Suomen olympiajoukkueessa on ensi kertaa mukana psykologi. Pappi – sielunhoitaja – on ties monettako kertaa. Urhelijan sielun lisäksi siis henkinen puolikin tarvitsee tukijaa. Kun kuuntelee kisapappi Leena Huovista tai kisapsykologi Hannaleena Ronkaista, saa kuvan vierellä kulkijasta, jonka luo kenen tahansa on helppo tulla. Kovin ihmeellisiä metodeja kummallakaan ei ainakaan radiohaastattelujen perusteella ole tehtäväänsä. Huovisella on jo pitkä kokemus, joten hän tuntee sekä urheilijoita, taustahenkilökuntaa että kisailmapiiriä ennestään. Myös Ronkaiselle kisailmapiiri on tuttu, samoin kuin freestyle lajina miehensä Janne Ronkaisen kautta.

Sääliksi kävi sekä psykologia että pappia eilen miesten freestylekarsintaa katsoessani. Suomalaisista minulle ennestään tuntemattomista laskijoista kolme epäonnistui ensimmäisessä laskussaan ja neljäs kaatui niin pahasti, että jäi mäkeen makaamaan pitkäksi aikaa. Valmentaja Sami Mustosen ilme ei olisi voinut olla synkempi. Kontrasti kanadalaisten ilonpitoon oli valtava. Kun on tottunut siihen ”ennirukajärvimäiseen” iloitteluun näissä lumilajeissa, niin näiden nuorten poikien tuskaiset tunteet tuntuivat tulevan ihan eri kanavalta ja erilajimaailmasta. Jotkut epäonnistuneet mäkimiehet viime vuosilta vilahtivat mielessäni. Oletan, että psykologilla oli illalla kovasti töitä paikatessaan nuorten miesten itsetuntoa epäonnistumisten jälkeen – kisapapinkin lienee syytä käydä juttelemassa valmentajan kanssa.

Muiden maiden edustajat tuulettivat ja tuntuivat ottavan rennommin tämänkin lajin, jossa monet muutkin toki epäonnistuivat. Joukkueena suomalaisten epäonnistumiset tuntuivat kasaantuvan, vaikka kai tässä on aina mukana kotikatsomon pettymysefektiäkin. Mistä tässä sosiologin mielestä voisi olla kysymys? Laajennan kysymyksen koskemaan koko kisajoukkuetta, vaikka otinkin freestylen tässä esimerkiksi.

Olympiajoukkue  menestyksen tukena ja esteenä

Olympiajoukkue koostuu monesta erillisestä joukkueesta tai ryhmästä. Näillä kaikilla on omat historiansa, vuorovaikutussuhteensa, menestystoiveensa ja ryhmädynamiikkansa. Koko joukkue ei ole perinteisessä mielessä ryhmä, sillä se ei ole ryhmäytynyt eikä sillä ole juuri lainkaan yhteistä toimintaa keskenään – avajaismarssia, mahdollisia kakunsyöntejä ja yhteisiä kisa-asuja lukuunottamatta. Nykyään tietysti myös sosiaalinen media ja valtamediakin välillisesti yhdistää joukkueen kysymyksillään, miten sprinttihiihtäjien menestys vaikuttaa lätkäjoukkueessa? Muualla kuin olympialaisissa kysymys tuntuisi absurdilta.

Olympialaisissa Suomen joukkue on kuitenkin joukkue, jonka menestys tai menestymättömyys saattaa tarttua urheilijoihinkin, vaikka muuten jääkiekko-, hiihto-, luistelu-, lumilautailu- jne. joukkueiden menestys tai menestymättömyys onkin näistä lajeista erillistä. En tietä, onko asiaa tutkittu (urheilusosiologia on kansainvälisestikin pieni tutkimusalue, jossa riittää tutkimista), mutta oletettavaa on, että ryhmän jonkin jäsenen onnistumiset auttavat muitakin onnistumaan. Ja epäonnistumisillakin on taipumus kasaantua.

Näin ainakin uskotaan, sillä niin paljon nykyään kiinnitetään huomiota positiiviseen ryhmähenkeen ja siihen, ettei aseteta liian korkeita tavoitteita. Matemaattisestihan on niin, että mitä alemmat tavoitteet, sitä enemmän on syytä olla tyytyväinen suoritukseen. Hopea on joskus ollut lähellä katastrofia, nyt Enni Rukajärven hopeaa juhlitaan kuin voittoa. Ajatus yhtenäisestä olympiajoukkueesta onkin se kuuluisa kaksiteräinen miekka; jos kisojen alussa joku onnistuu ja jopa ylittää itsensä, se antaa toisille ”buustia” ylittää itsensä. Voi ottaa riskin, kun joku on jo onnistunut. Ja kun ottaa olympialaisissa riskin, voi myös onnistua ja ylittää itsensä. Mutta jos kisat lähtevät koko joukkueelta huonosti, niin se lisää epäonnistumisen pelkoa ja kasaa paineita onnistumiselle.

