävä tapa tulkita omia liikkumis- ja hiihtämiskokemuksia ja niiden merkityksiä. Kerrataan vielä.

Ihmettelen luontoa, tunnen liikkeen iloa, retkeilen yhdessä, kehityn joka vuosi ja haluan, että muutkin hiihtävät.Näin otsikoin hiihtotarinani, joissa kerroin, mitä tein ja miksi.   

Hiihtäessä saan ja haen eniten identiteettikokemuksia, mutta osallisuus- ja elämyskokemuksetkin ovat usein keskeisiä hiihtämiskokemuksia. Toimijuuskokemuksetkin ovat tärkeitä siellä taustalla.

Muu liikkumiseni eroaa aika paljon hiihtämisestä, johon minulla onkin erityissuhde. Arkinen liikkumiseni on usein toimijuuskeskeistä hyötyliikuntaa, jolla on jokin liikkumisen ulkopuolinen tarkoitus. Elämys- ja osallisuuskokemusten tasot pysyvät lähes vakioina riippumatta liikkumiseni luonteesta.

Rakkaus ja velvollisuus vaikuttavat – kuten olettaa sopii – liikkumiseeni yhteisöllisyyttä ja elämyksellisyyttä enemmän. Hiihtämisessä on kyse rakkaudesta, arkiliikkumisessa velvollisuudesta. Kumpaakin tarvitaan toimivassa liikkumiskokemuksessa iloa ja yhteisöllisyyttä unohtamatta.

Teksti pdf:nä Miksi Hiihdän

Lähteitä

Tiihonen A. 2018. Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa… (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/27/hiihtelijan-kirja-1-helppohan-se-on-hiihtaa-kun-keuhkot-pelaa/).   Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 27.2.2018.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Dokumentteja hiihtämisestäni talvella 2018

Hiihtodokumentteja N
Hiihtopäivät 41
Hiihtotunnit 84
Hiihtominuutit/kerta 123
Hiihtokilometrit 749
Hiihtokilometrit/kerta 18
Alle 15 km/kerta 20
Yli 15 km/kerta 21
Prosenttia tavoitteesta 238

 

Hiihtäminen yksin/ryhmässä Yksin Ryhmässä
Hiihtokerrat 16 25
Hiihtokerrat % 39 61
Hiihtokilometrit 196 553
Hiihtokilometrit % 26 74

 

Kehittyminen hiihtämisessä testilenkin valossa

Testilenkki/pv Aika Kehitys
8022018 19,34
10022018 17,16 2,18
20022018 16,13 1,03
6032018 16,09 0,04
12032018 14,55 1, 14
18032018 14,28 0,27
Kehitys 8.2.–18.3. 5, 06
Kehitys 10.2.–18.3. 2, 48

 

Kehitys Aika %
Kehitys 8.2.–18.3. 5,06 26 %
Kehitys 10.2.–18.3. 2,48 17 %

Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista

Outward Bound Finlandin seikkailukasvatuskursseilla. Kokemusarvioinnin avulla tuetaan opettajia oppilaan kehittämisessä.

Yllä mainitun otsikon avulla yritimme  (Arto Tiihonen & Nea Kujala, seikkailukasvatuspäivät 2018) kuvata  OBF:n toimintamallia, jota kokeilimme Löydä oma lähteesi –kursseilla vuoden 2017 aikana. Näille kursseille pääsi muutama koululuokka hakemusten perusteella.

Kokonaisuuden mahdollisti Partioaitan Outward Boundille myöntämä ympäristöbonus (https://www.youtube.com/watch?v=zqkouevL2Yc).

Itse toimintamallin kehittämisen lähtökohdan voi kiteyttää muutamaan havaintoon. Seikkailukasvatuksessa ja itse asiassa kaikessa muussakin pedagogisessa tai muutokseen tähtäävässä prosessissa on ns. vaikuttavuushaaste.

Ts. itse toiminta eli vaikkapa yksittäinen seikkailukasvatuskurssi voi olla erittäinkin onnistunut sinänsä ja palautteet hyviä, mutta vaikutukset arkeen voivat jäädä vähäisiksi tai ainakin niitä on vaikea havaita.

Joskus toki saattaa käydä niinkin, että sinänsä onnistunut koulutus tai vaikkapa työpaikan virkistys/koulutuspäivä saattaa johtaa jopa tavoitteen kannalta negatiivisiin vaikutuksiin arkisen työn äärellä.

Pedagogit tuntevat hyvin välittömän ja välillisen palautteen ja vaikutuksen erot, mutta kovin onnistuneita ja kenttäolosuhteissa toteutettavia arviointikeinoja ei ole saatavissa. Raskaita arviointeja tehdään  tutkimus- ja kehityshankkeissa ja niissä kerätään osallistujilta ja ohjaajilta yleensä paljon sellaistakin tietoa, mistä ei ole juuri hyötyä sen enempää ohjaajille kuin osallistujillekaan.

Esimerkiksi sinänsä kiinnostavat tiedot oppilaiden taustoista eivät juuri opettajaa auta. Opettajan tehtävähän on saavuttaa oppimistavoitteet oppilaiden taustarajoitteet ylittäen.

Läksimme siis kehittämään toiminta- ja arviointimallia, joka olisi kokemusteoreettisesti perusteltavissa ja kohtuullisen helposti toteutettavissa. Halusimme myös tehdä sen ryhmän (esimerkiksi koululuokan) opettajan käyttöön että OBF:n ohjaajien käyttöön.

Kohtuullisen hyvän yhteenvedon perusteista ja alustavia tulkintoja tuloksista löytyy  Helsingin yliopiston, opetushallituksen ja Outward Bound Finlandin yhteisessä koulutuksessa  ”Oppimista ilmiöiden ja elämysten kautta” 5 op., pitämistäni videoluennoista ((https://vimeo.com/251473638/1199c43533) ja (https://vimeo.com/251474405/85c2b10b67).

Oleellista on, että ryhmän oma opettaja/ohjaaja saa työkaluja ja lisäymmärrystä omaan opetukseensa siitä, miten OBF:n seikkailukasvatuskurssien toiminta on vaikuttanut oppilaisiin/ohjattaviin.

Yhtä tärkeää on, että OBF pystyy jatkossa systemaattisemmin kehittämään omaa ohjaustoimintaansa ja arvioimaan kurssien vaikutuksia, jos tässä ei nyt vielä varsinaisesta pitkäkestoisesta vaikuttavuudesta puhuttaisikaan.

Tavoitteemme on kunnianhimoinen eli se, että oppilaita voimaannuttavien kokemusten vaikutus olisi mahdollisimman suurta ja että se siirtyisi seikkailukasvatuskursseilta myös arkiseen koulutyöhön ja nuorten elämään.

Ideaalitapauksessa OBF:n pedagoginen panos olisi pitkäjänteinen prosessi, johon kuuluisi alkuarviointeja, erilainen määrä seikkailukasvatuskursseja sekä loppuarviointi suosituksineen. Malliin kuuluisi sekä kokemuksellisuuksien, sosiaalisen tuen että tavoitteiden arviointi.

Linkeissä videopätkä toimintamallista, sen perusteista ja alkuperäinen toimintamalli pdf-versiona (https://www.youtube.com/watch?v=ZdZAMhKXBXg&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=4, Toimintamalli_220417_AT)

Löydä oma lähteesi-kursseilla jouduimme kuitenkin tyytymään supistettuun versioon mallista, johon kuului  sekä OBF:n ohjaajan että koululuokan opettajan arvioinnit oppilaista ja heidän kehittymisestään viiden päivän kurssilla. Se sisälsi siten eri tekemisten kokemuksellisuusarvioinnit ennen  ja jälkeen kurssijakson.

Kuvaamme ja analysoimme tätä Löydä oma lähteesi -kurssia ja tehtyjä arviointeja linkin alta löytyvillä podcastilla ja videolla (http://outwardboundfinland.libsyn.com/kokemuksen-ja-tekemisen-tason-arviointi-kursseilla-0 ja https://youtu.be/SgLpFPKohcw).

Mitä tästä kokeilusta opimme?

Ensinnäkin arviointi oli mahdollista tehdä aika pienelläkin valmistautumisella. Pystyimme arvioimaan oppilaiden kehittymistä kurssin keskeisten tekemisten (ruuanlaitto & tiskaus, melonta, yhdessäolo ja muu ohjelma)  ja eri kokemuksellisuuksien suhteen.

Opettaja saattoi myös arvioida oppilaiden kokemuksia suhteessa heidän mieli- ja inhokkitekemisiinsä (oppiaineisiin ja harrastuksiin).

Toiseksi: kurssin aikana tapahtuneet muutokset olivat yllättävän suuria. Oppilaiden erilaiset tärkeät kokemuksellisuudet vahvistuivat eli he saivat elämyksiä, identiteettiä, osallisuutta ja toimijuutta vahvistavia kokemuksia kurssin aikana tekemistään asioista.

Eri oppilaat erosivat toisistaan, vaikka muutostrendi oli kaikilla samansuuntainen ja selvästi positiivinen.

Kolmanneksi: kokemuksellisuuksista identiteetti- ja toimijuuskokemukset vahvistuivat enemmän kuin elämys- ja osallisuuskokemukset, joiden voisi olettaa vahvistuvan juuri tämäntyyppisillä kursseilla helpoiten. Toki nekin vahvistuivat ja ne olivatkin lähtö- ja lopputasoltaan hiukan korkeammalla kuin identiteetti- ja toimijuuskokemukset. Toimijuuskokemuksissa tapahtui suurinta kehitystä.

Identiteettikokemusten vahvistuminen kertoo siitä, että oppilaat olivat saaneet tehdä haasteellisia tehtäviä ja olivat niistä myös selviytyneet. He olivat oppineet tekemään asioita, jotka koetaan yleensä velvollisuuksiksi, koko ryhmää auttaviksi ja toimijuutta lisääviksi.

Ruuanlaitto & tiskaus muuttui kokemuksellisesti eniten: oppilaat oppivat huolehtimaan asiasta ja oppivat konkreettisesti ainakin ulkoruokailun alkeet.

Esityksemme pp-diat linkin takana Tiihonen&Kujala_seikkailukasvatus2018_PPesitys

Entä jatkossa?

Tulemme kehittämään toimintamalliamme omassa toiminnassamme ja koulutuksissamme systemaattisesti tästä eteenpäin. Teemme monenlaisia materiaaleja, joiden avulla kokemuksellisuuksia on helpompi käyttää hyväkseen ohjauksessa. Rakennamme myös arviointityökaluja, joita ohjaajat, opettajat ja osallistujatkin voivat käyttää arvioinneissa hyväkseen.

Haasteita on toki monia: käsitteet täytyy ymmärtää aika hyvin, jotta niitä voi käyttää ohjauksessaan, arvioinneissaan ja tulkinnoissaan. Alla materiaaleja, joissa olemme avanneet käsitteitä eri medioiden avulla. Käytäntö on tietysti paras opettaja.

Joku ehkä ajattelee, että kannattaisi rakentaa (väitöskirja)tutkimus aiheesta. Periaatteessa se onkin yksi tavoite, mutta aika monta väitöstä ohjanneena ja lukuisia tutkimus- ja kehityshankkeita tästäkin aiheesta ohjanneena ja toteuttaneena tiedän, että on paljon vaativampaa rakentaa käytännössä aidosti toimiva malli kuin tehdä siitä esimerkiksi väitöskirjatutkimus.

Toivommekin ohjaajien ja opettajien lähtevän mukaan kehittämään yhteistä osaamistamme, sillä lasten ja nuorten – miksei keski-ikäisten ja vanhojenkin – voimaannuttaminen kokemuksellisen oppimisen avulla on sekä Outward Boundin vanha osaamisalue että jatkuvasti kehittyvä ja tärkeämmäksi muodostuva uuden oppimisen areena, jossa tekemistä riittää kaikille.

Abstrakti

Tiihonen & Kujala: Voimaantumista ja kokemuksellista oppimista Outward  Bound Finlandin seikkailukasvatuskursseilla. Kokemusarvioinnin avulla tuetaan opettajia oppilaan kehittämisessä.

Esityksessä kuvaamme OBF:n kokemuksellisen oppimisen toimintamallin. Seikkailukasvatukselliset menetelmät on yhdistetty kokemusarviointeihin, joiden avulla kokemuksellista oppimista käytetään oppilaiden voimaantumisen apuna. Tavoitteena on auttaa opettajaa ymmärtämään erilaisten kokemusten merkitys oppilaiden tekemisissä. Arviointien ja sk- menetelmien avulla opettaja näkee, miten oppilas kehittyy eri kokemusulottuvuuksilla. Räätälöimme opettajille työkaluja, joiden avulla seikkailukasvatuskursseilla aikaansaadut positiiviset kokemukset siirretään oppilaiden arkeen pysyviksi muutoksiksi heidän toiminnassaan. Tuloksina esitämme käyttämämme kokemusarvioinnin tuloksia, pohdimme sovelluksia yleisön kanssa ja esitämme suosituksia.

Lähteitä & materiaaleja

Videoita

Tiihonen, Arto (2018) Kokemuksellinen oppiminen ja muutoksen tukeminen osa 1. (https://vimeo.com/251473638/1199c43533), 27 min. Kokemuksellisen oppimisen perusteita.

Tiihonen, Arto (2018) Kokemuksellinen oppiminen ja muutoksen tukeminen osa 2. (https://vimeo.com/251474405/85c2b10b67) 35 min. Kokemusten ja kokemuksellisen oppimisen vaikutuksia.

Arto Tiihonen kertoo tässä luennossa OBF:n kokemuksellisen oppimisen kurssirakenteesta ja toimintamallista.  Toimintamallissa osallistujien kokemuksellisuuden arvioidaan alussa, niitä tuetaan kursseilla ja lopuksi tehdään loppuarviointi, jonka perusteella opettaja/ohjaaja/valmentaja näkee tapahtuneen muutoksen ja pystyy jatkossakin vaikuttamaan ohjattaviensa kehitykseen. (https://www.youtube.com/watch?v=Mpfdn-xRtMo&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=1) .

Nea Kujala ja Arto Tiihonen keskustelevat elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemusten käytöstä Outward Boundin kokemuksellisen oppimisen kursseilla. Esitys perustuu osaltaan Nea Kujalan opinnäytetyöhön, jossa esitettiin prosessimalli ohjaajien tueksi. Videon avulla opit perusteet sille, miten eri kokemuksia kannattaa käyttää kurssin aikana. Esimerkkinä on viiden päivän kurssi, mutta prosessimallia voi soveltaa eripituisiin kursseihin. (https://www.youtube.com/watch?v=ZdZAMhKXBXg&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=4)

Nea Kujala ja Arto Tiihonen keskustelevat elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemusten käytöstä ja arvioinnista Outward Boundin kokemuksellisen oppimisen kursseilla. Esimerkkinä on Löydä oma lähteesi –kurssi, jossa osallistujat olivat 8. erityisluokan oppilaita. Videon avulla opit, miten OBF:n kurssilla voidaan vaikuttaa oppilaiden kokemuksiin ja tekemisiin (https://youtu.be/SgLpFPKohcw).

Arto Tiihonen: Kokemuksista ja niiden merkityksistä (https://www.youtube.com/watch?v=ra69aU1x97g&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG&index=2)

Senja Greijus ja Arto Tiihonen keskustelevat elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuuskokemuksista, jotka ovat vaikuttaneet Outward Bound –ohjaajana toimivan Senjan elämään ja toimintaan. Ymmärrät, miten suuri merkitys erilaisilla kokemuksilla on oman identiteetin kasvussa ja muuttumisessa. (https://www.youtube.com/watch?v=1kDiJGNSd2k&index=3&list=PLsdpn56bhxR2ZmBWNmJEbqClkWR-ip2CG)

Arto Tiihonen: Seikkailukasvatuspäivät 2016: Liikkumisen merkitykset kasvatuksen tukena. (https://www.youtube.com/watch?v=2l4Dw2AcECc).

Podcastit

Podcastillä Nea ja Arto kertovat, miten OBF:n kursseilla käytetään kokemusten ja tekemisten arviointia, joita voidaan käyttää opetuksen/ohjauksen tukena. Arvioinnin avulla ohjaaja/opettaja näkee oppilaiden kokemuksissa ja tekemisissä tapahtuneet muutokset. http://outwardboundfinland.libsyn.com/kokemuksen-ja-tekemisen-tason-arviointi-kursseilla-0

Tunnet varmaan ihmisiä, jotka janoavat elämyksiä. Mikään ei nykyään ole mitään ilman huippukokemuksia. Voiko nykyään myydä mitään ilman henkilökohtaisen nautinnon lupausta? Me olemme elämysyhteiskunnassa. Ja silti kannattaa kysyä: onko kaiken tekemisen, olemisen, tietämisen vihoviimeinen päämäärä sen elämyksellisyys? Tässä Podcastissa Arto Tiihonen valottaa elämyskokemusten merkitystä ja rajoja liikkumisessa. http://outwardboundfinland.libsyn.com/elmyskokemuksen-merkityksest

”Miten liikut, sitä olet” tai ”olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi”.   Jotkut ihmiset määrittävät oman identiteettinsä ruumiillisuutensa tai urheilussa menestymisen kautta. Liikunta- ja urheilukokemukset ovat monien ihmisten identiteettitarinan rakennuskiviä. Urheilijan ja joskus myös liikkujan identiteetti on hauras ja altis rikkoutumiselle. Miten me osaamme rakentaa identiteettitarinamme, on varsinainen taitolaji. Näistä ja monista muista kokemuksista  Arto Tiihonen kertoo podcastissaan. http://outwardboundfinland.libsyn.com/identiteettitarinamme

Osa meistä harrastaa liikuntaa, ”koska muutkin niin tekevät”. He pitävät ryhmässä toimimisesta ja siitä että ovat osa joukkuetta tai vaikka löyhääkin ryhmää. Usein huippu-urheilijatkin kehuvat juuri joukkueessa olemisen tärkeyttä. Silti osallisuus, yhteisöllisyys, ryhmään kuuluminen eivät katso ikää eivätkä edes liikunta- tai urheilulajia. Podcastissa Arto Tiihonen kertoo osallisuuskokemuksista ja niiden monenlaisista merkityksistä. http://outwardboundfinland.libsyn.com/osallisuuskokemus-ja-sen-monenlaiset-merkitykset

Opinnäytteitä

Tiihonen, Arto (2002) Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheilijoita? Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, LIKES-tutkimuskeskus, 134.

