Jalkapallon globaali kieli
Joskus kuulee väitettävän, että jalkapallo on globaali kieli. Ihan jokainen maailman kansalainen ymmärtää sitä, oli heidän äidinkielensä tai isänmaansa mikä tahansa. Väite lienee liioiteltu, mutta kyllä jalkapalloa voinee pitää kulttuurisena tuotteena, joka tunnetaan kaikissa maailman kolkissa ja josta voi puhua melkein kenen kanssa tahansa. Nekin, jotka eivät seuraa jalkapalloa, eivät pidä sitä merkityksellisenä tai jopa vihaavat koko peliä, eivät ole voineet välttyä jalkapallon monenlaisilta vaikutuksilta.
Jalkapallo ei toki ole ainut kulttuurituote, joka on levinnyt maailmanlaajuisesti. Huomionarvoista lienee se, että jalkapallo on niin monen maan ykkösurheilulaji, vaikka maailmanmestareita tai maanosien mestareita on löytynyt yllättävän harvoista maista. Jalkapalloa siis pelataan ja seurataan, vaikka siinä ei kovin hyvin menestyttäisikään kansainvälisillä areenoilla. Jalkapallo kykeneekin viehättämään ja herättämään innostusta niin paikallisilla, alueellisilla kuin kansallisillakin kentillä riippumatta kansainvälisestä menestyksestä.
Suomessahan on perinteisesti korostettu kansainvälisen menestymisen merkitystä urheilussa – toki myös tieteessä, vientiteollisuudessa ja koulumenestyksessä – josta syystä jalkapallokulttuuria pidetäänkin meillä ohuena. FIFA:n rankingia seurataan kuin Pisa-tuloksia tai ulkomaankaupan yli- tai alijäämää, joiden vaihteluista luemme sen, miten hyviä ihmisiä me muiden maailman kansojen silmissä olemme. Helpottavaa lienee, että monissa muissa maissa ajatellaan ainakin jalkapallon suhteen lähes samoin. Kaikesta kansainvälisestä kuohunnasta riippumatta jalkapallolla menee hyvin tai erinomaisesti melkein kaikissa maissa. Jopa Suomessa.
En puutu tähän tässä enempää, vaan tarkastelen yhtä jalkapallon viehätyksistä tai merkityksistä eli juuri tätä ”kieli-väitettä”. Oikeastaanhan väitteessä ei puhuta kielestä samassa mielessä kuin puhutaan Suomen tai Ruotsin kielestä, vaan siitä, että ymmärrämme jalkapallon perusidean ja kykenemme jossakin määrin myös kommunikoimaan toistemme kanssa jalkapallosta, vaikka meillä ei olisi yhteistä kieltäkään. Tästä seuraa myös se tärkeä asia, että me voimme puhua – usein tosin englannin kielellä – jalkapallosta ja jalkapalloilijoista eri maista tulevien ihmisten kanssa oikein sujuvasti.
Usein näissä kohtaamisissa jaetaan yhteisiä kokemuksia otteluista, pelaajista ja jopa peleissä käytetyistä taktiikoista. Kuka tahansa tunnistaa hyvän ja huonon ottelun eron, jos hyvänä pidetään jännittävää ottelua, jossa tilanteet vaihtelevat yllättävästi. Sekin on helppo tunnistaa, kun pelaajat yrittävät intensiivisesti, vaikka ottelussa ei tulisi paljon maaleja tai edes maalitilanteita. Myös hyvien tai ainakin näkyvien ja suosikiksi nousevien pelaajien tunnistaminen onnistuu maallikoltakin. Tärkeiden pelaajien tai onnistuneiden taktiikkojen tunnistaminen onkin vaikeampaa. Joukkueen tärkein pelaaja voi olla lähes näkymättömin ja hyvä taktiikka saattaa tuottaa aika ikävän näköistä peliä.