Ajatus yhdestä olympiakomitean puheenjohtajan Risto Niemisen johtamasta joukkueesta on siis haavoittuvainen sosiologinen yhtälö. Jos tämä eri lajien ammattilaisista koostuva muukalaislegioona toimisi pienryhminä eli hoitaisi vain omat asiansa, niin tällaista haavoittuvuutta ei olisi niin paljon. Emme puhuisi suomalaisista epäonnistujina/onnistujina, vaan pystyisimme olemaan analyyttisempia. Tuskin  esimerkiksi freestylelaskijoilla ja jääkiekkoilijoilla on kovinkaan paljon yhteisiä urheilullisia menestystekijöitä takanaan. Myös median ja meidän katsojien tulisi nähdä paremmin eri lajien ja yksilöiden menestysmahdollisuudet ja meidän tulisi arvioida niitä ei suomalaisten lasien läpi, vaan suhteessa lajin ja yksilön historiaan ja realistisiin odotuksiin.

Silti tätä vertailua ei voi kokonaan kieltää. Varmasti on niin, että monissa muissakin maissa tunnetaan se fiilis, että miksi juuri meidän urheilijamme epäonnistuvat tärkeissä paikoissa. Palkintopallille pääsee vain kolme parasta ja joissakin lajeissa ne kaikki voivat olla vaikkapa Hollannista, Kanadasta, Norjasta tai USA:sta. Ihan varmasti ”velivenäläiset” manaavat näissäkin kisoissa ainakin yhtä paljon kuin suomalaiset, sillä niin paljon odotuksia on heille kasattu.

Jos urheilusosiologiaa yrittäisi soveltaa oikein strategisesti, niin yhtenäisen joukkueen merkitystä kannattaisi korostaa silloin, kun on oletettavaa, että suomalaiset pärjäävät kisojen ensimmäisissä lajeissa. Jos taas aluksi on sellaisia lajeja, joissa menestys on epävarmempaa, kannattaisi pitää pienempää meteliä yhtenäisestä joukkueesta. Kannattaisi odottaa siihen asti, kunnes menestystä tulee ja ottaa sitten siitä ilo irti ja levittää hyvää fiilistä koko joukkueeseen. Huonon fiiliksen levittämistä taas kannattaisi välttää.  

Monet varmaan ihmettelevät, miksi en suosittele yhtenäisyyttä joukkueelle, koska tiedetään sekin, että yhtenäinen joukkue voi tukea toisiaan myös tappion hetkellä. Se johtuu siitä, ettei olympiajoukkue voi olla kovin yhtenäinen ryhmä sen takia, että kisat käydään isolla alueella. Lajiryhmien joukkueiden on hyvä  olla yhtenäisiä, vaikka nekään eivät saa olla liian ”koherentteja”.  Lumilautailussahan näkee, miten se ”joukkue” on oikeasti jotakin muuta kuin suomalaisten joukkue – se on se koko lumilautaporukka, joka on yhtä. Ryhmässä, jossa erimaalaiset iloitsevat toistensa suorituksista onkin ehkä parasta, mitä urheilu sosiologisesti ja ihmisyydenkin kannalta tarjoaa.  

Suomen olympiajoukkueen ajatteleminen yhtenäisenä ryhmänä on vaikeaa. Siihen eivät päde ryhmädynamiikasta tutut säännöt koheesiosta tai vuorovaikutuksesta. Jos tällainen abstrakti ryhmä rakennetaan, niin se voi toimia sekä yksittäisiä urheilijoita että pienryhmiä – eri lajien joukkueita – tukevasti tai niitä vastaan. Olympiajoukkueelle voi toki yrittää rakentaa jo etukäteen yhteistä identiteettiä, mutta se vaatisi yhteisiä kohtaamisia, yhteistä ryhmäytymistä ja mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Erilaisten tapahtumien ja sosiaalisen median avulla se voisi nykypäivänä onnistuakin, vaikka valinnat usein jäävätkin niin viime tippaan, että kaikkia ei ehkä voi huomioida etukäteen. Vaaraa tosin ei ole siitäkään, että potentiaalisetkin olympiaedustajat kuuluisivat tähän ”laajennettuun perheeseen”.

