Ensimmäinen hiihtomuisteluni piti sisällään vuodet 1962-1972 (https://www.miksiliikun.fi/2017/02/23/menen-isona-sakopaaneen-minun-mm-kisani-1/). Siinä välissä Suomi putosi suurvalta-asemastaan  hiihdossa ja mäkihypyssä tasolle, jota on siitä asti näihin päiviin asti selitetty sanomalla, että kansainvälinen kilpailu on kiristynyt.

Selitys on ollut pätevä, vaikka Suomen menestys on senkin jälkeen vaihdellut suuresti eri MM-kisojen tai oikeammin urheilijasukupolvien tai valmennusmenetelmäsukupolvien välillä – joku puhuisi jopa dopingsukupolvista.

Urheilujohtamisen ja –journalismin heikkoutta on, että kyseistä löysää argumenttia saa käyttää ilman minkäänlaisia faktoja. Seitkytluvulla kilpailu kuitenkin saattoi kiristyä, sillä Norjan, Suomen, Ruotsin ja Neuvostoliiton lisäksi huipulle tulivat Itä-Saksan (DDR) urheilijat, jotka myös käyttivät ”kovempia” valmennusmetodeja kuin mihin oli totuttu. Silloisia menetelmiä pidettäisiin nykyään ainakin osittain epäinhimillisinäkin.

Seitkytluku oli kuitenkin Suomen urheilussa kultainen yleisurheilun ansiosta. Hiihto ei ollut huono sekään, vaikka mitalien määrä laskikin aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Mieshiihtäjät eivät saaneet tuona aikana yhtään henkilökohtaista kultamitalia, vaikka aika lähellä Juha Mieto 1980 olikin.

Omaan seitkytluvun hiihtosaagaani mahtuu myös monenmoista draamaa, jotka voi kiteyttää viestihiihtokokemuksiini. Parisprintin pettymys Iivo Niskasen ja Sami Jauhojärven kokemana – tietysti meidän seuraajienkin – ei ole mikään ainutlaatuinen tapahtuma. Monesti ovat kaveritkin joutuneet pettymään. Tämä ei tietysti lievennä kokemusta silloin, kun sen kohtaa kasvokkain.

Mutta palataanpa seitkytluvun alkuun, jolloin ns. ikäkausiurheilu Suomessakin aloitettiin oikein kunnolla. Sapporon kisojen aikaan olin 12-vuotias poika, joka oli sijoittunut Mikkelin maalaiskunnan kansakoulujen välisissä kilpailuissa kymmenen parhaan joukkoon. Ei se ihan huono saavutus ollut, mutta ei sillä oikein voinut kehuakaan.

Heti Sapporon kisojen jälkeen Mikkelin oppikoulujen kisoissa jo mainitussa Kattilalahden maastossa  tahtini oli kuitenkin toinen: jos matkaa olisi ollut hiukankin enemmän, olisin voittanut mestaruuden. Jäin kuitenkin toiseksi muutamalla sekunnilla Kaatrasen Hanen voittaessa – ja hän oli sentään piirinmestari. En tuntenut itseäni Juha Miedoksi, vaikka niukasti hävisinkin.

Seitkytluku oli miesten hiihdossa aika vaisu, vaikka Mieto, Arto Koivisto, Matti Pitkänen, Juhani Repo, Pertti Teurajärvi ja myöhemmin Harri Kirvesniemikin olivat lähellä maailman huippua. Naiset sen sijaan loistivat. Helena Takalo, Hilkka Riihivuori (Kuntola), Marjatta Kajosmaa ja Marja-Liisa Hämäläinen (Kirvesniemi) olivat suurimmat tähdet pienemmistä puhumattakaan.

Upein katsojakokemus MM-kisoista minulla onkin vuoden 1978 Lahden kisojen naisten viestistä, jota olimme pienellä porukalla tulleet katsomaan. Saimme mainion paikan mäkikatsomon yläritsiltä, josta näkyi Karpalosuon mäen alkupätkä ja sitten oikeastaan koko hiihtostadionia kiertävä latu maaliin asti.

