Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja

 

Terveiset liikunta- ja urheiluväen suurtapahtumista eli liikuntafoorumista ja järjestöpäiviltä, jotka pidettiin viime vkonloppuna Vierumäellä. Tämä opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikön ja Valo ry:n yhteisesti järjestämä tapahtumakokonaisuus keräsi yhteen lähes kaikki liikunta- ja urheiluelämän vaikuttajat. Liikkumattomien tai vähän liikkuvien ongelma nousi voimakkaasti esiin niin Paavo Arhinmäen, Jan Vapaavuoren kuin Olli-Pekka Heinosenkin puheissa. Ministerit ja valtiosihteeri ymmärsivät asian ”pirullisen” (wicked) luonteen, kuten Heinonen asian kiteytti. Maailmassa on yhä enemmän ongelmia, joiden ratkaiseminen on erittäin vaikeaa. Yhteistyön tarve yli hallinnonala- ja toimialarajojen tunnustettiin useissa puheissa. Haluakin tuntui nyt olevan entistä enemmän joka puolella.

Liikunnan ja urheilun laaja kenttä kaipaa tosin muutakin kehittämistä. Jos kansainvälinen huippu-urheilu menestyy tai erityisliikunta integroi, jos harrasteliikunta vetää nuoria mukaansa ja terveysliikunta lisää toimintakykyä, jos veteraaniurheilu innostaa aikuisia kisailemaan ja arkiliikunta monine muotoineen tuo arkeen lisää liikettä ja hyvinvointia, jos junioriurheiluun tulee joukottain mukaan lapsia ja heidän mukanaan aikuisia ja kuntoliikunta omaehtoisena, luontoliikuntana ja monine ryhmäliikunnan muotoineen vetää ihmisiä liikkumaan, ja jos kansallinen kilpaurheilu elävöittää urheilijan polkua ja paikallista kulttuuria, niin varmasti myös vähän liikkuvien ongelmaa on pystytty osaltaan ratkaisemaan.

Oma vaatimaton panokseni oli panna osallistujat pohtimaan omia liikuntakulttuurin käsitteitään. Tehtävä on vaativa, sillä niin monia eri käsitteitä jopa asiantuntijat käyttävät ja tarvitsevat nykypäivänä. Silti tarvitaan myös yhteisiä käsitteitä, jotta liikunta- ja urheilupolitiikkaa voidaan tehdä. Tarvitaan riittävän konkreettisia tavoitteita, ohjauksen ja yhteistyön välineitä ja työn arviointiin sopivia käsitteitä. Näistä yritin virittää keskustelua, jonka toivon jatkuvan kaikkien kotipesissä. Diasarjaan (TIIHONENJÄRJESTÖPÄIVÄT230920133) olen kerännyt muutamien asiaa käsitelleiden esitysteni materiaalia, jotta vaikea asia tulisi ymmärrettävämmäksi. Liitteenä on myös lehtijuttu, joka ilmestyi Etelä-Suomen Sanomissa 24.9.2013 (240913_ESS).

Mutta nyt sitten itse blogini asiaan eli urheilijan polun tai polkujen kuvaamiseen ja sosiologiseen tulkitsemiseen.

Heinäkuun blogissani aloin matkani ”Urheilijan polulla” (ks. http://www.miksiliikun.fi/?p=526). Tarkoitukseni on käännellä tuota Huippu-urheilun muutosryhmän käsitettä urheilusosiologisin välinein. Urheilijan polkuhan käsittää ”Humu-kielessä” lapsuus-, valinta- ja huippuvaiheen. Viimeksi ehdotin, että lapsuusvaiheen olisi voinut korvata vaikkapa leikkivaiheella, jota seuraisi harjoittelu-/valmentautumisvaihe ja myöhemmin kilpailu- ja menestysvaihe. Toki leikki kuuluu oleellisesti kaikkiin polun osiin, kuten nuo muutkin.