Jotakin edellä mainitusta on jo tehty, mutta ei varmastikaan kaikkea mahdollista. Siksi nykyinen olympiajoukkue on ryhmänä varsin löyhä. Jos löyhästä ja erilaisia tavoitteita ja odotuksia omaavista urheilijoista ja lajiryhmistä muodostetaan käsite ”suomalaisista” urheilijoista, niin vaara sille, että negatiiviset stereotypiat leviävät vahingollisesti, on suuri. ”Suomalaiset aina epäonnistuvat tiukassa paikassa” on myytti, jonka jokainen kori- tai lentopalloa viime vuonna seurannut voi huoletta heittää romukoppaan. Niin monen monta kertaa suomalaiset käänsivät tiukat pelit ja erät voitoiksi.

Samaa voi sanoa myös jääkiekosta, jossa Suomen ei pitäisi periaatteessa olla juuri koskaan mitaleilla, koska meillä on niin ”huonot yksilöt”. Sekin on taas yksi suomalaisten hellimä negatiivinen myytti, joka vaatisi analyyttisempaa käsittelyä. Piristävää olikin lukea Alexander Barkovin luonnehdinnan ketjukaveristaan Mikael Granlundista ja itsestään. ”Mikke on hyvä. Hän on taikuri. Mä vain yritän taikoa”. Vaikka ihailenkin Erkka Westerlundin kylmäpäisyyttä ottaa kaksi itseensä luottavaa ”pikkupoikaa” ykkösketjuun, niin sosiologina ajattelen, että ei kannattaisi liikaa luottaa tähän yhteen ketjuun, vaan kannattaisi nähdä kokonaisuus, jossa Suomella on neljä vahvaa ketjua. Näin uskon Erkankin ajattelevan.

Vaikka karkasinkin jo ajattelemaan asiaa ”alaryhmien” näkökulmasta, niin palataan vielä tähän yhtenäisen olympiajoukkueen ongelmaan. Toisin sanoen, onko järkevää rakentaa yhtenäistä joukkuetta olympialaisiin vai ei ja miten joukkueen johdon pitäisi reagoida joukkueen menestykseen/menestymättömyyteen kisojen aikana? Suomalaiset katsojat ja media ajattelevat kuitenkin ”meitä suomalaisia” yhtenä joukkueena ja yhtenä kansana, vaikka liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen yrittikin tänään aamu-TV:ssä väittää, että urheiluyleisöt ovat eriytyneet ja monimuotoistuneet. Itkosen väite tulisi kuitenkin päivittää, sillä liikuntakulttuurin eriytyminen tapahtui jo 1980- tai 1990-luvulla, faniuden muutos viimeistään 2000-luvulla. Harri Heinosen tutkimuksethan kertovat mm. uudesta heimoutumisesta tiettyjen joukkueiden globaaleissa kannattajakunnissa.

Nyt taas uudet mobiilialustat ja sosiaalinen media on sekoittanut kuvioita uudelleen. Onkin nähtävissä uutta yhteisöllisyyttä, kun isojen tapahtumien ääreen  – olivat ne urheilutapahtumia tai vaikkapa Putous tai Euroviisut – kokoonnutaan kuin nuotion ääreen. Isot katsojaluvut yksittäisissä tapahtumissa tuntuvat kovin ”eilisiltä”, mutta selittyvät ainakin osin sillä, että nykytekniikka sallii kisojen seuraamisen reaaliaikaisesti ja eri paikoissa. Se tarkoittaa sitä, että kaikilla halukkailla ihmisillä on aineksia osallistua yhteiseen keskusteluun eikä vain niillä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita itse lajista tai urheilusta. Toisaalta yksilöllistyneet ihmiset haluavat myös kokea joitakin erikoisjuttuja myös yhdessä, mikä selittää yksittäisten ohjelmien suurta TV-seurantaa. Ehkä urheilijatkin ovat eräänlaisia ”sketsihahmoja”, joiden tarinoiden ja tulkintojen kautta jäsennämme muuttuvaa maailmaamme.