”Immon enkeleistä” kertoneessa dokumentissä näkyi aivan samoja kuvakulmia kuin mitä oli elävänä mielessäni. Kun näimme  ennen muuta yleisöä, että Riihivuoren Hilkka suorastaan lensi Karpalosuon mäkeä ylös ja otti uskomattomasti kiinni Raisa Smetaninaa ja Barbara Petzoldia, niin jännitys nousi kurkkuun.

Muu stadionin yleisö sai hiihtäjät näkyviinsä vasta ”Betonin” jälkeen ja siinä vaiheessa se räjähti, sillä niin yllättävä – ja niin toivottu – se näky oli kaikille. Katsomohan oli jo luopumassa odotetusta voitosta toisen osuuden jälkeen, kun Suomi oli jäänyt niin kauas kärjestä.

Harvoin on hiihtäjä voinut tuntea äänen kannustavan itseään niin konkreettisesti kuin silloin lahtelaisyleisö työnsi Riihivuorta kohti johtokaksikkoa. Dokumentissa Riihivuorikin piti sitä upeimpana hiihtonaan ikinä. Pala nousi kurkkuuni dokumenttia katsoessanikin.

Lahden kisojen aikaan olin jo 18-vuotias ja olin jo lopettanut kilpahiihdon. ”Salppurilla” olin hiihtänyt kerran jossakin piirien välisessä viestissä, jossa Suur-Savon joukkue ei kovin hyvin pärjännyt. Muistan kuitenkin tykänneeni Salpausselän laduista ja yksityisaikanikin oli kuulemma ihan kärkipäässä.

MM-kisamatkamme dokumentoitiin myös paikallislehteen, jonka toimittaja Penttisen Jussi haastatteli tuntemiaan ”urheilijanuorukaisia” kysellen kisakuulumisia.

Tässä välissä pitääkin mainostaa Kariston Antin ja Laaksosen Pekan toimittamia teoksia Salpausselän kisoista ja Lahden ”punapaidoista”. Kulttuurihistoriaa ja – sosiologiaa parhaassa A-luokassa! Upeita teoksia myös kuvitukseltaan (ks. Heinonen, J, Karisto A, Laaksonen, P: Salpausselän kisat – suomalainen kansanjuhla. Karisto, A & Laaksonen P: Punapaidat – lahtelainen mäkilegenda). Linkin alla arviointini “Punapaidoista” (Punapaidat_arviointi_Tiihonen).

Aivan mahtava viesti oli myös Innsbruckin miesten viesti vuonna 1976. Se jäikin Suomen miesten selvästi parhaaksi saavutukseksi tässä ajanjaksossa. Ja siinäkinhän oli draamaa, kun neuvostoliittolaisen hiihtäjän upouusi keksintö eli nokkamono siteineen hajosi kesken kisan. Kilpailu voitosta olisi voinut äityä kovaksi, jos kenkä olisi kestänyt. Upeaa oli kuitenkin seurata kaima-Koiviston ankkuroima viestivoitto.

Vähän tuon kisan jälkeen minäkin sain ankkuroida minimaakuntaviestin voiton kotiin yhtä ylivoimaisesti kuin Koiviston Arto, joka olikin suosikkini usean vuoden ajan. Tuo hiihto oli minulle  monella tapaa merkityksellinen, sillä sain hiihtää kotiladullani Koivikossa, jossa Suihkosen Liisa kävi minua vielä kirittämässä. Tiesin myös, että se talvi jäisi viimeiseksi kilpahiihtotalveksi minulle. Haikeutta, mutta myös ylpeyttä,  oli mielessäni runsain mitoin.

Olin kuitenkin sairastunut rasitusastmaan ja tiesin, etten kykenisi pärjäämään muille  hiihdossa, jossa myöhemmin ei ole pärjännytkään ilman astmaa tai ainakin astmalääkitystä. Seitkytluvulla kuitenkin vain yksi lääkäri suositteli minulle kilpaurheilun jatkamista, muut kehottivat lopettamaan koko touhun. Tästä olen kirjoittanutkin paljon urheilijan kokemuksen kautta asiaa valottaen.(1ASTMA, Keuhkot_maailma_minä).