Mutta nuo edellä luetellut asiat ovat kuitenkin lähes kaikkien tiedossa. Television kisastudioissa maallikoille yritetään selittää, miksi joku pelitaktiikka on ymmärrettävä, kun se onnistuu tai vaikka se tuottaisi tylsää peliä. Todella hyviä pelaajia on kuitenkin niin vähän, ettei edes parhaimmissa joukkueissa ole joka paikalla läheskään riittävän hyvää pelaajaa etteikö jollakulla vastustajalla olisi asettaa häntä vastaan parempaa pelaajaa. Jalkapallo ei kuitenkaan ole 1 vs 1 –vastaan peli, joten hyvä taktiikka tarkoittaa sitä, että vastustajan todella hyviä pelaajia vastaan pelataan useammalla omalla pelaajalla, kuten jokainen on nähnyt Leo Messin tai Cristiano Ronaldon tapauksissa.
Tässä ei nyt kannata mennä siihen, että oikeastaan kyse ei ole vain yksittäisten pelaajien välisestä kamppailusta, vaan peli on erilaisten ”sijoittumisten”, ”tilojen”, ”paikkojen”, ”liikkeiden”, ”ajoitusten” ja yhteispelien yhteensovittamista suhteessa vastustajaan ja omaan joukkueeseen. Ennen peliä hyväkään valmentaja tai pelaaja ei voi tietää, miten vastustaja tässä uudessa, ainutlaatuisessa pelissä yhteen sovittaa nuo em. tekijät suhteessa omaan joukkueeseen.
Yksi jalkapallokeskustelujen keskeinen piirre on, että melkein kaikki puhujat omaavat ainakin yhden, usein montakin ns. varmaa mielipidettä jalkapallosta – se voi olla pelaajia, valmentajia, taktiikoita, koko (suomalaista) jalkapallojärjestelmää tai –kulttuuria koskeva vakaa mielipide, jonka pohjalta keskusteluihin osallistutaan. Tämä herättää monia kysymyksiä: miten on mahdollista, että erittäin koulutettujen ihmisen maassakin lähes kuka tahansa kuvittelee olevansa asiantuntija jalkapallossa tuntematta pistoa sydämessään tai pikemminkin aivoissaan? Toisaalta parempi kysymys lienee: mikä tekee jalkapallosta sellaisen keskustelun kohteen, että se houkuttaa tai pakottaa seuraajansa esittämään siitä varmoja ja omasta mielestään oikeita mielipiteitä?
Yksi seikka on tietysti se, että yksittäisen jalkapallo-ottelun lopputulosta on edelleenkin erittäin vaikea ennustaa – sattumalla on suuri roolinsa. Toisaalta pidempien sarjojen ennustettavuus on yleensä huomattavasti parempi, mutta sitten kuitenkin tulee Leicester kaikkien ennusteiden takaa ja voittaa valioliigan tai Islanti, joka kaataa esikuvaenglannin. EM-kisat ovat hyvä esimerkki ennustamisen vaikeudesta, sillä vaikka olisi ennustanut hyvin alkulohkojen jatkoon pääsijät, niin ottelukaavio varmaan sekoitti monen asiantuntijan konseptit totaalisesti. Joku amatööri sen sijaan on saattanut onnistua paljon paremmin ennustuksissaan.
Myös yksittäiset ottelut sisältävät runsaasti tilanteita, joissa voi käydä miten vain. Jääkiekossa tai koripallossa tärkeät tilanteet johtavat usein maaliin tai koriin, mutta jalkapallossa on paljon tilanteita, joilla ei ole mitään tekemistä maalinteon kanssa. Niillä valmistellaan ratkaisevaa hyökkäystä tai ne ovat osa taktiikkaa, jolla ylläpidetään olemassa olevaa tulosta tai niillä ei sinänsä ole mitään näkyvää merkitystäkään. Esimerkiksi Espanjan aikanaan radikaali pallonhallintapeli degeneroitui lopulta vain merkityksettömäksi pallonhallinnaksi, kun muutamia vuosia sitten se aiheutti vastustajille ylitsepääsemättömiä taktisia ja henkisiä haasteita. ”Miksi ne eivät hyökkää maalia kohti, kuten on ollut tapana?”