Tiihonen, Arto (1996) Urheilullisen miehen mahdolliset maskuliinisuudet. Lisensiaatintyö. Jyväskylän yliopisto, liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Ratas, S. (2011) Elämyspedagogiset harjoitteet. Harjoiteosio Outward Bound Finland ry:n Elämyspedagoginen ohjaaminen teokseen. Opinnäytetyö Liikunnan ja vapaa-ajan koulutusohjelma 2011.(http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/38576/Opinnaytetyo%20Sini%20Ratas.pdf?sequence=1)

Barco, E. & Tuulari, T (2015) Elämyspedagoginen kurssi: Kokemuksellisuuksien tasot ja niiden hyödyntäminen ryhmänohjauksessa. Opinnäytetyö, kevät 2015, Haaga-Helia amk, Vierumäen yksikkö. (https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/91376/Barco%20Eleonora%20ja%20Tuulari%20Toni.pdf?sequence=1).

Kujala, N. (2016) Kuinka vahvistaa minäpystyvyyttä – dramaturgia ja kokemuksellisuus seikkailukasvatusleirin suunnittelumetodina. Opinnäytetyö kevät 2016, Haaga-Helia amk, Vierumäen yksikkö. (http://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/107763/Opinnaytetyo_Nea%20Kujala.pdf?sequence=1).

Blogeja

Tiihonen A. 2016. Liikkumisen kokemukselliset merkitykset kasvatuksen tukena (http://www.outwardbound.fi/blogit/ammattilaisblogi/liikkumisen-kokemukselliset-merkitykset-kasvatuksen-tukena-) Blogi sivulla www.outwardbound.fi, 17.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Vähän liikkuvien liikkumispolku – kokemuksellista kotouttamista liikuntakultturiin. (https://www.miksiliikun.fi/2015/12/22/vahan-liikkuvien-liikkumispolku-kokemuksellista-kotouttamista-liikuntakultturiin/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12. 2015.

Tiihonen A. 2016. Toimijuuskokemukset tärkeitä toisten tukemisessa. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/toimijuuskokemukset-tarkeita-toisten-tukemisessa). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 3.2. 2016.

Tiihonen A. 2015. Hei, olen aina osa (jotakin) ryhmää – osallisuuskokemusten merkitys. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/hei-olen-aina-osa-jotakin-ryhmaa-osallisuuskokemusten-merkitys).  Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 17.9. 2015.

Tiihonen A. 2015. Identiteettikokemukset liikunnassa ja urheilussa – rakentamista ja jälleenrakentamista. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/identiteettikokemukset-liikunnassa-ja-urheilussa-rakentamista-ja-jalleenrakentamista). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 24.4. 2015.

Tiihonen A. 2015. Elämyksellisyyttä liikunnassa – riittävästi, muttei liikaa eikä liian vähän. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/elamyksellisyytta-liikunnassa-riittavasti-muttei-liikaa-eika-liian-vahan).   Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 18.2. 2015.

Tiihonen A. 2015. Kokemusten kirjo. (http://omaliikunta.fi/asiantuntijat/kokemusten-kirjo). Blogi Omaliikunta.fi –sivulla 26.1. 2015.

Tiihonen  A. 2014. Kokemuksellinen toimintakyky – mitä, miksi, milloin? (https://www.miksiliikun.fi/2014/03/13/kokemuksellinen-toimintakyky-mita-miksi-milloin/) Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 14.3.2014.

Tiihonen  A. 2013. Miksi liikun – suorituksia, terveyttä & kokemuksia. (https://www.miksiliikun.fi/2013/09/10/miksi-liikun-suorituksia-terveytta-kokemuksia/). Blogiartikkeli sivulla www.miksiliikun.fi,  10.9.2013.

Tiihonen  A. 2012. Kokemuksellista liikuntaa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/01/12/kokemuksellista-liikuntaa/)  12.1.2012.

 

 

 

 

 

Hiihtelijän kirja 1: helppohan se on hiihtää, kun keuhkot pelaa…

Voiteluksi

Olin 16-vuotiaana kaksi viikkoa Tiuraniemen keuhkoparantolassa testeissä. Silloin vielä uusi sairaus rasitusastma vaati tarkat määritykset, koska kohtuullisen hyvänä juniorihiihtäjänä ja jalkapalloilijana sairauteni oli mysteeri lääkäreillekin. Onneksi yksi Amerikassa opiskellut lääkäri oli silloin Tiuraniemessä ja hänellä oli mullistava uutinen: astmaatikon ei pidäkään lopettaa urheilua, vaan liikkua niin paljon kuin mahdollista.

Tiuraniemen vieressä oli Rauhan mielisairaala, joka oli kaiketi silloin suositun elokuvan ”Siunattu hulluus” veljesten matkan kohde. Aapelin tarinassahan hullun veljessarjan ainutta järkevää jäsentä oltiin viemässä poikkeavana tyyppinä hullujen huoneelle. Minäkin tunsin olevani varsin poikkeava tapaus Tiuraniemessä, jossa hoidettiin vielä tuberkuloosia sairastavia tai sairastaneita, sodankäyneitä miehiä ja naisia.

Normista poikkeavuus taitaa olla tämänkin koosteen yksi yhdistävä  teema – toinen on tietysti se, että hiihto ja hiihtäminen on jokaisessa tekstissä jollain tavoin läsnä.

Tarkastelen hiihtämistä hiihtosuvun vesana, Suomen parhaan hiihtokaupungin yhtenä hyvin menestyneenä juniorihiihtäjänä, liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuksen opiskelijana, joka tajuaa 1980-luvun alussa, miten menestykseen pitäisi päästä , liikuntasosiologina, joka tarkastelee  hiihtoa monesta eri näkökulmasta yrittäen ymmärtää myös ne ”harmaat alueet” ja hiihdon ystävänä tai rakastajana, joka on vetänyt mukaansa hiihtämään suuren joukon läheisiään täällä pääkaupunkiseudullakin.

Tässä Hiihtelijän kirja 1:ssä pääpaino on hiihtämiskokemuksissa(ni), joista kaikista löytyy kuitenkin yleistettävää ja samaistuttavaa, sillä olen aukonut kokemukseni niin hiihtäjänä, hiihdon seuraajana, hiihdon analysoijana ja hiihto(liikunta)kulttuurin tulkitsijana näiden joskus aika henkilökohtaisten tarinoitteni kautta lukijalle koettavaksi.

Olen valinnut tähän kokoelmaan kymmenen tekstiä, joista kolme on kirjoitettu jo 1988 osana pro graduani Urheilu kertomuksena. Kolme tarinaa on  kirjoitettu Lahden 2016 MM-kisojen aikaan ja neljä kertomusta 2013-2016 välisenä aikana. Tekstejä yhdistää se, että ne kuvaavat yhtä lukuun ottamatta oman lapsuuteni ja nuoruuteni eli 1960-1990 –lukujen hiihtokulttuuria.

Jännittävää on kuitenkin se, että äärimmäisen suurista kulttuurisista muutoksista huolimatta, ainakin minusta tuntuu, että nykylapset ja –nuoretkin voisivat jollakin tasolla samaistua omiin kokemuksiini ja tulkintoihini hiihtämisestä tai laajemmin urheilemisesta.

Kaikilla meillä voi olla tärkeitä harrastuksia, joissa saamme merkityksellisiä kokemuksia ja meille on tärkeää se, miten läheisemme  suhtautuvat tekemisiimme. Minulle hiihtäminen oli lapsuudessani ja nuoruudessani se tärkein asia elämässäni, jonka kautta opin myös ymmärtämään maailmaa ja erilaisia ihmisiä. Olisi hienoa, jos meillä kaikilla voisi olla jokin samanlainen asia elämässämme.

Tiuraniemen testeissä opin myös tuon otsikon vitsin, joka vieläkin hymyilyttää. Tuohan on vastaus keuhkosairaitten ihmettelyyn, joka kohdistui Rauhan asukkaisiin, jotka hiihtivät kesäkuumalla heinäpellolla…

Sisältö

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

Marrasblogi 2012

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille. Urheilullistumisen prosessi.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Lukuohjeeksi

Tässä ”kirjassa” näet jokaisen tekstin alut, joista voinet päätellä vähän siitä, mitä tuleman pitää. Koko teksti aukeaa klikkaamalla linkkiä. Tekstit eivät etene aivan kronologisessa järjestyksessä ja niissä näkyy tietysti se, että osa on kirjoitettu noin 30 vuotta sitten ja loput viimeisten viiden vuoden aikana. Mutta kun puhumme omista vanhoista kokemuksistamme  tai kun muistelemme  niitä, aika kadottaa merkityksensä…

Päätavoite tällä koosteella tietysti onkin se, että jokainen lukija voisi muistella omia hiihtokokemuksiaan ja tämän ”vertaiskokemuksen” kautta voisi peilata niitä ja ehkä löytää hiihtämiselleen uusia, ennen huomaamattomia, merkityksiä.

Eiväthän minun hiihtokokemuksenikaan ole aina olleet niitä parhaimpia, mutta yhtä kaikki – monin tavoin tärkeitä. Ilman niitä en olisi minä eikä minulla olisi vieläkin jonkinlainen hiihtäjäidentiteetti, jota pyrin mahdollisimman usein – kelien salliessa – rakentelemaan vahvemmaksi.

Siitä vaan sitten hiihtelemään ja ehkä vähän pohtimaankin omaa hiihtämistä!

Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin.

Urheilukokemus

lstun tuvan nurkassa hiljaisena. Mieltäni kaivertaa kysymys saisinko, voisinko minäkin? En uskalla lausua ajatusta ääneen. Luotin siihen, että aikeeni ja toiveeni näkyvät minua katsomalla. Aina eivät vanhemmat kuitenkaan huomanneet mitään.

Tällä kertaa isäni kuitenkin ymmärsi yskän. “Haluaisitko mennä niihin hiihtokilpailuihin?” Nyökkään ujona, sillä en oikein itsekään tiedä uskaltaisinko lähteä kilpailuihin, joissa on koko suuren hiihtopitäjän nuoret hiihtäjät. Päätämme mennä kisoihin mukaan, jos järjestäjät hyväksyvät jälki-ilmoittautumisen.

Minua jännittää. Koulun piha kuhisee touhuavia hiihtäjänalkuja, joilla näyttää olevan kokemusta tällaisista kilpailuista. Pääsen kilpailuun, vaikka sopivaa sarjaa ei löytynytkään. Joudun hiihtämään kaksi vuotta itseäni vanhempien poikien seurassa. Kilpailussa on parilähtö ja joudun heti ensimmäiseen pariin.

Onneksi on hyvä keli, voitelu ei tuota ongelmia. Lipsuvat sukset ovat pahinta mitä tiedän. Jännitän valtavasti, vatsaa kouristaa ja lihakset tuntuvat voimattomilta. Ajattelen kolmen kilometrin matkaa – kuinka jakaisin voimani? Entä jos parini on minua hurjan paljon parempi tai jos hän on huonompi? Mistä tiedän kuinka kovaa jaksan ja pystyn hiihtämään? “Ladulla kaikki selviää”, selvittää ja rauhoittelee isäni minua. Hän on entinen kilpahiihtäjä. Se ei minua auta, haluaisin tietää enemmän etukäteen.

Parini päässä on karvalakki. “Tuo minun on pakko voittaa”, ajattelen, vaikka hän näyttää varsin vahvalta. Päätän, että annan hänen mennä aluksi edelläni ja kyttään takana ohitusta.

Lähtö. Kiihdytys ja jännitys sen kuin lisääntyy. Mennäkö edellä vaijäädäkö jälkeen? Hiihdämme metsän reunaan rinnakkain, siellä ladut yhdistyvät ja hiljennän vauhtia. Mene, mene,.ajattelen mielessäni. Niin ajattelee hänkin. Ei suostu menemään. Säikähtäneenä – eihän vauhtia voi pysäyttää – puikahdan etummaiseksi.

Nyt tasaista vauhtia, tasaista vauhtia – miksi hengitys tahtoo salpautua? Yritän rauhoitella itseäni ja mietin, miten huippuhiihtäjät tyylittelevät. Ei onnistu, jännitys pakahduttaa ja karvalakkikaveri seuraa koko ajan perässä. Onneksi perässä vielä.

Jään ylitys ja peltoaukea, tuulee, on raskasta. Yht’äkkiä joku on aivan takanani, pyytää latua – ei kai? Ei. Se oli toisesta parista, numero kolme. Ne saivat jo nyt kiinni!

Yritän perään, mutta se on turhaa. Pian toinenkin menee ohitse. Onneksi ovat paljon isompia – ei tunnu niin pahalta. Taas metsään, vilkaisu taakse, parini on jäänyt aivan pikkuisen -minulle tulee kiire. Nyt lisää etumatkaa. Kumpare, pahus joku tulee takaa, pyytää latua. Pakko antaa, vaikka paikka on paha. Ohi menee viitonen ja yllätyksekseni – myös karvalakkiparini.

Nyt minulle vasta kiire tuli, vauhtia suksiin. Alamäki, äkkiä perään. Ei, suksi lipsahtaa katajapensaan väärälle puolen, horjahdan ja putoan takapuolelleni. Parini lipuu karkuun…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2017/02/URHEILUKOKEMUS.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1.

Olin kaksivuotias, kun Puolan Zakopanessa järjestettiin hiihdon MM-kilpailut. Ne olivat meidän perheen ensimmäiset telkkarikisat. Perhehistoriaan ne jäivät tuon lausahdukseni takia, jonka olin tokaissut istuttuani kamarin lattialla tuijottamassa tuota ihmelaatikkoa ja sieltä näkyviä hiihtäjiä ja mäkihyppääjiä.

Vieläkään en ole päässyt unelmieni paikkaan, mystiseen Zakopaneen. Monet MM-kisat olen kuitenkin seurannut television ääressä senkin jälkeen. Niistä kisoista on nyt 55 vuotta ja aika monet MM-kisatkin on nähty – vuoteen 1980 astihan olympialaisissa hiihdettiin myös MM-mitaleista.

Seuraava välähdys MM-kisoistani löytyykin vuodelta 1964, kun Veikko ”Viki” Kankkonen (1 MM-kulta ja 1 hopea) hyppäsi kotikaupunkini Mikkelin Kattilalahden – perinteisten Porrassalmen kisojen pitopaikan – piskuisesta mäestä Innsbruckin olympialaisten ja siis MM-kisojen jälkeen voittohypyn, joka sai valtavan mustavalkoisen – siihen aikaan todellisuuskin oli samanlainen kuin TV:ssä – väkijoukon hurraamaan pipopäiselle mestarille tunnelmaa luovissa iltavaloissa. Nelivuotiaalle mahtava uusi kokemus isän ja enon turvallisessa seurassa.

Vieläkin voin palauttaa mieliin ja ruumiiseeni sen minulle silloin uudon tunnelman, joka sellaisessa väkijoukossa silloin syntyi. Olimme  esifaneja, kun hartaina odotimme mestareiden esityksiä ja kun oli aika iloita ja juhlia huimasta hypystä – emme oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä. Jotkut taputtivat, mutta yleisin ääni oli hyökkäävän sonnilauman nostama kumea äkisti noussut meteli, joka syntyi ihmisten erilaisista vastustamattomista reaktioista johonkin sellaiseen, jota arjessa ei koskaan koettu. Niskakarvat nousivat pystyyn…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/)

Posted on February 23, 2017

Retki urheilemisen epätodellisuuteen

“Nyt se on tehty; en pakene enää enkä halua kuolla heti!”

Tuo oli ensimmäinen muistiinpanoni sinä iltana, se oli päällimmäisenä mielessäni. Olin helpottunut. Ja euforinen – olisin kyennyt tekemään mitä tahansa, jos joku olisi pyytänyt. Sellainen oli tuntemukseni. Mutta miksi? Mikä oli tehty?

Olin ajanut polkupyörällä läpi suomalaisen maalaismaiseman, joka inspiroi minua” Tultuani Läsäkoskelle,. josta matkaa oli vielä 30 kilometriä, olin polkenut raivoisasti jo yli kaksikymmentä kilometriä – edeltäneen tunnin siis. Mielessäni oli lisätä vauhtia; pyrkiä lähelle uupumispistettä ja suorituskyvyn rajoja. Päässäni pyörivät monet eriskummaiset asiat – ne eivät olleet vielä kiteytyneet yhteen möhkäleeksi, jota voisi purkaa. Se tapahtui vasta ajettuani vielä kymmenen kilometriä.

Kaksikymmentä kilometriä ennen määränpäätäni tulin paikkaan, jossa olin käynyt kerran kolmetoista vuotta sitten silloisella uudella kymmenvaihteisella Mercier-pyörälläni. Sen isäni osti minulle, kun olin voittanut viestinhiihdon Suomen mestaruuden ja myöhemmin SM-hopeaa jalkapallossa. Minut oli valittu myös turnauksen parhaaksi oikeaksi laitahyökkääjäksi.

Olin siis käynyt Harjumaa -nimisessä paikassa pyörälläni “harjoittelun vuoksi”. Matkaa oli silloin kertynyt liki 40 kilometriä ja polkiessani nyt täydellä teholla sitä harjua yiös tajusin, että minä olin ollut silloin nuorena “pirun löysä”. En ollut ottanut tosissani, vaan olin pyrkinyt tekemään harjoittelusta jotenkin helppoa ja hallittavaa.