Saako ”sketsihahmoista” rakennettua yhtenäisen joukkueen – saisiko Enni Rukajärvestä ”Antskun” tai ”Jäbäleissonin” ensi vuoden Putoukseen ja olympiajoukkueesta yhtä yhtenäisen kuin Putouksen näyttelijöistä? Haen tässä sellaista sosiologisesti toimivaa ja aikaamme sopivaa suhtautumistapaa olympialaisiin ja koko urheiluun, joka sallisi urheilijoille mahdollisuuden itsensä ilmaisuun ja itsensä ylittämiseen olympialaisissakin. Tähänhän jokaisen urheilijan tulisi pyrkiä ja sen pitäisi meille kaikille riittää. Olympiajoukkueen tulisi olla kaikille paikka, jossa olisi hyvä heittäytyä ”tulikokeeseen”, mutta alistua myös ”tuomioon” ilman, että se vaikuttaisi urheilijaan ihmisenä.

Ehkä se vaatisi sen, että papin ja psykologin lisäksi joukkueen johdon tulisi toimia kuin juontaja Jaakko Saariluoman Putouksessa. Risto Niemiselle tuo välittävä rooli voisi luonnistuakin, sillä ”lobbarikokemus” varmasti auttaa rakentamaan vuorovaikutusta urheilijoiden ja erilaisten yleisöjen kesken.  Olympiakomitean juuri uudistelulta nettisivulta ei vuorovaikutusta juurikaan löydy. Tiedotteessa kerrotaan, että eilinen oli ”Harmaa suomalaispäivä”, mikä tietysti oli tottakin. Kukaan urheilijoista, valmentajista tai joukkueen johdosta ei kuitenkaan esiintynyt kasvoillaan, blogeillaan tai kommenteillaan sivulla. Eikö jonkun/joidenkin pitäisi tehdä jatkuvaa tulkintaa kisoista? Yksinpurjehtijatkin pitävät blogeja, twiittaavat tai soittavat medioihin. Toki media on reaaliaikaisesti paikalla, mutta kuka kertoisi fiiliksiä joukkueen sisältä ja antaisi äänen ja kasvot koko joukkueelle?

Sivuilta löytyi kuin löytyikin blogi, jonka kirjoittaja on purjehtija Mikaela Wulff. Hän on Sotsissa toimittajana. Sieltä lainaankin hänen sanojaan: ”Kaikilla laskijoilla oli melko samanlainen lähestyminen mediaan. Oli vastassa mitalisti tai laskuunsa pettynyt, oli haastatteluissa reipas ja rento meininki. Myös jokaisen laskun jälkeen kaikkien kanssa heitettiin ylävitoset riippumatta miten lasku meni. Olisi hienoa jos kaikissa lajeissa olisi samankaltainen kannustava ilmapiiri. Se ei muuta kuin tsemppaa ja anna jokaiselle urheilijalle hyväksytyn olon, tuliko sitä mitalia vai ei.”

Tuohon on sosiologinkin hyvä yhtyä. Varmaan tätä sielun- ja psyykenhoitotyötä tekevät nyt niin psykologi, pappi kuin joukkueenjohtajatkin, jotta paineet eivät murtaisi epäonnistuneita urheilijoita. Yksilötasolta voisi myös nousta joukkue- ja ryhmätasolle. Epäonnistuneen urheilijan lisäksi koko joukkue tarvitsisi yhteistä ”sielunhoitoa” tai ainakin julkista puolestapuhujaa, joka isällisesti/äidillisesti asettaisi onnistumiset ja epäonnistumiset omaan viitekehykseensä ja loisi henkeä joukkueeseen.

Freestylelaskijoiden epäonnistumiset eivät tässä yhteydessä olleet kovin erikoisia – heiltä ei juuri odotettukaan kummempaa. Itsekään en osaa sanoa, oliko epäonnistumisiin syynä se, että oltiin rohkeita ja yritettiin liikaa vai siinä, että pelättiin epäonnistumista ja sitten epäonnistuttiinkin. Ensimmäinen vaihtoehtohan on lähtökohtaisesti hyvä asia, vaikka epärealistinenkaan ei saisi olla. Jos kuitenkin Enni Rukajärvikin tekee slope style  finaalissa kaksi hyppyä, joita ei ole ennen (kilpailuissa?) tehnyt, niin en todellakaan osaa sanoa, mikä näissä lajeissa on epärealistista ja mikä ei. Palaan tähän asiaan myöhemmissä blogeissani.