Onkin selvää, että mitkään elämän – saati urheilemisen – vaiheet eivät muutu toiseksi yhtäkkisesti tai niin, ettei siitä aiempaa ja samalla jotakin vasta tulevaa elettäisi saman aikaisesti. Minunkin on todella vaikea joskus ymmärtää omaa ikääni – 53 vuotta – ja etenkin siihen liittyvää ikävaihetta. Jalkapallokentällä kirmaa kronologisesti minua paljon iäkkäämpiä ja paljon nuorempia, mutta pelaaminen on samanlaista kuin junioriaikoina – aikuisten miesten leikkiä poikamaisine juttuineen. Tilanne ja kulttuuri määrittää käyttäytymistämme kentällä paljon enemmän kuin ikä tai ikävaihe oli se sitten keski-ikä, ikääntynyt, seniori tai vanhus… joskus pelissä on mukana myös oikeita junioreja, jotka tulevat isiensä mukana pelailemaan ukkojen kanssa tasaveroisina joukkueen jäseninä.

Oma lapsuusvaiheeni piti sisällään sekä monipuolista leikkiä että askeleita kohti urheilemista ja urheilijan identiteettiä. Urheilulajin valintaakin piti miettiä aika pienenä poikana ensimmäisen kerran, mutta vielä monta kertaa sen jälkeenkin. Ensimmäisen valinnan lapsen urheilulajin suhteen tekeekin usein isä tai äiti tai mahdollisesti isoveli tai –sisko – ehkä paras kaveri tai joku samalta luokalta. Sen lisäksi asuinpaikka ja sen urheilulajikulttuuri on ratkaiseva tekijä tässä ensimmäisessä lajivalinnassa tai –valinnoissa. Omatkin lapseni kokeilivat aika monta lajia lapsuusvaiheessaan. 1960- ja 1970-luvuilla ei maaseudulla ollut yhtä paljon vaihtoehtoja. Itselleni mahdollisia olivat lähinnä hiihto, yleisurheilu ja jalkapallo. Näitä kaikkia harrastinkin 16-17 –vuotiaaksi asti.

Lapsuusvaiheessakin tehdään siis jo melko ratkaisevia valintoja, vaikka ymmärrän kyllä, että Humu-ajattelussa pyritään siihen, ettei sitä lopullista valintaa lajin suhteen tehtäisikään vielä lapsuusvaiheessa. Tästähän kirjoitinkin gradussani ja heinäkuun blogissani (http://www.miksiliikun.fi/wp-content/uploads/2013/07/URHEILUKOKEMUS.pdf). Tavoitteena Humu-ajattelussa lieneekin monipuolisuuden turvaaminen ja se, että lapsi tai nuori tekisi lajivalintansa mahdollisimman itsenäisesti.

Nimeämällä urheilijan polun alkutaival lapsuus- ja valintavaiheeksi kerrotaan tärkeimmistä painopisteistä, joiden ”alla” tapahtuu tietysti muutakin. Lapsuusvaiheen aikana urheilun ja urheilemisen vaatimukset pitää tasapainottaa lapsuuden ja ihmisenä kasvamisen vaatimusten kanssa. Haaste on usein varsin vaativa eikä koske ainoastaan urheiluelämää.

Helsingin Sanomien (14.9.2013) kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kirjoittaa esseessään ”Kriisi uhkaa musiikin ihmemaata. Klassista musiikkia opiskelee yhtä moni kuin ennenkin, mutta tylsyykö terävin kärki?”, kuinka mm. kapellimestareiden Hannu Linnun ja Jukka-Pekka Sarasteen esittämää kritiikkiä suomalaisten orkesterimuusikkojen tasoa kohtaan pitäisi tulkita. Siren nostaa esiin perheet, joissa pikkulapset ennen pakotettiin harjoittelemaan tuntikausia soittimensa kanssa. Jutun mukaan Saraste itse osasi jo lapsena vastustaa isäänsä, joka oli ihastunut vapaaseen kasvatukseen. Onneksi pikku J-P:n soitonopettaja oli ”vanhan liiton” miehiä ja Saraste saattoi aikuisena yhdistää työn ja harrastuksen, kun riittävä taito oli lapsena hankittu. Tämä keskustelu on varsin tuttu urheilustakin. Kiista ”kaikki pelaa tai nuori suomi –hengen” rappeuttavasta vaikutuksesta on varmasti tullut tutuksi urheiluihmisille viimeisten 15 vuoden aikana.    