En ollut voinut olla “pirun löysä”, ajattelin. Minähän olin ollut hirmuisen kovassa kunnossa; juoksin Cooperin testissä 3,5 kilometriä, olin piirin parhaita hiihtäjiä, maastojuoksijoita ja jalkapalloilijoita. Mutta “löysä” minä olin ollut. Minä olin halunnut jotakin muuta – muistan, että aloin siihen aikaan lukea novelleja ja kirjoja; Guy de Maupassaintia ja muita maailmankirjallisuuden klassikoita, mitä kirjahyllyssämme nyt oli (ei niitä paljon ollutkaan).

Jatkoin polkemista lisäten koko ajan vauhtia – enää en juuri vaihtanut suurinta vaihdetta päältä edes ylämäissä. Väsymys alkoi kipristellä jäsenissäni. Ensin se tuntui vasemmassa jalassa, joka oli kipeytynyt “Suomi-juoksussa”, myöhemmin tuntemukset levisivät vatsan seutuun, selkään ja hengityksen käytyä huohottavaksi joka puolelle ruumiistani. Kun olin saapumassa erääseen tuttuun teiden risteykseen, muistin – luultavasti ruumiin tuntemusteni kautta – vielä varhaisemman tilanteen.

Kärsimykseni viestinhiihdon ankkuriosuudella yli 14  vuotta sitten, jolla mestaruutemme ratkesi – ja ratkesi paljon muutakin, jonka vasta nyt olin tajuamassa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/PROLOGI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Marrasblogi 2012

Tiistai 13.11.2012

Tänään on kulunut tasan vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin pitämisen. Vuosi on tuntunut pitkältä, siihen on mahtunut sekä asiallisesti että tunteiden tasolla hyvin monenlaisia tapahtumia. Itselleni henkilökohtaisesti tärkein tapahtuma oli tietysti 87-vuotiaan isäni kuolema lokakuun 24. päivänä. Hautajaiset pidettiin viime lauantaina perheen, sukulaisten, ystävien ja naapureitten kanssa yhdessä isää ja isän merkitystä muistellen.

Tämän blogisivun teeman kannalta tärkein asia on se, että sekä isä, hänen veljensä että siskonsa mies eli isänpuolen serkkujeni isät, olivat nuorena kovia urheilumiehiä. He hiihtivät, yleisurheilivat ja kisailivat muutenkin – vaikkapa korttia tai shakkia pelatessaan.

Isäni Veikko Tiihonen kuvassa numerolla 16

Vuosi sitten kirjoitinkin siitä, miten muistelimme nuoruuttani, jolloin sain vielä leikkiä ja pelata isäni kanssa.

Illalla käväisin katsomassa hoivakodissa asuvaa isääni. Muistelimme hänen ja äitini kanssa niitä satoja tai tuhansia iltoja, jolloin pelasimme isäni kanssa jalka-, sulka- ja jääpalloa tai –kiekkoa. Yleensä yleisellä tiellä kotimme vieressä. Hän oli silloin harvinainen isä – maaseudulla ei ollut kovin tavallista se, että isät leikkivät tai pelasivat lastensa kanssa. Entisenä urheilijana – hiihtäjänä ja juoksijana – hän halusi jatkaa urheilemistaan meidän lastenkin tullessa siihen ikään, että meistä oli hänelle vastusta. Isälle oli tärkeää, että hän pelasi kanssamme aina tosissaan. Ei vakavasti, mutta tosissaan, sillä hän ei halunnut antaa kuvaa siitä, että hän aliarvioisi meitä…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/)

Kirjoitettu 13.11.2013.

Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat

Tapio Rautavaaran syntymästä on nyt (8.3.2015) kulunut tasan sata vuotta. Huippu-urheilija, laulaja, näyttelijä – kaikkien tuntema koko kansan Tapsa.

Urheilumuseossa avattiin 6.3.2015 näyttely, joka valottaa Kai Tapio Rautavaaran elämää monelta kantilta. Kävijät voivat jopa laulaa karaokealla Rautavaaran lauluja. Tapsa koskettaa monella tavalla. Katsoin Peter von Baghin Rautavaaradokumentin viime viikolla uudestaan. Se tehtiin vähän ennen Rautavaaran kuolemaa 25.9.1979, kun Tapio oli vasta 64-vuotias.

Hän vaikutti kuitenkin paljon vanhemmalta, kuten monet muutkin tuon ikäpolven ihmiset tuossa iässä. Kyse on tietenkin vaikutelmasta, joka on syntynyt nuoren miehen silmissä 1970-luvulla, jolloin elettiin ”nuoressa Suomessa”, jossa ikääntyneiden määrä oli nykyaikaan nähden minimaalinen.

Tapsan omakin kokemus toki saattoi olla sama. Rautavaaran näyttelijän ja laulajan urahan kohtasi kulttuurisen ja yhteiskunnallisenkin rakennemuutoksen tosi rajusti 1960-luvun puolivälissä.

Nuorisokulttuuri jyräsi rillumarein ja suomalaisen laulelmakulttuurin ja TV kaatoi elokuvateatterit ja suomalaisen elokuvateollisuuden. Tapsa ei taipunut rokkiin eikä telkkariin. Sellainen vanhentaa ihmisen.

Silti Tapio Rautavaara elää edelleen muistoissamme ja tarinoissamme. Sen huomasin taas perjantaina Urheilumuseossa…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/)

Posted on March 9, 2015

Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2.

Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/)

Posted on February 28, 2017

Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi.

Merkintöjä 1970-1973

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1970: kymmenes

* Koulujenväliset hiihtokilpailut 1971: yhdeksäs

* Luokkapeli jalkapallossa Lyseo 1. 1971: maalivahtina

* Lyseon viestikisat (10x 200 m): voitto luokalle

* Aluehiihdot (lääni) 1972: seitsemäs

* Lyseon hiihtokilpailut 1972: toinen

* MP-M|PK, D-juniorit jalkapallo 1972:1-3, maalivahtina 1. jakso (MP)

* Piirinmestaruuskilpailut hiihdossa 1973: henkkoht. yhdeksäs, viesti: neljäs

* Koulupiirin hiihdot 1973: toinen

* Aluehiihdot (lääni) 1973: neljäs

* Kunnanmestaruuskilpailut 1973, 100 m: ensimmäinen, 14,2 sek; 1000 m:

ensimmäinen, 3.08 min.

Merkintöjen tulkintaa

Mitä nuo edellä olevat merkinnät kertovat? Tärkeistä etapeista urheiluhistoriassa, kehittymisestå urheilijana, urheilutaitojen paranemisesta vai sekavista sijoituksista pienissä urheilukilpailuissa? Entä mitä on merkintöjen takana; millaista harjoittelua, millaista ajattelua, millaisia kokemuksia?

Urheilusivuja lukeva asiantuntija huomaa heti, että hiihdossa on tapahtunut edistymistä – sijoitukset paranevat. Jalkapallomerkinnät näyttävät epäonnistuneilta yksittäisiltä yrityksiltä ja yleisurheilutulokset ovat korkeintaan tyydyttäviä. Merkinnät kertovat jotakin olennaista kehityksestäni, mutta mitä muutoksia kätkeytyy tilastojen taakse?…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2015/02/URHEILULLISTUMISENPROSESSI.pdf)

Kirjoitettu vuonna 1988.

Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3.

Oslon vuoden 1982 MM-kisojen jälkeen suhteeni hiihtoon muuttui. Kilpahiihto ja jopa sen seuraaminen jäi vähäisemmäksi. Opettelin hiihtämään hiljaa, nauttimaan seurasta ja luonnosta. Opetin myös silloisen tyttöystäväni hiihtämään, mikä näytti aluksi aika haasteelliselta. Pikku lenkki Jyväskylän Ladun majalle kesti koko päivän.

Kymmenen vuotta myöhemmin menimme kuitenkin kihloihin Mikkelissä Urpolan 25 kilometrin lenkin jälkeen hikisinä ja monot jalassa Pylvänäisen kelloliikkeestä ostetuin sormuksin.  Samaa latua hiihdetään edelleen…

Vuonna 1984 pääsin mukaan seurakaverini Harri Kirvesniemen ja hänen silloisen tyttöystävänsä Marja-Liisa Hämäläisen tulojuhlaan Jyväskylän yliopistossa. Täytyy sanoa, että Marja-Liisa valloitti myös akateemisen väen omalla karjalaisella hersyvyydellään. Toki voitetut olympiakullatkin merkitsivät. Itkua pukkasi minunkin silmäkulmaani.

Seuraavat vuodet suuntasin tarmoni vähemmän liikkuvien liikuttamiseen edistämällä ”uutta liikuntakulttuuria” eli rakentamalla liikkumiselle myös muita kuin kilpailemiseen ja suorittamiseen liittyviä merkityksiä. Sähly, Akateeminen wartti, retkeily, uudet leikit ja monet muut uudet lajit ja ajatukset olivat sekä harrastuksenani että työnäni. Urheilua reflektoin gradussani, mutta muuten seurasin huippu-urheilua ja – hiihtoa tietyn välimatkan päästä.

Noteerasin kyllä Härkösen Karin maailmanmestaruuden 1985. Se tuli sellaisella sekatyylillä, joka valitettavasti taisi viedä Kirvesniemen Harrilta suurimmat voitot hänen uransa parhaimpina vuosina. Jälkikäteen tosin Harrin parhaita vuosia taisi olla yhteensä lähes kolmekymmentä, vaikka hän henkilökohtaisen MM-kultansa saikin vain Lahdesta 1989. (ks.https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).

On myönnettävä, että osasyy omaan hiukan viileään suhtautumiseeni liittyy niihin tietoihin, mitä sain/saimme dopingin käytöstä huippu-urheilussa. Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan valmennuslinjan opiskelijana en voinut välttyä huomaamasta, etteivät sen ajan valmennusmetodit perustu pelkkiin puhtaisiin jauhoihin, vaikka silloin ei kaikkia aineita ollut kiellettykään…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/)

Posted on March 17, 2017

Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt

Hiihtoikoni Harri Kirvesniemen valmentaja Jorma Manninen on tehnyt pienen kulttuuriteon kirjoittaessaan kirjan, josta on hyötyä myös huippu-urheilijoiden kasvattamisessa. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä! Harrin tie huipulle – valmentajan muisteluja” (Mikkelin Primosport ky) kertoo Kirvesniemen kasvusta 13-vuotiaasta teinipojasta huippu-urheilijaksi.

Urheilijan polku taas on metafora, jolla on yritetty konkretisoida kaikkea sitä, mitä nuoren urheilijan ja hänen valmentajansa sekä muiden tukijoiden on tehtävä, jotta potentiaalisesta urheilijan alusta voisi kasvaa oikea huippu-urheilija. ”Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä”, on kuvaus Harri Kirvesniemen nuoruusvuosista 13-24 –vuotiaaksi valmentaja Jorma Mannisen kertomana. Kyse on 1970- ja 1980-luvuista ja silti monet urheilemisen perusasiat ovat pysyneet yllättävänkin samankaltaisina.

Kirja sopiikin hyvin nuorille kestävyysurheilijoille, heidän valmentajilleen ja perheenjäsenilleen, vaikka valmentaja Manninen keskittyykin dokumentoimaan upeita tapahtumia ja voimakkaita tunteitakin hillitysti ja asiallisesti. Rivien välissä ja muiden eli urheilutoimittajien kertomana tunteet möyrivät tässäkin kirjassa voimakkaina. Valmennustietouden jakamisen lisäksi tässä jaetaankin tuon ajan yhteisiä kokemuksia urheilusta.

Kirja on ennen kaikkea tekijänsä – ja ehkä myös kohteensa – näköinen. Jorma Mannista tai Harri Kirvesniemeä ei ole helppo kuvitella esittämässä pettymystään, raivoaan tai muitakaan voimakkaita tunteitaan. Matka ja matkalla opittu on keskiössä tässä tärkeässä puheenvuorossa urheilijan polun kehittämiseksi. Polun, joka nyt Rion olympialaisten ollessa kesken (15.8.16), kehittäminen tosiaankin vaatii kivien ja kantojenkin alle kurottamisen. Tämän kirjan ansiosta yksi menestyspolku kuitenkin aukeaa helpohkosti.

Kirjan lukeminen voi olla Kirvesniemeä tuntemattomalle – voi tietysti kysyä, onko heitä – tai hiihtoa lähemmin tuntemattomalle hiukan rankka kokemus, koska ainakin itselleni suurin osa kirjan tarjoamasta nykypäivään soveltuvasta informaatiosta avautui ikään kuin rivien välistä eli tuloslistoista, harjoitusmääristä tai ajankohdan lehtileikkeistä, joiden avulla saattoi verrata nykyurheilijoita ja –urheilua monella tasolla 1970- ja 1980-lukujen urheilukulttuuriin. Se oli hiihdon ja yleisurheilun kulta-aikaa Suomessa. Tätä nuorempi polvi ei ehkä osaa käsittääkään.

Valmentajan ja urheilijan, jota ei ole kirjaa varten erikseen haastateltu, ajatuksia ja tunteita ei kirjassa kovin paljon avata – kummankin kommentit ovat yleensä lyhyitä ja ytimekkäitä raportteja kisoista tai harjoituksista. Sen sijaan lehtileikkeitä on runsaasti. Lukiessa olisikin toivonut kirjoittajalta suurempaa ”avautumista” tai syventymistä valmennuksen perusteisiin, mutta loppuun luettuna kirja kuitenkin avasi urheilemisen ja harjoittelemisen kokonaisuuden varsin tasapainoisesti esille.

Teos on samalla ehkä tahattomastikin myös loistava aikalaisdokumentti, koska runsaat lehtihaastattelut, kuvat ja muu tuolle ajalle tyypillinen asioiden ilmaiseminen kertovat hienosti, miten (urheilu)kulttuuri tosiaan oli erilaista kuin nykyään. Maastohiihdon, silloin vielä perinteisen tyylin, merkitys oli Suomessa valtaisa, mistä kirja sivuasiana kertoo. Tai jos tarkkoja ollaan, silloin ei vielä puhuttu sen enempää maastohiihtosta kuin perinteisestä tyylistäkään, vaikka luistelutyyli puskikin laduille juuri 1980-luvun alussa. Oli vain hiihto…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Posted on August 15, 2016

Hiihtokausi päätökseen Lapissa

Perinteinen Lapin hiihtoreissumme suuntautui taas Olos-Pallastunturien luonnonkauniiseen maisemaan. Pääsiäisalusviikon säät suosivat hiihtäjää. Yöllä pakasti ja päivällä lämpötila nousi muutamaan miinusasteeseen. Aurinko paistoi, joten ”hyvä oli hiihtäjän hiihdellä”. Jos nyt jotain negatiivista haluaa sanoa, niin alkuviikosta laduilla oli jonkin verran roskia ja tuuli puhalteli reippaahkosti koko viikon ajan. Minua roskat eivätkä tuulet haitanneet.

Ennen matkaamme mittarissani oli hiukka vajaa 1000 hiihtokilometriä tälle talvelle. Reissun jälkeen lukema on helposti muistettava 1222 km. Ehkä en enää viitsi hiihtää täällä etelässä. No, sen aika näyttää – lunta kyllä riittäisi.

Pari muutakin ’saavutusta’ lienee mainittava. Tärkeintä on se, että olemme saaneet kasvatettua seuraavasta sukupolvesta ’kunnon hiihtokansalaisia’. Kummatkin lapsemme olivat tyttö-/poikaystävineen mukanamme hiihtämässä. Kaiken lisäksi porukkamme ’murkuista’ on kehkeytynyt oikea hiihtojoukkue, joka ei luovuttanut, vaikka yhtenä päivänä porukka eksyi ja pimeäkin yllätti.

Itseäni voin onnitella siitä, että hiihdin 50 kilometriä Veikko Hakulisen legendaariseen aikaan 3.33,33. Mitä muuta tapahtui, voit lukea seuraavasta raportista…

Koko tarina, klikkaa: (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)

Posted on April 2, 2013

Julkaisupaikat

Tiihonen, Arto (1990) Minä – urheilija? Urheilukokemuksesta urheilijaidentiteettiin. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos. Myös: Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen A. 2017. Menen isona Sakopaaneen! Minun MM-kisani 1. (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37. Myös: Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen A. 2012. Marrasblogi. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2012/11/13/marrasblogi-2012/) 13.11.2012.

Tiihonen A. 2015. Tapio Rautavaaran merkitys – Tapsojen tarinat (https://www.miksiliikun.fi/2015/03/09/tapio-rautavaaran-merkitys-tapsojen-tarinat/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 9.3. 2015.

Tiihonen A. 2017. Seitkytluvun ikimuistoiset viestikisat! Minun MM-kisani 2. (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/28/seitkytluvun-ikimuistoiset-viestikisat-minun-mm-kisani-2/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 28.2. 2017.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilun ytimestä urheilemisen rajoille.  Urheilullistumisen prosessi. Teoksessa Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Tiihonen A. 2017.  Ilon itkusta surun itkuun. MM-kisani 3. (https://www.miksiliikun.fi/2017/03/17/ilon-itkusta-surun-itkuun-mm-kisani-3/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 17.3. 2017.

Tiihonen A. 2016. Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä – urheilijan polut ennen ja nyt (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 15.8. 2016.

Tiihonen  A. 2013. Hiihtokausi päätökseen Lapissa. Blogi sivulla (https://www.miksiliikun.fi/2013/04/02/hiihtokausi-paatokseen-lapissa/)  2.4.2013.

“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

Neljäs – urheilua seuraavien mielestä varmaan aika harvoin suomalaisilta kuultu – vastaus ennakko-odotustiedusteluihin on eri versioineen tuo “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”.

Krista Pärmäkoski taisi olla ainut suomalaisurheilija näissä olympialaisissa  joka uskalsi etukäteen sanoa, että jokaiselta matkalta voi odottaa mitalia. Risto-Matti Hakola taas ilmaisi ehkä hiukan epärealistisen mitalitavoitteensa oikein reippaasti ja Iivo Niskasen kultamitalitavoitteesta 50 km:n hiihdossa on julkisuudessa tiedetty jo vuosia.