Tavallinen jalkapallon seuraaja eikä edes kommentaattori vain voi tietää, miksi asioita lopulta tehdään ja siksi hän yrittää löytää kaikesta pelaajien tekemisestä jotakin piilotettua merkitystä. Oletan, että TV-studiossakin joudutaan liioittelemaan niitä asioita, joita pelaajat ja joukkueet ovat ennen pelejä opetelleet esimerkiksi vastustajan taktiikasta. Asiantuntijan onkin se helppo tehdä, kun hän voi analysoida jo pelattuja tilanteita eikä hänen tarvitse kertoa etukäteen, miten se peli tulee sujumaan. Esimerkiksi Espanja-Italia tai Englanti-Islanti –otteluiden ennustaminen olisi aika monelta asiantuntijaltakin jäänyt etukäteen tekemättä.
Viime aikoina monessa ottelussa on koettu melkoisia yllätyksiä ja on nähty paljon viime hetken maaleja tai täysin erilaiset puoliajat – ensimmäisellä puoliajalla ylivoimainen joukkue on voinut menettää täysin otteensa toisella puoliajalla ja tietysti päinvastoin. Onko tälle jokin rationaalinen selitys vai onko se oikeasti mysteeri pelaajillekin? Ei kai kukaan tarkoituksella halua menettää otetta pelistä tai antaa vastustajan hallita peliä – ja tehdä maaleja? Comaan!
Maaleja ei tietenkään haluta vastustajalle antaa, vaan päinvastoin omaa maalia yritetään puolustaa paremmin. Ongelma pelaajille on se, että pelitaktiikat vaativat tietyntyyppistä asennetta tai tunnetilaa, jotka saattavat olla ristiriidassa valmentajan rakentaman taktiikan kanssa. Nykypelaajan olisikin kyettävä vaihtamaan tunnetilojaan taktiikan mukaisesti niin, että välillä hyökätään ja puolustetaan aktiivisesti, karvataan ylhäältä ja pyritään pallonriistoihin kovalla sykkeellä. Ja hetken päästä vetäydytään passiivisesti alemmas, peitetään syöttösuuntia ja pyritään pallon riistoon vasta varmoissa paikoissa. Peliä tuntematonta katsojaa raivostuttaa: miksi nyt ollaan tuollaisia lampaita? Pelaajienkin on usein vaikea ”ohjelmoida” itseään erilaisiin taktiikkoihin ja niiden vaatimiin tunnetiloihin.
Tuollainen pelin merkityksen ja selityksen joskus jopa epätoivoinen metsästys voikin johtaa pelin estetisoimiseen tai vaikka sen eettisen arvon arvioimiseen. Näitäkään seikkoja ei voi väheksyä, sillä jalkapallo-ottelu herkistää tarkkailemaan niin pelaajien tukkamuoteja, rehtiä, jalkapallokoodin mukaista pelaamista, tuomareiden pelinjohtokykyä ja tuomioita sekä valmentajien tai muiden katsojien reaktioita pelin vaihteleviin tilanteisiin. Unohtaa ei sovi tietenkään selostajien – vaikkapa Islannin yleisradioyhtiön legendaariseen youtube-sankariin – studiojuontajien ja –kommentaattoreiden tai journalistien seuraamista ja arviointia. Niissäkin on osa jalkapallokulttuurin viehätyksestä.
Kisastudio EM-tasolle – kommentaattoridiskurssin analysointia
YLEn kisastudioista on syntynyt jo vahva perinne suomalaiseen jalkapallokulttuuriin. Tällä kertaa ”pariisilaisissa” tunnelmissa nähdään iso joukko etenkin lahtelaislähtöisiä jalkapallopersoonia. Jari Litmanen, Petri Pasanen, Tommi Kautonen etunenässä. Erkka V. Lehtola, Sebastian Sorsa ja Marianne Miettinenkin ovat päässeet tällä kertaa ääneen. Martti Kuusela, Juha Malinen, Antti Muurinen, Juha Reini ja Antti Pohja ovat myös olleet usein näissä futisstudioissa. Pasi Rautiainen ja Keke Armstrong ovat pitäneet showtaan kaupallisille kanavilla valioliigan kommentaattoreina.