Sirén ja urheilujärjestelmäkriitikot, kuten jalkapallokommentaattori Erkka V. Lehtola, kiinnittävät kuitenkin perheitä – ja sitä kautta koko kulttuuria – suuremman huomion järjestelmiin eli musiikkiopistoihin, ammattikorkeakouluihin ja Sibelius- Akatemiaan tai vastaavasti urheiluseuroihin, lajiliittoihin ja urheilun kattojärjestöihin. Sama trendi on tuttu liikuntakulttuurinkin puolelta. Liikunta & tiede –lehden (4/2013) pääkirjoituksessa Pasi Koski siteeraa jotakuta urheilun lajiliiton herrasmiestä, joka oli kuulemma sanonut ennen kuin Pasi oli ehtinyt aloittaakaan puhettaan Jyväskylän yliopiston silloisena tutkijana, että ”Jyväskylän yliopisto on tuhonnut suomalaisen urheilun”. Kummallakin puolella musiikissa ja urheilussa siis osataan leimata syylliset. Vika on aina järjestelmissä tai kasvatushengessä – onkohan pelkästään niin?

Ennen kuin jatkan en kuitenkaan malta olla puuttumatta Sirénin tai oikeastaan Hannu Linnun esittämään kritiikkiin siitä, että Sibelius-Akatemia kasvattaa huonoja konserttimuusikoita, jotka eivät osaa soittaa klassisia teoksia riittävästi. Kummatkaan eivät kiistä suomalaisten teknisiä kykyjä, mutta moittivat heidän heikkoa monipuolisuuttaan ja musiikillista sivistystään. Sinfoniaorkesterissa ja muissakin orkestereissa täytyy tuntea ja osata laajasti ”musiikkikirjallisuutta” eli täytyy osata soittaa ja tulkita laajasti erilaista (klassista) musiikkia.

Joissakin asiaa kommentoinneissa radio-ohjelmissa viitattiin löyhästi Suomen koripallomaajoukkueeseen, kun kulttuuri-ihmiset puhuivat asiasta. Viittaus onkin aika osuva. Suomessahan urheilumedia nostaa jatkuvasti esiin sen, että Suomessa ei ole riittävän hyviä palloilulajien yksilöitä. Se selittäisi sen, ettei Suomi näiden kriitikoiden mielestä pärjää riittävän hyvin joukkuelajeissa (toinen selitys tälle ”selitykselle” toki on se, että nämä ihmiset nyt vain pitävät ”yksilötähdistä” ja ”tähtikultista”). Näille toimittajille tekisi varmasti hyvää olla ”vaihdossa” esimerkiksi Venäjän mediassa surkeasti menneiden lätkä- tai koriskisojen jälkeen. Voi olla, että siellä alettaisiinkin haikailla ”kaikki pelaa – ajattelua” tai ainakin jonkinlaista tasa-arvoa esimerkiksi pelaajien peluuttamiseen, kun maailman parhaat yksilöt kyntävät joukkueena hedelmätöntä peltoa. 

Musiikissa kritiikki kohdistuu siis liian solistista eli yksilötaitoja korostavaa koulutusta kohti eli suunta on yllättäen päinvastainen kuin suomalaisessa urheilussa. Vertaus ”Susijengiin”, ”Leijoniin” tai ”Huuhkajiin” toimiikin aika hyvin, koska ainakin koripallossa, jääkiekossa ja lentopallossa Suomen maajoukkueet ovat pärjänneet viime aikoina paremmin kuin mihin pelaajamateriaali antaisi aihetta – kovin suuria tähtiähän ei meillä näissä lajeissa ole. Urheilussa  tuntuukin olevan parempia ”konserttimuusikoita” kuin musiikissa. Jotain on siis tehty oikeinkin.