Enni Rukajärvi ei ehkä sanonut suoraan samaa, mutta sen saattoi kuitenkin hänestä lukea, että mitali on tavoitteena. Mika Poutala sen sijaan ilmoitti julkisesti mitalitavoitteensa, joka tavoite oli selvillä myös jääkiekkojoukkueillamme, joista naisleijonat ilmaisivat pronssitavoitteensa miehiä selvemmin. Miehet elättelivät toivoa jopa kullasta, mutta kovin selkeästi en huomannut tavoitetta ilmaistun.

Hiukan yllättävää oli, että yhdistetyn joukkue ja urheilijoista Eero Hirvonen ja Ilkka Herola tavoittelivat myös etukäteen mitalia, vaikka se olisi edellyttänyt yläkanttiin osunutta suoritusta. Kaisa Mäkäräinen oli kaiketi etukäteen suurin mitalitoivomme, mutta Kaisa piti aika matalaa profiilia lupauksissaan. Muutama muukin urheilija oli asettanut itselleen selkeästi ”omaa tasoaan” korkeampia tavoitteita, jotka voi rinnastaa mitalitavoitteeseen, joka on hyvällekin urheilijalle olympialaisissa yleensä erinomainen suoritus, jota ei normaalisuorituksellakaan välttämättä saa.

Mutta miksi siis jotkut urheilijat uskaltavat asettaa julkisesti yläkanttiin menevän tavoitteen ja miksi toiset sitten eivät? Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että haastajan asemasta olisi psyykkisesti helpompi lähteä kilpailuun. Yleensä näin onkin, mutta jos urheilija asettaa itselleen liian matalat tavoitteet tai ne ovat epämääräiset, niin tuloksena voi olla itseluottamuksen ja rohkeuden puute, kun ei edes  usko pystyvänsä ”itsensä ylittämiseen”.

Mitalin voittaminen vaatii olympialaisissa kuitenkin lähes aina itsensä jonkinasteista ylittämistä, koska kaikki maailman parhaat urheilijat ovat paikalla ja aika moni heistä uskaltaa myös yrittää jotain erikoista juuri olympialaisissa. Voit hallita lajia koko muun kauden tai jopa useita vuosia, mutta et silti voita olympialaisissa, on ollut vaikkapa Janne Ahosen kohtalona. Toisaalta on niitä, jotka aina venyvät olympialaisissa parhaimpaansa. Eniten on tietysti niitä, jotka pärjäävät sekä olympialaisissa että muissa kisoissa.

Mitalipuheella on yleensä eniten katetta näissä ”urheilukielen” ilmauksissa, sillä ”nauttimaan”,” tekemään parhaansa” ja ”yhdessä voittamaan” mennessä konkreettinen tavoite halutaankin jättää ilmaisematta. Tätä mitalitavoitetta on alettu inhoamaan vasta 2000-luvulla, kun huonontuneen olympiamenestyksen syyksi alettiin epäillä epärealistisia tavoitteita, jotka olisivat vaikuttaneet urheilijoiden suorituksiin negatiivisesti. Ehkä rehellisempää olisi ollut hyväksyä se, että jotain olisi pitänyt tehdä jo etukäteen toisin.

Toisaalta asiassa on kyllä perää sen vuoksi, että 1900-luvulla olympiakomitean valmennuspäälliköt olivat ”herroja ja hidalgoja”, jotka asettivat (mitali)tavoitteet lajiliitoille ja urheilijoille ja kehuivat tai haukkuivat niitä sen mukaan, miten valmennuspäällikön tavoitteet oli saatu toteutettua. Mediakaan ei koskaan tainnut syyllistää olympiakomitean valmennuspäälliköitä huonosta tuloksesta, vaan vika oli tosiaan joko urheilijoissa, joukkueissa tai lajiliitoissa.

Tässä mielessä nykyisen huippu-urheilupomon Mika Kojonkosken tehtävä ja vastuu tuntuu olevan aivan erilainen – hän vastaa näköjään lajiliittojen ja yksittäisten urheilijoidenkin menestyksestä ja varsinkin menestymättömyydestä joskus melkein yksin. Eihän tämä urheilumedialtakaan ole kovin korkeatasoista toimintaa ollut ennen eikä nyt.

Tavoitteita ei siis ole tuosta ”psykologisesta” ja osin urheilupoliittisesta syystä haluttu ilmaista kovin tarkasti. Onhan se tietysti seuraajille ja tukijoillekin hankalampaa selittää epäonnistumista kuin onnistumista – mieluummin asetetaan matalat tavoitteet, jotka saavutetaan kuin korkeat, joita ei saavuteta. Kaikilla on parempi mieli. Paitsi tietysti sillä urheilijalla, joka oikeasti tuntee epäonnistuneensa ja pettäneensä itsensä, läheisensä ja koko urheilevan Suomen.

Näissäkin kisoissa on nähty erittäin emotionaalisia ”miltä nyt tuntuu” –haastatteluja, kun Mari Laukkanen, Mika Poutala, Kaisa Mäkäräinen tai miesten jääkiekkojoukkueen jäsenet ovat joutuneet analysoimaan tunteitaan pettymykseen päättyneitten kilpailusuoritusten jälkeen. Tämä on itse asiassa aika outoa, jos ajattelee olympiakomitean linjaa olla asettamatta tavoitteita ja paineita urheilijoille. Urheilijat tuppaavat niitä paineita ottamaan, vaikka niitä ei organisaation taholta edes haluttaisi antaa.

Tämä selittyy tietysti sillä, että melkein kaikki urheilijat ovat ammattilaisia tai ainakin he tekevät työtä ammattimaisesti. Ainut ”amatööriporukka” Koreassa oli naisten jääkiekkojoukkue, joka kuitenkin taisteli ehkä intohimoisimmin koko joukkueesta. ”Amatöörihenki” sen hyvässä mielessä oli vielä naisleijonien joukkueessa voimissaan.

Jossakin mielessä suomalaisten suhtautumista urheiluun voikin tulkita myös nostalgisena paluuna ”vanhoihin hyviin aikoihin”, jolloin pieni Suomi tosiaan taisteli hiukan altavastaajana, rehellisenä ja puhtaana amatöörina ammattilaisia tai silloisia Itä-Euroopan  ja Amerikan ”puoliammattilaisia” vastaan, joille valtio tai yliopisto maksoi palkkaa urheilemisesta. Kyllähän sellainen saa sydämen pamppailemaan, vaikka amatöörivoittaja olisi ruotsalainen ampumahiihtäjäpariskunta, joka laittaa kotiinsa uuden vessan mitalipalkkioillaan.

Jos taas joku norjalainen voittaa, niin se ei ole enää minkäänlainen hengennostatus ”pienen pohjoisen maan” puolesta. Päinvastoin, Jukka Ukkola ehdotti Suomen Kuvalehdessä jopa Pohjoismaiden yhteisen joukkueen nimeämistä, että tuntisimme enemmän solidaarisuutta keskenämme.

Kyse ”urheilukielen” eri nyanssien valinnassa ei siis ole vain urheilijan menestysstrategioiden optimointiyrityksestä, vaan paljon monimerkityksellisimmistä asioista. Onhan sekin nähty ja kuultu jom monta kertaa YLEnkin lähetyksissä, miten me suomalaiset olemme historian saatossa olleet niitä sadasosien häviäjiä ja viime sekuntien maalien laskijoita. Krista Pärmäkoskestakin olisi voinut tulla legenda, jos hän olisii kunniakkaasti ja suomalaiskansallisia perinteitä noudattaen hävinnyt pronssin tuhannesosilla. Nyt hänet on tuomittu voittajaksi – ennemmin tai myöhemmin.

Urheilijan kuitenkin pitäisi elää ”omassa kuplassaan”, johon ulkopuoliset eivät pääse, jotta hän ei häiriintyisi, mutta koko shown pääasia on kuitenkin se tilanne, kun meidät kaikki päästetään sisään jopa kaikkein pyhimpiin paikkoihin, kuten pukuhuoneisiin. Onhan se aika perverssi tilanne, mutta nykyajan normaali. Siihen täytyy niin Pekka Koskelan kuin Risto-Matti Hakolan, niin Mari Laukkasen kuin Matti Heikkisen, niin Eeli Tolvasen kuin Riikka Välilän tai Andreas Romarin ja Enni Rukajärvenkin osata omalla tavallaan suhtautua.

Joku heistä korostaa nauttimista, joku parhaansa tekemistä, kolmas yhdessä voittamista ja häviämistä, kun neljäs rohkenee asettaa julkisesti itselleen kovat tavoitteet. Me ihmiset olemme erilaisia, mutta myös se tilanne, jossa menemme kisoihin, on usein selittävänä tekijänä urheilijan puheille. ”Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan” –tyyppiset vastaukset ovat meidän seuraajien mielestä liian harvojen suomalaisten urheilijoiden vastauksia.

Etukäteen saattoi tuntua, että suomalaiset ovat ”kynttilän vakan alla pitäjiä” eivätkä jotenkin vaatimattomina suomalaisina haluakaan nostaa itseään ja tavoitteitaan esille ennen kisoja. Tämä ei ehkä ollutkaan oikea havainto, sillä kyllähän meidän aidot mitalitoivot uskalsivat ottaa itselleen paineita ja jotkut sellaisetkin, joilla ei ihan realistisia mahdollisuuksia ollutkaan, tekivät samoin. Johanna Matintalo sopii esimerkiksi nuoresta naishiihtäjästä, joka uskaltaa asettaa tavoitteita itselleen ja vaatii myös, että pääsee toteuttamaan tavoitteitaan ladulla. Kyse ei kuitenkaan ole mitalitoivosta, vaan parhaimmillaankin kymmenen parhaan joukkoon hiihtämisestä.

Tähän katsoja- ja kuulijakokemuksen vinouteen varmasti vaikuttaa sekin, että näemme muun maalaisista urheilijoista oikeastaan vain ne, jotka voittavat tai pääsevät mitaleille ja teemme heidän perusteellaan arvioita ruotsalaisista, norjalaisista tai vaikkapa ranskalaisista. Voittajat tuntuvat usein aika rohkeilta ja itsevarmoilta riippumatta kansallisuudesta – verratkaa nyt vaikkapa Iivo Niskasta ja Martin Johnsrud Sundbya toisiinsa. Kummatkin lähtivät suosikkeina kisoihin ja näkyikö heissä suomalainen vaatimattomuus ja norjalainen itsevarmuus vai tuleva voittaja ja epäonnistuja?

Rohkea kielenkäyttäjä on usein aika hyvä urheilijakin, mitä tulee ennakko-odotuksista puhumiseen. Mehän emme onneksi tiedä kovin hyvin, minkälaisia huuliveikkoja itse kukin on siviilielämässään. Rohkea tavoitteenasettaja korostaa oman identiteettikokemuksen tärkeyttä uskaltaessaan pistää itsensä peliin jo ennen kisoja. Identiteettiä tukee vahvasti se, että hän uskoo myös kykenevänsä sellaiseen toimijuuteen, joka hänet mitaleille vie. Nautinto ei silloin näyttele kovin suurta roolia eikä myöskään joukkueena menestyminen, vaikka toki jälkikäteen tällainen urheilija toki nauttii hyvästä suorituksesta tai oman joukkueensa menestymisestä. Fokus on kuitenkin omassa menestyksessä ja tekemisessä.

Taulukossa sama näyttää tältä:

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”

2

9

1

6

4,5

 

Urheilija – suomi –selityssanakirja: yhteenvetoa

Tässä kävi vähän niin kuin usein urheilussa käy: ennakko-odotukset osoittautuivat ainakin osin vääriksi. Urheilun perusluonne  onkin arvaamattomuudessa, sattumassa, joka on kuitenkin se tekijä, joka meitä kilpailuissa viehättää, Etukäteen ei voi olla varma siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Miksi sitä muuten urheilua seuraisikaan?

Jokainen meistä kuitenkin haluaisi olla asiantuntija tai ainakin ennustaja. Minäkin kehun sillä, että näin eilen heti, että Iivo voittaa ja senkin ennustin aika alkuvaiheessa, että Bolshunov tulee toiseksi. Kaksi parasta oli naisten pitkässä kisassakin helppo ennustaa jo aika alkuvaiheessa. Mutta Saksan hopeaa lätkässä tai ruotsalaisten hyvää menestystä ampumahiihdossa en olisi osannut millään veikata. Aikamoinen guru pitäisikin olla, jos osaisi ennustaa edes voittajat yhdestä lajista oikein.

Jännittävää on sekin, etteivät edes urheilijat itse osaa kovin hyvin ennustaa päivän kuntoaan, vaikka Krista ja Iivo olivatkin aika varmoja omasta tasostaan lähes koko kisojen ajan.

Se, miten urheilijat ilmaisevat tuntemuksiaan, joista olemme  juuri saaneet nauttia itkunsekaisena – onnesta ja pettymyksestä – kavalkadina TV-kanavillamme, riippuu kuitenkin erittäin monesta asiasta. Urheilukielessä on tietyt konventiot, jotka selittyvät sosiohistoriallisilla tekijöillä, joita tässä pikku kirjoitussarjassa yritin availla.

Eri lajeilla on omat menestyshistoriansa, joista rakentuu se ”suomalaisten oma identiteettikertomus”, johon tämän päivän saavutuksia peilataan vaikkapa hiihdossa. Hämäläisen Kalevi voitti omana syntymävuotenani eli 1960 edellisen kerran viidenkympin olympiakultaa eli onhan siitä kulunut jo aikaa. Minäkin olen koko ikäni odottanut tätä Iivon hiihtoa!

Jääkiekossa tuo Suomen tarina on itse asiassa aivan toisenlainen. Kuuskytluvulla ei oltu oikein mitään, nyt meiltä tai meidän joukkueeltamme odotetaan aina kultaisia miteleja. ”Aina meille käy näin”, ei pidä paikkaansa, vaikka niin herkästi selitämmekin häviöiden jälkeen  tappiomme – miksemme voittojen?

Jokaisella urheilijalla on sitten omat kokemushistoriansa, jonka perusteella he artikuloivat omia menestysmahdollisuuksiaan. Kyse on jonkin verran kiinni persoonallisuuksistakin eli toiset ovat rohkeampia ilmaisemaan tavoitteitaan kuin toiset. Silti se realistinen todennäköisyys menestymiselle lienee hiukan voimakkaampi selittäjä ennakkopuheille.

Olympiajoukkueelle asetetaan mitali- ja menestystavoitteita sekä joukkueen johdon että suuren yleisön eli yleensä valtamedian toimesta. Ne perustuvat kuuleman mukaan nykyään realistisemmille arvioinneille kuin joskus takavuosina. Suomi sai kuusi mitalia ja virallinen ennustus taisi olla 5-7 vai oliko 7-9? Kummin vain niini on se parempi kuin ”Suomi on liikkuvin urheilukansa vuonna 2020” tai että Suomesta tulee Pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa lähivuosina.

Tai parempi ja parempi, sillä eiväthän korkeat tavoitteet ole menestymisen este. Suomen kaikki mitalit nimittäin tulivat urheilijoilta ja joukkueilta, jotka uskalsivat jo ennen kisoja ennustaa oman menestyksensä aika reippaasti. Epävarmat eivät menestyneetkään sillä todennäköisyydellä, millä me katsojat heiltä mitaleita odotimme.

Pettymys lienee  tunne, jota sekä urheilijat, olympiajoukkue, katsojat ja urheilutoimittajat pelkäävät eniten ja siksi se tekee korkeiden tavoitteiden asettamisesta kaksin verroin vaikeampaa. Mutta miksi pettymys olisi tässä draamassa se väärä tunne? Ilman pettymyksiä koko draama olisi vailla jännitystä ja ehkä myös viehätystään. Kuka jaksaisi olla norjalainen, paitsi siis norjalaiset itse? Kyllähän ”Aikun” (Aino-Kaisa Saarinen) haastattelu oli paljon parempaa TV-draamaa kuin Maritin (Björgen).

Psykologit ovat todennäköisesti opettaneet urheilijoille strategioita, joilla selvitä paineista ennen kisoja. ”Nauttiminen”, ”yhdessä tekemisen korostaminen” tai ”parhaan tekeminen” kumpuavat siis myös sieltä. Ne voivatkin olla hyviä ohjeita joillekin urheilijoille, mutta selvästikään Suomen menestyjät eivät kuuluneet tuohon koulukuntaan, vaan he vaativat itseltään paljon ja osa myös sen palkinnon sai.

Kun itse läksin luokittelemaan erilaisten vakiintuneiden sanontojen taustoja, otin lähtökohdaksi ne kokemukset, jotka olen monesta tutkimuksesta löytänyt urheilemisen ja liikkumisen taustalta. Me haemme ja myös saamme erilaisia kokemuksia tekemisistämme – myös muualta kuin urheilusta.

Nuo sloganit sopivatkin aika hyvin myös tällaiseen tarkasteluun, koska elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuusnäkökulmat erottelivat lausumat hyvin toisistaan, kun ne samalla profiloivat lausuman esittäjät omiin luokkiinsa.

Tässä vielä lausumat ja ”kokemukset” yhdessä taulukossa.

Mitä odotat olympilaisista? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus

“Mennään nauttimaan”

10 1 5 1
“Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” 1 7 2 6
“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” 3 5 8 6
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan” 1 9 2 4

 

Taulukosta näkee hienosti, miten eri tavoin eri lausumat painottavat näitä kokemuksellisuuksia eli sitä, mitä urheilija kilpailuistaan hakee tai ainakin sanoo hakevansa. Suomalaisten menestyksen perusteella voisi väittää, että selvät ja kovat tavoitteet on hyvä ilmaista etukäteen. Näiden kisojen perusteella muut sloganit olivat paljon huonompia menestyksen ennustamisen suhteen.

Tarkastelu pitäisi toki tehdä tarkemmin eli pitäisi katsoa, mitkä kunkin urheilijan henkilökohtaiset tavoitteet olivat ja miten ne täyttyivät. Saattaa olla, että jotkut pärjäsivät omia odotuksiaan paremmin juuri siksi, että he vain menivät nauttimaan ja tekivät parhaansa yhdessä joukkueen kanssa.

