Juhannusaatto. Lomatavaroiden pakkausstressi – mitä otan mukaan, mitä jätän kotiin. Aionko pyöräillä, jaksaisinko rullaluistella vai satsaanko melomiseen ja juoksemiseen. Jalkapalloakin voisi käydä potkimassa. Onko mökillä hammasharja, entä shampoo, annanko kesäparran kasvaa ja tarvitsenko parempia vaatteita? 700 kilometrin päästä ei viitsi lähteä hakemaan unohtuneita uikkareitakaan.
Pääkin on ihan sekaisin. Työmoodi ei ole vaihtunut lomamoodiksi yhdessä yössä. Vaikka keväällä tuli tehtyä paljon töitä, niin kesäksikin jäi monta urakkaa. Mitä enemmän tekee, sitä enemmän on tekemättä. Näin se vain on. Toisaalta: enemmän saa aikaiseksikin. Blogin pitäminen on tosin jäänyt viime aikoina vähemmälle, mutta nyt kesällä yritän petrata. Tässä pari merkkausta viime viikoilta.
14.6.2013
Hotellissa Jyväskylässä. Olen menossa Kati Kauravaaran liikuntasosiologisen tutkimuksen ”Mitä sitten, jos ei liikuta? Etnografinen tutkimus nuorista miehistä” väitöstilaisuuteen. Olin ohjausryhmässä mukana ja ainakin sen voi sanoa, että Katin tutkimus aikaansai paljon keskustelua tai ehkä oikea sana olisi luovan sekasorron vallassa tehtyjä huomioita ja päätelmiä nuorten miesten elämästä. Tommi Hoikkala, Kalle Laine, Esa Rovio ja minä muodostimme varmaankin erikoisimman, mutta varmasti laadukkaan ja vaikean, ohjausryhmän Katin työlle.
Eilen esiinnyin itse liikuntatieteen päivillä, jossa puhuin tutkimukseni pohjalta liikuntakulttuurin muuttuneista ja muuttuvista käsitteistä (TIIHONENLTS130620132). Vastaanotto oli mainio; keskustelu oli erittäin asiantuntevaa ja oikeisiin asioihin painottuvaa. Tehtävä tai yhteinen tehtävämmehän ei ole helppo: liikuntakulttuuri elää tietynlaista murrosvaihetta, kun julkinen sektori (mm. kunta- ja sote-uudistukset), yksityinen sektori (teollisesta tuotannosta palvelutuotantoon), kolmas sektori (järjestöjen yhdistymiset mm. Valo, Soste jne.) ja kaiken lisäksi talous (taantuma, kriisi vai mikä nimi nyt sitten onkaan) ovat ja tulevat olemaan mullistusten kourissa. Tilanne synnyttää uusia käsitteitä, mutta myös siirtää historian lehdille vanhoja termejä.
Liikuntakulttuurin – liikunnan ja urheilun moninaisten muotojen ja merkitysten – kannalta tilanne on kuitenkin positiivinen. Liikunnan merkitys on ymmärretty yhä laajemmin eikä urheilullakaan mene kovin huonosti. Huippu-urheilun tietyt osat ja ilmiöt aiheuttavat huolia, mutta ei siitä koko liikuntakulttuurin kenttä kärsi. Liikunta ja urheilu yksilöllisinä, yhteisöllisinä ja kulttuurisina kokemuksina voi entistä paremmin, kun on opittu näkemään niiden vaikutus identiteettiin, osallisuuden ja toimijuuden rakentumiseen unohtamatta elämyksellisyyttä, terveyttä, hyvinvointia tai vapaaehtoistoiminnan moninaista merkitystä koko yhteiskunnalle.
Ja heti perään on tietysti sanottava, että Katinkin väitöskirja tuo erittäin hyvin esiin sen, miten liikkuminenkin on joillekin meistä lähes merkityksetöntä. Puhumattakaan siis liikunnan harjoittamisesta tai urheilemisesta, jota kyllä voidaan suorittaa tietokonepelien kautta ja seurata livenä mobiililaitteista. Sellaisia – passivoiviakin – merkityksiä nykyaika luo urheilusta ainakin nykynuorille, miksei meille vanhemmillekin, kun siirrämme itsemme erilaisiin katsomoihin liikuttamaan vain tunteitamme ja aivojamme.
Seis! Tässä juuri teen virheen: ei pitäisi edes ajatella, että jokin muu elämäntapa tai –tyyli olisi automaattisesti huonompi kuin liikunnallinen elämäntapa. Jos emme nimittäin ymmärrä vähän liikkuvien elämää ja elämän merkityksiä, meillä ei ole mahdollisuutta edes vuorovaikutukseen – saati vaikutukseen!
18.6.2013
Hankin muuten kilpapyörän. Muutama lenkki on jo takana. Ajatus on muhinut jo pitkään, mutta vasta Tyler Hamiltonin tarinan kertova kirja Voittoja ja valheita (Hamilton, Tyler ja Coyle, Daniel (2013) Voittoja ja valheita. Salattu elämäni pyöräilyn huipulla. Otava, Keuruu). sai minut ostamaan ”pyöräilyhullulta” ystävältäni pikakiiturin. Kirjahan kertoo tämän pyöräilyn olympiavoittajan ja Lance Armstrongin joukkuetoverin hurjan tarinan ammattipyöräilyn maailmasta, jossa erilainen suorituksen keinotekoinen parantaminen oli täynnä salailua, juonittelua ja erilaista mafiosomaista toimintaa. Se rakensi lähes kafkamaisen arjen jokaiselle, joka pääsi sisäpiiriin.