Kiitos kuuluu tietysti Henrik Dettmanille, Erkka Westerlundille, Jukka Jaloselle, Mauro Berrutolle ja ehkä Mixu Paatelaisellekin, vaikka he ovat tietysti vain jäävuoren huippuja koko urheilijoiden valmennukseen vaikuttavalla polulla. Heidän merkityksensä perustuu tietysti siihen, että he ovat osanneet laatia pelitapoja ja –taktiikoita, jotka perustuvat ”yhteissointiin” eikä yksilötähtiin. ”Anna pallo aina vapaalle pelaajalle”, oli toimittaja Saska Saarikosken mukaan Dettmanin yksinkertainen neuvo pelaajilleen. Se ohje, jos mikä korostaa, joukkueen kaikkien pelaajien merkitystä.

Mutta palataanpa itse asiaan eli urheilijan polun alkupäähän, sillä kiistely yksilö vs. joukkue on hedelmätön, jos emme ymmärrä niitä prosesseja, joiden vallitessa sillä urheilijan polulla kuljetaan. Se on paljon monimutkaisempi kuin kauempaa katsoen ja järjestelmiä ja niiden filosofioita pohtien voisi kuvitella. Se ei tarkoita sitä, etteivätkö filosofiat, valmennusideologiat, kasvatusperiaatteet tai (ala)kulttuurit vaikuttaisi urheileviin yksilöihin ja ryhmiin. Gradussani kuvasin ja pohdin 1970- ja 1980-lukujen kulttuurisessa ja urheilullisessa kontekstissa omaa juniori- tai ikäkausiurheilijan polkuani. Seuraavassa tarinassa olen mennyt mukaan urheilumaailmaan rakentamaan urheilijan identiteettiäni.  (URHEILULLISTUMISENPROSESSI)

Tarinassa lapsuus muuttuu nuoruudeksi ja leikki urheiluksi maailmassa, jota ei enää sellaisenaan ole olemassa. Tärkeää onkin, että ymmärrämme, miten maailma urheilun tai musiikin ulkopuolella muuttuu ja miten tähän muutokseen pitäisi suhtautua ja miten siihen voisi vaikuttaa? Kuvaamassani 1970-luvun alun kulttuurisessa tilanteessa urheilulla oli erittäin suuri merkitys – elettiinhän yleisurheilussa ja osin muissakin yksilölajeissa jonkinlaista menestyshuumaa. Joukkuelajit kuitenkin valtasivat jo alaa, joten urheilun imu oli hyvä. Se näkyy omassakin tarinassani. Minua olisi pitänytkin jonkun hillitä harjoittelemasta ja kilpailemasta pikemminkin kuin innostaa siihen.

Nyt tilanne on toinen. Urheilu on lapselle ja nuorelle yksi hyvä valinta monien mahdollisten hyvien valintojen joukossa. Tosin se valinta on nykyään usein taloudellisesti järkevämpi esimerkiksi jääkiekossa kuin 1970-luvulla. Monessa muussa lajissa riskit ovat nykynuorelle entistä paljon suuremmat. Ei voi heittäytyä urheilemaan ja jättää koulutusta minimiin eikä voi odottaa arvostusta ”piirikunnallisille” tähdille, kuten ennen. Pitäisi päästä huipulle ennen kuin urheilemisella olisi yleisempää merkitystä. Poikaani, joka pelasi Suomen parhaassa tai toiseksi parhaassa jalkapallojoukkueessa 15-vuotiaana, toki arvostettiin pienissä piireissä, mutta itse samassa asemassa olleena olin jo pikkukaupungissa hyvinkin tunnettu ja arvostettu kaveri urheilupiirien ulkopuolellakin. Paikkakunnan lehdessä seurattiin juniorijoukkueita ja –pelaajiakin tarkasti. Liitteenä olevasta jalkapallomuistelusta (JALKAPALLOMUISTELU) saa vähän kuvaa siitä, miten arvostettuja junioriurheilijatkin 1970-luvulla saattoivat olla. Mainittakoon, että Mikkelin Pallo-Kissat oli ensimmäinen suomalainen joukkue, joka ilmoitti vuonna 1974 pyrkivänsä täysammattilaisuuteen ja pelaajat olivatkin muutaman vuoden ainakin puoliammattilaisia. Ainut Englannin Valioliigassa pelaava suomalainen eli Jussi Jääskeläinen on tuon seuran perinteen jatkajan Mikkelin Kissojen kasvatti ja tietysti futislegenda Shefki Kuqi.