Hyvin kyllä voi väittää, että kovien tavoitteiden asettaminen ei kuitenkaan estänyt suomalaisia menestymästä – itse asiassa päinvastoin. Pitäisikö rohkeutta ja tavoitteellisuutta pikemminkin kannustaa kuin painaa taka-alalle? Näin voisi tämän pienen otannan perusteella tulkita. Se lienee  olympiajoukkueen asiantuntijoiden analysoitava kisojen jälkeen.

Oma tarkoitukseni oli toki tehdä vain pieni ekskursio etukäteen ärsyttävien ja latteiden sanontojen taakse, mikä olikin hyvin opettavaa. Lausumia oli enemmän ja niille kaikille löytyi lausujansa ja myös erittäin hyvät perusteet.

Enää en suhtaudu yhtä yleenkatseellisesti toimittajien typeriin kysymyksiin ja urheilijoiden ennalta-arvattaviin vastauksiin. Vika ei ehkä ollutkaan vastaajissa eikä ehkä kysyjissäkään, vaan ainakin omassa tapauksessani kuulijassa, joka ei osannut tulkita kuulemaansa riittävän hienovaraisesti.

Ja kiitokset vielä kaikille olympialaisissa kilpailleille suomalaisille kuin myös muiden maiden urheilijoille!

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Taulukot & kuviot (pdf): Urheilukieli_taulukot_2018

 

 

 

 

“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

Urheilukieli-suomi –sanaselityskirjan leikkimielinen tekeminen on herkistänyt kuuntelemaan urheilijoiden kommentteja aiempaa tarkemmin. Kahdessa aiemmassa luvussa analysoin ”mennään nauttimaan” ja ”teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –lausumien perusteluja.

Nyt tarkoituksenani on paneutua myös hyvin tuttuun sanontaan eli “yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”, mutta sitä ennen muutama havainto suomalaisten urheilijoiden kertomista ennakko-odotuksista, mutta nyt myös vähän siitä, miten urheilijat tulkitsevat omia suorituksiaan kisan jälkeen. Näillähän on tietysti jonkinlainen yhteys toisiinsa. Tästä muuten lisää tässä 4 vuotta vanhassa blogissani (https://www.miksiliikun.fi/2014/02/24/olympiajoukkueen-sosiologina-2-miten-selittaa-hyva-suoritus/).

Yhdistetyn nuori maajoukkue sai ensimmäisestä kisastaan sijat 6. ja 8. Eero Hirvosen ja Ilkka Herolan voimin. Sijoitukset olivat heidän parhaansa olympialaisissa enkä oikein usko, että suuri yleisö olisi heiltä juuri enempää odottanutkaan. Hiukan yllättävää olikin, että sekä Hirvonen että Herola, mutta myös heidän valmentajansa Petter Kukkonen olivat hyvin pettyneitä nuorten miesten suorituksiin. Joukkue oli lähtenyt hakemaan mitalia vielä mäkihyppykisan jälkeenkin.

Yleensä suomalaista urheiluyleisöä ja –toimittajia on haukuttu siitä, että he asettavat urheilijoille epärealistisia odotuksia ennen kisoja. Joskus näin onkin, mikä toki on ymmärrettävääkin, sillä ainahan suomalaiset, ruotsalaiset, norjalaiset ja kaikkien muidenkin maiden kansalaiset toivovat omien urheilijoidensa menestyvän paremmin kuin ennakkoon voisi odottaa. Mikään kai ei ole luonnollisempaa.

Itse olen huomannut, että suomalaisille seuraajille on pikemminkin herkemmässä skeptinen suhtautuminen kuin ylioptimistinen asenne menestysodotuksiin. ”Ei ne kuitenkaan pärjää…”

Mutta mistä mahtaa johtua yhdistetyn joukkueen ulkoapäin katsottuna yliviritetyt odotustoiveet joukkueen sisällä? Ymmärrän, että joukkue tuntee olevansa hyvässä kunnossa, jolloin odotuksia ja tavoitteita on mielestäni järkevääkin nostattaa, jottei alisuoriteta mäessä ja ladulla. Toisaalta päävalmentajakin myönsi, että mäessä oli liikaa jännitystä eivätkä urheilijat saaneet aivan parasta irti hyppyristä. Oliko tavoite asetettu siten liian korkeaksi, voisi hyvinkin kysyä.

Maastohiihdossa odotukset ja tulokset ovat käsittääkseni noudattaneet aika hyvin kauden aiempia tuloksia. Krista Pärmäkoski odotti itsekin itseltään mitalia vaikka joka matkalta. On helppo luvata sellaista, joka on todennäköistä. Muilta naishiihtäjiltä odotettiin enemmän kuin mitä on nyt saatu,  mutta aika vähän sellaiseen oli perusteita.

Mieshiihtäjistä Risto-Matti Hakola lupasi hyvän tuloksen ja sai sen – ainakin melkein. ”Rise” ei kuitenkaan alisuorittanut ”henkisistä” syistä, sillä voimat vain eivät tainneet riittää finaalissa parempaan. Toki voisi spekuloida sillä, että Risen olisi kannattanut vähän ”himmailla” alku- ja välierissä enemmän.

Itseäni kuitenkin on ärsyttänyt jo vuosikausia se, että suomalaiset hiihtoasiantuntijat ja selostajat ovat varsinkin sprinteissä pitäneet fiksuna taktiikkana sitä, että jättäytyy joukon häntäpäähän. Ei sieltä kuitenkaan juuri koskaan ole voitettu tai päästy mitaleille. Rise olikin yhdistetyn miesten ja Kristan kanssa poikkeus säännöstä, jos sellaiseksi ajatellaan näitä ”nauttijoita” ja ”parhaantekijöitä”.

Rehellisiä ”laukojia” olivat myös Heikkisen Matti ja Niskasen Iivo ensimmäisen kisan jälkeen ja jo ennen kisaa. Iivo ei uskonut menestykseen ”liian helpolla radalla” ja Matti kertoi reilusti epävarmuutensa kuntonsa suhteen. Tulos oli kummallakin ennakko-odotuksen mukainen.

Yläkanttiin yhdistetyn hiihtäjien lisäksi arvioi itsensä mäkihyppääjä Andreas Alamommo, vaikka hänen ”tavoitteena maailman paras” –lupauksensa varmaankin viittasi jonnekin tulevaisuuteen eikä näihin kisoihin. Vähän epäsuomalaiselta sekin toki kuulosti. Jotenkin kuitenkin kuvittelisi, että suomalaisnuoret laajemminkin uskaltaisivat asettaa kovia tavoitteita itselleen. Luulisi sen kiinnostavan myös mahdollisia tukijoita, joille tärkeintä kaiketi on kuitenkin optio menestyksestä ja mahdollisesta positiivisesta julkisuudesta.

Lumilautailussa Enni Rukajärvi taitaa olla jo ilmiö tai brandi, joka elää jo omaa elämäänsä. Arvostelulajeissa hyvä maine varmasti auttaa saamaan pisteitäkin vähän yläkanttiin. Menestys tuntuu olevan Ennille sivuseikka, joka häntä itsepintaisesti kuitenkin seuraa. Enninkin suhtautumistapa on tietysti omanlaisensa selviytymisstrategia, mutta miten tietoista se on, sitä en tietenkään tiedä enkä lähde arvailemaan.

Sen sijaan mieslautailijoiden taso yllätti lajia harvoin katsovan seuraajan – maailman huippu näyttää pahasti karanneen entisiltä staroilta eikä nuoria yllättäen ole tulossa täyttämään menestystraditiotamme. Rento fiilis ja hyvä pöhinä ei sekään taida kantaa laskijasukupolvelta toiselle ellei lajissa osata tehdä oikeita asioita. Selvää tietysti onkin, että laji on kokenut urheilullistumisen prosessin, vaikka rennosta fiiliksestä pidettäisiinkin kiinni.

Valitettavasti tässä taitaa olla jotain aika suomalaista tältä vuosisadalta: menestysvuosia saattaa seurata tippuminen todella alas. Kyse ei ole pelkästään tietyn lajin menestyssukupolvista, vaan ongelma on myös rakenteellinen. Pitkäjänteistä lajien ja niiden menestyspolkujen rakentamista ei varmaankaan ole tehty ihan parhaimpien kilpailijamaiden tavoin. Mutta mennään nyt itse aiheeseen.

”Yhdessä joukkueen kanssa”      

On selvää, että joukkuepeleissä tuo sanonta on enemmän kuin totta, mutta aika usein myös yksilöurheilijat käyttävät samankaltaisia ilmaisuja korostaessaan ”koko tiimin merkitystä” ja ”hyvää joukkuehenkeä”. Yksilölajeissa perusoletus hyvälle joukkuehengelle taitaa kuitenkin olla se, että joukkueessa täytyy olla enemmän kuin yksi potentiaalinen menestyjä tai se, että joukkueen jäsenet ovat aika tasaisia keskenään.

Naisten ja miesten hiihdossa sekä yhdistetyssä tilanne on kohtuullisen hyvä, vaikka miehissä yksi lenkki on arvoitus ja naisissa muut Kristaa lukuun ottamatta ovat hiihtäneet alle odotusten. Ampumahiihdon sekajoukkueella on vain voitettavaa, mutta etukäteen edes pistesijaan (8.)  on vaikea uskoa. Yhdistetyn joukkue on näistä ehkä ennakkoon jopa yllätysvalmiimpi kuin muut viestijoukkueet. Sille sopiikin parhaiten tämä ”yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” – muissa joukkueissa parhaiden merkitys on enemmän epätasapainossa heikoimpien lenkkien kanssa.

Edelliset spekulaatiot ovat tietysti vain sitä ”todellisuusmateriaalia”, jota näillä tässä kirjoitussarjassa käsitellyillä lausumilla yritetään muuttaa toiseksi. Ne ovat sikäli tietysti tärkeitä, että urheilijoiden on kuitenkin tiettyyn rajaan uskottava siihen, mitä he sanovat ja minkälaista tarinaa he itsestään ja urheilijatovereistaan kertovat.

”Yhdessä tekemisellähän” viestitetään ennen kaikkea sitä, ettei yksilö joutuisi ottamaan liikaa paineita menestyksestään. Muut joukkueen jäsenet, huoltotiimi, valmentajat ja muut joukkueeseen kuuluvat voivatkin kantaa pienen osan urheilijan taakkaa, kun puhutaan ja korostetaan yhdessä tekemisen merkitystä.

Joskus toki voi käydä niinkin, että urheilija ei opikaan ottamaan kunnolla itse vastuuta tekemisestään ja suorituksestaan, jos kaikki tehdään aina yhdessä joukkueena. Joukkuepeleissä Suomelta onkin usein puuttunut se armoton ja ehkä vähän itsekäskin maalintekijä, kuten Zlatan I. tai Ilja K., jotka ovat ottaneet vastuuta Ruotsin ja Venäjän maajoukkueissa.

Lento- ja koripallossa, joissa koreja ja pisteitä tehdään runsaasti, vastuun ottaminen toimii päinvastoin kuin lätkässä ja futiksessa eli niissä jokaisen pitäisi ottaa vastuuta aina, kun se heitto- tai lyöntipaikka tulee. Itse asia on kuitenkin sama eli pelirohkeutta omaava pelaaja hakeutuu aktiivisesti ratkaisupaikkaan – ja antaa palaa kävi miten kävi! Yhdessä tekemisen henki ratkaistaankin näissä tilanteissa siinä, miten muu joukkue tukee tällaista pelirohkeaa kaveria varsinkin epäonnistumisen sattuessa. Siksi lentiksessä ja koriksessa pelaajat ovat oppineet antamaan kannustusta yhtä lailla heiton/lyönnin (epä)onnistuessa.

Yksilölajeihin vietäessä tärkeää on se, miten Risto-Matti Hakolan tai Iivo Niskasen ”pelirohkeat” vedot tulkitaan joukkueen sisällä ja ehkä myös meidän katsojien mielissä. Itse pidin kummankin rohkeaa taktiikkaa oikeana ratkaisuna, vaikka tulos olisi ollut juuri noissa kisoissa vähän parempi varovaisemmalla taktiikalla. Voittoa eikä edes mitalia olisi tuskin tullut kumminkaan.

Jatkoa ajatellen Risen on hyvä tietää, että pystyy pääsemään jatkoon finaaliin asti isojen kisojen sprinteissä. Varmasti Iivollekin tuli hyvää kokemusta siitä, että sprinttivoimaiset miehet hyytyvät, jos matkalla vetää riittävän kovaa. Myös Eero Hirvosen rohkea yritys päästä mukaan tulevan olympiavoittajan vauhtiin saattaa olla jatkon kannalta hyvä asia, vaikka kunto ei nyt riittänytkään enempään.

Miksi ajattelen näin enkä niin kuin tyypillisesti Suomessa taidetaan tehdä eli tehdään vain se, mihin todennäköisyyslaskelmatkin kohdistevat odotukset?

Vastauksia on jo näissäkin kisoissa monia: Sebastian Samuelsson, Hanna Öberg, Jakob Fak jne., vaikka tietysti aina enemmän on niitä voittajia ja menestyjiä, joiden ei tarvitse ylittää itseään. Psyykkisesti ei kuitenkaan ole helppoa olla Kaisa Mäkäräinen, minkä todistaa sekin, miten Johannes Böeltä menivät kaksi ensimmäistä kisaa ihan penkin alle ennakkosuosikin asemasta, vaikka hän aivan oikeasti voisi vedota siihen, että ”yhdessä tässä voitetaan ja hävitään”, koska Norjalla on niin vahva joukkue ja valmennustiimi.

Loppujen lopuksi urheilijoiden puheet siis aina kiertyvät siihen, miten he käsittelevät paineita, joita kilpaileminen arvokisoissa heihin kohdistaa. ”Yhdessä voittaminen ja häviäminen” on yksi aivan kelpo strategia käsitellä asiaa, vaikka se kaikissa lajeissa ja kaikissa tilanteissa ei ehkä olekaan yhtä pätevä. Ja saattaahan se olla meille katsojille aika ”lievä ilmaus”, jos me odotamme urheilijoilta vain rohkeita ja selkeitä lausuntoja.

Tutulla taulukolla tulkittuna lausuma näyttää tältä:

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”

3

5

8

3

4,75

Tässä lausumassa siis painotetaan osallisuutta, yhdessä tekemistä, mutta ei unohdeta toki omaa osuuttakaan. Elämys- ja toimijuuskokemusten merkitykset ovat aika pieniä. Lausuma lievittää ilon (menestyksen) hakua yksilötasolla, mutta samalla siihen ei myöskään liity mitään itse tekemiseen konkreettisesti viittaavaa. Kohde on voittamisen ja häviämisen eli identiteetin suunnassa eli sitä ristipainetta yritetään vähentää tällä ”yhdessä voitetaan ja hävitään” –lausumalla jakamalla sitä painetta yhdessä joukkuekavereiden kesken.

Ja onhan tietysti muistettava sekin, että onnistuneen suorituksen jälkeen on mukava jakaa menestystä myös muulle ryhmälle, joka kaiken lisäksi on usein ollutkin aika ratkaiseva tekijä menestykselle. Ja onhan meidän katsojienkin kiva nähdä ja kuulla vaikkapa se, miten joukkuekaveri Riitta-Liisa Roponen jännittää Krista Pärmäkosken mitalia epäuskoisella falsetillaan…

Aiemmat Urheilukieli-suomi –selityssanakirja -blogit

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä!

Urheilun seuraajat todennäköisesti inhoavat eniten tätä “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” –vastausta. Siinähän urheilija ei penkkiurheilijan mielestä sano mitään tai sanoo sen, mikä on itsestään selvyys.

Totta kai (aika ikävä ilmaisu muuten sekin usein kuultuna) jokainen urheilija menee olympialaisiin tekemään parhaansa! Ja kyllähän katsoja voi vaatia urheilijalta vähän parempaa tietoa omista mahdollisuuksistaan kuin mitä kotisohvalta käsinkin voisi sanoa. Haloo, onko ketään kotona?

Urheilukieltä tuntemattomalle ja sen nyansseja opettelemattomalle tuo vastaus kuulostaa siis vieläkin latteammalta ja todella neutraalilta eli tunteita pakoilevalta vastausyritelmältä kuin ”Mennään nauttimaan”.

Mutta, kun se asetetaan edellisen blogini kaltaiseen taulukkoon, niin nähdään, että ennakkoluulo ei ehkä kuvastakaan oikeudenmukaisella tavalla urheilijan intentioita suorituksensa suhteen.

Mitä odotat kisalta? Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”

1

6

2

7

4

Totta on, että urheilija näin vastatessaan vähättelee sekä elämyksellisyyttä että osallisuutta eli niitä asioita, joita hän ”mennään nauttimaan” vastauksellaan nosti esille ja joita ainakin jotkut seuraajat varmaan arvostavat ja ymmärtävätkin.

Nykyihminen on niin tottunut ”nauttimaan” kaikesta mahdollisesta, että se lienee ymmärrettävämpi motiivi urheilemiseen ja kilpailemiseen kuin ”parhaan tekeminen”, joka saattaa tuntua aivan mystiseltä ilmaisulta ihmiselle, joka ei ole hiihtänyt kilpaa, pelannut jääkiekkoa, saati harrastanut lumilautailua.

Ja – yllätys, yllätys – ”parhaan tekijät” eivät yleensä löydykään lumilautailijoista, jotka korostavat sitä nauttimispuolta. Kyse ei siis olekaan vain yksilöiden suhtautumistapaeroista, vaan myös eri lajien kulttuureista ja eetoksista eli siitä, mitä pidetään tärkeänä tai oleellisena urheilemisessa.

Ja koska elämme ”elämysyhteiskunnassa”, niin mekin taidamme arvostaa ”nauttijoita” tai urheilun iloa hakevia nuoria enemmän kuin ”totisia tekijöitä”. Ennen muuten ei ollut näin.