Tutkijalle tällainen kaunokirjallinen dokumentti on tärkeä monestakin syystä. Yksi tärkeä havainto on se, että maailmassa on paljon asioita, joita tutkijatkaan eivät kykene tutkimaan, jos tutkittavat eivät halua asioista kertoa. Suomalaisen dopingin historiastahan olemme saaneet tietää esimerkiksi Arto Halosen dokumentin Sinivalkoinen valhe avulla, jossa siinäkin tietysti näkyi tuo salailemisen kulttuuri. Tutkimuksena sama materiaali olisi ollut lähes kelvotonta (epäsystemaattista ja eettisesti kestämätöntä – vastahakoisten ihmisten haastattelut) ja tehdyt tulkinnat arveluttavia. Taiteessa tai journalismissakin tällaisen tekeminen on mahdollista – ja erittäin tervetulluttakin. Eri elämän aloilla on erilaiset säännöt siitä, miten voidaan toimia ja mitkä menetelmät sallitaan.
Tyler Hamiltonin kirja ei ole tutkimusta sekään, mutta se on uskottava dokumentti, koska kirjan kirjoittamisen aikana ja sen jälkeenkin on paljastunut asioita, jotka todentavat Hamiltonin kirjassa esittämän todellisuuden kuvauksen ja tulkinnan. Hamiltonhan ei syytä ketään, mutta paljastaa oman kokemansa ja tarinansa kautta pyöräilymaailman salaisuudet. Omertan laki eli mafian kaltainen koodi, jonka mukaan vasikointi johtaa rangaistukseen ja sisäpiiristä ulossulkemiseen, toimi erittäin vahvasti huippupyöräilijöiden maailmassa. Siellähän kuitenkin tiedettiin yllättävän hyvin se, mitä aineita ja keinoja eri talleissa ajavat pyöräilijät käyttävät, miten paljon ja millä seurauksella.
”Ei normaalia”, oli Lance Armstrongin termi tilanteelle, jossa hän kuvasi jonkun toisen pyöräilijän yllättävää suoritusta. Se tarkoitti siis sitä, että jotakin uutta dopingrintamalla oli keksitty tai joku otti liian ison riskin jäädä kiinni testeissä, jotka tosin olivat melko kehnoja ja joita oli helppo kiertää. Armstrong itse kykeni kirjan mukaan jopa vaikuttamaan siihen, että positiivinen testi saatiin poispyyhittyä. Tarvittiin vain sopiva lahjoitus tältä pyöräilevältä monimiljönääriltä kansainväliselle pyöräilyliitolle.
Hiihtomaailmassa oli varmasti paljon samaa 1990-luvulla kuin pyöräilymaailmassakin. Kun vuonna 2001 viimeistelin väitöskirjaani, niin Lahden MM-katastrofi paljastui. Päätin ottaa riskin ja kirjoitin artikkelin, jossa pohdin erilaisia syitä hiihtäjien dopingille, vaikka mitään muuta kuin julkisuuden kautta saatua tietoa minulla ei ollutkaan. Nyt voin sanoa, että pohdintani olivat aika hyviä, kun vertaan niitä Hamiltonin kirjan paljastuksiin ja niihin useisiin hiihdon dopingoikeudenkäynteihin, joista viimeisin ”näyteltiin” tässä kuussa. Tosin sekään tuskin jää viimeiseksi episodiksi tässä sarjanäytelmässä.
Hamiltonin kirjan ansio on se, että sen kautta dopingin ja muunkin keinotekoisen suorituksen parantamisen takana oleva laaja alakulttuuri, jossa tiettyyn rajaan asti hyväksytään kielletyt keinot, paljastuu raadollisesti, mutta ymmärrettävästi. Keskeisintä urheilijan kannalta on kuitenkin se, että doping oikeasti parantaa suorituskykyä, jonka kokee ruumiillisesti. Se on fyysistä, mutta muuttuu myös henkiseksi vahvuudeksi – minä olen parempi pyöräilijä, hiihtäjä, ehkä myös ihminen… Suosittelen kirjan lukemista niin idealisteille kuin kyynikoillekin. (joku voi olla kiinnostunut omista pohdinnoistanikin, joten se tässä liitteenä:15NIINHYVIÄ).
Lahden jälkeen ajattelin tehdä myös kunnon tutkimusta tästä hiihtodopingista, mutta myöhemmin päättelin, että ilman ’syviä kurkkuja’ ei tutkijalla ole mahdollisuuksia tehdä järkevää tutkimusta tällaisesta aiheesta. Jossain vaiheessa kirjoitin jo avoimen kirjeenkin, jota en tosin julkaissut, hiihtäjille ja valmentajille, jossa pyysin heitä kertomaan tutkijalle tarinansa, jotta traumasta päästäisiin. Ei se vieläkään ole aivan liian myöhäistä. Tyler Hamiltonia voisi nimittäin pitää Amerikan Mika Myllylänä. Hän voitti masennuksensa avautumalla. Valitettavasti Mika ei siihen yksin kyennyt. Olisi tarvittu muidenkin avautumista ja vertaistukea – toki muutakin apua.
Lopuksi pikku kevennys. Juhannushan on aikaa, kun monet joukkueet pitävät harjoitus- ja pelitaukoa. Perheiden pitää päästä viettämään yhteistä aikaa mökeille. Minäkin sain tiistaina Valtin ikämiesten vetäjältä sähköpostiini viestin otsikolla ”juhannuksen harkat”. Oletin, että pidämme pientä taukoa mekin. Oletin väärin. Harjoitusohjelma on nimittäin seuraava: juhannusaattona perjantaina klo 10.00, juhannuspäivänä lauantaina klo 14.00 ja sunnuntaina klo 10.00. Tietysti: miksi jättää juhannusaattoa väliin, kun se kerran on lomapäivä?