Studioisännät ovat nykyään nuorekkaita jalkapallon ystäviä, joiden ote on innokas ja asiantuntijuus perustuu lähinnä mediasta kerättyyn usein runsaaseen ja pikkutarkkaan ”faktatietoon”. Toimittajan tehtävä onkin toimia välittäjänä oletettujen yleisöjen ja varsinaisten ”kokemusasiantuntijoiden” kesken. Näiden kommentaattoreiden roolina on avata peliä ja koko jalkapallon maailmaa sisältä käsin. Minkälaisena me TV:n katsojat sitten näemme, koemme ja tulkitsemme tuon maailman?
Ensin lienee syytä pohtia, keitä ”me” olemme tai ainakin sitä, keitä YLE kuvittelee meidän olevan. Tiedän toki senkin, että YLEssä tiedetäänkin aika hyvin keitä me olemme, mutta se ei välttämättä näy ruudussa. ”Äänekkäimmät” ja suurimmat katsojaryhmät kuitenkin vaikuttavat (urheilu)toimittajien ja tuottajien valintoihin enemmän kuin värikäs suuri massa, jossa voi olla monenlaisia ja toisilleen ristiriitaisia toiveita lähetysten suhteen.
Kaikki katsojat eivät tietenkään ole nuorekkaita, keski-ikäisiä lahtelaishenkisiä jalkapallomiehiä, mutta varmaan YLEssä on ajateltu, että heihin voi moni katsoja samaistua – ja onhan ainakin ”Litti” ollut monen katsojan idolikin. Samastumisen lisäksi näyttää siltä, että valmennusasiantuntemus on arvossaan kommentaattoreita valittaessa. Suurin osa studiopuheesta koskeekin pelitaktisia asioita, joista kaikki jo tuntevat ”taskut”, ”targetit” ja ”kahdensuunnan pelaajan”. Kolmas näkyvä tekijä kommentaattorivalinnoissa on tietysti kyseisen asiantuntijan ”TV-persoonallisuus” eli kommentaattorin täytyy osata puhua luontevasti, joskus hauskasti eikä sana saa jäädä suuhun.
YLE ei urheiluasiantuntijavalinnoissaan ole kuitenkaan kaupallisten kanavien tasolla, sillä Pasi ja Keke ovat toki selkeästi parempia TV-hahmoja tunneilmaisuissaan kuin YLEn kollegat. Hauska pätkä vuoden 1992 EM-kisoista jo näytti, että Pasi Rautiainen oli jo nuorena Jari Litmasta sujuvampi ja ilmeikkäämpi kommentaattori.
Lähtökohta nykyään kuitenkin on, ettei televisioon voi päästää kovin huonoa esiintyjää, joten se ei ole kovin kiinnostava aihe pohdittavaksi. Sen sijaan se, mistä puhutaan ja miten puhutaan, on edelleenkin asia, josta voinee keskustella. Pääosa puheestahan tosiaan keskittyy pelitaktisiin hienouksiin, joiden oletetaan olevan jos ei tuttuja katsojalle, niin kuitenkin niin tärkeitä, että leijonan – vai huuhkajan – osa lähetyksistä pyörii niiden ympärillä. Tärkeää roolia pelaa (!) myös tähtipelaajien, joskus myös muiden pelaajien, pelin arviointi. Pohditaan (epä)onnistumisten syitä ja liitetään nämäkin asiat joko taktiikkaan tai pelaajan aiempiin esiintymisiin.
