Neljäs – urheilua seuraavien mielestä varmaan aika harvoin suomalaisilta kuultu – vastaus ennakko-odotustiedusteluihin on eri versioineen tuo “Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”.

Krista Pärmäkoski taisi olla ainut suomalaisurheilija näissä olympialaisissa  joka uskalsi etukäteen sanoa, että jokaiselta matkalta voi odottaa mitalia. Risto-Matti Hakola taas ilmaisi ehkä hiukan epärealistisen mitalitavoitteensa oikein reippaasti ja Iivo Niskasen kultamitalitavoitteesta 50 km:n hiihdossa on julkisuudessa tiedetty jo vuosia.

Enni Rukajärvi ei ehkä sanonut suoraan samaa, mutta sen saattoi kuitenkin hänestä lukea, että mitali on tavoitteena. Mika Poutala sen sijaan ilmoitti julkisesti mitalitavoitteensa, joka tavoite oli selvillä myös jääkiekkojoukkueillamme, joista naisleijonat ilmaisivat pronssitavoitteensa miehiä selvemmin. Miehet elättelivät toivoa jopa kullasta, mutta kovin selkeästi en huomannut tavoitetta ilmaistun.

Hiukan yllättävää oli, että yhdistetyn joukkue ja urheilijoista Eero Hirvonen ja Ilkka Herola tavoittelivat myös etukäteen mitalia, vaikka se olisi edellyttänyt yläkanttiin osunutta suoritusta. Kaisa Mäkäräinen oli kaiketi etukäteen suurin mitalitoivomme, mutta Kaisa piti aika matalaa profiilia lupauksissaan. Muutama muukin urheilija oli asettanut itselleen selkeästi ”omaa tasoaan” korkeampia tavoitteita, jotka voi rinnastaa mitalitavoitteeseen, joka on hyvällekin urheilijalle olympialaisissa yleensä erinomainen suoritus, jota ei normaalisuorituksellakaan välttämättä saa.

Mutta miksi siis jotkut urheilijat uskaltavat asettaa julkisesti yläkanttiin menevän tavoitteen ja miksi toiset sitten eivät? Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että haastajan asemasta olisi psyykkisesti helpompi lähteä kilpailuun. Yleensä näin onkin, mutta jos urheilija asettaa itselleen liian matalat tavoitteet tai ne ovat epämääräiset, niin tuloksena voi olla itseluottamuksen ja rohkeuden puute, kun ei edes  usko pystyvänsä ”itsensä ylittämiseen”.

Mitalin voittaminen vaatii olympialaisissa kuitenkin lähes aina itsensä jonkinasteista ylittämistä, koska kaikki maailman parhaat urheilijat ovat paikalla ja aika moni heistä uskaltaa myös yrittää jotain erikoista juuri olympialaisissa. Voit hallita lajia koko muun kauden tai jopa useita vuosia, mutta et silti voita olympialaisissa, on ollut vaikkapa Janne Ahosen kohtalona. Toisaalta on niitä, jotka aina venyvät olympialaisissa parhaimpaansa. Eniten on tietysti niitä, jotka pärjäävät sekä olympialaisissa että muissa kisoissa.

Mitalipuheella on yleensä eniten katetta näissä ”urheilukielen” ilmauksissa, sillä ”nauttimaan”,” tekemään parhaansa” ja ”yhdessä voittamaan” mennessä konkreettinen tavoite halutaankin jättää ilmaisematta. Tätä mitalitavoitetta on alettu inhoamaan vasta 2000-luvulla, kun huonontuneen olympiamenestyksen syyksi alettiin epäillä epärealistisia tavoitteita, jotka olisivat vaikuttaneet urheilijoiden suorituksiin negatiivisesti. Ehkä rehellisempää olisi ollut hyväksyä se, että jotain olisi pitänyt tehdä jo etukäteen toisin.

Toisaalta asiassa on kyllä perää sen vuoksi, että 1900-luvulla olympiakomitean valmennuspäälliköt olivat ”herroja ja hidalgoja”, jotka asettivat (mitali)tavoitteet lajiliitoille ja urheilijoille ja kehuivat tai haukkuivat niitä sen mukaan, miten valmennuspäällikön tavoitteet oli saatu toteutettua. Mediakaan ei koskaan tainnut syyllistää olympiakomitean valmennuspäälliköitä huonosta tuloksesta, vaan vika oli tosiaan joko urheilijoissa, joukkueissa tai lajiliitoissa.