Humu-ryhmän rakentama kuva kolmivaiheisesta urheilijan polusta on tarkoitettu jäsentämään ja kuvaamaan lyhyesti tuota elämänvaihetta, joka saattaa kestää parhaimmillaan 40 vuotta – ja toivon mukaan saa jatkua huippuvaiheen jälkeenkin. Jo alkuvaiheessa polut ovat rinnakkaisia. Lapsuusvaiheen aikanakin tehdään monenlaisia valintoja, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia. Itse valintavaiheessa valitaan se oikea laji, mutta valitaan toivottavasti myös polku, jonka tulisi johtaa huippuvaiheeseen. Omassa gradussani toin esille seikkoja, jotka vaikuttivat elämääni ja valintoihini, vaikka minulle oli aika selvää, että yritän huipulle. Erilaiset vastoinkäymiset sairastumisina, loukkaantumisina, lajivalintoina ja valmennuksen heikkouksina vaikuttavat usein vahvasti silloinkin, kun nuorelle – kuten minulle – oli selvää, että valinnaksi tulee se urheilijan polku. (SUORITUSTERVEYSRUUMIILLISUUS)

Humu-työssä kuvattiin käsittääkseni jonkinlainen ideaalitila, jossa urheilijan on hyvä kehittyä huipulle. Se voi olla toimiva strategia, vaikka siinäkin on vaaransa. Itse mietinkin, odottavatko nuoret urheilijat, heidän vanhempansa ja seuraihmiset, että tukijärjestelmät toimivat oikeasti niin hyvin kuin mallissa ajatellaan?  Jos odotetaan ”kuuta taivaalta”, niin oma toimijuus kärsii. Yksilön ja hänen lähiyhteisönsä se tärkein työ on kuitenkin lopulta tehtävä, vaikka järjestelmän tuki olisi kuinka hyvää. Sekin olisi hyvä muistaa. Maailmasta kannattaa tehdä parempi paikka, mutta esimerkiksi loukkaantumisia, kiusaamista tai muita vastoinkäymisiä ei voi maailmasta kokonaan poistaa. Kannattaa siis myös vahvistaa, voimaannuttaa ja rohkaista yksilöitä, perheitä ja vaikkapa urheiluseuroja toimimaan itse aktiivisesti tavoitteiden saavuttamiseksi. Aina ei voi eikä kannata odottaa, että järjestelmä hoitaa asiat – ja minä vain urheilen.

Urheiluvaikuttajatkin ovat usein toistaneet tätä mantraa, jonka mukaan urheilijan tehtävä on vain urheilla. Kuitenkin tämän päivän paraatilajeissamme urheilijat tekevät paljon itsekin – ajatellaanpa vaikka lumilautailijoita, purjehtijoita, moottoriurheilijoita tai vaikkapa naisurheilijoita, jotka lähes lajista riippumatta joutuvat/saavat tehdä paljon muutakin kuin vain urheilla. Aivan ehdottomalla huipulla voi olla mahdollista keskittyä vain urheilemiseen, vaikka tähdethän ne vasta joutuvatkin kiertämään erilaisissa mainos- ym. tilaisuuksissa. Yhteiskuntatieteissä puhutaan paljon sekä sosiaalisesta pääomasta että toimijuudesta. Yhdessä tekeminen on monin tavoin hyödyllistä ja merkityksellistä. Toimimalla itse aktivisesti ihminen oppii vaikuttamaan asioihin ja muuttamaan niitä.