Kiinnostavaa tässä kommentaattoreiden ja studioisännän puheessa on se, että he asettuvat kovin korkealle tasolle asiantuntijoina, vaikka Jari Litmasta tai Petri Pasasta lukuun ottamatta muilla ei ole näyttöä siitä, että he omassa toiminnassaan vertautuisivat sen enempää kisoissa pelaavien kuin siellä valmentavienkaan tasolle. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö pitäisi heitä hyvinä asiantuntijoina, vaan sitä, miten kommentaattorin rooli vaatii aseman, josta voi ”tuomita” epäonnistuneen taktiikan tai pelaajan suorituksen.
Tämä on tietysti jalkapallon synnyttämä ”suuri illuusio”, koska pelitaktiikka ja suurin osa tilanteista – muutamia loistavia suorituksia lukuun ottamatta – voi nähdä ja kokea melkein missä tahansa pelissä. Huuhkajat voi pyörittää suomalaista liigajoukkuetta mennen tullen, mutta vastustajan koventuessa se ei onnistukaan. Cristiano Ronaldon epäonnistumista voi ilkkua, vaikka hän olisi juuri pompannut toista metriä ylettyäkseen pukkaamaan palloa, jota kukaan suomalainen ei olisi kuvitellutkaan saavansa. Ikämiesten ottelussakin syntyy usein hienoja kuvioita ja upeita maaleja.
Toivonko siis nöyryyttä, jota meillä Suomessa jalkapallon suhteen on liiankin kanssa? En, mutta mielelläni kuulisin enemmän siitä, miten suomalaiset pelaajat, seurajoukkueet tai A-maajoukkue, Huuhkajat, voisivat kyseisissä tilanteissa pelata. Olisiko Suomi pystynyt samaan rohkeaan peliin kuin Albania Ranskaa tai Islanti Portugalia tai Englantia vastaan? Mitä se suomalaisilta vaatisi niin peli- kuin harjoituskentilläkin?
On jossakin määrin epäuskottavaa kuulla suomalaisten valmentajien arvioivan väheksyvästi EM-kisoihin päässeiden joukkueiden pelitapaa, jos he eivät itse ole kyenneet luotsaamaan maa- tai seurajoukkuetta edes jonkinlaiseen kansainväliseen menestykseen.
Mielenkiintoista olisi myös kuunnella Suomen ”kultaisen sukupolven” pelaajien arvioivan nykysukupolvea ja sen kehittymismahdollisuuksia suhteessa omiinsa. Mitä pitäisi pelaajakehityksen suhteen tehdä sekä juniorina että vähän vanhempana – minkälaisia pelaajapolkuja tulisi nyt rakentaa, jos niitä vertaa aiempaan? Aika vähän tällaisista asioista kuulee, vaikka niiden luulisi kiinnostavan sekä nuoria pelaajia että heidän vanhempiaan. Kunnollinen analyysi siitäkin, miksi Litti ja kumppanit eivät päässeet EM- tai MM-kisoihin odottaa vielä tekijäänsä.
Väistämättä tulee mieleen, että kommentaattorivalmentajien mielestä suomalainen pelaajamateriaali on nyt liian huonoa, jotta voisimme menestyä. Vahva epäilys on, että nykypelaajat ovat huonompia, kuin ”me vanhat” pelaajakommentaattorit. Kummatkin ääneen lausumattomat oletukset voivat olla totta, mutta olisi reilun pelin hengen mukaista, että tätä asiaa käsiteltäisiin avoimesti ja monipuolisesti, kun asiantuntijoita on nyt käytettävissä ja aikaakin keskusteluihin on kuukauden mittaisen rupeaman aikana runsaasti.
Sinänsä Suomen jalkapallon voi sivuuttaa kokonaankin, koska kyse on EM-kisoista, joissa Suomi ei pelaa. Mutta, miksi sitten studiossa ei ole ulkomaisia kommentaattoreita tai Suomessa asuvia todella monen EM-kisamaan kansalaisia, jotka kertoisivat tässä kansainvälistyvässä maailmassa jotakin eri maiden jalkapallokulttuureista? Albaaneja, ruotsalaisia, venäläisiä, englantilaisia ja (puoli)slovakkeja ja italialaisia Suomestakin löytyy. Toisivatkohan he jotakin lisäarvoa studioihin ja joillekin katsojien osaryhmille, jotka eivät hermostu siitä, että studiossa on naiskommentaattori?