Tässä mielessä nykyisen huippu-urheilupomon Mika Kojonkosken tehtävä ja vastuu tuntuu olevan aivan erilainen – hän vastaa näköjään lajiliittojen ja yksittäisten urheilijoidenkin menestyksestä ja varsinkin menestymättömyydestä joskus melkein yksin. Eihän tämä urheilumedialtakaan ole kovin korkeatasoista toimintaa ollut ennen eikä nyt.

Tavoitteita ei siis ole tuosta ”psykologisesta” ja osin urheilupoliittisesta syystä haluttu ilmaista kovin tarkasti. Onhan se tietysti seuraajille ja tukijoillekin hankalampaa selittää epäonnistumista kuin onnistumista – mieluummin asetetaan matalat tavoitteet, jotka saavutetaan kuin korkeat, joita ei saavuteta. Kaikilla on parempi mieli. Paitsi tietysti sillä urheilijalla, joka oikeasti tuntee epäonnistuneensa ja pettäneensä itsensä, läheisensä ja koko urheilevan Suomen.

Näissäkin kisoissa on nähty erittäin emotionaalisia ”miltä nyt tuntuu” –haastatteluja, kun Mari Laukkanen, Mika Poutala, Kaisa Mäkäräinen tai miesten jääkiekkojoukkueen jäsenet ovat joutuneet analysoimaan tunteitaan pettymykseen päättyneitten kilpailusuoritusten jälkeen. Tämä on itse asiassa aika outoa, jos ajattelee olympiakomitean linjaa olla asettamatta tavoitteita ja paineita urheilijoille. Urheilijat tuppaavat niitä paineita ottamaan, vaikka niitä ei organisaation taholta edes haluttaisi antaa.

Tämä selittyy tietysti sillä, että melkein kaikki urheilijat ovat ammattilaisia tai ainakin he tekevät työtä ammattimaisesti. Ainut ”amatööriporukka” Koreassa oli naisten jääkiekkojoukkue, joka kuitenkin taisteli ehkä intohimoisimmin koko joukkueesta. ”Amatöörihenki” sen hyvässä mielessä oli vielä naisleijonien joukkueessa voimissaan.

Jossakin mielessä suomalaisten suhtautumista urheiluun voikin tulkita myös nostalgisena paluuna ”vanhoihin hyviin aikoihin”, jolloin pieni Suomi tosiaan taisteli hiukan altavastaajana, rehellisenä ja puhtaana amatöörina ammattilaisia tai silloisia Itä-Euroopan  ja Amerikan ”puoliammattilaisia” vastaan, joille valtio tai yliopisto maksoi palkkaa urheilemisesta. Kyllähän sellainen saa sydämen pamppailemaan, vaikka amatöörivoittaja olisi ruotsalainen ampumahiihtäjäpariskunta, joka laittaa kotiinsa uuden vessan mitalipalkkioillaan.

Jos taas joku norjalainen voittaa, niin se ei ole enää minkäänlainen hengennostatus ”pienen pohjoisen maan” puolesta. Päinvastoin, Jukka Ukkola ehdotti Suomen Kuvalehdessä jopa Pohjoismaiden yhteisen joukkueen nimeämistä, että tuntisimme enemmän solidaarisuutta keskenämme.

Kyse ”urheilukielen” eri nyanssien valinnassa ei siis ole vain urheilijan menestysstrategioiden optimointiyrityksestä, vaan paljon monimerkityksellisimmistä asioista. Onhan sekin nähty ja kuultu jom monta kertaa YLEnkin lähetyksissä, miten me suomalaiset olemme historian saatossa olleet niitä sadasosien häviäjiä ja viime sekuntien maalien laskijoita. Krista Pärmäkoskestakin olisi voinut tulla legenda, jos hän olisii kunniakkaasti ja suomalaiskansallisia perinteitä noudattaen hävinnyt pronssin tuhannesosilla. Nyt hänet on tuomittu voittajaksi – ennemmin tai myöhemmin.