”Parhaan tekeminen” liittyykin useimmiten lajeihin, joissa joko täytyy keskittyä erityisen paljon suoritustekniikkaan tai joukkueena pelaamiseen. Mäkihyppääjä miettii ylämäen asentoa, hypyn ajoitusta ja alastuloa varsin teknisenä suorituksena, jossa fiilis – hyvä tai huono – ei ehkä ole kovin merkittävä tekijä.

Sen sijaan taitoluistelussa, joka sekin on tekninen laji, ilmaisu on ainakin yhtä tärkeä tekijä menestymiselle ainakin ihan huipulla. Entisaikoina mäkihypyssäkin tyyli oli paljon nykyistä merkittävämpi tekijä – mäkihyppääjät olivatkin ennen aika lailla erilaisia persoonia kuin nykyään.

Miksi joukkueessa myöskin kovin usein pyritään tekemään parhaansa, vaikka se tuntuisi olevan yksilöurheilijan termistöä? Siihen on itse asiassa montakin syytä. Ensinnäkin joukkueessa ”parhaan tekeminen” riippuu hyvin paljon pelaajan roolista joukkueessa. Jollekin se on maalinpitämistä puhtaana, toiselle uhrautuvaista puolustamista, kolmannelle mielikuvituksellisia hyökkäyskuvioita ja yhä useammin ”tiiviinä viisikkona pelaamista”.

Näin ”parhaan tekeminen” merkitsee todella monia asioita, joita katsoja ei saata lainkaan havaita TV-ruudulta. Maaleja ei tehdä niin, että joku yksilö lupaa niitä mättää muittenkin edestä.

Vaikeasti lunastettavien lupausten sijaan pelaaja nostaakin valokeilaan, vaikkakaan ei kovin tunteenomaisesti, niitä ulottuvuuksia, joissa korostetaan ”tekemistä” ja ”suorittamista”, jotka löytyvät ehkä vain siitä kuuluisasta ”pelikirjasta” ja jota eivät aina edes asiantuntijat osaa katsomosta käsin lukea.

Näin urheilija siis fokusoi mielensä ennen kaikkea itse tekemiseen (usein käytetään myös ”suorittamista” synonyymina), mutta hän ei kuitenkaan väheksy sitä, että suorituksessa on läsnä ulkopuolisen arvioiva silmä, joka näkyy sanonnan jälkiosassa oivallisesti: ”katsotaan, mihin se riittää!” Omaan identiteettiin kohdistuva paine halutaan siirtää kilpailusuorituksen jälkeiseen aikaan, jotta se ei häiritsisi keskittymistä itse kilpailutilanteeseen.

Vaikka yksilöurheilijatkin käyttävät tätä tuttua lausahdusta, niin joukkuepeleihin se sopinee vielä paremmin. Joukkueessahan yksilön suoritus on aina kiinni joukkueen suorituksesta. Joukkueessahan jotkut voivat pelata erinomaisesti, kun jopa vain yhden pelaajan epäonnistuminen saattaa määrittää koko joukkueen suorituksen tason – voiton tai tappion.

Leijonat oli esimerkiksi Torinon olympialaisissa 2006 oikeastaan koko kisojen ajan pelillisesti aivan ylivoimainen, mutta loppuottelun yhdessä vaihdossa, jossa Saku Koivu katkaisi mailansa, huonompi joukkue eli Ruotsi sai onnekkaan maalin, joka ratkaisi olympiakullan. Tähtiviisikko ja pistepörssin kärki olivat vahvasti suomalaisten käsissä ja silti se riitti vain hopeaan.

Yksittäisen pelaajan on siis aika paha tehdä muuta kuin parhaansa ja katsoa, mihin se riittää. Ei se tietysti estäisi pelaajaa kuvailemasta, mitä ”se paras tekeminen” hänen kohdallaan voisi tarkoittaa tai minkälaista sijoitusta ”mihin se riittää” hänen mielestään pitäisi tarkoittaa.

Näin siis kaksi kliseisintä ja latteinta urheilijakielen ilmaisua ”Mennään nauttimaan” ja “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” ovatkin lähes ääripäitä keskenään, vaikka niillä on sama funktio eli niiden tehtävänä on auttaa urheilijaa selviytymään parhaalla mahdollisella tavalla erittäin stressaavasta kilpailutilanteesta, jota on äärimmäisen vaikea ennakoida.

Urheilijahan on usein hyvin epävarma vielä lähdön hetkellä ja jopa keskellä kilpailusuoritusta siitä, miten tänään ”kulkee”. Kesken ottelun tehdyssä haastattelussakaan ei ole syytä ”leijua”, vaikka näyttäisi siltä, että ottelu olisi jo voitettu kahden erän jälkeen. Lopputulos saattaa nimittäin kääntää kokonaisarvion aivan päälaelleen. Tästäkin sekä katsojilla että pelaajilla on paljon kokemuksia.

Suomalaisen jääkiekon historiaa tunteville “Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää” auennee vielä yhdellä tavalla. 1960- luvulla suomalainen jääkiekkoilija ei nimittäin olisi voinut käyttää tuota sanontaa lainkaan, sillä suomalaisten olisi pitänyt tehdä paljon enemmän kuin parhaansa saavuttaakseen olympia- tai MM-mitalin.

Seitkytluvun puolivälin tietämistä reilu kymmenen vuotta eteenpäin elettiin aikaa, jolloin ”parhaan tekemisen” olisi pitänyt kaiken järjen mukaan riittää ainakin sattumamitaliin. Kokemusgalleriassamme onkin pitkä, musta historia, jonka aikana Leijonat ei tosiaankaan saanut itsestään parasta irti, vaan pahimmillaan keskittyminen lipesi tärkeiden otteluiden viimeisellä minuutilla. Ei siis ihme, että nykypelaajatkin tuntevat jossain määrin tuota historiaa, vaikka eivät olisi olleet silloin vielä syntyneetkään.

Mutta mikä on vielä merkityksellisempää on, että jo neljännesvuosisadan ajan Leijonat on itse asiassa pärjännyt paremmin kuin ennakko-odotuksissa on voitu ajatella. Joukkue on ollut parempi kuin osiensa summa. ”Parhaan tekeminen” onkin sen jälkeen riittänyt ennusteita useammin mitaliin, vaikka me seuraajat helposti aliarvioimmekin tuloksia odottaessamme epärealistisesti aina  sitä kultaista mitalia.

Urheilijalle ja joukkueelle onkin tavallaan erittäin helpottavaa tiedostaa se, että kilpailussa tai turnauksessa ei tarvitse erityisesti venyä  ja että se normisuoritus riittää, koska takana jo on riittävästi menestystä. Näin on usein selitetty Ruotsin menestymistä joukkuepeleissä, vaikka se toinen – ”Hannu Hanhi –selitys” – onkin meidän suomalaisten mielestä mukavampi kestää. Ruotsi on kuitenkin menestynyt niin jääkiekossa, jalkapallossa, jääpallossa kuin käsipallossakin jo kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten. Parhaan tekeminen riittää heille usein nytkin.

Ja, älkäämme unohtako, asia on juuri päinvastoin kahdessa suomalaisessa menestyslajissa eli lento- ja koripallossa. Emme me niissä mitään ”onnenpekkoja” ole, vaikka hakkaamme rakkaat naapurimme – ja monet muutkin – mennen ja tullen. Susijengi ja lentismaajoukkue ovat osoittaneet pystyvänsä tekemään sen parhaansa erittäin jännittävissä tilanteissa. Ja tietysti myös Leijonat.

Se, miten nyt ilmaisemme itseämme urheilukielellä riippuukin lajin menestyshistoriasta, yksilön ja joukkueen omista kokemuksista ja niistä odotuksista, joita me seuraajat urheilijoille omilla toiveillamme luomme.

Urheilukieli – suomi –sanakirjassa käsitellään seuraavaksi ”Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” –vastaus, joka avartaa käsityksiämme urheilijoista ja heidän käyttämistään sanonnoista taas uudella tavalla.

Lähteitä:

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Tiihonen A. 2017. Tolkun analyysit Susijengin ja Lentisäijien EM-kisoista – mutta myös peliä kehittäviä vaihtoehtotulkintoja.  (https://www.miksiliikun.fi/2017/09/12/tolkun-analyysit-susijengin-ja-lentisaijien-em-kisoista-mutta-myos-pelia-kehittavia-vaihtoehtotulkintoja/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 12.9. 2017.

 

Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille

Ärsyttääkö sinuakin se, että urheilijat vastaavat aina samalla – lattealla – tavalla urheilutoimittajien kysymyksiin, joissa he tiedustelevat ennen kisoja:”Mitkä ovat odotuksesi olympialaisista, kyseisestä kilpailusta tai ottelusta?” ja kilpailun/ottelun jälkeen:”Miltä nyt tuntuu?”

Koko koreografia on vaivaannuttava toistuessaan rituaalinomaisesti kisoista ja kisapäivästä toiseen. Miksi ihmeessä urheilutoimittajat toistavat kysymykset, joihin vain harva urheilija antaa piristävästi poikkeuksellisen vastauksen?

Moni meistä lieneekin valmis tuomitsemaan urheilutoimittajat mielikuvituksettomiksi sanojen käyttäjiksi tai jopa urheilijoiden kiusaajiksi. Urheilijatkin vaikuttavat vähän yksinkertaisilta sieluilta, jotka eivät juurikaan osaa analysoida kokemuksiaan ja tunteitaan tai eivät ainakaan tunnu löytävän oikeita sanoja tunteilleen.

Silti tämä rituaali tullaan näkemään kerta toisensa jälkeen sekä livenä että kirjoitettuna tekstinä tulevien Pyeongchangin talviolympialaistenkin aikana. Tälle täytyy olla jokin syy.

Ristiriita omien kokemusten ja yleisön odotusten kesken määrittää urheilijan kieltä ennen kisoja

Entä jos onkin niin, että on olemassa jokin urheilijoiden ja urheilutoimittajien oma kieli, jota kaikki urheilua seuraavat eivät ymmärrä?

Jotkut meistä nimittäin tuntuvat ymmärtävän tätä aika minimalistista ja tautologista kieltä toisia paremmin. Jos tällainen kieli on olemassa, niin eikö olisi reilua, että kaikki urheilun seuraajat saisivat itselleen tällaisen ”urheilukieli – suomi – sanakirjan tai selitysoppaan”?

Yritän tässä avata tämän urheilukielen kielioppia, jossa keskeisiä ovat urheilijan kokemukset ja toisaalta ne odotukset, joita hänen urheilusuorituksilleen eri puolilla rakennetaan.

Urheilu on elämänalue, jota määrittää keskeisesti tietty sattumanvaraisuus. Ilman kilpailun  ennakoimattomuutta kilpailulla ei olisi mieltä, emme voisi tehdä ennustuksia tuloksista, emme voisi niitä veikata ainakaan niin, että rahapeliyhtiöt voittaisivat, ja emme voisi fanittaa urheilijoita epärealistisesti ihmettä odottaen.

Urheilijat ja urheilutoimittajat tietävät tämän erittäin hyvin. Avataanpa tämän kielen saloja tunnetun esimerkin kautta.

”Mennään nauttimaan” on ymmärrettävä tapa selvitä ristiriitaisista paineista ennen kisoja

Nykyään urheilijat vastaavat erittäin usein ennen kisoja: ”Mennään nauttimaan”. Se on vähänkin vanhemmalle urheilun seuraajalle ja urheilijallekin aika uusi tapa ilmaista odotusta ja myös kokemusta, jota kilpailemisesta haetaan. Kun itse hiihdin kilpaa 1970-luvulla, niin en muista, että ”nautinto” olisi se, mitä silloin haettiin.

Nykyaikaamme voikin luonnehtia elämysyhteiskunnaksi. Mutta se ei tietysti selitä kokonaan tätä urheilukieltä ja sen kielioppia. Urheilijallahan on toki monta muutakin vaihtoehtoa valita oma tulkintansa menestysodotuksilleen. Miksi siis nautitaan, vaikka katsojan mielestä räkä poskella riuhtominen ei voi olla nautinto?

Nauttimista ja iloa ja  korostamalla vähennetään tietoisesti tai tiedostamattomasti – ehkä jopa valmentajien ja psykologien opastuksella – menestys- ja suorituspainetta, jonka tiedetään vaikuttavan moniin urheilijoihin negatiivisesti.

Myös seuraajat voivat samaistua elämyksellisyyteen helposti, sillä heillähän ei ole samanlaisia menestyspaineita kuin urheilijalla, valmentajalla tai koko olympiajoukkueella – katsoja haluaakin viihtyä eli nauttia. Ehkä on mukavampaa viihtyä, jos tietää, että urheilijakin nauttii. ”Nauttimisen” korostaminen on myös varsin positiivinen ja iloinen asia. Nykymaailmassa urheilun ja sen katsomisenkin pitää olla kivaa. Näin ainakin uskotaan.

Seuraavassa taulukossa on esitetty urheilijan kokemuskieliopin rakenne, mistä näkee miten ”Mennään nauttimaan” siinä käyttäytyy. Elämyksellisyyttä korostetaan ihan huippuunsa, kun samaan aikaan identiteettiin kohdistuvia paineita – olenko hyvä urheilija/kilpailija vai epäonnistuja – minimoidaan projisoimalla tällaiset omaan itseen kohdistuvat kokemukset vain ilon ja nautinnon kokemuksiksi.

Mitä odotat kisalta?
Elämys-kokemus Identiteetti-kokemus Osallisuus-kokemus Toimijuus-kokemus Keski-arvo
“Mennään nauttimaan” 10 1 5 1 4,25

Joskushan on sitten kuultu kisan jälkeen sekin, miten urheilija oli vain nauttinut, vaikka suoritus ja sijoitus oli ollut sanalla sanoen surkea. Huono suorituskin muuttunee paremmaksi, jos urheilija on kuitenkin nauttinut eli on toteuttanut ”urheilun jälkimodernia ideaa”.

”Nauttimaan” passiivimuodossa vetää mukaan myös mahdolliset joukkuetoverit, ”tiimin” ja myös urheilun seuraajat, joille epäsuorasti sanotaan, että urheilijan nautinto on kuitenkin se urheilemisen päätavoite eikä esimerkiksi se odotusarvo, jonka seuraajat – Suomen kansa – urheilijalle asettavat.

Osallisuus ja yhteisöllisyys ei olekaan kaikkein keskeisintä tässä ilmaisussa, vaikka se nousee esille toisena tärkeänä kokemushorisonttina urheilusuoritukselle, jossa kuitenkin pyritään parhaaseen mahdolliseen tulokseenkin, vaikka se siis piilotetaan em. syistä taka-alalle.

Toimijuuskokemuksena nautinto ei myöskään nouse esille. Urheilijahan voisi keskittyä ”tekemisessään”, joka on selkeästi ”toimijuussanaluokkaan” kuuluva ilmaus, juuri tekemiseen, jolloin suoritus, vertailu ja kilpailu, jotka kuuluvat ”identiteettiluokkaan”, häipyisivät taka-alalle.

Nauttiminen on kuitenkin aika puhtaasti elämyskokemukseen suuntautuva ilmaus, vaikka sillä on tietty yhteisöllinenkin sivujuonne. Suorittaminen (identiteetti) ja tekeminen (toimijuus) unohdetaan tässä nauttimista korostavassa ilmaisussa oikeastaan kokonaan.

Kaikki urheilijat eivät kuitenkaan mene kisoihin vain nauttimaan, vaikka nykyään siltä saattaakin tuntua. ”Nauttiminen” tarkoittaa urheilijoille hiukan eri asioita kuin urheilun seuraajille, mutta ei mennä liian semanttisiin selityksiin tässä kohtaa, koska urheilijat myös tosi elämässä antavat erilaisia vastauksia tuohon asetettuun kysymykseen siitä, mitä urheilija kisoilta ja yksittäisiltä kilpailuilta odottaa.

Näin on siis selitetty urheilukielen ilmaus ”Mennään nauttimaan”.

Seuraavassa luvussa kerrotaan, mitä tarkoittaa, kun urheilija sanoo:”Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”…

Urheiluväkikö ilman tarinaa?

Yle Radio1:llä aloitettiin uusi kulttuuriohjelma Kulttuuriykkönen. Ohjelman toimittajana on pitkän linjan kulttuuri- ja urheilumieskin J.P. Pulkkinen. Hänet tunnettaneen Ylen Urheilusuomi – dokumenttisarjan toisena päätoimittajana musiikkitoimittaja Pekka Laineen kanssa. Odotukset olivat siis virittyneet oivallisiksi, kun toiseksi vieraaksi saapui dosentti ja nuorisotutkija Mikko Salasuo, jota voinee luonnehtia Ylen asiantuntijaksi urheilun tutkimusasioissa.

Oletin, että kulttuuri ja urheilu löisivät ohjelmassa kättä, kun aloitukseksikin oli saatu ”kohu” taitoluistelun olympiavalinnoista, joissa todennäköinen ”rannallejäävä” Viveca Lindfors oli pahoittanut mielensä oikein kunnolla – tai ainakin se näin urheilutoimittajien mielissä tulkittiin. Paljon muustakin puhuttiin, vaikka väliin aika sekavasti, mitä J.P. Pulkkinen aamun Hesarissa vähän ounastelikin. Ohjelman ”tarina” oli jossain määrin hukassa.

Hukassa on ollut Mikko Salasuon mielestä myös urheiluväen tarina. Salasuo nimittäin väitti, että urheiluväki löysi tarinan yli kolmekymmentä vuotta postmodernin käänteen jälkeen, kun Olympikomitean silloinen puheenjohtaja Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista ja alkoi toistaa mantraa, miten tärkeää on urheilun tarina – tärkeämpää kuin tulokset. Muualla tarina oli siis löydetty jo paljon aiemmin, urheiluväki löysi sen Niemisen – entisen urheilumuseon johtajan – avulla vasta kolme vuotta sitten.

Totta vai tarua, väliäkö sillä, tarina on kuitenkin hyvä! Näin varmaan tutkija Salasuokin arveli.