Olympiajoukkueen urheilusosiologina ottaisin huomioon edellä mainitut seikat olympiajoukkueen tukemisen parantamisessa. Rakentaisin huippu-urheiluperheen sekä kasvokkaisten että virtuaalisten kohtaamisten voimin, kävisin keskustelua yksilöiden ja lajien realistisisista tavoitteista ennen kisoja, kommunikoisin median kanssa näistä suoritukseen ja menestymiseen liittyvistä asioista, toisin esiin huippu-urheilun monenlaisia merkityksiä ja yrittäisin tehdä tietoiseksi yksittäisten urheilijoiden/lajiryhmien merkitystä koko joukkueelle. Kannattaisi siis miettiä myös muita joukkuetovereita, vaikka itse epäonnistuisikin.

Saako urheilija sitten olla pettynyt suoritukseensa ja näyttää tunteensa avoimesti? Kaisa Mäkäräisen tai Mari Laukkasen itkunsekaiset purkaukset epäonnistuneen ampumahiihdon pikakilpailun jälkeen kuuluvat huippu-urheiluun. Silti ihailin Kikkan Randallin hymyileviä kasvoja hänen pudottuaan sprinttihiihdon finaalista, vaikka oli ehkä suurin ennakkosuosikki koko kisassa. Ehkä se kuvastaa suhtautumistapojen eroa eri kulttuureissakin?  Tilastollisestihan hyvin harva olympiaurheilija pääsee mitaleille tai edes pistesijoille. Pettyneitä urheilijoita löytyy joka joukkueesta. Helpompi on tietysti hymyillä, jos edes joku omasta joukkueesta onnistuu. Randall oli kuitenkin jenkkihiihtäjien harvoja mitaliehdokkaita, joten olisi odottanut, että pettymys olisi suurempi. Tai näkyisi enemmän. Kysehän ei ole vain siitä, että pettyy, vaan myös siitä, miten sen näyttää muille.

Me suomalaiset olemme tunnettuja siitä, että emme osaa ”small talkia” ja näytämme tunteemme ilman peittelyä (norjalaiset ovat ruotsalaisiin nähden samanlaisia kuin me ainakin jos kirjailija Karl-Ove Knausgaardiin on uskomista). Tämä pätee kuitenkin vain negatiivisiin tunteisiin, sillä positiivisia tunteitahan me emme (o)saa näyttää. Kuusamolaisetkin pitivät aamun Hesarin mukaan Rukajärven Ennin hyvänä ominaisuutena sitä, ettei hän paljon näytä ulospäin menestystään.

Joukkueessa pitää kuitenkin  löytyä suhteellisuuden tajua – huonoja fiiliksiä pitää osata käsitellä niin, ettei se haittaa muiden tekemistä. Esimerkkinä vaikkapa Marit Björgen, joka juuri kaatui ja karsiutui sprinttifinaalista. Hymyillen ja vilkutellen hän meni taputtelemaan joukkuetoveriaan. Kaikkea ei siis voi joukkueen johto tai urheilusosiologikaan muuttaa. Vastuuta on annettava myös urheilijoille itselleen. Tuntuu siltä, että suomalaiset joukkueurheilijat ovat viime vuosina oppineet tukemaan ja kannustamaan toisiaan ja häivyttämään oman epäonnensa taka-alalle. Mieleen tulee vaikkapa Hanno Möttölän käyttäytyminen koripallon EM-kisoissa loukkaantumisensa jälkeen. Yksilöurheilijoilla on tässä vielä opittavaa.

No, tämä tästä. Haetaan olympialaisista erilaisia kokemuksia. Itse en hae pelkkää nautintoa, vaan urheilu tarjoaa katsojallekin monenmoisia tunteita ja niissä voi samaistua niin onnistujien kuin epäonnistujienkin kokemuksiin. Palataan sosiologisointeihin myöhemmin.

 

Aiempia blogikirjoituksiani aiheesta:

Eettisiä pohdintoja urheilusta. https://www.miksiliikun.fi/?page_id=122.  4.2.2014.

Elämänkulku, ikäpolvet ja urheilijan/ liikkujan polkujen tukeminen. https://www.miksiliikun.fi/?m=201311, 21.11.2013. 

Urheilijan polkua eteenpäin – kohti valintoja. https://www.miksiliikun.fi/?m=201309 26.9.2013.

Tavoitteista ja sisäisestä motivaatiosta.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201308 18.8.2013.

Urheilijoiden poluilla leikkien ja kokien. https://www.miksiliikun.fi/?m=201307. 29.7.2013.

Kesäkuun liikutuksia.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 21.6.2013.

KesäQuussa käsitteitä uusix.  https://www.miksiliikun.fi/?m=201306. 11.6.2013.

Futiksen EM-kisablogit  FUTISEMKISABLOGIT2012. Kesä- ja heinäkuu 2012.