Urheilijan kuitenkin pitäisi elää ”omassa kuplassaan”, johon ulkopuoliset eivät pääse, jotta hän ei häiriintyisi, mutta koko shown pääasia on kuitenkin se tilanne, kun meidät kaikki päästetään sisään jopa kaikkein pyhimpiin paikkoihin, kuten pukuhuoneisiin. Onhan se aika perverssi tilanne, mutta nykyajan normaali. Siihen täytyy niin Pekka Koskelan kuin Risto-Matti Hakolan, niin Mari Laukkasen kuin Matti Heikkisen, niin Eeli Tolvasen kuin Riikka Välilän tai Andreas Romarin ja Enni Rukajärvenkin osata omalla tavallaan suhtautua.

Joku heistä korostaa nauttimista, joku parhaansa tekemistä, kolmas yhdessä voittamista ja häviämistä, kun neljäs rohkenee asettaa julkisesti itselleen kovat tavoitteet. Me ihmiset olemme erilaisia, mutta myös se tilanne, jossa menemme kisoihin, on usein selittävänä tekijänä urheilijan puheille. ”Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan” –tyyppiset vastaukset ovat meidän seuraajien mielestä liian harvojen suomalaisten urheilijoiden vastauksia.

Etukäteen saattoi tuntua, että suomalaiset ovat ”kynttilän vakan alla pitäjiä” eivätkä jotenkin vaatimattomina suomalaisina haluakaan nostaa itseään ja tavoitteitaan esille ennen kisoja. Tämä ei ehkä ollutkaan oikea havainto, sillä kyllähän meidän aidot mitalitoivot uskalsivat ottaa itselleen paineita ja jotkut sellaisetkin, joilla ei ihan realistisia mahdollisuuksia ollutkaan, tekivät samoin. Johanna Matintalo sopii esimerkiksi nuoresta naishiihtäjästä, joka uskaltaa asettaa tavoitteita itselleen ja vaatii myös, että pääsee toteuttamaan tavoitteitaan ladulla. Kyse ei kuitenkaan ole mitalitoivosta, vaan parhaimmillaankin kymmenen parhaan joukkoon hiihtämisestä.

Tähän katsoja- ja kuulijakokemuksen vinouteen varmasti vaikuttaa sekin, että näemme muun maalaisista urheilijoista oikeastaan vain ne, jotka voittavat tai pääsevät mitaleille ja teemme heidän perusteellaan arvioita ruotsalaisista, norjalaisista tai vaikkapa ranskalaisista. Voittajat tuntuvat usein aika rohkeilta ja itsevarmoilta riippumatta kansallisuudesta – verratkaa nyt vaikkapa Iivo Niskasta ja Martin Johnsrud Sundbya toisiinsa. Kummatkin lähtivät suosikkeina kisoihin ja näkyikö heissä suomalainen vaatimattomuus ja norjalainen itsevarmuus vai tuleva voittaja ja epäonnistuja?

Rohkea kielenkäyttäjä on usein aika hyvä urheilijakin, mitä tulee ennakko-odotuksista puhumiseen. Mehän emme onneksi tiedä kovin hyvin, minkälaisia huuliveikkoja itse kukin on siviilielämässään. Rohkea tavoitteenasettaja korostaa oman identiteettikokemuksen tärkeyttä uskaltaessaan pistää itsensä peliin jo ennen kisoja. Identiteettiä tukee vahvasti se, että hän uskoo myös kykenevänsä sellaiseen toimijuuteen, joka hänet mitaleille vie. Nautinto ei silloin näyttele kovin suurta roolia eikä myöskään joukkueena menestyminen, vaikka toki jälkikäteen tällainen urheilija toki nauttii hyvästä suorituksesta tai oman joukkueensa menestymisestä. Fokus on kuitenkin omassa menestyksessä ja tekemisessä.

Taulukossa sama näyttää tältä:

Mitä odotat kisalta?	Elämys-kokemus	Identiteetti-kokemus	Osallisuus-kokemus	Toimijuus-kokemus	Keski-arvo
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”	2	9	1	6	4,5

 

Urheilija – suomi –selityssanakirja: yhteenvetoa

Tässä kävi vähän niin kuin usein urheilussa käy: ennakko-odotukset osoittautuivat ainakin osin vääriksi. Urheilun perusluonne  onkin arvaamattomuudessa, sattumassa, joka on kuitenkin se tekijä, joka meitä kilpailuissa viehättää, Etukäteen ei voi olla varma siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Miksi sitä muuten urheilua seuraisikaan?