Järjestelmän vaikutusta todellisuuteen ruohonjuuritasolla ei pitäisi liioitella. Vaikka Suomessa puretaan nyt monenlaisia vanhoja rakenteita niin taloudessa, hallinnossa kuin järjestömaailmassakin, niin uudet rakenteetkaan eivät nekään välttämättä ratkaise olennaisimpia kysymyksiä. Urheilijan polulle kaivataan toki uusia rakenteellisiakin ratkaisuja, joita mm. urheiluakatemiat voivat tulevaisuudessa tarjota. Silti tärkein tuki löytyy jatkossakin nuoren urheilijan lähipiiristä. Hirveän tärkeää olisikin keskustella siitä, miten vanhemmat, perhe, suku ja muut läheiset voisivat tukea nuoria – eikä vain urheilevia nuoria.

Kirjoituksen alussa vertailin musiikin ja urheilun maailmoja toisiinsa. Peruskysymys on kummassakin sama eli ”vaatia ja rakastaa”. Korostan, että kysymys ei ole vaatia vai rakastaa, kuten usein ajatellaan. Vanhemmat ja valmentajat tai opettajat saavat – ja heidän pitää – vaatia, jos myös rakastavat. Tämä ei ole helppo tehtävä varsinkaan urheilevien tai muiden vaativien harrastusten parissa puurtavien perheiden keskuudessa. Vanhemmat saattavat vaatia liikaa, mutta myös liian vähän. Rakastamisen tai rakastamattomuuden kanssa asialla ei tarvitse olla mitään tekemistä. Ehkä olemme herkistyneet tulkitsemaan asian yksiulotteisesti niin, että vaativa vanhempi rakastaa vähemmän tai ei ainakaan osaa ilmaista rakkauttaan oikein. Tälle on toki paljon historiallista ja kokemuksellista taustaakin sekä Suomesta että muualta maailmasta.

1990-luvun puolivälin tienoilla tutkimme Isät, pojat ja urheilu –projektissamme näitä isien ja poikien välisiä suhteita urheilussa. Toimitimme kirjan Härkätaistelija kentän reunalla ja kirjoitimme jonkin verran artikkeleita. Itse pohdin mm. entisten urheilijoiden ja heidän urheilevien poikiensa erilaisia suhteita median kautta katsottuna (8ISÄNKULLAT). Keräsin myös lukioikäisten poikien ja tyttöjen tarinoita isistään urheilun kentillä (10EITAVAL). Näistä aineistoista rakentui kuva hyvin erilaisista isä-lapsi –suhteista, joita urheilun maailmassa voi rakentua.

Tässä en halua kerrata osin jo ehkä vanhentuneitakin kuvauksia ja huomioitani, jotka kyllä kannattaa lukea yo. artikkeleista. Olennaistahan on se, että ymmärrämme, miten sensitiivisestä asiasta on kysymys. Yhtä toimivaa ohjetta ei voi antaa, vaan jokainen tapaus on erilainen. Jossain vaiheessa vanhempien vaikutusta lasten ja nuorten urheiluun haluttiin jopa rajoittaa, koska heidän pelättiin vaativan liikaa tai ainakin painottavan vääriä asioita. Nykyään ymmärretään vanhempien merkitys, mutta varmasti urheilujärjestelmän ja vanhempien välisessä yhteistyössä on toivomisen varaa. Vierumäen järjestöpäivilläkin puhuimme yhdessä työryhmässä tämän valmentajien ja vanhempien vuorovaikutuksen tärkeydestä.