Minun tarvitsi klikata esiin vain omat julkaisuni 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta, kun niistä löytyi parikymmentä ”tarinallista” artikkelia. Pro graduni ”Urheilu kertomuksena” vuodelta 1990 oli toki ensimmäisiä kvalitatiivisia ja narratiivisia (liikunta)sosiologisia opinnäytteitä. Narratiivinen liikuntasosiologia ei jäänyt Suomen ulkopuolellakaan tuntemattomaksi, sillä International Review for the Sociology of Sport  (29) 1, joka oli ja on edelleen tärkein kv-julkaisu alueella, toimitti viime vuonna edesmenneen saksalais-tanskalaisen professori Henning Eichbergin johdolla tanskalais-suomalaisen teemalehden vuonna 1994.

Omissa julkaisuissanikin on pari nuorisotutkimusjulkaisuksi luokiteltavaa ja tiedän, että nuorisotutkijat olivat myös aikaisin liikkeellä ”tarinan kertojina”. En kuitenkaan löisi vetoa nuorisotutkijoiden puolesta, sillä liikuntasosiologina olen pitänyt seminaariesitelmän urheiluväelle (muistaakseni TUL:n tai Työväen kuntoliiton) narratiivisesta tutkimuksesta jo vuonna 1985. Arja Laitinen, Esa Sironen, Martti Silvennoinen ja Soile Veijola olivat liikkeellä samaan aikaan tarinoita kertomassa. Vuonna 1992 julkaistussa Urheilukirjassa (Vastapaino) olivat mukana myös tarinoittamisen taiteen varsinaiset legendat Anna-Stina Nykänen, Markku Koski & Seppo Knuuttila ikään kuin vierailevina tähtinä.

Salasuon Mikko tosin potki tuolloin vielä palloa Vesalan kentällä ja varmaan kertoili itselleen identiteettitarinaa ”jos minä olisin maradona tai platini, niin minä kyllä tästä potkaisisin upean maalin…”

Ei vaan, rehellisesti puhuen, kyse tarinallisuudesta on toki keskeinen itseymmärryksen väline kaikilla elämänaloilla. Olenkin opettanut tarinallista tutkimusotetta niin teatteri-, musiikki- kuin muillekin kulttuuritutkijoille sosiaalialan ihmisistä puhumattakaan.

En kuitenkaan ole ajatellut, että tarinallisuus olisi puuttunut liikuntatieteellisestä tutkimuksesta 1980-luvun lopun tai 1990-luvun alun jälkeen, koska tuon ”ensimmäisen narratiivisuusaallon” jälkeen ainakin Esa Rovio ja Mikko Innanen opettivat liikuntatieteellisessä tiedekunnassa tulevia tutkijoita 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Kummatkin väittelivät urheilusta tarinallisesti, samoin kuin Kirsi Hämäläinen, joka on johtanyt Olympiakomitean osaamisen kehittämistä viime vuodet. Olisi hassua ajatella, ettei Kipi olisi saanut ajatuksiaan esille, sillä hän on myös toiminut kansainvälisesti erittäin aktiivisesti valmentajien kouluttamisessa.

Liikuntasosiologian professoriksi 1990-luvun lopulla tullut Hannu Itkonen on myös Joensuun koulukunnan ”tarinamiehiä” eikä Kosken Pasille tai Heikkalan Juhallekaan tarinat ole tutkimus- tai kehittämiskohteena tuntemattomia. Ja historioitsijathan varsinaisia ”jutunkertojia” ovat – mainittakoon vaikka vain ”Kontulan Jouko” eli Kokkosen Jouko.

Ihmettelisin, jos urheiluväki olisi jäänyt vaille tarinatartuntaa, koska iso osa urheilujärjestöjohtajista ja –työntekijöistä  kuitenkin tulee ja on tullut liikuntatieteellisestä tiedekunnasta ja myös sen liikuntasosiologian laitokselta. Kaikki edellä mainituista ovat jotenkin vaikuttaneet liikuntatieteellisen tiedekunnan opetukseen, tutkimukseen tai väitöskirjojen ohjaukseen – osa jopa valmentajien väitöskirjoihin.

Sellaiset valmentajapersoonat kuin Erkka Westerlund ja Mika Kojonkoski puhuvat usein kuten sosiologit ”urheilijan polusta ja tarinasta” ja yhteisöllisyydestä, vaikka ovatkin liikuntabiologeja koulutukseltaan. Jääkiekkojoukkueellakin pitää nykyään olla ”kasvutarina” jokaisessa turnauksessa.

Voi toki olla, että dosentti Salasuo ei hyväksy tällaisia argumentteja oman väitteensä kumoajiksi. Meitähän voi toki määritellä – vai voiko? – marginaalisiksi vaikuttajiksi suomalaisessa urheiluelämässä.  Osa meistä varmaan asemoikin itsensä mielellään ulkopuoliseksi ihan syystäkin. Minäkin voisin kertoa  kymmenkunta ikävää tilannetta, joissa asiantuntijuuteni on koettu urheiluväen puolelta uhkaksi, vaikka tarkoitukseni on aina ollut urheilun ja urheiluelämän kehittäminen.

Uhriutuminen tai vastuun pakoilu ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan rehellinen analyysi siitä, miten on vaikuttanut tai ollut vaikuttamatta siihen, mitä esimerkiksi nyt tapahtuu. Tarinallisuusteeman osalta en mitenkään voi välttää syyllisyyttä siitä, että tarinallisuus on vankka osa urheiluväen itseymmärrystä. Mutta syyllisyys painaa myös siitä, että Mikko Salasuon kaltainen tutkijatähti tulkitsee asian niin, ettei mitään tarinallisuutta ollut urheiluväen tietoisuudessa ennen kuin Risto Nieminen tuli Lontoon olympialaisista . Ne olivat kyllä sikäli hienot kisat, että saivat minut kirjoittamaan tällaisen tarinan (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/).

Oma erittäin vaatimaton urheiluvaikuttajahistoriani ylettyy noin 30 vuoden päähän. Aiemmin olin myös valtion liikuntaneuvoston ja sen monien jaostojen jäsen yhdessä aikakauden tärkeimpien johtajien kanssa, olen tehnyt monta urheiluelämään ja valmennuksen kehittämiseen suoraan tai välillisesti vaikuttanutta hanketta, joista mainittakoon vaikka nyt erittäin ajankohtainen sukupuolisen häirinnän ehkäisemiseksi toteutettu laajan asiantuntijajoukon kanssa tehty työ urheiluelämän kehittämiseksi tältä osin (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf).

Oma tarinansa on Piikkarit –työryhmän jäsenyys lopulta sen ainoana miehenä. Tällaiset aikanaan ikäviksi määritellyt tehtävät ja  niissä saadut tulokset eivät tietysti voi kaikkia miellyttää, mutta niissäkin on käytetty tarinametaforia kertomalla ”silent voices in a marginal world”, kuten otsikoimme professori Andrew Sparkesin kanssa erään esityksemme neljännesvuosisata sitten.

Samantasoista tasa-arvotyötä ei muuten ole tehty sen enempää kulttuuripuolella kuin nuorisotyössäkään, mikä näkyy konkreettisesti vaikkapa teattereissa, muissa kulttuurilaitoksissa ja kouluissa ikävällä tavalla. Naiset vaikuttavat tänä päivänä vahvasti suomalaisessa urheiluelämässä, jos katsoo vähänkin ylimmän johdon taakse. Suvaitsevaisuus ja naisten kunnioitus kaikilla urheiluelämän tasoilla on ottanut valtavia harppauksia kahden viime vuosikymmenen aikana. Jotkut ovat senkin tarinan mahdollistaneet tuomalla esiin ennen kuulemattomia tarinoita.

Tarinoiden kautta on viime vuosina kuultu Salasuon ja kumppaneiden tutkimuksissakin mm. huippu-urheilijoita tai huipulle pyrkiviä urheilijoita. Tällekin työlle on siis rakennettu pitkää historiaa, vaikka nuorisotutkijat toki mielellään olisivat keksineet koko tarinallisuuden tässä nykymaailmassa, jossa omaa työtä täytyy brändätä, vaikka vähän tarinaa parantelemalla.

Täytyy vielä mainita  yksi tärkeä argumentti urheiluväen ”tarinoittumisesta” eli se työ, joka tehtiin vuonna 2003 ja joka sai nimekseen Liikunnan ja urheilun tarina. Se ilmestyi Suomen Liikunta & urheilu ry:n julkaiseman Liikunnan & urheilun maailman erikoisnumerona 17/2003 ( http://docplayer.fi/13084087-Liikunnan-ja-urheilun-maailma-17-2003-erikoispainos-liikunnan-ja-urheilun-tarina.html). Jos nämä muut tarinajutut voitaisiinkin määritellä tutkijoiden tai marginaalien tekemisiksi, niin tätä ei sellaiseksi voi määritellä.

Väittäisin siis vahvasti, että Risto Nieminen ei tuonut ”tarinaa” Lontoon olympialaisista tullessaan urheiluväen tietoisuuteen. Tarina oli ollut  jo kauan urheiluväen tietoisuudessa eikä tarinallisuus tietenkään tullut urheiluväen tietoisuuteen vasta postmodernin käänteen jälkeen, vaan se on ollut siellä aina. Ei minun sukupolveni keksinyt tarinallisuutta.

Minusta dosentti Mikko Salasuo voisikin oikaista faktana esittämänsä väitteen jossakin sopivassa ”faktanoikaisupaikassa, jottei feikkitarina jää elämään totena.

jk. Hauska tarina kyllä liittyy Risto Niemisen esiintymisiin noihin aikoihin. Kerran taas olin jossain seminaarissa kuuntelemassa Riston innostavaa tarinaa urheilun merkityksestä. Laskin, että olin kuullut saman tarinan jo ainakin viisi kertaa. Mainitsin tästä vieressäni istuneelle paralympiavoittaja Toni Piispaselle, joka kuiskasi alistuneena: ”Mulla tää on ainakin viidestoista kerta!”

Vähän vanhoja tarinalähteitä (uusia on niin paljon, ettei niitä tähän kannata luetella):

Tiihonen  A. 2012. Lontoo 2012 ikäpolvikokemuksena (http://www.ikainstituutti.fi/blogi/lontoo-2012-ikapolvikokemuksena/). Julkaistu sivulla www.ikainstituutti.fi, 15.8.2012.

Tiihonen, Arto & Koivisto, Nelli (2002, toim.) Lupa välittää – lupa puuttua: Sukupuolinen ja seksuaalinen häirintä liikunnassa ja urheilussa. SLU:n julkaisusarja 8. Helsinki: SLU. (http://www.sukeltaja.fi/files/pdf/9378/SLU_Lupa_valittaa_lupa_puuttua.pdf)

Tiihonen, Arto (1994) Urheilussa kilpailevat maskuliinisuudet. Teoksessa Sipilä, Jorma & Tiihonen, Arto (toim.) Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere, Vastapaino.

Tiihonen, Arto (1994) Asthma – The Construction of the Masculine Body. International Review for the Sociology of Sport (29) 1, 50-62.

Tiihonen, Arto (1994) Liikuntakulttuurin muuttajat ja OLLiksi tuleminen. Teoksessa Tiihonen, Arto (toim.): Monenlaista kiitäjää – OLLin oppivuodet 1971-1994. Opiskelijoiden Liikuntaliitto, sarja A 2/1994. Helsinki, Yliopistopaino, s.48-58, 129-157.

Tiihonen, Arto (1994) Tieteen akanvirrassa. Naistutkimus 3/1994, 46-53.

Tiihonen, Arto (1993) Urheilijaksi, sankariksi, mieheksi? Urheilun initiaatiot ja mieheksi kasvamisen erilaiset kontekstit. Nuorisotutkimus 4/1993.

Sparkes, Andrew ja Tiihonen, Arto (1993) Silent Voices in a Marginal World: Exploring the Emancipatory Potential of Life Histories. Teoksessa Laine, Leena (ed.): On the Fringes of Sport. Akademia Verlag, Sankt Augustin, 40-47.

Tiihonen, Arto (1992) Eka kilpailu. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Miesten maailmaan. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992)  Jaliskronikka. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 105-116.

Tiihonen, Arto (1992) Katsomon kuolema. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 117-130.

Tiihonen, Arto (1992)  Astma. Teoksessa Sironen, Esa; Tiihonen, Arto; Veijola, Soile (1992, toim.) Urheilukirja. Tampere, Vastapaino, 311-328.

Tiihonen, Arto (1992) Jalkapallon viehätyksestä ja pelitaktiikkojen muuttuvista kuvioista. ARG 2/92. Helsinki.

Tiihonen, Arto (1991) Se liikkuu joka tapauksessa. Teoksessa Hoikkala, Tommi (toim.) Törmäävät tulkinnat. Helsinki, Gaudeamus.

Tiihonen, Arto (1990) Urheilu kertomuksena. Liikuntasosiologian pro gradu. Jyväskylän yliopisto, Liikunnan sosiaalitieteiden laitos.

Laitinen, Arja & Tiihonen, Arto (1990) Narratives of Men’s Experiences in Sport. International Review for the Sociology of Sport (25) 3,185-202.

Tiihonen, Arto (1989) Sählääjien ruumiinpolitiikka – muuttuva opiskelija- ja liikuntakulttuuri. Teoksessa Kimmo Suomi, Kimmo Jokinen ja Arto Tiihonen: Hölkkääjiä, sählääjiä, skeittaajia. OLL: sarja A 1/89. Turenki.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilu kansanliikkeenä. Liikunta ja Tiede 6/89.

Tiihonen, Arto (1989) Liikuntakulttuurin kolmiloikka: suoritus, terveys, kokemus. Tiede & Edistys 2/89.

Tiihonen, Arto (1989) Urheilevan ruumiin kaunokirjallisuutta. Kulttuurivihkot 3/89, 19-24.

Tiihonen, Arto (1988) Retki urheilemisen epätodellisuuteen. Kulttuurivihkot 4/88,35-37.

 

Kansa tukemaan huippu-urheilua

Suomessa mielenkiintoinen huippu-urheilukeskustelu – monen muun keskustelua vaativan asian lisäksi – käydään, jos käydään,  jossakin valta- ja myös some-julkisuuden ulottumattomissa. Silloin harvoin, kun sellaista ilmenee, on hyvä syy jakaa ja jatkaa sitä eteenpäin.

Tämän blogin lopuksi esitän konkreettisia vaihtoehtoja, joilla (huippu)urheilun merkitystä, eettisyyttä ja rahoitusta parannetaan. Kannattaa testata omaa kykyään ajatella toisin kuin on tottunut.

Alkuvuodesta 2018 kiinnitin huomiota tutkija Kati Lehtosen fb:ssä jakamaan Hesarin juttuun, koska Kati oli hieman yllätyksekseni eri mieltä kanssani jutun argumentista ja näkökulmasta. Jutussahan Hesarin urheilutoimittaja Tero Hakola (HS, 4.1.2018) kirjoitti otsikolla ”Urheilun on vakuutettava tukieuroista päättävät poliitikot, ei pelätä muutaman supertähden pikku bisneksiä. Rahapeliyhtiöiden fuusio sujui poliittisesti niin sutjakasti, että myös Veikkauksen tuotot voidaan jakaa toisiin tarpeisiin, jos on pakko”. (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005511668.html?share=3b444a3a8606fa0b7e0a008816bb4fdf).

Keskeisin pointti jutussa oli tämä kysymys:”Pystyykö urheilu perustelemaan tarpeellisuutensa, jos poliittinen paine kasvaa ja tulee tiukka paikka? Rahapeliyhtiöiden fuusio sujui poliittisesti niin sutjakasti, että myös Veikkauksen tuotot voidaan jakaa toisiin tarpeisiin, jos on pakko. Arvokisojen mitalisaldot eivät riitä puolustukseksi, vaan pöytään on lyötävä kylmiä faktoja eikä vain mutu-tietoa urheilun merkittävyydestä. Terveysvaikutusten lisäksi esimerkiksi taloushyödyt ovat arvoja, joita ymmärtää tylympikin kamreeri.”

Katin lyhyt kommentti oli: ”Tässä urheilujohtajille ja -vaikuttajille pohdittavaa. Toivottavasti herätys joskus tapahtuu, eikä liian myöhään”.

Olin juuri kirjoittanut Veikkaus-rahoituksen monista epäterveistä piirteistä blogissani (https://www.miksiliikun.fi/…/veikkauksen-epaterve…/), jota mukaellen kommentoin Hakolan juttua ja Katin kommenttia seuraavasti:

Miksi Liikun Minusta pikemminkin hallinnon ja poliittisten päättäjien olisi vakuutettava, että Veikkauksen monin tavoin epäterve ja – demokraattinen toiminta sopii hyvien asioiden ja hyviä asioita tekevien järjestöjen rahoittajaksi  (https://www.miksiliikun.fi/…/veikkauksen-epaterve…/). Sen sijaan liikuntahallinnon ja olympiakomitean olisi pikimmiten järjestettävä sekä vähän liikkuvien tukemisen että huippu-urheilun organisointi ja toimintatavat vastaamaan nyky-yhteiskunnan ja tulevaisuuden tarpeita. Urheiluseurat ja lajiliitot muuten ovat syntyneet ennen Suomen valtiota ja kansainvälinen urheiluliike on selvinnyt ihan hyvin siitäkin, että valtiot kuolevat ja syntyvät.

Siitä seurasi muutamia vastauksia ja kommentteja, joista nostan esiin muutaman:

Kati Lehtonen Olipa hyvä kirjoitus Artsi. Selvää on, että muutamien seuraavien vuosien aikana tullaan oikeasti näkemään rakenteellisia muutoksia liikunnassa ja urheilussa. Rahapelifuusio asetti valtapalikat uusiksi ja pelaamisen eettiset haitat nousevat pintaan yhä useammin. Tähän yhdistettynä liikunnan ja urheilun heikko tietopohja voi tarkoittaa sitä ettei sen paremmin OKMllä kuin avustuksen saajillakaan ole paljon pelimerkkejä käytössään.