Jokainen meistä kuitenkin haluaisi olla asiantuntija tai ainakin ennustaja. Minäkin kehun sillä, että näin eilen heti, että Iivo voittaa ja senkin ennustin aika alkuvaiheessa, että Bolshunov tulee toiseksi. Kaksi parasta oli naisten pitkässä kisassakin helppo ennustaa jo aika alkuvaiheessa. Mutta Saksan hopeaa lätkässä tai ruotsalaisten hyvää menestystä ampumahiihdossa en olisi osannut millään veikata. Aikamoinen guru pitäisikin olla, jos osaisi ennustaa edes voittajat yhdestä lajista oikein.

Jännittävää on sekin, etteivät edes urheilijat itse osaa kovin hyvin ennustaa päivän kuntoaan, vaikka Krista ja Iivo olivatkin aika varmoja omasta tasostaan lähes koko kisojen ajan.

Se, miten urheilijat ilmaisevat tuntemuksiaan, joista olemme  juuri saaneet nauttia itkunsekaisena – onnesta ja pettymyksestä – kavalkadina TV-kanavillamme, riippuu kuitenkin erittäin monesta asiasta. Urheilukielessä on tietyt konventiot, jotka selittyvät sosiohistoriallisilla tekijöillä, joita tässä pikku kirjoitussarjassa yritin availla.

Eri lajeilla on omat menestyshistoriansa, joista rakentuu se ”suomalaisten oma identiteettikertomus”, johon tämän päivän saavutuksia peilataan vaikkapa hiihdossa. Hämäläisen Kalevi voitti omana syntymävuotenani eli 1960 edellisen kerran viidenkympin olympiakultaa eli onhan siitä kulunut jo aikaa. Minäkin olen koko ikäni odottanut tätä Iivon hiihtoa!

Jääkiekossa tuo Suomen tarina on itse asiassa aivan toisenlainen. Kuuskytluvulla ei oltu oikein mitään, nyt meiltä tai meidän joukkueeltamme odotetaan aina kultaisia miteleja. ”Aina meille käy näin”, ei pidä paikkaansa, vaikka niin herkästi selitämmekin häviöiden jälkeen  tappiomme – miksemme voittojen?

Jokaisella urheilijalla on sitten omat kokemushistoriansa, jonka perusteella he artikuloivat omia menestysmahdollisuuksiaan. Kyse on jonkin verran kiinni persoonallisuuksistakin eli toiset ovat rohkeampia ilmaisemaan tavoitteitaan kuin toiset. Silti se realistinen todennäköisyys menestymiselle lienee hiukan voimakkaampi selittäjä ennakkopuheille.

Olympiajoukkueelle asetetaan mitali- ja menestystavoitteita sekä joukkueen johdon että suuren yleisön eli yleensä valtamedian toimesta. Ne perustuvat kuuleman mukaan nykyään realistisemmille arvioinneille kuin joskus takavuosina. Suomi sai kuusi mitalia ja virallinen ennustus taisi olla 5-7 vai oliko 7-9? Kummin vain niini on se parempi kuin ”Suomi on liikkuvin urheilukansa vuonna 2020” tai että Suomesta tulee Pohjoismaiden paras huippu-urheilumaa lähivuosina.

Tai parempi ja parempi, sillä eiväthän korkeat tavoitteet ole menestymisen este. Suomen kaikki mitalit nimittäin tulivat urheilijoilta ja joukkueilta, jotka uskalsivat jo ennen kisoja ennustaa oman menestyksensä aika reippaasti. Epävarmat eivät menestyneetkään sillä todennäköisyydellä, millä me katsojat heiltä mitaleita odotimme.

Pettymys lienee  tunne, jota sekä urheilijat, olympiajoukkue, katsojat ja urheilutoimittajat pelkäävät eniten ja siksi se tekee korkeiden tavoitteiden asettamisesta kaksin verroin vaikeampaa. Mutta miksi pettymys olisi tässä draamassa se väärä tunne? Ilman pettymyksiä koko draama olisi vailla jännitystä ja ehkä myös viehätystään. Kuka jaksaisi olla norjalainen, paitsi siis norjalaiset itse? Kyllähän ”Aikun” (Aino-Kaisa Saarinen) haastattelu oli paljon parempaa TV-draamaa kuin Maritin (Björgen).