Mutta eivät merkitykselliset viestikisat tuohon jääneet, vaikka aikamoisia kokemuksia MM- ja olympiavoitot vuosina 1976 ja 1978 olivatkin suomalaisessa hiihtoelämässä. Mikkelin Hiihtäjät tuli tunnetuksi miesten SM-viestien kahdeksasta peräkkäisestä voitosta vuosina 1979-1986, mutta viestihurma alkoi Mikkelissä paljon aiemmin.

Nimittäin vuonna 1974 eli Falunin MM-kisojen aikaan MH voitti Hopeasompakisoissa neljästä mahdollisesta viestimestaruudesta peräti kolme hiihtäjinään Kolehmaisen Tiina, Ollikaisen Eeva, Kurunmäen Saara, Hokkasen Jarmo, Taskisen Timo, Kirvesniemen Harri ja omassa joukkueesani Kaatrasen Hannu ja Pöntisen Lassi. (https://www.miksiliikun.fi/2015/02/24/falunin-1974-legendat-ja-totuudet/).

Tiedän sen kokemuksen perusteella, miltä tuntuu hiihtää toisten takaa-ajettavana. Maakuntaviestin ankkurina saatoin päästellä rennosti, mutta tämä viesti oli paljon rankempi varsinkin henkisesti. Kun pelko iskee, niin ei ole helppo saada itsestään kaikkea irti.

Näin minullekin meinasi käydä, vaikka eroa oli lopulta ihan kohtuullisesti jäljellä, vaikka takaa-ajajat jonkin verran minua kiinni ottivatkin. Voin kuitenkin kuvitella Emil Iversenin paniikin määrän, kun hän tajusi Iivo Niskasen ottaneen hänet kiinni. Siinä tilassa ei voi enää tehdä järkeviä päätöksiä… Sellainen urheilukokemus voi kuitenkin johtaa itsereflektioihin ja oivalluksiin itsestä, urheilusta ja maailmasta (PROLOGI)

Viesteissä saakin kokea monenlaisia tunteita. Rento, lähes ylivoimainen suoritus näytöstyyliin ja toinen, jossa taistelin paniikkia vastaan silmät sumeina – ja silti tuloksena oli voitto kummassakin viestissä. Karvaita tappioitakin toki tuli.

Ikävin Koululiikuntaliiton SM-kisoissa, joissa olin piirimme joukkueen aloittaja. Olin hyvässä iskussa ja pääsin kovassa alamäessä kilpailun johtoon, kun yhtäkkiä kaveri vierestä kaatui suoraan suksieni päälle. Lensin päistikkaa naamalleni latujen väliin ja pyrin vain suojelemaan päätäni, kun koko joukko painui täyttä vauhtia ohitseni ja melkein ylitseni. Sauvankin oli joku vienyt suksen kärjessään kymmenien metrien päähän lumihankeen. Muutama kirosanahan siinä tuli päästeltyä. Vaikka otinkin puolet joukkueista kiinni, niin emme päässeet mitaleille, vaikka se olisi ollut hyvinkin mahdollista. Sori siitä, Ollikaisen Eeva ja Tuurin Risto.

Enimmäkseen kyllä voitimme piirinmestaruuksia ja muita viestikisoja, sillä niin kovia hiihtäjiä Mikkelissä tuohon aikaan oli. Samalla sain seurata seurakavereideni Harri Kirvesniemen ja Veijo Hämäläisen nousua Suomen ja maailman huipulle. Harrin – ja muidenkin mikkeläisten hiihtäjien – nuoruusvuosista tarkemmin tästä linkistä… (https://www.miksiliikun.fi/2016/08/15/poika-sinusta-tulee-viela-hiihtaja-urheilijan-polut-ennen-ja-nyt/)

Tämä MM-muistelu loppuu vuoden 1982 MM-kisoihin, jotka muistan ikään kuin ensimmäisinä uuden ajan MM-kisoina. Norjalaiset olivat muuttaneet hiihtotyyliään frekvenssiltään nopeammaksi, joka sopi paremmin lasikuitusuksille. Enää ei näkynyt ”eeromäntyrantamaista” tyylittelyä ja suksen sujuttamista, jota puusukset vaativat.