Eki Karlsson Tiukkaa ja mukavan erilaista järjestöpoliittista tekstiä Artsi. Olen samaa mieltä siitä, että järjestötoimintaa tulisi pyörittää verorahoilla nykyistä enemmän ja osuutta vapaaehtoistoimintaan olisi syytä lisätä monestakin syystä: isoimpina syinä itselleni tulee mieleen yhteisöllisyyden ylläpito yhä enemmän yksilökeskeisyyteen suuntautuvassa yhteiskunnassamme ja terveystehtailu sairauskulujen lisääntyessä. Toki lisäksi pelkona on, että Veikkauksen tuotto pienenee seuraavan 10 vuoden aikana lottosukupolven ikääntyessä tai Veikkauksen monopolin muuttuessa/ murtuessa. Juttusi herätti keskustelun vuosien takaa, jossa eräät järjestöjohtajat eivät erottaneet veikkauksen ja veroista tulleita rahoja toisistaan, koska OKM:ltähän ne tulevat. Nyt järjestöjohtajat ovat huomattavasti tietoisempia aiheesta.

Fakta on kuitenkin se, että paljon hyvää on näillä rahoilla saatu aikaiseksi. Ilman niitä esimerkiksi me emme olisi saaneet kesäkuussa 2017 130.000 suomalaista nukkumaan yönsä ulkona.

En usko että pelaamisesta aiheutuvat ongelmat tai pelaajien sosiaalinen epätasa-arvo katoaisivat järjestöjen rahoituspohjan muuttuessa. En sano tätä sillä että haluaisin ummistaa silmät tälle, vaan pikemminkin sillä että järjestöjohtajana olen aika hampaaton muuttamaan tilannetta. Mitä sinä tekisit järjestöjohtajana asian suhteen? Rahoituspohjan leikkaaminen kun ei oikein tunnu oikealta vaihtoehdolta.

Miksi Liikun Ihan lyhyesti: minusta ensimmäinen tehtävä olisi järjestöjen rahoituspohjan laajentaminen, että niiden tärkeälle toiminnalla olisi vahvemmat jalat. Tulevaisuudessa erilaiset joukkorahoitustavat tulevat yhä suositummiksi, mutta kyllähän esimerkiksi työttömien aktivointi olisi mainio mahdollisuus järjestöille, koska siellä olisi työtä/toimintaa sekä ammattilaisille, osatyökykyisille, vapaaehtoisille että harrastajille. Asiaa tutkineenakin voin sanoa, etteivät läheskään kaikki voi työllistyä kokopäiväisesti, mutta kaikki pitkäaikaistyöttömät tarvitsisivat aktiivista ja merkityksellistä tekemistä. Kuka aloittaisi neuvottelut TEM:n kanssa? Yhtä lailla sote-uudistus tuo mahdollisuuden “myydä” osaamista STM:lle, maakunnille ja myös sote-yrityksille (https://www.miksiliikun.fi/…/lihy-uudistus-liikunnallista…/). Ihan selväähän on, ettei sote-uudistus tuota “terveyttä” eikä säästöjä ellemme saa ihmisiä aktivoitua.

Keskustelu päättyi sillä erää tähän, mutta pointit eivät tietenkään tulleet ratkaistuiksi. Moni varmaan kysyy, onko Veikkauksen rahoitukselle aidosti vaihtoehtoja ja ainakin Olympiakomitea tuntuu olevan sitä mieltä, ettei ole. Toimitusjohtaja Mikko Salonen ja huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski nimittäin vastasivat Hesarissa Hakolalle ja häntä kompanneelle Erkki Lyytikäiselle mielipidekirjoituksellaan ”Huippu-urheilu tarvitsee tukea”. Lyhyessä jutussaan Salonen ja Kojonkoski kertoivat urheilun saavan valtion rahaa noin 160 miljoonaa vuodessa, josta vain pieni osa menee huippu-urheiluun. Oletan, että Olympiakomitea tarkoittaisi pienellä osalla korkeintaan neljäsosaa eli noin 40 miljoonaa euroa.

Mielipidekirjoituksessa oli muutamia huippu-urheilun perusteluja, joista nostan tässä esiin vain seuraavan, koska se liittyy kirjoitukseni jatkoon hyvin oleellisesti. Salonen ja Kojonkoski, joilla on siis takanaan maailman tunnetuin brandi, joka saa sponsorirahaa muualla maailmassa valtavia määriä – Pohjoismaissakin paljon enemmän kuin Suomessa, kirjoittavat: ”Huippu-urheilu myös opettaa tavoitteelliseen toimintaan, kovaan työhön ja parhaaseen pyrkimiseen. Nämä kaikki ovat ominaisuuksia, joita tarvitaan muussakin elämässä”. Tämäkin on varmaan aivan totta, kuten muutkin kirjoituksessa mainitut perustelut. Itse voisin luetella helposti ja perustellusti paljon muitakin.

Itse olen siis ollut blogikirjoituksissani ensinnäkin sitä mieltä, että liikunta ja urheilu tarvitsisivat huomattavasti paljon enemmän valtionkin tukea. Kunnat, urheiluseurojen jäsenet ja osa yrityksistä tukee erittäinkin hyvin urheilua. Sen sijaan suuri yleisö ei mielestäni pääse nykyjärjestelmässä edes arvioimaan omaa (huippu)urheilumyönteisyyttään muuten kuin urheilun seuraajana. Itse olen varma, että toisenlaisen rahoitusjärjestelmän kautta urheilun ja liikunnan rahoitus saataisiin sekä terveemmäksi, vastuullisemmaksi ja demokraattisemmaksi. Tästä kirjoitin tarkemmin tuossa Veikkausjutussani.

Nyt toistan vähän aiempaa blogiani, jossa esitin yhden idean huippu-urheilun rahoittamiseksi, mutta nyt esitän sen lisäksi pari muuta innovaatiota, jotka olisi aika helppo toteuttaa.

Lainaukseni on blogistani  ”Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut” (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Se julkaistiin Rion olympialaisten jälkeen. Tässä siitä ote:

”Järjestelmäkeskeiset ratkaisut eivät toimi muillakaan yhteiskunnan sektoreilla ja jos jokin asia on nähtävissä huippu-urheilussa niin se on se, että lajista riippumatta syntyy ”kultaisia sukupolvia”, jotka menestyvät aikansa kunnes on aika seuraavan sukupolven. Edes huippumaiden ei ole helppo tuottaa jatkuvasti loistavia yksilöitä tai joukkueita, vaan melkein aina huippumenestystä seuraa notkahdus.

Yksilölajeissa, mutta muutettavat muuttaen myös joukkuelajeissa ei pitäisikään rakentaa lisää pysyviä valtion tukeen perustuvia organisaatiota ja järjestelmiä, vaan pikemminkin peli- ja it-maailmasta tuttujen ”sijoittajamessujen” kautta tulisi valita potentiaaliset menestyjäyksilöt ja –ryhmät.

Näillä messuille yritysmesenaatit, mutta myös me piensijoittajat voisimme joukkorahoittaa urheilijaryhmiä, jotka esittäisivät start up –yrityksensä menestysstrategiat julkisesti. Selväähän on, että valtion tuki tai urheilujärjestöjen kautta kerättävä sponsorirahoitus eivät riitä.

Ne ovat sitä paitsi suunnattu aina järjestelmien rahoitukseen, eivätkä itse urheilemisen tukemiseen. Näin tietysti tulee ollakin, kun puhutaan julkisen vallan rahoittamasta toiminnasta. Urheilija ei kuitenkaan ole valtion virkamies, vaan rock-stara tai ainakin ”Pula-ahon veljekset”. Tai taloustermein ilmaistuna yksityisyrittäjä huomiotaloudessa, jossa riskit ovat suuret, mutta menestys on kiinni immateriaalisista tekijöistä.

Miltä muuten tuntuisi sijoittaa materiaalisia ja immateriaalisia voimavaroja huippu-urheilutiimiin? Minä ainakin voisin antaa vaikka ilmaiseksi osaamistani, jos joku siitä hyötyisi. Ja vaikka pienen kuukausipanoksen nähdäkseni, miten sijoitukseni tuottaa. Olisihan se suoraa ”veikkaus- tai vedonlyöntitoimintaa” ilman valtion sotkeutumista asiaan.

Ideani ei ole uusi, sillä tällaistahan toiminta on jo esimerkiksi lumilautailussa, skettailussa, osin purjehduksessa ja muutamissa muissakin uusissa lajeissa. Näissä eivät järjestelmät ole kyenneet vakiinnuttamaan toimintaansa, mutta menestystä on silti tai siksi tullut. Eräänkin menestyslajin huiput kieltäytyivät tekemästä selkoa valtion liikuntahallinnolle tekemisistään ja sanoivat mieluummin tulevansa toimeen ilman valtion tukea. Järjestöjohtaja oli hankalassa paikassa.

Nuoret urheilijat, jotka ottavat vastuuta omasta elämästään ja toimeentulostaan eli ovat ns. elämäntapaurheilijoita, myös pärjäävät. Järjestelmien tulisi tukea tällaista oman vastuun ja toimijuuden kasvua, sillä se edesauttaa myös urheilun jälkeista elämää.”

Tuo edellä mainittu siis koski niitä mahdollisuuksia, joita huippu-urheilulla ja –urheilijoilla on saadakseen lisärahoitusta nykyiselle pääosin valtion kautta kanavoituvalle Veikkaus-rahoitukselle. Seuraavassa olen radikaalimpi ja yritän näyttää, miten Veikkaus-rahoitus epäterveine piirteineen voitaisiin tulevaisuudessa korvata tai miten saataisiin sitä merkityksellistä lisärahoitusta.

Oma vahva oletukseni, joka perustuu myös tutkimuksiin ja tietoihin siitä, miten paljon suomalaiset seuraavat urheilua, on se, että suomalaiset olisivat hyvinkin helposti taivutettavissa (huippu)urheilunkin maksajiksi, jos se olisi aito vaihtoehto nykyiselle epävarmalle, epäeettiselle ja epädemokraattiselle rahoitustavalle.

Ajattelen myös, että liikunnan ja urheilun (valtiollinen) rahoittaminen tulisi tehdä läpinäkyväksi vähän YLE-veron tapaan. Tämä malli voisi myös toimia niin, että urheilu- ja liikuntaorganisaatiot keräisivät tämän suorana kansalaisilta, jotka vapaaehtoisesti päättäisivät, tukevatko toimintaa vai eivät. Tavoitteena on siis vähintään tuo 160 m€. Miten se saadaan kasaan, esimerkiksi näin:

Tukijat Määrä Tuki€ Yhteensä
Hyväosaiset urheilun seuraajat 500000 100 50000000
Aktiiviset urheilun seuraajat 2500000 50 125000000
Tavalliset urheilun seuraajat 1500000 20 30000000
Urheilua karttavat 500000 0 0
Yhteensä 5000000 170 205000000

Kuten lukija huomaa malli on progressiivinen ja sosiaalinen sillä tavoin, että se ottaa huomioon sekä väestön maksukyvyn että suhteen urheiluun. Huomattava tässä on, että jätin tarkoituksella perusteluista pois liikkumisen tukemisen, joka varmasti muuttaisi tilanteen paljon myönteisemmäksi väestön karttuisalle kädelle. Mutta jo tämä harjoitus paljasti, että varsin kohtuullisilla satsauksilla saataisiin kerättyä reilut 200 miljoonaa euroa.

Tietysti se oli oletettavaakin, kun nyt suurin vastuu rahoituksesta on annettu nuorehkoille miehille ja iäkkäille naisille, jotka vielä muita todennäköisemmin kuuluvat tuossa minun mallissani 0-maksuluokkaan. Muistettakoon, että tämä valtava vääristymä on siis vallinnut vuosikymmeniä eivätkä eettisesti herkät hyväosaiset, aktiiviset tai tavalliset urheilun seuraajat ole voineet ottaa kunnolla osaa talkoisiin. Meillä on siis oikeasti vuosikymmenten velka maksettavana sekä urheilulle että näille huonommin pärjääville ihmisryhmille, joita joku sääli somessa siitäkin, etteivät he osaa todennäköisyyslaskentaa ja siksi pelaavat vähät rahansa Veikkauksen kassaan.

Nykyaikana, kun bitcoinit, suoramaksut ja joukkorahoitusmallit on keksitty, ei olisi vaikeaa keksiä järjestelmää, joka tehokkaasti ja taloudellisesti hoitaisi tämän rahankeräyksen ilman rasittavia paperisia arpajaisia, joihin nyt vielä törmää. Toinen mahdollisuushan olisi, että eduskunta viisaudessaan laatisi lain urheilun ja liikunnan rahoittamisesta ja siirtäisi samalla Veikkauksen tuotot yleiskatteelliseen kategoriaan. Itse kuitenkin toivoisin, että asiasta käytäisiin ensin syvällinen ja laaja keskustelu, jossa oikeasti pohdittaisiin, mikä on liikunnan, urheilemisen ja huippu-urheilun asema suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Vitsi, vitsi… puhuminen ja kirjoittaminen ovat aivan liian ylikorostuneessa asemassa suomalaisessa politiikassa. Kuka näitäkään juttuja lukee…

Toinen ajankohtainen rahoitusasiahan on tietysti Urheilugaala, joka nimensä mukaisesti on juhla, jossa jonkun asian tukijat voivat lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen ostamalla ylihinnoiteltuja lippuja. Samalla esiintyjät ja talkoolaiset tietysti jättävät palkkiot ottamatta, jotta kaikki raha saadaan kerättyä hyvään tarkoitukseen.

Olympiakomitean huippu-urheiluyksikköhän saa valtiolta alle 10 miljoonaa euroa, joten Urheilugaalan tavoitteeksi voisi ottaa tuon summan kokoonsaamisen mainitsemillani  tavoilla. Taas varmaankin mahdoton tehtävä, mutta pannaanpa excel-laulamaan tietyillä melko konservatiivisilla odotuksilla, sillä kysehän on aivan keskeisestä ”respektinosoitustilaisuudesta”, jossa kaikki haluavat olla mukana edistämässä erittäin hyvää tarkoitusta.

Oletukseni on, että Suomesta löytyy aivan varmasti 2000 ihmistä (tai yritystä), jotka voivat ostaa 2000 eurolla pöytäpaikan areenalta. Heitä voisi kutsua vaikkapa ”Tähtitukijoiksi”. Huipputukijat pääsevät katsomoon tai aitioon, mutta saavat toki nauttia mahtavasta ohjelmasta, samanhenkisestä seurasta ja hyväntekeväisyyden kasaantuvasta tunteesta maksamalla 1000 euroa lipustaan, johon tietysti kuuluu ruokaa ja juomaakin. Huipputukijoita löytyy pelkästään Susijengin faneista varmaan tuo 8000 kappaletta. Pistesijatukijat ovat niitä pitkän linjan tukijoita, jotka eivät odota pääsevänsä parrasvaloihin, mutta jotka haluavat olla mukana tukemassa sankareitaan. Näille 5000:lle myydään 500 euron lippu, jolla saa silläkin ihan kohtuullisesti palveluakin.

Gaalan tukijat Määrä Lipunhinta Tuki urheilulle
Tähtitukijat 2000 2000 4000000
Huipputukijat 8000 1000 8000000
Pistesijatukijat 5000 500 2500000
Yhteensä 15000 3500 14500000

Näin laskien tulot ovat 14,5 m€, josta jonkin verran menee tietysti kuluihin, mutta varmaan se 10 m€ jää voittoakin.

Erityisen koskettavan tästä Urheilugaalasta tekee se, että kunniavieraiksi kutsutaan vuosittain 100 peliriippuvuudesta kärsinyttä, jotka ovat ansiokkaasti rahoittaneet urheilua ja liikuntaa tuhansilla ja joskus kymmenillä tuhansilla euroilla erittäin pyyteettömästi ”yhteiseen hyvään” Veikkauksen mainosta siteeraten. Heille kuuluu nimittäin suurin kiitos siitä, että Veikkauksen pelien tuotoilla ”tarjotaan mahdollisuuksia parempaan elämään ja luodaan yhdessä parempi huominen”.

Oletan, että me kaikki toivomme samoja yleviä asioita urheilulta ja myöskin urheilun rahoitukselta. Argumentiksi voisi ottaa myös mainetutkimuksen, jonka Olympiakomitea tilasi syksyllä 2017 ja jossa kartoitettiin keskeisten sidosryhmien mielikuvia Olympiakomiteasta, kokemuksia yhteistyöstä sekä näkemyksiä toiminnassa onnistumisesta (Pohjoisranta Burson-Marsteller (PBM) Oy). Muutama lainaus kertoo ongelmista, joista tässäkin kirjoituksessa on puhuttu.

”Olympiakomitean maine on heikompi kuin yksityisen, julkisen tai järjestösektorin toimijoilla keskimäärin… Maineen heikoimmiksi osatekijöiksi nousivat tutkimuksessa edelläkävijyys ja muutoskyky, julkinen kuva sekä vastuullisuus ja eettisyys… Organisaation uudistaminen ja Olympiakomitean tunnetuksi tekeminen liikkeen lisääjänä olivat yleisimmin mainitut kehityskohteet. Tulevaisuuden suurimmiksi haasteiksi sidosryhmät nimesivät varainhankinnan ja imagon yhtenäistämisen.”

Niinpä.

Lähteet & taulukot:

Tiihonen A. 2017. Veikkauksen epäterve pelimaailma. (https://www.miksiliikun.fi/2017/12/22/veikkauksen-epaterve-pelimaailma/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 22.12.2017.

Tiihonen A. 2017. LiHy-uudistus – liikunnallista hyvinvointia insentiivien avulla yksilöille ja organisaatioille. (https://www.miksiliikun.fi/2017/08/18/lihy-uudistus-liikunnallista-hyvinvointia-insentiivien-avulla-yksiloille-ja-organisaatioille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 18.8.2017.

Tiihonen A. 2016. Rion kootut selitykset – ja nykyaikaiset ratkaisut. (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/23/rion-kootut-selitykset-ja-nykyaikaiset-ratkaisut/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 23.8. 2016.

Artikkeli pdf-muodossa: Tiihonen_Kansatukemaanurheilua