Naiskommentaattori, Marianne Miettinen, sai paljon positiivista palautetta, mutta vähän myös kuraakin, kuten oletettavaa oli. Konservatiivisimmat katsojat eivät koskaan ole tyytyväisiä mihinkään ennalta poikkeavaan. Sinänsä Miettinen ei tuonut sukupuolensa lisäksi mitään lisäarvoa lähetysten sisältöön. Saattaa olla, että hän oli jopa enemmän kiinni siinä kapeassa roolissa ja diskurssissa, mikä kommentaattoreiden rooliksi on annettu. Toki hän ei jakanut tuota edellä mainittua nykypelaajien vähättelyongelmaa, koska hän ei ole valmentanut miesmaajoukkueita. Naisillahan tätä ongelmaa ei samanlaisena ”traumana” olekaan. Siksikin oli hyvä, että Marianne saattoi kommentoida pelejä ilman omaa ”jääviä” asemaa.
Vikahan – jos se nyt vika on – ei ole kommentaattoreissa, vaan heille ”kirjoitetuissa” rooleissa. Se on niinkin kapea, että asiantuntijat joutuvat analysoimaan jokaista ottelua niin kuin ne olisivat yhtä tärkeitä tässä turnauksen kokonaisuudessa. Merkityksettömiä otteluita jalkapallon EM-kisoissa ei tosin ole jääkiekon MM-kisojen tapaan, jossa tärkeitä otteluita on vain kourallinen. Silti joukkueet asennoituvat eri otteluihin hyvinkin poikkeavilla tavoilla alkulohkovaiheen aikana, joka on monille maille vain valmistautumista jatkopelejä varten – pelin kehittämistä, kuten olemme jääkiekkokisoista oppineet.
Laajennuksia tähän melko kapeaan laatikkoon kisalähetyksissä saadaan vain lyhyitten uutisten avulla, joissa puhutaan mellakoista tai jalkapallojärjestöjen korruptoituneisuudesta etc. – pelien edetessä toki myös kisojen aiheuttamista tunteista eri maissa. Nekin tosin voi nähdä myös netin kautta. Olisikin hienoa, jos jalkapallokulttuurista ja –politiikasta kuultaisiin alueen asiantuntijoita, koska pelaajat ja valmentajat nyt eivät millään voi olla kaikkien alojen asiantuntijoita. Suomessakin on runsaasti jalkapallosta kiinnostuneita – ja jopa jalkapalloa pelaavia – eri alojen asiantuntijoita.
Haaste on tietysti siinä, onko futisstudio jokin A-studio? Varmasti monet älähtäisivät, jos futiksesta puhuisikin joku muu kuin meritoitunut pelaaja tai valmentaja. Olettaisin kuitenkin, että nykyinen futisstudio on itse asiassa aika usein jalkapalloa käsittelevä A-studio, jonka kapea-alainen asiantuntijapuhe ei kosketa läheskään kaikkia katsojaryhmiä. Kiinnostavampaa ja viihdyttävämpää futisstudiota voisi rakentaa toisenlaisenkin asiantuntijuuden pohjalta.
TV on kuitenkin konservatiivinen väline, jossa muutos on aina hankalampi toteuttaa kuin jatkaa samaa totuttua rataa. Uusi puhetapa pitää ajaa sisään pitkäjänteisesti – aivan kuten uusi pelitaktiikka. Siinäpä haaste YLEn ”managereille” ja ”ananaspäille”, jotka voisivat nostaa Suomen kisastudiot isojen kisojen vaatimalle tasolle, vaikka Huuhkajat ei sinne pääsisikään.