Psykologit ovat todennäköisesti opettaneet urheilijoille strategioita, joilla selvitä paineista ennen kisoja. ”Nauttiminen”, ”yhdessä tekemisen korostaminen” tai ”parhaan tekeminen” kumpuavat siis myös sieltä. Ne voivatkin olla hyviä ohjeita joillekin urheilijoille, mutta selvästikään Suomen menestyjät eivät kuuluneet tuohon koulukuntaan, vaan he vaativat itseltään paljon ja osa myös sen palkinnon sai.

Kun itse läksin luokittelemaan erilaisten vakiintuneiden sanontojen taustoja, otin lähtökohdaksi ne kokemukset, jotka olen monesta tutkimuksesta löytänyt urheilemisen ja liikkumisen taustalta. Me haemme ja myös saamme erilaisia kokemuksia tekemisistämme – myös muualta kuin urheilusta.

Nuo sloganit sopivatkin aika hyvin myös tällaiseen tarkasteluun, koska elämys-, identiteetti-, osallisuus- ja toimijuusnäkökulmat erottelivat lausumat hyvin toisistaan, kun ne samalla profiloivat lausuman esittäjät omiin luokkiinsa.

Tässä vielä lausumat ja ”kokemukset” yhdessä taulukossa.

Mitä odotat olympilaisista?	Elämys-kokemus	Identiteetti-kokemus	Osallisuus-kokemus	Toimijuus-kokemus
“Mennään nauttimaan”	10	1	5	1
“Teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää”	1	7	2	6
“Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään”	3	5	8	6
“Kyllä sieltä mitalia lähdetään hakemaan”	1	9	2	4

 

Taulukosta näkee hienosti, miten eri tavoin eri lausumat painottavat näitä kokemuksellisuuksia eli sitä, mitä urheilija kilpailuistaan hakee tai ainakin sanoo hakevansa. Suomalaisten menestyksen perusteella voisi väittää, että selvät ja kovat tavoitteet on hyvä ilmaista etukäteen. Näiden kisojen perusteella muut sloganit olivat paljon huonompia menestyksen ennustamisen suhteen.

Tarkastelu pitäisi toki tehdä tarkemmin eli pitäisi katsoa, mitkä kunkin urheilijan henkilökohtaiset tavoitteet olivat ja miten ne täyttyivät. Saattaa olla, että jotkut pärjäsivät omia odotuksiaan paremmin juuri siksi, että he vain menivät nauttimaan ja tekivät parhaansa yhdessä joukkueen kanssa.

Hyvin kyllä voi väittää, että kovien tavoitteiden asettaminen ei kuitenkaan estänyt suomalaisia menestymästä – itse asiassa päinvastoin. Pitäisikö rohkeutta ja tavoitteellisuutta pikemminkin kannustaa kuin painaa taka-alalle? Näin voisi tämän pienen otannan perusteella tulkita. Se lienee  olympiajoukkueen asiantuntijoiden analysoitava kisojen jälkeen.

Oma tarkoitukseni oli toki tehdä vain pieni ekskursio etukäteen ärsyttävien ja latteiden sanontojen taakse, mikä olikin hyvin opettavaa. Lausumia oli enemmän ja niille kaikille löytyi lausujansa ja myös erittäin hyvät perusteet.

Enää en suhtaudu yhtä yleenkatseellisesti toimittajien typeriin kysymyksiin ja urheilijoiden ennalta-arvattaviin vastauksiin. Vika ei ehkä ollutkaan vastaajissa eikä ehkä kysyjissäkään, vaan ainakin omassa tapauksessani kuulijassa, joka ei osannut tulkita kuulemaansa riittävän hienovaraisesti.

Ja kiitokset vielä kaikille olympialaisissa kilpailleille suomalaisille kuin myös muiden maiden urheilijoille!

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

Tiihonen A. 2018.  “Yhdessä joukkueen kanssa voitetaan ja hävitään” (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/16/yhdessa-joukkueen-kanssa-voitetaan-ja-havitaan/). Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 16.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Teen parhaani ja… – ei kai taas tätä! (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/10/teen-parhaani-ja-ei-kai-taas-tata/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 10.2.2018.

Tiihonen A. 2018. Urheilukieli – suomi – sanakirja olympialaisten seuraajille (https://www.miksiliikun.fi/2018/02/07/urheilukieli-suomi-sanakirja-olympialaisten-seuraajille/).  Blogi sivulla www.miksiliikun.fi, 7.2.2018.

Taulukot & kuviot (pdf): Urheilukieli_taulukot_2018