Sosiaalinen media voisi esimerkiksi toimia urheilevien lasten vanhempien vertaistukena urheiluun ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä. Lapset ja nuoretkin voisivat ymmärtää paremmin vanhempiaan, jos he tulisivat tietoisiksi erilaisten vanhempi-lapsi –suhteiden olemassaolosta. Tieto ja ymmärtäminen auttaa suhteuttamaan asioita paremmin. Kasvatusasioissahan olemme usein laput silmillä emmekä näe – saati ymmärrä – miten naapurissa asiat tehdään. Äiti tai isä voi käyttäytyä lapsen mielestä omituisesti kentän laidalla, mutta ehkä jotkut muutkin vanhemmat ovat melkein samanlaisia. Urheilu herättää monenlaisia tunteita, joita ei voi tukahduttaa. Niiden ilmaisemistapoja voi kuitenkin opetella ja vanhemmatkin voivat oppia vaatimaan ja rakastamaan yhtä aikaa.        

Urheilijan polun lapsuusvaihe ja valintavaiheen alkupuoli on siis täynnä elämää, isoja tunteita ja voimakkaita kokemuksia. On hyvä, että olympiakomitealla ja muilla urheilun toimijoilla on jokin runko, jossa kuvataan urheilijan uraa ja sen kehittämiseen tarvittavia ja tarjottavia keinoja. Tarvitaan kuitenkin runsaasti keskustelua siitä, minkälaisia rooleja eri toimijoilla konkreettisessa maailmassa on. Urheilijan polkuhan kuvaa ennen kaikkea urheilujärjestelmän mahdollisuuksia urheilijan tukemiseen. Vanhemmat, perheet, yksittäiset valmentajat ja urheiluseuratoimijat jäävät pakostakin tällaisessa mallissa vähäiseen rooliin, vaikka todellisessa elämässä heidän merkityksensä onkin suurin.

Nyt tarvitaankin lihaa luiden ympärille ja monipuolisia näkemyksiä siitä, miten urheilijan polkuja käytännössä edetään. Vertaistukea erilaisina kertomuksina, kokemuksina ja tulkintoina voi onneksi tänä päivänä jakaa lähes reaaliaikaisesti ympäri maan ja maapallon. Jonkun pitäisikin perustaa foorumi, jossa keskustelulle, tiedolle ja kehittämistyölle olisi paikkansa. Olisikohan senkin paikka olympiakomiteassa vai ehtiikö joku muu taho ensin? Järjestöjen nettisivuillahan on toki monenlaisia tiedonlähteitä, mutta vertaistukea ja –tietoa sekä vuorovaikutusta näissä on vielä vähän.

Järjestöpäivillä puhuimmekin omassa ryhmässämme mm. siitä, miten kotien ja seurojen (vanhempien ja valmentajien) yhteistyötä voisi kehittää esim. kouluissa käytetyn Wilma-järjestelmän tavoin. Jyväskylän Kasva urheilijaksi –hankkeen alla tällaista on jo kehiteltykin. Ja monet seurat ja joukkueet ovat kehittäneet omia vuorovaikutuksen tapojaan. Sähköinen vuorovaikutus ei aina sekään ole yksin se oikea ratkaisu. Ja hyvä kysymys on sekin, kannattaako tässä kehittää yhtä ainoaa järjestelmää jossakin hankkeessa, kun tarve on akuutti ja teknisiä työkaluja on pilvin pimein. Kannattaisiko hankkeiden sijasta alkaa toimia, vaikka sitten vähän riskillä? Tätähän O-P Heinonen myös urheiluväeltä odotti. Otetaan koppi, mutta ei vain haudota palloa, vaan heitetään se eteenpäin…

jk. järjestöpäivillä ehdin käväistä lenkilläkin. Oli mahtavaa juosta ex-maajoukkuejuoksijoiden kanssa pikku lenkki, vaikka se vähän kipeää tekikin. Yhtä hienoa oli vetää 70-luvun koreografialla pari biisiä tanssilattialla. Syntyipä siinä ajatus myös ”miehen tanssin vuosikymmenistä”, jonka aiomme myös toteuttaa ensi vuonna. Nyt kuitenkin pyörän päälle ja palaveriin, vaikka ilma kylmenikin äkisti. Sen ei pidä antaa vaikuttaa, muuten liikunta vähenee syksyisin radikaalisti. Vaatetta päälle vaan!