Huvittavaa oli myös se, että venäläiset olivat ohjelmoineet itsensä Holmenkollenin laduille, joista he olivat tehneet kopiot jonnekin Siperiaan, mutta he eivät osanneet ottaa huomioon lumen erilaisuutta. Hiihtäjät ponkaisivat laskuissa pystyyn, vaikka vauhtia oli reilusti jäljellä. Siperian vitilumi ei luistanut kovin hyvin, joten ruumiissa oli koodattuna väärät parametrit. Hiihtäminen tieteellistyi tälläkin tavoin…

Minä hiihdin sinä talvena viimeisen kerran – tai vielähän tässä on mahdollisuus tehdä comebacki – numero rinnassa Laajavuoressa opiskelijoiden Pohjoismaisissa mestaruuskisoissa. Olimme koonneet kurssiltamme joukkueen, jossa hiihtivät Laakson Harri, Kosken Pasi, Lehtisen Ismo ja minä. Opiskelijaurheilun perinteiden mukaisesti otimme kisan sekä tosissaan että leikillään.

Voin sanoa, että ohitin ankkuriosuudellani Leppävuoren Antin, joka hiihti Suomen ykkösjoukkueessa mm. Kirvesniemen Harrin kanssa. Antti tosin lähti toiselle vitoselle, kun minä vasta aloitin kympin osuuttani – ensimmäisessä mäessä kuitenkin kiilasin ohi Antin, joka taisi sinä vuonna olla mitaleilla SM-kisojen viidelläkympillä. Sen mäen jälkeen en kyllä  Anttia ladulla nähnyt. Sen sijaan Antin vanhoilla suksilla hiihdin koko kahdeksankymmentäluvun.

Hiihtokaverini järjestivät vähän showta nappaamalla minut ladulta puolimatkassa ja heittelemällä kolmasti ilmaan niin kuin voittajille kuuluisi. Järjestäjät eivät oikein tykänneet, kun hetken aikaa luulivat, että tulimme kisassa toiseksi. Oikeasti taisimme olla kahdesti ykkösiä sijalla 11. Jos oikein tahdon muistaa…

Sellainen, varsin  ”viestipitoinen”, oli toinen muisteluni elämäni MM-hiihdoista. Nuorena kilpahiihtäjänä MM-kisatkin menivät ikään kuin ”ihon alle” – piti miettiä omaa identiteettiään eli kysymystä: tuleeko minusta kilpahiihtäjä vai ei?

Selvää vastausta en itse asiassa ole kyennyt vieläkään itselleni antamaan. Argumentit hiihdon puolesta olivat vahvoja, mutta vasta-argumentit perustuivat jonkinlaiseen epämääräiseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hiihtäjän elämän kuvittelemiseen. Sehän ei ole koskaan eikä kenellekään helppoa.

Ja onko sillä nyt loppujen lopuksi mitään merkitystä, tuliko minusta hiihtäjä vai ei? Koska en lopettanut hiihtämistä kokonaan, niin voin pitää itseäni hiihtäjänä vielä tänäänkin. Kuulun hiihtoperheeseen olivat sen perheen muut jäsenet siitä mitä mieltä tahansa.

Merkitykselliset hiihtokokemukset ja -muistot oikeuttavat meistä jokaisen sen perheen jäseniksi. MInä hiihdin itseni tähän perheeseen jo 8-vuotiaana, vaikka lähellä oli etten olisi jäänyt perheen ulkopuolelle (URHEILUKOKEMUS).

Jos niitä kokemuksia ei sinulla vielä ole, niin siitä sitten ladulle, ladun varteen tai telkkarin ääreen… HophopHop (näin muistaakseni kannustettiin hiihtäjiä juuri Holmenkollenilla 1982).